Kuukausittainen arkisto:lokakuu 2013

31 lokakuun, 2013 · 9:08 am

Murremöröt ja tunnehäröt

avioliittosimulaattoriAino on karjalanmurteinen, Jussi ja Jussin mörkömäinen kotimiesväki varsinaissuomen puhujia. Maajussin morsian on kotimaisella kulttuurien kohtaamisen kesäleirillä, tositarkoituksella. Sitä saamme seurata Veera Niemisen romaanissa Avioliittosimulaattori (Tammi 2013).

”Sitten se tarttuu toisella kädellä hattunsa lippaan ja mörisee jotain. Uggologoi? Voi hevetti, meillä on ongelma. Meillä on murreongelma, meillä on artikulaatio-ongelma, meillä on katsekontaktiongelma ja meillä on yleinen käytöstapa- ja kulttuuriongelma.”

Jos haluaa lajileimoja lätkiä, kyllä Niemisen esikoisteos likkalitteratuurin puolelle menee. Minäkertoja raportoi suorasanaisesti pikarakastumisesta ja äkkilähdöstä miniäkokelaaksi tois puol valtakuntaa. Kerronta on reipasta, päiväkirjamaisesti jutustelevaa. Asiat ilmaistaan ilman erikoisia kommervenkkejä. Nyt ei tavoitella metaforisia pinnanalaisuuksia.

Kepeä ote vie juonta eteenpäin. Suurimpia kriisejä ovat anoppivainaan mainitseminen ja murreymmärtämisvaikeudet. Vaikka päähenkilö vaikuttaa rempseältä ja suulaalta tapaukselta, meinaavat puhumattomat mörököllit hermostuttaa hänet.

”Haluaisin kietoutua Jussiin kokonaan niin kuin torkkupeittoon. Tämä kuulostaa muuten kornilta. Tämä tila, johon Jussi minut ajaa, on imelän korni. Haluasin olla Jussin taskussa kuin kengurunpoikanen emonsa taskussa.”

Perusrakkausromaanista Avioliittosimulaattori poikkeaa siinä, että lukijaa ei pistetä jännittämään, miten lemmenparin käy. Tuore tunne heilahtelee, vaan ei horju. Suhteen kelailu on liikuttavan naiivia, kuten lemmenhuumassa tuppaa olemaan.

Sujuvaa, kyllä. Viihdyttävää, kyllä. Miellyttävästi ja kiltisti kuvattua, kyllä. Kekseliästä kerrontaa, ei. Ajatuksen ja tunteen kosketusta, ei. Koska heimoerotkaan eivät riitä minua riittävästi riemastuttamaan, kokonaisuudesta kehkeytyy yllätyksetön. Olen ilmeisen väärää kohderyhmää (varsinaissuomalainen vaikeneminenkin on jokapäiväisestä arjesta tuttua). HS:n esikoispalkintoehdokasjoukkoon olisin minä valinnut jonkun toisen teoksen. Olkoon, olen tosikko.

3 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Avainsanat: ,

29 lokakuun, 2013 · 2:18 pm

Tytöt, tytöt!

Sinkkuelämää on seuraavaan verrattuna silkkaa stylistipipertelyä, shoppailua ja pintasepittelyä. Alkuun ajattelin, että Girls-sarja on sen pikkusisko (HBO, 1. tuotantokausi 2012, 2. tuotantokausi 2013). Ei lainkaan. Inspiraatio on mahdollisesti syttynyt neljän varttuneen sinkkunaisen Nykki-kuvauksesta, mutta Girlsin neljä parikymppistä likkaa laittaa rujosti haisemaan, kun puolestaan sliipatut Sinkkuelämä-naiset vienosti tuoksuttelevat.

Lena Dunhamin käsikirjoitus on häpeilemätöntä revittelyä opinnot päättäneiden nuorten naisten haahuilusta sekalaisissa pätkätöissä ja -suhteissa. Pyrkimykset, biletys, hengailu ja työpistäytymiset etenevät yhtenä sekasotkuna. Häälyvä identiteetti ja jotenkin tunnistettavan minuuden etsintä on taustana, pinnassa on vaihtelevaa puuhastelua, suorasukaista seksiä ja paljon puhetta. Kyllä onnellistavaa parisuhdettakin haetaan, vaan sen kanssa suhataan siinä sivussa. Kaikki inhimillinen on sallittua – paitsi ehkä vehtaaminen kaverin entisen homopoikaystävän kanssa.

Sarjan suola on siinä, että jaksot ovat täysin ennakoimattomia ja jopa osin juonettomia. Päähenkilöiden elon jatkumoa kyllä kuvataan, mutta joka jakso on omaehtoista touhuamista. Välillä on katsojana kaamean myötähäpeän vallassa, toistuvasti tulee yllätetyksi, tyrmistyneenä seuraa intiimejä paljastuksia, välillä naurattaa ja jopa liikuttaa. Nuorten aikuisten elämä epävarman tulevaisuuden edessä on tempoilua. Elämä on.

Sarja kertoo rutkasti tyttöjen välisestä ystävyydestä, jossa on läheisyyttä ja ristiriitoja, kateutta ja kannustusta. Kaikki tytöt ovat hyvin erilaisia, mutta jokainen on jollain tavoin vinksahtanut ja usein piinallisen itsekeskeinen. Silti he saavat yhteyden toisiinsa, riitelevät, syyttelevät, piikittelevät, sopivat, antavat suoraa palautetta, tsemppaavat ja taas sopivat.

Käsikirjoittaja Lena Dunham esittää päähenkilöä, Hannahia. Hän on lähes kestämättömän narsistinen touhottaja ja sellaisena valloittava. En kyllä haluasi Hannahin kämppikseksi, naapuriksi tai työkaveriksi. Näin ruudun takaa hänen pitelemättömyyttän seuraa ällistyneenä. Roiman tunnustuksen annan hänelle kauneuskäsityksen laventamisesta. Jostain syystä Hannahia kuvataan paljon vähissä vaatteissa ja alasti, eikä vartalo vastaa mainosnaisten photosopattuja kroppia. Hannah on sinut itsensä kanssa, omasta mielestään kaunis, pystyvä ja haluttava. Juuri niin.

Neljän naisen liepeillä luonnollisesti liehuu nuoria miehiä. Vaikka herrahahmo vain käväisisi sarjassa, hänestä piirtyy persoona, joillain lailla vajaa ja inhimillinen. Suosikkini on ällö ja liikuttava Adam, joka on arvoituksellinen ja todella outo. Ensimmäinen tuotantokausi päättyy satuttavasti Adamin tunneulostuloon.

girlsErikoista on, että TV2 tuuppaa sarjaa viiden jakson putkessa, vaan on se nähtävissä Arenaltakin, jolloin saa annostella jaksotuksen omaan tahtiin; tällä hetkellä näytillä on toisen tuotantokauden viisi ensimmäistä jaksoa. Ensimmäinen tuotantokausi tarjoiltiin jo keväällä. Kolmatta tuotantokautta odotellessa (käynnistyy Jenkeissä 12.1.2014) voi katsastaa tulevia jaksoja puffaavan ennakkoesittelyvideon. Jatkuuko häpeämätön meno?

Jätä kommentti

Kategoria(t): Draama

Avainsanat: ,

28 lokakuun, 2013 · 9:59 am

Sisarukset kapinan alla

”Jos ihmisen elo vain olisi ollut romaani. Mutta. Ingeborg ravisti nutturasta muutaman irtokiehkuran. Tietenkään elämä ei ollut romaani, eikä matka, eikä koulu, vaan tunneista koostuvia viikkoja.”

Jo ensimmäiset sivut pysäyttävät ja johdattavat kielen tuottamiin kuviin: filmi pyörii luetun tahdissa, eripitusin otoksin. On eteneviä tilanteita, mutta paljon on pysäytyskuvia tai hidastuksia, lähikuvia ja erikoislähikuvia. Näen salin, asemanseudut, teatterin takakäytävän, hiuskiehkuran, suoran nenän ja raskaan saappaan kaadetun miehen niskassa. Olen mukana elävässä kuvassa, joka on kirja: Jenni Linturin Malmi, 1917 (Teos 2013).

Linturin kieli on metaforisen kiinteää. Ilmaisut ovat tiivistettyjä, mutta ne laajenevat tilannetietoisuudeksi. Vain sanoilla tavoitetaan aika, tapahtumat ja henkilöt sekä niiden summa, kokonaisia ajatusmaailmoja. Lisäksi sanoista, lauseista ja ilmaisuista uuttuu jotain, jota on hankala sanallistaa: tunnelma, ilmapiiri, henki. Juoni etenee ennakoimattomasti, ja henkilöiden luonne, tavoitteet ja mielenliikkeet rajautuvat ja avautuvat.

”Sukat hiersivät, kertoivat omalla tavallaan siitä, että sota oli arkinen asia, ihmisen tappaminen vähemmän ikävää kuin kipu kantapäässä tappamisen hetkellä.”

Sotahan ei ole arkinen asia, mutta kokija joutuu muokkaamaan mieltään, alentamaan tai ylentämään, jotta voi kestää äärimmäisiä asioita. Malminkylän poikkeustilan jännitteisyys vaikuttaa kaikkeen kuvattuun. Lakko, levottomuudet ja sotaa enteilevät väkivaltaisuudet ovat käynnissä syksyllä 1917. Kirjassa on joitain kavahduttavan karkeita väkivaltatilanteita. Sota on Linturia askarruttava teema, edellisessäkin romaanissa se oli ihmisen ilmeinen taakka.

Kirjassa käsitellään monia teemoja, kuten väkivallan ja aatteiden sumennusta sekä niihin sytyttäviä vastakkainasetteluja. On suomenkieliset ja ruotsinkieliset, hämäläiset ja uusmaalaiset, tilalliset ja työläiset, maalaiset ja kaupunkilaiset, ja ompa vielä mustalaiset. Kärjistysten aika on monisyinen.

Linturi on osuvasti kuvannut vasta aikuisuuden alussa olevaa nuorisoa. Leimahtava yhteiskunnallinen tilanne imaisee omassa kehityksessään kuohuvat varhaisaikuiset. Kapinatekoihin – yhteiskunnallisiin tai yksityisiin – johtavat tunnevyöryt, joiden syy on jossain muussa kuin mihin toiminta suuntautuu.

Sisarussuhteita kuvataan kipeästi. Kirjan mittaan kypsytellään sitä, miten yhdessä kasvaneiden erilaisuus voi johtaa peruuttamattomuuksiin. Erilaiset pyrkimykset pyritään toteuttamaan tavalla tai toisella, mutta nuori ihminen tulee törmäämään siihen, että odotuksiin vastataan odottamattomasti. Lettu ja Ingeborg ovat kerrassaan kiehtova ja kylmäävä sisaruspari. Heidän suhteensa kipinälankana toimivat Parikan veljekset, pääosassa kaunis Oiva.Teemoista vielä: suurin niistä on rakkaus, kohteitaan ohittava.

Malmi 1917Kirja tuo kummallisesti hengeltään mieleen Ollikaisen Nälkävuoden, sisarusteemaltaan Katja Kallion Säkenöivät hetket, mutta korostettava on, että ote on Linturilla omansa. Malmi, 1917 kaappaa mukaansa ja pitää pihdeissään. Kielellisesti ja kerronnallisesti tehoavasti näkyvät ihmisen oikut. ”Ymmärräthän? Kolikossa on ehkä kaksi puolta, mutta ihmisessä niitä on satoja.”

4 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Avainsanat:

27 lokakuun, 2013 · 10:30 am

Kirjamessuilusta ja hyvästä kirjallisuudesta

Messu liittyy kirkolliseen toimintaan: rahvas kokoontuu sanan ääreen. Samaa sarjaa on kirjamessuilu, joskin painetun sanan pariin kokoontuminen on moniäänisempää kuin kirkkolaulu. Tungos on kova, äänessä on kirjava haastattelija- ja kirjailijajoukko, ja monituhatpäinen lukija-kuuntelija-kuluttaja-messuvierailijakunta säntäilee tiskiltä ja tilaisuudesta toiseen.

Hienoja hetkiä: Katja Kallio Juha Roihan haastateltavana, Joel Haahtelan kertomukset lempikirjoistaan, Anna-Leena Härkösen Häräntappoaseen selkojulkistus, laaja lastenkirjallisuustarjonta, YLE:n lavalla kirjailijajoukon paljastukset kirjoittamisen ääniraidoista.

Hienoja hetkiä: Katja Kallio Juha Roihan haastateltavana, Joel Haahtelan kertomukset lempikirjoistaan, Anna-Leena Härkösen Häräntappoaseen selkojulkistus, laaja lastenkirjallisuustarjonta, YLE:n lavalla kirjailijajoukon paljastukset kirjoittamisen ääniraidoista.

Kirja siis kiinnostaa. Kirjoja julkaistaan yhä enemmän, niiden elinkaari on lyhyt, ja klassikoita syntyy luonnollisesti harvakseen. Joka vuosi nousee hetkeksi kritiikkien ja palkintojen seurauksena muutama nimike pinnalle, sadat muut häviävät tietoisuudesta hissukseen. Lukijoita on monenmoisia, kiinnostuksen kohteita myös, jokaiselle on tarjolla jos jotakin luettavaa.

On todella kiinnostavaa törmätä messujen aikaan Suomen Kuvalehden (43/2013) julkaisemaan Riitta Kylänpään kirjoitukseen Romaani sairastaa. Siinä etenkin totiset miehet Pekka Tarkka, Tommi Melender ja Putte Wilhelmsson marisevat taideproosan vähäisyyttä ja joutavanpäisen jaarittelukirjallisuuden monilukuisuutta. Tämä hyvän kirjallisuuden standardityöryhmä löytää monia epäkohtia nykyisin julkaistavasta kirjallisuudesta. Valittelen Otavan nössöilyä poistaa lehti osastolta: messuväkimäärähän on osoitus nimenomaan erittäin terveestä ja houkuttelevasta kirjakirjosta, ja siksi häpeilemättä saavat soraäänetkin kuulua.

Olen löytänyt paljon kiinnostavaa luettavaa uudesta Suomi-proosasta. Taso on vaihtelevaa, ja moni teos on sellainen, että jokin osa siinä viehättää ja jokin toinen lässäyttää kokonaisuuden. En silti näe perustelluksi nuijia yleispätevästi tuomiotani, sillä minun makuni, odotukseni ja kriteerini ovat varmasti toiset kuin jonkun toisen lukijan. Kiteytän yhdeksän syytä lukea kotimaista proosaa yhteen virkkeeseen: monipuolisesta tarjonnasta on mahdollista valita kekseliäästi ja koskettavasti kieltä, kerrontaa, tematiikkaa ja henkilöitä poraavia teoksia, jotka antavat aineksia elämän ymmärtämiseen.

Jos tuomioherratkin julistivat nimin hyvät ja huonot, mikä on jo outoa sinänsä, provosoidun listailemaan minäkin, joskin paljastan tämänvuotisesta lukemastani tarjonnasta vain TOP7. Korostan, että olen listan lisäksi lukenut ja blogannut liudan erittäin kiinnostavia romaaneita. En silti häpeä, että joukossa yllätyksettömästi on vanhan liiton sanailijoita ja uudehkon polven korukieliä. Sinänsä listaus on älytöntä, sillä on todella rajallista, mitä kirjoja arjen keskellä ehtii lukea. Helposti sitä nappaa tunnettujen tekijöiden teoksia ja kritiikkien nostamia ja kirjabloggareiden vahvistamia uutuuksia. Kaikista rajoitteista huolimatta siis nämä kirjat ovat tällä kertaa, tähän mennessä luetuista kotimaisista säväyttäneet, kaikki eri syistä, erilaisin painotuksin:
Joel Haahtela: Tähtikirkas, lumivalkea (blogissani 27.8. )
Kari Hotakainen: Luonnon laki (blogissani 22.10. )
Katja Kallio: Säkenöivät hetket (blogissani 10.4.)
Jenni Linturi: Malmi, 1917 (blogissani tulevalla viikolla)
Inka Nousiainen: Kirkkaat päivä ja ilta (blogissani 14.7. )
Jari Tervo: Esikoinen (blogissani 13.9.)
Kjell Westö: Kangastus 38 (blogissani 1.9. ).

Hyvä kirjallisuus on sellaista, jonka tunnelma, ajatus, henkilökuvaus, tarina, kieli, kerronta ja tematiikka puhuttelevat minua. Jokin noista ainesosasta voi olla vinksallaan, jos jokin toinen piirre toimii todesti. Peilaan luettua ennen kokemaani, makumieltymyksiini ja kiinnostuksen kohteisiini. Kirja tarjoaa elämyksen, siitä sikiää ajatus ja tunne – jokin on horjunut, lämmennyt, muuttunut, huvittunut, vahvistunut tai myllertynyt. Siksi luen.

Älkää syyllistävät sedät tulko kertomaan, mitä on hyvä kirjallisuus. Snobistinen ja elitistinen paremmintietäminen ei oikein löydä paikkaansa siellä, missä keskustellaan kokemuksesta. Eri lukijat kiinnittävät huomion eri asioihin, ja lukemisen tavoite, tarkoitus ja tapa vaihtelevat lukijakohtaisesti. Analysointi ja perustelu on tietysti aina paikallaan, kun lukukokemusta sanallistetaan toisille. Lukukokemus sinänsä ei ole huonompi tai parempi kuin muiden. Sen voi jakaa, siitä voi keskustella ja sitä voi vertailla. Siitä saa nauttia.

4 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Kulttuurimatkailu

Avainsanat: , ,

25 lokakuun, 2013 · 10:09 am

Punakhmeerit keskuudessamme

Chan Kim Srun

Chan Kim Srun

Terhi Rannela on kirjoittanut ensimmäisen aikuisille suunnatun romaaninsa Punaisten kyynelten talo (Karisto 2013). Se on saanut alkunsa kirjailijaa järisyttäneestä kokemuksesta kamputsealaisessa teloitusvankilassa ja sen seinällä olleista valokuvista, etenkin naisesta vauva sylissään. Se on saatu myös kirjan kanteen.

Kirjailijan tarkoitus on vilpitön, ja hänen taustatyönsä aiheen suhteen on ollut tarkkaa. Kirjailijan blogi ja Pinterest-profiili vakuuttavat paneutumisesta. Romaanin tekstikin on sujuvaa, ja näkökulmatekniikan keinoin tarjotaan eri kertojien katsantovinkkeleitä. Jollain tapaa kuitenkin kuvattu jää minulle etäiseksi. Kerrottu kamaluus on hirveää, tuntuu hirveältä, ja sitten se hyytyy lukukokemuksessani pintanaarmuksi, vaikka todellisuudessa murskataan bambukepeillä kalloja. Vai etäännytänkö, torjun kerrotut kauheudet?

Tapahtumat jaetaan kolmeen osaan: vuosiin 1978, 2005 ja 2009. Ensimmäisessä osassa puna-aatteen kääntyminen itseään ja kansalaisia vastaan kolutaan luita, ytimiä ja verta myöten yhden perheen kautta. Hirmutyöt ovat totta ja ahdistuttavat: miksi ajasta ja kulttuurista toiseen toistuvasti ihmiset rääkkäävät toisiaan aatteiden ja silkan pahuuden sumentamina? Muissa osissa tarinaa jatketaan yhä saman perheen avulla. Entiset kiduttajat ja kidutuksista selviytyneet elelevät sikin sokin. On aika jatkaa elämistä, vaan aika ei ole parantanut haavoja, on aika hakea oikeutta.

Minulle ei teos täysin avaudu ilmeisesti sen vuoksi, että eri äänin koitetaan kahmaista mahdollisemman paljon kaukaisen kansan lähivuosikymmenten kärsimyksiä. Näkökulmatekniikka sallii ohittaa monet henkilöt nopeasti. Pysähtyminen, pureutuminen saattaa jäädä ainesmäärän jalkoihin.

Arvostan kirjailijan pyrkimystä muistuttaa menneistä ja siten samalla koko ajan käynnissä olevista kansanmurhista sekä aatteiden sokeasta seuraamisesta johtuvista väkivaltaisuuksista. Jokainen voi miettiä, miten voi osaltaan toimia, jotta niitä estetään. Ymmärrän myös, miksi kirjailija päätyy toiveikkuuteen, ainakin yksilötasolla. Kunnia kuolleille, kunnia selviytyneille ja mahdollisuuksille elää eteenpäin. Oikeutta kärsineille, tuomio väkivallasta vastanneille. Ankara puna-aika ei onnistunut Kampotseassa hävittämään kaikkea ihmisyyttä eikä buddhalaista henkisyyttä. Sitäkin Punaisten kyynelten talo välittä:

”Kuolema ei merkitse lopullista katoamista, se merkitsee siirtymistä, olomuodon muutosta, vaelluksen jatkumista. Vaikka emme voi enää nähdä läheisiämme, ovat he edelleen olemassa, rakkautena, auringonsäteinä, varovaisina kuiskauksina.”

1 kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus

Avainsanat:

24 lokakuun, 2013 · 3:50 pm

Häräntappoase selkosuomeksi

”Mutta aloitetaan alusta.
Alussa oli kevät ja mä suunnittelin kesää.”

Anna-Leena Härkösen Häräntappoase (Otava 1984) on yksi onnistuneimmista viime vuosikymmenten esikoisromaaneista. Ensirakkaus ja maaseutu-kaupunki -vastapari esitetään romaanissa raikkaasti, eli kovin perinteisistä aineksista on loihdittu jo noin 30 vuotta tuoreena säilynyt toteutus. Vaikka kirja on hyväksi nuorisolukemistoksi havaittu, osa yläkoululaisista on keplotellut kirjatehtävistään takakansitekstein, nettiarviokopioin tai tv-sarjaversioin. Vaan enää ei tarvita kepulikonsteja!

Johanna Kartio ja Anna-Leena Härkönen kirjoittivat omistuskirjoituksia julkistamisen jälkeen.

Johanna Kartio ja Anna-Leena Härkönen kirjoittivat omistuskirjoituksia julkistamisen jälkeen.

Helsingin kirjamessuilla 26.10.2013 julkistettiin Johanna Kartion selkomukautus Härkösen Häräntappoaseesta (Oppimateriaalikeskus Opike 2013). Monia perusteoksia on jo selkoistettu Seitsemästä veljeksestä lähtien, ja nyt on tämän modernin klassikon vuoro. Uskon selko-Häräntappoaseen suosioon, sillä tarina vetää mukautettunakin.

Selkoversion kieli on sutjakkaa, kerronnan ja dialogin rytmi napakkaa. Viihdyttävä juoni rullaa karsinnasta kärsimättä, myös tunnelma ja tyyli säilyvät alkuperäisillä asteluvuilla. Versio ei ole selkokieltä helpoimmasta päästä, sillä joukossa on ilmaisun runsautta ja ronskiutta, puhekielisyyttä ja kuvailevuutta.

”- Torvenkylällä? Missä helvetin kuusessa
on joku saatanan TORVENKYLÄ?
Joku olkikuukkelien kolo!
Mä huusin ja ryntäsin huoneeseeni.”

Alpo Korva on peruskoulunsa päättänyt teini, joka tahdonvastaisesti joutuu kesäksi heinätöihin. Allun persoona sanavalmiina, epävarmuuttaan peittävänä herkkiksenä välittyy tekstistä elävästi. Minäkerronta paljastaa ja peittää häntä sopivasti. Ihastuminen ja sen kohde Kerttu nähdään tarkkakatseisen murkkumiehenalun silmin. Henkilöiden hehku välittyy: Allu ja Kerttu ovat yhä hurmaavia kasvukynnyksellä keikkuvia eriparisia, riipaisevia ja nuoria rakastavaisia.
”Mun ei ollu tarkoitus,
mutta mä punastuin. Se takuulla huomas.
Mä en tienny, mitä terävää oisin vastannu.
Mä en osannu käsitellä sitä ämmää.
Jumalauta, mä olin hulluna siihen.
Kerttu oli ensimmäinen juntti,
joka oli uskaltanu hyppiä mun silmille.
Mä annoin sille anteeksi heti.”

Selkoistuksessa joudutaan merkittävästi supistamaan alkuteosta. Siihen nähden selko-Häräntappoaseessa jopa miljöö ja keskeiset sivuhenkilöt hahmottuvat osuvasti, vaikkei niiden kuvailuissa kauan viivytä. Kaikkiaan Johanna Kartio suoriutuu vakuuttavasti vaikeasta tehtävästä.

On turha rajata kirjan käyttäjäryhmää: kyllä sujuva, alkuperäistekstille uskollinen mukautus soveltuu kaikille, joita nuorista kertova rakkaustarina kiinnostaa mutta paksuhkon romaanin lukeminen ei syystä tai toisesta suju. Kavahtakaa kaikki, jotka sullotte selkomukautukset samaan sarjaan Valittujen Palojen latteiden kirjalyhennelmien kanssa. Ei, selkomukautus on oma taitolajinsa, sillä siinä säilyy alkuteoksen henki ja kokonaiskertomus omaehtoisesti mutta selkoperiaatteita soveltaen.

Selkokirjat tavoittavat muuten kätköön jääviä lukijoita yleiskieltä helpompina sanastoltaan, rakenteeltaan ja sisällöltään sekä taitoltaan väljinä ja helppolukuisina.Vaikka lokakuun alkupuolella hehkutettiin PIAAC 2012 -tutkimuksen tuloksia, joiden perusteella suomalaisaikuiset (16-65 -vuotiaat) ovat lukutaidoltaan maailman kakkosia, jäi valtamedialta toinen totuus melkein huomaamatta: 11 %:lla suomalaisista on kehno lukutaito. Toivon totisesti, ettei suomalaisen lukuihmeen hehkutus saa häpeämään tai vähättelemään heitä, joille sujuva lukutaito ei ole itsestäänselvyys.

Omassa työssäni törmään päivittäin nuorten kielteiseen suhtautumiseen: kirjojen lukeminen koetaan vaikeaksi ja ikäväksi. Kyse on aivan tavallisista peruskoulun läpäisseistä nuorista, jotka karttavat kankean lukutaidon vuoksi pitkäjänteisyyttä edellyttäviä tekstejä. Toisaalta, kun lukumotivaatio herää tai herätetään, heikonpuoleisellakin taidolla selviää. Onneksi on selkokielisiä materiaaleja, jotka tasa-arvoistavat ja helpottavat tiedonvälitystä. Niiden soisi saavan enemmänkin julkista huomiota ja tunnustusta. Siis toistan: onneksi on selkovaihtoehtoja, joilla lukemisvastaisuutta saa murrettua ja synnytettyä myönteisiä lukukokemuksia. Tervetuloa selko-Häräntappoase lukulistoille!
Häräntappoase

Kustantajan sivuilla voi tutustua Henna Karan blogitekstiin, joka esittelee Häräntappo-uutuutta ja Johanna Kartion selkomukautuskokemuksia.
Muista uutuuksista löytyy vinkkejä selkokirjaesitteestä.

Anna-Leena Härkönen otti selkokummihaasteen vastaan kaksi vuotta sitten, ja hän puolestaan kutsuu nyt kirjamessuilla kummiutta jatkamaan Reijo Mäen. Eli parin vuoden kuluttua on luvassa Vares-dekkari selkosuomeksi. Kiinnostavaa, miten äijäproosan verbaalihuumori tulee kääntymään selkoon.

– –
Sain kirjan kustantajalta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Selkokirja

Avainsanat: , , ,

22 lokakuun, 2013 · 7:26 am

Sähköttävät parannussanat

”Minunko vuokseni tämä kaikki? Eivätkö ne tiedä kuka olen, en kukaan. Mitä tämä maksaa? Milloin on eräpäivä? Olenko syyllinen? Räpläsinkö radiota toisella kädellä ja aiheutin tämän kaiken? Tavoittelinko pelkääjän paikalla lojuvaa pastillirasiaa? Elinkö niin, että voin nyt mennä? Jäikö jotain sanomatta?”

Rautala, pian ukiksi syntyvä leskimies, loukkaantuu vakavasti liikenneonnettomuudessa. Sen ruttauksen jälkeen hän törmää hyvinvointivaltion törmäyskurssiin. Romaani on tarina elämisen ehdoista ja syntymisestä, monin tavoin. Kari Hotakaisen Luonnon laki (Siltala 2013) on myös kertomus kolmesta nyky-Suomen sukupolvesta nejättä odotellessa. Lisäksi se kertoo ihmisen, ympäristön ja valtiontalouden luonnosta – nimenomaan kertoo, sillä kerronta, kieli, lauseiden rytmi ja poljento on oleellista. Hotakaisen vaivaton sähkösanomatyyli kuljettaa elämisen painon kuormaa siten, ettei se tunnu niin raskaalta kuin olisi aihetta.

Välillä lyhyet virkenapsautukset liukuvat runsauteen, osin uudistunutta hotakaiskieltä siis. Kerronta sykkii ihmisten miellejohtumissa. Lukijalle viilletään aukko Rautalan, viimeisillään raskaana olevan tyttären ja päähenkilön raihnaisten vanhempien pään sisään. Erityisen sattuvasti leikataan muistin ja mielen harhailuihin. Myös monien muiden henkilöiden aivoituksiin tunkeudutaan. Jos pontevan proosan mittarina on aforismitiheys, Hotakainen saavuttaa sakean summan. En ehtynyt sataa sivua lukea, kun olin jo poiminut kymmeniä laittamattomia lauselmia, kuten
”Älä kato ittees, kato taivasta.”
”Näytti potilaalta, oli ihminen.”
”Jatkuvasti elossa olevien on joskus vaikea ymmärtää melkein kuoleita.”
”Ajatus katkeaa eri tavalla kuin koiranputki, ei kuulu ääntä.”
”Ihmistä ei voi tuntea. Muuta kuin kädellä.”
”Muisti on magneetti. Se tarttuu teräkseen ja pitää siitä kiinni, mutta niin harva asia tässä maailmassa on terästä.”

Välillä ajatusleijailu on silkkaa verbaali-irroittelua. Kulminaatiokohtaus on televisioitu hallituksen leikkauslistatiedotustilaisuus, jonka aikana ministerit ja kirjan henkilöt ovat toisiinsa yhteydessä kuin ajatuksia virtaavaan napanuoraan kytkettyinä ja jossa paperille pannut leikauskohteet muuttuvat lihaksi.

Kyllä, tämä on myös yhteiskunnallinen romaani. Veroja kiertänyt maalämpöyrittäjä Rautala putoaa tulokuoppaan, sillä sairauskorvaus on suhteessa pimeään työhön. Veronmaksun merkitys hyvinvointipalveluihin käsitellään monelta kantilta. Monia muitakin asioita osoitellaan: hoitotyön alipalkkaus, todelliset hoitokustannukset, omaishoidon tuki, kutsumusammatti ja siinä jaksamisen rajat. Ja on vihreää aatetta ja seksuaalista tasa-arvoa. Hiukan liialliselta tuntuu jo afrikkalaisen, proteesijalkaisen kummipojan ilmestyminen, vaikka sekin käänne lopulta on perusteltu.

Aivan kuin Hotakainen ei saisi hanaa kiinni, vaan kummallisuudet sekä eritasoiset elämänkulun ja ihmiskunnan epäkohdat saisivat ryöpytä pidäkkeettömästi. Loppu on silkkaa karnevaalia, kun puolikuuro, kielitaidoton jatkosodan veteraani kohtaa sierraleonilaisen huumeita diilaavan lapsisotilasveteraanin. Huolestani huolimatta loppuosa kokoaa juonilangat verrattomasti, elämänuskoisesti, yhteen.

Hotakainen taitaa olla vahva ehdokas kolmanteen Finlandia-palkintoon. En viittaa kirjailijan omakohtaiseen kuntoutuskokemukseen tämän kummemmin, iloitsen vain, että se on onnistunut ja kääntynyt reippaasti fiktioksi. Ja kovin lämmittää se tapa, miten vanhojen vanhempien eloa ja oloa ilmaistaan. Moni muukin asia jättää läikehtivän olon. Kiitän kirjasta! Aivan pakko on viskaista vielä yksi lainaus:
”Rautala oli kertonut puhelimessa kaikki viimeaikaiset tapahtumat hitaasti ja seikkaperäisesti ja korostanut, ettei kukaan voi elämän sattumanvaraisuudelle mitään, mutta jokainen voi pienillä ja päättäväisillä valinnoilla vaikuttaa elämänsä suuntaan.”

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus

Avainsanat:

20 lokakuun, 2013 · 8:04 am

Kirjamessuista, blogeista, esikoisista ja Israel-tytöstä

kirjamessutTämän syksyn kirjamessuilla kirjabloggaus näkyy entistä enemmän. Kirjablogikirja oli mukavasti esillä Turussa, ja kirjabloggarit kutsuttiin vieraiksi, muun muassa tarjolla oli paneeli bloggaamisen ja kustantajien suhteista. Tulevan viikon lopun Helsingin kirjamessuilla on kirjabloggarikohtaamisia, ja Like ja Into järjestävät oman tapaamisen. Kirjamessuohjelmassa uutuutena ovat lukupiirit, joissa kirjailijan, lukijoiden ja kirjabloggarin vedolla päästään vaihtamaan ajatuksia ennalta sovituista kirjoista aivan kasvokkain.

Vuoden mittaan on putkahdellut keskustelua kirjablogien roolista. Valtamedian kirjallisuuskritiikkien määrä on vähentynyt, joten netin temmellyskenttä antaa kirjakirjoittelulle avoimen tilan. Mielestäni bloggaamisessa on säilytettävä vapaa tapa ilmaista lukukokemuksia, hälventää siten harhaa kirjakritiikin oikeasta totuudesta. Yhden lehtikritiikin painoarvo ehkä normalisoituu, kun ympärillä on monien erilaisten lukijoiden näkemyksiä ja kokemuksia samoista teoksista – ja monista kirjoista, joita lehtikritiikki ei noteeraa. Vaikka tavisbloggari erittelisikin luettua analysoiden, on ilmeistä, että kirja-arviointi on aina yhden ihmisen kokemus, johon sekoittuvat lukumieltymykset, makuasiat, vireystila ja kirjoittajan kirjoitustyyli. Samahan se on kirjakritiikeissäkin, vaikkakin peitellymmin. Summa summarum: on hauskaa, että messuilemassa ovat kirjat, kirjailijat, kulttuuritoimittajat, kustantajat ja monenmoiset lukijat, myös lukemastaan innolla kirjoittavat bloggarit.

Messuilla on tavallisen tapaan ohjelmaa ruuhkaksi asti. Aloitan messuviikon kirjoitussarjani esikoisilla. Helsingin Sanomathan palkitsee vuoden superesikoisen, ja sitä ennen messusunnuntaina palkintoehdokkaat esittäytyvät. En lähde ennustelemaan ehdokkaita. Jokusen kotimaisen esikoisen olen tänä vuonna lukenut ja niistä jo aiemmin blogannut. Huomaan, että otantani on ollut naisvaltainen, tässä vielä kertauksena joitain vanhoja poimintojani ja yksi herkullinen uutuus.

Dekkareissa kelpo avauksen tekivät Kati Hiekkapelto (Kolibri) ja Nina Hurma (Yönpunainen höyhen) – jospa jatko-osissa henkilöt syvenevät. Muutamia makoisia epätyypillisiä esikoisia olen myös maistellut. Marissa Mehrin (Veristen varjojen ooppera) ja Tua Harnon (Ne jotka jäävät) avauksissa on kiehtovia ainesosia.

Tyypillisiä esikoisia ovat omakohtaiset kasvukertomukset. Kristiina Harjulan Pispalan kiviä on loppua lukuunottamatta hieno kuvaus 1950-luvulta. Sarianna Vaaran Huomenkellotyttö kuvaa lapsuutta 1970-luvulla ja kasvua aikuisuuteen pärjäämisvaihteella. Tyttö- ja kasvutarinasarjaa jatkaa Niina Miettisen Israel-tyttö (Teos 2013), vaan sen omaelämäkerrallisuutta en ala arvailemaan.

IsraeltyttöIsrael-tytön yksi juonne on uskonnollisuus. Pauliina Rauhalan Taivaslaulussahan se on päätematiikkaa lestadiolaisuusvinkkelistä – ajatuksia herättävä esikoisteos sekin. Siinä missä Rauhalan romaani on totinen, Miettinen heruttelee naurua. En muista lukeneeni moniakaan näin hersyviä herätyskokoushetkiä ja uskovaiskuvauksia. Hihhulihenkinen uskonnollisuus on kirjan yksi loimilanka, siellä on kuteena myös niksauttelija, haamu ja monenmoista muuta eläjää. Pääosin kirja kudotaan perhesuhteiden ja tunteiden ilmaisun solmuista. Teini-Kaisa pyörii Juhani-papan ja tämän Katariina-vaimon eriskummallisen kodin ja Ilona-äidin ristituulessa, haikailee ensilemmen perään ja hakee suuntaansa. Toimintaan liittyy jopa Toiviomatkat.

Vakavat sävyt voimistuvat aikasiirtymässä, joka kertoo Juhani-papan toisen avioliiton alusta ja kulusta. Katariinalta ei äitipuolius luista, ja palvotun vaimovainaan jättämään lähes aukottomaan huusholliin hän on liian monikulmainen pala sopimaan. Umpimielisessä Katariinassa on lisäksi pahasti murtunut kulma äitiyteen liittyen. Kerronta on tässä ja muissa osissa nautittavaa: draamallisia tilanteita hahmotellaan osuvasti, ja henkilöiden käytöstä ja toimintaa taustoitetaan vähitellen aukenevasti, Israel-hurmoskin saa selityksensä. Kokonaisuus tarjoillaan kielellisesti vireästi.

Romaanin osat ovat aika eriparisia, mutta yhtäkaikkisesti ne kertovat puhuttelevasti puhumisen ja kohtaamisen vaikeudesta. Osissa yhteistä ovat sinne sun tänne sijoitetut, hulvattomat ja kipeät Juhani-papan kirjelippuset. Välillä toiviomatkalaisten haahuiluosuudet karkaavat linjasta, mutta Juhanin, Katariinan, Kaisan ja Ilonan elämänkulun kartoituksesta valtaosa on herkkua luettavaksi, vaikka on kyse kivuliaasta selviytymisestä ja ymmärryksen heräämisestä turhan myöhään. Juhanin kirjelappusanoin: ”Kaikkien meijän elämässä on omat onnettomuutensa.”

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Kulttuurimatkailu

Avainsanat: , ,

18 lokakuun, 2013 · 2:11 pm

Tytär äitinsä sairauden kellokkaana

”Äitini oli sairas, mielisairas. Ja niin sairas, että minä olin oppinut jo ennen kansakoulusta pääsemistä kuinka skitsofrenia kirjoitetaan, ja sitä eivät osanneet kaikki aikuisetkaan. Minä osasin kirjoittaa sen latinaksikin: schizophrenia. Ja tiesin että sairaudelle annettiin myös numero, diagnoosi. Tiesin psykoterapian, tiesin lääkkeet nimeltä, tiesin millainen oli Diapamin 10 milligramman tabletti ja montako äiti kesti niitä vaipumatta liian syvään uneen ja kuinka kallita ne olivat.”

Tieto on asian yksi puoli, toinen on kokeminen ja tunteminen. Sitä on Annan lapsuus, nuoruus ja aikuisuus: äidin sairaalajaksoja, itsemurhayrityksistä toipumista ja tilan tarkkailua sekä tyttären ainaista varuillaannoloa ja valmiutta hoitohommiin. Huomenkellotyttö (Like 2013) on Sarianna Vaaran omaelämäkerrallinen esikoisromaani kasvusta kirjailijaäidin sairauden varjossa.

Kirjassa kuvataan sattuvasti lapsen vastuunottoa, lojaaliutta ja pärjäämisen pakkoa, samalla kun hänen pitää alistua elämiseen äidin sairauden ehdoilla. Se konkretisoi myös sitä, miten sairastunut on itsekäs, miten sairaus alistaa kaiken. Romaanissa on kertojan eri ikäkausien kerrostumat, ja jokaista niitä hallitsee heiluva suhde äitiin. Virtahepona tunnettu tila elää ja voi hyvin tämän pienperheen olohuoneessa, jopa niin, että tytär kouluttautuu mielisairaanhoitajaksi.

Yksi hienoimmista tekstikohdista on, kun tytär aikuisiällä lukee äitinsä romaanit. Perheen elämän ja äidin sairauden todellisen tilan paljastuminen romaaneista aiheuttaa Annassa voimakkaan tunnekuohun. Viha ja häpeä purskahtavat, sitten mieli heilahtaa ymmärryksen ja rakkauden puolelle. Kapinoinnista huolimatta Annan irtautuminen äidistä on mahdotonta.

Paljon on ollut kirjailijan ja kertojan elämässä raskasta, mutta Huomenkellotytöllä on aina ollut myös ystäviä, jokunen tuki-ihminen lähellä ja ilon hetkiä äidinkin kanssa: ”Se oli hyvä ilta, äidin hyvää oloa kesti nukkumaanmenoon saakka eikä hänen katseensa kääntynyt sisäänpäin koko iltana. Siltä se minusta aina näytti, sisään katsomiselta, kun äiti ei jaksanut jutella kanssani eikä voinut näyttää silmiään kunnolla. Sinä iltana ruskeat silmät olivat koko ajan näkyvissä ja me hupattelimme. Äiti laski leikkiä, kiusoitteli minua kun kopioin runoja tytöiltä lainatuista lehdistä, sanoi minua tusinaroskan lukijaksi. Minä kikattelin vastaan että täytyyhän minun jostain oppia mikä on huonoa kirjallisuutta.”

Kansi kuvaa oivltavasi Huomenkelotytön kuoppia ja nousuja.

Kansi kuvaa oivaltavasti Huomenkellotytön kuoppia ja nousuja.

Kertojatytössä on topakkuutta, mutta kertojan äänestä kuitenkin kuultaa joka iässä, että hänessä on jotain, joka on aina jäänyt tarvitsevaksi lapseksi, ja tietty tarkkailun suojakuori on ja pysyy. Aihe on todella kirjailijaa lähellä, siksi tilityksen tuntu tunkee turhan usein pintaan. Pulppuavissa tunnemuistoissa olisi ollut hiven varaa karsia romaaniksi; läpi käynti on ymmärrettävästi tärkeää prosessointia kaiken tuon kokeneelle, varmasti muillekin mielenterveysongelmaperheissä kasvaneille. Kirjan viimeinen luku on kaunis, symbolinen ja toiveikas, kiitos siitä.

Kaunokirjallisuudessa tavallista on, että lähellä oleva siirtyy kirjailijan materiaaliksi. Hannu Väisänen on tehnyt elämäkerrastaan romaanitaidetta, Riikka Ala-Harja on käyttänyt perhetragedioitaan romaanielementteinä, Sirpa Kähkönen on saanut kipinän Kuopio-sarjaan suvustaan, ja Peter Franzen on ruotinut romaaneissaan varhaisvaiheitaan. Puhumattakaan Kjell Ove Knausgårgista, joka on viillellyt elämänsä romaanivereslihalle. Ja monet muutkin kirjailijat hyökkäävät tavallaan toteen, Sarianna Vaara jo toisessa polvessa.

– –
Sain kirjan kustantajalta.

5 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Avainsanat:

15 lokakuun, 2013 · 9:56 am

Pariisin taivaan alla

Notre Dame - kuin silloin ennen

Notre Dame – kuin silloin ennen

Vanha rouva viettää 850-vuotisjuhlaa. Vieraat jonottavat vastaanotolle ja etenevät juhlahuoneessa laupeana laumana. Kamerat ja kännykät räpsyvät, kun juhlakalusta napsitaan kuvamuistoja. Notre Dame on varmasti säväyttänyt yli 800 vuotta sitten, koska se tekee sen yhä. Kyllä gotiikassa on kohottavuutta.

Tästä ja monista matkakokemuksista valitsen jatkojaaritteluun muutaman makupalan. Teemana ovat kirjallisuus, taide ja kuvallisuus vapaan kaupunkivaeltelun ohella.

1. Pariisilaisproosatunnelmissa

Notre Damen saaren länsipäässä killuttelevat Latinalaiskortteliin vievän sillan kaiteet lemmenlukkoja. Sadat pariskunnat ovat sinetöineet onnentoiveensa näyttävään paikkaan. Muutkin sillanpielet täyttyvät lukoista ja onnellisen näköisistä lukkoasentajapareista. Romantiikka siis liittyy matkajuonteeseen.

Lukkokaiteet ja yksi lukittu pari

Lukkokaiteet ja yksi lukittu pari

Teemaan sopien luin alkumatkalla David Foenkinos’n romaanin Nainen jonka nimi on Nathalie (suom. Pirjo Thorel, Gummerus 2012). Pariisilainen kaunis, nuori leski on ohittaa siinä ruotsalaisen kömpelön rumiluksen. Tarina on häpeämättömän romanttinen, mutta taitavasti se väistää makeilun. Se kertoo menetyksistä, epävarmuudesta ja haavoittuvuudesta.

Romaani kuorii kerrassaan ihastuttavasti inhimillistä käyttäytymistä. Päätarina on kuvattu leffakohtaustyylisesti, ja tilanteesta toiseen edetään liukkaasti. Koska henkilöiden tunteet ja ajattelu analysoidaan hyväntahtoisen terävästi, lopputuloksena on muuta kuin ohut tyypittely.

Lisäksi riemastuttaa se, että kertoja on häikäilemättömän kaikkitietävä. Rakennetta raikastavat kertojan lyhyet, keskeisteemaa sivuavat nippelitiedot tai sitaattitokaisut. Ne ovat hilpeitä ja osuvia ohi mennessäänkin. Kirjasta jää kosketettu, hämmästynyt ja valoisa olo. Kokemus on lähellä iltavalaistuksessa yhtäkkiä välkkyvävaloiseksi äityvän Eiffel-tornin näkemistä: aihe on jopa kuluneen tunnistettava, mutta kun se hieman muuntuu, siitä yllättyy, ilahtuu ja lopulta myöntää, että olihan se hieno kokea. Mainio lukukokemus matkan aperitiiviksi! Pitänee nähdä leffaversiokin.

Välkehtivä ilta-Eiffel

Välkehtivä ilta-Eiffel



2. Kuvan voima kohtaa dokumentoinnin

Louvre on yltäkylläisyydessään lähes lamaannuttava. On pakko poimia ylitarjonnasta vain otanta. Koska olen kovin hurahtanut 1400-1600-lukujen alankomaalaiseen ja saksalaiseenkin (mm. Cranach) maalaustaiteeseen, aloitin katselmuksen siitä. Strategisestikin se oli viisas veto, sillä valtaosa väestä ryntäilee Mona Lisan luo.

Eräs ikuistus Vermeerin mestaritöiden kanssa

Eräs ikuistus Vermeerin mestaritöiden kanssa

Vermeerin Pitsinnyplääjä ja Astronomi olivat pääkohteeni. Tarkka, tasainen sivellinjälki, jossa on tekniikan lisäksi outo lähelle pääsyn ja luvallisen tirkistelyn tunnelma, vangitsee minut aina vain voimallisemmin. Vermeer pysäyttää ajan ja johdattaa osalliseksi johonkin, jota ei osaa sanoiksi pukea.

Koska Louvren salien ja pikkuhuoneiden seinät ovat monessa kerroksessa täynnä isoja ja pieniä maalauksia, tulee harhainen olo. Määrään häviävät toinen toistaan upeammat kuvat. Bongasin minulle tuntemattomien alankomaalaismestareiden töitä (mm. Post ja Breen) ja taas kerran häkellyin siitä, miksi jotkut nimet toistuvat taidehistoriassa, miksi jotkut eivät. Jan van Eyck saa kyllä rauhassa jatkaa eloaan mainittujen joukossa: Neitsyt ja kansleri Rolin (1441) on asetelmaltaan ja henkilökuvaukseltaan huikean hieno.

Kuka katsoo Mona Lisaa?

Kuka katsoo Mona Lisaa?

Entä Mona Lisa? Onhan se upea henkilökuva, mutta sen kulttimainen asema ei aivan avaudu. Samanmoista laumojen veallusta ja kuvamuistojen räpsintää voisi odottaa yhtä hyvin Quentin Metsysin Pyhän Madeleinen maalauksen ympärille, vaan ei. Tai Bellinin, Rafaelin, Botticellin naiskuvien äärelle, vaan ei. Koska Louvre on vapauttanut vierailijat valokuvaamaan, meno on aivan villiä. Mona Lisan edessä taitaa aina olla leegio dokumentoijia. Hetkittäin näytti siltä, että museovieraiden päätavoite oli kuvaus, ei kuvattavat taulut. Jokunen näytti videoivan salit tai valokuvaavan lähes kaikki teokset. Itsensä tai rakkaan ikuistaminen huipputöiden kanssa oli yleistä. Ymmärrän kyllä, muistoja tallennetaan, niinhän teen itsekin.

Kuvallisuus tunkee kaiken yli: kuva on muistimme, kokemuksemme jatke ja paluuportti kerran nähtyyn. Ensimmäiseltä Pariisin matkaltani 27 vuoden takaa on tallella parikymmentä paperikuvaa, nyt digitiedostona on toista sataa otosta. Ensimmäisestä reissusta palautuu tilanteita ja tunnelmia kuvien ulkopuolelta. Viekö helppo räpsiminen jotain pois vai antaako tilalle? Kuvaan, poistan oitis huonot, napsin taas. Olenko liian kiinni kuvakaappauksessa läsnäolon kustannuksella? Kuka jaksaa katsoa satamäärin matkadokumentointia?
IMG_0853

3. Vaikutelmien vangitseminen

Kaksi soikeaa huonetta L’Orangerien museossa: Monet on tallentanut kahdeksaan kaarevaan jättimaalaukseen eri vuorokaudenaikojen lummelammet. Vesi läikehtii, varjo antaa värille tarvittavan valokontrastin ja elon. Kauempaa melko realistisilta näyttävät puunrungot ovat läheltä katsottuna kymmenien eri värisävyvetojen viivailua. Niin syntyy tosi.

Lisää impressionismia on vanhassa rautatieasemarakennuksessa, Musée d’Orsay. Museo esittelee laajasti 1800-luvun taidetta ja art decoa. Koreileva 1800-luvun alkupuoli ei ole suosikkejani, mutta impressioiden ilmaantuminen ilmaisuun yhä ihastuttaa. Hetket ja hetkissä elävät lihalliset ihmiset ovat kiinnostavia.

Maisemavaikutelma Musée d'Orseyn kellotaulun läpi

Maisemavaikutelma Musée d’Orseyn kellotaulun läpi

Alkuaikojen impressionistien töitä katsellessani palasin väkisinkin alkusyksyn innostavaan lukukokemukseen, Joel Haahtelan romaaniin Tähtikirkas, lumivalkea (blogissani 27.8.2013). Sen päähenkilöä järisyttää uusi tapa kuvata, ja siihen hän törmäsi Pariisissa 1889. Ymmärrän hyvin päähenkilön kiihtymystä, kun impressioinistien rinnalla katselee aiemman tyylikauden symbolismin myyttikoreilun ja itämaaromantiikan teoksia. Taiteilijan persoonallinen näkemistapa tunkee impressiokuvista, ja hetkellisyyden luonnosmaisuus voittaa jäljentävän pikkutarkkuden. Nykytaiteen rinnalla sekin on yksityiskohdissa nykertämistä, mutta romantiikka-realismi -akseli siinä löystyy ja vapautuu.

4. Goottihengessä

Tarinatalo

Tarinatalo

Ensimmäisellä Pariisin visiitillä Saint Chapelle salpasi hengen. En sitä ennen ollut nähnyt montaakaan goottikirkkoa. Taustanani ovat lapsuuden kotimaan kesämatkat, joilla isä pysäytti kyydin joka kirkon kohdalla. Luterilaisen niukkuusarkkitehtuurin läpitunkemana pariisilainen lasimaalauspyhättö oli aikanaan minulle ihmeellinen näky – ja on yhä. Pitää ihmetellä varhaisen keskiajan ihmisen kuvakäsikirjoitustaitoa, sillä jokaisessa satojen pikkuruutujen kuvassa on tarina, kokonaisuudesta syntyy raamatullinen kertomuskokoelma.

Viimeisen matkapäivän luopumistunnelmiin sopi hautausmaavierailu Montparnassella. Eivät löytyneet Baudelairen eikä Simone de Beauvoirinkaan haudat, mutta läpikävelyllä saattoi miettiä katoavia hetkiä. Tämä oli todennäköisesti tämän elämän viimeinen kohtaamiseni Pariisin kanssa.

5. Unelmista

Matkailu on avartava henkireikä. Osa iloa on jo matkan odotus ja siihen valmistautuminen haaveilemalla kiinnostavista käyntikohteista. Notre Damella matka alkoi, kuten olin unelmoinutkin. Siihen se myös tavallaan päättyi, sillä kotimatkan lukuromaanin tarina alkoi hautajaisista Notre Damessa. Alex Capusin Léon ja Luise (suom. Heli Naski, Atena 2012) on sekin kovin romanttinen, suurelta osin Pariisiin sijoittuva kertomus: tyttö ja poika tutustuvat ensimmäisen maailmansodan lopussa, rakastuvat, joutuvat erilleen, elävät elämäänsä ja kohtaavat taas, vaan tilanne ja aika on toinen. Elämä etenee ennakoimattomasti. Mutta mitä syntyy siitä, että jonkun kanssa jaeteaan arki, mutta mieli on toisen luona.

Capus kuvaa Foenkinos’n tapaan keveästi tunteiden painoa, muttei ulotu yhtä tenhoavasti elämisen ytimeen. Romaani on viihdyttävä, ja siinä historia ja originellit henkilöt vilahtavat jättäen tyylikkään ja tunteikkaan hetken tunnun. Kirja sopii mainiosti matkan jälkitunnelmiin. Sopii se myös pohdintaan, miten elää omaa elämäänsä omalla tavalla, silti tavoiteltavan(ko) tahdikkaasti – ja tosin unelmin.

”Ihminen tottuu toteutumattomiin unelmiinsa ja elää niiden kanssa, ne ovat osa itseä eikä niistä tahtoisi päästä eroon: jos joutuisin kuvailemaan itseäni jollekulle, mieleeni tulisi ensimmäisesksi, etten hallitse venäjän kieltä enkä osaa tehdä piruetteja. Niinpä toteutumattomat haaveet muuttuvat vähitellen ominaispiirteiksi, eivätkä ne enää tunnukaan puutteilta.”IMG_0966

6. Kohtausluettelo 11.-14.10.2014

Pariisissa käy vuosittain 45 miljoonaa turistia. Sen kyllä tunsi; vilinä on yhteinen kokemus lukemattomilla vaeltajilla ja kuitenkin jokaiselle omanlaisensa. Minulla tällainen.

Notre Dame
Latinalaiskortteli
Eiffel-tornin juurella iltavalossa
Louvre: vaikka mitä
Tuileriesin puisto, lauantain lepopaikka
l’Orangerie, Monet: lumpeet
Invalidikirkko, Napoleonin hauta
Musee d’Orsay, imperssionistit
Petit Palace, ihastuttava sisäpiha
Montmartre: kauhea tungos
Saint Chapelle, lasimaalausihme
Chatletin ja Hallen alue: keskusvilinää
Montparnasse, fiilistelyä ja hautausmaa
Seinen sillat lukkorykelmineen
Place d’Italien aukion seutu (hotellin alue)
Moitteeton metrolinjaverkosto
TripAdvisor: mahtava apu kahviloiden ja ravintoloiden etsintään
Ladattavat kartta- ja metrolinjasovellukset iPadiin: kiitos avusta!
IMG_0927

4 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Kulttuurimatkailu

Avainsanat: , ,

10 lokakuun, 2013 · 3:15 pm

Muistosyöppö

”- – ja minä tajusin, ettei toista voi koskaan tuntea.”
”Hän oli näyttelijä, joka esitti minulle elämän komediaa.”
”Miten elää tietäessään, että tulevaisuus kutistuu kuin pyy maailmanlopun edellä?”

Miksi ja miten kannattaa lukea romaani, jonka ensimmäiset luvut tulvivat kliseitä? Pariisilaisen nuoren miehen räpiköinnissä läpi perheensä kolmen sukupolven muistojen – ja vähän muidenkin – on kuitenkin jotain lukemisen jatkamista vaativaa. Ja sitten sivulla 84 lukijaa tölväistään, sillä kirjailijaksi harjoitteleva minäkertoja osoittautuu vallan tietoiseksi:
”Saatoin myös tehdä muistiinpanoja isoäidistä ja vanhainkodista, mutta pelkäsin karkoittavani ihmiset sellaisella aiheella. Ja ennen kaikkea pelkäsin että karkoittaisin itseni teemalla, jonka sanojen banaaliutta en kestäisi. Ajattelin varmaan, että piti vääristellä todellisuutta, ei alistua sille.”

Kertoja onneksi alistuu. Lopputuloksena on, että vanhenemiseen ja eläköitymiseen liittyvät luopumisen tuskat, kuolevaisuuden kohtaaminen ja perhesuhteiden muotoutumismuodot avataan. Kertoja paljastaa torjuttujen asioiden peittely-yritykset. Eikä hän tee sitä muodikkaan ironisesti vaan empaattisesti. Isoäidin kohtalon hän kuvaa yhtä liikuttavalla ymmärryksellä kuin oman aikuisuuteen kasvamisensakin.

Kipeitä asioita ei kierretä, eikä haittaa, että kökköilevä ilmaisu vuorottelee viehättävien ajatuskulkujen kanssa. Juonta katkovat lyhyet muistofragmentit virkistävät romaanin rakennetta. Ne ovat kuin mieleen juolahduksia, muistiinpanoja tai verbaalisia matkamuistoja. Niissä on romaanin oleellinen alateksti: ihmispolot rakentavat elämänkertomuksen ydinmuistojen varaan, ja niiden ympärillä on merkityksellistä ja merkityksetöntä sälää, totta ja tarua. Niistä koostuu kunkin suuri tarina. Siten ankea arkipäivä luontuu ja usko elämään säilyy.

Muistoja Pariisista toukokuulta 1986

Muistoja Pariisista toukokuulta 1986

Kaiken tämän ja jotain muutakin on kirjoittanut David Foenkinos romaaniin Yhden elämän muistot (Les Souveniers, suom. Pirjo Thorel, Gummerus 2013).
Ja tämän muisto on matkassani, kun tuota pikaa starttaan kohti Pariisia.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Avainsanat:

7 lokakuun, 2013 · 9:27 am

Perinteinen pedagogi

Judith Schalansky on kirjoittanut muotokuvan itäsaksalaistaustaisesta biologianopettajasta. Kirhavin kaula. Kehitysromaani (suom. Ilona Nykyri, Tammi 2013) on kehitysromaani nimenomaan luonnontieteellisesti, sillä päähenkilön ajattelun läpäisee vain solujen, eliöiden ja luontokappaleiden vääjäämätön biologinen elinkaari, mistä löytyy selitysmalli kaikkeen. Erityisen inhimillistä otetta ei siitä irtoa.

Frau Lohmarkin mottona voisi olla, että asialliset hommat hoidetaan, eikä koskaan olla ellun kanoja. Tätä autoritaarisen opetustavan kannattajaa kiinnostaa vain sisällöt. Hän suhtautuu nihilistisesti kanssaihmisiin ja oppilaslähtöisiin vouhotuksiin. Hän kyllä havainnoi tarkasti näkemiään asioita, mutta kokijaksi tai myötäeläjäksi hänestä ei ole. Kirjaa voin suositella jokaiselle opettajalle pelästystarinaksi leipääntymisen estämiseksi.

”Hänelle sanottiin, että opetukseen pitäisi saada lisää elämänläheisyyttä. Ei järjen häivää! Biologiahan nyt oli elämänläheistä jos mikä. Oppi elämästä, sen lainalaisuuksista ja ilmenemismuodoista, ajallisesta ja paikallisesta levinneisyydestä. Empiirinen tiede, joka puhutteli kaikkeja aisteja. Mutta niin tyypillistä, jälleen kerran: ensin kielletään hankkimasta eläimiä ruumiinavaustuntia varten ja sitten vaaditaan lisää elämänläheisyyttä!”

Kuvauksessa on mustanpuhuvaa huumoria, ja tämä järkähtämätön, kankea hahmo on sekä naurettava että pelottava. Kaikki nähdään päähenkilön silmin mutta kerrotaan yksikön kolmannessa persoonassa. Näin pääsee päähenkilön pään sisälle mutta samalla näkee hänet ulkopuolelta. Ihmisistä hän puhuu ”se” ja ”ne” – ihminen on hänelle yhtä elollinen kuin rikkaruoho. Helposti hänestä voi irrottaa autistisia piirteitä, mutta lopulta se on turhan helppo selitys. Muitakin selitysmalleja raottuu. Säröjä näkyy siellä täällä, ei vähiten suhteessa omaan tyttäreen.

Romaanissa on vanhanaikaista luonnontieteellistä kuvitusta, kuin lehtorin sisäisen puheen irrallisia jatkeita. Rakennemuutos on rähjäistä saksalaiskaupunkia mullistamassa: kouluja lakkautetaan ja vanhaa lehtoriakin uhkaa uudelleensijoittaminen. Se todennäköisesti kärjistää Frau Lohmarkin vieraantuneisuutta ja ”heikot sortuu”-evoluutioasennetta.

Alan epäillä, että minussa on lukijana jokin vika. Viime aikoina olen toistuvasti marissut lukemieni kirjojen hyvien alkuasetelmien lopahtamisesta, ja nytkin olen jokseenkin samoilla linjoilla, silti painotan, että tässä romaanissa kyllä kerronnan hienovireisen intensiivinen tyyli pitää kutinsa. Kirahvin kaula etenee kovin tasaisesti, joskin henkilön tinkimättömyydestä selvisi koko ajan lisää. Romaanihenkilön taipuisa tapa yhdistellä luontoasioita muuhun sopii oman juttuni lopetukseksi, sillä aivojen, tiedon ja merenelävien tutkimuspohdinta yhtäkkiä etenee johtopäätöksiin: ”Mitä sitten romaanit olivat? Maailmankatsomusten havainnollistuksia. Rakennussuunnitelmat oli selvitetty, mutta mitään ei ollut ymmärretty.”

Rouva lehtorin tieteelliseen näkemykseen nojautuen ihmiskunnan elinkaari tulee olemaan lyhyt. Kasveja puolestaan on ollut ennen ja tulee olemaan jälkeenkin. Kasvien uusituminen jatkuu vuodenkierron mukaan, kuten syksyllä lepovaiheeseen siirtyminen.

Rouva lehtorin tieteelliseen näkemykseen nojautuen ihmiskunnan elinkaari tulee olemaan lyhyt. Kasveja puolestaan on ollut ennen ja tulee olemaan jälkeenkin. Kasvien uusituminen jatkuu vuodenkierron mukaan, kuten syksyllä lepovaiheeseen siirtyminen.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus

Avainsanat:

5 lokakuun, 2013 · 9:57 am

Taas nainen katoaa

Missä olet BernadetteJuuri luin kirjan katoavasta Amysta eli romaanin Kiltti tyttö (blogissani 2.10.). Nyt on vuorossa huhuilu salaperäisen perheenäidin perään Missä olet, Bernadette? Tätä Maria Semplen romaania (suom. Outi Järvinen, Gummerus 2013) mainostetaan Jonathan Franzenin ahmimismainesanoin. Odotukset ovat siis kovin korkealla.

Kerronta pelaa täysin fiktion ehdoilla: ei haetakaan uskottavuutta vaan kaleidoskooppikuvaelmaa Bernadetten ja hänen perheensä tapaukseen. Monien eri henkilöiden viestit – asiaan kuuluvien ja kuulumattomien – ja Bee-tyttären kerronta lomittuvat. Tekstinpätkin rakennetaan juonen kulkua: toiset tarinat ovat olellisempia kuin toiset, lukija saa valita, mihin tarttua, ja lopputulemana on moniääninen mekastus.Tämäntyyppinen rakenne on nykyproosassa kovin muodikas.

Lyhyesti romaanissa on kyse elämänpettymyksestä ja sen seurauksista. Uraromahduksen jälkeen Bernadetten asettuminen Seatleen on ollut melkoista epäviihtymystä. Bernadette sanoo teini-Beelle ja hänen ystävälleen jutun ytimen, joka on häneltä itseltään on ollut 20 vuotta hukassa:
”Teillä on tylsää. Ja minä kerron teille nyt pienen salaisuuden elämästä. Teillä on tylsää nyt? No, vielä tylsempää on tulossa. Mitä nopeammin ymmärrätte, että teidän täytyy itse tehdä elämästä kiinnostavaa, sitä helpompaa teillä tulee olemaan.”

Hulppeaa menoa irtoaa tekstien eri näkökulmista ja tyyleistä – lukijalla ei siis ole tylsää. Kaikki henkilöt ovat kummallisia, suuri osa karikatyyrisia komediatyyppejä. Valitettavasti menoputkeen tulee loppua kohti tukoksia, lopulta notkahdetaan sentimentaalisuuden puolelle. Kokonaisuus on kuin kiltin indie-elokuvan käsikirjoitus: outoja, rakastettavia tyyppejä katastrofien partaalla ja jopa keskellä – ja lopussa halitaan, hymyillään kyynelten läpi. Viihdyttävää, siinä kaikki.

Yksi alajuonne kuvataan sarkastisesti : tietotekniikkabisnes on murroksessa, mikä näkyy ja tuntuu yksilöiden ja yhteisöjen elämässä. Bernadetten mies Elgie on ihailtu Microsoft-pomo. Koko Seattle on yhtä Microsoftia, välillisesti myös katujen lukuisat asunnottomat ja toistuvissa organisaatiouudistuksissa irtisanotut. Seattle on itseriittoinen kuplansa, vaikeasti lähestyttävä, huhujen mukaan pohjoismaisjuuristen asuttajiensa vuoksi. Mahtifirman itsetyytyväinen menestys tekee sokeaksi, aivain kuin Bernadetten aviomies sokeutuu perhesuhteissaan. Bee-tytär törmää todellisuuteen lähdettyään Microsoft-Seattlesta opiskelemaan muualle:
”Joka ikisellä oppilaalla on iPhone, ihan liioittelematta, ja useimmilla on myös iPad, enkä koskaan nähnyt muita tietokoneita kuin Maceja. Kun kerroin että isä on töissä Microsoftilla, he pilkkasivat minua ihan avoimesti. Minulla on PC ja kuuntelin musiikkia Zunelta. Mikä tuo on? He kysyivät todella epäystävälliseen sävyyn, ihan kuin olisin juuri kaivanut taskustani valtavan kakan johon olin kytkenyt kuulokkeet.”

Tulipahan mieleen kytkös: olipa kerran pohjoinen kumisaapastehdas, josta sikisi ”connecting people” -tuotteistus – ja sitten se myytiin Microsoftille…

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus

Avainsanat:

2 lokakuun, 2013 · 5:54 am

Kilttiä tai muunlaista väkeä

”Hän lupasi pitää minusta huolta, mutta minua pelottaa. Minusta tuntuu, että jokin on pahasti pielessä, ja menossa pahempaan suuntaan. Minusta tuntuu kuin en enää olisi Nickin vaimo. Tai ylipäätään ihminen: olen kuin matkatavara, jonka voi pakata ja purkaa, kuin sohva tai käkikello. Minut voi heittää vaikka tunkiolle tai työntää jokeen. Minulla on epätodellinen olo. Kuin olisin katoamaisillani.”

Amy katoaa. Kas, hän on tilittänyt tuntemuksiaan päiväkirjaan. Manhattanilainen itsetietoinen, varakas menomimmi on muuttanut siippansa Nickin kotikonnuille, uneliaan Mississippin perukoille. Avioparin voimasuhteet vaihtuvat: Amy on toimettomana ja toimeentuloa vailla kotona, Nick opettaa journalistiikkaa ja pyörittää baaria. Eikä ole juonipaljastus, että Amy katoaa. Tätä tapausta kieputtaa Gillian Flynn romaanissa Kiltti tyttö (suom. Terhi Kuusisto, WSOY 2013).

Amy on ollut esikuva psykologivanhempiensa lastenkirjasarjalle, Ihmetyttö Amy. Verrattoman fiktion varjossa ainokaisena kasvaminen on nimihenkilölle fataali musta aukko. Duunaritaustaisella Nickillä on sentään mahdollisuus peilautua elävään henkilöön, kaksoissiskoonsa. Synkkää perustaa kyllä löytyy: äiti kuolee syöpään ja yrmeä isä uppoaa Alzheimerin sumuun. Tämä kaikki kuuluu juonikulissiin, kuten katoamista seuraava poliisitutkintakin.

Amyn ja Nickin sepittelyt vuorottelevat tapahtumiin nähden osin eriaikaisesti. Se tuo tarinoinnille vetävyyttä ja on koko jutun juju. Välillä lukija on asioiden edellä, välillä perässä, usein pulpahtaa odottamattomia paljastuksia, vedätysvihjeitä ja äkkikäänteitä. Etenkin romaanin alkuosa kulkee Mississippi-joen tapaan reippaasti virraten.

Kirjan kumipintainen kansi tuntuu oudon kiehtovalta.

Kirjan kumipintainen kansi tuntuu oudon kiehtovalta.

Kumpikin minäkertoja on välkky ja kulmikas kuvaaja. Kumpikaan ei ole varsinainen ihmisystävä: he näkevät ympäristön ja läheiset jopa irvokkaan terävästi. Nyt ei fiilistellä päänsisäisten paljastusten auringonpaisteessa, eikä pariskunnalle symppispisteitä ropise. Yhteiselo ja suhteet muihinkin ovat lähinnä peliä. Kulminaatio on hääpäivän aarteenetsintäleikki, jossa suhteen veri punnitaan.

Lähtökohtaisesti tekstiä voi lukea psykologisena avioliittoromaanina. Vahvalla väännöllä rutistetaan suhteen alkuhuuma kuivaksi, jolloin jäljelle jää todellisten tunteiden peittely ja kyttäily. Käynnissä on nyrjähtänyt kisa. Liitto on kuin kihelmöivä litsari romanttisten komedioiden pohjustamalla poskella. Unelmaromanssista pari on edennyt varhaiseen keski-ikään, mikä ei olekaan happy end.

On tavallista, että puolisoilla on erilaiset odotukset suhteesta, tunteista ja niiden ilmaisusta sekä yhdessäolosta. Tässä romaanissa kaksi eri kokemusta ja tulkintaa korostavat sitä, miten etäälle puolisot päätyvät ja samalla tuntevat toisensa hyvässä ja etenkin pahassa. Nickin vertaus asiantilasta on kylmäävä:
” – – koska silloin avioliittomme oli jo siinä jamassa, että olin tottunut olemaan vihainen hänelle, ja se melkein tuntui nautinnolliselta: kuin kynsinauhan pureminen, ei voi olla jyystämättä vaikka tietää, että pitäisi lopettaa, koska oikeastaan se sattuu. Raivoni ei tietenkään näkynyt päällepäin. Jatkoimme kävelemistä ja kylttien lukemista ja osoittelemista.”

Romaani ei ole vain avioliittokuvaus, psykologinen tutkielma tai jännäri. Siinä on purevaa rakennemuutoserittelyä. Päähenkilöt jäävät työttömiksi mediaseksikkäistä töistä toimittajana ja psykologina. Tietotekniikka vie ihmistyöt. Irtisanomisaaltoja kuvataan terävästi, samoin Nickin vanhan kotiseudun muuttumista työttömien haamukapungiksi: ostarit tyhjenevät ja hienostotaloalueet autioituvat. Työttömät luovuttavat verta ja plasmaa vain muutaman dollarin tähden.

Yhteiskuntanäkemys tarkentuu romaanin edetessä. Eletään totisesti mediasoitumisen aikaa. Kaapelikanavat ja vapaa netti ovat ahmaisseet journalismin ja sylkevät mielikuvahöttöä. Narsistit ja kyynikot manipuloivat medialumon harhanäkyjä, ja näytöstyyliin marssitetaan framille tilanteita, joissa median avulla asiat näytetään siten kuin halutaan, totuudesta ei olla niinkään kiinnostuneita. Mediapeli on samalla osa Amyn ja Nickin parisuhdekisan juonipunosta. Jännäri kääntyy julkisuusfarssiksi.

Sandemosea jälleen mukaillen: muusta ei kannata kertoa kuin rakkaudesta ja kuolemasta – ja vähän rahasta, kuten Henning Mankell listaan lisää. Yhtä lailla kuvaus voi pohjautua niiden puutteeseen, kuten tämä romaani kekseliäästi asetelman keikauttaa. Reippaan alun jälkeen Kiltti tyttö on osoittelevan psykopatologinen, osin jopa ennalta arvattava, joskin erittäin tempaisevasti kerrottu. Monta plussapistettä epämiellyttävien henkilöiden tenhoavasta tavoittamisesta! Lisäbonusta jenkkiläisen populaarikulttuurin romanssihorisontin himmennyksestä.

2 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus

Avainsanat: