Aihearkisto: Dekkari

4 helmikuun, 2013 · 3:23 pm

Pullukka ratkaisee rikoksia

Vish Puri & kadonneen palvelijattaren tapaus (suom. 2012) aloittaa Mitä yksityisimmät etsivät Oy:n toiminasta kertovan sarjan. Vish Puri on vakaa delhiläisherra, keski-ikäinen punkero, joka vetää tehokkaasti ja melko hyväntahtoisesti etsivätoimistotiimiään. Hän huolehtii toimeksiannoistaan, perheestään, palveluskunnastaan ja pationsa chilikasveista.

Brittiläisjenkkiläinen kirjailija Tarquin Hall on tehnyt vakuuttavan journalistiuran ja päätynyt sen jatkoksi fiktiivisen intialaisen elämän  tulkiksi. Hän tavoittaa tekstissään hyvin värikkään miljöön ja ristiriitaisen, monikulttuurisen elämänmenon.  Lisäksi hän luo herkullisen etsijätyypin, jonka toimia seuraa mielenkiinnolla.

Kirjassa risteilevät useat selvitettävät tapaukset, joita Puri ratkaisee luotettavan avustajajoukon kanssa. Toiminta on joustavan kurinalaista ja kunkin osaamista kunnioittavaa. Puri pyrkii meluisassa epäkohtien maassa kunniallisuuteen: hän ymmärtää toimia maan tavalla, muttei alista, hyväksikäytä tai öykkäröi. Hän on perso mairittelulle (ja herkuttelulle), omahyväisyyteen taipuvainen ja päättelykyvyltään melko erehtymätön – dekkareiden valio- ja vakiotyyppiainesta intialaisin maustein.

Ajankohtaiset raiskausuutiset todentuvat tässä fiktiossa: etenkin yhteiskunnan alempisäätyiset naiset ovat julkean huutelun ja väkivallan uhan alla. Muutenkin alemmille ollaan pääsääntöisesti tylyjä. Intialainen kastijärjestelmä on voimissaan, samoin se, että asiat hoidetaan sukulais-, tuttavuus- ja korruptiokeinoin. Ihmiset vaikenevat, valehtelevat, viekastelevat ja harhauttavat kaunopuheisesti.   Sopiva kasti ja varallisuus ratkaisevat edelleen avioliittojen solmimisen. Oma lukunsa ovat antaumukselliset intialaiset äidit: he toimivat tinkimättömän puolueellisesti lastensa parhaaksi. Mikä on sitten parasta?

Suomennoksen takakannessa siteerataan Mma Ramotsovan luojaa Alexander McCall Smithiä, joka kehuu Hallin Vish Puri -sarjaa aarteeksi. Nätisti sanottu, sillä Hall selvästi varioi vanhemman kollegan ideaa, ja kirjailijoiden teossarjat ovat näin ollen sukulaissieluja. Tosin botswanalaisen elämänmenon kuvaukset ovat vähemmän väkivaltaisia ja enemmän viattoman hyväntahtoisia kuin delhiläisen vertailukohdan. Ei Hallin sarjan ensimmäinen dekkari mullistavaa uutta tuo, ei huikaise kerronnalla, eikä sommittele poikkeuksellisen vetävää juonta, mutta mutkatonta viihdettä se on. Tuotteistaminen on hyvällä alulla: neljäs sarjan englanninkielinen kirja ilmestyy tänä vuonna, kirjailijan blogi on informatiivinen, ja romaanisankarin maailmaan pääsee paneutumaan mainioilla nettisivuilla Vish Puri’s India.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus

Avainsanat: ,

9 joulukuun, 2012 · 10:42 am

Pohjoismainen Dude Lit

Kun romaania markkinoidaan kansilehdellä sanoin ”uskomattoman hauska kirja”, lainaan sen ilman muutta luettavaksi: Mikael Bergstrandin Delhin kauneimmat kädet (suom. Sanna Manninen, Bazar 2012). Viisikymppinen turvallisuushakuinen tekstityöläismies saa kenkää malmöläisestä viestintäyrityksestä ja päätyy Intiaan, uuden elämän alkuun.

Tarina  ei ollut  järin hauska, ja uskomatonta oli lähinnä se, millaista huttua teos tarjosi. Juonivetoinen viihdekirja on toisaalta hellyttävä. Minäkertoja tuskailee painoaan, hermoilee mahdollisuuksiaan suhdemarkkinoilla ja ihastuu. Eipä tämä eroa naisten viihteestä – hauskaa sinänsä.

Ruotsalaisen ja intialaisen kulttuurin kohtaamisesta saisi enemmänkin irti. Intialainen positiivinen liioittelevuus ja pohjoismainen tönkkö rehellisyys törmäävät välistä. Tarinassa pyöritään varakkaiden intialaisten piireissä, hiukan juttu heilahtaa slummien ja lapsiorjatehtaiden siimeksen puolelle. Kepeyden ja yksioikoisuuksien välissä kaipasin kulttuurikriittesempää otetta, vaikka ymmärrän tyylilajin rajat. Päähenkilön tuskastunut ex-vaimo jakoi tunteeni ja sai vastauksen:
”Etkö tosiaankaan pysty parempaan? Kun tyttöjä abortoidaan ja murhataan Intiassa vain siksi, ettei heitä pidetä yhtä arvokkaina kuin poikia! Kirjoita siitä, ukko!”
”Pidä kuule kolonialistiset ennakkoluulosi omana tietonasi, akka!”

Bergstrandin kirjaa jonkin aikaa luettuani päättelin, että kirja on miehille suunnattua Chick Litiä, siis ilmiselvää Dude Litiä. Luulin olevani omaperäinen lajityypin nimeäjä, mutta varmuuden vuoksi tein nettihaun. Sieltähän sitä löytyi, määrittelyjä ja kuvauksia, esimerkiksi : ”Dude Lit is like Chick Lit, but for guys who hate to read.” Toisaalta lukuvinkkilistauksissa lajiin mahtuvat Faulkner, Hesse ja Murakami siinä kuin Nick Hornby. Lisäksi löytyi mielenkiintoinen ABCnewsin julkaisema artikkeli, jossa ennakoidaan juonivetoisen testosteronisen äijäproosan myräkkää tuleville e-kirjakentille.

Olen lähiaikoina lukenut Reijo Mäen kirjat Mustasiipi ja Sheriffi, nekin mielestäni ovat  äijä(kevyt)proosan edustajia. Ruotsalaisverrokki ei ollut dekkari, ja siinä herra kävi kampaajalla, manikyyrissä ja huolehti habituksestaan. Vares ei kuulu metroseksuaalisiin kaippareihin, mutta  Dude Litin tapaan juoni etenee sutjakkaasti ja helppolukuisesti, ja miesnäkökulmasta ratkotaan eteen osuvia ongelmia.

Vares-tarinoissa on keski-ikäisten kaljoittelijoiden läpänheittoa, vain piirun verran yläkoulun välitunneilta jalostuneena. Naiskuva on yhä melkoisen alkeellinen.  Mäen miehille kyllä kelpaisi kunnollinen kotilieden lämmittäjä, mutta kypsymättömät kaverit eivät saavuta parinmuodostustavoitteita, usein tähtäävätkin hetken huumaan,  ja joskus tosissaan suhteeseen pyrittyään on herkään tunne-elämään vedelty syviä viiltohaavoja.

Amerkoissa fiktion lukijoista ja kirjojen hankkijoista vain kolmasosa on miehiä. Siihen saumaan yritetään iskeä tietoisella äijäkirjallisuudella. Naiset eivät ole niin kranttuja, heille käy pimujen, äijien ja sukupuolineutraaalinomainen kirjallisuus. Luokitellaan vaan: lajista viis, kun  sisältö, kiinnostavuus ja vaikuttavuus ratkaisevat.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus, Sekalaista

Avainsanat: ,

11 marraskuun, 2012 · 5:03 pm

Lola, nukkearvoitus

Nuori mies murhataan. Estonia uppoaa. Mies hyppää tavaratalon sisäpihaan lytistyen. Talo palaa. Nainen lukee veneen kajuutan turvassa puutarhakirjoja, samalla kun kannelta katoavat poika ja mies. Anorektikko kuolee, perässä äiti syöpään, isä kohtaukseen. Ei kannata pelästyä: nämä eivät ole oleellisia juonipaljastuksia. Monika Fagerholmin romaani Lola ylösalaisin kertoo traumatisoivista menetyksistä, väkivaltaisistakin, mutta lisäksi: ”Ja se mikä on tuhoutunut ja mennyt palasiksi, voi tulla taas ehjäksi.” Teosta on kutsuttu trilleriksi, mutta kyllä se pursuaa lajimäärityksen yli.

Näin MTV3:n Kirjapiiri-ohjelman haastattelun Fagerholmista. Hän korosti siinä emotionaalisen totuuden ilmaisemista, eikä se luonnistu taitavin rakentein, kerrontatekniikoin tai sanailuin. Hänestä asioita ei voi oikein sanoin ilmaista. Fagerholm luottaakin kerronnassa rytmiin, oikeassa elämässä tekoihin.

Rytmi onkin romaanin leimallinen piirre: sanat soljuvat virkkeiksi, välillä riitasoinnussa, välillä tasatahtia. Emootion, rytmihäiriöisen sydämen, pomppiva syke. Minusta Fagerholm on realismiakin realistisempi kertoja, kunhan se ymmärretään totuudelliseksi tavaksi tallentaa päänsisäistä.

Eri henkilöiden virtaava tajunta pyörittää tarinaa toiston, tempoilevan etenemisen, välillä vajaiksi jäävien ajatuskulkujen avulla, sotkien asiaankuulumattomia mieleenjohtumia ja havaintoja juonen kannalta oleellisiin. Niin ihmisen mieli ja havoinnotkin toimivat, epäloogisena asiasta ja ajasta toiseen pomppivana ja palaavana sotkuna. Romaanissa sanotaan osuvasti: ”Nämä ”kuvat” siis. Esimerkiksi. Ja jos siis kuvaa kaikkea näin, tähän sävyyn, ja passiivimuodossa, niin syntyy taitavaa etäisyyttä -”

Fagerholmilla on ainutlaatuinen ote lapsuuden ja aikuisuuden rajaan. Ääritunteet ja kasvukivut valtaavat kaiken, vyöryävät, eikä niiden jäsentämiseen ole keinoja. Nuorison lähipiirin aikuiset eivät ole sen kehittyneempiä, ja usea kirjan tyttöistä on syntynyt lolitamaisista lapsiäideistä. Pikkukaupunki on sulkeutunut, kaikki luulevat tuntevan toisensa. Fagerholmin romaaneissa on twinpeaksilainen tunnelma, jotain on pintaidyllissä vähintään vinksallaan. On kuin katsoisi kalansilmäobjektiivilla, ja kuva on pullistuneen vääristynyt.

Romaani ei ole helppo, valtava henkilömääräkin sotkee sitä (ja valistunut lukija löytää henkilöluettelon vasta lopusta pinnisteltyään henkilömuistiaan koko tarina-ajan). Ehdottoman kiehtova se on. Kyllä tekstiä olisi voinut lyhentää, mutta toisaalta juuri näin todentuu vaihtuvien elämänkriisien kaoottinen kokemustapa.

2 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus

Avainsanat:

31 heinäkuun, 2012 · 8:49 am

Tanska-draamat ja kesän lukulista

Harmaat, viileähköt ja tihkuiset kesäillat eivät ole tuottaneet minulle minkäänmoista haittaa. Olen viettänyt ne tanskalaisten draamasarjojen hyvässä seurassa. Ne vetivät seuraansa paisteellakin.

Borgenin (Vallan linnake) olen katsonut keväällä kertaalleen ja nyt suviajanvietteenä toistamiseen. Uusinta vain syvensi ihailuani: käsikirjoitus, casting, näyttelijätyöskentely ja kuvaus ovat huippuluokkaa. Tanskalainen nykypolitiikka tuntuu tutulta ja henkilöt ovat epätäydellisyydessään todenkaltaisia. Tottunutkin fiktion katsoja alkaa epäillä faktan ja fiktion rajoja ja uskoa henkilöiden olevan oikeassa elämässä.

Käsikirjoitus on neropattien työtä. Henkilöt syvenevät, eri puolia pomppaa pintaan ja tapahtumat koukuttavat. Kaikkiaan 20 jaksossa on vain pari keskinkertaista jaksoa, loput ovat tempaavia tutkielmia ihmisistä työn, ihmissuhteiden ja menneisyyden paineissa.

Tv-kierroksella jäi aikanaan Forbrydelsen (Rikos, ensimmäisessä tuotantokausessa 20 jaksoa) näkemättä, mutta englanniksi tekstitettynä tallennuksena se pysäytti näin vehreän kesän keskellä. Sarjassa on aina pimeä, sisätiloissa ei vahingossakaan napsauteta sähkövaloja päälle. Ulkona on joko loskaa tai sataa kaataen. Synkkä on itse rikoskin ja sen vaikutukset uhrin läheisiin ja tutkijajoukkoon.

Rikosvyyhteen kietoutuu kööpenhaminalainen paikallispolitiikka. Rinnakkain kuljetetaan uhriperheen, riksotutkijoiden ja poliitikkojen tilannetta, tunteita ja suhteita. Seurattavia henkilöitä on useita, ja näiden tuomat risteilevät näkökulmat nostavat sarjan reilusti yli keskivertojännäreiden. Nyt on kyse samastuttavista tilanteista ja henkilöistä. Juoni hölkkää mutkitellen; mokomia jaksojen loppukoukkuja olen harvoin kokenut.

Kiehtova henkilö on lähes autistinen tutkija Sarah Lund. Työnarkomaani paneutuu juttuun ja muut elämänaspektit hautautuvat. Lundin ja esimiesten poukkoileva luottamussuhde on välillä päälleliimattua, vaan ei haittaa. Myös opetusviraston pomossa on tenhoavaa karismaa, samoin murtumispisteessä tempolevassa karhumaisessa perheenisässä.

Rikoksen toinen tuotantokausi oli melkoinen mössö. Juoni oli epäuskottava, vaikka henkilöhahmot olivat yhä kiinnostavia. Lund ylsi lähes lisbetsalandermaiseen loppusuoritukseen, ja pomosuhteet rikkoivat kaikki uskottavuuden rajat. Loistavaa ensimmäistä tuotantokautta tämä ei kuitenkaan pysty himmentämään.

Luku- ja tv-draamakesäloma alkaa kääntyä kohti loppuaan. Monia mieleenpainuvia ja vaihtoehtoisia todellisuuksia olen päässyt kohtaamaan ja iloitsemaan niiden tekijöiden kerrontataidoista. Muistini virkistykseksi tallennan kommenttikenttään kesälukulistani; huippulukuhetkistä onkin jo olemassa aiemmin omia blogilurituksia.

 

2 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, Draama, Kirjallisuus

Avainsanat: , ,

18 huhtikuun, 2012 · 7:22 pm

Oslon olemuksesta

Huhtikuinen piipahdus Oslossa oli pieni karkaus kevääseen. Silmut ja kevätkukat vihersivät ja värittivät muuten harmahtavaa kaupunkia. Yleisilme oli siisti ja viileä. Matkalla luin Jo Nesbon viimeisimmän romaanin Aave. Se tarjosi toisen näkymän kaupunkiin: yliannostuskuolemia eniten Euroopassa, huumekauppaa kadunkulmissa ja poliisien korruptiota. Päähenkilö oli ylivertainen yhdeksännessä ja viimeisessä Harry Hole -dekkarissa. Hän selivitti muilta tutkijoilta pimentoon jääneitä asioita tuossa tuokiossa. Ärsyttävää, mutta juoni ja henkilöt on vetävästi kuvattu. Pinnan alla oli muutakin. Hätkähdyttävää oli kuoleman kytkeminen läheisyyteen: miltä tuntuu, kun tietää rakkaan ihmisen olevan tappamisen takana ja edessä.

Hole istui oopperatalon kattokaiteella ja katseli kaupunkiaan, vanhaa osaa ja uudisrakentamista. Niin tein minäkin. Ooppera on kadehdittava rakennus: oslolaisten ja turistien olohuone hulppeilla näkymillä. Marmoripinnalla paistateltiin auringonpaisteessa ja nautittiin! Miksi musiikkitalo on ulkoapäin ankea musta loota, kysyy nimimerkki Wau-arkkitehtuurin ystävä.

 

Kansallisgallerian Munch-huone

Munchin taide oli yksi matkan pääintresseistäni. Kyllä kelpasi katsoa lähellä värejä, muotoja ja siveltimenvetoja. Munchin maalaukset ovat aina kiehtoneet minua, ja läheltä katsottuna ne alkoivat kertoa omia juttujaan minulle. Tai paremminkin omia juttujani minulle. Sitä se ekspressionismi teettää. Kansallisgalleria oli muutenkin katsomisen väärtti: Cranachista El Grecoon, ja Munchin lisäksi muita perusmodernisteja ja norjalaisia kansallistaiteilijoita. Munch-museo ei ollut niin järisyttävä kuin Kansallisgallerian nimikkohuone, jossa oli Huuto, Madonna, Tytöt sillalla ja muutama muu merkkiteos. Puberteetti oli pysäyttävä teos.

Matkalla näin Viekelandin patsaspuiston, Viikinkilaivamuseon, Modernin taiteen museon ja muitakin nähtävyyksiä. Oslonvuono eri sävyissä pilvisestä paisteeseen ja sateesta hämärään oli myös vaikuttava. Ja Holmenkollenin hyppyrin siluetti kaupungin takana! Tietysti on pakko mainita, että todella kallista kaikki oli. Kevään ensimmäiset terassikahvit ja -ateriat sain nauttia pohjoisen auringon lämmössä.

Ennen matkaa luin Jan Kjaerstadin romaanin Viettelijä. Sitä tituleerattiin moderniksi klassikoksi. Kyllä kirjassa on paljon kiinnostavaa: kaikkitietävä salaperäinen kertoja, tempoleva rakenne, verevä kuvaustapa ja ajankuva. Pehmopornahtavat otokset ovat saaneet virikkeensä Tuhannen ja yhden yön saduista ja Kamasutrasta. Norjan taloudellisen nousun symbolina päähenkilö toimii, ja sellaiseksi se kai on tarkoitettukin. Henkilönä Jonas jääkin pinnalliseksi ja teflonmaiseksi tuotokseksi. Kirja oli hauska esipuhe matkalle, mutta ei se pysyviä lukujälkiä kuitenkaan jättänyt.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus, Kulttuurimatkailu

Avainsanat: , ,

2 heinäkuun, 2011 · 3:40 pm

Barbarotti/Brunetti

Viiletin Venetsia-tunnelmiin Donna Leonin Veritimantit-dekkarin (Otava 2011) avulla. Keväällä kaupungissa käyneenä on ilahduttavaa vaeltaa sielun silmin  komisario Brunettin kanssa kujilla ja kanaaleilla. Veritimantit-kirjassa kiinnostavinta oli melkoisen avoimeksi jäävä juoni, joka on kuitenkin kantaaottava ja vähemmistöjen roolia puiva. Ei juttu muuten erityisen kaksinen ollut. On välillä mukavaa tässä genressä lukea keski-ikäisestä miehestä, joka ei ole alkoholisti, hämärähemmo tai muuten tekemällä tehdyn rikkinäinen. Brunetti on vaimoonsa ja perheeseensä sitoutunut mässäilijä. Aikuisten Viisikkojahan nämä Leonit ovat: kolmen ruokalajin esittelyissä riittää vivahteita!

Håkan Nesserin ensimmäinen Barbarotti-suomennos on Sukujuhlat (Tammi 2011). Nesser kyllä osaa henkilökuvauksen, viihdekynnyksen ylittävän kerronnan ja lisäksi luo piinaavaa jännitystä. Henkilöiden sisäinen monologi on terävää, ja hahmojen masentuvuus viiltää ikävästi: katoamisia kohtaavan perheen elämä on siinä pisteessä, että sitä tahmeasti tallataan ja nähdään ympärillä olevat asiat inhorealistisessa valossa. Vaikka rikosvyyhden henkilöt ovat eriasteisen depression vallassa, kerronnan tyyli on jopa irrallisuuden ja vieraantuneisuuden kuvauksissa irrottelevaa. Hyytävää on perhesuhteiden etäisyyden kuvaus. Herkullisin on eläkkeelle jäävän käsityöopettajan sisäisen äänen kuuleminen: jumittuneet kyllästyneisyyden tunteet nostavat mieleen melkoisen värikkäitä tappiomielen väläyksiä. 

Barbarotti-hahmo on puolestaan aika kepeästi kuvattu polisiimies. Siisääntulo on hulppea: nimen historia piirreellään lennokkain vedoin, samoin elämäntilanne ja perhesuhteet. Barbarottin toiminta on vakaalla realistisella pohjalla järjettömässä maailmassa. Mieluusti odotan seuraavaa suomennosta. Enpä näemmä vaan saa dekkariputkea katkeamaan. Helteellä viihde vie – kehuttu historiallinen romaani Susipalatsi jumittaa, vaikka Thomas Cronwellin elämä ja aikakausi kiehtookin.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus

Avainsanat: , , ,

4 huhtikuun, 2011 · 10:17 am

Kuosiin

Hän vei Jeanin ruokailuhuoneeseen. Pöydälle oli pinottu litteäksi viikattuja isoja kangaspaloja. Kankaita oli kymmenkunta, ja kun Marina alkoi availla ja ravistaa niitä auki yhden kerrallaan, ne olivat niin riehakkaan heleitä, että Jean ei voinut olla nauramatta: epäsäännöllisiä geometrisia kuvioita ja valtavan kokoisia kukkia, puhtaita ja eläviä värejä, unikonpunaista, grafiitinharmaata, sinapinkeltaista, taivaansinistä, koboltinsinistä, lehmuksenvihreää ja vuokonvalkoista jäykkää vahvaa puuvillaa, joka näytti siltä että siitä olisi voinut tehdä purjeet satulaivaan. ”Löysin Kareliasta Marimekon liikkeen”, Marina sanoi. (Anne Michaels, Routaholvi, suom. 2010.)

Kanadalasiromaanissa pilkottaa väriläikkä keskellä päähenkilön harmaata todellisuutta. Siihen asti on puoli romaania vellottu. Tämä teos hämmentää minua. Alkuunsa siinä oli kiehtovaa kohtalonomaisuutta ja mielettömiä mielikuvia. Mitä tapahtuu maisemalle, ihmisille, muistoille ja historialle, kun valtavia maa-alueita jää patoaltaiden alle? Veden alle jäävät talot, kukkulat, hautausmaat niin Kanadan suurimman kosken kuin Niilin suistossakin. Ihmisten pitää väistyä. Hurjinta on kuvaus siitä, miten Abu Simbel siirretään muutamia kymmeniä metrejä kivi kiveltä vedenpaisumuksen alta. Tämän ohella kuljetellaan kiemuraista ja vyöryttelevää rakkaussuhdetta. Sihen liittyy yhteenkuuluvaisuutta ja etäisyyttä, ympätään mukaan vielä sodanaikaiset ja -jälkeiset juutalaiskohtalot. Sopassa onkin sitten aineksen noin neljään romaaniin.

Kaikkea on hiukan liikaa. Tuli ensi innostuksen jälkeen ähky, mutta kahlasin teoksen loppuun. Hiukan samanlaisen olon sytyttivät Riikka Pulkkisen Totta ja Siri Hustvedtin romaanit. Kauniita virkkeitä ja kielikuvia iskee yhtenään, mutta jokin kiiltäväkalvoinen elitistisyys estää pääsemästä läpi pinnan. Taitaa sittenkin viikon lukukokemuksista Anne Holtin (Kasvoton tuomio)  ja Arnaldur Indriðasonin (Sameissa vesissä) suoraviivaisessa kerronnassa ihminen epätäydellisyyksineen olla enempi läsnä.

Tämä vielä.  Marimekko voisi kyllä omiin tarkoitusperiinsä lainata Michaelsin tekstiä, eikös Sinkkuelämää-tähtikin ole ottanut yhteyttä firmaan, ja kevään mekkotrendinä on neliskanttisuus:

”- – Tuolla pitkin maailmaa kulkee naisia, jotka käyttävät näitä loistavia, mielettömiä värejä ja kuoseja. Nyt ommellaan sinulle vähän kesävaatteita, isoja, iloisia neliskanttisia mekkoja, väljiä ja viileitä. Näytät suurenmoiselta kun sinun sievät käsivartesi ja sääresi pistävät niistä esiin.” ”Käyttäisitkö sinäkin sellaista?” Jean kysyi. ”Isoa neliskanttista ja löysää Marimekon mekkoa?”

Jätä kommentti

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus

Avainsanat: , ,