Kuukausittainen arkisto:elokuu 2015

Kimmo Oksanen: Kasvonsa menettänyt mies

Peilikuva on minäkuvan raamit. Kun kehys rikkoutuu, on mahdotonta pitää muutakaan ehjänä. Väkevä todiste siitä on Kimmo Oksasen kirja Kasvonsa menettänyt mies (2015).Kasvonsa menettänyt mies

Oksanen kertoo kirjassaan vakavan virus- ja bakteeritulehduksen puhkeamisesta ja piinaavista toipumisvaiheista. Sairaus jättää jälkensä monin tavoin, kyse ei ole vain ulkonäön menettämisestä. Kuvaus on kovaa konkretiaa siitä, miten ihminen on fyysis-psyykkis-sosiaalinen kokonaisuus, miten kaikki vaikuttaa kaikkeen. Etenkin koskettaa paljas kuvaus mielentiloista, masennuksesta ja yksinäisyydestä.

Rakenne on ottanut mallia Dantelta: kirja jakautuu kuvaavasti osiin Helvetti, Kiirastuli ja Paratiisi. Yhtä helvettiä ja kiirastulta henkiin jääminen ja sairastumisesta selviäminen ovat. Oksasen kuvaus hoitoympäristöistä on terävää sekä potilaan huolenpidon että hoitohenkilökunnan vuorovaikutustaitojen suhteen. Mutta sinuksi tuleminen muuttuneen ulkomuodon ja ympäristön suhtautumisen kanssa on erityisen manalahenkistä. Ulkonäkökeskeisyyttä hän joutuu pohtimaan pohjamudissa.

Oksanen on avoin, mutta luonnollisesti hän valitsee kerrottavansa. Läheiset jäävät diskreetisti etäälle, vaikka tärkeinä mainitaan. Lapsuudenperheen tilanne ja vanhempien elämänvaiheet lomittuvat omaan toipumisprosessiin – pieniin askeliin kohti paratiisia. Kirjan kohottavinta antia on oivallus taivaasta: se on arvostusta ympärillä olevaa hyvää kohtaan. Tavallisesta arjesta paratiisi on rakennettu. Ja toivosta, irreaalipilkahduksista ja hyväksymisestä.

Mutta minä olin elossa ja osa maata jo nyt. Hengitin ilmaa ja join vettä, joka on peräisin maan sisästä. Tunsin ihokarvoillani tuulen, sen saman, joka ravisutteli lehtiä puissa. Olin valoa. En yhtäkkiä ollutkaan mielestäni ruma, vaan kaunis. Olin samalla tavalla kaunis kuin ikivanha maapallo, sen pinta kallioineen ja kasveineen, heinineen ja hiekanjyvineen. Olin tähtipölyn yksi ilmentymä miljardien ja miljardien muiden ohella.

Sujuvasanainen toimittaja osaa kirjoitushommat. Henkilökohtainen tilitys on tietysti eri genreä kuin lehtijutut, mutta ammattikirjoittajan tekstivarmuus on osa vakuuttavuutta. Joidenkin asioiden toisteisuus hieman häiritsee minua, mutta nielen narinani, sillä monesti toistuvaan asiaan kytketään jotain uutta tai eri näkökulmaa. Ymmärrän, että elämänymmärryksen etsinnässä palaa kynnyskysymyksiin.

– – –
Kimmo Osanen
Kasvonsa menettänyt mies
WSOY 2015
asiaproosa, henkilökuva
269 sivua.
Sain kirjan lainaksi työkaverilta.

4 kommenttia

Kategoria(t): Asiaproosa, Elämäkerta, Kirjallisuus, Tietokirja

Peter Høeg: Susanin vaikutus

Susan on nelikymppinen fyysikkonainen, hänen aviomiehensä Laaban lumoava muusikko ja 16-vuotiaat kaksoset poikkeuksellisen kypsiä ja lahjakkaita. Perhe on kiipelissä jokaisen törttöiltyä, ja siitä seuraa monimutkaisia suojelutoimia – tai lähinnä uhkatekijöitä.

Peter Høegin kirja Susanin vaikutus (suom. Katriina Huttunen, Tammi 2015) yhdistelee perheromaania trilleriin, yhteiskuntakritiikkiä seikkailuun ja jännitysjuonenkäänteitä hirtehishuumoriin. Eletään lähitulevaisuutta, jossa länsimainen kapitalistinen demokratia on tulossa tiensä päähän. Tästä en kerro enempää:

– Siinä meille uusi haaste. Vaikea. Vallan kontrolloiminen tilanteessa jossa demokratiat ovat romahtaneet. Se vaatii erityistä tietämystä. Muuten yhteiskunnat tuhoutuvat. Vaipuvat barbariaan. Se vaatii sotilaallista, operatiivista ja siviilihallinnollista kokemusta.

Dystooppinen yhteiskuntanäkemys on taustalla perhekeskeisessä selviytymisyrityskuvauksessa. Ydinperhe sotkeutuu tanskalaisen eliitin salaiseen suunnitelmaan. Juonen mittaan paljastuu sekä perheen että politiikan vaiettuja asioita; piiloitteluja putkahtelee välillä mukavan yllätyksellisesti, mutta liikaa on laskelmoituja juonikeikauksia. Tarkoitan vauhtia ja vaarallisia tilanteita, joista ylivertaiset, nokkelat päähenkilöt selviytyvät. Näppärästi kyllä naksahtavat monet mieli- ja kielikuvat, vaikkapa tyyliin

– Mitä olennaisiin yhteiskunnallisiin ongelmiin tulee, me hallitsemme kuurojen kansakuntaa. Lukutaitoiset ovat nähneet seinäkirjoitukset jo kauan sitten.

Romaanin alkupuolella olen aika innostunut, vaikka toisaalta ihmeperhekuvaus myös ärsyttää. Pikkuhiljaa intoni latistuu. Taisin sittenkin kuluttaa høegiläisen, eksentrisen älykköelämän jo Norsunhoitajien lapset -romaanissa. Sen sijaan Susanin luonnontieteellinen katsantotapa ja fysiikkaan perustuva päättelytaito vakuuttaa, samoin perheensisäiset jännitteet ovat mieltäkiihottavan ärsykkeisiä.Susanin vaikutus

Minkälainen vaikutus Susanilla on minuun? Lumous ei riitä loppuun asti, jo puolivälin jälkeen juonen dekkarimaisuudet ovat osoittelevia, loppua kohti kulahtaneita. Romaani ei saa minua avautumaan toisin kuin Susanin kohdanneille usein käy. Vihonviimeiset tekstikappaleet taas ilahduttavat, mutta kokonaisuus on sekamelskasoppa, jossa on liikaa sattumia. Smillaa tulee ikävä.

– – –
Peter Høeg
Susanin vaikutus
Suomentanut Katriina Huttunen
Tammi 2015
romaani
426 sivua.
Lainasin kirjastosta.
Hienoja ja eri painotuksia on Arjan ja Ompun postauksissa.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Antti Tuomainen: Kaivos

On ilo lukea luistavavirkkeistä dekkaria. Antti Tuomainen kirjoittaa selkeää ja virkeätempoista proosaa. Tapahtumat, ajatukset ja dialogit vuorottelevat siten, että ilmaisu on kirkas, vaikka kuvatut asiat eivät ole yksiselitteisiä.

Mikäli kukaan ikinä kysyisi minulta, mistä suuret järistykset saavat alkunsa, olisin osannut vastata omasta puolestani: täysin mitättömistä arkisista siirroista, vaikkapa siitä kun tuttu pahvilaatikko vaihtaa metrin verran paikkaansa.

Kaivos (Like 2015) kertoo kolmekymppisestä Jannesta, joka on talousvaikeuksissa kamppailevan päivälehden toimittaja. Tyrkyllä olisi skuuppiaineksinen juttu pohjoisen ympäristörikoskaivoksesta. Työorientoitunut lehtimies joutuu juttua penkoessaan vaikeisiin tilanteisiin. Lisäksi suhde avovaimoon kärjistyy, ja isyysriittämättömyys mietityttää, mitä voimistaa oman Emil-isän yllättävä ilmestyminen 30 vuoden poissaolon jälkeen.

Emil käveli ulos ja katsoi taivaalle. Se näytti korkeammalta kuin päiviin. Lumisade tuli aina niin matalalta. Hän pyrki pitäytymään tosiasioissa, mutta se oli vaikeaa. Yhtä vaikea oli myöntää sitä, mikä hänet oli eniten puhelussa pelästyttänyt.
Poika oli kuulostanut häneltä itseltään.

Janne joutuu kiperiin tilanteisiin, ja isän työkeikat pistävät puolestaan jännittämään, miten leikkaavat pojan ja isän työtehtävät. Juoni kulkee liukkaasti, ja aina kun pelkään ilmeistä selitystä, toisin käy. Lisäksi Kaivos-dekkarissa on virkeää tekstilaji- ja kerrontavaihtelua.Kaivos

Jännitystasoja on etenkin dekkarin ihmissuhdepuolella. Jannen ja Pauliinan pattitilanne on tavallaan lattea, mutta ymmärrettävästi pikkulapsiajan kireystekijät dokumentoidaan. Jannen itsetutkiskelu on luontevaa – ja samoin se, ettei se yleensä johda mihinkään. Jostain syystä Jannea ja ydinperheongelmia vetävämmiksi kohoavat isän ja äidin jälleennäkemiset sekä niistä viriävät tunnelmat. Isä-Emil on viileä tyyppi, ja onnistuneen säästeliäästi raottuvat hänen ammoisen lähtönsä taustat.

Ei kai Kaivoksen yhteydessä voi olla mainitsematta Talvivaaraa? Aihe on siis ajankohtainen. Yritysmaailman piilopelit eivät noudata samoja sääntöjä kuin ympäristönsuojelu, mikä ei yllätyksiä tuota. Siksi on dekkarille hyväksi, että päähenkilöiden privaattipuolella tapahtuu. 

Kummasti miellyttää se, että päähenkilö ei ole yksityisetsivä tai poliisi. Se laventaa toimintakenttää. Juttua tutkiva rikospoliisi vilahtaa pari kertaa ja näyttäytyy tyylikkäänä karikatyyrina. Muuten ei Tuomainen räväyttele eikä ole dekkariteksteissään huumorimiehiä. Alakuloinen pohjavire on tuttu aiemmista romaaneista Synkkä niin kuin sydämeni (2013) ja Parantaja (2010).

Lumen ja rännän tuprutus, kinokset ja talviöiden valo – ne aistin. Ja kylmyys niin Helsingissä kuin pohjoisessa kaivoskaupungissa pistää hengityksen huurtumaan, vaikka luen kirjaa elokuun auringon lämmittämällä parvekkeella. Tuomaisen aiemmissa romaaneissa sää- ja Helsinki-kuvaukset ovat tarkkoja, ja nyt kuljen vauhdilla mukana talvitunnelmissa kaupunginosasta toiseen maisemat tunnistaen ja kirjailijan tallennustaitoa ihaillen.

Ei Kaivos elämän tarkoitusta ratko, mutta mieluista luettavaa se on lajissaan. Jotain kyllä ratkeaa ihmiselon peruspilareista, rakkaudesta ja perheestä.
_ _ _
Antti Tuomainen
Kaivos
Like 2015
dekkari
326 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.
Kirjabloggaajista Kaivoksen on lukenut ainakin Lumiomena.

1 kommentti

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus

Puhe pulppuamaan! Oppimista tukeva keskustelu

Puhe pulppuamaan!Keskustelu on Puhe pulppuamaan! -kirjan keskiössä – sellainen vuorovaikutus, joka aktivoi oppijaa. Silloin yksilö esittää ajatuksiaan, jakaa niitä toisten kanssa ja rakentaa yhteistä ymmärrystä kommunikoiden ryhmässä. Keskustelutaitojen harjoittelu lisää sosiaalisia taitoja ja kriittistä ajattelua tähtäimenään näkökulmien vaihto ja erilaisuuden ymmärtäminen. Mikä voisi olla ajankohtaisempaa ja tärkeämpää jokapäiväisessä yhteiselossa?

Kirjan keskustelutaitotehtävät on suunniteltu siten, että niissä on harjoituksia ja sovelluksia alakoulusta toiselle asteelle. Lisäksi tehtävissä kerrotaan, mihin oppiaineisiin ne sopivat. Keskusteluharjoitukset teemoitetaan seuraavasti: tutustuminen, kuunteleminen, ajatusten ja mielipiteiden ilmaiseminen, perusteleminen, kyseenalaistaminen, yhteisen ymmärryksen rakentaminen, lukemisstrategiat ja yhdessä ajattelu.

Opettajista on mieluista, että pedagogisessa kirjallisuudessa on paljon käytännön vinkkejä. Tässä kirjassa on. Se perustuu lähinnä konkreettisiin harjoitusohjeisiin. Äidinkielenopettajalle harjoitukset ovat kovin tuttuja ja jo monet niistä olleet lähes sellaisenaan pitkälti käytössä tai jonkinlaisina variaatioina oppikirjoissa. Vaan mikäpä siinä: kyllä keskustelutaitoihin keskittyvät tehtävät voivat olla koottuna samojen kansien väliin siten, että niitä voi soveltaa ja muokata eri-ikäisille oppijoille.

Hyvää hytinää on siinä, että harjoituksista punotaan eri aineita yhdistäviä tehtäviä. Ja haluan korostaa, että tehtävien integrointi ei tarkoita sitä, että tehdään toisten puolesta tai resursseja niukentaen, vaan toimitaan yhdessä eri näkökulmat yhdistäen ja lisäten oppimista, jolloin kaikki saavat yhdessä enemmän kuin erikseen.

Tehtävien välissä on jonkin verran teoriaa. Se on sijoiteltu mukavasti lomaan, jolloin tieto osuu suoraan käsiteltävään teemaan ja tehtäviin. Teoria on referoitu lähteistä selkeästi.

Oppimista tukeva keskustelu on avointa, tasa-arvoista, kannustavaa, jakamista rohkaisevaa ja tavoitteellista. Toivottavasti kaikki keskustelu on. Valitettavasti se ei aina ole – siksi tällaiset ruohonjuuritason harjoituskirjat ovat tarpeen. Puhe pulppuamaan! palauttaa oikealle kurssille, jos tuntuu, että ruori ei ole pysynyt pedagogin käsissä tai haluaa konkreettisen merikartan vuorovaikutustaitojen opetukseen.

– – –
Sirpa Eskelä-Haapanen & Mirja Hannula & Marja Lepola
Puhe pulppuamaan! Oppimista tukeva keskustelu
PS-Kustannus 2015
pedagogista kirjallisuutta
178 s.
Lainasin kirjastosta.

2 kommenttia

Kategoria(t): Asiaproosa

Karoliina Timonen: Kesäinen illuusioni

Klarissa on tuumaustauolla avioliitosta ja viettää kesää vuokraamallaan saarihuvilalla. Kirjoitushommista ei oikein tule mitään hiostavassa helteessa. Yksinolo, vesi ja metsä houkuttelevat ja pelottavat. Sitten naapurisaareen saapuu yliopistomies Olavi. Mitä on pinnalla, mitä sen alla?

Karoliina Timosen romaani Kesäinen illuusioni (WSOY 2015) loihtii tiheän tunnelman nihkeänleutoon suvisaareen. Romaanin parasta antia on kerkeä kerronta ja pituus, eli tässä tapauksessa lyhyys. Enkä todellakaan ole sarkastinen: minua ilahduttavat napakat teokset.
Kesäinen illuusioni

Romaanissa soudetaan, uidaan, nautitaan drinksuja, syödään herkkuja, kuunnellaan musiikkia, vetelehditään sekä vähän luetaan ja kirjoitetaan. Ennen kaikkea siinä kypsytellään suhdetta, suhteita. Sitten tulee käänne, toinenkin – ja himmeä, himmeä loppu.

Ensin ajattelen, että jaahas, tässä on kotimainen Ester, eli ruotsalaisen Lena Anderssonin romaanien supersuhdevatvojapäähenkilön etäinen Suomi-serkku. Klarissa on levoton, välillä hän vaikuttaa tolkkunsa kadottaneelta mieshingussaan. Välitilanomaisessa kesätohkeilussa on todellisuuspakoista totuutta. Ei, ei sittenkään esteriheimoa. Ihan omilla taajuuksilla edetään. Eniten minua hämmästyttää lasten huoleton unohtaminen kaupunkikotiin.

Sitten romaanin suunta muuttuu. Ensin aviomies käy saaressa saunomassa, ei kun sanomassa pari totuuden sanaa. Ja sen jälkeen vaihtuu vaihde, ja realismi raottaa tilaa kajahtaneisuudelle. Lähennytään kauhuromantiikkaa: on unia, noita-akkaa, haltijapuuta, metsänpeittoa. Ainakin.

Kesäisen illuusionin viehättäviä puolia ovat merkillistä vaihetta elävä nainen, minäkertojan näkökulmaharha ja kesäisen joutilaisuuden aistillinen väreily. Valitettavasti ne hautautuvat niin moninaisiin arvoitusaineksiin, että romaanin loppuosuus jättää minut häkellyksen valtaan.

Huomaan, että kumppanuuteni romaanin kanssa on SUHDE. Aluksi se epäillyttää, sitten se viettelee valtaansa, lopuksi se pettää. Ja tällaiseen suhteeseen kuuluu, että se jää kalvamaan, päivien ja viikkojen päästäkin kysyy itseltään: mitä se sillä tarkoitti, mitähän sekin meinasi, miksi se niin sanoi? Miksi se jätti, selittämättä?

Spotify-ääniraita on mainio lisuke – tekisi mieli lukea kirja uudelleen, kun loppusivuilta löytyi soittolistatieto. Uskon sen johdattelevan sopivan epätodelliseen lukuraukeuden tilaan. Nimillä leikkiminen huvittaa: Touko Mettinen kesäapurina surisevine veneineen, Talvisen perhe (jo hyytää), Rebekka (mad woman in the attic -osastoa) ja Klarissa, kaikkea muuta kuin selkeänkirkas (clara=kirkas). Timonen on toden totta kirjallisuustietoinen, sitä vielä selventää kirjan lopun valaiseva virikekirjaluettelo. Ihmettelen, että siitä Joel Haahtela puuttuu…

Seuraavana aamuna olin yhä rauhaton ja turhautunut. Yritin lukea, mutta oli vaikea aloittaa uutta romaania, kun olin juuri lopettanut edellisen. Mietin miksi naiset muka katsovat vastavaloon? Koska haluavat olla valokeilassa? Koska eivät näe sitä, mikä on heidän edessään? Koska tähyävät ulos, valoon, parempaan?

_ _ _
Karoliina Timonen
Kesäinen illuusioni
WSOY 2015
romaani
165 sivua.
Lainasin kirjastosta.

Monet ovat kesäistä kirjaa lukeneet, tässä pari:
Nenä kirjassa -blogin Norkku nautti kesäkirjasta, ja Kirsin Book Clubin Kirsi on postannut kirjasta hauskan dialogisen lukupohdinnan.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Saul Black: Tappamisen pitkä oppimäärä

Vuosia sitten ei minua jostain syystä hirvittäneet jännityskirjallisuuden raakuudet ja iljettävät yksityiskohdat siten kuin nykyisin. Sitten sain kai yliannostuksen. Mättötyyliset dekkarit eivät enää oikein kiehdo, sarjamurhaajakirjoihin olen aika väsähtänyt, ja psykopaattisyyhyn tyssäävä pahuusperuste hohhoijjattaa.

Luen yhä mieluusti dekkareita, sellaisia, joissa on psykologinen ote ja joissa rikos on osa ihmissuhdetutkiskelua. Mutta onko se jonkinlaista silmien sulkemista? Jääkö rikos pahvikulissityyppiseksi juonikäynnistykseksi, ja minut vehkeillään seuraamaan selvityshommia unohtaen, millaisesta teosta todella on kyse?

Asia ei tietenkään ole niin yksioikoinen, sillä paljon riippuu dekkarin kyvystä kuvata erilaisia tasoja, ei vain juonta. Kimmokkeen tähän mietintään sain Saul Blackin kirjasta Tappamisen pitkä oppimäärä (suom. Elina Koskelin, Like 2015). Lukeminen oli nimittäin jäädä lyhyeksi. Alun väkivaltakuvaukset hermostuttivat minua siten, että oli kysyttävä itseltäni, onko tätä pakko lukea.Tappamisen 1

On. Tajusin, että on välillä pysähdyttävä siihen, että kidutukset ja murhat eivät ole kaunista luettavaa. Viihdekirjamaisuus ei saa turruttaa sitä, että kuvatut teot eivät ole vain salapoliisihupailun perusta vaan hirmutekoja, joiden kipu ei poistu enää koskaan uhreista, omaisista ja tutkintaan osallistuvista poliiseista.

Valerie ei kyennyt lopettamaan. Epäuskon ja tunnistamisen kauhistuttava rytmi. Se oli aina sama, oli kauhuteko mikä hyvänsä. Sitä miettii, että emme kai me sentään tällaista tehneet. Sitten tunsi välittömän, kuvottavan déjà-vun: totta kai me teimme. Olemme aina tehneet. Tämä oli vain yksi lisäjuttu, jota teimme. Ihmisten tarina oli tarina jutuista, joita me teimme. Ja tämä oli yksi niistä, miellytti se tai ei. Runouden ja Sikstiiniläiskappelin ja vitsien ja anteeksiannon ja myötätunnon ja rakkauden ohella.

Kauhuteot juontuvat usein siitä, että myötätuntoa ja rakkautta ei riitä kaikille, ei tämänkään romaanin päärikolliselle. Voisi sanoa, että kaltoinkohtelu on häneen kaiverrettu.

Sarjamurhaajaa siis jahdataan, sitä Valerie-poliisi on tehnyt vuosia. Tarina haarautuu neljään: tappajan touhut, kahteen viimeisimpään uhriin liittyvät tapahtumat ja Valerien elämäntilanne. Tuttua kaavaan kuuluvaa on reippaasti, ei vähiten pääpoliisin alkoholi- ja suhdeongelmat sekä vaikeudet kollegan kanssa.

Tappamisen pitkä oppimäärä on selvästi laskelmoitu kokonaisuus, eli lajielementit ovat ilmeisiä. Tarina on sävytetty ja tuunattu kovaksikeitetyksi sarjamurhaajametsästykseksi. Saul Blackin sepittämä juoni on tiukka ja teksti terävää. Romaanissa on genrepakollisuuksien ja sadismin ohella paikoittain tehokasta kuvausta ja tapahtumat kiristyvät loppua kohti. Joitain kaavamaisia yhteensattumia ei kai taida voida jännäreissä välttää. Syvyyspsykologiaan ei upota, mutta joukossa on sattuvia porauksia ihmisiin. Enkä nyt tarkoita iljettäviä rikostekoja.

Varoituskellot pirisivät, kun luin ennakkokappaleen kuvauksen kirjailijasta: ”Saul Black asuu Lontoossa.” Hah! Siinä kaikki. Missä kaikki houkutusesittelysanat? Tässä täytyy olla koira haudattuna eli pseudonyymi. Ja googlettelemalla asia vahvistuu.
Tappamisen 2
– – –
Saul Black
Tappamisen pitkäoppimäärä
Suomentanut Elina Koskelin
Like 2015
445 sivua.
Sain ennakkokappaleen kustantajalta, julkaisuvapaa 20.8.2015.

2 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus

Katja Kettu: Yöperhonen

Katja Kettu loihtii muista erottuvan tavan kertoa. Sanasto räiskyy murteisten ja omaperäisten johdannaisten ja yhdyssanojen voimasta, ja usein virkkeet ryöppyävät vaaran tunnetta. Uutuusromaani Yöperhonen (WSOY 2015) jatkaa Kätilön ja Piippuhyllyn viitoittamalla ronskilla ilmaisutiellä.

Teksti etenee kiivaassa rytmissä. Siinä on ruokottomuutta, rujojen olojen säästelemätöntä menoa. Väkivalta ja hyväksikäyttö saavat kaltaisensa kielen, pahaa ei koristella. Lihanhimosta näkyy monta puolta: paljon on rääsyläisten nälkää ja raiskaavaa julmuutta mutta myös antautumisen riemua.

Romaanin runko nojaa kahteen kertojaan eri ajoilta. Petsamosta Neukkulaan karkaa 1937 raskaana oleva Irga, joka kertoo parinkymmenen vuoden kokemuksistaan Vorkutan vankileirillä. Vuonna 2015 Irgan pojantytär Verna selvittää isänsä kuolemaa marilaiskylässä. Tarinat lähenevät toisiaan monien salaisuuksien auetessa.

Kannen kuvassa on Eemil Karilan maalaus Forgive me.

Kannen kuvassa on Eemil Karilan maalaus Forgive me.

Yöperhonen on juoniromaani, jota ei passaa paljon aukoa, jotta jokaisen lukukokemukseen säilyy arvoituksia. Vihjaanpa kuitenkin sellaista, että aikamoisia yhteyksiä nykytoteen ilmenee. Piilotettuja asioita pöyhitään osin jännärihenkisesti. Historiallisen romaanin aineksia on myös. Neuvostoliiton punakone jauhaa loikkarit, vähemmistöt ja muut kyräilevien kansalaisten ilmiantamat raukat rehuksi, jolla ravitaan piittaamatonta systeemiä. Samaa apetta syö tasapainoton nyky-Venäjä, jonka pääkokki on katala Putin. Mairitteleva ei ole valtiokoneiston kuva, ei kansalaistenkaan.

Henkilöromaanina tarina toimii etenkin Irgan osalta. Lapin nainen on melkoinen poikkeusyksilö: vaikeaselkoinen ja muuntuvainen selviytyjä. Vankileiriolosuhteissa henkiin jäämiseen tarvitaan ääritilannetaitoja. Yksin ei kuitenkaan kukaan pärjää, ja Irgalla on onni kohdata sielunsisko, marilainen Elna, juureva kansannainen. Hän vaikuttaa moneen Irgan käänteeseen, ei vähiten kaiken nielevään rakkauteen Alekseihin, ja ehkä eniten marilaisen luonnonuskon omaksumiseen.

Aleksei nyökäytti hajamielisesti, nappasi sitten hopeasiipisen yöperhosen peukalonsa ja etusormensa väliin. Se räpisti hätääntyneenä ansassaan. Motyljok, yöperhonen. Otus joka syntyy pimeässä, elää pimeässä, mutta on valmis polttamaan siipensä päästäkseen lähemmäs lyhdynvaloa.

Vaikka vieraskielisten sanojen runsas käyttö välillä rasittaa minua, pidän romaanin kulttuurikerroksista ja kuvallisuudesta. Yöperhoseen, sielun symboliin, ja muuhun marilaiseen uskomusperinteeseen liittyviä vertauskuvia on paljon. Esimerkiksi pimeyden ja valon välisen juovan epämääräisyys on läsnä henkilöissä itsessään ja heidän teoissaan, ja elämän ja kuoleman rajakin hailuu epäselvänä. Jatkuvuutta ei voi pysäyttää, vaikka vääryyksiä ja julmuuksia tapahtuisi, kuten Irgan jälkeläisten osa osoittaa.

Tuohuksen vahan ovat tehneet mehiläiset, jotka asuvat koko elämänsä kennon pimeydessä. Ne eivät koskaan näe valoa, mutta tekevät siitä vahaa. Ihminen kerää keltaisen flavan ja valaa siitä kynttilän. Kun kynttilä nyt sytytetään, kauan sitten maatuneitten mehiläisten valo vapautuu. Siitä elämässä on kyse.

Yöperhosen tarina, henkilöt ja miljööt ovat kaukana tavallisuudesta. Välillä äärimmäisyys tuntuu ylenpalttiselta, jopa itsetietoiselta sokkiefektien esittelyltä. On vaikea arvioida, pidänkö tästä vai en. Minulle kyse on lähinnä siitä, kykenenkö heittäytymään kahden naisen kiivaaseen elämänvirtaan. Jään jonnekin pyörteen reunoille, potkin joitain pohjavirtoja vastaan. Jossain vaiheessa lukukokemusta koitan painaa kaikki uskottavuusodotukset uppeluksiin, antaa vain mennä.

Juonen osat viedään päätökseen mutkitellen – tarinoinnin Kettu taitaa: kumarran. Lukijaa harhautetaan, niin harhauttavat myös keskushenkilöt yhteisöjään. Henkilökuvaus ailahtelee. Vernaa en oikein tavoita, Irga on kyllä hurja hahmo, sitkeä sinnittelijä. Sivuhahmoja on paljon, osasta jää elävä jälkimielikuva, sillä Kettu maalaa groteskeja muotokuvia.

Katja Kettu on sanonut, että hän halusi kirjaan kauneutta. Näen siitä väläyksiä. Olisivatko ne juuri niitä, kun yöperhonen säntää valoon kärventyen? Näen myös toivottomien tilanteiden elämänvimmaa. Joku kuitenkin aina selviää, vaikka toisiin voi osua pahasti ja kärsimys kertautuu.

– Aina valoa kohti.

– – –
Katja Kettu
Yöperhonen
WSOY 2015
romaani
326 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.
Yöperhonen 2

8 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Lukivaikeus kesän romaaneissa

Lukemisen ja kirjoittamisen vaikeus (luki-vaikeus) hankaloittaa tekstimaailmassa toimimista. Se voi tehdä lukemisesta hidasta, vaikeuttaa tekstin ymmärtämistä tai haitata tekstin muistamista. Kirjoittaminen voi takkuilla monin tavoin: tekstiä ei synny, asioiden kuvaus jää niukaksi, tulee virheitä ja epäloogisuuksia. Jokaisella lukivaikeuksisella haitta ilmenee yksilöllisesti. Arvioidaan, että noin viidellä prosentilla suomalaisista lukivaikeus on vaikea, muuten arviot yleisyydestä vaihtelevat 6 – 20 %:n huitteilla.

Sulkeeko kaunokirjallisuus henkilögalleriasta pois hahmot, joille lukeminen on vaikeaa? En ole huomannut, että oppimisvaikeushenkilöitä vilisisi romaanien sivuilla, mutta tänä kesänä olen tavannut neljässä kirjassa lukivaikeushahmon. Niiden välityksellä saa kokemuksen, millaisia tunteita osaamattomuus tuottaa ja mitä seurauksia sillä voi olla. Kaunokirjallisuuden voima on kuvata inhimillisiä kokemuksia, muotoilla niitä lukijan eläydyttäväksi.

Useita vuosia sitten tanskalaisessa tutkimuksessa päädyttiin siihen, että valtaosalla vangeista on oppimisvaikeuksia. Tämä ei tietenkään tarkoita suoraviivaisesti sitä, että lukivaikeus johtaa rikoksiin. Joillekin silti tilastojen mukaan niin käy. Kesän kolmessa dekkarissa oppimisvaikeudet vaikuttavat merkittävästi rikolliseen elämänkulkuun.

NesboJo Nesbøn Verta lumella. Osa 1 (suom. Outi Menna, Johnny Kniga 2015) kertoo Olavista, joka on älykäs ja oppimiskykyinen. Opiskelu on kuitenkin edellyttänyt äärimmäistä sitkeyttä lukivaikeuden vuoksi. Päiväkirjaa hän pitää sinnikkyyttään ja ajankuluksi.

Mutta en ole varsinainen kynäniekka, teen paljon kirjoitusvirheitä, joudun kirjoittamaan monet kohdat uudestaan.


”Mutta miten voit lukea, jos et… näe sanoja?”
”Näen ne kyllä. Mutta toisinaan näen ne väärin. Joten joudun lukemaan ne uudestaan. – -Mutta joskus näen vain jonkin toisen sanan ja tajuan virheeni vasta paljon myöhemmin. Silloin päähäni muodostunut tarina saattaa olla täysin erilainen. Olen tavallaan saanut kaksi tarinaa yhden hinnalla.”

Olavilla on kykyjensä perusteella kaikki mahdollisuudet pärjätä, mutta kasvuympäristö ja etenkin isän lannistava vaikutus vei muuhun suuntaan. Niin Olavin kuin todellisten ihmisten kohtaloon vaikuttaa etenkin se, miten oppimisen ongelmiin suhtaudutaan.

Tapaus 64Jussi Adler-Olsenin dekkarissa Tapaus 64 (suom. Katriina Huttunen, Gummerus 2015) siirrytään 1950-luvulle, jolloin ei köyhän perheen hidasoppinen lapsi ymmärrystä kerännyt. Pieni tyttö tuomitaan heikkolahjaiseksi, ja sellaisia tyttöjä ja nuoria naisia kohdellaan monin tavoin huonosti. Tapaus 64 on esimerkki siitä, miten törkeä suhtautuminen ja hyväksikäyttö voi ääritilanteessa johtaa kostoon. Älykkyyttä ei sen suunnitelmallisuudesta puutu. Romaanissa on osuva kohta siitä, miten vaistonvaraisesti voi tietää kompensoivat keinot oppia – jos ympäristö sitä tukee.

Nete tiesi hyvin, että elämässä oli paljon sellaista, mistä hänellä ei ollut aavistustakaan. Paikannimet ja historia ja tavalliset asiat olivat sellaisia. Koska kirjaimet ja numerot tuottivat hänelle niin paljon vaikeuksia, oli pakko oppia korvakuulolta, mutta Nete ei ollut vielä tavannut elämässään kovinkaan monta ihmistä, jota olisi kannattanut kuunnella.

Tapaus 64 kertoo myös siitä, että itsetunnoltaan nujerrettu voi nousta vielä aikuisena opiskelemaan menestyksellisesti, jos jostain löytyy edes yksi kannustava, kehuva ja osaamisen osoittava kanssaihminen. Leimaamisen ja kaltoinkohtelun arpia voi silti olla mahdotonta koskaan peittää.

Tappamisen 2Saul Blackin Tappamisen lyhyt oppimäärä (suom. Elina Koskelin, Like 2015, ilmestyy 20.8.2015) kertoo sarjamurhaaja Xanderista. Nyt en voi välttää juonipaljastusta: Leon/Xanderin vaikeudet oppia lukemaan ovat perusta kaikelle kamaluudelle, mitä romaanissa saamme lukea. Pojan isoäiti haukkuu lasta ja päätyy äärimmäiseen opetusmetodiin, jotta aakkoset painuisivat lapsen päähän. Lapsena koettu rankaisuväkivalta on pahinta laatua. Pelko, nöyryytys ja kipu tekevät oppimisesta mahdotonta.

Leon tiesi, että touhu oli toivotonta. Kirjaimet ja niiden nimet erottuivat hänen sisällään. Mustat viivat, jotka muodostivat kirjaimet, erkanivat toisistaan ja pyörivät hitaasti, muodostivat uusia muotoja, hajosivat jälleen.

Nämä kaikki kolme esimerkkihenkilöä ovat siten samankaltaisia, että ympäristön suhtautuminen oppimisen vaikeuksiin määrää suunnan, minne henkilöt kääntyvät. Tyhmäksi ja osaamattomaksi haukkuminen vie itsetunnon ja kyvyn yrittää. Näin kapenee tila, jossa voi toteuttaa pätevyyttään.

Kun mustarastasLinda Olssonin Kun mustarastas laulaa (Otava 2015) on ihmissuhderomaani, jonka yksi päähenkilöistä ei kykene ilmaisemaan omia ajatuksiaan kirjallisesti. Lukeminenkin on tuskaa.

Jotkut ihmiset lukivat nautinnokseen. Sitä hän ei ollut ikinä ymmärtänyt. Hänelle lukeminen oli kauhean kovaa työtä. Niin vaivalloista, että hän koitti välttää sitä tyystin. Lukeminen liittyi asioihin, jotka hän oli yrittänyt jättää taakseen. Ikäviin muistoihin koulusta. Jo pelkkä sana: lukihäiriö.

Oli tuskallista yrittää ymmärtää kirjaimia ja muodostaa niistä sanoja kirjain kerrallaan, sana kerrallaan. Tuntui melkein kuin terävät, mustat merkit kirjansivulla olisivat työntyneet hänen päähänsä vailla mitään asiayhteyttä ja järjestystä. Kuin ne olisivat tanssineet siellä pilkallisen tavoittamattomina.

Elias on nyt paras esimerkki siitä, miten lukivaikeus ei ole este edetä tai pärjätä. Vaikeuksiin tulee löytää vahvistavia tai kompensoivia keinoja. Eliaksen selviytymiskeino on ollut kuvallinen ilmaisutapa – hän on sarjakuvataiteilija – ja myös hidasta lukemista hän tehostaa kuvin. ”Hän katsoi kuvaa ja tajusi korvanneensa ’kirjoittaa’-sanan ’piirtää’-sanalla.” Eilaksella on lisäksi naapuri, joka tukee ja kannustaa.

Ymmärtääkseni hän ei vain pysty ilmaisemaan itseään kirjoittamalla. niinpä hän piirtää ja maalaa ajatuksiaan ja mietteitään. Kun ymmärsin tilanteen, me aloimme jakaa lukuelämyksiä monella tapaa. Minä tulkitsen kirjat hänelle. En lue niitä sellaisenaan, vaan kerron tarinan sellaisena kuin sen muistan. Luulen että hän pitää siitä.

Lukivaikeuksinen on yhtä älykäs kuin muutkin ja hänellä on omat erityiset lahjakkuutensa. Ne on etsittävä ja löydettävä. Vaikeudet lukemisen ja/tai kirjoittamisen osa-alueilla ei ole este, joskus hidaste. Oleellista on se, että että ympäristö ei pidä niitä ylittämättömiä ja että niiden haittoja vähennetään erilaisilla vaihtoehtoisilla tavoilla.

Verta lumella -dekkarissa Olav kertoo kolme lukivaikeuteen vaikuttavaa tosiasiaa:

Isälläni oli tapana sanoa, että minä opiskelin tullakseni idiootiksi. Veikkaan, että hänellä oli samanlaisia ongelmia lukemisessa ja kirjoittamisessa kuin minullakin, erona oli vain se, että hän oli antanut periksi.

Tutkimusten mukaan vähintään puolella lukivaikeus on perinnöllistä. Sitä ei pidä kiistää, että vaikeuksien kanssa eläminen edellyttää periksiantamattomuutta. Kaikkiin lisäksi vaikuttaa se, miten kannustava tai kannustamaton ympäristö on. Etenkin se, että vierellä on ihmisiä, jotka osoittavat lapsen, nuoren ja aikuisen pätevyyden, arvon ja mahdollisuudet, on merkityksellistä. On ongelmia tai ei, ihminen kukoistaa toisten uskon, luottamuksen ja hyväksymisen valossa.

4 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus, Kirjallisuuspohdintoja

Karo Hämäläinen: Yksin

Kaikella elämässäni oli vain yksi tarkoitus. Se, mikä ei tukenut tavoitteitani, jouti pois.

Minulta on kysytty, miltä tuntui voittaa kaksi kultamitalia reilun tunnin sisään. Ei se miltään tuntunut. Tein sen, mihin olin valmistautunut, ja pahempaan olin varautunut. Juoksujen jälkeen en ollut väsynyt vaan tympääntynyt.

Kun illuusioton puurtaja purkaa elämäänsä, se ei voitoilla säkenöi. Paavo Nurmi tiedetään ikäväksi tyypiksi, eikä Karo Hämäläinenkään luo symppiksen muotokuvaa, vaan kipeän kilvoittelijan, jolle ei mikään voitto riitä, sillä edessä on aina mahdollinen häviö. Yksin. Romaani Paavo Nurmesta (WSOY 2015) on hieno urheilijaromaani elämästä, jossa lähdetään samasta pisteestä, johon päädytään. Pelosta elää.Yksin

Elämäkertamaisesti kirjassa aloitetaan Paavo Nurmen lähtökohdista, ja niillä selitetään osaa päähenkilökertojan persoonaa. Perusselitykseksi vahvistuu matkan kuluessa kuitenkin poikkeusyksilön läpipääsemätön erillisyys ja kykenemättömyys vertaiskontakteihin. Juokseminen on pakoa ja tila olla yksin, silti myös mahdollisuus nousta sosiaalisessa hierarkiassa. Kovaa treeniä, kisaa ja palkintotavoitetta on koko Nurmen elämänkulku.

Ei ole helppoa tavoittaa eläneen henkilön kertojaääni. Karo Hämäläisen kerronta pysyy pystyssä, vaikka minä horjun alkumatkalla, sillä starttivaiheessa tyyli tuntuu pintasiloiselta, kun odotan rouheaa tiilimurskaa. Vähitellen ilmaisutavan irtokivet alkavat sinkoilla ja pääsen kerrontarytmiin. Sanoilla, lauseilla, virkkeillä on hakkaavan etenevä, mukaansa tempaava rytmi.

Kaikkea ei pidä kirjoittaa, sillä elämä on sanojen välissä niin kuin juoksu on se, mitä tapahtuu jalan maakosketusten välissä. Sanojen välissä on oltava pitkä jänne. Lauseen on lähdettävä lonkasta ja ulotuttava pidemmälle kuin muiden. Nopea kosketus radan pintaan ja uudelleen.

Uskon: tinkimätön, tunnetukkoinen tyyppi ei voisi toisella tavalla kertoa. Paljon Yksin-romaanissa on toteavaa tapahtumakuvausta, kuten treenausta, juoksukilpailuja, suunnitelmia, itsepiinaa, itsetietoisuutta, kaunaa, laskelmointia ja työntekoa, mutta välillä vauhti nykäistään ja katkaistaan äkkipysähdykseen, mentaaliin tilintekoon ja tekstikappaleen vähäsanaiseen loppulauseeseen, jolla leikataan merkityksien maalinauha.Yksin 2

Paavo kertoo ulkopuolisesti sisuksia nävertäen. Vaikuttavia ovat kohdat, jossa tunnevammainen järkimies taipuu tosiolevan tuolle puolelle. Isävainajan kohtaamiset ovat sellaisia. Myös tekstin sinutteluosuudet ovat kuin Paavon vastentahtoisia haavekuvia. Sillä kaiken kankeuden takana on kuin onkin rakkaus, sellainen samea tunne ja sen kohde, joille kertoja ei voi antaa mahdollisuutta.

Karo Hämäläisen lausuntojen mukaan unelmarakastettu on romaanin keksittyä ainesta, kun muu kehys on faktaa. Pikkuhiljaa vakuutun rakkausratkaisun toimivuudesta, kyllä se lisää käsitettävyyttä Paavo-tragediaan. Hiukan liian näppärältä tuntuu ehkä se, että yksi juonenkulkuun häilähtäen vaikuttava hahmo on amerikkalainen nousukas Gatsby, Kultahattu-romaaniniminen miljonääri.

Odotustenvastaisesti julma, itselleen julmin urheilijasuuruus surettaa, säälittä ja vetoaa – eihän hänestä voi pitää, mutta käy niin kuin hyvässä kirjassa voi käydä: tunnen kaihertavaa myötätuntoa. Kirjan edetessä sykkeeni kiihtyy, kipitän tarinan loppukirin imussa, hengitän kertojan niskaan – annan hänen voittaa. Eikä tässä kisassa hopealle jääminen ei ole häviö.

– – –
Karo Hämäläinen
Yksin. Romaani Paavo Nurmesta
WSOY 2015
251 sivua.
Ostin kirjan.

4 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Paula Hawkins: Nainen junassa

Paula Hawkinsin esikoistrilleri on ollut ennätyssuosikki Britannian ja Amerikan kirjamyyntimarkkinoilla. Elokuvakin on luvassa. Nainen junassa saadaan tuoreeltaan suomeksi (suom. Oona Timonen, Otava 2015).

Nainen junassa on Rachel, eronnut kolmekymppinen, joka matkaa päivittäin junalla esikaupungista Lontooseen. Radan varrella on hänen entinen kotinsa, jossa ex-mies asuu uusine perheineen. Ero korventaa yhä Rachelia, ja yhtenä lääkkeenä erokipuun hän sepittelee mielessään junasta näkemänsä entisen kotitalonsa naapuripariskunnalle suhdeonnelan. Sitten nuorenparin vaimo katoaa. Kun on trilleristä kyse, stoppaan tapahtumatarinoinnin tähän.Nainen junassa

Rakenne on näppärä, sillä lajityypillisin keinoin juoni etenee vähitellen kiihtyen, välillä harhauttaen ja loppua kohti jännitystä kiristäen. Erityisen odottamatonta otetta en tästä teoksesta löydä, päähenkilö on kyllä olemukseltaan ja tavoiltaan ilahduttavan ei-mediaseksikäs. Kokonaisuus on viihdyttävä jännitysajanvietekirja.

Romaanissa on kolme kertojaa päiväkirjatyyliin. Eittämätön päähenkilö on Rachel, jonka elämäntilanne ensin raottuu, sitten lävähtää karu totuus. Hänestä kehkeytyy kirjan täyteläisin, särmäinen henkilökuva. Toinen kertoja on katoava Megan. Hänen kertomaansa näppärästi hivutetaan jälkijunassa juonen tehostamiseksi. Kolmantena äänensä saa kuuluviin Anna, Rachelin ex-miehen uusin pikkurouva. Kolmoisvalotus on hyvin toteutettu, sillä kaikkien kertojien aivoituksia tai arvoituksia hyödynnetään sopivasti ja jokaisen osuus katkeaa aina siten, että haluan kuulla jatkosta.

Nainen junassa varioi genreä omin pikku maustein. Se tuo monesti mieleen Gillian Flynnin menestysjännärin Kiltti tyttö. Kertojien luotettavuus joutuu koetukselle samalla tavalla vähittäisin paljastuksin, ja kaikki keskeiset henkilöt ovat kaikkea muuta kuin mukavia tyyppejä. Sopii minulle: vire pysyy yllä, kun henkilöistä paljastuu kaikennäköistä kuonaa – viimeisiin tekstikappaleisiin asti.

– – –
Paula Hawkins
Nainen junassa
Suomentanut Oona Timonen
Otava 2015
trilleri
382 sivua.
Sain ennakkokappaleen kustantajalta, arvosteluvapaa 12.8.

7 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus

Pasi Pekkola: Lohikäärmeen värit

Mitä värejä lohikäärmeissä mahtaa olla? Luikerteleva, tulta syöksevä taruolento on maskuliininen onnen, vallan ja vaurauden symboli. Lisääkin merkityksiä on, mutta Pasi Pekkolan romaaniin Lohikäärmeen värit (Otava 2015) sopii etenkin sävyiltään synkkä raha, joka ei ole rakkauden kanssa hyvä pari.

Kiinalaisten uskomuksissa lohikäärme karkottaa demoneja. Romaanin päähenkilön nimi on Pikku-Lohikäärme, mutta tässä tarinassa nimi ei suojaa pahalta. Tyttö varttuu kulttuurivallankumouksen aikaan pienessä kiinalaiskylässä ja kokee järjettömään ajanjakson kauheuksia. Keskiössä on naisen tarina, mutta siihen kytkeytyvät kruunuhakalainen liikemies, äiditön poika ja rintamamiestalo Kauniaisissa. Kaikista sinkoaa säikeitä Shanghaihin.Lohikäärmeen värit

Pasi Pekkolan kiinalaisuuden kuvaukset ostan kuin väärän rahan, aitouteen uskoen. Saan elinolosuhdenäkymiä 1960-80-luvuilta sekä vuodelta 2013. Vuosituhansia kansa on jakautunut poljettaviin ja valtaapitäviin – on ollut keisareita, sitten maolaiset, nyttemmin rahavalta. Mitä lähemmäksi nykyaikaa tullaan, sitä selvemmäksi käy se, että länsimaiset ihanteet varallisuudesta raadollistavat ennestäänkin huono-osaisten elämää. Sosiaaliseen nousuun ei ole hääppöisiä mahdollisuuksia. Ja se, että kuka tahansa pystyy julmuuksiin, sitä ei voi ohittaa. Kärjistetyin vaihe siitä on puistattava kulttuurivallankumous.

Ajat olivat sellaiset, saivat ystävät kääntymään ystäviä vastaan, rakkaat pettämään rakkaansa. Ja minkä tähden? Ehkä en koskaan tule täysin ymmärtämään sitä.

Romaanissa Pikku-Lohikäärmeen ystävä kirjaa naisen vaiheet. Näkökulmat ja aikatasot vaihtelevat, sillä myös aikuiseksi kasvanut Kimi-poika kertoo tarinaansa, elämänmittaista äidinetsintää. Kokonaisuus on murheellinen perhetarina, jossa johtotähtenä on leinolaisittain ”paha ei ole kenkään ihminen, vaan toinen on heikompi toista”.

Itä- ja länsimaisen elämänmenon leikkauspisteitä romaani kuvaa kipeästi. Shanghailainen bordelli on parempaa elämää etsivien kiinalaistyttöjen ja äveriäiden kansalaisten kauppapaikka, johon länsimaiset läskiäijät sutaisevat sameat lisävärinsä. Nykykiinalaiset ottavat mallia länsielokuvista ja hamuavat luksustuotteita, ja jotta niihin olisi varaa, ollaan valmiita monenmoisiin uhrauksiin. Monesti uhrausten taustalla on mahdollistaa perheen elättäminen tai sairaanhoidon kustantaminen.

Pekkola rispaannuttaa romaanissa rahan, rakkauden ja perheyhteyden repaleisia liitoskohtia. Minua säväyttää The Great Gatsby/Kultahattu-aihelma. Pikku-Lohikäärme ottaa itselleen elokuvan nähtyään länsinimekseen Daisy ja hellii elokuvankaltaista rakkausmielikuvaa. Pikkuhiljaa ruusuisuus rapisee, ja tulkinta elokuvan päähahmoista muuttuu terävänäköisen hohdottomaksi. Se myötäilee päähenkilön omaa elämää, jossa ei vältytä uhrauksilta ja pettymyksiltä.

Lohikäärmeen värit haukkaa paljon asioita ja teemoja, joiden karsinta olisi voinut lisätä tekstin vaikuttavuutta. Uskon, että romaani kiinnostaa monia traagisista perhetarinoista kiinnostuneita. Surulliset ihmiskohtalot mietityttävät, silti jokin hento verho jää kuitenkin kerronnan ja minun väliin estäen täyden eläytymisen. Kirjailija omistaa romaaninsa kiinalaisille prostituoiduille, ja hengenpitimikseen ihmiskauppaan ajautuneiden osa kyllä puhuttelee. Siitä kannattaa täällä hiljaisessa maassa vaikka huutaa.

– – –
Pasi Pekkola
Lohikäärmeen värit
Otava 2015
romaani
459 sivua
Sain ennakkokappaleen kustantajalta.

5 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Klaaran ja Valion päivän selkokirjahaaste

Koska olet viimeksi lukenut selkokirjan? Vai lukisitko elämäsi ensimmäisen selkokirjan? Millaisia ne ovat? Kenelle ne sopivat?

Tule mukaan selkokirjahaasteeseen!

Tänään Klaaran päivänä 12.8.2015 haastan sinut lukemaan (ainakin yhden) selkokirjan. (Klaara-nimen merkitys: kirkas, valoisa, puhdas.)

Lukuaikaa on Valion päivään 2.10. Julkaise silloin, millaisen selkovalion olet lukenut ja mitä ajatuksia se on herättänyt?

Selkokirjat on tarkoitettu lukijoille, joille tavallinen yleiskielinen teksti on liian vaikeaa. Selkotekstissä pitää välttää monimutkaisia rakenteita ja kielikuvia, ja tekstin tulee edetä johdonmukaisesti. Rajoitteita ilmaisulle siis on, mutta tavoitteena on silti kohderyhmää kiinnostava sujuvasanainen kirja. Muitakin kriteereitä selkotekstille on. Paputuubin videossa selkokieliasiat kiteytetään napakasti. Miten selkokieli sopii kaunokirjallisuuden kieleksi? Entä tietokirjojen? Kokeile.

Selkokirjoja ilmestyy vuosittain parikymmentä nimekettä, eri genrejä ja eri-ikäisten kirjoja. Viimeisimpiä julkaisuja ovat esimerkiksi mukautus klassikosta Aarresaari (Avain 2015) ja nuorille suunnattu Panttivanki ja muita kertomuksia (Opetushallitus 2015). Tästä Papunetin linkistä pääset tutkimaan uusimpia selkokirjoja. Kirjastoissa on aika hyvin selkokirjoja lainattavaksi.
Selkokirjoja
Selkokielen tarvearvion mukaan suomalaisista 10 % hyötyy selkokielestä. Nuorten ja aikuisten lukutaitotutkimukset tukevat tätä. Yhä vähemmän on esimerkiksi nuoria, jotka lukevat omaksi ilokseen (mm. kahden viimeisimmän Pisa-kyselyn välillä laskua 11 %). Osalle taviskirjojen teksti on liian monimutkaista tai laveasti kirjoitettua. Siksi selkoteksti on varteen otettava vaihtoehto, mahdollinen lukuilon tuottaja.

Osallistu uteliaisuudesta, lukemiskannustuksen tai selkokirjanäkyvyyden lisäämisen vuoksi.

Kirjabloggaaja: kerro osallistumisestasi kommentoimalla tähän postaukseeni.

Jos et ole bloggaaja, laita kirjakokemuksestasi kommentti Valion päivän selkokirjajuttuuni 2.10.

12 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus, Selkokirja

Katja Ketun Yöperhosen lehdistötilaisuus

Neljä vuotta Kätilöstä ilmestyy Katja Ketun romaani Yöperhonen (WSOY 2015). Teksti on ollut pitkään tekeillä, Kätilö vaati tulla väliin, ja vasta sen perään sai aiemmin aloitettu teksti työstötilan.

Yöperhosen kimmokkeita

Katja Kettu kertoo, että hän on aina ollut kiinnostunut kielestä ja vähemmistöistä. Se on yksi uuden romaanin lähtökohdista. Yöperhosen alkutilanne on suomalaistytön karkaaminen 1930-luvun lopun Neuvostoliittoon. Päähenkilö ei loikkaa paremman elämän ja aatteen vuoksi, vaan syynä on isäkapina. Syy tai toinen, loikkareille ei rajan takana juurikaan hyvin käynyt. Kettu aprikoi, että aihe on ehkä ajankohtainen sekä nyky-Venäjä-tilanteen että globaalin maastamuuttovirran vuoksi.julkkari 1

Yhtenä aiheena romaanissa on marilaisten vähemmistökansa. Taustatyöstä hän kertoo:
– Toivottavasti olen onnistunut loihtimaan aitoa kuvaa marilaisista. Turkulainen kämppäkaverini kertoi vuosia sitten marilaisten säilyttämästä luonnonuskosta. Kiinnostuin, ja uskonto, johon perehdyin, vaikutti kauniilta. Jokaisella ruohonkorrellla on jokin sielu, olemassaolo, joka minua liikutti. Puiden kautta yhteyden otto jumaliin kiinnosti, ja se sysäsi minut selvittämään mytologiasta lisää. Luin paljon ja kävin paikan päällä.
– Kirja kertoo myös Neuvostoliitosta ja vankileireistä, ja hain sitä, että marilainen mytologisuus loisi niihin vastapoolin. Koko uskomusmaailma sekä historian ja elämän jatkumo tuntuu minusta lohdulliselta.

Vankileirikuvaus on rujoa, mutta Kettu näkee karuudessa myös ailahduksia kauneudesta ja rakkaudesta.
– Omasta perheestä eristyksessä olo vaikutti siihen, että leireillä muodostettiin yhteenliittymiä. Miesten ja naisten leirit erotettiin 1940-luvun loppupuolella, silti syntyvyys leireillä kasvoi räjähdysmäisesti.
– Romaanista taisi tulla aikuisten romaani, K18. Halusin tehdä kauniin romaanin, ja halusin luoda lukijalle kuvatusta kurjuudesta huolimatta väkevän kokemuksen maagisen realismin ja toivon kautta.
Kettu toteaa kirjan myös yhdistelevän genrejä:
– Osittain sitä voi lukea dekkarina.

Kätilö jatkaa matkaansa

Kätilö-elokuva on ajankohtainen, sen ensi-ilta on 24.8. Kettu osallistui elokuvan käsikirjoitustyöhön, mutta kokonaisuus on ohjaajan oma näkemys.
– Se on hyvin roolitettu, ohjaaja on todella rakastanut hahmoja ja halunnut heille hyvää. Olen tosi otettu, että Kätilö on tehty isona tuotantona, ja olen ollut koko ajan levollinen Antti Jokisen työstä.

Kätilö-kirja on saanut ”vuoden paras käännös” -kunnian ainakin Norjassa ja Latviassa. Katja Kettu on kiertänyt kirjamarkkinoijana maailmalla ja hänestä tuntuu, että suomalainen kirjallisuus elää jonkinlaista nousukautta.
– Eletään tosi hyvää aikaa. Täällä on julkaistu monipuolista kirjallisuutta, mikä nostaa laadun sellaiseksi, että sitä julkaistaan ulkomailla.

Ei kun lukemaan

Marilaisen mytologian mukaan ihmisellä on kolme sielua. Yksi niistä on yöperhonen. Yöperhosen kohtalokas törmäys lampun valoon limittyy myös romaanin nimen symboliikkaan. Kaikestä päätellen Yöperhosessa on kiehtovan paljon aineksia.

Odotukset ovat aika kovat kääntäessäni romaanin aloitussivun.

julkkari 2

Emil Karila on maalannut Yöperhosen kansikuvan. Kettu löysi vanhan tuttunsa maalauksen ”Forgive me” Berliinistä, ja hänestä maalaus sisältää paljon sitä, mitä hän halusi sisällyttää romaaniinsa.

4 kommenttia

Kategoria(t): Kirjailijatapaaminen

Paula Havaste: Maan vihat

Menneen elämän tunteminen on mielestäni tärkeää, vaikka historian sanotaan toistavan itseään, ja sanotaan myös, ettei ihminen muutu. Ammoisten aikojen valossa voi kuitenkin nähdä tätä päivää tarkennetusti, erottaa samuutta ja elämän merkittävyyksiä.

Luen säännöllisesti historiallisia romaaneita. Taustana on varmasti jonkinmoinen ennen eletyn romantisointi. En ajattele, että ennen oli kaikki paremmin, vaan kaukainen aika ja miljöö jollain lailla saavat omanlaisen kiehtovan hehkun. Epookeista haen uskottavaa ajankuvaa, solahdusmahdollisuuksia entisiin aikoihin hajut, maut ja paikat kokien.

Henkilökuvaus on minulle tärkeää. Historiallisissa romaaneissa onkin kimuranttia se, että olen kaikkien nykykotkotusten keskellä, lukemani entisen ajan henkilö ei. Ihmis- ja maailmankuva ovat muuttuneet aikojen saatossa, ja minä luen kirjoja tämänhetkisen modernin länsimaalaisen naisen silmin. Odotanko henkilöiden vastaavan ajatusmaailmaani? Mitä jos nykykirjallisuus tahattomasti sepittää kuvattuun entiseen aikaan tämän ajan toiminta- ja ajatusmalleja? Miten entiseen mennään nykyisellä sanavarastolla? Miten pääsen illuusioon autenttisesta entisestä?

Tähän pohdintaan minut sysää Paula Havasteen Maan vihat (Gummerus 2015), joka on jatkoa viimesyksyiselle aloitusosalle Tuulen vihat. Larri on kirveellä kumauttanut piispa Henrikin hengiltä, ja Kertte karkaa merentakaisen Arimon matkaan pelastaakseen perheensä.

Kertte on karata minultakin. Kotielämään kyllästynyt ja eroottisesti herännyt nainen selitteleekin käänteensä sarjan toisen osan alussa perusperheensä hyvinvoinnilla ja ikävöi, ikävöi. Näinkö tässä käykin? Eikö vaikuttimena ollutkaan siekkailu ja tasaisen tahdin kiihdytys?

Tarkkanäköinen ja tilanteen mukaan sosiaalisesti luoviva Kertte yhä on, kipakka kovismimmi, mutta jotain sellaista on nyt menossa, etten tempaudu Kertten tsemppaajaksi. Ehkä Kertte lipsahtaa lukukäsieni välistä juuri siksi, että hän on hitusen liian taitava, onnistuu onnettomissakin oloissa, tietää aina muita paremmin. Hän on paras siinäkin, miten hän hyväksyy portot ja homot – eikä mitä, toki annan siitä hänelle täyden tunnustuksen. Hankala suhde äitiyteen on hänessä hienoinen särö. Muuten Kertte ja kerronta pysyvät pinnalla, en pääse pinnan alle.Maan vihat

Maan vihat on parhaimmillaan 1100-luvun ympäristön ja töiden kuvaajana, niissä historia elää ja hengittää. Tässä osassa purjehditaan, ja merellinen ympäristö on hienosti tavoitettu. Muutenkin vesielementti väräjää. Komeimpia kuvauksia ovat Kertten uintipulahdukset, niiden kehollisuus hivelee.

Hän hätkähti ensin, mutta sitten veden viileys ja syvyys tuntuivat kuuman päivän ja hikisen kävelyn jälkeen huikeilta, ja vesi kellutti kuin paino olisi kadonnut olemattomiin. Hän lepäsi rentona vedessä, iho oli kauttaaltaan kananlihalla ja rintojen päät kylmistä kovina. Kertte kallisti päätään taakse, antoi hiustensa levitä veden pinnalle ja katsoi taivaalta lipuvia valkeita pilviä. Sitten hän taivutti päätään eteen ja sukelsi suoraan kohti lammen pohjaa ajattelematta mitään muuta kuin lammen kirjasta kylmyyttä.

Romaanissa on oleellista luonnonuskonto, loitsut ja taiat. Jännitettä luo kristinuskon ja kasteen uhka vanhoille tavoille. Toisaalta voi ajatella, että loitsu kuin loitsu, mutta Kertten usko on kansan omaa, polvelta toiselle siirtynyttä, kun kristinusko syötetään ulkoapäin. Näin jälkikäteen on ihmeellistä, miten jeesususko saatiinkin istutettua vastaan vänkäävään väkeen, vaikka väkivalta tietysti asiaa edisti.

Maan vihat -romaania lukiessani toivon henkilökuvauksen ja kerronnan syventämistä. Tyypeissä on vain hyviä tai pahoja tai pahenevia. Ohuus vie tehoa etenevältä tarinalta, vaikka Kertte olisi kuinka vahva tahansa. Havaintoni voi jättää omaan arvoonsa, sillä jos tarkoituksena on historiaviihdytys, juonen joustava kuljetus siihen riittää.

– – –
Paula Havaste
Maan vihat
Gummerus 2015
romaani
452 sivua.
Lainasin kirjastosta.
Upeaa, että lukijoissa on innostujia: Arja ihastuu naisen aseman ja Kertten kuvaukseen, Notkopeikko hullaantuu, Amma pitää Havasteen takuuvarmasta historiaproosasta, Paula solahtaa tarinaan ja Sirrille Kertte on aikansa Peppi Pitkätossu.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Kirjallisuuspohdintoja

Jari Järvelä: Parempi maailma

Jos paratiisi onkin sitä, että kuvittelee elämän jatkuvan niin kuin sen toivoisi jatkuvan. Ehkä makasin todellisuudessa juuri nyt arkussa ja mätänin.

Jos onkin niin, että paratiisillinen parempi maailma on mahdollinen vain kuvitelmissa? Todellisuus on pyyteellisten intressien ajamista, hengissä selviytymistä, väkivaltaa, pettymyksiä ja mielen tasapainoilua toimintakyvyn rajoilla. Aikamoisen annoksen elämisen ehdoista tarjoilee Jari Järvelän Parempi maailma (Tammi 2012).

Poliittisen alamäen notkossa ex-ministeri Väinö Kanerva kohtaa nuoren irakilaistaustaisen Naïmin ja Naïmin kolmevuotiaan tyttären Jamilan. Samoihin aikoihin Väinö löytää isoäitinsä 1930-luvun Natsi-Saksasta saamat kirjeet, jotka on lähettänyt Ishtarin porttia entisöivä kuvanveistäjä Väinö Wagner. Romaanista kehkeytyy merkillisten ainesten sulatusuuni.

Ymmärrän, miksi HS-kirjasto tarjosi Järvelän romaanin heinäkuun viimeisenä viikkona. Kesän rasismiryöpytykseen se osuu täysin, samoin jatkuviin uutisiin pakolaisvirrasta Eurooppaan. Romaani on todella ajankohtainen.Parempi maailma

Naïmin ja Jamilan reitistä Irakista Berliiniin saa lukea puistattavasta ihmisarvon riistosta ja hyväksikäytöstä kunniaväkivaltaa unohtamatta. Järvelä ei säästele lukijaa: kaltoinkohtelun kaikki muodot kirjataan karusti. Vähintään kaksivalotteinen on Naïmin pelastatuminen Suomeen Väinön hoteisiin, sillä hyväksikäyttö jatkuu mutta muotoaan muuttaen. Poliitikko-Väinö kääntää rasistileiman Naïmin avulla.

Väinö Kanerva on karnevalistisiin mittoihin venyvä hahmo, jonka kiirastuli käynnistyy varomattomasta ”neekeri”-sanan käytöstä. Väinön kyyninen pyrkyrihahmo on röyhkeä ja surkuhupaisa. Väinön minäkerrontaosuudet kiitävät kielellisenä menopelinä: vauhtia piisaa, kurvit selvitetään pientareet pöllyten. Kyydissä olevaa henkilön tarkkanäköinen kylmyys hirvittää. Väinö laskelmoi medianousunsa organisoimalla kirjaroviot, mikä ei liene juonipaljastus kirjan kansikuvan vuoksi. Nyt kipinää iskevät Pepit ja Tintit, nuorisoa rotuennakkoluuloilla kasvattava kirjallisuus. Sellaista sarkasmia! Epäsopivien kirjojen tuhovimma leviää kulovalkean tavoin.

Ylen toimittaja soitti minulle samana iltana. Hän väitti, että kannattajani olivat hakanneet rautaputkilla joukon skinheadeja, jotka olivat vaatineet, ettei rasistisia kirjoja saa polttaa. Skinheadit olivat ruhjeisina ilmestyneet tekemään rikosilmoituksen poliisille. Väitteessä oli niin monta absurdia yksityiskohtaa, etten voinut kuin hymähtää kännykän toisessa päässä puhisevalle toimittajalle.

Aluksi 30-luvun kirjeet tuntuvat irrallisilta. Sitten niiden merkitys vahvistuu. Kuvanveistäjä rekonstruoi Berliinissä Baabelin porttia, joka on Naïmille merkityksellinen konkreettisesti ja symbolisesti. Väinö-kuvanveistäjän henkinen tasapaino heilahtelee, ja pääsen kirjeitä tirkistellen seuraamaan hänen ajatteluprosessinsa liukumista kansallissosialistisen ajattelun suuntaan. Samalla kirjeet valottavat kaima-Väinön perhetaustaa, ja kytkeytyvät ne siihenkin, miten poliitikko-Väinö nyky-Suomessa flirttailee urajohtoisesti rasismin kanssa.

Kyllä Järvelä tällä romaanilla sohaisee. Romaanilla on agenda, ja hämmentävintä on se, että se on yksioikoinen – eikä kuitenkaan ole. Kolmen kertojan äänet eroavat toisistaan, ja näin eri aikojen, kulttuurien ja yhteiskuntailmiöiden kärjet ja kytkökset terävöityvät.

Pidän Järvelän tyylistä. Karmeiden, kärjistettyjenkin sisältöjen lisäksi se hyödyntää pimeää huumoria. Niin tekee myös Särkyvää (Tammi 2014). Juonivauhtia riittää sekä tässä romaanissa että Metro-rikossarjassa (2014, 2015), eikä väkivaltakuvauksia silotella. Ja sitten siellä seassa soi selviämisen sävel. Kun Parempaan maailmaan -romaanissa kirjaroviot kytevät aukioilla tai kovat kädet kopeloivat kivuliaasti, voi henkiin jäädä mielikuvien voimin; silloinkin kun kaikki viedään, voi olla jotain omaa. Naïmi selviää mielikuvituskirjojen avulla, niihin ei tuli tartu.

Niin kauan kuin mulla on ikiomia kirjoja, joiden sisältöä muut eivät tiedä, minulla on lopullinen valta. ”Pysäytän sydämeni aivastamalla” on yhden kirjani nimi.

– – –
Jari Järvelä
Parempaan maailmaan
Tammi 2012
romaani
e-kirja HS-kirjastosta, 400 sivua.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus