Viime rivit iskevät munuaisiin: jalat alta laakista. Istun sohvalla, juutun vain hengittämään, ajatus jumittuu. Näinkö tässä kävi? Romaanin juonesta ei voi kertoa paljoakaan, loppuratkaisusta ei sinnepäinkään.
Anne Holtin Kuollut kulma (suom. Outi Menna, Gummerus 2013) kuuluu Inger Johanne Vik -dekkarisarjaan. Alkutilanne on nyky-Norjan traumaattisin. On päivä, jolloin yli 80 norjalaista kuolee yhden häiriintyneen vuoksi. Samaan aikaan kuolee kotonaan pieni poika.
Kirjan tarina aukaisee lähes mahdottomasta aiheesta puolia, jotka eivät ole ilmeisiä. Esimerkiksi romaanissa ei lähdetä ruotimaan Breivik-persoonaa tai miksi kaikki kauhea tapahtui – siihen liittyvää on romaanissa vain hitusen ja välillisesti. Yhteisen tragedian aikaan tapahtuu yksityisiä tragedioita, jotka suuntaavat myös tapaa nähdä massamurhenäytelmä. Romaanin nimi itsessään on oivaltava: pimentoon jääviä asioita on liuta, osa niistä on tiedostamattomia tai tietoisen piilossa, osa todettavissa nurkan takaa. Kansakunnan yhteishenki tragedian jälkeen on näkyvää, mutta yhden romaanin henkilön suulla siinäkin on kuollut kulma:
Norjalaisille oli tyypillistä yhdistyä rauhan, vapauden, ruusujen ja demokratian puolesta tällaisina hetkinä. Tieto siitä, että julma murhaaja oli länsioslolainen, vaalea ja sinisilmäinen epäonnistuja, vaikutti niin ennalta arvattavalla tavalla, että Joachimia alkoi kuvottaa, kun hän vain ajattelikin sitä. Hyökkäys oli tullut sisältäpäin, mikä sai yhteiskunnan täydellisen hämmennyksen valtaan. Jos terrori-iskujen tekijä olisi ollut muslimi, kuten kaikki vielä ensimmäisenä iltapäivänä arvelivat, missään ei olisi näkynyt ainoaakaan ruusua.
Hyvinvointi-Norjan pohjavirroissa on paljon näkymätöntä. Syvissä vesissä väreilee rasismi ja taloudellinen eriarvoisuus, mikä on esillä pienin viittauksin, kuten että varakkaan nuorukaisen köyhimystausta paljastuu vääräntyylisistä sukista tai että hänen monikulttuurinen ystäväpiirinsä on saanut kuulla koko nuoruutensa taustoistaan.
Holt ei tee yhteiskunnallista syväanalyysia, mutta hän on rohkeasti ottanut norjalaisten kauheimman aiheen sen taustalle, etteivät koditkaan ole aina turvallisia paikkoja – ja kodeistaan jokainen ponnistaa. Ja vaikka voimavarat menevät Utøya-kriisin selvittämiseen, muita selvitettäviä asioita ei pidä ohittaa, kuten lapsiin kohdistuvaa väkivaltaa. Elämän hauraus on romaanin ydintä: kuolleen lapsen suojelu on karmeasti epäonnistunut, muutenkin arvaamaton voi osua kehen vain.
Hyvinvointimaan perheissä on julkisivu kunnossa, mutta tunnetasolla on jähmettynyttä. Kipeitä asioita ei haluta nähdä, ja jos niitä nähdään, niistä ei puhuta tai ei puututa. Vaikeus puhua ja sen seuraukset ilmentyvät romaanissa erilaisin versioin. Inger Johannen liitossakin on menossa jakso, jossa omana tietona asioiden pitäminen hämmentää tasapainoa.
Takalieve mainostaa kirjaa: ”Monitahoinen sosiaalinen trilleri.” Holt luo uskottavaa kuvaa oslolaisesta elämästä, ja hän osaa ilmaista sen niin, että henkilöiden ja perheiden vaiheita pysähtyy tarkkailemaan ja odottaa jatkoa, asioiden avautumista.
Tarinan sivussa kulkee ja kasvaa nuori, epävarma poliisimies, erityislaatuisuutensa hyväksymisen kanssa koko ikänsä kamppaillut. Häntä luonnehditaan ymmärtävästi ja liikuttavasti. Erilaisuuden kanssa eläminen on myös osa päähenkilön, Inger Johannen, arkipäivää. Holt tuo hänet ja sitä kautta perheenjäsenet lukijan lähelle, vaikka lapset ovat matkalla ja mies henkisesti etäällä.
Romaanin tarina vie, lukijana vikisen. Palaan kirjan loppuhuipennukseen. Olen tyrmistystilassani jopa tulkitsemassa kirjasta opetuksen. Rakasta ja puhu; puhu, että rakastat, niin kuin aikasi päättyisi nyt.
Huhtikuussa 2012 Oslon tuomiokirkon edessä.
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 