Kuukausittainen arkisto:toukokuu 2024

26 toukokuun, 2024 · 8:30 am

Välähdyksiä: Helsinki Lit 2024

Kirjailija Philip Teirin käynnistämä käännöskirjallisuuden tapahtuma Helsinki Lit vietti 24.-25.5.2024 kymmenvuotisjuhlaa. Teir kiitti yleisöä tunnelmasta, josta maine kiirii vierailleiden kirjailijoiden matkassa. Se helpottaa järjestäjiä rakentamaan vuosi vuodelta vaikuttavampaa ohjelmaa.

Tunnelma! Se syntyy siitä, että pimennetyn salin katsojien silmät kiinnittyvät valaistulle lavalle, jossa suomalainen kirjailija tai toimittaja haastattelee vierailevaa kirjailijaa. Hiljaisuus, keskittyneisyys, välittömät reaktiot keskusteleuun ja raikuvat aplodit keskustelun lopuksi. Painotan: keskittyminen vain kahteen keskustelijaan, etenkin vierailevan kirjailijan teosten nostamiin aiheisiin.

•

Olen kirjoittanut ennakkojutun lukemistani Lit-kirjoista. Tarkista myös Lit-ohjelma ja siitä kirjailijat. 

Nyt muutama haukkaus ravitsevasta tapahtumasta.

•

Ensimmäisenä Lit-päivänä haastattelut eivät pääosin keskittyneet kirjailijavieraiden teoksiin vaan aihepiireihin tai kirjailijoiden kotimaiden asioihin. Esimerkiksi Marko Hautala ja argentiinalaisen Mariana Enriquezin keskustelu pohjautui Enriquezin edustamaan genreen ja kirjailijan eteläamerikkailaiseen tyyliin muokkaamaan goottikauhuun. Perjantain ohjelman naurattaja oli paikallisten vitsikilpailuiden voittaja, ukrainalainen Andrei Kurkov. Hänen teoksistaan ei selvää tullut vaan sen sijaan viihdytti  miehen (kuulijoille) hauska reitti venäjänkieliseksi ukrainalaiskirjailijaksi.

Olen Elizabeth Stroutin proosan fani, joten Sirpa Kähkösen ja Stroutin keskustelu sopi perjantain loppuhuipennukseksi. Kähkönen keskittyi Lucy Barton -kirjojen tematiikkaan, ja sitä Strout valotti ajatuksineen. Kirjailija selvästi toi esille, että lukija tekee omat tulkintansa. Hän kiteytti päähenkilön (joka puhuu kirjailijan päässä): Lucy on Lucy. Ihailuni jatkuu ja odotan innolla seuraavaa kirjaa, jossa Lucy ja Olive Kitteridge kohtaavat.

•

Lauantaina haastatteluiden painopiste oli selvästi itse kirjallisuudessa. Haastattelut rakentuivat kirjailijavieraiden kirjailijuuteen, kirjoittamiseen ja teoksiin. Nautin! Siksi vain fiilistelen ja nostan osin triviaalit mieleenpainumat:

  • Kevin Chen jakoi riemastuksensa siitä, että aamun Hesarissa oli hänen kuvansa. Eloisa heppu!
  • Maja Lunde vakuutti minut entisestään siitä, etten leikkaa maalaiskotini ruohikkoa: eläköön hyönteiset ja kirjallisuuden elämää muuttava voima.
  • Camila Sosa Villadan herkkyys valui yleisöön – ja espanjaa tulkannut Teija simultaanisti välitti kirjailijan virtailevan mielen.
  • Eleanor Catton maadutti romaaninsa uusseelantilaiseen ajankuvaan.
  • Nathan Hill hallitsi sulavan, amerikkalaistyylisen viihdytyskerronnan.
  • Adiana Shibili paneutui arabian lingvistiseen tasoon kerrassaan vaikuttavassa romaanissaan Sivuseikka. Lukekaa Sivuseikka!

•

Kohti ensi vuoden Litiä. Toivon ohjelmaan ennen kaikkea irlantilaista Claire Keegania, eteläafrikkalais-englantilaista Deborah Levya ja ruotsalaista Karin Smirnoffia – ja kuten menneinä vuosina ihastuttavia yllätysnimiä, jotka tuntuvat ainutlaatuisilta löydöiltä. En epäile, etteikö tuleva kattaus ihastuta. Hieno tapahtuma jatkukoon!

Kuvakoosteessani (tarkkuuden korvatkoon tunnelma) vain muutama väläys; Elizabeth Strout, Nicholas Lunabba & Aleksis Salusjärvi, Kevin Chen, Camila Sosa Villada sekä Adiana Shibili & Sivuseikan suomentanut Sampsa Peltonen:

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjailijatapaaminen, Kirjallisuus, Tapahtuma

Avainsanat:

21 toukokuun, 2024 · 9:23 am

Kohti Helsinki Litiä 2024

Olen kevään mittaan lukenut ja kuunnellut kevään Helsinki Lit -kirjoja lähinnä suoratoistopalvelussa. Kaikkien Lit-kirjailijoiden kirjoihin en ole ehtinyt tutustua. Tiivistän tässä kirjatunnelmani satunnaisessa järjestyksessä.

Elizabeth Strout – koko suomennettu tuotanto

Joskus toiveet käyvät toteen, nyt käy: Elizabeth Stroutin novellistista kuvaustapaa olen ihaillut kirja kirjalta, ja nyt on mahdollisuus kuulla kirjailijaa. Strout kierrättää kirjoissaan samoja henkilöitä, mikä ilahduttaa – on kuin tapaisi pikaisesti tuttuja vaikkakin kirjan sivuilla. Eikä viimeisin suomennos Lucy meren rannalla (Tammi 2023, suom. Kristiina Rikman) pettänyt korkeita odotuksiani: tässä koronaromaanissa seuraan novelleista tutun Lucyn eristysaikaa ex-miehen seurassa. Kerronnan varmuus ei yllätä vaan tuudittaa todentuntuiseen, elämän kupruja kaihtamattomaan Lucy-maailmaan. Stroutin käännetyistä kirjoista on jutut blogissani.

Nathan Hill: Wellness

Welness (Gummerus 2024, suom. Antero Tiittula) on avioliittoromaani, ja saa siitä irti kehityskertomukset ja perhetarinatkin. Hill taitaa periamerikkalaisen lavean kerronnan, jossa romaanihenkilöiden vaiheet, ajatukset ja tunteet ovat liikkeessä ja parhaimmillaan liikuttavat lukijan tunteita. Romaanissa oli paljon kiinnostavaa, mutta korostan adjektiivia paljon – karsittavaakin olisi. Lisää kirjajutussani.

Adania Shibli: Sivuseikka

Sivuseikka (Otava 2024, suom. Sampsa Peltonen) järisyttää monestakin syystä. Ensinnäkin sota Gazassa tekee romaanista ajankohtaisen, toisekseen kirjan sisältö tekee todeksi Israelin perustamisvirheet yksilöiden kannalta ja kolmanneksi romaanin kerronta tehoaa kaunokirjallisesti. 

Kaksiosainen romaani osoittaa kielellistä hallintaa. Ensimmäinen osa on pelkistettyä tapahtumakuvausta palestiinalaisaavikon valtaamisesta ja yhden tytön kohtalosta 1940-luvulla. Romaanin toinen osa kertoo lähiajoista nuoren naisen rönsyilevän kerronnan keinoin, lähiajasta ennen nykyistä sotaa, jonka lyhyen sytytyslangan aistii kaikesta. Entä tämä ”sivuseikka”? Se on yksilön, etenkin tyttöjen ja naisten osa (sotilas)vallan käytössä. Ravisuttaa. 

Johanna Frid: Haraldin äiti

Haraldin äiti (WSOY 2024, suom. Sirje Niitepõld) on ”miniän” minäkertomaa avomiehensä Haraldin äidistä, no, ei vain siitä vaan myös Haraldista ja omasta elämästään. Pistävän piikikäs kerrontatyyli suolaa kaiken. Ei kertojakaan ole mikään helppo ihminen, sen hän tunnustaa avoimesti, mutta nauravaisuuteen kauheutensa kätkevä anoppi vaikuttaa erikoiselta epeliltä. 

Ydinjuttu romaanissa on kertojan ja anopin tapaaminen ja jumittuminen tilanteeseen, jota kukaan ei toivo itselleen. Kertoja palaa mielessään hurmaavan Haraldin kohtaamiseen, sittemmin ilmenneisiin sekasotkuihin ja omaan taustaansa, jonka vuoksi kertojalla ei ole käsitystä perhe-elämästä. Tiivistä ja tylyä menoa – rakkautta unohtamatta.

(Valitettavasti tämän kirjailijan haastattelu on peruttu.)

Eleanor Catton: Birnamin metsä

Vähintään kaksi maailmaa kohtaa Birnamin metsässä. Pelkistetyimmillään se on rahan valta (Lemoine) ja rahattomien pienet ekoteot (Mira) maailmassa, joka kulkee kohti tuhoa. Näitä ja muita henkilöitä ja juonilankoja kirja kieputtaa siten, että romaanissa yhdistyvät vahva henkilökuvaus ja juonivetoisuus – ja juonitteluvetoisuus. Homma etenee jännityskirjallisuutta lähentyen. Vallasta ja valloituksista taitaa olla kyse sen lisäksi, että ekoteema kulkee koko ajan rinnalla. Kulttuurikerrostumia tuo kirjan ja ekoryhmän nimen yhteys Shakespearen Macbethiin.

Innostuin aluksi kovasti kirjasta, jonkin verran into laski tietynlaisesta tyypittelystä. Voin luonnehtia Birnamin metsää taitavasti kerrotuksi lukuromaaniksi, jossa riittää tulkittavaa ja henkilöherkkua.

Mariana Enriquez: Sängyssä tupakoimisen vaarat

Mariana Enriquezin novelleissa (WSOY 2024, suom. sari Selander) on muutakin vaaraa kuin sängyssä röökin imeminen. Novellit vievät kotimaiseen verrattuna ihan erilaiseen tuonilmaisuuteen, esimerkiksi vainajavauva voi räytyneessä kunnossa seurata sukulaisnaista tyytymättömänä tai muut kuolleisiin, uskomuksiin tai taikuuteen liittyvät nyrjäyttää todellisuutta. Kelpo kauhukokoelma.

Nicholas Lunabba: Itkisitkö jos mä kuolen

Pidän Lunabban omaelämäkerrallista romaania (Johnny Kniga 2024, suom. Tarja Lipponen) sivistävänä, sillä se kertoo minulle ruotsalaisen yhteiskunnan jakautumisesta. Se selventää sitä, miksi lähiöissä aseet paukkuvat ja miksi ei-valkoiset ruotsalaisnuoret tuntevat monia nuorena kuolleita. Romaanin kertoja kuvaa kipeästi luonaan asuvaa nuorukaista – tuuliajoa, jossa hajonneiden perheiden vesat heiluvat ja helposti kaatuvat tuhon tielle. Vakuuttavaa ajankuvaa hyvinvointivaltiosta.

Keskeneräistä

Luin myös Kevin Chenin romaanin Aavekaupunki (Aula & Vo 2024, suom. Rauno Sainio), mutta vireystilani kehnous estää minua siitä lausumasta kuin sen, että kielellisesti ja kulttuurisesti siinä oli paljon kiinnostavaa, mutta menin täysin sekaisin seitsemän siskon nimien kanssa. 

Kesken minulla on vielä Camilla Sosa Villadan romaani Yöeläimiä (S&S 2024, suom. Emmi Ketonen), joka on perheromaani transyhteisöstä, jonka jäsenet ovat valinneet toisensa. Thella Jonsonin kirjan Rauha lukemisen aloitan tänään, ja Maja Lundin hienon Mehiläisten historian luin viikon aluksi mutta muut sarjan kirjat odottavat lukijaansa.

•

Kotimaiset kirjallisuusihmiset haastattelevat ulkomaisia kirjailijoita Helsinki Litin lavalla tulevana viikonloppuna. Innostavaa kirjatunnelmaa siis tiedossa.

3 kommenttia

Kategoria(t): Kirjailijatapaaminen, Novellit, Romaani, Tapahtuma

Avainsanat: , , , , , , ,

19 toukokuun, 2024 · 4:53 pm

Minna Canthin Hanna selkokirjana ja muista kevään kirjoistani

Ehkä jotakuta hämmentää viimeisimmät blogijuttuni: perä perään kirjoittamiani kirjoja. On sattumaa, että ne ilmestyvät samoihin aikoihin. Maria Jotunin Huojuvan talon mukautuksen aloitin elokuussa ja käytin syksyn lomani ja vapaapäiväni siihen. Oppikirjatyö Selkoviestintä asiakastyössä käynnistyi yli vuosi sitten, joten erinäisin loma-ajoin se on ehtinyt kehkeytyä. 

Huhtikuun alussa ilmestynyt selkomukautus Magdalena Hain nuortenromaanista Sarvijumala tosin eteni pika-aikataululla johtuen Selkopolku-hankkeen aikatauluista. Vietin viime vuoden lopun vapaat ja joululoman intensiivisesti Sarvijumalan maailmoissa.

Olen ihmettelijöille kertonut, että ihmisillä on erilaisia harrastuksia, joihin vapaa-aikaa satsataan. Joku viettää vapaansa kuntosalilla tai baareissa, toiset matkailevat lomilla. Minä harrastan kirjoittamista – sivutyöksikin sitä voi kutsua. (Ja jos joku olettaa marginaalikirjallisuuden olevan rahasampo, hän erehtyy.)

•

Nämä tämän vuoden kirjat ovat kyllä syntyneet epätavallisen lyhyessä ajassa. Kun olen kirjoittanut omia, alun perin selkokielisiä runo- ja novellikokoelmia sekä romaaneja, kirjojen syntyprosessi etenee hitaasti. Alkuideasta yleensä kuluu vuosia lopputulokseen ja julkaisuun. Yleensä lisäksi käsikirjoitukseni on lähes valmis vuosi tai puoli vuotta ennen kirjan julkaisua.

Uusimmalla julkaistulla selkomukautuksella on myös vuosien matka kirjaksi. Nyt painosta on putkahtanut Minna Canthin kertomus Hanna (Oppian 2024). Olen mukauttanut Hannan jo vuosia aiemmin äänikirjaksi (CD, Avain 2019). Äänikirjana ei sitä enää saa.

Kustantamo Oppian otti Hanna-selkomukautuksen kirjaohjelmaansa, mikä ilahduttaa minua suuresti. Muokkasin äänikirjakäsikirjoituksen kirjaksi, eli uudistin selkomukautuksen kirjaformaattiin sopivaksi, ja nyt Hannasta pääsee nauttimaan selkokertomusta lukien. Näin tärkeä klassikkokirja jatkaa selkoelämäänsä ja toivottavasti tavoittaa nuoret ja aikuiset lukijansa.

•

Minulle Canthin Hanna on tärkeä teos: se on suosikkini Canthin tuotannosta. Nuoren tytön kasvukertomus koskettaa joka kerta, kun luen sen (tai mukautan). Hanna kertoo, miten alkoholistiperheessä kasvaminen vaikuttaa herkkään, ujoon ja naiiviin porvaristyttöön. Elämän realiteetit tuntuvat hänestä karkeilta, mutta romanttinen rakkaus houkuttaa silti. Pettymykset ja omien uratoiveiden kaatuminen muuttavat Hannan perusteellisesti.

Canth tavoittaa päähenkilön mielenmaiseman koskettavasti. Enkä ole lukenut yhtä kouraisevaa nuoren henkilön masennuksen etenemisen kuvausta kuin Canthin Hannassa. Selkoversio ei vähennä kertomuksen tehoa.

•

Minna Canth: Hanna, selkomukautus Tuija Takala, Oppian 2024, 147 sivua.

1 kommentti

Kategoria(t): Romaani, Selkokirja, selkotekijä

Avainsanat: ,

15 toukokuun, 2024 · 5:23 am

Selkoviestintä asiakastyössä – oppikirja kohtaamisiin

Kaikessa työssä, jossa kohdataan muita ihmisiä, tulisi viestinnän olla vastaanottajalähtöistä ja kielitietoista. Samalla olisi tarpeen muistaa, että noin 14 %:a tarvitsee selkoviestintää ja vielä suurempi määrä ihmisistä hyötyy, kun viestitään selkokielellä.

Mutta mitä selkokieli- ja viestintä ovat käytännössä? Olen tehnyt oppikirjan, jossa esittelen selkeällä yleiskielellä selkopuheen, -vuorovaikutuksen, -kirjoittamisen ja -kuvan pääperiaatteita ja niiden käyttöä. Lisäksi kirjassa on perusasioita kielitietoisuudesta ja saavutettavuudesta. Oppikirjan tietolaatikot olen laatinut niin, että kieli lähenee selkokieltä.

Selkokielestä on hienoja perusteoksia, ja esimerkiksi Selkokeskuksen ja Papunetin nettisivut tarjoavat tarpeellista tietoa. Varsinaista oppikirjaa ei selkoperiaatteista ole tietääkseni aiemmin ilmestynyt. Nyt on.

Kimmoke kirjaan tuli kustantajalta, Editalta. Sosiaali- ja terveysalan perustutkinnon perusteet uudistuvat 1.8.2024, ja tutkintoon tulee uusi valinnainen tutkinnon osa Selkoviestintä asiakastyössä (15 osp). Oppikirjan tein vastaamaan tutkinnon osan ammattitaitovaatimuksia, ja siksi kirjassa on myös sote-alan laeista ja toimintaperiaatteista, ja myös monet esimerkit ja kirjan tehtävät ovat sote-alalle sopivia. Silti kirjaa on vaivatonta soveltaa muillekin aloille.

Oppikirja Selkoviestintä asiakastyössä sopii mainiosti myös täydennyskoulutukseen ja kaikille, joita kiinnostaa selkoviestintä ja kielitietoisuus sekä se, miten verkkoviestinnässä otetaan huomioon vastaanottajien viestinnän rajoitteet. Oppikirjan luonne on olla mahdollisimman selkeä ja myös selailtava. Siksi kirjassa on helppoja luetteloita kertaamiseen. Koska nykyisin tieto uudistuu nopeasti, on kirjassa lisätietoja siten, että nettilinkit tietolähteisiin on helppo löytää. Perustietolähteisiin on QR-koodit, jotta lukija voi helposti saada nettilähteet kännykällä näkyviin.

Mielestäni kirjan taitto on raikas ja aiheeseen sopivasti ilmava. Vuosia erilaisia selkotöitä tehneenä tunnen aiheen omakseni ja siksi olen oppikirjassa käyttänyt kokemustani ja näkemystäni. Toivottavasti Selkoviestintä asiakastyössä palvelee kaikkia helppona perustietopakettina sekä toimii oppikirjajana ja selkotiedon täydentäjänä.

•

Tuija Takala: Selkoviestintä asiakastyössä, Edita 2024, 127 sivua.

3 kommenttia

Kategoria(t): Asiaproosa, selkotekijä, Tietokirja

Avainsanat:

13 toukokuun, 2024 · 7:58 am

Maria Jotunin Huojuva talo selkokielellä

Maria Jotunin romaani Huojuva talo ilmestyi vuonna 1963 parikymmentä vuotta kirjailijan kuoleman jälkeen. Romaanikilpailuun Jotuni osallistui käsikirjoituksella jo 1930-luvulla, mutta hän esti julkaisun, koska käsikirjoitus ei voittanut.

Miksi Huojuva talo sopii selkokirjaksi vuonna 2024? Valitettavasti väkivalta ei ole maailmasta ja perheistä vähentynyt: viime vuonna uutisoitiin, että Suomessa joka kolmas nainen on kokenut lähisuhdeväkivaltaa. Aihe on vaikea mutta ajankohtainen ja tärkeä. Selkokirja tarjoaa mahdollisuuden kuvailla ja käsitellä ihmisiä ja yhteiskuntaa koskevaa vahingoittavaa ilmiötä. Se käynnistää keskustelua: mitä ja millaisia ovat valta, väkivalta ja rakkaus perheessä?

Jotuni kuvaa tarkasti, miten päähenkilön Lean lapsuudenkoti vaikuttaa häneen ja käsityksiin rakkaudesta. Se perustelee Lean myöhempiä ratkaisuja kestää nöyryytystä, vaikka aviomies Eero tekee pahaa Lealle ja lapsille. Jotuni osaa vakuuttavasti kuvata, minkälainen kierre väkivallasta ja vallankäytöstä voi tulla perheessä. Se kertoo myös väkivallan käyttäjän keinoista hallita pelolla.

•

Jotunin romaani valikoitui mukautettavaksi viime elokuussa, kun Äidinkielen ja kirjallisuuden opetuksen foorumissa opettajat äänestivät Huojuvan talon teoksen suosikikseen – vaihtoehtoina oli muutama kotimainen klassikko. Huojuvaa taloa voi nyt käyttää kouluissa selkoversiona tunne- ja tekstitaitojen käsittelyssä sekä kirjallisuustehtävissä. Olen tehnyt kirjasta myös selkokielisen tehtäväpaketin koulukäyttöön.

Selkoromaani Huojuva talo on tarkoitettu kaikille nuorille ja aikuisille kaunokirjalliseksi kokemukseksi, ei vain koulukäyttöön. Romaanin teemat perheestä, kasvatuksesta, väkivallasta ja rakkaudesta koskettavat jokaista.

”Lea ei saanut unta.

Hän puristi sormet nyrkkiin ja ajatteli,

että hänen täytyisi tyytyä vähään.

Hän ei saanut masentua.

Hänen täytyi selviytyä tästä.”

•

Alun perin Jotunin romaani on noin 600 sivua pitkä. Olen karsinut polveilevia keskusteluja ja Lean miehen Eeron toistuvia yksinpuheluja sekä tiivistänyt ydintapahtumat. Jotunin novelleissa on yleensä tiukkaa ja niukkaa kieltä, mutta Huojuvassa talossa kieli vaihtelee. Olen pyrkinyt selkoistuksessa myötäilemään Jotuniin lyhytsanaista perustyyliä ja etenkin säilyttämään romaanin tunnelman. Tunnelmassa on pettymystä, alistumisen murhetta – ja hippunen toivoa.

”Lea ajatteli näitä vuosia Eeron kanssa.

Hänen täytyisi sanoa Eerolle,

että he voisivat aloittaa alusta

ja olla avoimia ja rehellisiä.

Nyt oli kiire korjata virheet.

Täytyi puhua suoraan eikä pelätä.”

Selkokirjan tapaan rivit ja kappaleet ovat lyhyitä, mikä tukee lukutekniikkaa.  Lukemisen helpottamisen vuoksi olen jakanut selkokirjan myös lyhyisiin lukuihin ja nimennyt luvut. Jonkin verran olen vähentänyt henkilöitä, mutta kokonaisuudelle tärkeät sivuhenkilöt ovat mukana. Selkokirjan henkilöluetteloon on helppo palata ja tarkistaa sivuhenkilöt.

Kirjan lopussa on lyhyt esittely Maria Jotunista ja hänen tuotannostaan. Niistä lukija saa taustatietoja.

Toivottavasti Jotunin romaanin vakava aihe kiinnostaa ja herättää ajatuksia – myös selkokirjana.

•

Maria Jotuni: Huojuva talo, selkomukautus Tuija Takala, Laatusana 2024, 162 sivua (17 euroa).

•

Laatusanan selkomukautusten klassikkosarjassa on ilmestynyt seuraavat kirjat (mukautus Tuija Takala):

Lisätietoja selkokirjoista ja niiden selkokielisistä tehtäväpaketeista Laatusanan sivuilla.

1 kommentti

Kategoria(t): Romaani, Selkokirja, selkotekijä

Avainsanat: ,

12 toukokuun, 2024 · 9:14 am

Pihla Hintikka: Äidin oma

Äitienpäivään osuva kirjakokemus sopii päivän teemaan, mutta suosittelen lukemaan kirjaa muulloinkin. Pihla Hintikan uutuutta Äidin oma (Otava 2024) voi kutsua lukuromaaniksi: se on henkilökeskeinen juoniromaani, jossa kolmen kertojan erilliset osuudet vähitellen loksahtavat paikoilleen. 

Minun pitää kirjoittaa Hintikan romaanista kieli keskellä suuta, sillä kirjan koukku on nimenomaan tarinalinjojen kuljetus kohti loppuratkaisuja ja arvoitusten selviämistä. Vaikka juonilankoja vedetään yhteen ja jotkut yhteensattumista vaikuttavat ällistyttäviltä, luotan tekstiin ja yhden kertojan päätelmiin:

”Epätietoisuus jäyti sisuksia, mutta senkin kanssa olisi opittava elämään. Aina ei löytynyt selkeitä syyseuraussuhteita. Ei ollut vastauksia, johtopäätöksiä ja lopputulemia, totuus oli häilyväinen. Kaikki hetket haihtuivat. Silti ja siksi oli ripustauduttava niihin. Oli uskallettava elää joka päivä.”

•

Romaanissa kertoo kolme naista. Eva on pariisilaistunut psykiatri, jolla on kaksi lasta suositun tv-toimittajan Danielin kanssa. He elävät hulppean hyvätuloista porvariselämää. Toinen kertoja Nadia on perheen moldovalainen lastenhoitaja, jonka Pariisiin saapumisella on muitakin syitä kuin saada kotihoitotöitä. Kolmas kertoja on kätilö, joka muistelee anonyymiin adoptioon päätyvää synnytystä 22 vuotta aikaisemmin.

Hintikka luo kaikista henkilöistä eläviä. Heidän elämäntilanteensa ja niiden taustatekijät valottuvat psykologisesti harkitusti. Jos välillä mietin, miksi yksi synnytys on jäänyt kätilön mieleen pysyvästi, löydän sille selityksen. Ja Evan lapsuusperheen hörhöily saattaa välillä tuntua ylimääräiseltä maailmanloppu-uskoineen, mutta se osoittautuukin symboliseksi käännekohdaksi Evan kriisiaikoina.

Pidän loppuratkaisusta. Se antaa vastauksia kirjan henkilöille ja lukijalle, mutta samalla se avaa tarinan jatkumisen.

•

Sananen vain aiheista ja teemoista. Niitä romaanissa on runsaasti: rakkaus, kuolema, ihmiskauppa, rasismi, sosiaalinen eriarvoisuus, mielenterveys ja identiteetti. Valitsen äitiyteen liittyvät: keskenmeno, abortti, adoptio ja variaatiot äitiydestä.

Romaanissa nousee ambivalentti äitiys. Vastuu, syyllisyys ja väsymys kamppailevat lapsirakkauden kanssa, ja sen vuoksi romaani käsittelee naisten erilaisia ratkaisuja. Mukana on etä-äitiyteen, aborttiin, kohdunpoistoon ja anonyymiin adoptioon päätyminen sekä se, miten ne vaikuttavat äitiin, lapseen ja koko perheeseen.

Äitiyden (ja muunkin) ratkaisut riippuvat yhteiskunnallisesta asemasta ja varallisuudesta mutta myös naisen jaksamisesta. Tässä selvästi on hahmotettava ranskalaisen yhteiskunnan rakentumista ja arvomaailmaa. Sen ehkä parhaiten kiteyttää kaksi asiaa: varakkaiden lapsia hoitavat alistetut maahanmuuttajahoitajat, ja menestyneiden ranskalaisnaisten työn laatua miehet voivat arvioida kyseenalaistaen naisen arvostelukykyä esimerkiksi niin, että raskaus vaikuttaa siihen.

•

Äidin oma runsaine aineksineen pysyy raameissaan: se näyttää elämää ja ihmisiä niin kuin kaunokirjallisuuden luonne onkin. Toivon, että Hintikan romaani käännetään ranskaksi, sillä kirjalla on sanottavaa Ranskasta. Välillä hätkähdin, kun koin kirjan olevan käännös suomeksi – pidin siis romaanin ranskalaisuutta uskottavana, eikä syyttä, sillä kirjailija on pitkään asunut Ranskassa. On kirjalla sanottavaa myös kansallisuudesta ja ympäristöstä huolimatta: naisilla tulisi olla oikeus päättää omasta elämästään niin äitiyden kuin muunkin suhteen.

•

Pihla Hintikka: Äidin oma, Otava 2024. Kuuntelin BookBeatissa äänikirjana: 12 tuntia 3 minuuttia, lukijana Sanna Majuri.

1 kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat:

9 toukokuun, 2024 · 8:52 am

Mikko Kauppila: Terveisin K

Mikko Kauppilan romaani Terveisin K (Teos 2024) yhdistää kirjeromaania ja kasvukertomusta. Vai olisiko jälkimmäinen pikemminkin kutistumiskertomus? Kertoja laihtuu hälyttävästi samalla, kun romaanin kuvaustapa runsastuu. Kielellisesti ja kerronnallisesti esikoisromaani tuntuu täyteläiseltä. 

Romaani rakentuu minäkertoja-K:n kuvaukseen ensimmäistä vuoden kirjallisuuden opiskelusta Turun tai Tampereen kaltaisessa yliopistokaupungissa. K kirjoittaa kirjeitä P:lle, ihastuu A:han ja menettää kaikkivoipaisen tunteensa vallassa ruokahalunsa muun halun vyöryessä. 

•

Kauppilan romaanista punkee monenlaista teemaa: yksinäisyys, rakkaudenkaipuu, isättömyys, rikkoutuminen. Psykologinen vire syntyy kombosta: tietoa ja tunnetta menneestä ja nykyisyydestä putkahtelee ovelasti rivien välistä ja suorasti. K kertoo ja kirjoittaa – kerran kerrontaan lipsahtaa K:n etunimi. Pidän romaania pitkälti piilosilla olemisena, itseltä ja muilta. 

Kiinnostavaa kirjassa on äitien läsnäolo. P:n äidillä on ollut K:lle merkitystä. Oma äiti on säännöllisesti läsnä. Mutta! K:lle äidit suoltavat puhetta, K vain tarkkailee. Äitien puhe on kontrolloimatonta ja vailla vuorovaikutusta. Pistää miettimään.

•

”Terve P!

P petitiitti pojankloppi pinokkio parafiini peukalonenä

Mitäpä sinne kuuluu?”

Tämä kirjeenvaihto lapsuusystävän kanssa! Naurattaa ja korventaa. Ensinnäkään ei ole mitään takuita, että P vastaanottaa kirjeet. Toisekseen kiinteä ystävyys on katkennut jo noin 16-vuotiaana. Kolmanneksi: K:n kirjeet huokuvat pahantahtoisuutta, jota hän pukee rempseyteen ja alituiseen kielelliseen taituruuteen, jolla K kostaa ei-intellektuellille P:lle. K yrittää peitota vanhaa ystävyyttä, sen aiheuttamia tunteita, kiinteyttä ja valta-asemia, mutta muistelee myös hyviä hetkiä.

P on menneisyys, kun taas A on nykyisyys mutta samalla lailla ei-todellinen kuten kirjeyhteys P:hen. K vakoilee A:ta, luentosalien komistusta. Pari konkreettista yhteyttä ihastukseen keikauttavat (naurattavat ja korventavat) minua taas lukijana, etenkin kun kirjassa paljastuu A:n ajatusten taso ja suhtautuminen K:hon.

Säväyttää myös se, miten romaani avaa syömättömyyden mielimekaniikkaa ja sitä, miten eläminen hämärtyy samalla, kun itsensä näännyttäjä kokee kirkkautta.

”Tänään minä olen puhdas ja kevyt karvainen hahtuva, on kuin kävelisin muutaman millimetrin maan pinnan yläpuolella, niin vähän minä painan, niin vähän jätän jälkiä yliopistokaupunkiin. Kävelen pitkin aamuista joenrantaa ja katson, kuinka lehmukset talvehtivat vaitelijaina. Välillä olen kuulevinani niiden sisältä pulppuavan notkeaa naurua, ne nauravat minun kanssani, me nauramme yhdessä. Olla yksi lehmuksista, sanon itselleni, kaarnan peittämä, seistä runkona muiden joukossa. Eihän puulla ole rasvakudosta tai sukupuolta, ainoastaan jälsi ja nila peittävät sen luita, uloimpana kaarna suojaa sairaudelta.”

Siinäpä se, symboliikkaa ja K:n totuus. Ollapa yhteydessä muihin, muu.

•

Minua romaani virkistää rakenteeltaan ja kuvaustavaltaan. Se on sävykäs. Eikä tosiaankaan tarvitse jännittää, miten esikoiskirjailija hallitsee kuvauksen ja kielen. Rytmikäs, sanavarannoltaan luistava virkemuodostus rakentaa perustan tulkita kertojahenkilöä. Veikkaan, että Terveisin K on esikoiskirjapalkinnon ehdokkaiden joukossa.

•

Mikko Kauppila: Terveisin K, Teos 2024, 224 sivua. Lainasin kirjaston kirjan.

P.S. Tapasin lyhyesti Mikko Kauppilan Helsingissä kirjallisessa illassa 8.5.2024.

2 kommenttia

Kategoria(t): Romaani

Avainsanat:

5 toukokuun, 2024 · 9:49 am

Sinikka Vuola: Myrskyn anatomia

Sinikka Vuola on kirjoittanut runoja, proosaa ja esseitä. Edellinen romaani Replika vei unenomaiseen, arvoitukselliseen maailmaan. Laura Lindstedtin kanssa hän on kirjoittanut kokeellisen 101 tapaa tappaa aviomies, joka on pohjoismaisen kirjallisuuspalkinnon ehdokkaana. Toukokuun alussa ilmestyi Vuolan uusin romaani Myrskyn anatomia (WSOY 2024).

”olisin voinut aloittaa tästä,”

Myrskyn anatomiaa kutsutaan takakannessa mosaiikkiromaaniksi. Sivuilla on lyhyehköjä tekstikappaleita, jokunen koko sivun pituinen. Tekstin rivitys vaihtelee, virkkeiden välissä on aukkoja, virkkeiden alkukirjaimet ovat pieniä, loppupisteet puuttuvat, ja dialogi sulautuu muuhun tekstiin erottelematta. Proosarunonkaltaista, putkahtaa mieleeni, mikä vahvistuu, sillä kielellisissä ilmaisuissa on runokeinoja: vahvaa tunnetta, kiteytyksiä, metaforia, nopeita siirtymiä.

Lukemisen alussa ounastelin, että voisin lukea kirjaa niin, että lukisin tekstikappaleita sieltä täältä. Tulipa mieleeni myös fragmenttinen Jukka Viikilän Taivaallinen vastaanotto, mutta Vuola fokusoi toisin kuin Viikilä, sillä Myrskyn anatomiassa on selkeä yksi pääkertoja – siis kerronta on Viikilää keskitetympää seurattavaa. Lisään tähän yllä olevan otsikkositaatin jatkolauseen, joka kiteyttää, mitä kertoja haluaa kertoa: ”olisin voinut heti puhua kohtalosta: – -”

”millä tavalla tarina kerrotaan?

että onko sellainen, jonka voi kertoa monella eri tavalla,

ollenkaan totta”

Ehkä Vuolan romaania ei kannatakaan lukea sieltä täältä, vaikka silläkin tavalla joka kappaleesta saa kaunokirjallisia kokemuksia. Romaanissa on juoni ja tarina. 

Minäkertoja kuvaa itseään ja perhettään: äiti on kadonnut varhain, ikääntynyt isäpapparainen taantuu lamaannukseen, kertojan 17-vuotias kaksoissisko irrottelee vapaasti ja rakastuu, ja varautunut kertoja retkahtaa samaan nuorukaiseen kuin siskonsa. Perhe on eristäytynyt muusta, määrittelemättömän eurooppalaisesta pikkukaupungista – vain isän ystävä Josef huolehtii tytöistä ja käy torstaisin.

Sillä on merkitystä, että kertoja on nuori tyttönainen. Elämänkokemusta hänelle on kertynyt vielä rajallisesti, vaikka vaikeita asioita on kerääntynyt mielen päälle ja alle. Nämä psyykkiset kerrostumat näkyvät ja tuntuvat romaanissa väkevästi. Tekstin ulkoisella tasolla se näkyy aukkoina lauseiden sanojen ja kappaleiden välissä. Aukot voi tulkita: äidin puutetta, huolenpidon vajausta, rakkaudenkaipuun tyhjyyttä.

Palaan taas minäkertojaan ja hänen ikäänsä. Mitä hän kokee, tulkitsee ja valitsee? Mikä on hänen totuutensa – toinen kuin muiden? Se sallii järisyttävät, kohtalokkaat kokemukset niin rakkauden, täyttymisen, pettymyksen ja kuoleman suhteen – ensi kokemuksia. Se sallii myös joitain korkealentoisia aforismityyppisiä lauselmia, elämänviisauksia, jotka paljon eläneen (ja lukeneen) silmissä ja korvissa kuluvat, vaikka totta ovatkin. (Esimerkiksi: kuollut elää niin kauan kuin joku muistaa hänet.)

”kuin olisin ikäni odottanut tätä myrskyä”

Vuola rakentaa romaanista kerrassaan monitasoisen ja -tulkintaisen. Yksi tulkinta voi olla äidin lähdön syyt ja seuraukset, toinen voi olla sodan psyykkisesti haavoittamien isien (ja äitien) jälki jälkeläisiin, kolmas voisi liittyä kaksosuuden merkitykseen ja symboliikkaan, neljäs saattaa olla vaikkapa rakkauden, poissaolon ja kuoleman kolmiyhteys. Lisääkin voisin luetella.

Minua kiehtoo etenkin kertojan oma aukkoisuus, mikä korostuu siten, että hän peittää haavan/aukon /navan keskivartalossaan. Konkreettisesti se peittyy laastarimaisella siteellä. Symbolihan se (mm. yhteys äitiin) – tarvitaan konkreettinen ja symbolinen myrsky, rankka tuuli ja sade sekä samanaikainen rakkaudellinen kokemus (yksi- tai kaksipuolinen), ihon kosketus ihoon, jotta aukko täyttyy, eikä sen peittelyä enää tarvita.

”sanotaan,

että tarinaa ei kerrota sen tähden, että jotakin on tapahtunut

tarina tulee kerrotuksi, jotta jotain tapahtuisi”

Mitä minussa tapahtuu tässä tarinassa? Romaanista luen ”tavallista tarinaa”: nuoren, särkyneen tyttönaisen tapahtumasarja, myrskykäänne, joka muuttaa kaiken. Toisaalta kaunokirjallisesti epätavallisia ja omaperäisiä ovat Vuolan kerronta- ja kieliratkaisut. Kokeellisuudesta huolimatta lukukokemus ei tunnu vaikealta – kerron tämän lukijoille, joille kokeellinen = vaikeaa. Vuolan kirjaa voi koota nautittavana palapelinä kertojan elämästä, perheestä, elämäntapahtumista ja tunnekokemuksista.

Eniten minussa tapahtuu kerronnan alavirroissa. (Myös romaanissa katsotaan sillanalaisen veden virtoihin.) Vuola jatkaa Replikan unenomaisella ja salaperäisellä linjalla. Se kiehtoo, sillä se avaa lukijalle lukemattomia tapoja tulkita symboliikkaa. Voin vain kuvitella, mitä kulttuurikerroksia ja -konteksteja teksti sisältää, mutta en anna tietämättömyyteni häiritä. (Kuuntelen vasta juttuni kirjoittamisen jälkeen Yle Areenasta Luomiskertomus-sarjasta Sinikka Vuolan haastattelun.)

Vielä pari ulkokirjallista, kiinnostavaa seikkaa (jotka eivät ole vain ulkoisia). Myrskyn anatomiasta puuttuvat sivunumerot. Sellaistahan on ajattelu ja kokemus, synkroniaa. Ei siinä ole sijaa säännöllisesti etenevälle sivunumeroinnille. Ja ah, romaanissa on kaunis, verenpunainen, silkkinen kirjanmerkkinauha, jonka voi sujauttaa haluamaansa kirjan kohtaan. Värillä on väliä:

”kaikki punaiset ovat äärimmäisiä värejä – –

punainen ei ole väri vaan aivan valtava tunne”

•

Sinikka Vuola: Myrskyn anatomia, WSOY 2024. Sain kirjan kustantajalta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat:

4 toukokuun, 2024 · 9:47 am

Karin Smirnoff: Sokerikäärme

Karin Smirnoffin Jana Kippo -trilogia lappilaisperheestä hirvitti ja huvitti, eritoten vakuutti luistavasta ja oikeakielisyyttä väistelevästä kerronnasta. Uutuus Sokerikäärme (Tammi 2024) sijoittuu 1980-luvun Söderteljeen, aikoihin, jolloin Suomen ja muiden maiden siirtolaisia työllistyy hyvin Ruotsiin. Siirtolaisia vilisee sivuhenkilöissä, mutta päähenkilönä on Agnes, jonka lapsuusaikaa romaani seuraa.

Smirnoffin kerronnan villi tapa löytää tässä kirjassa uuden sivu-uoman virrata. Nyt erisnimet on kirjoitettu ohjeen mukaisesti, mutta muuten kerronta poukkoilee omalupaisesti. Kertojat tai näkökulmat vaihtuvat odottamattomasti ja tekstikappaleet vaihtelevat rytmikkäästi, jonkin verran myös kronologia rikkoutuu. Dialogi ei erotu vaan laineilee muun tekstin joukossa.

Mielikuvituksen ja kirjan tapahtumien todellisuuksien välinen raja häilyy epämääräisenä ja samalla erittäin kiehtovana kaikkine karmeuksineen. Aiempaan tuotantoon verrattuna löydän samaa outoa ristiriitaa: kauheudet seuraavat toisiaan kepeästi ohittuen, sivuten ja jopa kerronnallisesti viivytellen yhtenä pyörteenä – ja imevät lukijan sisäänsä.

•

Romaanin päähenkilö ja minäkertoja Agnes muistaa syntymänsä, eikä kelvoton äiti Anita anna myöskään sitä unohtaa. Agnes kuulee taukoamatta, miten hän pilasi äitinsä elämän, ja sitä äiti kostaa onnistuneesti. Agneksen ympärillä vilahtelee vaihtelevasti huonoja ja hyviä aikuisia ja runsaasti epäluotettavuutta.

Agnes ystävystyy esikoulussa Kristianiin ja Miikaan sekä isoon karvaiseen musiikki- ja tennisvalmentajaan Frank Leideen. Synty ensemble, sillä Agnes ja Kristian ovat musiikin ihmelapsia. Romaanin kohokohtia ovat kuvaukset, miten musiikki tulee Agnekseen kuvina ja moniaistillisina ilmiöinä.

”Onkohan olemassa maailmaa ilman epämaailmaa. Kysyn Isalta mitä hän arvelee.

Mikä on epämaailma hän kysyy.

Tämä tässä sanon ja osoitan kädellä ympärilleni.

Entä maailma sitten.

Mietin onko maailmassa muuta kuin musiikki. Etsin oikeaa sanaa mutta mikään ei tunnu sopivan.

Maailmassa saattaa olla jotakin muutakin mistä en vain tiedä. Mutta juuri nyt se on musiikki sanon.”

•

Romaanin tiheys iskee kielellisiä ja juonellisia sähköiskuja. Sokerikäärme on kyllä hämärämpi ilmaisultaan sekä pinnalla ja pinnanalaisesti pulputtavine aiheineen kuin Kippo-kirjat. Romaanin lasten kokemat vääryydet ja kohtuuttomuudet kertautuvat ja kääntyvät ihan ääriasentoon.

Frank Leiden aikuishahmo ja monet muut aikuiset yllättävät romaanissa siten, mitä yhteyksiä heillä on toisiinsa. Ylisukupolvisuus vaikuttaa tässä kirjassa aikuisiin (ja lapsiin) kuten paljon muutenkin nykykirjallisuudessa. Yllätys ei ehkä ole se, miten aikuiset toimivat lasten kanssa, sillä Smirnoffin kirjoja lukeneet ovat ehkä jo tottuneet vaikka mihin. Silti kaltoinkohtelu aina kirpaisee ja hätkähdyttää.

Psykologisointi jää kirjassa vähälle möyrinnälle, sillä tarkoitus on se, että lukija tekee tulkinnat syistä ja seurauksista. Lasten asema aikuisten vallankäytön kohteena mietityttää, ja vähän tunnetaakkaa vapauttaa vastapaino: lasten keskinäinen ystävyys, aito välittäminen ja suojelunhalu.

Kirjan rytmi, teemat ja tapahtumat jäävät pyörimään mieleeni. Siihen vaikuttaa koko kirja, mutta lopun kaksi virkettä eivät jätä minua rauhaan. Jokainen voi lukea ne joko toiveikkaina tai pahaenteisinä – valinta on lukijan.

”Me olimme vain lapsia.

Jonain päivänä olemme aikuisia.”

•

Karin Smirnoff: Sokerikäärme, Tammi 2024, 180 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Romaani

Avainsanat: