Kuukausittainen arkisto:lokakuu 2023

Anna Kortelainen: Kulkija

Anna Kortelainen kirjoittaa romaanissa Kulkija (Tammi 2023) saksanjuutalaisen kulttuuriesseistin Walter B:n pohjoisesta kesämatkasta vuonna 1930. Suosittuun biofiktiolajiin tämä kirja loksahtaa, sillä romaanin päähenkilö vasemmistoälykkö Walter Benjamin tunnetaan tuotannostaan. No, minulle miekkonen on vieras, nyt tuttu kirjan muutaman viikon seurasta, siis fiktiosta.

Matkaromaaninakin tätä voisi pitää, sillä Walter B. reissaa Saksasta Norjaan, siellä Hurtigruten-linjalla pohjoisrannikkoa kunnes jää maihin ja patikoi Suomen puolelle, sieltä moninaisin kulkupelein Helsinkiin, josta laiva vie Sopotiin. Matka toimii kehyksenä päähenkilön välivaiheesta: hän on eronnut vaimostaan ja pojastaan ja haikailee entisen rakastettunsa, marxilaisen teatteriohjaajan Asjan perään.

”Asjaan verrattuna Walter B. tiesi olevansa tuuliajolla, filosofi vailla oppituolia, kriitikko vailla kustantajaa, journalisti vailla lehteä, juutalainen vailla uskontoa.”

Matkan aikana kulkee mukana kirjailijan käsikirjoitus, joka ei etene mihinkään. Päähenkilön välitila täyttyy ohimenevistä maisemista ja henkilöistä, oma tyhjyys kumisee, mutta tulee päätösten aika, alkanee itsellinen, perheetön elämä.

Ei kyse ole vain päähenkilön määmatkasta tai tilinteosta menneeseen. Vuosi 1930 on merkityksellinen sekä Saksan ja Suomen yhteiskuntakehitykselle. Tiedämme, miten fasismi eteni, tiedämme juutalaisvainot ja Suomi-Saksa-aseveljeyden. Kirjan aikaan kaikki se kyti, ja se kytee kirjassa. Mielenkiintoisin onkin romaanin Lappi-osuus, josta ei ole mitään merkintöjä tosielämän Benjaminin papereissa – romaanissa on, vaikka kokemus tyhjenee jo Helsingissä: ”Matkan irrationaalinen osuus, vapaa pudotus, oli nyt ohi.”

Kortelainen yhyttää Walter B:n pohjoisen alkuperäiskansan kanssa, sitten suomalaisen sivistyneistön seuraan. Samuli Paulaharjun kansatieteilijäryhmä etunenässä rouva Paulaharju saa edustaa romaanissa kaikkea sitä, mitä nykytiedolla kavahdamme: saamelaisten kallojen mittailua, kaikenlaista rotuoppia, kulttuurista omimista, kansanperintöaineiston ryöväämistä, Lapuan liikettä ja kotikutoista fasisimia.

”Jokin kuullussa pelotti suhteettoman paljon siihen nähden, että tämä ei ollut hänen kotimaansa eivätkä nämä olleet hänen maanmiehiään. Hän palaisi täältä hyvässä järjestyksessä Saksaan, jossa hän ei joutunut kuuntelemaan tällaista, ei ainakaan oppineiden matkaseurueissa. Siitä, mistä Berliinin kapakoissa tai pikkukaupunkien kasarmeissa mahdollisesti puhuttiin, hän ei tiennyt eikä halunnut tietää. Berliinissä jopa porvaristo oli sentään toista maata kuin nämä äänitorvet. Kotimatka oli alkanut tuntua pakomatkalta.”

Ehei, ei se sitten ihan noin mennyt: ei Walter B. sittemmin voinut välttyä fasismin hyökyaallosta eikä vainosta. Mutta valitsin edellisen kirjakatkelman sen osuvuuden vuoksi. Se kuvastaa päähenkilön omahyväistä arroganssia. Romaanin alkupuoli jopa rasittaa, sillä minäkertojan ylenkatse tuntuu tympeältä. Älykkö madaltuu tavallisen talliaisen tasolle pikkusieluiseksi, omahyväiseksi marisijaksi sitä itse ymmärtämättä. Suomi-osuudessa kertoja on lähinnä ällistelijä, mutta ulkopuolisuuden ja ylemmyyden yhdistelmä kuitenkin paistaa läpi. Se korventaa, joskin vähän huvittaa. Ajankuva sen sijaan hyytää.

Täytyy myöntää, että silloin tällöin lukiessani mietin, miksi tämä kaikki, miksi Walter B. Kuitenkin tapa, miten Kortelainen kirjoittaa päähenkilön näkökulmasta huomioita, alkoi minua kirjan edetessä kiehtoa. Pisteliäisyys ja ristiriitaisuus toimivat kerronnan eduksi. Kirjaan sisäänrakennetut ajan ja ajattomat aiheet alkoivat toimia etenkin kirjan loppupuolella. Voi kun oppisimme jotain historiasta!

Anna Kortelainen: Kulkija, Tammi 2023, 231 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Romaani

Kirjamessukokemuksia 2023 Helsingistä


Tänä vuonna kirjamessuiluuni vaikutti puolikuntoisuus, ja siksi se typistyikin kahteen päivään. Kirjavipinäni rajoittui vain torstaihin ja perjantaihin. Senkin perusteella voin sanoa, että väkimäärä oli suuri ja kirjailijahaastattelutarjonta vaikuttava.


Oma virallinen osuuteeni oli torstaina Selkokeskuksen osastolla, jossa olin kyseltävänä selkokirjoistani. Ilahduin, että kojun eteen kerääntyi kiinnostuneita ihmisiä. Vielä on silti matkaa siihen, että selkokirjat ja -kirjailijat olisivat esillä esiintymislavoilla ja kustantajien tilaisuuksissa niin kuin muutkin kirjat ja kirjailijat.




Ilahduttavia kohtaamisia kertyi siellä ja täällä: tuli tuttuja vastaan ja jäin suustani kiinni niin, että joitain kirjailijahaastatteluita jäi väliin. Tapasin myös tuttuja kirjabloggaajia ja kirjailijoita, lyhyesti mutta oleellisesti. Siispä: kyllä ihmisistä on elämässä kysymys – hyvien kirjojen lisäksi.


Avaimen tilaisuudessa kuuntelin kolmea kirjailijaa. Tomi Kontio kertoi erämaavaelluksistaan poikansa kanssa, Leena Lukkari keskusteli kirjansa Ritan kanssa pakolaisnaisen kokemuksista ja Meritta Koivisto iloitsi jännärinsä kirjaversiosta.


Kävin kuuntelemassa useita kirjailijahaastatteluja. Sain lisävalaistusta kirjoihin, joita olen jo lukenut (Vesa Haapala, Aino Vähäpesola, Vappu Kannas, Anna Kortelainen, Satu Leisko, Jari Järvelä, Tiina Laitala Kälvemark, Joonatan Tola, Antti Tuomainen jne.). Lisäksi varovaisesti spoilauksia vältellen kuuntelin lukemattomista (mm. Antti Hurskainen, Outi Hytönen, Anu Vähäaho, Hanna Waselius jne.)





Muuten ei erityistä teemaa minulle noussut näistä messuista. Kiinnittipä huomiota ylipäätään kiinnostus kirjaan ja kirjailijapuheeseen. Ihan perinteinen tapa eli se, että kirjailijalta kysellään uusimmasta teoksesta näyttää toimivan. Niin se toimii somessakin. Voisi toimivan myös telkkarissa… vink vink.

Huolettamaan jää paperikirjan suosion lasku (tilastojen mukaan) ja alvin korotusuhka. Yksityisesti murehdutti, etten pääse lauantaina kuulemaan ruotsalaissuosikkiani Alex Schulmania. Siinä sentään messujen verkkotarjonta pelastaa.

Kiitos kirjamessuista ja messulipusta, Helsingin kirjamessut!

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjailijatapaaminen, Kirjallisuus, Kirjallisuuspohdintoja, Kirjamessut

Maritta Lintunen: Sata auringon kiertoa

Sata auringon kiertoa (WSOY 2023) miellyttää sellaisena lukuromaanina, joka päästää henkilöittensä lähelle. Kirjassa keskitytään elämänkulkua kääntäviin asioihin. Maritta Lintunen saa henkilöt tuntumaan tosilta.

Romaani kertoo Sotakoffien perheestä, jonka vanhin polvi asettui evakkoina maalaiskylään Ylä-Karjalaan. Seuraava polvi vei lapsensa Leenan ja Sepon Göteborgiin 1970-luvun puolivälissä. Romaanissa Leena ja Seppo muistelevat ja kertovat elämästään 2012, ja sen käynnistää Leenan tyttären Monikan journalismihanke.

Monika jää kirjassa etäiseksi, hänellä onkin katalysaattorirooli, jonka välityksellä saadaan näkemys toisen polven siirtolaisuuteen ja siihen, ettei vanhempien vaikeuksia määritä raha ja asema, vaan jokaisella säädyllä on jotain hiertävää. 

Keskeiseksi romaanissa nousevat sisarusten elämänvalinnat ja muistot.

”Aika säilöytyy meihin. Salaperäiset muistilaput aukeilevat meissä tahtomattamme; klik, klik, klik… pienten salpojen kirpoamisia, hengityksen kiihtymistä, lohdutonta surua, ilon säihkyviä singahduksia – ja sitten me liu’umme takaisin tähän hetkeen emmekä ymmärrä, mihin mennyt aika meissä pakeni, miksi se päätti yllättää meidät juuri nyt, ja juuri tuollaisella muistolla.”

Muistia kirvoittavat muun muassa lukujen otsikot, joita on poimittu Hassisien koneelta.

Leena lähti innokkaasti teinihöyryissään Ruotsiin, jätti entisen ihastuksen Eeron ja sopeutui uuteen elämään, löysi suomalaisen poikaystävän Jannen ja halusi elää railakkaasti. Romaanissa paljastuu vähitellen räyhäkkyyden kääntöpuoli, vaietut ja peitellyt asiat. Romaanin nyky-Leena on väsähtänyt, dementoituneesta äidistä huolehtiva keski-ikäinen yksineläjä.

Seppo teki toisen ratkaisun: hän jäi täysi-ikäistyttyään Ylä-Karjalaan. Sepon elämä näyttäytyy hänelle muuten varovaisena ajatumisena, ja siitä syystä hänen avioliittonsa kriisiytyy ja on uusien ratkaisuiden aika.

Romaanissa on monia teemoja, esimerkiksi siirtolaisuus, äitisuhde, parisuhteiden vallankäyttö. Kulttuurin ja kielen merkitys nousee esille etenkin Sepon osuuksissa. Sepon näkemystä vahvistaa hänen lyhyt tuttavuutensa kirjailija Matti Pulkkiseen. Sepon äidinkielenopettajavaimo Kirsti vieroksuu junttimurretta, mutta Sepolle oman kieli on sydämen asia. 

”Ymmärtäisikö Kirsti, jos paljastaisin, että täkäläisten sanasto oli saanut hedelmöityksensä hiljaisten jokivarsien mutkavaahdoissa? Että siihen uuttui tummuus soiden pimeydessä uinuvista tuhatvuotisista liekopuista. Ja että sen pehmeys oli peräisin pihlajankukkien seassa piileskelevien pikkulintujen sirkkeestä ja helteisen pihakallion hohkasta. Kirsti joutuisi käyttämään kymmenen paperilta rutisevaa lausetta siihen, minkä loukkuvaaralainen ilmaisi yhdellä aikojen vuolemalla murresanalla.”

Pulkkis-vaikutus Seppoon on kirjan yksi huippukohdista, sillä siitä kehittyy romaanin yhteiskunnallinen näkemys maaseutu-kaupunki-suhtautumisesta 1970-luvulla ja 2010-luvulla. Romaanissa on myös psykologisesti perusteltua henkilökuvausta, joskaan en ihan tavoittanut romaanin Eeroon liittyvää dilemmaa. Moni asia jäi kirjassa kesken, ja sen mielestäni kuuluu ollakin niin, ettei aiheita pureskella valmiiksi.

Pidin kirjasta, sillä se on rehtiä, hyvällä tavalla tavallista kerrontaa. Siinä näkemys ihmisestä, juurista, kulttuurista ja kielestä välittyy elävästi. Muutosta kirja kuvaa vivahteikkaasti, ja joukossa on paljon oivallisesti verbalisoituja havaintoja ja tunnelmia. Juttulopuksi sopii romaanin Matti Pulkkisen tokaisu:

Lukeminen on lukijalle kuin verenvaihtoa, mies julistaa, laskeutuu alas lauteilta ja holauttaa kauhallisen jääkylmää kaivovettä niskaansa.

Maritta Lintunen: Sata auringon kiertoa, WSOY 2023, 325 sivua. Sain kirjan kustantajalta.

1 kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Aino Vähäpesola: Suurenmoinen epävire

Aino Vähäpesolan esikoiskirjassa Onnenkissa päähenkilö tutki Edith Södergrania. Toisinkoisessa Suurenmoinen epävire (Kosmos 2023) romaanin päähenkilö toimii kirjallisella alalla, freelancer-kustannustoimittajana. Romaanissa kuvautuu nuoren aikuisen pääkaupunkilaiselämää kutakuinkin vuoden verran.

Romaanin lähestymistapaan ja tunnelmaan pääsy ottaa minulta jonkin verran aikaa, mutta sitten koen kokonaisuuden viehättäväksi. Jos alkuun haahuilin pohdinnoissani, mitä kirjassa haluttiin välittää, lepattelin loppupuolen ilmavasti mukana. Romaanin hän-kerrontatyyli mielenkiintoisesti pitää sekä etäällä että vie henkilöiden päänsisäisiin. Lisäksi romaani antaa tilaa tapahtumattomuudelle, hiljaisuudelle ja keskeneräisyydelle.

Romaanista luen kolmea linjaa: yksi on Viivin työ, Johanneksen urkukirjan toimittaminen, mikä vie hänet ihka uuteen maailmaan, urkuihin ja urkumusiikkiin. Toinen on ystävyys perheelliseen Juuliin, ja kolmanneksi avautuu Viivin sinkkuuden muuttuminen perhetoiveisiin. Näitä kaikkea ympäröi Viivin taustan vaikutus psyykeen: äidin kuolema Viivin lapsuudesta, kokemus äidittömyydestä ja elosta vailla äitimuistoja. Tunnelmassa värisevät eksistentiaalinen erillisyys, yksinäisyys ja kurotus muiden joukkoon.

Tunnelma on paisuttelematon, välillä jopa pidättyväinen. Romaanin kieli on tarkkaa, ja kerrontaa runsastuttavat arkisten toimien yksityiskohtaiset kuvaukset. Tyypillisiä ovat sekä tunnelmien tiivistykset sekä lukujen loppujen runolliset ja metaforistuvat kiteytykset. Ne monesti ihastuttavat minua.

”Sitten Juuli sanoi menevänsä nukkumaan mutta seisoi yhä paikoillaan. Viivi tunsi sisällään impulssin, jonka toteuttamiseen hänellä ei ollut kykyä. Hän tunsi kuin haamukipua muinaisen ihmisen tavoista, oli aistivinaan lämpöä henkitorvessaan kuin jokin menetetty pyrkisi ääneen. Ennen sanoja oli ollut laulua. Aikojen saatossa surkastunutta häntää Viivi ei kaivannut, mutta tilanne synnytti kurkussa sävelen kaipuun.”

Joissain kohdin saattaa tyyli äityä koristelun puolelle osoittaen kuitenkin, että sana on hallussa.

”Kiinteä voiman tunne liikkui pitkin hänen vartaloaan kuin käärme. Hänen sisällään oli rauhallista: etanat, jotka jättivät ahdistuksen limavanan, olivat kuivahtaneet. Värikkäiden pelkojen nuput huojuivat hiljaa ummessa hämärän näkymän reunalla.”

Kaikesta tästä voi kuitenkin päätellä, että romaani tavoittaa päähenkilön elämäntunteen, elämäntilanteen ja tunnelmat. Suurenmoinen epävire -nimikin vie päätelmiin, että tavanomainen on kokijalleen ainutlaatuista ja jokaisella on syynsä ja ilmenemismuotonsa elämän epävireelle – toivoakin on.

Aino Vähäpesola: Suurenmoinen epävire, Kosmos 2023, 139 sivua. Luin BookBeatissa.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Romaani

Eeva Kilpi: Tamara & lokakuun lukupiiri

Kolmihenkinen kirjapiirimme valitsi lokakuun kirjaksi Eeva Kilven Tamaran (WSOY 1972). Kukaan meistä ei ollut juurikaan lukenut Kilven proosaa. Minä bongasin kesällä Kilven novellikokoelmasta Kesä ja keski-ikäinen nainen Tamara-romaania edeltävän novellin. Se viritti romaanin lukemiseen, ja olihan meillä mielikuva, että romaani aikanaan kohautti seksikuvauksillaan.

Romaanin minäkertoja, jaloistaan invalidisoitunut ja impotentti tarkkailija elää ystävänsä Tamaran miessuhteiden ja seksiaktien vatvomisesta. Tamara, kertojan eli psykolingvistiikan tutkijan entinen opiskelija ja nykyiseltä työltään terapeutti, mainitsee, että minäkertojamies on sukupuoleton yliseksualisti. Romaani kuvaa ystävysten suhteen käänneaikaa – jokin on muuttumassa. Kertojan mukaan Tamaran elämässä:

”Viimeisin vaihe olen ollut minä, joka edustan hänelle jatkuvuutta, sitä jonka luo voi aina palata työn ja sukupuolielämän ääreltä, joka pysyy ulottuvilla, ei juokse pois, ei hylkää.”

Romaanin henkilöistä voi tarkastella riippuvuuksia ja hylkäämisen pelon seurauksia. Siinä näkyy ja tuntuu aikansa vasemmistoälyköiden kritiikki, luonnonsuojeluvirittyminen ja seksuaalinen vapautuminen. Jälkimmäinen välittyy Tamaran seksiseikkailuiden kuvailuna, mutta niin, että ne pääosin kielellistetään jälkikäteen eli Tamaran kertomina minäkertojalle. Minäkertoja toimii kuullun tirkistelijänä, mutta joskus myös Tamaran tyydyttäjänä, jolloin tilanteesta tallentuu miehen kuvaus siitä hetkestä ja Tamarasta.

Kertoja on rakastunut Tamaraan, mutta Tamarasta ei niin vain ota selvää. Kertojamiehen ja Tamaran yhteisellä mökkilomalla Tamara hullaantuu epäluotettavaan Kustaa Mauriin, ja se muuttaa parin dynamiikkaa.

Olimme lukupiirissämme (Johanna, Taru ja minä) sitä mieltä, että kirja kestää aikaa, vaikkakin karsinnan varaakin tekstissä on. Minusta romaani pelaa kielellistämisellä ja psykologisoinnilla. Huumoria olin aistivinani myös, esimerkiksi Tamaran rakastetun dobermanniharrastus tuntuu absurdilta. Välillä rasittavuuteen saakka äityvä vatvonta aiheuttaa tunteen, että kyse on kirjallisesta kokeesta, leikittelystä. Kirjan loppulausekin viittaa siihen.

Ja kun romaanitaide tarkoittaa verbaalisointia, Kilpi ottaa siitä kaiken irti suhteessa kertojan ammattiin, esimerkiksi:

”Minä koin tuon jokaiselle tiedemiehelle lohduttoman joskin mielenkiintoisen hetken, jolloin hänen oma tieteenhaaransa pettää hänet jättämällä hänet ymmälle kuin pilviin karkaava leija; sanojen linnut kaikkosivat ulottuviltani ja kielipsykologian kallio jolle olin koko elämänkatsomukseni perustanut (”kaikki on niin kuin se parhaiten ilmaistaan” ja niin edelleen) tärähteli allani järkyttäen sieluani vaarallista resonanssia muistuttavalla ilmiöllä.”

Johanna muistaa, miten kirjasta puhuttiin kohuten, kun hän oli lapsi. Siksi oli kiinnostava lukea se tässä ajassa. Tarulle romaani oli erilainen kuin hän odotti. Taru toi esille, että kirjasta huomasi, että kirjoittaja oli nainen, sillä naisen halu näyttäytyi ihan toisella tavalla kuin aikalaismiesten, esimerkiksi Hannu Salaman tuotannossa.

Entäs ne seksikuvaukset? Yksi Tamaran valloituksista lähettää kirjeen, jossa hän toivoo vinkkejä eroottisesta kirjallisuudesta, ja jossain määrin Tamara myötäilee niitä:

”Romaanin ja novellin tulee kuvata noita ihania esileikkejä ja kaikkea siihen liittyvää, samoin yhdyntää. Rakkauden tulee olla henkinen ja ruumiillinen kokonaisuus kirjallisessa kuvauksessa. Pelkistä asentokirjoista en välitä. Muistan että sinä et pidä sanoista vittu, pillu, kulli, kyrpä ja nussia. Minä pidän. Koen ne kauniina ja hellyttävinä, mutta niin koen myös häpyhuulet, häpyrako, häpykieli ja siitin -sanat. Muistan, että ne sinusta tuntuivat lääketieteellisiltä tai haukkumasanoilta, mutta sinulla ei olekaan samaa taustaa kuin minulla, mutta ei siitä sen enempää.”

Totesimme, että kuvaustapa oli suorasukaista. Meitä puhutti Tamaran ja kertojan outo suhde ja se, että Tamara valitsi seksileikkeihinsä omalaatuisia jämämiehiä. Silti oli selvää, että nainen tiesi, mitä halusi – ja kuitenkin nainen oli samalla tirkistelyn kohde ja miesten vietävissä.

Ehkä aikalaisten pöyristys johtui Tamaran aktiivisuudesta ja häpeämättömyydestä: nautinto kuuluu hänelle, sitoutua ei tarvitse. Romaanissa ei kyseenalaisteta Tamaran moraalia, eikä kertoja paheksu naisen suhteita. Ei meille tullut vastaavaa teosta vanhasta kotimaisesta kirjallisuudesta mieleen. Olimme tästä samaa mieltä: Tamara oli kiinnostava tuttavuus, joka kannatti lukea; nyt tiedämme Tamaran.

Keskustelimme myös Kjell Westön romaanista Molly & Henry. Taru kuunteli kirjan ja päätteli, että kirja sopii luettavaksi ja haluaa vielä lukea sen. Kirjassa kuvattu kulttuuripiirien maailma viehätti häntä. Johanna nautti romaanin runsaudesta. Vaikka kirjan aikakautta on kuvattu ennen jo paljon, romaanin vivahteikkuus valloitti. Etenkin romaanin keinot viedä henkilöiden pään sisälle ihastuttivat Johannaa. Vaivihkainen sodan vaikutus ihmisiin välittyi taitavasti meidän kaikkien mielestä. Omat mietteeni olenkin jo julkaissut blogijutussani.

Eeva Kilpi: Tamara, WSOY 1972 /  eKirja 2018, 218 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Salaperäisiä tarinoita – selkonovelleja

Suomalainen kansanperinne on aina antanut aineksia kirjallisuuteen, ehkäpä viime vuosina vielä enemmän kuin aikoihin. Kiehtova uskomusperinne selvästi herättää mielikuvituksen. Kansanperinteen haltiat, tontut, pirut ja haamut pistäytyvät nyt selkonovelleissa Salaperäisiä tarinoita. Kokoelman on toimittanut Satu Leisko, ja siinä on kahdeksalta kirjailijalta yhteensä 14 novellia.

Satu Leisko on kirjoittanut kokoelmaan kiehtovan merenneitotarinan ja raapaleita. Raapale on novellimuoto, jossa on 100 sanaa. Leiskon raapaleiden lyhyys tehostaa novellien salaperäisyyttä, ja loppuun jää lukijalle valtaa keksiä lisää. Lopun jättää kutkuttavasti auki myös Anne Leinosen novelli ”Koska sinä olet minun”. Novellin kaveruksien uimareissulla tapahtuu kummia, mikä auttaa toista pojista rohkaistumaan.

Jasu Rinneojalta on kolme mukavaa arkea ja yllättävää yhdistävää novellia, Riikka Tuohimetsältä murhatarina ja Mirjam Häkkiseltä ekologinen kannanotto haltiahenkisesti. J. S. Meresmaan ”Navettakissa”-novellissa kissan sijaan ilmestyy yllätyseläin. Näissä novelleissa nykyisyys ja tulevaisuuskin toimivat yliluonnollisen rinnalla.

Kaksi novellia sijoittuu menneeseen aikaan, ja se välittyy hyvin niiden tunnelmasta. Silja Vuorikurun novelli ”Ennustus” tapahtuu maatalossa, jossa vierailija kuulee mieleen jäävän ennustuksen. Sanna-Leena Knuuttilan novelli on viehättävästi perinteitä kunnioittava tonttutarina.

Novellien aiheet vaihtelevat virkistävästi, ja novellien henkilöissä on otettu huomioon moninaisuus niin iän, sukupuolen kuin seksuaalisen suuntautumisenkin suhteen. Selkokielen kannaltakin on vaihtelua. Toiset novelleista ovat kieleltään helpompia kuin toiset. Kokoelmassa se on kätevää, koska se antaa lukijoille kielen tason suhteen valinnanvaraa ja toisaalta osoittaa, että helpollakin kielellä viritetään tarinaan jännite ja yllätys. Joissain novelleissa on vaikeahkoja sanamuotoja, ja rivityksessä on pientä heiluntaa selkoihanteista.

Kirjan kannen ja kuvituksen on tehnyt Nora Niemispelto. Kuvituksen aiheina on novellien henkilöt tekoälyhenkisesti, voimakkain värein ja tehokkain silmin. Kuvat sopivat kirjan tunnelmaan. Uskon Salaperäisten tarinoiden kokonaisuudessaan käyvän sekä nuorten että aikuistenkin selkolukijoiden makuun. 

Satu Leisko (toim.): Salaperäisiä tarinoita. Novelleja. Avain 2023, 103 sivua. Sain kirjan novellin kirjoittajalta.

Julkaisen peräkkäisinä päivinä jutut selkokirjoista:

Arvonta: voita lippu Helsingin kirjamessuille

Kommentoi minulle blogiini tai Facebookin tai IG:n tämän jutun postaukseeni – voit voittaa kirjamessulipun. Voittolipun jakamiseksi tarvitsen sinulta sähköpostiosoitteesi. Arvon voittajan 16.10.2023.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Novellit, Selkokirja, selkotekijä

Marja-Leena Tiainen: Gangsterin poika

Marja-Leena Tiainen on kirjoittanut jo paljon 

nuorille ja aikuisille lukijoille.

Hän on kirjoittanut myös selkokirjoja.

Gangsterin poika (Avain 2023) on uusin selkokirja.

Gangsterin poika kertoo Jessestä,

joka muuttaa Helsingistä Vaskikylään,

pieneen kaupunkiin kauas pääkaupungista.

Jessen äiti on asunut siellä lapsena ja nuorena,

ja nyt hän sai sieltä työpaikan.

*

Aluksi kaikki sujui hyvin,

ja Jesse sai koulussa kavereita.

Hän ihastui kivaan tyttöön, Sofiaan.

Sitten kaikki saivat selville,

että Jessen isä tappoi koulukaveri Jaken isän.

Jesse ja Jake olivat silloin pieniä lapsia,

mutta Jesseä aletaan vihata isän teon takia.

*

Kirja kertoo raskaista asioista,

joita nuoret joutuvat kohtaamaan.

Jessen tunteet ja ajatukset tulevat hyvin esille:

Millaista on rakastaa isää,

joka on tehnyt pahoja tekoja?

Miksi poika leimataan isän vuoksi?

*

Vaikeat asiat käsitellään kirjassa suoraan.

Gangsterin poika antaa silti toivoa,

koska siinä kauniisti uskotaan muutokseen.

Romaanin aikuiset tukevat nuoria,

ja siitä on mukava lukea.

Kirja puhuu lisäksi anteeksiannon 

ja vihan käsittelyn puolesta.

*

Marja-Leena Tiaisen selkokieli on sujuvaa,

ja kirjan juoni etenee nopeasti.

Tiainen kuvaa taitavasti arkisia asioita.

Tämän kirjan paras puoli on kuitenkin aihe,

josta ei paljon ole kirjoja nuorille.

Se saa ajattelemaan tekoja 

ja niiden seurauksia itselle ja muille.

Marja-Leena Tiainen: Gangsterin poika, Avain 2023, 146 sivu. Lainasin kirjastosta.

Julkaisen peräkkäisinä päivinä jutut seuraavista tämän vuoden selkokirjoista:

  • 10.10. Selkeän kielen päivästä selkokirjoihin
  • 11.10. Merete Mazzarella, käännös ja selkomukautus Jolin Slotte: Veljeni Martin
  • 12.10. Silja Vuorikuru: Käärme kainalossa ja muita tarinoita
  • 13.10. Tapani Bagge: Kirves-Reetta
  • 14.10. Anna Vasala: Opi neulomaan 2
  • 15.10. Marja-Leena Tiainen: Gangsterin poika
  • 16.10. Salaperäisiä tarinoita

Arvonta: voita lippu Helsingin kirjamessuille

Kommentoi minulle blogiini tai Facebookin tai IG:n tämän jutun postaukseeni – voit voittaa kirjamessulipun. Voittolipun jakamiseksi tarvitsen sinulta sähköpostiosoitteesi. Arvon voittajan 16.10.2023.

1 kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Lasten- ja nuortenkirjat, Selkokirja

Anna Vasala: Opi neulomaan 2

Anna Vasala on kirjoittanut jo yhden kirjan Opi neulomaan, jossa hän opastaa neulomaan. Nyt on vuorossa jatko-osa, Opi neulomaan 2 (Pieni Karhu 2023). Selkokielellä siis ilmestyy monenlaisia tieto- ja taitokirjoja. Esimerkiksi sienestämisestä, ateismista, vegaaniudesta, muistisairaan maailmasta ja toisesta maailmasodasta on lähiaikoina ilmestynyt selkotietokirjoja.

Vasalan neulontakirjojen ensimmäisessä osassa tuli tutuksi neulomisen perusasioita. Nyt toisessa osassa on jo vaativaa neulomista kuten koho-, kirjo- ja pitsineuleohjeita. Jo ensimmäiseen osaan  kaipasin villasukkien havainnollista ja helppoa ohjetta. Tunnustan, etten ole koskaan kutonut villasukkia, vaikka välillä harrastan neulontaa. Nyt on kaikki mahdollisuudet kokeilla sukan kutomista! Uutuuskirjassa on siitä tarkat ohjeet sekä aikuisten että lasten kokoon ja erityylisiin sukkiin.

Kirjan tekstien rinnalla on havainnollisia kuvia. Ylipäätään tällaisessa kirjassa kuvien merkitys on suuri. Joihinkin kohtiin huomasin kaipaavani lisää kuvia. Kirjassa neulomisesta sanotaan, että ruokahalu kasvaa syödessä. Huomaan lukijana niin käyvän sekä neulomisen että muunkin suhteen: kirjan ohessa voisi olla havainnollisia selkovideoita esimerkiksi silmukoiden luomisesta tai sukan kantapään eri vaiheista. Tiedän kyllä, että niiden tekeminen ja yhdistäminen kirjaan on vaikeaa.

Käsityökirja selkokielisenä ei ole helppo, koska neulomiseen liittyy erityissanastoa. Lopussa on sanaselityksiä, mikä helpottaa, ja kyllä ohjeissa on selkeys otettu hyvin huomioon.

Anna Vasala: Opi neulomaan 2. Neulomisen taitoja selkokielellä. Pieni Karhu, 72 sivua. Sain kirjan kustantajalta.

Julkaisen peräkkäisinä päivinä jutut selkokirjoista:

  • 10.10. Selkeän kielen päivästä selkokirjoihin
  • 11.10. Merete Mazzarella, käännös ja selkomukautus Jolin Slotte: Veljeni Martin
  • 12.10. Silja Vuorikuru: Käärme kainalossa ja muita tarinoita
  • 13.10. Tapani Bagge: Kirves-Reetta
  • 14.10. Anna Vasala: Opi neulomaan 2
  • 15.10. Marja-Leena Tiainen: Gangsterin poika
  • 16.10. Salaperäisiä tarinoita

Arvonta: voita lippu Helsingin kirjamessuille

Kommentoi minulle blogiini tai Facebookin tai IG:n tämän jutun postaukseeni – voit voittaa kirjamessulipun. Voittolipun jakamiseksi tarvitsen sinulta sähköpostiosoitteesi. Arvon voittajan 16.10.2023.

1 kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus

Tapani Bagge: Kirves-Reetta

Tapani Baggen romaani Kirves-Reetta (Avain 2023) jatkaa kirjailijasta ja hänen ystävästään Koskelasta kertovaa selkoromaanisarjaa. Sarjan aloitti kirja Alligaattori. Tyyliltään sarjan kirjat sopivat veijariromaaneiksi, ja monesti päähenkilöt matkaavat pitkin hämäläistä tieverkostoa, eli tien päällä -romaaneiksikin ne sopivat. Juoniin kuuluu joutuminen epäonnekkaasta kommelluksesta toiseen, lisäksi Koskelan touhut sisältävät huumoria.

Kirves-Reetta alkaa Koskelan uudesta ideasta: hän hankkii lehmävasikan ja haluaa perustaa luomutilan, koska tavoitteena on saada luomusta tykkäävä vaimo takaisin. Totuttuun tapaan kirjan kertojakirjailija joutuu seikkailuun mukaan. Juonessa tilanteet vaihtuvat nopeasti. Tunnelmat vaihtuvat, ja mukaan saadaan jännitystä ja jopa kauhua. Kahden touhuavan miehen vastapainona on tässä kirjassa mainio mummo Raili Rääpiälä. Kirves-Reetan arvoituksen jätän kirjan lukijoiden ratkaistavaksi.

Tapani Bagge on kokenut kertoja, ja hänen valttinsa on kerrassaan sujuvan tekstin tuottaminen. Hän saa hienosti kirjaansa vauhtia ja vaarallisia tilanteita, hyrisevää huumoria ja napakkaa dialogia. Kotimaisessa kirjallisuudessa ei todellakaan ole liikaa hupaisia veijaritarinoita, siksi Baggen Koskela-sarja on paikallaan. Koskela-kirjat ovat nuorten aikuisten ja aikuiseen makuun, ehkäpä myös ihan äijäkirjallisuutta.

Mutta ovatko ne selkokirjallisuutta? Sitä mietin pohjamutia myöten, kun luen Kirves-Reettaa. Kirjan kieli ei ole kaikkiaan perusselkokieltä vaan monesti selkokielen ääripäätä selkeän yleiskielen ja yleiskielen suunnassa, ja välillä ihan itse yleiskieltä. Sanasto on värikästä, eikä verbimuotojen vivahteikkaita muotoja kaihdeta, ja rakenteet vaihtelevat helposta vaikeaan. Bagge taiteilee selkon ja muun välissä: selkokielelle vaikeiden ainesten lomassa on kyllä lyhyttä ja ytimekästä, sitten kieli riehaantuu taas revittelemään.

”- No niin,

Koskela sanoi,

nosti moottorisahan pulkkaan

ja otti verkonuittolaitteen käsistäni.

Hän jatkoi:

-Tää suksi torpedoineen sujautetaan

ylösalaisin jään alle..

… näin.

Sitten lasketaan eka verkko avantoon

ja kiinnitetään se tähän koukkuun.

Vedetään tästä punaisesta narusta

torpedo käyntiin…”

Mielestäni Kirves-Reettaa voi myös ajatella mainiona säekirjana, jossa käytetään selkokielen rivitys- ja kappalejakoperiaatteita. Se edistää liukasta lukemista. Tällaisellekin kirjallisuudelle on paikkansa: vauhdikas pienoisromaani veijareista välistä helpolla kielellä, välistä rempseän yleiskielen suunnassa.

Tapani Bagge: Kirves-Reetta, Avain 2023, 127 sivua. Lainasin kirjastosta

Julkaisen peräkkäisinä päivinä jutut selkokirjoista:

  • 10.10. Selkeän kielen päivästä selkokirjoihin
  • 11.10. Merete Mazzarella, käännös ja selkomukautus Jolin Slotte: Veljeni Martin
  • 12.10. Silja Vuorikuru: Käärme kainalossa ja muita tarinoita
  • 13.10. Tapani Bagge: Kirves-Reetta
  • 14.10. Anna Vasala: Opi neulomaan 2
  • 15.10. Marja-Leena Tiainen: Gangsterin poika
  • 16.10. Salaperäisiä tarinoita

Arvonta: voita lippu Helsingin kirjamessuille

Kommentoi minulle blogiini tai Facebookin tai IG:n tämän jutun postaukseeni – voit voittaa kirjamessulipun. Voittolipun jakamiseksi tarvitsen sinulta sähköpostiosoitteesi. Arvon voittajan 16.10.2023.

1 kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus

Silja Vuorikuru: Käärme kainalossa

Silja Vuorikurun kirjassa Käärme kainalossa ja muita tarinoita (Laatusana 2023) on 13 novellia uskomustarinoista. Vuorikuru on niistä muokannut omalaisiaan ja kirjoittanut ne selkokielellä. Kokonaisuus jatkaa onnistuneesti urbaanien legendojen elämää.

Kirja jakautuu kahteen osaan. Ensimmäisessä on kahdeksan pelottavaa ja jännittävää tarinaa. Tarinoiden ympäristö on kotoisen tuttu, mutta todellisuuden kääntää erikoiseksi jokin kauhea käänne. Esimerkiksi novellissa ”Lastenvahti ja pellepatsas” tavallinen ilta lapsenvahtina saa kerrassaan pelottavan käänteen ja herättää lukijan mielikuvituksen täydentämään tarinaa.

Kirjan toisessa osassa viidessä uskomattomassa ja hauskassa tarinassa tunnelma kevenee alkuosaan verrattuna. Se on hyvä ratkaisu kirjan kokonaisuudessa. Esimerkiksi ”Setämies bussissa” novellissa paha saa palkkansa niin, että luottamus yhteiskuntajärjestykseen ja erilaisuuteen säilyy. Novellissa ”Vaikea laskutehtävä” käänne osoittaa, että osaaminen voi yllättää.

Silja Vuorikuru kirjoittaa sujuvaa selkokieltä. Novellit etenevät joustavasti ja elävästi. Selkokieli ei vie tarinatehoa, vaan harkittu lyhyt muoto tehostaa tarinoiden tunnelmaa, ja Ina Majaniemi kuvitus virkistää ilmettä. Kirja on suunniteltu nuorille ja sopii koulukäyttöön peruskoulussa.

*

Silja Vuorikuru: Käärme kainalossa ja muita tarinoita, Laatusana Oy 2023, 87 sivua. Sain kirjan kustantajalta.

*

Nuorille sopivia selkonovellikokoelmia on ilmestynyt viime vuosina melko paljon. Ne ovat käteviä opetuksessa, mutta muutenkin lyhytproosa sopii makupaloina luettavaksi vaikkapa tarina silloin tällöin.

Esimerkkejä selkonovellikokoelmista

Julkaisen peräkkäisinä päivinä jutut selkokirjoista:

  • 10.10. Selkeän kielen päivästä selkokirjoihin
  • 11.10. Merete Mazzarella, käännös ja selkomukautus Jolin Slotte: Veljeni Martin
  • 12.10. Silja Vuorikuru: Käärme kainalossa ja muita tarinoita
  • 13.10. Tapani Bagge: Kirves-Reetta
  • 14.10. Anna Vasala: Opi neulomaan 2
  • 15.10. Marja-Leena Tiainen: Gangsterin poika
  • 16.10. Salaperäisiä tarinoita

Arvonta: voita lippu Helsingin kirjamessuille

Kommentoi minulle blogiini tai Facebookin tai IG:n tämän jutun postaukseeni – voit voittaa kirjamessulipun. Voittolipun jakamiseksi tarvitsen sinulta sähköpostiosoitteesi. Arvon voittajan 16.10.2023.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Selkokirja, selkotekijä

Merete Mazzarella: Veljeni Martin selkokirjana

Kahden vuoden välein Selkokirjatyöryhmä nimeää selkokirjakummin, ja sitä kunniatehtävää on hoitanut viimeksi Merete Mazzarella. Kummiuteen liittyy kirjailijan kirjan selkomukauttaminen, joten Jolin Slotte on kääntänyt ja mukauttanut selkosuomeksi Mazzarellan kirjan Veljeni Martin (Oppian 2023).

Mazzarellan tuotannossa on monta muistelmatyyppistä teosta, ja sellainen on valittu myös kummikirjaksi. Veljeni Martin kertoo kirjailijan pikkuveljestä Martinista ja hänestä itsestään. Vähän Mazzarella kertoo yhteisestä lapsuudesta, sillä painopiste on Martinin aikuisuudessa ja kuolemassa. Kirjailija pohtii suhdetta veljeen ja veljen elämään.

”Mietin, minkälainen tuntemani Martin oli.

Mietin, miten minä ja Martinin ystävät 

tunsimme eri puolia hänestä. 

Jokainen meistä kuitenkin piti hänestä.”

Kirjaan liittyy korona-aika, sillä Mazzarella ei pääse veljen viimeisinä aikoina matkustamaan Kööpenhaminaan, jossa veli asui. Hän on yhteydessä veljen ystäviin, Huoliryhmään. Kirjassa onkin paljon ystävyydestä ja välittämisestä.

Martin oli homo, ja hänellä oli paljon miessuhteita. Hän teki tärkeää työtä homojen puolesta aikana, jolloin homoja syrjittiin. Sitä kertoja arvostaa. Martinilla oli epämääräisiä suhteita Thaimaassa, ja hän osti seksiä. Siitä kertoja on hämmentynyt, mutta yrittää ymmärtää veljeään. Kirja kertoo hienosti siitä, että läheisiä ihmisiä ei tunne kokonaan ja osa heistä jää aina arvoitukseksi. Silti heitä rakastaa.

Veljeni Martin on taitavasti muokattu lyhyeksi ja helpoksi kirjaksi lukea. Se käsittelee kauniisti ja arkisesti perhettä, tunteita ja muistoja. Hieman toimittamisen tarvetta huomaan joissain kirjan kohdissa, mutta kokonaisuutena kirja on hyvä, selkeä selkokirja. Homoseksuaalisuutta ja korona-aikaa käsitteleviä selkokirjoja ei ole ennen tätä ilmestynyt, joten kirja monipuolistaa valikoimaa. Oiva valinta selkokirjaksi Mazzarellan tuotannosta!

Merete Mozzarella: Veljeni Martin, suomentanut ja selkomukauttanut Jolin Slotte, Oppian 2023, 94 sivua. Sain kirjan kustantajalta.

Julkaisen peräkkäisinä päivinä jutut selkokirjoista:

  • 10.10. Selkeän kielen päivästä selkokirjoihin
  • 11.10. Merete Mazzarella, käännös ja selkomukautus Jolin Slotte: Veljeni Martin
  • 12.10. Silja Vuorikuru: Käärme kainalossa ja muita tarinoita
  • 13.10. Tapani Bagge: Kirves-Reetta
  • 14.10. Anna Vasala: Opi neulomaan 2
  • 15.10. Marja-Leena Tiainen: Gangsterin poika
  • 16.10. Salaperäisiä tarinoita

Arvonta: voita lippu Helsingin kirjamessuille

Kommentoi minulle blogiini tai Facebookin tai IG:n tämän jutun postaukseeni – voit voittaa kirjamessulipun. Voittolipun jakamiseksi tarvitsen sinulta sähköpostiosoitteesi. Arvon voittajan 16.10.2023.

1 kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Selkokirja, selkotekijä

Selkeän kielen päivästä selkokirjoihin

Aleksis Kiven ja suomalaisen kirjallisuuden päivänä 10.10. vietetään myös selkeän kielen päivää. Selkeästä kielestä askeleen eteenpäin pääsemme selkokieleen, joka on (selkeää) yleiskieltä helpompaa sanaston, rakenteen ja sisällön tasolla. Painettu selkoteksti eroaa ”tavallisesta” myös ulkoisesti, koska selkotekstin palsta on kapea, kappalejako selkeä ja kappaleet lyhyitä, lisäksi teksti rivitetään niin, että yksi ajatus on yhdellä rivillä. Tämä kaikki siksi, että tekstin hahmottaminen helpottuu ja sisältö välittyy mutkattomasti, koska maassamme on vähintään 14 %:a lukijoita, joille yleiskieli on liian vaikeaa.

Selkokielellä ilmestyy myös tieto- ja kaunokirjallisuutta. Valitettavasti selkokirjat jäävät katveeseen, eli lehtien tai muun median jutuissa ei niitä juuri näe. Jonkin verran somessa voi vilahtaa selkoon liittyviä juttuja, mutta lähellekään valtavirtaa ne eivät vielä pääse.

Selkokirjoja mukautetaan jo ilmestyneistä ”tavallisista” kirjoista: klassikot näyttävät elävyytensä, antavat ajateltavaa ennen-nyt ja jatkavat kulttuuriperinnettä; mukautukset uusista suosikkikirjoista tarjoavat tuoreita lukuelämyksiä lyhennettyinä ja helpotettuna. Suoraan selkokielelle kirjoitetut kirjat ovat erityisen tärkeitä selkokirjallisuuden monipuolistamisen ja etenkin selkokielisen kaunokirjallisen kielen ja kerronnan kehityksen kannalta.

Selkokirjat kuin muutkin kirjat: kirjallisuutta

Olen vuosittain julkaissut blogissani selkokirjajuttuja, jotta omalta osaltani toisin marginaalikirjallisuutta kohti yleisöä. Tietoisuus selkokirjoista voi vähentää mahdollisia ennakkoluuloja ja kannustaa yleisesti ja erityisesti lukemaan innostamisessa, myös lukutaitotyössä.

Kyllä, kieli selkokirjoissa on helppoa, mutta se ei välttämättä tarkoita, että kerronta olisi töksähtävää tai kömpelöä tai että kieli köyhtyisi. Kyllä, selkokirjat ovat lyhyehköjä, mutta se ei tarkoita, etteikö niissä olisi kiinnostavaa sisältöä. Kyllä, selkokirjoissa on ajateltu lukijoita, joilla on eri syistä kielellisiä vaikeuksia, vaan ei se silti sulje muita lukijoita pois. Kyllä, selkokirjat ovat kirjallisuutta, vieläpä sellaista kirjallisuutta, joka voi kannustaa lukemaan ja saamaan lukuilon silloin, kun aikaa tai jaksamista on vähän.

Syksyn aikana ilmestyy Takakansi-podcastin (linkki lisätty 17.10.2023) jakso, jossa Marko Suomi keskustelee kanssani selkotuotannostani. Olen kirjoittanut ja mukauttanut yhteensä 15 selkokirjaa.

Lokakuinen selkokirjojen rypäs 

Selkeän kielen päivän jatkoksi julkaisen peräkkäisinä päivinä jutut seuraavista tämän vuoden selkokirjoista:

  • 11.10. Merete Mazzarella, käännös ja selkomukautus Jolin Slotte: Veljeni Martin
  • 12.10. Silja Vuorikuru: Käärme kainalossa ja muita tarinoita
  • 13.10. Tapani Bagge: Kirves-Reetta
  • 14.10. Anna Vasala: Opi neulomaan 2
  • 15.10. Marja-Leena Tiainen: Gangsterin poika
  • 16.10. Salaperäisiä tarinoita

Minulta on tänä vuonna ilmestynyt kolme selkokirjaa, katso blogijutut linkeistä:

Tässä lisäksi otsikkotasolla nosto muutamasta tämän syksyn selkokirjasta, sillä joka vuosi ilmestyy parikymmentä nimekettä ja lajikirjo ja aiheet lisääntyvät:

Ilo elää (Opike)
Numeroruuhka (Avain)
Sade on kaikille sama (Avain)
Kauno etsii töitä (Reuna)
Valon pilkahduksia (Oppian)
Kovan tuulen varoitus (Oppian)
Puutarhatontut ja muita novelleja (Oppian)
Kuinka saavutetaan zanshin (Nokkahiiri)

Selkokirjallisuus Helsingin kirjamessuilla

Turun kirjamessuilla oli muutama selkokirja-aiheinen tuokio messuohjelmassa. Niin tulee olemaan myös Helsingin kirjamessuilla, ainakin nämä, joissa Selkokeskus on mukana:

  • Olen tavattavissa Selkokeskuksen osastolla 6 N 18 torstaina 26.10. klo 16.30–17.00. Tule juttelemaan! Näet osaston muun aikataulun tästä.
  • Suuri selkokirjakeskustelu perjantaina perjantaina 27.10. klo 11.15–11.45
  • Hittikirjan mukauttaminen selkokielelle sunnuntaina 29.10. klo 14.30–15.00.

Arvonta: voita lippu Helsingin kirjamessuille

Kommentoi minulle blogiini tai Facebookin tai IG:n tämän jutun postaukseeni – voit voittaa kirjamessulipun. Voittolipun jakamiseksi tarvitsen sinulta sähköpostiosoitteesi. Arvon voittajan 16.10.2023.

8 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Selkokirja, selkotekijä

Ryhmäteatteri: Kööpenhamina

Michael Fraynin kirjoittama näytelmä Kööpenhamina on esitetty englanniksi ensimmäisen kerran 1998. Nyt se on Ryhmäteatterin ohjelmistossa. Aihe on ajankohtainen: pelko atomiaseen käytöstä.

Näytelmä loksahtaa kotimaisessa romaanitaiteessa nyt suosittuun biofiktiolokeroon. Kamarinäytelmätyyppisen teoksen päähenkilöt ovat saksalainen fyysikko Werner Heisenberg (Santtu Karvonen), tanskalainen fyysikko Niels Bohr (Robin Svartström) ja Bohrin vaimo Margrethe (Minna Suuronen), joka osallistui kiinteästi miehensä työhön. Heisenberg toimi 1920-luvulla Bohrin assistenttina ja todisti silloin Bohrien pojan hukkumista. Näytelmän keskus on Heisenbergin vierailu Kööpenhaminassa Bohrien luona 1941, jolloin Natsi-Saksa on miehittänyt Tanskan, mikä vaikuttaa fyysikoiden väleihin.

Aiempi yhteistyö ja keskinäinen kilpailu toimivat yhtenä tasona kohtaamisessa, toisena sodan asetelmat, kolmantena kolmikon suhtautuminen toisiinsa, mutta näytelmän ytimenä kieppuu, mistä Bohr ja Heisenberg mahtoivat kahden kesken keskustella. Näytelmä rakentuu pitkälti toistoon, sillä kohtaaminen kerrataan eri variaatioin näytelmän aikana. Näytelmä kieputtaa myös aikaa, sillä puheissa liikutaan 20-luvulla, keskiössä on 1941, jälleennäkeminen 1947 mainitaan, ja kolmikon kohtaamisia on myös kuoleman jälkeen.

Näytelmän lavastuksen niukkuus luovutti tilan kolmelle näyttelijälle, ja puvustus myötäili tyyliltään hyvin tapahtuma-aikaa. Näytelmä korosti puheen merkitystä: runsasta dialogia luontevasti rikkoivat taustoitusselostukset. Näyttelijäkolmikon yhteispeli toimi. Kohtaamiset perustuivat jännitteisyyden, suvantojen ja väittelyiden vaihteluun. Minun makuuni ei tosin ole huutaminen, ja sitä oli esityksessä liikaa, mikä vei ilmaisulta tehot. Vierustoverini joutui kesken kaiken säätämään kuulolaitteensa volyymia, sillä karjunta kävi kivuliaaksi.

Fysiikkapuhe oli kieltämättä välillä raskasta seurata, mutta onhan näytelmässä muutakin sisältöä. Silti oletan, että olisi ollut kiinnostavaa ekstraa, jos olisin nähnyt Oppenheimer-elokuvan. Onneksi luin keväällä Benjamin Labatutin romaanin Maailman kauhea vihreys, jonka vuoksi olivat tuttuja Heisenberg, Bohr ja muut fyysikkokuuluisuudet, jotka näytelmässä mainittiin.

Näytelmän keskittyy syyllisyyden problematiikkaan sekä tieteen ja politiikan yhteyksiin. Se houkuttelee katsojaa päättelemään, estikö Heisenberg natseja kehittämään atomiaseen vai eikö hän vain pystynyt siihen ja miten Bohriin vaikutti osallistuminen Oppenheimerin työryhmään amerikkalaisten atomipommihankkeessa. Tiede on yhteiskunnallista ja poliittista: sillä on merkitystä, mihin ja miten tietoa käytetään. Sitä näytelmä pistää miettimään.

Ryhmäteatteri: Kööpenhamina, ensi-ilta 7.10.2023

Käsikirjoitus: Michael Frayn, suomennos Petri Friari

Ohjaus: Juho Kukkonen, muu työryhmä: esittely Ryhmäteatterin nettisivut.

Sain liput teatterilta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Draama, teatteri

Juhani Brander: Amerikka

Juhani Branderin kirja muistuttaa siitä, mistä romaanikirjallisuudessa perimmiltään on kyse: kielellä rakennetusta mahdollisesta maailmasta niin, että se kertoo jotain pysäyttävää ihmisyydestä. Amerikka (WSOY 2023) jalostaa onnistuneesti kotimaista köyhän kansan realismiproosaa.

Amerikka hahmottelee saarielämän vuodenkiertoa ja elämänmenoa 1950-luvun alkupuolella. Romaani kertoo kouluikäisestä Kaarlosta, joka asuu sodanjälkeisessä saaristopitäjässä huonokuntoisen mummonsa luona. Pojalle kerrotaan, että äiti asuu Amerikassa. Äidin nuoruudenpäiväkirjasta on mukana joitain lukuja.

Romaani kuvailee kotimökin likaisia, puutteellisia oloja ja yhteiskunnallista syrjäytymistä: sosiaaliturvan poissaolo kutakuinkin kirkuu rivien välistä. Lasta kiusataan äidittömyydestä ja siitä, että isä oli saksalaissotilas. Lisäksi pojan köyhyys ja osattomuus antaa aihetta syrjintään koulussa ja kyläyhteisössä. Naapuruston Sakari on sentään pojalle jonkinlainen aikuisturva ja koulukaveri Leena ystävänkaltainen.

Romaanin kieli kantaa murheellista tarinaa yksinäisestä pojasta, jolla olisi kaikki edellytykset elämässä eteenpäin, mutta olosuhteet estävät sen. Kerronnan kauneus piilee havainnollisuudessa ja tunnelmassa. Tilanteiden, maisemien ja eri aistein niiden kokeminen muuttuu eläväksi kokemukseksi.

”Kaarlo sulki silmänsä.

Hän tunsi saaren pulssin, hän oli sen valtimokohdassa. Se hengitti suurilla keuhkoillaan, siinä virtasi eripituisia suonia, kaikki siitä nouseva ja kasvava oli yhteydessä toisiinsa.”

Henkilökuvaus on sekin taitavasti toteutettu. Isoäidin rouhea persoona ja puheenparsi raikastavat. Sattumalta luin ennen Amerikkaa Katja Ketun Erään kissan tutkimuksia, jossa vaikuttaa myös Kaarlon isoäidin ikäinen nainen toiselta puolelta Suomea räväköin puheen. Nämä kummatkin mummot ovat kiinni vanhassa kansanperinteessä uskomuksineen ja väkevine sanoineen – viimeinen sukupolvi, jolla oli elävä suhde vanhaan tietoon. Näin Kaarlo lämmittää saunaa mummon opein lepytellen saunahaltiaa:

»Mummon puolesta hyviä löylyjä toivon. Mummo käski terveisiä lähettää ja pahoitella vanhalle tutulle, ettei itse jaksa sytytellä enää. Ottaa lonkasta ja selkäruodosta. Kyykkiminen ruikkia myöten lähes mahdotonta. Näin käski Teidän Korkeudellenne sanoa. On muistanut kyllä Teidän liekit aikaisemmilta vuosilta ja niitä kovin kehunut. Ettei missään vastaavaa lämpöä, edes Helvetissä. Siksi toivon, että jos saataisiin niistä hyvistä liekeistä tänään edes puolet. Kiitos, ja näemme mitä pikimmin.»

Kaarloon mielikuvituksen ja kielen voima on siirtynyt isoäidiltä, joten Kaarlon elämässä todellisia ovat kuvitellut olennot ja voimat. Romaanin loppuosan venematka vie nälkäisen pojan huomiot ja havainnot toiselle tasolle, hämärtyvän todellisuuden kokemuksiin. Kuvauksen vaikuttavuus ja Kaarlon kohtalo tulevat uniin, niin syvältä riipaisevia ne ovat.

Juhani Brander: Amerikka, WSOY 2023, 169 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.

5 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Katja Kettu: Erään kissan tutkimuksia

Hah. Miten typerä ajatus. Että Kissa voisi minun asiaani kertoa. Olisi ihanaa vain lähteä täältä.

Minä olen hauras, Kissa ei. Sillä on eläimen vaistot, kynnet ja hampaan petous, ja sitä riivaa elämänvietti, ei sitä tuoni houkuta. Ei se näe autiutta ympärillään eikä uuvu elon leikkiin. Se osaa jahdattaa kärsimystä, leikitellä sillä ja lopulta iskeä kiinni sykkivään kaulasuoneen, imeä verta ja juopua siitä, ja lopulta istua nätisti etutassut tanassa ja nuoleskella turkkiaan piittaamatta vähääkään siitä, mikä murha juuri tuli tehtyä.

Minulle ei ole helppoa olla olemassa. Kissalle on.”

Kirjailija on jätetty, petetty, keskenmenosta järkkynyt ja kadottanut sanat. Kotiin ilmestyy Kissa, todellisuudessa tuonilmaisten Toimiston lähettämä. Tai todellisuudessa ja todellisuudessa, tämän romaanin todellisuudessa. Ja ihan todesta sen otan Katja Ketun romaanissa Erään kissan tutkimuksia (Otava 2023).

Kissa kertoo tavallaan, niin myös Kirjailija, ja lisäksi Kirjailijan isoisoäiti Eeva kertoo elämästään vuodesta 1917 alkaen. Osuudet vaihtelevat ja virkistävät kokonaisuuden. Eevan myötä romaaniin tulee Venäjän rajan läheisellä, pohjoisella suomalaissyrjäseudulla koettu historia, ensin kansalaissota, sitten Lapuan liike, toinen maailmansota ja sen jälkitraumat. Lisäksi Eeva sitoo Kirjailijan paikkaan, kotisaareen, ja perhehistoriaan vaikka kuoli juuri Kirjailijan synnyttyä.

Eevan päiväkirjan kirjoittamistapa valloittaa verevyydellään. Lisäksi pistämättömästi Eevan osuuksista välittyy elämänmeno ja etenkin hyväksyvä, lämmin ja verevä rakkaus Mahteen, lempeään haaveilijaan.

”Maailma oli kuten Mahte sen näki, perimmiltään pyhä ja hyvä, Saari turvaisa ja tuvan hirsiseinät tilkitty sammalella ja naavalla, ja samalla niissä tikittävien toukkien tiet olivat kuin rakkauden suonia ja punoksia joita pitkin kuiskin salaisia sanoja, niitä joita vain nainen löytää − eikä kovinkaan tietäjä, ei edes Antero Vipusen vatsasta.”

Eevan elämä saaressa vieroksuvan anopin ja sittemmin raivovauhkon vävyn naapurina välittyvät nekin, mutta komeasti henkilöityvät historian tapahtumat yksityiseen yksityiskohtaisesti, elävästi.

Eevan ja Mahten yhteiselo erilaisina mutta rinnakkain loistaa kirkasvalolamppuna, kun Kirjailijaa oma elämänvaihe pimentää. Onkin Ketulta oivallus suhteuttaa kunkin ajan elävien probleemat. Ehkeipä Kirjailijan miesystävän samppanjanjuonti lentokoneen ensimmäisessä luokassa ja Kirjailijan paikka turistiluokassa olekaan vastoinkäymisistä pahimpia vaikkakin nöyryyttävää. Tosin kovia Kirjailija kokee kirjailijuudessa, rakkaudessa ja lapsettomuudessa. Siksi Kissa toimitetaan tutkimaan Kirjailijaa. Kaksikko päätyy Eevan saaritaloon, ja Kissa saattaa Eevan tarinan osaksi tutkimuksia:

”Iltahämärissä saalistan hiiriä ja nautin, sillä allergia estää kipuamasta puihin lintuja vaanimaan. Täytyy myöntää, että Kirjailijaa tutkin vähäisesti, enemmän minua kiinnostavat Eevan ja Mahten olot vuosisata sitten. Enkä nyt puolustele itseäni enkä kadu mitään, pikemminkin minua säälittää. Kirjailija ei aisti sitä kaikkea elämää, joka hänen ympärillään kuhisee, ei tämän hetken ihmeitä eikä toisilmaisia. Maassa paljaan jalan alla rämpivät sokeankalvaat myyrät jäävät huomaamatta, linnut pesäkoloissaan tai oksilla laulamassa, riemurinnoin hehkumassa ja hukkaamassa iäisyyttä.”

Erään kissan tutkimuksia imaisee mukaansa valttina vaihteleva rakenne, konstailemattomaksi koristeltu kohkaava kieli, kiinnostavat henkilöt, historian havina ja tunnelma. Realismia puhkovat Kissa, Eevan perimän loitsutieto ja saaressa liikkuva hornan hevonen kuuluvat ehjästi romaanin maailmaan. Kissan rooli on havainnoida, huvittaa ja historioida – ja pelastaa Kirjailija kirjailijaksi. Kirjailija luovuttaa:

”Lopulta annan periksi. Tulkoon Kissa, vallatkoon romaanini. Minähän se tässä heikko olen. Kissa tietää paljon, piittaa vähästä. Sillä on elukan villi luonto ja salaista tietoa. Eikä se kunnioita minua pätkääkään. Sekin on hyvä.”

Kissa kirjassa tivaa, kirjoittaako Kirjailija kostoromaania ex-rakastetusta, ei kirjoita, elämänmenossa on muuta tähdellistä. HS tituleerasi teosta avainromaaniksi (aha, autofiktiosta palataan vanhaan termiin), mutta ohitan sen, koska kirjan muu aines vie mukanaan. (Tosin hymähdän Porvarin poika -viittauksille liittyen Ketun epäonniseen elämäkertakirjoitusprojektiin.)

Olkoon tosiaineksia, mutta fiktiokerronta tässä voittaa. Erään kissan tutkimuksia on romaani kirjan kirjoittamisesta, hauraudesta ja voimasta sekä elämänkirjosta. Raskaista kokemuksista syntyy vakavapohjainen mutta leikkisä ja koskettava kokonaisuus. Ja sellaista, jonka Kissa kuulee:

Edelliskesänä kasattu metallinpaljastin jää nurkkaan, eikä maisema edelleenkään avaudu Kirjailijalle. Ei tämä näe.

Niistä Kirjailija ei tiedä mitään. Sen sijaan tämä puhuu tulevasta romaanistaan.

− Jotakin kaunista siinä pitäsi olla. Ja lohtua.

Mutta jokin pieni muutos on tapahtunut.

Jo se, miten tämä kulkee pitkin saarta, palaa takaisin, jää kuuntelemaan ja siristää silmiään kuin jotain sumussa vilahtelisi.”

Katja Kettu: Erään kissan tutkimuksia, Otava 2023, 227 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.

7 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani