Eläköön essee – Tommi Melender: Onnellisuudesta

Tommi Melenderin Onnellisuudesta-esseet (WSOY 2016) sain keväällä, ja lukemattomana kokoelma on lojunut kirjapinon päällä, sillä määrittelemätön raskauden mielikuva on painanut ohutta kirjaa, enkä ole sitä saanut avattua. Tarvitaan ulkopuolisia personal trainereita (Ulla & Airi), jotka tsemppaavat: jaksaa, jaksaa.

Essee voi olla melkein mitä vain kirjallista lätinää, jos uskoo Google-haun tuloksia. Koulu- ja opintosuorite-esseisiin on ohjeita tukuttain, mutta kirjallisuudenlajina asu on vapaa. Essee pyrkii ja yrittää pohdintaan, sallii mielleyhtymät ja henkilökohtaisuuden. Mikään suosittu kirjallisuudenlaji essee ei ole, ja siksi onkin paikallaan, että kirjabloggaajat levittävät haastetta Eläköön essee, jonka on käynnistänyt Marjatan kirjaelämyksiä ja ajatuksia. Minä sain sen blogeista Ullan luetut kirjat ja Kirsin Book Club. Jälkimmäinen pureskelee myös Melenderin kirjaa (en ole haastajatekstiä vielä uskaltanut lukea).

Kiitos, kiitos, haastajani, hyvät personal trainerini! Ensi sivujen jälkeen viskaan Melender-ennakkoluuloni jorpakkoon. Teksti ei ole oppineisuuden osoittamista pöyhkeän tai vaikeatajuisen yliälykkäästi, vaan se on lukeneen kirjoittajan selkeää sanailua yksilöllisen ja yleisen yhdistäen. Ja teksti myös naurattaa, pistelee ajattelutapoihini reikiä ja potkii omiin pohdintoihin. Ai että, miten innostun siitä, kuinka Melender todistaa toisin kuin itse oppimestarielkein olen paasannut, vaikkapa kaunokirjallisuuden empatiaa nostattavasta vaikutuksesta:

Kuten tiedetään, ahkerimpia lukijoita ovat koulutetut keski-ikäiset naiset, yhteiskuntamme jaloin aines, jota ilman kirjastoihin, konserttisaleihin ja taidegallerioihin laskeutuisi kuolemanhiljaisuus. Koko väestön tasolla lukuharrastus jakautuu yhtä epätasaisesti kuin varallisuus: yhdet lukevat valtavat määrät romaaneja, toiset eivät tartu niihin koskaan. Kun asetelmat ovat tällaiset, lukemisen mahdollinen empatiaa vahvistava vaikutus kumuloituu niihin, joilla riittää sitä ennestäänkin.

Okei, peili on tyrkätty naamani eteen. Koitan silti yhä viskoa korsiani kekoon, sillä aina on häviävän pieni mahdollisuus, että minä tai uusi lukija entisestään empatisoituu ja jopa toimii entistä empaattisemmin. Melenderkin haastaa empaattisiin tekoihin, ei vaan symppaustunteisiin.

Onnellisuudesta ei Melender lupaa mitään. Tarkoitan, että kirjailija haluaa olla mahdollisimman kaukana onnellisuusohjeista. Minut hän silti sai onnelliseksi soljuvalla tekstillään, terävällä ajatuksenjuoksullaan ja havainnollisuudellaan. Selvästi kaunokirjallisuus (lukeminen ja kirjoittaminen) on tehnyt kirjoittajan onnelliseksi; ohikiitävät hetket lepattavat melankolian maailmassa.

Pidän siitä, miten esseissä muistot, anekdootit, kirjailijat, kirjallisuusteokset, musiikki ja urheilu sekoittuvat. Nostan vain yhden konkreettisen esimerkin Melenderin kokoelmasta – tietystä syystä.

Katselen EM-jalkapalloturnauksen loppuottelua ja luen samalla Melenderin esseetä ”Onni jalkapallokatsomossa”. Simultaanisuus varmaan kuulostaa pyhäinhäväistykseltä, mutta Ronaldon loukkaantumista seuranneen hajaannuksen tilan jälkeen haluan näin tolkkua peliin. Vaikken ole kirjailijan kaltainen valistunut penkkiurheilija, joka voi hetki hetkeltä selostaa vuoden 1982 MM-otteluita, kiinnostavat minua urheilukilpailuiden tunnevaikutukset.

Melender käsittelee monitahoisesti ja tilastoihinkin nojaten urheilun seuraamisen tehoa onnellisuuden nostattamisessa.  Hän tekee sen monin oivalluksin, joissa urheilu ja kirjallisuus limittyvät. Camus johdattelee peliä suurempiin ajatuksiin, ja johtopäätöksenä on se, että onnea voi kokea vain, jos on kokenut menetyksiä, tappioita. Mutta oleellisimman Melender muotoilee näin:

Toisenkin opetuksen Camus olisi voinut jalkapallon pohjalta formuloida: onnellisuus syntyy vuorovaikutuksessa toisten kanssa. Helvetti ei ole toiset ihmiset, kuten Sartren Suljetuissa ovissa sanotaan, vaan yhteyden katoaminen toisiin ihmisiin.

Ja kas – kun Ronaldo ei pelaa enää vain koppavasti itselleen vaan joukkueelleen, yhteistyössä ja kommunikoiden, ja kun Ronaldo loukkaantuu [tappio, menetys], muu joukkue pelaa yhä enemmän vuorovaikutteisesti – ja voittaa! Pahoittelen, pakko on nyt vedellä suoraviivaisia tulkintoja, mutta olihan tuossa loppuottelussa myyttisiä aineksia yöperhosineen päivineen. Innostuin – esseen vika, kirjan perhoskannen myös.

Ronaldo ja yöperhonen. Kuvakaappaus EM-mestaruusottelusta 10.7.2016

Yhteys muihin voi syntyä millä keinoin vain – lukien, kirjoittaen, bänditouhuin, urheillen jne. Vain yhteys on merkityksellinen ja sisältää onnellisuushetkien siemeniä – yhtä varmasti kuin pettymyksiä, menetyksiä ja tappioitakin. Se tekee elämästä elämän. Tämäkin kiteytys juontaa Onnellisuudesta.

Esseekirjallisuus tarjoaa ehkä selkeää fiktiota suoremman yhteyden tekstiin ja sen tekijään, vaikka henkilökohtaisuus voi olla yhtä hämärää tai väljää kuin vaikka Knausgårdin yhtäläisyysmerkit Taisteluni-romaanisarjan minähenkilöön. Rehellisyys- tai totuuspohjaa ei voi tietää, voi silti ajatella, että esseessä ei ole tarvetta verhota ajatuskulkuja. Yhtä kaikki: tutustuminen esseeksi kutsuttuun kirjallisuudenlajiin palkitsee, aukoo ajatuksia. Siis tekee onnelliseksi.

Värvään seuraavaksi Kian Luetaanko tämä? -blogista ja Tanjan Aina joku kesken -blogista. Eläköön essee -haasteen säännöt:
1. Anna kirjoituksellesi otsikko Eläköön essee!
2. Kerro haasteen alkuperä: Marjatan kirjaelämyksiä ja ajatuksia.
3. Kerro, keneltä sait haasteen ja linkitä hänen blogiinsa.
4. Kirjoita nämä säännöt postaukseesi.
5. Esittele 1 – 2 hyvää esseekirjaa, joko aiemmin lukemasi tai tuore lukukokemus. Voit kirjoittaa muutakin esseekirjallisuuteen liittyvää.
6. Haasta yksi tai useampi bloggaaja kirjoittamaan esseistä. Linkitä hänen blogiinsa/heidän blogeihinsa ja käy ilmoittamassa hänelle/heille haasteesta.

– – –

Tommi Melender
Onnelisuudesta
WSOY 2016
esseitä
183 sivua.
Sain kirjan kustantajan Bloggariklubi-tilaisuudessa.