Kuukausittainen arkisto:syyskuu 2017

Petina Gappah: Muistojen kirja

Haluan aloittaa kiittäen käännöskirjallisuudesta. Ilman suomennettuja romaaneja käsitys eri maanosista, kansoista ja kulttuureista jäisi kapeaksi, maailmankuva pannukakkumaisen littanaksi. Vaikka fiktio onkin mielikuvituksen leikkiä, kytkeytyy se johonkin todelliseen, josta se on lähtöisin. Siksi on tärkeää saada käännösromaaneja pienistä, vieraista maista maailman toiselta puolelta, vaikka kirjat olisivat alunperin kirjoitettu englanniksi, jonka moni Suomessakin hallitsee. Ainakin minulle lukeminen äidinkielelläni avaa kaikkia kerrotun tasoja toisin kuin vieraalla kielellä.

Zimbabwelaiseen elämänmenoon minut vie Petina Gappahin romaani Muistojen kirja (Tammi 2017, sujuvaksi suomentanut Tero Valkonen). Albiinonainen Memory (oi tuota nimivalintaa!) odottaa ankeassa vankilassa kuolemantuomiota, koska häntä syytetään valkoisen huoltajansa murhasta. Memory kirjoittaa amerikkalaiselle journalistille muistojaan, joihin kuuluvat pelontäyttämä lapsuus, myynti lempeänetäiselle Lloydille, nuoruusmyrskyt ilmeisen erilaisena vauraassa valkoisessa yhteisössä ja kaventunut elämänpiiri vankilassa.

Memory on koulutettu nainen, jonka älykäs kerronta yhdistää mennyttä ja nykyistä tarkoin havainnoin. Ote on paikoin jopa ironinen, joka tapauksessa teksti ei synkistele traagisista aiheistaan huolimatta. Siinä viehättää omalaatuinen elämäntarina ja jännitysaines: mikä lopulta osoittautuu todeksi? Eikä jutelma lillu irrallisena, vaan ihmisiin vaikuttavat yhteiskunnallispoliittiset suhdanteet siinä kuin suku ja uskomuksetkin.

Välillä pidän henkilökuvausta aika etäisenä, enkä oikein saa irti muusta kuin kertojasta. Hyvälle kirjalle on kuitenkin ominaista se, että edetessään se paranee ja syvenee. Niin käy Muistojen kirjalle. Tehokkaasti se panttaa salaisuuksia loppusivuille, joten jännite kestää. Memory kertoo avoimesti – ja ymmärrettäköön sana monimerkityksellisesti, sillä kertojan asemasta saa tehdä johtopäätöksiä oivan osoittelemattomuuden vuoksi.


Usko ja taikausko vievät syvälle kulttuuriin, jossa enteet, henget ja kiroukset elävät todellisina ohuen sivistyskerroksen alla. Pidän oleellisena sitä, miten kirja käsittelee kohtalon ja sattuman vaikutusta ihmiselämään.  Memoryn elämännäkemysvaakakupissa ne vuorottelevat, ja tähän hän kallistuu:

Tuntuu järkevämmältä ajatella, että kysymyksessä on menneisyydestä tullut ngozi. Kaikki muun olisi liian kamalaa – että tietoinen käsi olisi vastannut kaikesta tästä vain pannakseen minut vankilaan oppimaan elämän suuruutta alleviivaavan läksyn, tai että kaikki tapahtui vain siksi, että minä voin löytää telkien takana elämälle tarkoituksen.

Ihmispolo taitaa maailmassa olla ennakoimattomien vaikeuksien riepoteltavana, mutta merkityksellisiä hetkiä kaikkeen kätkeytyy. Esimerkiksi hyvien kirjojen lukeminen ja hyvien ihmisten alleviivaamaton välittäminen säväyttävät. Niin Memorya kuin muitakin.

– –

Petina Gappah
Muistojen kirja
suomentanut Tero Valkonen
Tammi 2017
romaani
307 sivua.
Lainasin kirjastosta.

6 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Marjut Paulaharju & Elise Tarkoma: Kirjailijoiden Hietaniemi

Marjut Paulaharju ja Elise Tarkoma ovat koonneet kulttuurihistoriaa tiivistävän opaskirjan Hietaniemen hautausmaasta. Kirja keskittyy kirjailijoihin, siksi otsikko Kirjailjoiden Hietaniemi (Avain 2017). Kirja sopii kattavaksi katsaukseksi sellaisenaan tai opaskirjaksi hautausmaakävelyille.

Haudat kirja

Opaskirjassa on kaikkiaan noin 200 pienoiselämäkertaa, joissa lyhyesti kuvataan kirjailijoiden elämänkulku ja kokonaiskuva tuotannon luonteesta. Vanhimmat kulttuurihenkilöt ovat 1700-luvulla syntyneitä, nuorimmat 1960-luvun lopulla. Monissa esittelyssä pilkahtaa jokin persoonallinen välähdys eletystä elämästä tai sitaatti tuotannosta. Kuvitus tukee ja elävöittää, sillä kansikuvat kirjailijan teoksista tai kirjailijan kuva poseeraten tai jonkun joukon jatkona muistuttavat eletystä elämästä, ei vain kuolemasta.

Paulaharju ja Tarkoma ovat tehneet mittavan työn kootessaan kunkin kirjailijan tiedot ja tiivistäessään ne pariin sivuun. Tekstit ovat selkeitä ja sujuvia. Kirjassa ei ole vain kaanonin kärkikirjailijoita vaan myös katveeseen jääneitä kynäilijöitä. Siksi oppaan anti lavenee monipuoliseksi koosteeksi, joka tarjoaa uutta näkökulmaa myös kirjallisuushistorian tuntijoille.

Tekijät ovat rohkeasti lajitelleen kirjailijoita teemoittain niin, että kirjan luvuista voi napata erilaisia kävelyreittejä kauniissa ja rauhoittavassa hautausmaaympäristössä. Teemat on rajattu kirjoittajien edustamiin genreihin, ja jokapaikanhöylille kirjan tekijät ovat valinneet jonkin sopivan lajityypin. Joitain yllätyksiä ilmenee kirjailijan sijoittelussa, mutta tekijät valmentavat siihen hyvin alkusanoissaan. Esimerkiksi L. Onerva ja Mika Waltari löytyvät luvusta ”Tulenkantajat vapauttavat taiteen”. Kirjan kävelyreitti voi niin sanotusti myös polkea paikoillaan: luku Krohnien kulttuurisuvusta pakottaa pysähtymää pitkään sukuhaudan viereen, reitti vie siitä vain lyhyen matkan päähän muutaman sukuhautaan mahtumattoman luo.

Tietokirjaviikon kunniaksi testasin opasta tositoimissa. Kuljeskelu hautausmaalla tuntuu sopivan syystunnelmiin, kuulaankirpeään syyspäivään, jolloin puiden lehdet leijuvat oksista maahan ja kahisevat jaloissa maatumiseen valmiina.

Tapailin muutamia reittejä kirjan avulla. Pysähtelin kummuilla ja niillä hiljentyen lueskelin kirjan tekstejä. Kiersin esimerkiksi Tulenkantajien reittiä, poikkesin modernistien poluilla ja Krohnien kulttuuriperheen muistokivillä.

Haudat Kallas

Haudat Hellaakosken runo

Kirjan kartat suhteessa reitteihin ovat havainnollisia. Oppaan lopun hakemistot ovat tärkeitä etenkin kirjan kera hautausmaalla kuljeskelijoille. Esimerkiksi hakemisto, jossa on alueittain lueteltu kirjailijahaudat, on ehdoton, jos haluaakin kulkea kirjan lukujen reiteistä poiketen hautausmaata alue kerralla ja bongata niistä kirjailijoita. Siihen liittyen aloin kaivata kirjan henkilö- ja hautapaikkaluetteloihin sivunumeroa, josta löytää henkilön pienoiselämäkerran. Nyt en löydä kirjailijaesittelyä muuten kuin kirjaa lehteilemällä.

En yleensä julkaise juttuja kirjoista, joita en ole lukenut kokonaan, mutta Kirjailijoiden hautausmaa tekee poikkeuksen. Olen lukenut siitä noin kolmasosan eli hautausmaakävelyni kirjailijoiden osuudet. Valinta on tietoinen, sillä säästelen tekstejä seuraaville kävelyille. Hautausmaalle on hyvä palata tämän kirjan vuoksi mutta myös siksi, että kalmiston hiljaisuudessa lähentyvät elämän mahdollisuudet ja rajallisuus. Joidenkin kuolleiden tekstit uhmaavat aikaa ja elävät yhä, toisten ovat hautautuneet. Mutta eletty on, jälkiä jää.

– –

Marjut Paulaharju & Elise Tarkoma
Kirjailijoiden Hietaniemi. Kulttuurikäveliän opas
Avain 2017
464 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

Kirja vieköön! -blogissa on havainnollinen esittely kirjasta.

7 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Hilary Mantel: Margaret Thatcherin salamurha

Toissakesänä hurmostelin SusipalatsissaHilary Mantelin lavea romaani hiveli tällaista historiasta ja täyteläisestä kerronnasta nauttivaa lukijaa. Jatko-osa Syytettyjen sali odottaa seesteistä hetkeä, jolloin voin rauhassa upota sen maailmaan. Tässä välissä on oiva hetki lukea lyhyen muodon Mantelia.

Kokoelma Margaret Thatcherin salamurha (Teos 2017) sisältää 11 lyhyehköä novellia. Niminovelli päättää kirjan. Sen luonnehtiminen voisi minusta valottaa kokoelman kokonaistunnelmaa.

Me kaikki tiedämme, ettei Thatcheria murhattu, mutta novellissa pääsemme lähelle tilannetta, jossa se on mahdollista. Minäkertojanainen päästää kotiinsa salamurhaajan, jonka luulee olevan remonttimies. Tilanne on erikoinen ja painostava. Silti asiat saavat edetä omalla painollaan; kertoja mukautuu tilanteeseen, on kuin sivustaseuraaja omassa elämässään, jossa voi tapahtua jotakin kummaa.

Tuollainen henki on mielestäni monessa kokoelman novellissa. Tapahtumien alussa tai kulussa kuultaa outous ja pysähtynyt, erikoisesti aikaa venyttävä henki. Henkilöt ovat mukana mutta tarkastelevat analyyttisen toteavuuden päästä tapahtumia.

Kaikissa novelleissa ei ole niin poikkeuksellista tilannetta kuin Thatcher-novellissa, pikemminkin tarinoiden lähtökohdat ovat aika tavallisia – tarkempi tarkastelu osoittaa, etteivät kuitenkaan. Hyvä esimerkki on aloitusnovelli ”Anteeksi että häiritsen”, jossa sattumatapaamisesta kehkeytyy kummallisen kiusallinen tapahtumakulku.

Mantelin teksti tuntuu painavalta, sillä siitä saa sen vaikutelman, että joka sana on punnittu, virkejärjestys huolella pakattu. Nostan hattua suomentaja Katja Siveniukselle, joka on varmasti kieli keskellä suuta harkinnut ilmaisuja. Nautinnollista kielenkäytön taitoa on siten tarjolla.

Kaikkien novellien sisälle en täysin pääse, eli koen, että minulta jää tajuamatta nyansseja, mikrovärähdyksiä. Tarinoiden merkityksiä joudun miettimään pitkään, hitaasti ja epäröiden. Monet novellit kuitenkin miellyttävät tunnelmallaan. Pidän häiritsevästä epävarmuudesta. Lisäksi novellien lukeminen sopii minulle juuri tähän elämänkulun hetkeen. Kiireisessä arjessa yksi Mantelin novelli kerrallaan – välillä päivien tauko novellien välissä – tuntuu tarpeeksi kattavalta kirjallisuudelta.

Margaret Thatcherin salamurha

– –

Hilary Mantel
Margaret Thatcherin salamurha
suomennos Katja Sivenius
Teos 2017
178 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.
Muita lukijoita esimerkiksi KirjasähkökäyräMummo matkalla ja Opus  eka.

3 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Novellit