Eläköitynyt insinööri Adhikara Patil palaa Briteistä kotikonnuilleen Intian Puneen. Hän perustaa pyöräkorjaamon, muttaa päätyykiin korjailemaan lähiympäristön pieniä epäkohtia. Jukka Behmin Lahjoja norsujumalalle (Tammi 2013) aloittaa leppoisan dekkarisarjan.
Kirjan takaliepeessä kirjaa verrataan Mma Ramatsowe-sarjaan. Lähempänä sitä on kuitenkin intialaiseen elämänmenoon ja mentaliteettiin solahtavan Tarquin Hallin Vish Puri -sarjan aloitus (blogissani 4.2.2013). Yhtäläisyyksiä siihen on paljon: verkkainen eteneminen, vähittäinen pureutuminen ihmisten peittelevyyden taa sekä rakkaus ruokaan ja perheeseen. Epäkiitollinen vertailu vie Hallin voittoon, sillä hänen lähestymistapansa on verevämpi ja kärjekkäämpi kuin Behmin.
Behmin romaanissa päähenkilö on mukava, vaimo on mukava, jopa iäkäs äiti on mukava, toisin kuin usein piinkoviksi ja jääräpäisen kunnianhimoisiksi kuvatut intialaismammat. Selvitettävä pääprobleema on poikkeuksellinen muttei erityisen jännittävä. Dekkarinkaltainen tarina on kyllä miellyttävä siinä mielessä, että siinä on arkisia ongelmia, ei yksityiskohdittain kuvailtuja veriruhjeisia ruumiita tai ketjussa kertyviä väkivallantekoja.
Ympäristöstä ja toimintatavoista irtoaa vähitellen intialaiserikoisuuksia mutta melko haaleasti. Melu, räikeä valo, hiki ja hajut puuttuvat. Ajan ilmiöitä perinteisistä perhesuhteista ja moderneista nettiliitoista käsitellään aika varovasti.
Kirjan tarinointi on letkeää ja vaivatonta. Herra Patilin toiminnan kuvauksessa on kepeyttä, leutoa harkitsevuutta ja kiireettömyyttä. Valmiissa maailmassa ei hötkyillä, asiat järjestyvät, ja asioiden etenemiseen kannattaa puuttua vain pienesti, jotta väärät kierteet saadaan jengoilleen. Siis siistiä sisätyötä – teos ei pistä intoilemaan, ei ärsytä, eikä kyllästytäkään: miellyttävä viihdevälipala.
– –
Sain kirjan kustantajalta.
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 