Riitta Jalosen romaanissa Omat kuvat (Otava 2022) minäkertoja matkustaa muun muassa Thomas Mannin Taikavuoren maisemissa. Nykyhetkeen liukuu muistoja tärkeistä ihmisistä ja tilanteista. Muistoina yhtä merkittäviä ovat sekä pienet, tarkat yksityiskohdat, vaikkapa lapsuuden lumilinnan sisustus, että elämää mullistavat suuret kohtalonkysymykset. Tärkeimpinä jälkimmäisistä erottuvat isän kuolema, pakkoluopuminen pikkuveljestä ja omat sairaudet. Kertoja liukuu mietteistä toisiin: ”Näin muistot pysyvät; mieli vain siirtelee niitä paikasta toiseen.”
Vaikka edellisessä kappaleessa jo tiivistin kirjan aineksia, tähdennän tätä: oleellista sisältöä on kirjailijuus ja sanojen mahti. Voisin poimia lukuisia upeita kohtia, joilla Jalonen ilmaisee kielen valtaa ja sanojen tallentamista. Hänelle sanat ovat juuria, joista on versonut elämää ja jotka ovat tunkeutuneet syvälle:
”Yksi sana, mitättömältä näyttävä, voi nostaa painavan kiven kuopan suulta, sitä tottelemalla voi syntyä jotakin tärkeää. Olen oppinut luottamaan pieniin vihjeisiin ja uskomaan, että sisältäni syntyy niiden kautta uutta.”
•
Omat kuvat peilaa kertojaansa ja on paljaampi kuin muu Riitta Jalosen tuotanto, joten teoksen voimakas tunnelataus saa välillä ihoni kananlihalle. Omakohtaisuus välittyy herkkänä, varmana ja voimakkaana kaunokirjallisuutena. Vaikka minäkertoja ohentaa fiktion suojaa, ei hän kutsu tirkistelemään vaan jakamaan nyt kokemuksensa suoremmin kuin yleensä.
”Fiktio on suoja, mutta kirjoittaminen voi olla myös peittämistä ja jonkin oleellisen väistämistä. Joskus on ollut vaikeaa synnyttää toden päälle peitetarinaa, jonka läpi lukijalla olisi mahdollista nähdä.”
Jalosen romaanissa – siis kallistun fiktioon, en takerru autofiktioaineksiin, leijun kaunokirjallisuusansioissa – sisältöä riittää sanoja enemmän: aforistinen kiteyttämisen taito ihastuttaa minua. Hiottu kieli pysyy kaikin puolin tuoreena ja lähestyttävänä: se läpäisee lukijan.
Jään pohtimaan sitä, miten kertoja tutkii preesensin olemusta muistumien lomassa. Se liittyy sekä kieleen että identiteettiin, myös kokonaisvaltaisesti ajatuksiin elämän elämisestä. Ehkä ylipäätään on tarkoitus etsiä presenssiä ja preesensiä.
•
Kirjailija muistelee tuotantoaan ja romaaneittensa naispäähenkilöitä. Hän näkee kirjoittamansa henkilöt jatkumona, joiden avulla hän itse on tullut näkyväksi, ja piilossa vaikuttaneet tunteet ja kokemukset ovat saaneet muotonsa. Niin on silloinkin, kun romaani on pohjautunut todelliseen henkilöön, uusseelantilaiseen kirjailijaan Janet Frameen.
”Ehkä fiktiossa on paikka, jossa poispyyhkiytyneet muistot, ihmiset, tunteet ja tapahtumat hakevat uuden elämän ja hitaasti kirkastavat kohdat, joita ei ole kestänyt katsoa paljain silmin.
Tämän kirjan jälkeen kynä harjoittelee pysähtymistä, elämä ei.”
Tuo sitaatin viimeinen virke hätkähdyttää. Riitta Jalonen on ilmoittanut, että Omat kuvat on hänen viimeinen kirjansa. Kirjailija haluaa poistaa fiktion suojan, elää ilman sitä. Jalosen punnittua päätöstä täytyy kunnioittaa, vaikka ilmoitus herättää lukijana haikeutta: eikö enää uusia elämyksiä näiden 14 kirkkaiden, herkkien, sävykkäiden kaunokirjallisen teosten jatkoksi?
En osaa kuvitella vaikuttavampaa tapaa irrottautua elämäntyöstä – tai peilata sitä – kuin Omat kuvat. Nöyrä kiitos kaunokirjallisista elämyksistä.
•
Riitta Jalonen: Omat kuvat, Tammi 2022, 164 sivua. Sain kirjan kustantajalta.
Nyt on menty merta edemmäs kalaan eli Uuteen-Seelantiin asti. Oikeastaan aika tai paikka ei ole kuitenkaan oleellinen, vaikka tietysti kirjailija Janet Framen kokemat mielenterveyshoidot vaikuttavat nykyään brutaaleilta. Ydintä on herkän henkilön kokemus, sanojen mahti ja toivon mahdollisuus. Oleellisinta on se, miten ne välittyvät Jalosen tekstistä. Kirkkaasti.
Romaanin aihelmana on menneen säilyminen nykyisyydessä, museohanke, jossa kaupungin eri aikakerrokset elävät, niiden äänet kuuluvat. Rohkeasti sitä myötäilee kirjan rakenne: kertojina vaihtelee suuri liuta ihmisiä. Synteesi syntyy sekä tapahtuma-ajasta, muutamasta kesäpäivästä vuonna 1968, että menneestä – lähi- ja maailmantapahtumien vaikutuksesta yksilöihin. Jos on lukenut Kuopio-sarjan, saa lukea sydän sykkyrällä monien vanhojen tuttujen henkilöiden luopumisesta ja toisaalta uusien sukupolvien toivosta. Jos sarja ei ole tuttu, saa kompaktin kokonaisuuden fiktiivistä mikrohistoriaa.
Eurooppalaiset unet on episodiromaani, jossa luvut ketjuuntuvat keskenään jonkin yhdistävän tekijän perusteella. Jollain henkilöllä on esimerkiksi kytkös johonkin toiseen kirjan luvun henkilöön. Lisäksi kirjassa on hetkiä, joissa irtaannutaan tosiolevaisesta. Ne voivat olla unia, ne voivat olla yliluonnollisia maailmanhengen (tai EU-alueen zeitgeistin) kosketuksia. Eikä aika rajoita, sillä kuljen kirjan mukana menneestä tulevaan. Tässä romaanissa oli lumoavaa vapautumista monenlaisista rajoista.
Nostan hattuani korkealle: sinä-muotoinen teksti on riski, mutta nyt se kannattaa. Poissaolevaa puhutellaan kolmen erilaisen kertojan voimin. Kerrontojen eriaikaisuus laventaa käsittelyä, lisää kierroksia ja tasoja kertoja kertojalta. Jännärinkaltainen juoni koukuttaa. Hienointa on se, miten taidokas teksti pakottaa lukijan täydentämään tarinaa, ottaa sen siten omaksi.
Kaksi vuotta sitten listallani oli 
Kuulen humanismin huudon. Se kaikuu kolmesataavuotisella voimalla Inkerinmaalta, vyöryy Jenisein tulvavoimalla vuosikymmenten takaisesta Siperiasta, ei vaikene tämän ajan Suomessa, vaikka väkevät vastavoimat idästä, täältä ja lännestä sen kaikuvuutta sotkevat. Vaikka aluksi minun oli vaikea selviytyä kerronnan ja sanonnan kiemuroista, sitten antauduin. Aineksia on runsaasti. Arvostan kokonaisuuden hallintaa ja sitä, että yhteiskunnallinen romaani voi olla näin sakea ja kaunokirjallisesti pätevä.
Olen jo useaan Almasta! jotain kirjoitellut, ja aina mieli vie suuntaan ”röyhkeä”. Tarkoitan sillä kerronnan ja rakenteen räyhäkkää otetta. Kerrontatavat vaihtelevat, henkilöitä katsellaan erilaisista kulmista. Entisaikojen Alma Mahler on kuin taustakuva, jota vasten roiskimalla nykynaiseus hahmottuu, mutta sillä ei voi olla tiettyä, yhdenlaista hahmoa. Siihen mahtuvat kaapatut nigerialastytöt siinä kuin lähiöpissiksetkin. Moninainen teos.
Engelin yöpäiväkirja valottaa arkkitehdin tapaa täyttää julkinen ja yksityinen tila. Kumpaankin hän jättää isoja aukioita muiden täytettäväksi. Tämä korunomainen romaani hidastuttaa hetkeen, hiljentää hahmottamaan kertojan elämäntilannetta, ajatusten tapaa, aikaa ja aikalaisia. Sitten se irtoaa vaikuttavan kirjallisuuden tavoin niin, että katson uusin silmin nyt Engelin kaupunkia ja kaupunkilaisia.
Öö.
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 