Aihearkisto: Dekkari

6 kesäkuun, 2016 · 6:06 am

Kati Hiekkapelto: Tumma

img_3223Taidan ottaa dekkariviikon aika tosissani. Aion postailla viikon aikana kuusi lähiaikojen  jännärikokemusta. Teemanani on kuttuurien kirjo. Aloitan suomalaisdekkaristin romaanilla, joka tapahtuu unkarinkielisessä osassa Serbiaa. Jatkan  ranskalaisjännityksellä, sitten kanadalaiskirjailijan brittitarinoinnilla ja amerikkalaiskirjailijan venetsialaiskuvauksella. Singahdan myös Baskimaahan, ja palaan suomenruotsalaiseen pikkukaupunkiin. Loppuhuipennukseksi vielä vinkkaan top5-listani.

 

Kati Hiekkapelto on jo kahteen otteeseen kertonut oululaisesta poliisista Anna Feketestä (eka ja toka). Kolmannessa sarjan osassa Tumma (Otava 2016) Anna lomailee vanhassa kotikylässä Serbiassa, jonne äiti ja veli ovat pakolaisvuosien jälkeen palanneet. Anna ei malta pysyä erossa romanimiehen kuolemantapauksen tutkinnasta, ja samaan syssyyn oman isän vuosikymmenten takainen kuolema askarruttaa. Jännäri käynnistyy nopeasti, ja aika perinteisin vaihein siinä edetään. Silti juoni imaisee.

Tumma

Omaleimaisuutta miljööseen tuo joen kukinta kuolevin korrennoin – mutta ei vain tuollainen dekoratiivinen piirre. Yhteiskunnallisuus painottuu. Aluetta asustaa unkarilaisvähemmistö, jonka elinvoimaisuutta valtakulttuuri painaa. Perinteisesti on unkarilaisia vielä alempana romanivähemmistö, nämä tummat, joista löydetään syypää rikokseen kuin rikokseen. Lisäksi seudulle vyöryy Syyrian sodan jaloista pakolaisia, ja ”tavallisen” korruptiorikollisuuden lisäksi sikiää uutta, eli ihmiskauppa rehottaa. Äärioikeistokin on ärhäköitymässä. Aineksia siis piisaa ennakkoluuloista ja maailmantilanteesta.

Kiinnostavinta on Annan persoona. Ärhäkkä nainen tarttuu pelottomasti toimeen – se on hänen ammattiminäänsä. Jankuttava jääräpäisyys on romaanissa virkistävä ominaisuus. Herkistymistäkin näytetään, ja identiteetin suhteen on kriisiytymisen merkkejä.

Anna yritti osallistua kaverusten vauhdikkaaseen keskusteluun, mutta ei saanut kiinni sen rytmistä, ei onnistunut työntämään sopivia sanoja sopiviin väleihin, ei oikeastaan edes tiennyt, mitä olisi kummastakaan aiheesta voinut sanoa. Niinpä hän luovutti pian ja vain kuunteli naurun pyrskähdysten rytmittämää kiihkeää puheensorinaa ja kohta ei sitäkään.

Pakolaislapsena Suomeen ajautunut Anna on kadottamassa juurensa eikä tiedä enää, mihin kuuluu. Itsenäinen aikuinen nainen ei sovi entisen kotimaan kulttuurikuvaan, ja siksi etenkin äidin käytösodotukset  painostavat Annaa. Nämä kaksoiskansalaisuuden ja minuuden tunteiden käsittelytilanteet on todesti tavoitettu. Aihetta on myös aika vähän käsitelty kotimaisessa proosassa.

Hiekkapelto on loihtinut kiinnostavan päähenkilön, ja lisäksi hän luo kantaaottavia asetelmia. Heikkojen puolella ollaan – hyvä! Minusta Tumma on jonkin verran osoitteleva mutta sujuva ja ihmisläheinen dekkari.

– – –
Kati Hiekkapelto
Tumma
Otava 2016
dekkari
300 s.
Lainasin kirjan kirjastosta.

4 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus

Avainsanat:

22 toukokuun, 2016 · 3:57 pm

Fred Vargas: Hyisiä aikoja

Kutittavan odottava tunne leviää, kun kuulen, että uusi Fred Vargas -suomennos on ilmestynyt. Olen aiemmin tuumaillut teemaa ”hyvää kirjallisuutta” juuri Vargas mielessäni. Hyvyys ei ole genresidonnaista, se on taitoa punoa juonta, tarinaa ja henkilöitä omaperäisesti kertoen, ja parhaimmilla on lisäksi kiehtovaa kierrettä kielessä ja rakenteessa.

Vargasin jännitysromaaneiden rakenne ei luo mitään uutta, ei varsinaisesti kielikään, mutta asiayhteyksien, henkilökuvauksen ja dialogin nyrjähtäneisyys antaa Adamsberg-sarjalle poikkeushohteen. Sen suhteen ei uusin komisario Adamsberg -mysteeri tuota pettymystä. Hyisiä aikoja (Gummerus 2016) hykerryttää.

Adamsberg-sarjan osissa seurataan useita tapauksia ja tutkintalinjoja. Yleensä ne viistävät muinaisia legendoja, joita nivotaan nykyhetkeen. Vaikken ole mikään yliluonnollisuusfani, Vargas onnistuu käännyttämään minut tarinan puolelle. Uskon, kun hyvin uskotellaan. Taas käy niin.

Hyisiä aikoja

Hyisiä aikoja sopii luettavaksi muinakin kuin hyisinä aikoina.

Hyisiä aikoja -romaanissa ensinnäkin salainen Robespierre-larppaajaporukka todistaa, miten Ranskan vallankumouksen traumat elävät sukupolvesta toiseen. Toisekseen Islannissa kymmenen vuotta sitten tapahtunut kauheus voi aiheuttaa murhamysteerin nyky-Pariisissa, eikä ole ihme, että mytologinen hahmo asumattomalta Kettusaarelta, Islannin takamailta, kutsuu Adamsbergia. Tutkittavat rikokset ovat hämmentäviä jopa Adamsbergin mielestä.

Komisarion mielessä pyöri inhottavan tiheä levämöykky, jonka lonkerot kuristivat häntä jopa öisin. Hän ei pitänyt käsillä olevasta tehtävästä.

Dekkari-ihannemiehiini lukeutuva Adamsberg kaikkine kummallisuuksineen on vastaansanomattoman valloittava. Vaistojen varassa toimiva ja ajatuksenjuoksultaan samea hahmo toimii arvaamattomasti. Myönnän, että kummallisuudet kieppuvat reunalla, jonka yli uskottavuus voi helposti läikkyä, mutta minä mieluusti seuraan levä- tai silakkaparvimaisesti lilluvaa mielenmaisemaa tai:

”- – juuri nyt me ajelehdimme kuin saippuakuplat tuulessa. On parempi olla ajattelematta liikaa.”

Aiempien osien perusteella tunnen miekkosen taustoja, repaleisia naissuhteita ja ohimenevän isyyden. Vaikkei Hyisiä aikoja tuo uutta hahmoon, se kuitenkin laventaa sitä, näyttää komisarion välittävää vaikkakin vaikeaa läsnäoloa. Muihin se vaikuttaa lojaliteettia lisäten tai etäännyttäen. Kummallisesti käy: en jännitä  romaanissa murhia, jännitän poliisiporukan henkilöjännitteitä.

Tässä osassa Adamsbergin värikkäistä alaisista osa nousee kapinaan omavaltaisen päällikön vuoksi. Uskon, että kirjan lukijalle on eduksi, että tuntee henkilöt ennestään, sillä parinkymmenen hahmon seuraaminen vailla ennakkotietoja voi olla työlästä. Monella on poikkeusominaisuuksia, joiden yhdistelmästä syntyy outo työporukka  – ja mielenkiintoinen henkilögalleria. Yli muiden nousevat muistihirmu Danglard, naismuuri Retancourt ja kirjavatukkainen Veyrenc.

Ehkäpä juoni junnaa paikoillaan muidenkin mielestä kuin Adamsbergin alaisten. Minulle viivyttely sopii, ja sulatan jotkut ”helpot” juonenkäänteet ja yhteensattumat. Jälleen kerran monista sivuhahmoista muodostuu lyhyin, iskevin tilannekuvin eläviä. Tyrskähtelen usein odottamattomasti polveileville keskusteluille, ja ihastelen ohimenevien kohtaamisten osuvaa kuvausta, pienin viittein onnistuvaa henkilöhahmotusta ja ajelehtivan juonen kasassa pysymistä. Ja Adamsberg: oudossa ylivoimaisuudessaan epäilyttävä ja niin kiehtova!

– – –
Fred Vargas
Hyisiä aikoja
Suomentanut Marja Luoma
Gummerus 2016
jännitysromaani
481 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

Sarjan osat: Sinisten ympyröiden mies, Kuriton mies nurin, Painu tiehesi ja pysy poissa (nämä kolme ensimmäistä on juuri ilmestynyt pokkareina), Ikimetsän sydän, Jalattomat, elottomat ja Normandialainen tapaus.

img_3223Eikä mene kuin muutama viikko, kun käynnissä on tämän vuoden dekkariviikko, jota emännöi Oksan hyllyltä.

 

2 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus

Avainsanat:

15 toukokuun, 2016 · 11:00 am

Jari Järvelä: Tyttö ja seinä

Jännittää lukea Jari Järvelän Metro-trilogian päätösosa Tyttö ja seinä (Tammi 2016). Tottahan odotettavissa on jännäri, vaan eniten hermostuttaa, pysyykö yllä taso. Ensimmäinen osa Tyttö ja pommi jysähti kunnolla, eikä sen jatko Tyttö ja rotta vähentänyt vaikutusta: nyt on ilmestynyt omaperäistä piissiä genreen.

Metro on graffiteja maalaava nuori nainen, jonka rakastettu Rust kuolee yhtenä maalausyönä. Syypää on vartija, jota Metro sittemmin jahtaa, ja Metroa jahtaa sekä vartija että kriminaali raharikas, jonka taideaarteet Metro tuhoaa. Tämä on karkea tiivistys aiemmin tapahtuneesta. Kolmannessa osassa menneitä selitellään tarinan tuntevalle toistelevasti, mutta kirjaa itsenäisenä teoksena lukevalle se on luonnollisesti tarpeen. Tyttö ja seinä huipentuu Metron määrätietoiseen tuhoretkeen Kotkassa ja lähiympäristössä, joissa hengenvaarassa ovat Metron lisäksi harvat hänelle tärkeät henkilöt.

Pohjimmiltaan Tyttö ja seinä on rakkausromaani. Menetetty onni on polttoainetta kostolle, jota Metro jääräpäisesti jatkaa kuin viimeistä rakkaudentekoa. Rust ei Metron mielessä ruostu vaan hohtaa entistä kirkkaampana. Surulle ei ole tilaa, mutta katkeruus oikeuttaa vaikka mitä. Romaani näyttää graffitityylille uskollisesti, miten rakkaus ei kuole – ja minua haudantakainen rakkaudentunnustus vavahduttaa.

Karu, tiivis ja visuaalisesti vaikuttava teksti menee ihon alle. Kerronta on kurinalaista ja havainnollista, erityisesti Järvelän tyyliin natsaa ääripäiden yhdistäminen. Väkivalta räiskähtää rajuna, ruumiinosien rusahdukset kuulee ja ruhjeet näkee. Vendettatyyppisessä kujanjuoksussa on vauhtia, johon onnistuneesti limittyy iskevä dialogi, pitkälti piikikäs sanailu. Kuitenkin joukossa on hetkellisesti rujouden riisuvia kauneuden ja välittämisen hetkiä.

Tyttö ja seinä -romaanissa herätellään myös hilpeyttä. Metron ex-isäpuoli maalataan melkoiseksi originelliksi, ja vaikutelmaa tukevat herran asuinympäristö ja ajopelit. Kotkalaiset hobitit ovat hekin erikoista porukkaa. Lisäksi romaani sisältää pahimman painajaiseni, johon liittyy vettä ja umpio. Tarjolla on vieläkin pahempaa – se, kun on umpio ja sitä itseensä. Ei niistä sen enempää. Eikä yhdestä liian ihmeellisestä sattumasta.

Tyttö ja seinä

Koko sarjan sydän ja sisus on Metro, jonka silmin kaikki nähdään, suulla kerrotaan, keholla koetaan. Muutamia muita viistoja vilkaisuja näkyy; jaan entisen isäpuolen Voltin  havainnot, kaikella rakkaudella:

– Olen seurannut sun elämääsi nyt muutaman päivän, ja mun täytyy sanoa että sun koko elämäsi on hätätilanne. Sun pitäis tyttö hyvä rauhottua. Ettet makaa kohta sairaalassa äitis vieressä. Oikeassa hätätilanteessa. Sä olet yksi kävelevä katastrofi.

Metron älykäs selviytymistaistelu tekee vaikutuksen. Lapsesta lähtien hänen on pitänyt pärjätä itsekseen, koska huhaa-äiti on tempoillut omiaan ja isä jättänyt. Joukosta erottuvana Metro on oppinut pitämään puolensa ja olemaan alituiseen varuillaan. Usko ihmisiin on mennyt, mutta luovuttaminen ei ole Metron juttu.

Kukaan ei tekisi mun puolesta mitään. Mun pitää toimia itse. Se oli ainoa hyvä ohje, jonka mä olin osannut itselleni antaa elämässä.

Kuolema on vain ulospääsy. Eläminen on paljon vaikeampaa, se vaatii sinnikkyyttä, sitä että jaksaa nousta jokaisesta kuopasta, johon putoaa, ja jatkaa matkaa. Ja niitä kuoppia riittää.

Ruumiinvammoja ja kalmoja kertyy yksityistä oikeutta jakavan naisen matkalla. Minut asetetaan moraaliseen konfliktiin. Olen Metron puolella, toivon hänelle pelkkää hyvää, mutta miten voin hyväksyä hänen pyövelintoimensa? Metro ei hevillä paljasta, että säälimättömyys kirpaisee. Toisaalta hän on kuolemanvaarassa ja puolustaa itseään. Ehkä toivoisin enemmän Metron pohdintaa aiheesta, sillä kovaksikeitetyn tyylin vaarana on yksioikoistus. Kyllä Metro on houkuttelevan ristiriitainen hahmo, mutta kolmannessa osassa on melko selvät (hyvät,) pahat ja rumat. Länkkäriksikö tämä meni?

Olkoon sitten graffitilänkkäri, yksinäisen kostajan ratsastus kohti auringonlaskua wraittaajien paratiisiin. Tyttö ja seinä etenee jäntevästi ja tilannekehittelyt onnistuvat yllättämään. Lopun unenomaisuus ja rytminmuutos on tyylikäs tapa viedä juttu päätökseen. Mikä loppulause! Heilauttaa se. Ja Metro jättää jäljen, eikä vain kaupungintalon seinään. Epäilyksettä ihmetyttö-Metro pysyy kulumattomana tagina lempijännärihenkilöitteni kuvagalleriassa.

– – –
Jari Järvelä
Tyttö ja seinä
Tammi 2016
jännitysromaani
262 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.
Lähiaikoina ilmestyy postaus Ompulta, jonka kanssa aiempien osien suhteen meillä on ollut kahden hengen pop up -blogibändi, sellainen myöhempien aikojen Metro-tytöt.

P.S. Tuijata ylpeänä esittelee romaanin Tyttö ja seinä kansiliepeen:

Tyttö ja seinä2

4 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus

Avainsanat:

11 toukokuun, 2016 · 5:24 pm

Ei mikään pikku juttu

Viisikymppisiään lähenevälle harva asia on pikku juttu. Vääjäämätön ajan kulku tikittää. Otetaan esimerkiksi yksi nainen, toimeton yksinhuoltaja. Exään on sotkuiset välit, murkkupoika datailee ja tarmokas ystävä välillä kiristää hermoja. Tätä kaikkea sakeaa pääsee viihtyen näkemään Valtimonteatterin näyttämöllä otsikolla Ei mikään pikku juttu.

Anja Erämajan teksti sopii näytelmähenkilöiden suuhun. Mieleenjuolahdukset ja siirtymät mielentilasta toiseen joustavat. Dialogi ei aina paljon monologista eroa, itsekseen ja ohi puhuminen on tavanomaista. Arjen oivallukset ovat yllättäviä, tavalliseen ilmaantuu vinkeä kulma, joka tölväisee – tilanteissa ja aiheissa on tunnistettavia jokanaisen kipupisteitä. Sopii miehillekin!

Esityksestä voi poimia Erämajan runoista tuttuja aineksia. Esimerkiksi Ehkä liioittelen hieman -kokoelmassa on viittauksia teinipoikaan, joka puhuu tunnistamatonta tietokonepelikieltä, niin myös näytelmässä, jossa on herkullisia hetkiä äiti-poika-suhteesta, hermojen menettämisen ääritilanteista hiljaiseen toivoon.

Päänainen on komediallinen kimurantti tyyppi, josta ystävä epäilee, ettei hänelle mikään riitä. Ystävä sen sijaa yrittää hallita elämää, mutta ei se niin mene. Naisten elämä etenee kriisistä kriisiin, joiden rytmiin näytelmä rakentuu. Hulvattomia ovat Demis Roussos -vainaan ilmestyminen, nukkuva miesvieras ja imurirobotti. 

Kolme näyttelijää täyttää intiimin näyttämön. Niina Hosiasluoma on lähes koko ajan näyttämöllä, hallitsee tilaa ja tilanteita ilmeikkäällä olemuksellaan. Pinja Hahtola ja Pyry Äikää hoitavat monet roolinsa mallikkaasti. Koomiseen tyylilajiin sujahtavat tyylittelyt, eivätkä liioittelut läiky yli. Ja totta on vähintään toinen puoli, vaikka vitsikkäästi katsojaa viedään.

Pienet teatterit saavat aikaan raikkaita esityksiä. Kannattaa siis käydä katsastamassa Ei mikään pikku juttu. Enää neljä näytöstä on jäljellä.

Ei mikään pikkujuttu
Valtimonteatteri
Teksti: Anja Erämaja
Ohjaus: Minna Koskela
Rooleissa: Niina Hosiasluoma, Pinja Hahtola ja Pyry Äikää
Lisää teatterin kotisivuilla.

Pikku juttuja esitysillasta:

Jätä kommentti

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus

Avainsanat:

12 huhtikuun, 2016 · 1:46 pm

Samuel Davidkin: Esikoisten lunastus

Skandinaaviseen jännityskirjallisuuteen ilmestyi juuri pikantti lisäys. Samuel Davidkinin esikoisromaani Esikoisten lunastus (Johnny Kniga 2016) kertoo suomenjuutalaisesta yhteisöstä ja hasidien juutalaislahkosta. Keväisen Helsingin kaduilla kuljetaan tiheästi ja etsitään talmudaarretta sekä sitä jahtaavia hämärämiehiä. Tällaista ei ennen suomalaisjännäreissä ole ollut.

Eskoisten lunastus
Juutalaisuusjuonne on kirjassa oleellinen, niin myös kahden päähenkilön osuus. Leo Asko on omaperäinen poliisitutkija, erakoituvalta ja kompleksiselta vaikuttava oman tien kulkija. Hänen luottoapunaan toimii vakaumuksellinen juutalaisuskovainen Daniel, joka hänkin on vakavamielinen kolmikymppinen. Kumpikin tahoillaan kipuilee perheasioita. Noir-henkisyyttä on tarinassa ja henkilöissä, Danielin sanoin Leolle:

Olet ollut paikalla, kun pimeys on ollut läsnä. Niin yksinkertaista se on, ja samalla sitä ei voi koskaan kokonaan korjata tai selvittää. Tiedäthän, kuinka haavoittuva ihmissielu on. Sen osat ovat kuin lankoja vaatturin käsissä, ja on pienestä kiinni, että se saavuttaa ja säilyttää muotonsa.

Samuel DavidkinPidättäydyn enemmiltä paljastuksilta. Päästän välillä ääneen itse kirjailijan, sillä kuuntelin hänen haastatteluaan maaliskuun lopussa:
– Joskus kun menee syrjään, näkee paremmin, mistä on kyse. Tämä pätee Askoon, sama pätee juutalaisuuteen. Isättömyyden teema on myös syrjässä oloon liittyvää. Se tuli kirjaan, koska vanhemmuuden merkitys on kiehtonut minua. Toisen vanhemman puuttuminen jättää aina jäljen. Päähenkilölle se on sulkeutumaton haava. Sama koskee muitakin hahmoja.
– Tarina on fiktiivinen mutta juutalaisuuden historia Helsingissä on faktaa. Suurin osa juutalaisista muutti Helsinkiin tsaarin sotilaina 1860-luvulla. Juutalaiset elävät koko ajan menneisyydestä tietoisina. He muistavat 3000 vuotta vanhoja asioita ja viimeisen 100 vuoden dramaattisia asioita. Mystiikka kuuluu juutalaisuuteen, ja kirjassa on hieman sitä. Aihe on lähellä minua, juutalaisuus on oma selkärankani.

Toistan: juutalaisuus on jännityskirjallisuudessa tuore näkövinkkeli, ja kiehtovasti se kirjassa kulkee. Siinä on vahva sisäpiirituntemuksen sointi. Toinen asia, joka minua kiinnostaa, on elävä miljöö. Nimetyillä keskustakadulla kulkemista kuvaillaan tarkasti. Helsinki on selvästi yksi päähenkilö. Näin Davidkin totesi kaupunkikuvauksesta ja painotti sen merkitystä:
– Helsinki on minulle koko ajan läsnä ja kiehtoo, en haluaisi olla missään muualla.

Esikoisten lunastus -dekkarissa on minun makuuni jonkin verran epätasaisuutta. Vaikka keskushenkilöissä on omaperäistä virettä, heissä on jotenkin erikoisen veretöntä varovaisuutta. Etenkin käsivarren mitan päässä pidetyt naissuhteet hämmentävät, mutta se myös vaikuttaa siten, että toisaalta joudun perusdekkareista poikkeavan suhdekuvaustavan pauloihin. Totean kuitenkin: etäisenkohtelias ilmaisu voisi jatkossa väkevöityä. Eniten murehdin kielellisiä kömpelyyksiä ja hitusen kankeaa kerrontaa.

Koska aihepiiri kytee, jopa kipunoi, ja miljöö loistaa, jatkan Davidkinin tuotannon seuraamista. Kirjan ihmissuhteet jäävät auki. Kirjailija kertoikin, että niitä on tarkoitus syventää ja kirjalle on jo tekeillä jatko-osa.

– –
Samuel Davidkin
Esikoisten lunastus
Johnny Kniga 2016
jännitysromaani
299 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

3 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus

Avainsanat:

24 maaliskuun, 2016 · 7:43 am

Eppu Nuotio & Pirkko Soininen: Nainen parvekkeella

Kovin paljon ei kimppakirjoja tehdä, joten on mielenkiintoista lukea dekkari, jolla on kaksi tekijää. Eppu Nuotion ja Pirkko Soinisen kirja Nainen parvekkeella (Bazar 2016) on lisäksi aihepiiriltään omaperäinen: keskiössä on Albert Edefeltin maalaus 1880-luvulta, Nainen parvekkeella.

Nainen parvekkeella 1

Berliinissä asuva dokumentaristi Salome Virta aloittaa kirjeenvaihdon vanhemman suomalaisherrasmiehen kanssa, sillä Arvo Samuel Joenmaa omistaa Edefeltin maalauksen, josta Salome kaavailee dokumenttia. Nainen parvekkeella-maalaus alkaa kiinnostaa muitakin, ja tapahtumiin sotkeutuvat pariisilainen Edefelt-tutkija ja Pariisissa asuva Joenmaan poika Tuomas. Välillä poiketaan 1800-luvulla Edefeltin asuintalossa Pariisissa ja seurataan parisuhdetragediaa. Merkittäviä sivuhenkilöitä ovat pariisilaiset portinvartijamadamet.

Romaanin jännitysjuonne käynnistyy hitaasti, vasta loppupuolella alkaa tapahtua rikoshenkisesti. Nykyaikaan sijoittuvissa Pariisin tapahtumissa on kuitenkin juonikipinöitä stalkkauksineen ja motiiviepäilyineen. Lopussa itse rikososuus pläjähtää aika liimatusti. Kiinnostavinta onkin taide, sähköpostikirjeenvaihto ja ihmissuhteet.

Olen miettinyt sitä, miten ihmisten tarinat kietoutuvat toisiinsa odottamattomalla tavoilla. Kiitän sinua luottamuksesta, sillä että kerroit salaisuutesi. Uskon, että salaisuutemme ovat arvokkainta mitä meissä on.

Näin koko kirjan luonnettakin hyvin kuvaavasti kirjoittaa A. S. Joenmaa Salome Virralle. Näiden kahden kirjeenvaihdossa tulee hyvin esille vähittäinen välittämisen ja luottamuksen synty sekä sen ailahtelu. Toisenlaisiakin suhteiden etenemiskuvauksia kirjassa on. Mielenkiintoista on tietylainen epäromanttisuus, vaikka kuuma Pariisi ja vehreä Ruissalo hehkuvat kesän väreissä. Tuomakseen littyvissä jutuissa on heikkoja lenkkejä, mutta isä-poika-suhde pohjustuu ja etenee. Yllätyksiä pulpahtelee, yhteensattumiakin.

Kokonaisuus on viihdyttävä: näppärästi juonilankoja punova, ei hiuksia nostattava dekkari, vaan jännitysaineksinen ihmissuhderomaani taidemaustein. Kahden aikatason kuljetus kirjeenvaihdon lisäksi sujuu mainiosti, ja tapahtumien katsominen eri kanteilta virkistää.

Rakenteen muotoutumisesta kertoi Eppu Nuotio kirjan julkistamistilaisuudessa:
– Kirjeromaanimuoto sopi meidän kummankin kirjoittajan elämäntilanteisiin: toinen asuu Turussa, toinen Berliinissä. Aluksi kirjoitin Salomen osuuksia, Pirkko iäkkään taidehistorioitsijan osuuksia, mutta muokkausvaiheessa kumpikin työsti kokonaisuutta. Ja vähitellen kerrontaan tuli muutakin kuin sähköposteja.
– Edefelt-tuntija Anna Kortelainen luki käsikirjoituksen ja antoi innostunutta palautetta. Romaanissa on hyödynnetty tutkimustietoja, siis olemme käyttäneet faktaa mutta myös keksineet paljon omasta päästämme.

Nuotio & Soininen

Pirkko Soininen, Virginie  Edefeltin maalauksen luonnoksessa Nainen parvekkeella ja Eppu Nuotio

Kirjailijapari Eppu Nuotio ja Pirkko Soininen tapasivat muutama vuosi sitten Soinisen blogin kautta, he ystävystyivät ja vähitellen syntyi yhteinen dekkari-idea, josta Bazarin väki innostui. Kumpaakin kirjailijaa kirjoittamisen lisäksi yhdistää viehtymys kuvataiteeseen ja visuaalisuuteen, mikä vaikutti merkittävästi yhteiskirjan aiheen valintaan.

Edefelt-ideaan kirjailijoita inspiroi Bukowskin luettelo, jossa Nainen parvekkeella -maalaus oli myynnissä. Julkkarijuhlissa pääsi näkemään maalauksen luonnoksen. Lähi-Tapiolan omistuksessa oleva teos ei aikanaan mennyt liian tummasävyisenä kaupaksi. Varsinaisen heleän maalauksen olinpaikasta ei ole tietoa.

Nainen parvekkeella 2

Nuotion ja Soinisen taidedekkariyhteistyö ei ehkä jää tähän:
– On kiinnostavaa, että taiteeseen liittyvät rötökset ovat kolmanneksi yleisimpiä rikoksia. En sano, että jatkamme samojen henkilöiden kanssa, mutta kyllä kutkuttaa jatkaa taiteeseen liittyvää jännitystä, vihjaili Eppu Nuotio.

Eppu Nuotio

– – –
Eppu Nuotio & Pirkko Soininen
Nainen parvekkeella
Bazar 2016
dekkari
299 sivua.
Julkistamistilaisuus Lähi-Tapiolan pääkonttorissa 15.3.2016.
Sain kirjan kustantajalta.
Muissa blogeissa mm. Hemulin kirjahylly (kiitos julkkariseurasta!) ja Lukutoukka-Krista.

4 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus

Avainsanat: ,

7 maaliskuun, 2016 · 7:38 am

Alexander McCall Smith: Pienten muutosten kauneussalonki

Botswanalainen Naisten etsivätoimisto nro 1 on muutostilassa. Mma Makutsi on raskaana, ja uusi tilanne nostaa pintaan tunteita. Niitä Alexander McCall Smith pukee sanoiksi taattuun, leppoisaan tyyliin. Mma Ramotswe-sarja siis jatkuu osalla Pienten muutosten kauneussalonki (Otava 2015).

Juonentynkänä on kaksi casea: joku mustamaalaa uuden kauneushoitolan omistajaa ja maatilan perijä pitää todistaa oikeaksi. Selvittelyihin kuluu aikaa, rooibois-teetä ja polveilevaa keskustelua. Mma Ramotswe-brändiin liittyy varovaisen hienotunteinen lähestymistapa, ja etsivätoimistojohtajan ihmistuntemusta onkin ilo seurata.Pienten muutosten

Olen aiemmissakin osissa huomannut, että kiertelevänkaarteleva laahaavuus toisaalta viehättää, mutta osa osalta samantyylinen tapahtumakuvaus tuppaa väsyttämään. Hereillä minut pitävät päähenkilöiden yksityiselämän tapahtumat ja ruohonjuuritason inhimillisyys.

”Kuten ihmiseet” mutisi Mma Ramotswe. ”mekin kinastelemme aina – ja ihan samoista asioista kuin eläimet. Maasta. Tilasta elää tai työskennellä.”
”Ehkäpä.”
”Kyllä se niin on. Ja ne, jotka onnistuivat valtaamaan paikan ensimmäisinä, ajattelevat että heillä on oikeus ajaa kaikki muut pois. Niin kuin tuo lintu tuolla. se oli siinä ensin, niin se sanoo. Toinen lintu on pelkkä tunkeilija.”

Äkkiväärä ja herkästi loukkaantuva Mma Makutsi on oiva vastapari lempeälle etsivätoimiston johtajalle. Naisten kiintymys kirkastuu tässä osassa: muuttuvassa tilanteessa keskinäinen solidaarisuus ja tarvitsevuus paljastuvat. Kevytjännitysromaanissa on jokunen koskettava kohta, jossa lämpö siirtyy kirjan sivuilta lukijan sisuksiin. Henkilöt muuttuvat ja kehittyvät, lisäksi vauva muuttaa yllättävästi muitakin kuin vain Mma Makutsin lähiperhettä.

Kun pohjoisen pallonpuoliskon kevättalven harmaus  ja masentavat maailmanuutiset synkistävät, voi arkihehkuinen afrikkalaisviihde piristää. Ja vaikkei tarinan säteily pitkäkestoisesti vaikuta, hetkellinen todellisuuspako rentouttaa. Mma Ramotswen selväpäinen kiltteys tavallisen elämän ilkeyksien, petosten, kiistojen ja loukkaantumisien vastapainona on hellyttävää.

– – –
Alexander McCall Smith
Pienten muutosten kauneussalonki
Suomentanut Outi Järvinen
Otava 2015
199 sivua.
Lainasin kirjastosta e-kirjana.

3 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus

Avainsanat:

28 tammikuun, 2016 · 7:41 am

Tapani Bagge: Musta pyörre

Lajityyppinä historiallinen dekkari on innostava. Entisajan tapakulttuuri, tunnelma ja miljöö tuottavat monesti houkuttelevan kehyksen jännitysjuonelle. Tapani Baggen neliosianen värisarja liikkuu 1930-40-lukujen taitteessa noir-henkisesti. Kaksi ensimmäistä osaa olen lukenut aikoja sitten, nyt osuu lukuvuoroon kolmas osa Musta pyörre (Crime Time 2012).
Musta pyörre

Musta pyörre on sijoitettu vuoteen 1942. Valpon ylietsivä Mujunen ratkoo rikoksia sota-aikana, jota leimaa polittisesti kireä ilmapiiri. Asemasota on jumissa, kommunisteja jahdataan kotirintamalla ja aseveljeys Natsi-Saksan kanssa velvoittaa veljeilyyn.

– Onko sinulla jotain Himmleriä vastaan? Karlsson tivasi. – Mitäpä minulla, Mujunen sanoi. – Mukava mies, aseveli ja kollega. Kaikkeen sitä ihminen työnsä vuoksi joutuu, hän ajatteli. Suojelemaan miestä, jonka mieluiten kuristaisi omin käsin. Isänmaan etu vaati yhteistyötä murhamiesten kanssa. Miten pitkälle siinä oltiin valmiita menemään?

Mujunen on viisikymppinen jermu, joka yksikätisenä tuurijuopponakin on kunnon mies, oikea Ihanneurho. Mujusen synkeyteen taipuva elämänasenne sopii ajankuvaan. Hän kuulustelee inhimillisesti, päättelee asioita nokkelasti ja toimii tehokkaasti. Mujunen puhuu useita kieliä ja klaaraa kiusalliset tilanteet jämäkästi. Hän vastustaa mielivaltaa, siksi hän toimii niin juutalaisten kuin sotavankienkin puolustajana. Tilanteen niin vaatiessa hän muuntautuu vaikka vakooja-upseeriksi. Taunopalomainen ulkokuori tehoaa naisiin. Leskimies-Mujunen hellii muistoja entisistä rakkaistaan, ja lankeaa lyhytaikaisesti lemmekkäisiin, kypsiin naisiin.

Aimo annos kliseisyyttä naurattaa, ja kyllä sydämeltään haavoittuvainen ja välillä sarkastisesti sanaileva Mujunen viekoittelee tykästymäänkin. Päätän nimittäin ottaa Mustan pyörteen genrensä edustajana, enkä odota rajoja rikkovia syvällisyyksiä. Oikeustajuisella machomeinigillä porskutetaan. 

Bagge pudottelee autenttisuutta tukevia historiafaktoja vilkkaasti juoksevaan juoneen. Aiemmassa Mujus-sarjan osassa oli kiehtovaa Petsamo-elämää, tässä käydään suomalaisessa keskitysleirissä ja Äänislinnan kaupungissa. Tällaiset ympäristöt eivät ole yleisiä suomalaisessa proosassa. Mitähän olisi syntynyt, jos koko juttu olisi keskittynyt Äänislinnan tienoille – olisivatko aiheenkäsittely, tarina ja henkilöt syventyneet? Nyt ei aihelmia säästellä.

Historiaseikkailu viihdyttää, joskin pahojen ja hyvien tyyppien väliin toivoisin välimuotoja. Pitääkö minun kuitenkin vetää toimintajännäristä korkealentoisia johtopäätöksiä tähän päivään? Pitää. Se, mitä Bagge kertoo natsimielisistä, erilaisia vainoavista suomalaisista, pistää miettimään päivittäisuutisia katupartioiden ja kodinturvajoukkojen kokoamisesta sekä kansallismielisestä uhosta. 1940-luvun alun asenneilmapiiri kuulostaa turhan tutulta juuri nyt. Silloin otettiin natseista mallia ja…

Ja Suomi oli samassa veneessä. Tukevasti karilla.

– – –
Tapani Bagge
Musta pyörre
CrimeTime 2012
jännäri
392 sivua.
Luin e-kirjana HS-kirjastosta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus

Avainsanat:

16 tammikuun, 2016 · 7:39 am

David Lagercrantz: Se mikä ei tapa

Luettelenpa asiat, jotka nyt vain täytyy hyväksyä:
1. Lisbeth Salander on sarjakuvien ja tarujen supersankariperillinen, ainakin Pepin, Robin Hoodin ja Waspin (?) ihmetyttöristeytymä. Kipeän hyvä ollakseen totta. Ai niin, onkin fiktiota.
2. Mikael Blomkvist on jumaloitu journalisti. Tällaisia pitkän kaavan printtimedian julkkissenttaajia siis voi olla. Fiktiossa.
3. Nerot ovat vähintään sosiaalisesti rajoittuneita, parhaimmillaan autistisia savantteja.
4. Alkulukujen moninaisuus yhdistyy tekoälytutkimusrikollisuuteen ja Amerikka-Venäjä-vehkeilyyn Helsingin kautta Tukholma polttopisteenä. Ei se mitään, vaikkei tästä paljon ymmärrä.
5. Rahastustarkoituksessa tuotettu suosikkisarjan jatkoteos voi silti olla viihdyttävää jännityskirjallisuutta.
Se mikä ei tapa

David Lagercrantz kaikista epäilyistäni huolimatta selviytyy melkein mahdottomasta tehtävästä. Se mikä ei tapa (WSOY 2015) sointuu Stieg Larssonin menestystrilogian sävyihin. Olen aika ällistynyt siitä, miten tutut henkilöt jatkavat elämäänsä tunnistettavalla kuvaustyylillä.

Juoni kulkee ansoja virittäen. Henkilöitä on turhan paljon, vaan aika hyvin heidät saadaan punottua tapahtumakäänteisiin. On toki joukossa ennalta-arvattavaa ja varmuus siitä, että supersankarit selviävät. Joukossa on hämmentävän runsaasti matemaattistietoteknistä luentomateriaalia tällaiselle lyhyen oppimäärän rimaahipoenselviytyjälle.

Tärkeintä on että me ymmärrämme että elämä on vakavaa ja rikasta. Meidän tulee sekä arvostaa sitä että pyrkiä parantamaan maailmaa.

Ohhoh! Näin ylevästi kaiken hakkerointi- ja takaa-ajomelskeen keskellä siteeraa rabbiaan romaanin kiinnostavin henkilö, rikostutkija Bublanski, joka etsii elämään tarkoitusta sekä ratkaisua murhaan, katoamiseen ja hakkereiden tietovuotoihin. Häneen keskittyvät keskeisimmät syvävirtaukset. Dekkarin ydintä on tietoteknistymisestä haurastuneen maailman muutostuska, jota meidän kaikkien puolesta Bublanski potee.

”Me elämme sairaassa maailmassa, Mikael.”
”Niinkö?”
”Maailmassa, jossa vainoharhainen on terve.”

Mikael on vetämättömässä kunnossa, Lisbeth sen sijaan kuin nälkäinen näätä. Sananen vielä Lisbethistä. Onhan hän uskomaton luomus. Voin vain toistaa itseäni ja tähdentää, että tyypin suhteen on luovuttava uskottavuusodotuksista: tuloksena voittamaton äärimmäisyys. Olkoon hän kaikkien epäinhimillisyyksiä kokeineiden selviytymisuskoa kannatteleva superhahmo. Sarja jatkukoon – hyvän ja pahan taistelu jää merkittävästi kesken.

– – –
David Lagercrantz
Se mikä ei tapa
Suomentanut Outi Menna
WSOY 2015
Jatkoa Steig Larssonin Millenium-sarjalle
544 sivua.
Sain bloggaajakaverilta.
Muualla muun muassa:
Kulttuuri kukoistaa pitää kirjaa vauhdikkaana ja tasokkaana vaikka henkilöitä aiempaa laimeampina.
Kirsin kirjanurkkaa ärsyyntyi mutta halusi kuulla kaiken nyt ja vielä lisää tulevaisuudessa.
Kirsin Book Club olisi halunnut tykätä enemmän.
Lillin kirjataivas koki odotuksensa täyttyneen.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus

Avainsanat:

5 tammikuun, 2016 · 5:01 am

Renée Knight: Kenenkään ei pitänyt tietää

Jännärivuosi 2016 on hienoa aloittaa tällaisella kirjalla, joka yllättää ja muuttuu. Renée Knightin trilleri Kenenkään ei pitänyt tietää (Otava, ilm. 5.1.2016) on ilmeisesti innostanut jo ympäri englanninkielistä maailmaa ja se on kääntymässä usealle kielelle.

Priimatrillerissä psykologista korkkiruuvia kierretään, ja väännössä irtoavat purut murenevat vanhaan espanjalaisviiniin, jota voisi luonnehtia adjektiiveilla nahkainen ja kitkerä. Pahoittelen tällaista koristelua, joten sanon suoraan: Knightin esikoiskirjassa on tehokas juonenkuljetus nyky-Englannissa ja parinkymmenen vuoden takaisessa Espanjassa.

Catherine jatkaa matkaa alas, ja kirjan katkelmat välähtelevät hänen päässään. Osa Brigstogen kuvauksista piti paikkansa. Mistä tieto on peräisin? Ja sitten hän kuulee menneisyydestä kaikuvan äänen: räps, räps, räps.

Catherine tunnistaa itsensä hänelle lähetetyn romaanin henkilöstä, ja käy ilmi, että romaani on varta vasten tehty herättämään hänen syyllisyytensä. Se, mitä on tapahtunut, on tuhonnut ainakin yhden pariskunnan. Se, mikä on nyt kirjoitettu, muuttaa peruuttamattomasti Catherinen, hänen miehensä ja aikuisen poikansa elämän. Mikään ei ollutkaan sellaista kuin oli näyttänyt olevan, ja uhat vaihtuvat toisiin. Onnistuneinta trillerissä on tapahtumien vähittäinen paljastuminen sekä asiantilojen ja henkilöiden muutos. Siinä sivussa muokkautuu lukijan suhtautuminen kuvattuihin henkilöihin.Kenenkään ei pitänyt tietää

Kenenkään ei pitänyt tietää etenee näkökulmia vaihdellen, mikä ei ole uusinta uutta, eikä sekään, että kerrontaan on upotettu romaanisepitettä ja mennyttä aikaa. Nämä keinot sopivat tähän tarinaan mainiosti lisäämään hinkua tietää asioiden todellinen laita. Vaikka loppupuolella on jännityslopahdusta, muuttavat viime sivut käänteentekevästi jälkimakua.

Kuten monesti, nytkin perhesuhteet ovat tärkeitä. Voi pojat ja poikien äidit! Kipeitä kehityskulkuja kuvataan uskottavasti ja mielestäni jopa erilaisesta kulmasta kuin tavallisesti. Tästäkin kirjasta varmasti tehdään tiheätunnelmainen leffa tai sarja, ja kyllä kirjan kimmoisa kerronta ja nopeat leikkaukset sopivatkin sekä jännäritekstiin että draamaan.

– – –
Renée Knight
Kenenkään ei pitänyt tietää
Disclainer
Suomentanut Arto Schroderus
Otava 2015, ilmestyy 5.1.2016
trilleri
318 sivua
Sain ennakkokappaleen kustantajalta.

4 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus

Avainsanat:

31 joulukuun, 2015 · 10:00 am

Vuosikatsaus 2015

Paras kotimainen romaani

OneironArpaa heitän, noppa jää kallelleen. Hienoa, että saa olla sekä-että, eikä valita tarvitse. Siis: sekä lyhyt ja täyteläinen että laaja ja haarautuva. Pitemmittä puheitta valintani ovat Petri Tammisen Meriromaani ja Laura Lindstedtin Oneiron. Minua miellyttävät kirjat, joissa elämä on moniselitteistä, jopa sietämätöntä, silti mahdollista ja puhuttelevaa.

kesäpari

Kotimainen ja käännetty, vuoden 2015 elämyksiä.

Parasta käännettyä proosaa

Saatana 2Viime vuoden käännöskirjoista en löytänyt yhtä kiinnostavaa luettavaa kuin viime vuonna. Lukuisia hyviä lukukokemuksia on silti ollut. Blogistania Globalia -äänestykseen osallistun, ja vielä on siis aikaa pohtia valintoja (postaukseni ilmestyy 13.1.). Valitsen tähän listaukseen klassikon. Kiitos kirjabloggaajien klassikkohaasteen luin vihdoin Bulgakovin Saatana saapuu Moskovaan. Kummallinen irreaalia harova kirja on kiinni ajassaan, irti siitä ja tarrautuu tähän päivään. Ilmeistä klassikkoainesta!

Paras kotimainen dekkari

Tyttö ja rottaMetro-tyttöjä täällä ollaan. Odotan jännityksellä Jari Järvelän Metro-trilogian viimeistä osaa, joka on keväälle luvattu. Tiukka tyyli, tuore aihepiiri ja kiinnostava päähenkilö ihastuttavat. Liputan yleensä psykologisen jännityksen puolesta. Sitäkin on kakkososassa Tyttö ja rotta. On niitä verikekkereitäkin. Menköön. Tämän kerran. Ja sitten vielä ensi keväänä.

Paras käännösdekkari

Nesser juoniTaas arpakuutio keikkuu: Barbarotti vai Brodie? Nyt en taidakaan valita dekkaria vaan dekkari-ihannemiestä. Håkan Nesser päättää kunnialla Barbarotti-sarjansa Pikku-Burman teurastajatar. Ihmispoloisten yksinäisyys, kamppailu ympäröivää ankeutta vastaan ja vastoinkäymiset ovat arkista aineistoa, joista Nesser luo inhimillistä tarinointia. Keskeinen kiinnostavuuselementti on pääpoliisin elämänkulun ja sielunkamppailun seuraaminen. Hieno henkilökuva! Niin on kyllä Jo Nesbøn Olavkin ja…

Parasta historiafiktiota

”Tässäkin päivässä on jotain, jos ei muuta niin kissan maito.”

”Tässäkin päivässä on jotain, jos ei muuta niin kissan maito.”

Anneli Kanto luo pyövelin, tuomarin ja apteekkarin näkökulmista elävän kuvan 1600-pikkukaupunkielämästä. Ja pyöritään siinä muuallakin Euroopassa. Pyöveli on komea romaani kerronnallisesti ja aiheiden käsittelyn kannalta. Monet ainekset pysyvät kasassa, ajankuva vakuuttaa ja henkilöt koukuttavat seuraamaan. Kuvauksessa on pyöveliammatin karkeutta, mutta siinä on myös hupaisat hetkensä. Minua esimerkiksi huvitti pyöveleiden tyhy-tapaaminen Saksanmaalla.

Parasta tietoa

NaparetkiBea Uusman Naparetki vie arkistoihin, vanhoihin päiväkirjoihin, arktiselle kuolinsaarelle – puhuri käy. Taitava teksti, taitto ja toteutus sulattavat minut. Täysin älyvapaa kuumailmapallolentoyritys jälkiseurauksineen 1800-luvun lopulla muuttuu 2000-luvun alussa tietotekstiseikkailuksi, joka vetää kuin paras fiktio. Kummallisesti riveistä tunkee romaniikkaa, toisaalta onhan kirjan alaotsikko Minun rakkaustarinani.

Parasta draamaa

oopperataloTeatteri- ja elokuvakokemukseni ovat olleet niin harvalukuisia, etten tohdi nostaa yhtä ylemmäksi muita. Poimin viimeisimmän ja siksi mielen päällä pyörivän kulttuurikokemuksen. Kansallisoopperan Thaïs joulun alla osui sopivaan aikaan: työtauko ja loman aloitus lähtivät siitä käyntiin. Melodinen, romanttinen musiikki ja korea art deco -toteutus veivät arjen yläpuolelle ja nostattivat irti olon tunnelmaa.

Parasta tv:ssä

Miss FisherMennyt kiehtoo ja etenkin 1920-luku. Totta kai Downton Abbeyn viimeiset vaiheet on tarkkaan katsottava. Mitä silmäkarkkia! Ja leskikreivitär Violetin pistämättömät lohkaisut! On herkullista, että kiintoisimmat hahmot ovat vanhoja rouvia. Silti valitsen vuoden tv-ilostuttajaksi Neiti Fisherin etsivätoimiston. Keski-ikäinen Neiti Fisher ratkoo reippaasti rikoksia ja toteuttaa estoitta naiseuttaan. Neidin osaaminen ohittaa kaikki uskottavuusrajat, mutta viihdyttävyyskertoimet ovat suuret. Tietysti iso osa viehätystä on 20-lukulainen tyylikkyys. Eipä unohdeta romantiikkaa: komean komisaarion ja neidin ensisuudelmaa saa odottaa kolme tuotantokautta. Australiassa pykätään sarjasta jo neljättä kautta.

Parasta kuvataiteessa

Ai Weiwei 1Näin hienon Ellen Thesleff -näyttelyn Turussa ja tarinallisen suomalais-norjalaisen -maalaustaidekatsauksen Ateneumissa. Jälkimmäisen kävin katsomassa kahdesti. Cartier-Bressonin valokuvat vaikuttivat myös. Vanha taide elää ja voi hyvin. Muitakin näyttelyitä katsastin meillä ja muualla. Vahvimmin vuoden taidekokemuksista mielessä myllää kiinalaisen Ai Weiwein näyttely Tennispalatsissa. Teoksissa on avartavaa puhuttelevuutta. Ja huippuna on taiteilijan nappaama pariselfie.

Paras matkakokemus

Kesällä Gdansk ja joulua ennen Riika: minilomat lähimaihin irrottavat yllättävän tehokkaasti rutiineista. Nautittavaa on kävelykaartelu uusissa maisemissa, ja historian kuiskailu murjottujen kaupunkien korjatuista perustuksista kiihottaa mielikuvitusta. Istuskelu pikku kuppiloissa ja ihmisten katselu – parasta proosaa. Vai jopa runoutta, joskus draamaakin.

Gdansk

Gdansk

Torun

Torun

101

Sopot

Riika

Riika

Kohottava kirjallisuustilanne

Jussi Valtonen ja minäPäätin elämäni yhden pitkän ja tärkeän ajanjakson elokuussa. Sen kulminaationa voisi pitää noin kolmesataapäisen kollegakuntani edessä vetämääni kirjailijahaastattelua. Tilanne alkoi tuntua oudon henkilökohtaiselta: siihen yhdistyivät  ammatti-identiteettini muuttuminen ja kirjabloggaajaharrastukseni jatkamisen punnitseminen – ne jännittivät (ja jännittävät yhä). Kaiken hermostuksen keskellä pysähdyin kohtaamaan tekstinsä ja esiintymisensä kanssa sinut olevan kirjailijan, Jussi Valtosen. Kirjailijahaastattelusta sukeutui antoisa keskustelu teemoista ja teksteistä. Kirjat ja kirjallisuus merkitsevät ja puhuttelevat.

Oma tuotanto

Työryhmän kanssa työstetty ja uudistettu oppikirja ilmestyi elokuussa. Ajantasaistus muutti kymmenkunta vuotta sitten ensi kerran kootun kirjan melko perusteellisesti, mikä on hyvä asia. Tuotantoa tämäkin: kissani runoilee sännöllisesti. Hän on erikoistunut haiku- ja tanka-sanailuun. Uusia ajatushenkäyksiä on ilmestynyt noin kerran viikossa: Alman runot.Vaihtuu

2 kommenttia

Kategoria(t): Asiaproosa, Dekkari, Kirjailijatapaaminen, Kirjallisuus, Kirjallisuuspohdintoja, Kulttuurimatkailu, Listaus, Oppera, Sekalaista

Avainsanat: , , , , , , , ,

20 joulukuun, 2015 · 10:52 am

Liane Moriarty: Mustat valkeat valheet

Jopas koukutti! Mustat valkeat valheet (WSOY 2015) on terävä, hauska, kauhea ja tuore jännäri- ja ihmissuhderomaani. Liane Moriartyn dekkari piti ahmaista yhdeltä istumalta.Mustat valkeat valheet

Australialaisen rantakaupungin kouluun ilmoittautujien tapaamisessa sattuu pikkulasten kiusaamistilanne. Alku on dekkariksi poikkeuksellinen, jo se vetää minua virkeän tekstin puoleen, samoin rakenteeseen upotettu vihjailukuulustelu. Alusta asti annetaan ymmärtää, että rikos tapahtuu ja sitä selvitetään. En vain tiedä, kuka on uhri, kuka on tekijä ja miten rikos tapahtuu. Tai arvaan kyllä jo aika alkuvaiheessa kauheimman kelmin, mutta ei sekään haittaa, sillä haluan selvittää, mitä tapahtuu ja miten. Ja jos tarinassa on monenlaisia tasoja, niin on pahuudessakin:

Madeline tuli ajatelleeksi, että maailmassa on monia pahuuden tasoja. Pientä pahuutta, kuten esimerkiksi hänen omat pisteliäät sanansa. Tai se ettei jotakuta lasta kutsuttu juhliin. Oli isompaa pahuutta, kuten esimerkiksi vaimon ja vastasyntyneen lapsen hylkääminen ja seksi perheen lastenhoitajan kanssa. Ja oli pahuutta, josta Madelinella ei ollut kokemusta: julmuutta hotellihuoneissa, väkivaltaa esikaupunkikodeissa, kaupankäyntiä pienillä tytöillä, viattomien sydänten särkemistä.

Kirjassa on kerrassaan kiinnostava kattaus ihmistyyppejä. On kuin jotkut Vauva-lehden vouhottajat olisivat siirtyneet viisivuotiaiden vanhemmiksi australialaiseen proosaan. Tämän porukan ohella on muutama äiti, joista irtoaa vanhemmuuden ja ystävyyssuhteiden moniulotteisuutta. Madeleinella on uusperhepulmia, Celestellä piiloteltu parisuhdekurimus ja Janella yksinhuoltomurheet.

Ilmaisen asiat tässä tietoisesti hyvin lievästi – jää sinulle arvuutteluvaraa – sillä käsittelyssä on kouraisevia asioita lapsista ja aikuisista. Moriarty kertoo niistä osittain kepeästi, mutta perheensisäisiä tai muita väkivaltaisia hirveysmekanismeja hän ei häivytä.

Australialaista kirjallisuutta en juuri tunne, enkä ole Liane Moriartyn tuotantoa aiemmin lukenut – jatkossa luen. Ei Mustat valkoiset valheet ole huikaisevaa taideproosaa, silti arvostan sen aiheenkäsittelyn ketteryyttä sekä juonenkuljetus- ja henkilökuvarakennustaitoa. Dekkarigenre saa tällaisesta uutta säväystä.

BONNIE: Kaikki oli vain hirveää väärinkäsitystä. Ihmisten tunteita loukattiin, ja sitten kaikki riistäytyi hallinnasta. Niinhän siinä käy. Kaikki konfliktit juontavat juurensa siitä, että jonkun tunteita on loukattu, eikö totta? Avioerot. Maailmansodat. Oikeustoimet. Tai no jaa, ehkä eivät kuitenkaan kaikki oikeustoimet. Maistuisiko yrttitee?

– – –
Liane Moriarty
Mustat valkoiset valheet
Suomentanut Helene Bützow
WSOY 2015
Jännäri
301 sivua.
Ostin e-kirjana.
Muita riemastujia ovat olleet mm. Leena Lumi, Kasoittain kirjoja, Sallan lukupäiväkirja ja Rakkaudesta kirjoihin.

6 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus

Avainsanat:

30 marraskuun, 2015 · 4:10 pm

Pierre Lemaitre: Alex

Alex2Viime syksynä Pierre Lemaitre humahti tietoisuuteeni historiaromaanilla Näkemiin taivaassa. Vaikka tuon romaanin henkilöhahmot ovat äärimmäisiä, tarinassa on omaperäisyyttä ja lennokkuutta. Jotain samaa on uusimmassa Lemaitre-suomennoksessa, vaikka Alex (Minerva 2015) on dekkarityyppinen ja nykyaikaan sijoittuva.

Samanlaisuuksia on etenkin henkilökuvauksessa. Lemaitrella saattaa olla taipumusta loihtia tyyppejä, joissa pilkahtaa persoonallisuutta ja jotka rakentuvat runnellun ulkomuodon erikoisuuksiin ja sukurasitteisiin. Henkilöiden pitää kamppailla kestääkseen epätavallisuutensa ja perhetaustansa – ja jotkut romahtavat.

Alex-romaanin pääpoliisi on lyhytkasvuinen ja traumatisoitunut keski-ikäinen mies, jonka kommunikointi on töksähtelevää. Kun pääsen yli tietynlaisesta tekemällä tehty -tunteesta, tyyppi alkaa tuntua kiinnostavalta. No, onhan hänellä takanaan vaimon kuolema, myötäileviä ja eksentrisiä kollegoita sekä kimurantti suhde pomoon. Nämä asetelmat ovat valitettavan kulunutta dekkarikamaa.

Juoni keikahtaa kyljelleen ja ponkaisee pystyyn entistä ehompana kolme kertaa. Tällainen yllätyksellisyys virkistää. Vaikka dekkarin alun kauheus tuntuu lähes ylivoimaiselta (hrrr, rottia!) ja vaikkei jatkossakaan käänteet lempene, tarinajuoksutus ja hiljalleen selviävä syy-seuraus-ketju avaavat arvaamattomia.

Uups, mihin ne rotat katosivat?

Uups, mihin ne rotat katosivat?

Alexin loppunousu pistää pohtimaan pahan tekemisen mekanismeja. Romaani ei anna vastauksia siihen, miksi kotona tai lähipiireissä suljetaan silmät pahalta, hiljaisuudessa hyväksytään se tai osallistutaan siihen. Dekkari venyttää moraalin rajoja pistäen miettimään koston konsteja. Niitä riittää – julmasti, joskaan ei yksioikoisesti. Näin Alex kehittyy keskivertodekkaria kimurantimmaksi teokseksi. Kannattaa lukea ällötyksistä huolimatta.

– – –
Pierre Lemaitre
Alex
Suomentanut Sirkka Aulanko
Minerva 2015
404 sivua.
Lainasin kirjastosta.
Muualla: Hemulin kirjahylly, Kirjoista ja muista kertomuksista, Oksan hyllyltä ja Rakkaudesta kirjoihin.

2 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus

22 marraskuun, 2015 · 9:35 am

Jo Nesbø: Verta lumella. Osa 2

Verta lumella -duon toinen osa vie Pohjois-Lapin yöttömän yöhön. Jo Nesbøn toinen lyhytdekkari Lisää verta (Johnny Kniga 2015, suom. Outi Menna) kertoo Ulfina esiintyvästä asianhoitajasta, joka pakenee toimeksiantajaansa. Sama tilanne on ensimmäisen osan Olavilla Oslossa. Se on paria yhdistävä tekijä, samoin kuin se, että sarja keskittyy alamaailmaan, rakkauteen ja vähän vanhemmuuteenkin.

Verta lumella II ei ole yhtä tehoava elämys kuin ensimmäinen osa, joka valloitti päähenkilön puolelle. Kyllä jossain määrin Ulfin käänteitä myötäelän, mutta sen verran kevyt ja arvattava tarina on, etten kiinny Ulfiin siten kuin Olaviin liimauduin. Hyvää viidettä kirja kuitenkin tarjoaa, eikä vähiten sen vuoksi, että kerronta sujuu. Tilanteissa ja ympäristön kuvailuissa on elinvoimaa ja kohtalonomaista tunnelmaa.

En tiedä. Me sepitämme tarinoita joissa on pää ja häntä, jotka etenevät näennäisen loogisesti, jotta näyttäisi siltä kuin elämällä olisi jokin tarkoitus.
Voin siis yhtä hyvin aloittaa tästä, hämmennyksen keskeltä, paikasta ja ajankohdasta, jossa kohtalo piti pienen tauon ja pidätti hengitystään. Hetkestä, jolloin kuvittelin olevani matkalla ja silti perillä.

Pohjoinen valo antaa ikään kuin vapauksia jonkinmoiselle saagatunnelmalle, jossa voivat olla mahdollisia sellaiset käänteet, jotka ovat Oslossa mahdottomia. Tietty klise-saamelaisuus tunkee tarinaan outohahmoineen, viinoineen ja juhlineen, ja lestadiolaisuuden uskonrajoitukset vievät mietteet mihin tahansa fundamentalismiin. Henkilöt ovat kovin tyypiteltyjä, ja naiskuva on rasittavasti rajattu huora/madonna-akselille.Verta lumella 2

Usko, toivo ja rakkaus saavat tässä romaanissa oman sekoituksensa. Mutta suurin niistä on rakkaus. Nesbø on tinkimättömän romanttinen. Mikäpä siinä, sopii minulle välillä tällainen lapintaikainen toiveikkuus. Ja jos haluan tätä sävykkäämpää palkkamurhaajakuvausta, palaan Verta lumella -parin ensimmäiseen osaan.

—
Jo Nesbø
Verta lumella II. Lisää verta
Suomentanut Outi Menna
Johnny Kniga 2015
Rikosromaani
272 sivua.
Ostin e-kirjan.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus

Avainsanat:

14 marraskuun, 2015 · 11:12 am

Henning Mankell: Ruotsalaiset saappaat

Henning Mankellin ansiota on se, että aikanaan kiinnostuin dekkareista. Wallander-sarjassa ei ole oleellista vain rikos ja sen selvittäminen, vaan se, mistä rikos juontuu ja mitä se aiheuttaa tekijälle, uhrille ja kaikkien läheisille sekä rikosta tutkiville. Lisäksi rikosetsivän persoonan kehittyminen ja elämäntilanteeseen pureutuminen iskee henkilökuvausta kaipaavan lukijan intoon, eikä mikään tapahdu tyhjiössä vaan ruotsalaisen hyvinvointivaltion muutostilassa.

Viimeisin Wallander-kirja Haudattu (Otava 2013) oli jo omanlainen hyvästijättö: tuttu rikosetsivä oli jätettävä hapertuvan muistin hämäriin. Mankell kuoli pari kuukautta sitten, ja se vaikuttaa kirjailijan viimeisimmän teoksen suomennoksen lukemiseen. Tämä on lopullista, sillä Ruotsalaiset saappaat (suom. Kari Koski, Otava 2015) on ilmestynyt tänä vuonna, eikä Mankellille tule enää uusia kirjavuosia.Ruotsalaiset saappaat

Ruotsalaiset saappaat on itsenäinen jatko romaanille Italialaiset kengät (2006). Sitä en ole lukenut. Jatko-osan juonesta kerron sen, että Fredrik Welinin saarihuvila palaa poroksi. Onko Fredrik itse tuhopolttaja vai kuka? Mikä on naisiaan toimittajatuttavuus, entä oma tytär? Mitä porukkaa ovat lähinaapurit?

Kumarran syvään: Mankell yllättää, viimeiseen asti. Tarina on arvaamaton. Henkilöt ovat ailahtelevia, ärhenteleviä ja vetäytyviä. Paljon on juonellista tyhjäkäyntiä, mitä pidän tietoisena jokapäiväisen selviämisen ilmentäjänä, sellaista puuhailujen sepustamista ja ajatusten harhailua – on sitten tapahtunut erikoista tai tavanomaista.

Romaanissa pohditaan vanhenemista, perhesuhteita ja yksinäisyyttä. Yksi sen kantavia teemoja on, ettei tuttujakaan ihmisiä voi täysin tuntea, aina voi tulla jokin odottamaton käänne. Ja sitten on tämä ennakoimaton mutta arvokas elämä – ja kuolema.

Pelkään että tunnen toivotonta kateutta kaikkia niitä ihmisiä kohtaan, jotka jatkavat elämäänsä kun minä olen kuollut. Ajatus yhtälailla nolottaa kuin pelottaakin minua. Minä kiistän sen. Mutta silti se palaa yhä useammin, mitä vanhemmaksi minä tulen.

Kun talo palaa ja kaikki maallinen tuhoutuu, on jäljellä vain ihminen ja ihmisen rajallisuus. Parhaassa mahdollisessa tapauksessa lähellä on muita, siis jos osaa olla muiden kanssa. Romaanin henkilöille se on vaikeaa. Ja sen Mankell näyttää hiertävästi, ja senkin, miten suhteellista on rehellisyys: ”Koska totuus on aina väliaikainen ja muuttuvainen.” Ei ihmisten kanssa aina tiedä, mitä ja mihin uskoa.

Eikö sanonta ”kaatuu saappaat jalassa” kuvaa kuolemaa komeasti suorilta jaloilta ilman pitkää, hivuttavaa kärsimystä? Näin on sanottava: Mankell kaatuu Ruotsalaiset saappaat jalassa. Komea ura, komea lopetus.

En pelkää kuolemaa. Kuoleman täytyy merkitä vapautumista pelosta. Lopullista vapautumista.

– – –
Henning Mankell
Ruotslaiset saappaat
Svenska gummistövlar
Suomentanut Kari Koski
Otava 2015
(jännitys)romaani
495 sivua.
Ystävä lainasi kirjan.

10 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus

Avainsanat: