Avainsana-arkisto: Nina Lykke

Nina Lykke: Emme ole täällä pitämässä hauskaa & dokumentti lukemisesta

Kävelykirjapiirin dokumentointi

Minulla on kaksihenkinen kävelykirjapiiri ystäväni Johannan kanssa. Kävelevä kirjakeskustelu käynnistyi korona-aikaan, ja sen jälkeen lukukokemusten käsittely on jatkunut välillä istuskellen ja välillä ulkoillen. Tänään kirjallisuuskävelymme taltioitiin.

Petri Kärkkäinen tekee dokumenttia lukemisesta, ja Jani Frisk toimii kuvaajana. Dokumenttiin tulee lukupiiriläisiä, kirjastovierailuja ja erilaisia lukutilanteita, myös selkokirjoihin liittyviä. Valmis dokumentti on odotettavissa ensi vuoden puolella.

Petri oli yhteydessä minuun ja kiinnostui kirjakävelyistämme. Sovimme kuvauspaikaksi pohjoishaagalaisen kävelytien. Johannan kanssa olimme jo aiemmin päättäneet, että keskustelemme Nina Lykken romaanista Emme ole täällä pitämässä hauskaa. Jani Frisk kuvasi, kun Johanna ja minä vaeltelimme metsikössä ja jaoimme ajatuksiamme romaanista ja muistakin kirjallisuusaiheista. Tilanne eteni luontevasti, vaikka virtailevaa jutusteluamme äänitettiin. Kaikkiaan kokemus oli miellyttävä.

Alakuvassa vasemmalta: Johanna Kartio, Petri Kärkkäinen ja Jani Frisk.

Emme ole täällä pitämässä hauskaa

Pidimme siis hauskaa, vaikka kirjan nimi väittää toisin: Emme ole täällä pitämässä hauskaa (Gummerus 2024). Norjalainen Nina Lykke virkistää lukijoita purevalla tyylillään. Aiemmat kirjat ovat käsitelleet perhesuhteita, etenkin keski-ikäisen naisen näkökulmasta. Tällä kertaa vuoron saa uhanalainen ihmismuoto, keski-ikäinen valkoinen heteromies.

Entinen menestyskirjailija Knut ei saa aikaiseksi uutta kirjaa, joka palauttaisi hänen kirjallisen kunniansa. Sen sijaan nuorehkojen naisten nousu kaunokirjalliselle tähtitaivaalle tuottaa hänelle kyseenalaista mainetta. Eräskin ”totuuskirjailija” antaa tästä kirjailijamiehestä ällöttävän vaikutelman: tahmatassuinen lääppijä. Me too -leiman lätkäisy lyö miestä, joka muistaa tilanteet toisin. Tässä dialogissa aloittaa naiskirjailija, jolle Knut vastaa:

”- Minä kirjoitin oman totuuteni. Oman totuuteni. Ja minulla on täysi omistajuus omaan totuuteni.

– Kaikkea kanssa. Kuka tahansa voi puolustella ihan mitä tahansa sanomalla noin. Jos te jotka kirjoitatte niin kutsuttua todellisuuskirjallisuutta edes pitäytyisitte todellisuudessa, niin hyvässä kuin pahassa. Mutta ettehän te niin tee. Te pitäydytte todellisuudessa niin pitkään kuin teille sopii, ja sen jälkeen te lisäilette ja poistelette jotta tekstistä tulee luettavaa, sillä kuten tiedetään, todellisuus ei ole luettavaa, koska se on täynnä epäolennaisia tapahtumia ja epätodennäköisiä yhteensattumia ja merkityksettömiä yksityiskohtia.”

Ketä me uskoimme? Tätä katkeraa, masentunutta muistelijamiestä vai välähdyksiä hänen kohtaamiensa henkilöiden kommenteista ja autofiktioboomilaisen naisen kirjan kuvailuja? Siinäpä herkullinen pulma, jota Johannan kanssa pohdimme. Olimme kovin yksimielisiä siitä, että kirja viihdytti, hauskutti ja antoi monipuolista mietittävää.

Romaanin tapahtumat huipentuvat Lillehammerin kirjallisuustapahtumaan. Satiiriksi äityvä, Lykken terävä kuvaustapa pääsee oikeuksiinsa, kun kirjallisten piirien pintakohtelias nokkimisjärjestys näkyy vähintään rivien välissä. Lukupiirikaksikkoamme alkoi kiinnostaa, miten norjalaiset kirjallisuuspiirit ovat ottaneet Lykken kirjan vastaan ja onko hänen oman kirjansa hahmoissa kaikuja ”totuuskirjallisuudesta” eli yhtymäkohtia aitoihin kirja-alan tapahtumiin ja tapauksiin.

Meitä puhututti autofiktio ja se, miten aika ja trendit muuttavat suhtautumista ja vaikuttavat suhtautumistapoihin. Lykken kirja tarjoaa maukkaita mietteitä nykykirjallisuuden virtauksista ja mediaa kiinnostavista kirjailmiöistä. Lisäksi voi pohtia myös keski-ikäisen miehen kriisiä: talous, ura ja perhe ovat mennyttä – muutenkin miehinen elintila on alkanut käydä ahtaaksi. Liukkaasta tekstistä löytää aihelmia yksinäisyydestä ystävyyteen, isyydestä irrallisuuteen. Lykken kirjalliseen tyyliin tykästyimme taas, sillä teksti ei töki, vaikka kirjailija tökkii henkilöitään, teemoja ja aiheita – myös kirjallisuuden tulevaisuusnäkymiä, jotka huomaa jo nyt:

”Aurinko paistaa, ihmiset ja eläimet kävelevät kaduilla ja jalkakäytävillä, poikkeavat välillä myymälöihin.

Infrastruktuuri. Kaikki on liikkeessä, kaikki toimii.

Mutta Pelastusarmeijan kirpputorin edessä on kyltti.

Kaikki kirjat ilmaiseksi!”

*

Nina Lykke: Emme ole täällä pitämässä hauskaa, suomentanut Sanna Manninen, Gummerus 2024, 190 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.

1 kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Kirjapiiri, Taiteilijaromaani

Nina Lykke: Kohonnut riski

Keski-ikäisten aviokriisi ja eromietinnät saattaisivat vaikuttaa väsyneeltä aiheilta. Aihe ei kirjallisuudessa kuitenkaan ratkaise kiinnostavuutta vaan käsittely- ja kerrontatapa. Jo ehdin kevään aikana riemastua Marketta Pyysalon erokirjasta Kehrääjä, ja nyt kriisiaiheen saa hyrräämään Nina Lykken romaani Kohonnut riski (Gummerus 2021).

Norjalaisen Lykken ensimmäinen suomennettu romaani Ei, ei ja vielä kerran ei tutustutti jo tyyliin, jossa keski-iän kuvauksen tarkkanäköisyys kohtaa pimeän huvittuneisuuden. Kohonnut riski pysyttelee samoilla linjoilla muttei Lykke toista itseään.

Romaanin kertoo yli viisikymppinen lääkäri Elin. Hän pakoilee miestään Antonia lääkäriasemalla päivät ja yöt, koska kärähti pettämisestä. Elin kelailee viime vuosiaan: lapset ovat omillaan, Anton on keskittynyt hiihtämiseen ja Elin viininlipitykseen. Itselleenkin täytenä yllätyksenä Elin ajautuu sivusuhteeseen.

”Älä unohda sitä haastattelua, jonka luit vähän aikaa sitten, sitä jossa pariterapeutilta kysyttiin, suositteleeko hän uskottomuutta lääkkeeksi nuupahtaneeseen parisuhteeseen, ja hän vastasi: en yhtään sen enempää kuin syöpää. Ja tässä sinä nyt istut kroppa täynnä etäispesäkkeitä ja toivot että solumyrkky tehoaa.”

Lykken tyylissä hirtehisyys ei peitä sitä, miten ihmiset täyttävät tyhjyyttään ja miten vaikeaa on nähdä omaa osuuttaan siinä, mihin suuntaan elämä kulkee – tai suunnattomuutta. Suuria asioita kuten onni tai rakkaus ei sanoiksi pueta, kun ihminen riisuuntuu kirjassa tarkastelemaan keskiluokkaista itseään, avioliittoa ja elämänvalintoja.

Kukaan kirjan henkilöistä ei kerää sympatiapisteitä, mutta epätäydellisinä ja ärsyttävinä he saavuttavat uskottavuuden. Lisäksi on mainio tapaus tämä luuranko-Tore, joka nököttää Elinin vastaanottohuoneen nurkassa. Luuranko on kuin Elinin sparraaja, terapeutti ja haastaja. Ekstrana virkistävät Elinin ja potilaiden kohtaamiset: kriisinsä kuormittama Elin alkaa olla aika kärsimätön hyvinvoivien potilaiden ääliömäisyyksille. 

Miten Elinin ja miesten käy ihmissuhdesotkussaan? Loppuratkaisu hieman yllättää muttei vesitä kirjaa. Mainiota aikalaisproosaa.

Nina Lykke

Kohonnut riski

suomentanut Sanna Manninen

Gummerus 2021

187 sivua eKirjana.

Luin BookBeatissa.

Muualla mm. Kirjan jos toisenkin.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Nina Lykke: Ei, ei ja vielä kerran ei

Keski-ikäisten aviokriisi – ei erityisen tuore aihe. Etenkin kirjan alkupuolella Nina Lykke saa siihen virkistävää virettä, joten minulla ei ole syytä sanoa kirjalle kuten sen otsikko on muotoiltu: Ei, ei ja vielä kerran ei (Gummerus 2019).

20190506_162217.jpg

Ja tapahtuu siis näinä päivinä tavallinen tarina:

”Hanne oli kolmekymmentäviisivuotias, Janilla oli ollut hänen kanssaan salainen suhde puolitoista vuotta. Ei, Ingrid ei ollut epäillyt mitään. Mitäs pojat. Eivät he oikeastaan välitä. He ovat olevinaan järkyttyneitä mutta haluavat vain kiristää Janilta rahaa, käyttää tilaisuutta hyväkseen.”

Sanon juu juu terävälle katsannolle, jolla syynätään etenkin Ingrid-vaimoa. Kerrassaan terävästi herää eloon Ingridin pelon ja rutiineiden hallintaan perustuva elämä. Aluksi ihmettelen, miksi tätä satiiriksi sanotaan, koska kyseessä on silkka keski-ikärealismi. Katsantohan on lukijan silmissä (lue samastumispinnoissa):
Ingrid on viisikympinen. (lähellä sitä minäkin)
Toistuva päivärytmi tuntuu raskaalta. (juu)
Ingrid on äidinkielenopettaja. (juu)
Ingridillä on kaksi aikuista poikaa. (juu)
Aikuiset pojat asuvat puhumattomina kotona. (1/2 juu)
Aina jokin huolettaa. (JUU)

Pystyn siis eläytymään moniin Ingridin tunnelmiin vaikkeivat varsinaiset tapahtumat  olekaan minulle sattunet. Etenkin äidin suhde etääntyviin parikymppisiin lapsiin puhuttelee. Loppua kohti intoni hieman laantuu ja kaipaan tarinaan tiivistystä, mutta Ingrid säilyy kiinnostavana loppuun asti.

Juu, juu, onhan tämä romaani satiiri: piikikkäästi nähty erotarina kaikkien osapuolten kannalta. Ingridin ja Janin rasittava ystäväpari sopivat mausteeksi, pariskunnan pojat jäävät ulkopuolisiksi eikä Ingridin appivanhemmista irtoa juuri mitään. Jan herättää myötähäpeää, ja uusi nainen Hanne tuntuu kovin tutulta erilaisista pohjoismaisista tv-sarjoista, jotka kuvaavat levottomia kolmikymppisiä. Veivaaminen valintojen suhteen tallentuu tarkasti, ja kärjekkäästi kirja näyttää, kuka lopulta hyötyy siitä, että aidan takana ruoho maistuu vihreämmältä. Ei, ei ja vielä kerran ei tarjoaa irtiottoja kaipaaville keski-ikäisille joko hirtehisen varoitustarinan tai rohkaisurykäisyn.

– –

Nina Lykke
Ei, ei ja vielä kerran ei
suomentanut Sanna Manninen
Gummerus 2019
262 sivua.
Sain ennakkokappaleen kustantajalta.
Kirja ilmestyy 13.5.2019.

Kirjailija osallistuu vuoden 2019 Helsinki Lit – tapahtumaan.

6 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani