Minun on vaikea jättää kirja kesken. Bloggaajaystäväni Arja sanoo, että maailma on pullollaan hyviä kirjoja ja aika rajallista, joten on viisautta siirtyä surutta vetämättömästä vetävään kirjaan. Mutta kun kirja on fanittamani tekijän teos!
Margaret Atwoodin romaaniin Uusi maa (suom. Kristiina Drews, Tammi 2015) syöksyn suurin odotuksin. Tiedän kokemuksesta Atwoodin pujottelevan taidokkaasti kerronnan lenkeissä ja luovan vangitsevia tilanteita. Esimerkiksi Orjattaresi ja Sokea surmaaja läikehtivät lukumuistoissani timanttisina. Vaikka jo Atwoodin trilogian edellisissä osissa Onyx ja Crake ja Herran tarhurit huomasin lukuvetoni selittämättömästi nykivän, lähdin Uuteen maahan toiveikkaana.
Vaan hyydyin. Jumiuduin ja matelin jähmeänä, vaikka dystopia kertoo tärkeitä ihmiselosta.
Mitä syödä, missä paskantaa, miten suojautua, mitä ja kenet surmata: siinäkö ovat perusasiat? miettii Toby. Tähänkö on tultu, tai vajottu – tai ehkä palattu?
Entä ketä sinä rakastat? Kuka rakastaa sinua? Ja kuka ei rakasta? Ja, tarkemmin ajatellen, kuka todella vihaa sinua?
Ihmiskunta on ekokriisin myötä karsiutunut ja vallalla ovat viidakon lait. Pienen ihmisyhteisön kanssa hengailevat rotutuunatut crakelaiset, mutkattomat lisääntyjät. Heimon älyllinen kehitys on pysäytetty konkreettiseen ajatteluun. Itse asiassa Atwood kuvaa taitavasti sitä, miten crakelaisten kanssa pitää käyttää selkokieltä, sillä vaikeat sanat, ilmaukset ja käsitteet pitää crakelaisille avata.
Niinpä, sekä selkoselitykset, tarinointi että mullistuneen maailman elämisen kuvailu ovat laatutekstiä, mutta kiinnostukseni tyssää tyystin. En saa otetta henkilöihin, tarinan fokuskin siinä hämärtyy. Kaikki palikat ovat mitä ilmeisimmin kohdillaan, mutta en pääse imuun.
Ensin on tarina, sitten on se todellinen tarina, ja sitten on tarina siitä, miten tarina päätyi kerrottavaksi. On myös se, mikä jätetään kertomatta. Sekin on osa tarinaa.
Minun osakseni tarinassa jää tällä kertaa se, minkä jätän kerrotusta väliin. Luovutan kirjan puolivälissä. Jää kalvava tunne siitä, että 553-sivuisen kirjan loppupuolella on tarjolla jotain ainutlaatuista, mutta sitä en saa koskaan tietää. Lisäksi tunnen pettäneeni yhden entisen elämäni lempikirjailijoista.
Opettelen luovuttamista ja uusia alkuja. Keskeyttämiskokemuksesta kehkeytyy metafora.
Avaan seuraavan lukupinossa olevan kirjan ensi sivun.
Toisaalla: Uusi maa innosti esimerkiksi Annelia, Arjaa, Suketusta ja Ullaa.
Kesken jäänyt, joitain luettuja ja pari lukematonta.
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 
Vain niin pääsi käymään. Rohkeasti tehty, kun oli vielä arvostamasi kirjailija kyseessä. En ole lukenut Atwoodia aikoihin, joten laatupuoleen mulla ei ole mitään sanottavaa.
Näin kävi. Laatu voi pitää kutinsa, mutta lukijan intressi lipesi.
Olen lukenut Atwoodilta useita kirjoja. Yhden taisin myös jättää kesken. Kokeellinen kerronta turhautti. Oletko ajatellut, että voisit lukea kirjan alkukielellä? Jos vika onkin suomennuksessa?
En usko, että käännös vaikutti asiaan. Lisäksi olen kovin rajoittunut äidinkieleeni. En usko, että saan irti kaikkia nyansseja englanninkielisestä tekstistä. Näin vain nyt kävi. Tällä kertaa.
Minulta puuttuu Atwood-geeni ja sille en vain voi mitään. Kun ei niin ei.
Juu, ja minulla geenivirhe, eli aiempi tuotanto ihastutti, uusi ei.
Ymmärrän hyvin, että keskeytit, ymmärrän senkin jälkeen, kun kerrot arvostavasi kirjailijaa. Olin aivan saman tilanteen edessä. Kohdallani tilanne oli kammottava, sillä Atwood on aina mahtunut kolmen tai viiden parhaimman kirjailijan joukkoon.
Tämä trilogia otti koville, tämä ei ole minun juttu. Olin ostanut aiemmat osat aikoinaan, mutta lukeminen oli jäänyt. Omppu toteaa kielen tuossa ylhäällä. Aloitin Atwoodin aikoinaan Kivettyneistä leikeistä. Kirjoitin siitä kesällä, kun luin kirjan uudelleen. En kovin mielelläni arvostellut kieltä, mutta nyt vika oli kielessä.
Trilogian käännös on upeaa, mutta nyt vika oli minussa. Atwood kieltää kirjoittavansa scifiä, mutta minulle aihe oli liian scifiä. Toivoisin, että kirjailija palaisi entiseen, sillä muuten tiemme eroavat. Sokea surmaaja on upea. Kivettyneet leikit eng. täydellinen.
Sokea surmaaja tuikkii tähtenä mielikuvataivaallani. Uskaltaisikohan sitä lukea uudelleen? Joopa, joko kieli tai mieli tuli innostumisen väliin. Scifikin menettelee mutta koin jonkinsortin hengettömyyttä.
Lisään vielä muutaman ajatuksen. Luin Atwoodin ajatuksia lehtijutuista, kuinka hän käsittelee trilogiassa ekokriittisyyden teemoja. Niiden avulla kitkuttelin loppuun. Ihastuin myös kääntäjän osaamiseen, kuinka hän selvitti loisikka-sanan oikein, etuliitteen kanssa siis lajitasolla. Vertailin käännökseen. Olen itse kirjoittanut lajista ja törmännyt juuri tuohon lajiin.
Olen oikeastaan järkyttynyt, että näin käy, että minä hylkään kirjailijan, joka on ollut minulle tärkeä.
Yleensä en tuo Hesseä esiin, koska en jaksa angstivaahdontaa, mutta minusta olisi hirveää hylätä hänet. Sitä vastoin löysin toissa kesänä Hessen Kulkijan ja äskettäin Teppo Kulmalan Kohtalokasta kerrontaa.
Hessen olen jättänyt nuoruuden kultareuniksisiin lukupilviin. En ole uskaltanut uudistaa suhdetta. En myöskään varsinaiseen jysäyttäjään, Sadan vuoden yksinäisyyteen. Saa nähdä, miten käy Joenpellon Lohja-sarjan kanssa, joka vaikutti tukevasti juuri täysi-ikäisyyden saavuttaneeseen maalaisneitoseen. Se selviää ensi kesänä kun palaan kirjasarjaan Joenpelto-haastessa.
Ulla, kiitos ajatusten vaihdosta!
Ei mitään hätää, vaikka tietysti olen järkyttynyt, koska Atwood. (Ja tietysti tämä trilogia on scifiä, paras sellainen on todellista jossain muodossa jo nyt: eikö muka erivärisyys, erilajisuus ja tuntemiemme rakenteiden murtuminen ole ajankohtaista?) Toisaalta ei ole urputtamista, minä en vaan pääse vaikka siihen Munroon sisään millään, vaikka Kaikki Muut. Samoin kuin sinä, Sadan vuoden yksinäisyyttä en ehkä koskaan enää uskalla lukea. Ehkä joskus 89-vuotiaana (jos joku lukee mulle ääneen). Joenpeltoa odotellessa!
Näin se menee, aina ei iske arvostetun tekijän tarinointi tai tyyli.
Uusintaluenta jännittää aina. Siis jätetään suosiolla joitain hellittyjä lukukokemuksia sikseen.