Aihearkisto: Dekkari

Herra Patil ratkaisee

Eläköitynyt insinööri Adhikara Patil palaa Briteistä kotikonnuilleen Intian Puneen. Hän perustaa pyöräkorjaamon, muttaa päätyykiin korjailemaan lähiympäristön pieniä epäkohtia. Jukka Behmin Lahjoja norsujumalalle (Tammi 2013) aloittaa leppoisan dekkarisarjan.

Kirjan takaliepeessä kirjaa verrataan Mma Ramatsowe-sarjaan. Lähempänä sitä on kuitenkin intialaiseen elämänmenoon ja mentaliteettiin solahtavan Tarquin Hallin Vish Puri -sarjan aloitus (blogissani 4.2.2013). Yhtäläisyyksiä siihen on paljon: verkkainen eteneminen, vähittäinen pureutuminen ihmisten peittelevyyden taa sekä rakkaus ruokaan ja perheeseen. Epäkiitollinen vertailu vie Hallin voittoon, sillä hänen lähestymistapansa on verevämpi ja kärjekkäämpi kuin Behmin.

Behmin romaanissa päähenkilö on mukava, vaimo on mukava, jopa iäkäs äiti on mukava, toisin kuin usein piinkoviksi ja jääräpäisen kunnianhimoisiksi kuvatut intialaismammat. Selvitettävä pääprobleema on poikkeuksellinen muttei erityisen jännittävä. Dekkarinkaltainen tarina on kyllä miellyttävä siinä mielessä, että siinä on arkisia ongelmia, ei yksityiskohdittain kuvailtuja veriruhjeisia ruumiita tai ketjussa kertyviä väkivallantekoja.

Ympäristöstä ja toimintatavoista irtoaa vähitellen intialaiserikoisuuksia mutta melko haaleasti. Melu, räikeä valo, hiki ja hajut puuttuvat. Ajan ilmiöitä perinteisistä perhesuhteista ja moderneista nettiliitoista käsitellään aika varovasti.

Kirjan tarinointi on letkeää ja vaivatonta. Herra Patilin toiminnan kuvauksessa on kepeyttä, leutoa harkitsevuutta ja kiireettömyyttä. Valmiissa maailmassa ei hötkyillä, asiat järjestyvät, ja asioiden etenemiseen kannattaa puuttua vain pienesti, jotta väärät kierteet saadaan jengoilleen. Siis siistiä sisätyötä – teos ei pistä intoilemaan, ei ärsytä, eikä kyllästytäkään: miellyttävä viihdevälipala.

– –
Sain kirjan kustantajalta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus

Kalmoja 20 vuotta

Maria Kallio on yhä tarmokas komisario, vaikka ensimmäisestä murhajutusta on vierähtänyt parikymmentä vuotta. Nykyisin keski-ikäisen rouvan hiki virtaa helposti ja jalka kipuilee, eikä hän kimmastu kuten nuorena. Työkavereista lähimmät ovat ikääntyneet samaa tahtia, jokusen hiuksissa on harmaan välkettä ja raportoinnissa tarvitaan lukulaseja. Kollegana on jo poliisi toisessa polvessa, piinaavan Strömin tytär. Erikoisjaoksen juttujenselvitysprosentti on yhä 100. Sitä jatkaa Rautakolmio, joka on Leena Lehtolaisen 12. Maria Kallio -kirja (Tammi 2013).

Juoni etenee suorasti. Kaksi murhattua löytyy merestä, ja tapauksiin liittyy vähitellen avautuvia perhesotkuja. Asiat etenevät tutkintatyön ja onnellisten sattumien ansiosta. Käänteet eivät ole erityisen näppäriä, mutta teksti kulkee sujuvasti. Kerronta on helppoa ja mutkatonta.

Kallio-tusina on takuutyötä suomalaisten sarjakirjojen joukossa. Vaikka vetävä särmä on silottunut, uuden osan lukee mielihyvin. Punaisena lankana on juttujuonia oleellisemmin päähenkilö. Minäkerronta voimistaa sitä, että hän on kuin lukijan tuttavapiiriin kuuluva, ja on mukava aika ajoin saada selville, mitä hänelle kuuluu. Ja koska Maria Kallio ei ole FB-ystävä, kuulumiset voi lukea romaanista. Lapset ovat terveitä teinejä, äitiys tuntuu hauskalta, kissat voivat hyvin ja avioliitto on eleettömän onnellinen. Pientä väljähtyneisyyttä on ilmassa, sillä tilaa on vanhan ihastuksen uusinnalle.

Lehtolainen poimii onnistuneesti ajantasaisia aineksia kirjoihinsa. Edellisessä osassa Kallio selvitti maahanmuuttaja-asioita. Tällä kertaa yhtenä tulkintalinjana on ryöpsähtänyt pakkoruotsipolemiikki. Muutenkin se, miten maa makaa, näkyy monessa: poliisipiirejä yhdistetään, toimipisteitä suljetaan, virat ovat kiven takana. Lomautettuja ja työttömiä vilahtelee keinottelurikkaiden ohella. Kuin symbolina liitää meren päällä entinen kunniakas suomalainen purjevene – nykyisin kiinalaisten omistuksessa.

On siis mukavaa tavata vanha tuttu. Ei jälleennäkeminen ole erityisen jännittävä tai riemukas vaan leppoisaa ajankulua. Arvostan sekä Leena Lehtolaisen että Maria Kallion pitkäjännitteisyyttä. On poikkeuksellista, että kirjahahmoa hellitään ja muistetaan siten kuin Lehtolaisen arjen sankaria. Keväällä ilmestyi Ismo Loivamaan Maria Kallio -Extra (Tammi 2013), joka on kirjasarjan kattava läpikäynti. Maria Kallioon on mahdollista tutustua myös selkokielisinä mukautuksina, niitä on ilmestynyt jo kaksi ensimmäistä osaa Ensimmäinen murhani ja Harmin paikka (selkomukauttaja Leena Kaivosoja-Jukkola, Avain 2012 ja 2013).

– –
Sain Rautakolmion kustaantajalta.

– –
Näin käynnistyy lukuviikko ensimmäisellä päivityksellä. Ensi perjantaina tilitän tukun euroja Suomen pakolaisavun keräystilille viikon varrella jokaisesta luetusta ja blogatusta kirjasta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus

Poliisin paluu

Karskinnäköisen poliisimiehen hymy leviää kasvoille kuin rikottu muna paistinpannussa. Kun päähenkilön harvoja rentouden hetkiä kuvataan näin, antaa se varmuuden siitä, että kireät tilanteetkin ilmaistaan tehokkaasti. Jo Nesbo on kehuttu jännitysnikkari, ja kyllä Harry Hole -sarjan kymmennes osa Poliisi (suom. Outi Menna, Johnny Kniga 2013) pitää kokonaisrakennelmaa vaatringissa.

Edellisen osan Aave luin Oslossa eläytyen tapahtumapaikkoihin ja uskoen, että jo oli Holen lorun loppu. Tämän jatko-osan tarttumapintoina ovat juoniyllätykset, niin laskelmoidut mutta tehokkaat. Kertomatta jättämiset ja tositolan paljastamisen viivytykset johdattavat lukijaa toistuvasti päättelemään harhaan ja riemuitsemaan yllätetyksi tulemisesta. Hymy kyllä hyytyy, sillä tutuksi tulleita henkilöitä ei säästellä tragedioilta.

Oudointa on, että sallin Holelle kaikki uskottavuuden ylittävät ominaisuudet. Hän kamppailee omantunnon, tunteiden ja riippuvaisuuksien kanssa melkein voiton puolelle, selviää kaikesta ja selvittelee kaiken. Lukijalla olo on kuin omaisella, joka joutuu olemaan koko ajan varuillaan ja pelkäämään läheisen retkahdusta.

Hole on keskipiste; muut henkilöt ja aika korkeaksi kasautuvat ruumisröykkiöt ovat rekvisiittaa alfauroksen näytöksessä. Jo edellisessä osassa nyppi pahojen poliisien kapoinen kuvaus, ja nytkin se sekä poliittisten kähmintöjen osuus ovat romaanin heikointa antia. Toistaiseksi ne eivät ole pilanneet rosoista pääjuonta päähenkilön selviytymisestä. Jatkoa seuraa, ja sitä pistetäänkin romaanin lopussa poikkeuksellisen inhottavalla tavalla kyttäilemään.

Näillä tienoin oli Aave-romaanin huumekauppakuhinaa.

Näillä tienoin oli Aave-romaanissa huumekauppakuhinaa.


Nesbon romaaniin jää täydennettäviä aukkoja Vigelandin teosten tavoin.

Nesbon romaaniin jää täydennettäviä aukkoja Vigelandin teosten tavoin.


Oslonvuonolle on usea katsellut ja jokunen hukkunut.

Oslonvuonolle on usea katsellut ja jokunen hukkunut.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus

Espanjalainen kesä

Kesäni aloitti matka Madridiin (blogissani 17.6.), ja espanjalaista nykykirjallisuutta luin pitkin suvea. Valitettavasti en osaa espanjaa ja kulttuurituntemuksenikin on ohut, joten sorrun latteisiin yleistyksiin: hispanialaisproosa on monisanaisen tarinoivaa ja henkilöt tunneherkkiä. Dialogi ja kerronta ovat eloisia ja kuvaus läikehtivää. Espanjankielisten keskusteluiden tiheä, pehmeänkova rytmi jollain tapaa saadaan kuulumaan käännöksissä. Lisäksi 1900-luvun historiamyllerrykset ovat olleet kivuliaita, mikä ruokkii juonien kärjistyksiä, vaarantunnetta ja kohtalokkuutta.

Eduard Mendozan Tulvan vuosi (suom. Tarja Härkönen, Tammi 1999) vakuuttaa edellä sanomaani. Tiiviissä romaanissa on peiteltyä ja avointa tunteiden paloa, mutta ennen kaikkea kerronnan tehoa. Se on kuvaus nunnan ja hidlagon muutamasta tulvivasta tilanteesta aatteellisesti jännitteisessä ajassa. Juoni voi kuulostaa banaalilta, toteutus ei.

Mendozan Kissatappelun luettuani (blogissani 22.7.) siirryin sulavasti Maria Duenasin romaaniin Ommelten välinen aika (suom. Sari Selander, WSOY 2013), joka jatkaa Kissatappelun ajasta, joskin naisnäkökulmasta. Ompeliajatar Sira hullaantuu humpuukimaakariin ja ajautuu Marokkoon, Tetuanin kaupunkiin. Tämä 1930-luvun lopun espanjalaiskausi Afrikan puolella on uutta ja eksoottista luettavaa, ja myös sisällissodan jälkeinen Madrid on kiinnostava vehkeilykeskus.

Ommelten välinen aika on sukkelasti sanailtu seikkailusatu, jossa on silkinhehkuista muotia, säännösteltyä romantiikka ja lojaalia ystävyyttä. Vakoilukuviot ovat melko epäuskottavia, mutta viihteellisti viritettyjä. Aika kekseliästä on kyllä kätkeä salakieli vaatekaavoihin. Henkilökuvaus sopii pukukaavateemaan: hahmoista luonnostellaan ohuita ja yksi-ilmeisiä mallipiirustuksia. Vaikka yli 600 sivua on tuhlailua tälle tarinalle, olen heikkona historiallisiin elävöittämisyrityksiin, jollaisena tämäkin sinnitteli kunnialliseen ja kiusoittelevan avoimeen loppuun.

Tein kevyen syrjähypyn Barcelonaan Alicia Gimenez Bartlettin seurassa: Petra Delicado ja vihaiset koirat (suom. Matti Brotherus, Tammi 2013). Dekkarisarjan toinen osa ei sovellu eläinystäville, mutta muille lukijoille se jolkuttaa hyvävoimaisen, koulutetun hurtan tavoin juoniradan alusta loppuun. Asetelma on tuttu jenkkiverrokeista: sanavalmis naisetsivä vanhemman miehen työparina hapuilee ja hupailee rikos- ja lemmenseikkailuissa.

Arturo Perez-Reverten Flaamilainen taulu (suom. Katja Kallio, Like 1997) on taidedekkari, jonka käynnistää 1400-luvun van Huysin taulun konservointi nyky-Madridissa. Maalauksen asetelmassa keskeistä on shakin peluu, samoin juonessa. Pelihienouksia ymmärtämättömälle juonen kehittely käy turhan näppäräksi, mutta kerronnalliset siirrot tehdään taidolla.

Luin kesällä paljon, jopa niin, että harkitsin elää välillä. Muistoksi siitä sijoitan kommenttikenttään koko alkuvuoden lukulistani ja tähän loppuun opetuksen Flaamilaisesta taulusta:
”Elämä on epävarma seikkailu epämääräisessä maisemassa, jossa ääret liikkuvat alati ja jonka rajat ovat keinotekoisia: jossa kaikki voi loppua ja alkaa uudestaan joka hetki, tai lakata yhdellä iskulla, kuin kirveellä odottamatta iskien, ikuisesti ja ainiaaksi; jossa ainoa absoluuttinen todellisuus, luja, kiistämätön ja lopullinen, on kuolema; jossa olemme vain pieniä leimahduksia ikuisessa yössä, ja jossa, prinsessa, meillä on kovin vähän aikaa.”

4 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus

Sohvankaltaisen miehen tapaus

”Monia kysymyksiä, mutta vain kolme niistä on tärkeitä.
Missä olet ollut?
Missä olet?
Minne olet matkalla?
Jos osaat vastata näihin kolmeen, niin sinulla on elämä omissa käsissäsi, Anna, eno sanoi.”

Kysymykset ovat kimurantteja Annan lisäksi Valdemar Roosille ja Ewa Backmanille. Selvimmillä vesillä on vanhempi rikoskonstaapeli Gunnar Barbarotti, joka alkoi vastailla ydinkysymyksiin jo rikosromaanisarjan edellisessä osassa. Håkan Nesserin Barbarotti-sarjan kolmannessa osassa Herra Roosin tarina (suom. Päivi Kivelä, Tammi 2013) on monta juonnetta, joista yhdessä yllätyksetön henkilö vastaa elämän pääkysymyksiin päätymällä odottamattomiin tekoihin.

Barbarotti-fani joutuu odottamaan yli 200 sivua ennen kuin suosikkikirjamies saadaan tarinaan mukaan, ja kun saadaan, jälleennäkeminen on riemukas. Kuvaus on herkullista, hilpeää ja sattuvaa. Nesser on luonut erityisen hulppean päähenkilön, jonka privaattielämä herättää uteliaisuutta rikosjuonen ohella.

Laaja alkupohjustus on tarpeen. Kahteen hylkiöhahmoon saadaan pitävä ote, ja heistä vähitellen hahmottuu henkilöitä, joille toivoo pelkkää hyvää, ja sitten luonnollisesti joutuu pelkäämään pahinta. Romaanin alkupuolisko on väliin tylsähkö, mutta on komeaa, miten henkilö, joka kotonaan on huonekalun asemassa, saa kerronnassa tilaa ja olemisen arvon.

Nesser osaa totisesti järjestää tekstiinsä jäntevän rakenteen, jossa rikoskonstaapelien ja rikoshenkilöiden tilanteet vuorottelevat houkuttavasti. Tässä osassa Barbarottin työkaveri Backman saa entistä enemmän tilaa. Hän tuo lisäsärmää tarinaan, etenkin kun päähenkilön elämäntilannetta verrataan sokean kanan löytämään jyvään, odottamattomaan kylläisen onnen tilaan. Eihän seesteisestä tyytyväisyydestä tavallisesti saa aikaan kiinnostavaa draamaa, vähintään pitäisi murtua sankarin jalka.

Innostuneena hykertelin ja eläydyin lukuprosessin ajan: rikosromaanissa oli surua, pelkoa, hupailua ja ihmisen ikävää. Pienen etäisyyden päästä on rehellisyyden nimissä todettava, että Barbarotti ja Backman ovat hieman liian hyviä poliiseiksi ollakseen totta. Ai niin, tämähän onkin fiktiota.

1 kommentti

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus

Avoimia juttuja

Ja periaatteisiini kuuluu, etten koskaan sano mitään epämiellyttävää”, tunnustaa Håkan Nesserin romaanin muistelijahenkilö heti alkusivuilla. Lisäksi hän tunnustaa vähemmän miellyttäviä asioita. Kokonaan toinen juttu (Tammi 2012, suom. Saara Villa) on dekkari, josta ei voi sanoa mitään epämiellyttävää, vaikka rikoskierre on inhan kiero.

Rikoskonstaapeli Gunnar Barbarotti on valloittava henkilö. Hän on keski-ikäinen, eronnut mies monien lajitovereittensa tapaan, muttei alkoholisoitunut tai synkistynyt, vaikkakin elämänmuutospaineet panikoittavat. Hänessä on sopivassa suhteessa kepeyttä ja moniselitteisyyttä.

Barbarottissa on hitusen pohjoista vastinetta Fred Vargasin dekkaripäähenkilölle Adamsbergille: kummankin ajatukset ajelehtivat fokuksesta kovin viihdyttävästi. Nesserin maailmassa ei irrotella irreaaliin, jollei sellaiseksi lueta päähenkilön tapaa tökkiä sormea sattumanvaraisesti Raamatun väliin ratkaisuvinkkien toivossa. Eikä Barbarotti ole vertailukohtansa tavoin ylivertainen vaan demokraattinen tutkintaryhmän jäsen. Eikä hän tässä romaanisarjan osassa edes erityisemmin oivalluksilla loista.

Kirjan kerronta on elävää ja kielellisesti taitavaa, ja kääntäjä on tavoittanut ihailtavasti sujuvan sanailun. Rikollisen muistiinpanojen ja rikosselvittelyjuonen lomittaminen ei ole kerronnallisesti ainutlaatuinen ratkaisu, mutta se tehostaa tunnelmaa ja koukuttaa tarinaan. Lähes 600 sivussa ei ole tyhjäkäyntiä.

Juoni on vetävä, niin rikoksen kuin Barbarottin yksityiselämän puolesta. Päähenkilön lisäksi muutkin henkilöt hahmotellaan ketterästi. Iskuja suomalaisuuteen naksuu myös mukavasti: yhden henkilön koiran nimi on Saarikoski ja yksi poliiseista pyrkii hahmottamaan tapahtumia Sinuhe egyptiläisen avulla. Kirjallista ilottelua tarjotaan näin monin tavoin. Hilpeää on myös se, miten poliisijoukko ihailee rikollisen taitavaa kirjallista ilmaisua. Nesserhän sen… Lisää on odotettavissa kesäkuussa, jolloin ilmestyy suomeksi seuraava, kolmas Barbarotti-osa.

4 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus

Morsen aakkoset

Ensimmäisiä hurahduttavia poliisidraamoja ovat minulle olleet Komisario Morse -tv-elokuvat. En ole koskaan ollut kovin otettu Colin Dexterin rikosromaaneista, mutta tv-versiot (1987 – 2000) mieleenpainuvine henkilöineen ovat ottaneet valtaansa. Siksi olen katsonut vuosien varrella useat tv-uusinnat ja jokusen tallenteenkin.

Komisario Morsen (jo edesmennyt John Thaw) hahmo on liikuttava. Pinta on ärtyisä ja itseriittoinen – oxfordilaissivistys purusuaa aksentista, kirjallisuusviittauksista, musiikkikalssikoista ja sanaristikoiden verbaalipeleistä. Yksinäinen olutta ja viskiä nauttiva herrasmies vetoaa kuitenkin katsojan helliin tunteisiin, sillä hänen olemuksestaan aistii herkkyyden, surun ja lempeä kaipaavan romatikon.

Ei haittaa, että joka jaksossa Morse ihastuu mahdottomiin naisiin. Ei haitta sekään, että ympäristöään ymmärtämäton Morse maksattaa oluensa muilla ja muutenkin kohtelee ylemmyydentuntoisesti alempiaan ja ylempiään. Oopperamusiikki pauhaa, Morse järkeilee ja junttiapulainen Lewis (Kewin Whately) pelastaa tilanteet.

Morse ei olisi mitään ilman uskollista apulaistaan Lewisia. Luonnollisesti on kyse ikiaikaisesta isäntä-renki-asetelmasta. En ole silti nähnyt tv-draamassa vastaavaa kollegiaalista rakkautta, jota Lewis osoittaa esimiestään kohtaan. Hän suojelee ja tasoittaa komisarion pahimpia särmiä. Vastavoimien yhteispeli ja välittämisen väreily on sarjan salaisuus.

Ajankohtainen Morse on Yle1:n esittämän Nuori Morse -pilottijakson vuoksi. Se lämmittelee etsivähahmon eloon paljastaen uran alkuvaiheet vuoden 1965 henkeen. Aluksi Morsen esittäjän (Shaun Ewans) nälkiintynyt ja kulmikas olemus tökkii, mutta vähitellen se muuttuu uskottavaksi: tuollainen totinen, arrogantti, eristäytymiseen taipuvainen neropatti Morse on nuorena tietysti ollut. Ja tietysti saavuttamattomat ihastukset ovat olleet alusta alkaen vähintään klassisia sopraanoita. Lisäksi pilottijaksoon on ripoteltu muutakin sisäpiiriroinaa Morse-entusiasteille. Jakso on nähtävissä Arenassa koko toukokuun.

Muutamia vuosia sitten tv:ssä esitettiin ikääntyneen ja synkistyneen komisario Lewisin nimikkosarja. Asetelma on käänteinen, sillä Lewisin aisapariksi päätyy morsemainen, kompleksinen nuorimies James Hathaway (Laurence Fox), jonka persoonan saloja paljastetaan vähitellen. Sarja toimii henkilöasetelmiltaan, vaikkei se aivan samaa antautuvaa lämpöä hohkaa kuin alkuperäisdraama. Valitettavasti rikosjuonet kangertelevat pahasti ja ruumiita tehtaillaan yli tarpeen.

Miesvaltaisten poliisisarjojen viehätystä sopii pohtia. Oman innostukseni perustelen vivahteikkaalla näyttelijätyöllä, joka takaa henkilöiden uskottavuuden ja heihin viehättymisen. Hahmot kehittyvät, heissä on epätäydellisyyttä ja vähitellen avautuvia puolia. Lisäksi Oxfordin maisemat ja pahantahtoiset yliopistoälyköt tarjoavat omaleimaisen ympäristön. Rikos on äärimmäinen tilanne kuvata ihmisiä: alhaiset tunteet johtavat peruuttamattomiin tekoihin ja seurauksiin. Vaikka kuolema viihteellistetään, uhrien läheisten tuska lähes sivuutetaan ja keskitytään ulkopuolisten tekemään selvitystyöhön, rikosdraama parhaimmillaan on ihmisen asialla ja elämästä selviämisen puolella.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Dekkari, Draama, Elokuvat

Palazzojen katveessa

Venetsia välkähtelee syksyisessä valossa. Kirkkaalla ilmalla pohjoisen vuoristo siintää kaupunkiin. Komisario Brunettin mukaan alati muuttuvaan ja ihmisen pilaamaan veteen ei ole niin luottamista, mutta vuoret säilyvät hyvin ihmisen jälkeenkin. Ihminen siis tarvitsee jotain pysyvänkaltaista kestääkseen.

Brunetti-sarjassa Turvasatama (Otava 2013) on Donna Leonin tuotantoa parhaasta päästä. Aikuisten viisikkotyyppinen ateriakokonaisuuspainotteisuus ei tällä kertaa varasta kaikkea mielenkiintoa, vaan nyt tematiikka hallitsee. Kun on dekkarista kyse, kuolema edellä mennään, tosin rakkaus sen vierellä kulkee. On olemassa hyvien ja lojaalien ihmisten pyyteettömiä tekoja, mutta on myös petoksia ja huijauksia.

Turvasataman kieli ja kerronta ylittää taidokkaasti tavanomaisuuden. Brunettin ajatteluun pureudutaan, samoin hänen suhtatumiseensa kanssaihmisiin. Rakkaus vaimoon on vilpitöntä, ja siinä on ripaus kipinää kannattelevaa epävarmuutta. Rakkaus kietoutuu selvitettävään rikostapaukseenkin, ja sen erilaiset ilmenemismuodot näyttäytyvät moniselitteisesti. Lisäksin ymmärrys kommunikaation kiemuroihin ja ihmisten ilmaisupeleihin kuvataan hyvin.

Myös työsuhteita käsitellään kirkkaasti. Pattan ja Scarpan johtajatyylien rasittavuus luonnostellan tarkkanäköisesti. Brunettin luottomiehen Vianetton merkityksellisyys ja yhteistyön sujuvuus piirretään vivahteikkaasti. Ylittämätön on viehättävä sihteeri Elettra, joka tiedonhakutehtävissään runnoo sumeilematta lakeja, ja Brunetti antaa sille ristiriitaisen mutta hiljaisen tukensa. Ovathan eritasoiset huijaukset maan tapa. Leon antaa kovin kyynisen kuvan politiikasta, kaupankäynnistä ja työnteosta, mutta lukija ei kyynisty, sillä kirjailija panostaa luottamusta herättävästi henkilökuvaukseen.

Kevään ajan Ylen Teemalla on saatu viikottain ihmetellä saksankielistä Bunetti-tv-sarjaa. Alkuosien roolitus oli onnistunut, joten väärä kieli meni siinä sivussa. Merkillinen päähenkilöiden roolitusvaihdos neljän ensimmäisen jakson jälkeen pisti kakistelemaan, sillä tv-toteutus alkoi vaikuttaa tyypillisen ilmeettömältä tv-krimiltä. Onneksi Vianellon näyttelijä on säilynyt samana lempeänä jättinä. Kun pääosan esittäjäksi ajattelee itse vetisen kaupungin, sohvamatkailu kanavakaupunkiin on viihdyttänyt.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Dekkari, Elokuvat, Kirjallisuus

Eksoottinen lintu pohjoisesta

Oulun seudun lenkkipolulla ammutaan, ja rikospoliisi aloittaa tutkimukset. Juuri työryhmään valittu Fekete Anna – unkarilaisittain sukunimi edellä – pääsee mukaan kiperän jutun ratkontaan.

Esikoisdekkaristi Kati Hiekkapellon romaani Kolibri (Otava 2013) on mitä ilmeisemmin poliisisarjan aloitusteos. Keskeishenkilö Anna ja muu rikospoliisiryhmä heilautetaan framille sen sortin asetelmallisesti: uraa aloitteleva nuori nainen, mukava kokenut nainen, toverillinen mies, reilu pomo ja ääliöalkkisrasisti. Kiinnostuksen herättäminen osittain onnistuu, osin kuvaus kangistuu ennalta arvattavaksi, eikä kliseiltäkään vältytä.

Anna on uuden suomalaisen dekkarikirjallisuuden kiintiöpakolainen. Hänen poikkeuksellinen taustansa, Serbian unkarilaisvähemmistöön kuuluminen, kuvataan vakuuttavasti. Sujuva suomen kielen taito avaa tien työelämään, ajatuskin luontuu jo suomeksi, mutta juureton kokee elävänsä välitilassa ja ikävöi varhaislapsuuden kotimaahan. Annan persoonan arvaamattomuutta ja haavoittuneisuutta väläytellään mielenkiintoisesti.

Juoni käynnistyy hieman kömpelösti ja väliin putkahtelee joitain tarpeettomia sivupolkuja. Vähitellen päätarina hölkkää hirvenä – ei niin sulavasti, mutta risukot ryskyvät ja matka etenee. Tyylilajiin sopivasti mutkien takaa paljastuu salaisuuksia ja yllätyksiä. Toiveita heräsi, mutta oululaista miljöötä kannattaisi hyödyntää reippaasti, kehitellä kerrontakoukkuja ja irroitella sivuhenkilöitä tyypeistä persooniksi.

Maahanmuuttaja-agendaa kuljetetaan romaanin murhajuonen rinnalla. Tavoitteena on selvästi tasoitella stereotypioita epäkohtia vähättelemättä. Annan veli edustaa mamua, joka kieltä taitamattomana on syrjäytymiskierteessä. Myös integroimattoman kurdiperheen avulla esitellään maahanmuuton varjopuolta ja suomalaistuvien siirtolaistyttöjen vaaran paikkoja, joskin pattitilanteen ratkaisu vaikuttaa hitusen epäuskottavalta.

Esikuvia ei voi ohittaa. Eppu Nuotion Pii Marin on raivannut tietä valtaväestöstä poikkeavalle naispoliisille. Leena Lehtolaisen luomat poliisityypit ja tarinan kuljetustavat liippaavat läheltä. Perinteitä kunnioittaen Hiekkapelto aloittaa poliisiromaanitaipaleensa ihan mukavasti mutta omaleimaista otetta vielä hakien.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus

Sattumuksia Skoteissa

Kate Atkinson kirjoittaa sarjaa entisestä poliisista Jackson Brodiesta. Toinen suomennos Kaikkein vähäpätöisin asia (2012) tapahtuu Edinburgin teatterifestvaaliaikaan. Brodieta rassaa joutilaisuus, ja romanssikin on jännitteinen. Hakusessa olevaa Brodieta ja häälyvää Juliaa varjostaa menneisyys, eikä nykyisyyden kanssa selviäminenkään ole yksioikoista. Sattumalta Brodie päätyy pahoinpitelyn ja hukkuneen tytön silminnäkijäksi.

Tarina käynnistyy paloitellen, useita henkilöitä ja juonenkulkuja tupsahtaa näkyville, eivätkä yhteydet heti paljastu. Kirjassa on maatuskanuken rakenne: sisäkkäisistä tarinoista syntyy kokonaisuus, jossa eri kokoiset juoninuket kasataan päähenkilön toiminnan päällyskuoren alle. Näennäisen irralliset tapaukset loksahtavat paikoilleen. Liitoskohdat ja yhteensattumat voivat ärsyttää, mutta niillä on merkitys juoni- ja huumorielementteinä.

Rikosjuoni ei kaksinen ole, mutta sivupoluissa on ytyä. Etenkin vätysmäinen kirjailija on kiinnostava traagisine salaisuuksineen, ja naispoliisiperhekunta lisää tarinaan tasoja. Atkinsonin dekkareiden vahvuus on kepeänkipeä kerronta ja hyvät tyypit. Varsinainen koukku on, että Brodien tulevaisuudesta haluaa tietää aina vain enemmän.

Vaikka päähenkilöä pitää itseään kaivosperheen sivistymättömänä vesana, kulttuuritietoinen kirjailija upottaa tekstiin monenmoisia kirjallisia viittauksia ja taidepohdintoja. Kiinalainen kirous kirjan mukaan on toivotus: olkoon elämäsi mielenkiintoinen. Tämän kirjan päähenkilö on siten kirottu. Enkä voi vastustaa sankaria, jolla on tällainen taidemaku:
Hän piti Vermeeristä, ikuisuuteen vangituista hetkistä ja viileistä sisätiloista, joiden arkisuudesta hän löysi kosketuspinnan, sillä elämä ei koostu loputtomista Neitsyt Marioista ja lumpeista, se koostuu jokapäiväisistä yksityiskohdista: naisesta joka kaataa maitoa kannusta, pojasta joka istuu keittiönpöydän ääressä syömässä kanapiirasta.”

3 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus

Pullukka ratkaisee rikoksia

Vish Puri & kadonneen palvelijattaren tapaus (suom. 2012) aloittaa Mitä yksityisimmät etsivät Oy:n toiminasta kertovan sarjan. Vish Puri on vakaa delhiläisherra, keski-ikäinen punkero, joka vetää tehokkaasti ja melko hyväntahtoisesti etsivätoimistotiimiään. Hän huolehtii toimeksiannoistaan, perheestään, palveluskunnastaan ja pationsa chilikasveista.

Brittiläisjenkkiläinen kirjailija Tarquin Hall on tehnyt vakuuttavan journalistiuran ja päätynyt sen jatkoksi fiktiivisen intialaisen elämän  tulkiksi. Hän tavoittaa tekstissään hyvin värikkään miljöön ja ristiriitaisen, monikulttuurisen elämänmenon.  Lisäksi hän luo herkullisen etsijätyypin, jonka toimia seuraa mielenkiinnolla.

Kirjassa risteilevät useat selvitettävät tapaukset, joita Puri ratkaisee luotettavan avustajajoukon kanssa. Toiminta on joustavan kurinalaista ja kunkin osaamista kunnioittavaa. Puri pyrkii meluisassa epäkohtien maassa kunniallisuuteen: hän ymmärtää toimia maan tavalla, muttei alista, hyväksikäytä tai öykkäröi. Hän on perso mairittelulle (ja herkuttelulle), omahyväisyyteen taipuvainen ja päättelykyvyltään melko erehtymätön – dekkareiden valio- ja vakiotyyppiainesta intialaisin maustein.

Ajankohtaiset raiskausuutiset todentuvat tässä fiktiossa: etenkin yhteiskunnan alempisäätyiset naiset ovat julkean huutelun ja väkivallan uhan alla. Muutenkin alemmille ollaan pääsääntöisesti tylyjä. Intialainen kastijärjestelmä on voimissaan, samoin se, että asiat hoidetaan sukulais-, tuttavuus- ja korruptiokeinoin. Ihmiset vaikenevat, valehtelevat, viekastelevat ja harhauttavat kaunopuheisesti.   Sopiva kasti ja varallisuus ratkaisevat edelleen avioliittojen solmimisen. Oma lukunsa ovat antaumukselliset intialaiset äidit: he toimivat tinkimättömän puolueellisesti lastensa parhaaksi. Mikä on sitten parasta?

Suomennoksen takakannessa siteerataan Mma Ramotsovan luojaa Alexander McCall Smithiä, joka kehuu Hallin Vish Puri -sarjaa aarteeksi. Nätisti sanottu, sillä Hall selvästi varioi vanhemman kollegan ideaa, ja kirjailijoiden teossarjat ovat näin ollen sukulaissieluja. Tosin botswanalaisen elämänmenon kuvaukset ovat vähemmän väkivaltaisia ja enemmän viattoman hyväntahtoisia kuin delhiläisen vertailukohdan. Ei Hallin sarjan ensimmäinen dekkari mullistavaa uutta tuo, ei huikaise kerronnalla, eikä sommittele poikkeuksellisen vetävää juonta, mutta mutkatonta viihdettä se on. Tuotteistaminen on hyvällä alulla: neljäs sarjan englanninkielinen kirja ilmestyy tänä vuonna, kirjailijan blogi on informatiivinen, ja romaanisankarin maailmaan pääsee paneutumaan mainioilla nettisivuilla Vish Puri’s India.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus

Pohjoismainen Dude Lit

Kun romaania markkinoidaan kansilehdellä sanoin ”uskomattoman hauska kirja”, lainaan sen ilman muutta luettavaksi: Mikael Bergstrandin Delhin kauneimmat kädet (suom. Sanna Manninen, Bazar 2012). Viisikymppinen turvallisuushakuinen tekstityöläismies saa kenkää malmöläisestä viestintäyrityksestä ja päätyy Intiaan, uuden elämän alkuun.

Tarina  ei ollut  järin hauska, ja uskomatonta oli lähinnä se, millaista huttua teos tarjosi. Juonivetoinen viihdekirja on toisaalta hellyttävä. Minäkertoja tuskailee painoaan, hermoilee mahdollisuuksiaan suhdemarkkinoilla ja ihastuu. Eipä tämä eroa naisten viihteestä – hauskaa sinänsä.

Ruotsalaisen ja intialaisen kulttuurin kohtaamisesta saisi enemmänkin irti. Intialainen positiivinen liioittelevuus ja pohjoismainen tönkkö rehellisyys törmäävät välistä. Tarinassa pyöritään varakkaiden intialaisten piireissä, hiukan juttu heilahtaa slummien ja lapsiorjatehtaiden siimeksen puolelle. Kepeyden ja yksioikoisuuksien välissä kaipasin kulttuurikriittesempää otetta, vaikka ymmärrän tyylilajin rajat. Päähenkilön tuskastunut ex-vaimo jakoi tunteeni ja sai vastauksen:
”Etkö tosiaankaan pysty parempaan? Kun tyttöjä abortoidaan ja murhataan Intiassa vain siksi, ettei heitä pidetä yhtä arvokkaina kuin poikia! Kirjoita siitä, ukko!”
”Pidä kuule kolonialistiset ennakkoluulosi omana tietonasi, akka!”

Bergstrandin kirjaa jonkin aikaa luettuani päättelin, että kirja on miehille suunnattua Chick Litiä, siis ilmiselvää Dude Litiä. Luulin olevani omaperäinen lajityypin nimeäjä, mutta varmuuden vuoksi tein nettihaun. Sieltähän sitä löytyi, määrittelyjä ja kuvauksia, esimerkiksi : ”Dude Lit is like Chick Lit, but for guys who hate to read.” Toisaalta lukuvinkkilistauksissa lajiin mahtuvat Faulkner, Hesse ja Murakami siinä kuin Nick Hornby. Lisäksi löytyi mielenkiintoinen ABCnewsin julkaisema artikkeli, jossa ennakoidaan juonivetoisen testosteronisen äijäproosan myräkkää tuleville e-kirjakentille.

Olen lähiaikoina lukenut Reijo Mäen kirjat Mustasiipi ja Sheriffi, nekin mielestäni ovat  äijä(kevyt)proosan edustajia. Ruotsalaisverrokki ei ollut dekkari, ja siinä herra kävi kampaajalla, manikyyrissä ja huolehti habituksestaan. Vares ei kuulu metroseksuaalisiin kaippareihin, mutta  Dude Litin tapaan juoni etenee sutjakkaasti ja helppolukuisesti, ja miesnäkökulmasta ratkotaan eteen osuvia ongelmia.

Vares-tarinoissa on keski-ikäisten kaljoittelijoiden läpänheittoa, vain piirun verran yläkoulun välitunneilta jalostuneena. Naiskuva on yhä melkoisen alkeellinen.  Mäen miehille kyllä kelpaisi kunnollinen kotilieden lämmittäjä, mutta kypsymättömät kaverit eivät saavuta parinmuodostustavoitteita, usein tähtäävätkin hetken huumaan,  ja joskus tosissaan suhteeseen pyrittyään on herkään tunne-elämään vedelty syviä viiltohaavoja.

Amerkoissa fiktion lukijoista ja kirjojen hankkijoista vain kolmasosa on miehiä. Siihen saumaan yritetään iskeä tietoisella äijäkirjallisuudella. Naiset eivät ole niin kranttuja, heille käy pimujen, äijien ja sukupuolineutraaalinomainen kirjallisuus. Luokitellaan vaan: lajista viis, kun  sisältö, kiinnostavuus ja vaikuttavuus ratkaisevat.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus, Sekalaista

Lola, nukkearvoitus

Nuori mies murhataan. Estonia uppoaa. Mies hyppää tavaratalon sisäpihaan lytistyen. Talo palaa. Nainen lukee veneen kajuutan turvassa puutarhakirjoja, samalla kun kannelta katoavat poika ja mies. Anorektikko kuolee, perässä äiti syöpään, isä kohtaukseen. Ei kannata pelästyä: nämä eivät ole oleellisia juonipaljastuksia. Monika Fagerholmin romaani Lola ylösalaisin kertoo traumatisoivista menetyksistä, väkivaltaisistakin, mutta lisäksi: ”Ja se mikä on tuhoutunut ja mennyt palasiksi, voi tulla taas ehjäksi.” Teosta on kutsuttu trilleriksi, mutta kyllä se pursuaa lajimäärityksen yli.

Näin MTV3:n Kirjapiiri-ohjelman haastattelun Fagerholmista. Hän korosti siinä emotionaalisen totuuden ilmaisemista, eikä se luonnistu taitavin rakentein, kerrontatekniikoin tai sanailuin. Hänestä asioita ei voi oikein sanoin ilmaista. Fagerholm luottaakin kerronnassa rytmiin, oikeassa elämässä tekoihin.

Rytmi onkin romaanin leimallinen piirre: sanat soljuvat virkkeiksi, välillä riitasoinnussa, välillä tasatahtia. Emootion, rytmihäiriöisen sydämen, pomppiva syke. Minusta Fagerholm on realismiakin realistisempi kertoja, kunhan se ymmärretään totuudelliseksi tavaksi tallentaa päänsisäistä.

Eri henkilöiden virtaava tajunta pyörittää tarinaa toiston, tempoilevan etenemisen, välillä vajaiksi jäävien ajatuskulkujen avulla, sotkien asiaankuulumattomia mieleenjohtumia ja havaintoja juonen kannalta oleellisiin. Niin ihmisen mieli ja havoinnotkin toimivat, epäloogisena asiasta ja ajasta toiseen pomppivana ja palaavana sotkuna. Romaanissa sanotaan osuvasti: ”Nämä ”kuvat” siis. Esimerkiksi. Ja jos siis kuvaa kaikkea näin, tähän sävyyn, ja passiivimuodossa, niin syntyy taitavaa etäisyyttä -”

Fagerholmilla on ainutlaatuinen ote lapsuuden ja aikuisuuden rajaan. Ääritunteet ja kasvukivut valtaavat kaiken, vyöryävät, eikä niiden jäsentämiseen ole keinoja. Nuorison lähipiirin aikuiset eivät ole sen kehittyneempiä, ja usea kirjan tyttöistä on syntynyt lolitamaisista lapsiäideistä. Pikkukaupunki on sulkeutunut, kaikki luulevat tuntevan toisensa. Fagerholmin romaaneissa on twinpeaksilainen tunnelma, jotain on pintaidyllissä vähintään vinksallaan. On kuin katsoisi kalansilmäobjektiivilla, ja kuva on pullistuneen vääristynyt.

Romaani ei ole helppo, valtava henkilömääräkin sotkee sitä (ja valistunut lukija löytää henkilöluettelon vasta lopusta pinnisteltyään henkilömuistiaan koko tarina-ajan). Ehdottoman kiehtova se on. Kyllä tekstiä olisi voinut lyhentää, mutta toisaalta juuri näin todentuu vaihtuvien elämänkriisien kaoottinen kokemustapa.

2 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus

Tanska-draamat ja kesän lukulista

Harmaat, viileähköt ja tihkuiset kesäillat eivät ole tuottaneet minulle minkäänmoista haittaa. Olen viettänyt ne tanskalaisten draamasarjojen hyvässä seurassa. Ne vetivät seuraansa paisteellakin.

Borgenin (Vallan linnake) olen katsonut keväällä kertaalleen ja nyt suviajanvietteenä toistamiseen. Uusinta vain syvensi ihailuani: käsikirjoitus, casting, näyttelijätyöskentely ja kuvaus ovat huippuluokkaa. Tanskalainen nykypolitiikka tuntuu tutulta ja henkilöt ovat epätäydellisyydessään todenkaltaisia. Tottunutkin fiktion katsoja alkaa epäillä faktan ja fiktion rajoja ja uskoa henkilöiden olevan oikeassa elämässä.

Käsikirjoitus on neropattien työtä. Henkilöt syvenevät, eri puolia pomppaa pintaan ja tapahtumat koukuttavat. Kaikkiaan 20 jaksossa on vain pari keskinkertaista jaksoa, loput ovat tempaavia tutkielmia ihmisistä työn, ihmissuhteiden ja menneisyyden paineissa.

Tv-kierroksella jäi aikanaan Forbrydelsen (Rikos, ensimmäisessä tuotantokausessa 20 jaksoa) näkemättä, mutta englanniksi tekstitettynä tallennuksena se pysäytti näin vehreän kesän keskellä. Sarjassa on aina pimeä, sisätiloissa ei vahingossakaan napsauteta sähkövaloja päälle. Ulkona on joko loskaa tai sataa kaataen. Synkkä on itse rikoskin ja sen vaikutukset uhrin läheisiin ja tutkijajoukkoon.

Rikosvyyhteen kietoutuu kööpenhaminalainen paikallispolitiikka. Rinnakkain kuljetetaan uhriperheen, riksotutkijoiden ja poliitikkojen tilannetta, tunteita ja suhteita. Seurattavia henkilöitä on useita, ja näiden tuomat risteilevät näkökulmat nostavat sarjan reilusti yli keskivertojännäreiden. Nyt on kyse samastuttavista tilanteista ja henkilöistä. Juoni hölkkää mutkitellen; mokomia jaksojen loppukoukkuja olen harvoin kokenut.

Kiehtova henkilö on lähes autistinen tutkija Sarah Lund. Työnarkomaani paneutuu juttuun ja muut elämänaspektit hautautuvat. Lundin ja esimiesten poukkoileva luottamussuhde on välillä päälleliimattua, vaan ei haittaa. Myös opetusviraston pomossa on tenhoavaa karismaa, samoin murtumispisteessä tempolevassa karhumaisessa perheenisässä.

Rikoksen toinen tuotantokausi oli melkoinen mössö. Juoni oli epäuskottava, vaikka henkilöhahmot olivat yhä kiinnostavia. Lund ylsi lähes lisbetsalandermaiseen loppusuoritukseen, ja pomosuhteet rikkoivat kaikki uskottavuuden rajat. Loistavaa ensimmäistä tuotantokautta tämä ei kuitenkaan pysty himmentämään.

Luku- ja tv-draamakesäloma alkaa kääntyä kohti loppuaan. Monia mieleenpainuvia ja vaihtoehtoisia todellisuuksia olen päässyt kohtaamaan ja iloitsemaan niiden tekijöiden kerrontataidoista. Muistini virkistykseksi tallennan kommenttikenttään kesälukulistani; huippulukuhetkistä onkin jo olemassa aiemmin omia blogilurituksia.

 

2 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, Draama, Kirjallisuus

Oslon olemuksesta

Huhtikuinen piipahdus Oslossa oli pieni karkaus kevääseen. Silmut ja kevätkukat vihersivät ja värittivät muuten harmahtavaa kaupunkia. Yleisilme oli siisti ja viileä. Matkalla luin Jo Nesbon viimeisimmän romaanin Aave. Se tarjosi toisen näkymän kaupunkiin: yliannostuskuolemia eniten Euroopassa, huumekauppaa kadunkulmissa ja poliisien korruptiota. Päähenkilö oli ylivertainen yhdeksännessä ja viimeisessä Harry Hole -dekkarissa. Hän selivitti muilta tutkijoilta pimentoon jääneitä asioita tuossa tuokiossa. Ärsyttävää, mutta juoni ja henkilöt on vetävästi kuvattu. Pinnan alla oli muutakin. Hätkähdyttävää oli kuoleman kytkeminen läheisyyteen: miltä tuntuu, kun tietää rakkaan ihmisen olevan tappamisen takana ja edessä.

Hole istui oopperatalon kattokaiteella ja katseli kaupunkiaan, vanhaa osaa ja uudisrakentamista. Niin tein minäkin. Ooppera on kadehdittava rakennus: oslolaisten ja turistien olohuone hulppeilla näkymillä. Marmoripinnalla paistateltiin auringonpaisteessa ja nautittiin! Miksi musiikkitalo on ulkoapäin ankea musta loota, kysyy nimimerkki Wau-arkkitehtuurin ystävä.

 

Kansallisgallerian Munch-huone

Munchin taide oli yksi matkan pääintresseistäni. Kyllä kelpasi katsoa lähellä värejä, muotoja ja siveltimenvetoja. Munchin maalaukset ovat aina kiehtoneet minua, ja läheltä katsottuna ne alkoivat kertoa omia juttujaan minulle. Tai paremminkin omia juttujani minulle. Sitä se ekspressionismi teettää. Kansallisgalleria oli muutenkin katsomisen väärtti: Cranachista El Grecoon, ja Munchin lisäksi muita perusmodernisteja ja norjalaisia kansallistaiteilijoita. Munch-museo ei ollut niin järisyttävä kuin Kansallisgallerian nimikkohuone, jossa oli Huuto, Madonna, Tytöt sillalla ja muutama muu merkkiteos. Puberteetti oli pysäyttävä teos.

Matkalla näin Viekelandin patsaspuiston, Viikinkilaivamuseon, Modernin taiteen museon ja muitakin nähtävyyksiä. Oslonvuono eri sävyissä pilvisestä paisteeseen ja sateesta hämärään oli myös vaikuttava. Ja Holmenkollenin hyppyrin siluetti kaupungin takana! Tietysti on pakko mainita, että todella kallista kaikki oli. Kevään ensimmäiset terassikahvit ja -ateriat sain nauttia pohjoisen auringon lämmössä.

Ennen matkaa luin Jan Kjaerstadin romaanin Viettelijä. Sitä tituleerattiin moderniksi klassikoksi. Kyllä kirjassa on paljon kiinnostavaa: kaikkitietävä salaperäinen kertoja, tempoleva rakenne, verevä kuvaustapa ja ajankuva. Pehmopornahtavat otokset ovat saaneet virikkeensä Tuhannen ja yhden yön saduista ja Kamasutrasta. Norjan taloudellisen nousun symbolina päähenkilö toimii, ja sellaiseksi se kai on tarkoitettukin. Henkilönä Jonas jääkin pinnalliseksi ja teflonmaiseksi tuotokseksi. Kirja oli hauska esipuhe matkalle, mutta ei se pysyviä lukujälkiä kuitenkaan jättänyt.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus, Kulttuurimatkailu