Valkenee kaukainen ranta sijoittuu 1800-luvun lopussa siihen kauteen, kun Venäjä kiristää otettaan Suomesta. Se vaikuttaa tavallisiin ihmisiin uutisin ja huhuin, ilmapiirimuutoksin. Ihmiset silti jatkavat elämäänsä ja käyvät läpi omia elämänkriisejään. Johanna Annolan romaani (Siltala 2024) keskittyy yhden naisen taitekohtaan.
Alkuosa hahmottelee päähenkilö Ulrikan prioriteetit: ulkoinen prameus ja kiipiminen kaupungin mahtavien joukkoon. Ja ovat ne uskottavia naisen perhetaustan vuoksi: Ulrika on Hämeestä kotoisin olleen äpärän tytär, jonka isä on kuopiolainen juoppo lukkari. Ulrika yrittää piinkovasti kivuta savolasen pikkukaupungin rouvakerman piireihin. Paineinen tilanne kiristää aviomiehen peruuttamattomuuksiin, mikä romahduttaa Ulrikan ja lukioikäisen Väinö-pojan tulevaisuuden.
•
Ulrikan kireä luonne välittyy elävästi, ja sen eri piirteet peilautuvat hyvin Ottilia-ystävän kohtaamisissa. Herkullisesti Annola kuvaa vaivoin ilkeyden piilottavat dialogit ja kirjeet, etenkin Ottilia on ylivertainen piikeissään ja Ulrika kasvojen säilyttämisessä. Käy niin, että epämiellyttävyys kääntyy kiinnostavaksi.
Ulrikan poika Väinö jää kotikaupunkiinsa käymään koulun loppuun, ja kirjassa on kasvavan nuoren kipuilevia päiväkirjamerkintöjä. Ne ovat hellyttäviä ja sydäntä särkeviä sivusta seuraavan, herkän nuoren tarkkailutuumailuja.
Äiti-Ulrika sen sijaan joutuu ottamaan vastaan pestin Hämeestä vaivaistalon johtajattarena. Ressukoiden luotsaajana Ulrika jatkaa kireää linjaansa. Psykologisesti kyse on epävarmuuden peittämisestä ylemmyydentunteella ja etäisyydellä.
”Omasta elämästään Ulrika toi esiin sellaisia asioita kuin entisen kotikaupunkini seurapiirit, mieheni valitettava poismeno ja poikani ylioppilastutkinto. Myös lause vähäisempien kaitseminen lienee aina ollut ylempien säätyjen tehtävä lennähti hänen suustaan silkinkeveänä. Lopuksi Ulrika siirtyi kuvailemaan hoitolaisten erityispiirteitä ja sitä, millaiseksi hän oli järjestänyt laitoksen jokapäiväisen elämän ja millaisia käytäntöjä hän halusi laitoksessa noudatettavan. Hän.
Se oli ollut oikeanlaista käytöstä.
Ulrika hymyili tyytyväisenä huoneensa hämärässä ja nousi tarkistamaan kakluunin tilanteen. Hiillos ei enää hehkunut.”
•
Annola kuvaa 1800-luvun loppuvuosien maalaispitäjän eloa sen hierarkian ja heikompien eläjien olojen mukaan. Muutamasta vaivaistalolaisesta kehkeytyy kokokuva ja oloista sellainen, miltä vaikuttaa nykyinen vanhustenhoitokin: olot ovat riippuvaisia varoista sekä johdon ja henkilökunnan osaamisesta ja kohtaamistaidoista.
Romanin alkupuoli vetää tehokkaasti mukaansa. Kerronta elävöittää tilanteet ja henkilöt hyvin, ja Ulrikan minähauraus kovakuorisen käytöksen alla välittyy harkiten. Ihan lopussa tulee pieni notkahdus, kun mukaan tulee muutamia ilmeisiä ja osoittelevia elementtejä sekä aika yksioikoinen pahis ja hyvis. Tunnustan kyllä, että Ulrikan hienoinen avautuminen ja niitä seuraavat käänteet lepattavat tunteita.
Kaikkiaan historiallisen romaanina kokonaisuus on viihdyttävä ja vähän muutakin sen päälle. Etenkin vaivaistalonäkökulmasta ei liiemmin ole romaaneja julkaistu.
•
Johanna Annola: Valkenee kaukainen ranta, Siltala 2024, 202 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 