Avainsana-arkisto: Petri Tamminen

MIEHEN MERISELITYKSET

Petri Tammisen Meriromaani (Otava 2015) kertoo kapteeni Vilhem Huurnan elosta pikkupojasta vanhaksi merenkyntäjäksi. Takakansiteksti tarjoilee kirjaa tragikomediana ja vertauskuvana lähes kaikelle.

Romaanin yksi taso on puhtaasti päähenkilön elämänkerta. Siitä poimitaan taitekohdat eri paateilla ja niiden välissä kiinteän maan kamaralla. Henkilökuvaus on romaanin kantava voima. Romaanissa tavoitetaan taitavasti päähenkilön epävarmuus ja kontaktikyvyttömyys. Huurna on apea, psykosomaattisiin sairauksiin taipuvainen vaimea ponnistelija. Ajautuva mies kohtaa joka tyvenen perään myrskyjä ja menetyksiä, ja kapteenin naissuhteet ovat samaa matalikkosarjaa kuin muu merenkulku. Liikuttavia ovat Huurnan pienet piristymiset, hetkelliset ilonhypyt ja melkein rakkauden ailahdukset, joita luonnollisesti seuraavat aina epäonniset aallonpohjat.

Vesi, meri ja merenkäynti sopivat mainiosti allegoriaksi elämänkulun aaltoilulle, ja romaani onnistuu yhdistämään luontevasti kasvukertomuksen ja elämäntutkiskelun. Huurnan kokemuksista koostuu kiinnityskettinki, joka ankkuroituu ihmiselon hyväksymiseen sellaisena kuin se eteen sattuu.

Ikään kuin kohtalo olisi taputtanut häntä poskelle ja sanonut, että ei täällä aina lyödä, joskus vain hipaistaan, ja että niin kuin tämä hipaisu oli sattumaa olivat sattumaa myös ne lyönnit.

Päähenkilö Huurnan kohtaamiset muiden henkilöiden kanssa ovat kuin repeäviä aukkoja päähenkilön sumussa. Tamminen kuvaa hienosti yhdessä vaikenemista tai asian vierestä puhumista. Näin tapahtuu usein Askaisten isäntämiesten alastalonsalityyppisissä neuvonpidoissa ja etenkin Gladin isännän kanssa. Hiukan ihmetyttää laivanvarustajien vankka luotto epäonniseen kapteeniinsa, mutta se on erityisen lohdullinen ja elämänuskoa kannatteleva romaanin piirre. Tyyppi, joka uppoaa kerta toisensa perään ja potee ulkopuolisuutta ja häpeää, on kuitenkin osa yhteisöä, jonka tuki kannattelee.

Lempeän melankolinen tunnelma miellyttää minua kuten myös tiivis kerrontatapa. Teksti etenee kiinteästi ja varmasti. Siinä on rytmin vaihtelua, selkeää sanailua ja aiheestaan laajentuvia havaintoja. Vaikka päähenkilö on totinen tapaus, ei kerronta ole tosikkomaista. Alaotsikon runsaus on rehevässä suhteessa nimeen ja muotoon: Eräitä valoisia hetkiä merikapteeni Vilhelm Huurnan synkässä elämässä.

Tammisen edellinen kirja Rikosromaani oli kaikkea muuta kuin romaani rikosten selvittämisestä, mutta Meriromaanissa on ripaus meriromaaniakin ja sen lisäksi elämänaateromaania. Ihastelen tiukkaa otsikointilinjaa – jo alkutuotannon Muistelmat on tinkimätön – ja jään odottelemaan esimerkiksi Sotaromaania, Matkaromaania tai Taiteilijaromaania. Tai vaikkapa Rakkausromaania.

Meriromaanissa on erikoinen lillumisen tunne. Tilanteet yhdistetään kyllä nimettyihin paikkoihin, ja ajasta kertoo se, että puupurjeveneet liitävät viimeisiä vuosikymmeniä äänettömästi maailman merillä, sillä teräsrunkoiset höyryvoimavetoiset alukset ovat valtaamassa aallot. Mitään muuta ei kytketä ajan ilmiöihin, yhteiskuntaan tai maailmantilaan. Ajasta, aatteista tai paikasta riippumatta on niin Huurnalla kuin kenellä tahansa oma eksistenssinsä ja sen kanssa selviämisensä.

Menneisyys ja tulevaisuus vaikuttivat aivan hahmottomilta, hän oli jäänyt niiden väliin, tunnustelemaan katua kenkiensä alla. Häntä hymyilytti, kun hän huomasi, että hän sai kaikesta huolimatta ottaa askeleensa edelleen yhden kerrallaan.

– – –
Petri Tamminen
Meriromaani.Eräitä valoisia hetkiä merikapteeni Vilhelm Huurnan synkässä elämässä
Otava 2015
141 sivua
(pienois)romaani
Sain kirjan kustantajalta.

Luin Petri Tammisen Muistelmat (Otava 2004) ensimmäisen kerran aika pian ilmestymisen jälkeen. Muistan riemastuneeni alle nelikymppisen röyhkeydestä: muistella nyt noin nuorena ja tuolla tapaa, pinnalta yhdentekevin välähdyksin, lyhyesti ja epäyhtenäisesti. Koska teemoitan kirjahuhtikuutani ”vanhoihin” kirjoihin, muisteluun ja menneisyyteen, otan Muistelmat uusintalukuun.

Kirjassa on alle 80 sivua, osa niistä vain neljännesosan mittaiseksi täytettynä. Teksti etenee kronologisesti alkaen vuodesta 1970. Joka vuodelta on vähintään yksi muistuma. Tiiliskiviomaelämäkerroille tämä on hilpeä vastaveto: ei synny suurta tarinaa vaan kirjava kokoelma vuosisuunnistusreitin rasteja. Tapahtumahavainnot ovat kirjattu ytimekkäästi. Tunnelma puskee riveistä ja rivien väleistä.

1974, Mietoinen

KÄSIALAHARJOITUKSIA

Aurinko paistoi räsymatolle. Pöydän päässä pinossa oli aikakauslehtiä ja käytettyjä kirjekuoria. Tädit olivat tehneet niihin käsialaharjoituksia: ”Mietoinen city.” Pitkät varjot kulkivat pihanurmen yli. Ajattelin mennä nurmikolle makaamaan. Tiesin että pitää mennä heti jos menee, hetken päästä olisi myöhäistä.

Edellinen esimerkki kokoaa Tammisen tyylikeinoja. Siinä on aistielämys ja havainto. Havainto sisältää absurdin, älyttömän tai koomisen osan sekä aforistisen kiteytyksen. Väliin jää lukijalle ilmaa oivaltaa, nauttia hoksaamisesta ja lisätä mielin määrin omiaan.

Muistumien mittaan minäkertoja kasvaa lapsesta perheelliseksi mieheksi. Vuosien varsien havainnoissa on sekä ohikiitäviä elämyksiä että kouraisevia elämänkriisejä. Vaikka Tammista markkinoidaan lakonisena humoristina, naurun takana on roimia kiputiloja. Jos haluaa ohittaa ne huvittuneisuudella, se on kunkin lukijan valinta. Minuun tehoaa helpon ja vaikean yhdistelmä.

En lähde arvailemaan, miten lähellä biografista totuutta Muistelmat on. Vaikka minäkerrontaan on tietyllä tavalla sisäänrakennettu henkilökohtaisuus, on tässä kirjassa sanat asetettu usein sen verran viitteellisesti, että väistetään kertojan egotrippi. Lukija saa poimia yksityisestä yleisen, jakaa kokemuksen tai suodattaa omalla tavallaan kuvatun havainnon. Näin kävi minulle, ja siitä sopii malliksi junamatkakatkelma: matkustin kutakuinkin samoina vuosina samaa raidetta, vaikkakin ilmeisesti päinvastaiseen suuntaan.

Monta vuotta myöhemmin matkustin Turun ja Tampereen väliä. Junat olivat tyhjiä. Peltojen takana kulki maantie, autot jäivät siellä hitaasti junan vauhdista. Vaunua lämmitettiin, alkoi unettaa. Maisema oli harmaa; vain metsäsaarekkeiden reunoilla näkyi lumen viimeisiä laikkuja, kuin jonkin hyvin kaukaisen asian puhtaita, valkoisia varjoja.

”Vehmaksen mielestä onnistumiset veivät tästä maailmasta huomion kaikelta siltä hyvältä, mitä saavutettiin ilman onnistumisiakin.”

”Ei mielenrauha ollut sitä, että kaikki oli hyvin, mielenrauha oli sitä, että hyväksyi rauhattomuuden ja koko tämän epävakaan elämän, sen pohjimmaisen elämänluonnon.”

Petri Tamminen tiputtelee sinne tänne romaaniinsa pistämättömiä aforismeja. Niitä voisi poimia kymmeniä erittäin ekonomisen kerronnan keskeltä. Rikosromaani (Otava 2012) on tarina takaa-ajosta, jossa on kysymys keskeneräisen elämän hyväksymisestä – rikoskin on ihan toista sorttia kuin dekkareissa.

Poliisimies Usko Vehmas jahtaa ihmisten tasapainoa järkyttävää Ångströmiä. Uhrina ovat esimerkiksi kumpulalainen ihmisyhteydet menettänyt kirjastovirkailija, elämänpelosta kärsivä oulunkyläläinen opiskelija ja uskonsa heittänyt pitäjänmäkeläinen pappi. Heikossa hapessa on etenkin menetyksen, syyllisyyden ja yksinäisyyden kalvama Vehmas. Välillä etenemisessä on junnaavuuta. Aika pian huomaa, että inha rikollinen on hieman päälleliimattu allegoria. Oudolla tavalla teos on juoniromaani, vaikka pohjimmiltaan ei ollakaan jahtaamassa rikollista vaan elämänotetta. Isoin haaste ihmiselle ei ole syyllisen etsintä, vaan ratkaisuiden löytäminen ja epätäydellisyyden hyväksyminen.

Tammisen lauseet ovat napakasti aseteltuja klapeja tiiviissä puupinossa. Kirjailija itse kertoo kirjoittaneensa joka lauseen noin 17 kertaa – siitä siis syntyy vaivaton kielen selkeys. Kuvauksesta välittyy myös lämpöä ja viistoa huumoria.

Tällä kertaa kirjailija sotkeutui lukukokemukseeni: olin lukenut kirjasta kolmasosan, kun jäin Turun kirjamessuilla kuuntelemaan Petri Tammisen haastattelua. Enpä olisi osannut yhdistää, että Ångsrtöm on myös fysiikkaan liittyvä atomimittayksikkö, kooltaan jotain käsittämättömän pientä, valon aallonpituuksien mittauksissa käytetty. Mitäpä jos en sitä olisi koskaan saanut tietää? Miten se olisi muuttanut lukukokemustani ja tulkintaani? Tällainen hämmenyksen tilaan joutumiseni taitaakin olla juuri tammista. Elämässä ei voi olla varma, pintapuolisesti joltain näyttävä voikin olla jotain muuta.

Kaunokirjallisuudessa on kysymys elämästä ja minusta. Siksi on pakko pamauttaa vielä yksi sitaatti. Näin voi ilmaisunsa hienosti hionut kirjailija niitata romaanin ensimmäisen kappaleen loppuvirkkeellä tarinalleen elämänmittaisen sitkon:

”Elämä on elettäväksi annettu, ja jos kansa kaikenlaista murehtiikin, niin yleensä ihan muuta kuin sitä, mikä sitä odottaa.”