Susinukke Kosolan runokirja Turkoosi vyöhyke liikauttaa minua alaotsikollaan Tutkielma yksinäisyyden väriopista. Runoelma (Sammakko 2021). Pitkin kevättä kirja on kulkenut yöpöydän ja olohuoneen kirjapinon väliä. Aloittaessani kirjaa heti sen ilmestyttyä mykistelin ihastusta latautuneista runosäkeistä. En halunnut ahmia, mutta sitten eteneminen jumahti jonnekin kirjan keskivaiheelle ja jouduin hakemaan uuden alun ja vauhdin.
Kun olen lukenut viimeisen runon (s. 207), kehotan kaikkia lukemaan sen, edes sen. Se on niin kaunis, pieni liikahdus toivoon ja sellaiseen, joka on sinusta, minusta ja yksinäisyydestä huolimatta. Ehkä se on ”turkoosi aavistus mielikuvituksen reunalla” tai tarkka havainto, joka kasvaa silmin nähtyä suuremmaksi tai elämäntunnon hyväksymistä: ”katson suoraan turkoosiin / se on kesken niin kuin minä olen”. Sitaatit poimin ihan muilta sivuilta, mutta tällä tavoin minä kytken fragmentein tuntemuksia loppuhuipennukseen.
•
Mutta alkuun ja koko kestoon! Kosolan kirja ei ole varsinaisesti runokokoelma vaan runoelma ja sellaisena runoilijan nimeämänä tutkielma. Runoissa kuljetaan kaupungissa, tavataan muita, keskustellaan. Välissä on yhteyttä, erillisyyttä, tavoittamatonta ja koko tunnettu maailma.
Runon puhuja puhuttelee teksteissä sinää, toista, ja toinen vastaa, usein turkoosein sanoin. Siis konkreettisesti turkoosilla painetuin sanoin ja rivein. Turkoosi on visuaalinen tehokeino, sellaisia on kirjassa muitakin.
(Välillä myös tahattomasti nauran, sillä toistamiseen turkoosilla sanalla myös silloin tällöin pyritään korvaamaan puhujan sanavalinnat – en voi välttää mielikuvaa Jope Ruonansuun sivupersoona-komediahahmosta, joka mörinä-äänellä korjailee pääpersoonan sanomisia.)
Turkoosi vyöhyke leviää teemoiltaan moneen suuntaan, lisäksi se on sisällöltään ja sivumäärältään runsas. Myönnän auliisti, että paljon jää minulta hämärään, mutta se, mikä kirjassa tehoaa, iskee. Minuun tehoavat kielen sävytys, konkretian ja symboleiden sulautus, pistävä katse ympäröivään maailmaan, jonka arvoristiriidat tunkeutuvat minän ja sinän suhteeseen, kaikkeen.
”täytyy varoa perustelemasta tärkeitä asioita
tästä elämästä käsin
joka on kivipölykeuhkoisten kaivostyöläisten
ja Bitconeja louhivien servereiden pitkittynyt uloshengitys”
•
Runon ja suven päivän kunniaksi Helsingin Sanomat (6.7.2021) haastatteli nuorta runopolvea. Susinukke Kosola uskoo runoon. Hän tiivistää itse lehtijutussa sen, mitä näen hänen kirjassaan: ”Nousussa ovat muun muassa yhteiskunnallinen runous, ekokriittinen ympäristörunous, posthumanismi ja digitaalisia keinoja hyödyntävä runous. – -. Tarinallisuus on tullut uutena asiana runouteen. Teoksissa ei ole vain yksittäisiä runoja samasta aiheesta, vaan niissä hyödynnetään draaman kaarta.”
Runoelman lukukokemus on sekavahko, mutta tästä olen varma: Kosola pitää yllä luottoa runoon. Päällimmäisenä tunteena jää vaikuttamaan kipeys. Ja se, miten siitäkin heijastelee värien sekoitus – kauneus.
Hyvää Eino Leinon ja Runon ja suven päivää!
•
Susinukke Kosola
Turkoosi vyöhyke. Tutkielma yksinäisyyden väriopista. Runoelma
Sammakko 2021
207 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 