Muistosyöppö

”- – ja minä tajusin, ettei toista voi koskaan tuntea.”
”Hän oli näyttelijä, joka esitti minulle elämän komediaa.”
”Miten elää tietäessään, että tulevaisuus kutistuu kuin pyy maailmanlopun edellä?”

Miksi ja miten kannattaa lukea romaani, jonka ensimmäiset luvut tulvivat kliseitä? Pariisilaisen nuoren miehen räpiköinnissä läpi perheensä kolmen sukupolven muistojen – ja vähän muidenkin – on kuitenkin jotain lukemisen jatkamista vaativaa. Ja sitten sivulla 84 lukijaa tölväistään, sillä kirjailijaksi harjoitteleva minäkertoja osoittautuu vallan tietoiseksi:
”Saatoin myös tehdä muistiinpanoja isoäidistä ja vanhainkodista, mutta pelkäsin karkoittavani ihmiset sellaisella aiheella. Ja ennen kaikkea pelkäsin että karkoittaisin itseni teemalla, jonka sanojen banaaliutta en kestäisi. Ajattelin varmaan, että piti vääristellä todellisuutta, ei alistua sille.”

Kertoja onneksi alistuu. Lopputuloksena on, että vanhenemiseen ja eläköitymiseen liittyvät luopumisen tuskat, kuolevaisuuden kohtaaminen ja perhesuhteiden muotoutumismuodot avataan. Kertoja paljastaa torjuttujen asioiden peittely-yritykset. Eikä hän tee sitä muodikkaan ironisesti vaan empaattisesti. Isoäidin kohtalon hän kuvaa yhtä liikuttavalla ymmärryksellä kuin oman aikuisuuteen kasvamisensakin.

Kipeitä asioita ei kierretä, eikä haittaa, että kökköilevä ilmaisu vuorottelee viehättävien ajatuskulkujen kanssa. Juonta katkovat lyhyet muistofragmentit virkistävät romaanin rakennetta. Ne ovat kuin mieleen juolahduksia, muistiinpanoja tai verbaalisia matkamuistoja. Niissä on romaanin oleellinen alateksti: ihmispolot rakentavat elämänkertomuksen ydinmuistojen varaan, ja niiden ympärillä on merkityksellistä ja merkityksetöntä sälää, totta ja tarua. Niistä koostuu kunkin suuri tarina. Siten ankea arkipäivä luontuu ja usko elämään säilyy.

Kaiken tämän ja jotain muutakin on kirjoittanut David Foenkinos romaaniin Yhden elämän muistot (Les Souveniers, suom. Pirjo Thorel, Gummerus 2013).
Ja tämän muisto on matkassani, kun tuota pikaa starttaan kohti Pariisia.