Kate Atkinson kirjoittaa sarjaa entisestä poliisista Jackson Brodiesta. Toinen suomennos Kaikkein vähäpätöisin asia (2012) tapahtuu Edinburgin teatterifestvaaliaikaan. Brodieta rassaa joutilaisuus, ja romanssikin on jännitteinen. Hakusessa olevaa Brodieta ja häälyvää Juliaa varjostaa menneisyys, eikä nykyisyyden kanssa selviäminenkään ole yksioikoista. Sattumalta Brodie päätyy pahoinpitelyn ja hukkuneen tytön silminnäkijäksi.
Tarina käynnistyy paloitellen, useita henkilöitä ja juonenkulkuja tupsahtaa näkyville, eivätkä yhteydet heti paljastu. Kirjassa on maatuskanuken rakenne: sisäkkäisistä tarinoista syntyy kokonaisuus, jossa eri kokoiset juoninuket kasataan päähenkilön toiminnan päällyskuoren alle. Näennäisen irralliset tapaukset loksahtavat paikoilleen. Liitoskohdat ja yhteensattumat voivat ärsyttää, mutta niillä on merkitys juoni- ja huumorielementteinä.
Rikosjuoni ei kaksinen ole, mutta sivupoluissa on ytyä. Etenkin vätysmäinen kirjailija on kiinnostava traagisine salaisuuksineen, ja naispoliisiperhekunta lisää tarinaan tasoja. Atkinsonin dekkareiden vahvuus on kepeänkipeä kerronta ja hyvät tyypit. Varsinainen koukku on, että Brodien tulevaisuudesta haluaa tietää aina vain enemmän.
Vaikka päähenkilöä pitää itseään kaivosperheen sivistymättömänä vesana, kulttuuritietoinen kirjailija upottaa tekstiin monenmoisia kirjallisia viittauksia ja taidepohdintoja. Kiinalainen kirous kirjan mukaan on toivotus: olkoon elämäsi mielenkiintoinen. Tämän kirjan päähenkilö on siten kirottu. Enkä voi vastustaa sankaria, jolla on tällainen taidemaku:
”Hän piti Vermeeristä, ikuisuuteen vangituista hetkistä ja viileistä sisätiloista, joiden arkisuudesta hän löysi kosketuspinnan, sillä elämä ei koostu loputtomista Neitsyt Marioista ja lumpeista, se koostuu jokapäiväisistä yksityiskohdista: naisesta joka kaataa maitoa kannusta, pojasta joka istuu keittiönpöydän ääressä syömässä kanapiirasta.”
Luin kirjan alkuvuodesta ja pidin siitä. Kirjoitin silloin lukupäiväkirjaani:”Taitavasti rakennettu rikosromaani, jossa juonen yllätyksellisyys säilyy aivan loppuun asti. Henkilöhahmot on luotu tarkasti. Alkuun kerrontatapa vaihtuvine henkilöineen ärsytti, mutta se toimi hyvin.”
Yhtä hyvin toimi eilinen käyntini Ateneumissa: pidin tavattoman paljon useistakin töistä, mutta viimeinen katsomani taulu (Ellen Thesleffin omakuva 1894-1895) oli uskomattoman hieno! Valoa loistavat kasvot, jotka nousevat tyylitellystä ruskesävyisestä taustasta ovat tavattoman puhuttelevat.
Talvilomaisella Ateneum-käynnillä sanoin museokaverilleni, että pitää laittaa Ateneumiin viestiä, että järjestävät Thesleff-teemanäyttelyn. Pistetäänpä toivenootti!
Paluuviite: Milloin mahtaa olla hyvien uutisten vuoro? | Tuijata. Kulttuuripohdintoja