Aihearkisto: Kirjallisuus

8 toukokuun, 2014 · 8:55 pm

Joel Haahtelaa tapaamassa

Villa Kiven ikkunan takana Töölönlahdella lipui joutsen. Kevätsade oli juuri lakannut, puunoksien silmupinnoilla pisarat vielä kimaltelivat. Oli otollinen tunnelma kuunnella kirjailijaa.

Joel Haahtela Villa Kivessä 8.5.2013

Joel Haahtela Villa Kivessä 8.5.2013

Joel Haahtela kertoi kirjoittamisen pohjavirroista. Keskeistä hänelle on välittää mielentila. Sisältöä ei luonnollisesti sovi ohittaa, mutta tyyli ja tunnelma ovat hänelle kirjoittajana merkityksellisiä. Kaunokirjallisuus on estetiikkaa, sen on tarkoitus tuottaa kokijalle elämys, joka ylittää arkisen, tavallisen.

Haahtela kuvaa välitiloja, jotka ovat ihmiselle välttämättömiä. Hän on huomannut, että hänen kirjoihinsa liittyy usein menetyksiä ja matkoja. Peruskokemuksina hän pitää tiettyä ulkopuolisuutta ja yksinäisyyttä sekä taustalla vaikuttavia piilotettuja asioita. Hänen henkilöillään on usein vaikeuksia saada yhteyttä toisiin ihmisiin. Haahtela haluaa kuitenkin olla toivon mahdollisuuden asialla humanismin hengessä.

Tähtikirkas, lumivalkea -romaania hän pitää kirjana, jota kirjoittaessa hän sai itse matkata ajoissa ja paikoissa. Siinä hän sai kuvata itselleen tärkeitä teemoja, etenkin ihmisarvoa. Koska Haahtelan viimeisin romaani oli yksi syksyn merkittävimmistä kotimaisista lukukokemuksistani, oli antoisaa kuulla kirjailijan omia ajatuksia siitä. Tällaisen mahdollisuuden minun lisäkseni sai kymmenkunta pääkaupunkiseudun äidinkielenopettajaa. Haahtela kertoi huomanneensa, että hänen kirjansa selvästi jakaa lukijoita kahteen ääripäähän: osa intoutuu, toinen osa inhoaa. Eipä ole vaikea arvata, kumpaan ryhmään kuulijakunta kuului.

Haahtelan tapaa luoda tiloja ja tunnelmia voi seurata myös hänen kotisivullaan Poste restante – Joel Haahtela. ”Matkalla”-blogin impressiot liittyvät usein kokemuksiin musiikista, kirjallisuudesta ja kuvataiteesta. Esimerkiksi maaliskuinen Vermeer-verbalisointi teki minuun suuren vaikutuksen. Haahtela kertoi tutkineensa vanhoja kuvia ja postikortteja, kun hän kirjoitti viimeisintä romaaniaan. Bogijuttujakin kuvittavat tunnelmalliset vanhat valokuvat.

Kotisivuilla voi tutustua myös Haahtelan Wagner-esseisiin ja kolmeen novelliin. Häämatka-novellista poimin sitaatin, joka sopii siihen, mitä kirjailija kertoi kirjoittamisestaan. Ollaan jonkinlaisella matkalla, on tapahtunut menetys, on muistoja, mieli on välitilassa, mutta on myös mahdollisuus kääntyä, toipua ja toivoa.

Jokin on irtoamassa, kuin lohkare kalliota, joka lähtee vyörymään mereen. Jos avaa silmänsä, on aina uudessa paikassa, vasta sillä hetkellä syntyy maailma; joka kerta, yhä uudestaan. Jos on niin kuin vasta maailmaan saapunut ja kävelee muistottomana pitkin katua, kerää silmiin ensimmäiset värit ja muodot.

Hetki Schubertin tunnelmissa

Hetki Schubertin tunnelmissa

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjailijatapaaminen, Kirjallisuus

Avainsanat:

6 toukokuun, 2014 · 3:50 pm

Lankeaisiko tanskalaisdekkariin?

Olen viime vuosina hurahtanut tanskalaisiin tv-draamoihin Vallan linnake ja Rikos sekä komediasarjoihin Klovni ja Lykce. Dekkaristeista viimeksi olen lukenut sisarusparin Lotte & Sören Hammerin kiinnostavat romaanit Saasta ja Yksinäisten sydänten kerho. Kovin odotuksin tartuin käsikirjoittajanakin työskennelleen Michael Katz Krefeldin uutuusdekkariin Langenneet (suom. Päivi Kivelä, Like 2014).

Sairauslomalla käpristelevä kööpenhaminalaispoliisi Tomas ”Ravn” Ravnsholdt on monien romaanikollegoidensa tapaan sekä omia tragedioitaan hautova alkoholisoituva kriisikimppu että työssään hoksaavainen ja ripeä ratkaisija, jollaisena ei saavuteta päällystön suosiota. Oman elämänsä taitevaiheessa Ravn ryhtyy omin päin selvittämään kapakkaisäntänsä liettualaissiivojan kadonnutta Masha-tytärtä. Lyhyesti juonen voi kiteyttää seuraavaan dialogiin:

– Vuosi sitten Tukholmassa oli välikohtaus, johon liittyi pari itäeurooppalaista prostituoitua. Toinen heistä kuoli epäselvissä olosuhteissa rautatieasemalla. Slavros yhdistettiin kuolemantapaukseen, mutta varsinaista tutkintaa ei koskaan tehty.
– En minä Slavrosista piittaa, haluan löytää Mashan.
– Siellä on sattunut muitakin juttuja, kuolleisiin prostituoituihin liittyviä. Tukholma ei taatusti ole turvallinen paikka sellaiselle tytölle kuin hän.
– Ei Kööpenhaminassakaan ole hurraamista.

Pohjoismaisesta yhteistyöstä ei romaanissa voi puhua, pikemminkin naapureiden välisestä piikittelystä. Ongelmat ovat kuitenkin yhteisiä: itärikollisten pyörittämä ihmiskauppa ja prostituutio sekä ase- ja huumekauppa, joissa ihmisarvoa ei tunneta. Tämä kaikki tapahtuu pohjoismaisen hyvinvointisysteemin suojissa. Romaani antaakin erityisen lohduttoman kuvan maanalaisesta riistotoiminnasta, naisten armottomasta kulutustavara-asemasta ja miesten raakuudesta. Myös poliisin asenne on ankea: yksi kadonnut mamu-prostituoitu ei ketään hetkauta.langenneet

Kerronnan polveilu Mashan vaiheiden sekä Ravnin tilanteen ja etsintätyön välillä toimii hyvin, juoni siis etenee sutjakasti. Oheen ujutettu  sarjamurhaajasotku on tarpeeton, laskelmoitu Uhrilammas-pastissi. Epäuskottavuuksia on monia, kuten Ravnin yhtäkkinen sitoutuminen Masha-etsintöihin, paatuneen rikollisen avautuminen puudeliinnostuksesta johtuen ja arkkipahiksen satukaavamainen kolmen kerran kohtaaminen. Ravn on kiinnostava antisankarituttavuus, mutta loppua kohti kiihtyvä toiminta vie vakuuttavuutta, ja hahmon omaperäisyydestäkin on tingitty.

Mikkel läimäytti häntä harteisiin. – Hemmetti, Ravn. Sinähän olet kuin mikäkin Rambo.

Kiinnostava dekkari syntyy henkilökuvauksen sekä teeman sävytyksestä ja moniulotteisuudesta. Langenneet sitä tarjoaa hetkittäin, ei tällä kertaa riittävästi minun makuuni, ja liukas juonitahti, ahdistava raakuus ja pinnallinen häiriintyneisyys jarruttavat innostustani. Tapaisin Ravnin kyllä uudestaan avuliaan tuttavapiirinsä ympäröimänä sohimassa hyvinvointivaltion kulissiin inhimillistä aukkoa, toivottavasti tämän ensiosan jälkeen sortumatta kaavamaisuuksiin ja supersankaritekoihin.

 

Moni bloggaaja on lukenut kirjan, ja jokunen on kriittisesti minun linjoillani (Kirsin kirjanurkka ja Pihin naisen elämää), moni innostuen (esimerkiksi Hemulin kirjahylly).
– –
Sain kirjan ennakkokappaleen kustantajalta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus

Avainsanat:

5 toukokuun, 2014 · 9:22 am

Belgia-päivät

Muutaman päivän kevätarkikatkaisu tapahtui tänä vuonna Belgiassa. Vappupäiväaamuna lensin Brysseliin, jossa juhlapäivähulinointi osui hotellin edustalle Stalingrad Avenuelle. Läheisellä aukiolla erilaiset indiebändit testasivat kaiuttimien tehoa, ja monenmoiset solidaariset vaihtoehtokulttuurit kohtasivat. Vanha keskusta oli parin korttelin päässä. Kevättunnelma oli siten kohollaan.

 

Entisaikojen rakennustapa miellyttää aina silmää – kyllä raatihuoneen aukio on komea. Muuten kirjava kaupunkirakentaminen ansaitsee puoltolausunnon siksi, että monet ankeat seinät ovat saaneet sarjakuvamaisen kuvituspinnan.IMG_1013
IMG_1066

IMG_1067
Brugge

Toisena matkapäivänä kävimme Bruggessa, johon olen hinkunut siitä lähtien, kun muutamia vuosia sitten näin brittijännärin In Bruges. Elokuva rullasi menevästi, mutta etenkin sen talvinen keskiaikakaupunki lumosi ja vaikutti varsinaiselta päähenkilöltä. Brugge on komeasti säilyttänyt keskiaikaisen ilmeensä. Kadut ja talot henkivät aikaansa, ja jokunen kanava lisää pittoreskipisteitä.

Toukokuinen sää läheni leffan kuvaamaa, siten purevasti pohjoistuuli iski. Säätä pakoon pääsi Groeningemuseumiin, joka oli Jan van Eyckin vuoksi valittuna pääkohteena. Kannattaako leffan ja yhden taulun vuoksi käydä Bruggessa? Kannattaa. Paele Madonna -maalaus (Neitsyt ja lapsi kanoni Paelen kanssa, 1434-36) pistää tutkailemaan, miten joku on osannut tavoittaa sellaisen tarkkuuden ja tunnelman. Ei ihme, että taulua tituleerataan mestariteosten mestariteokseksi.

IMG_1096

Kanavanäkymä Bruggesta

IMG_1084

Siinä se on mainoksena: matkakohteena Jan van Eyckin maalaus.

IMG_1104

Keskiajan tyyppitalo – ei kuin uustuotantoon!

Kaupunki aikojen takaa.

Kaupunki aikojen takaa.

Paikallismakuja

Alkumatkan lukemistonani minulla oli matkarutiinieni tapaan paikallisromaani, jonka valitsemisessa ei ollut valinnanvaraa, sillä belgialaista kirjallisuutta käännetään niukasti. Annelies Verbeken Nuku! (suom. Titia Schuurman, Avain 2006/2011) kertoo kahden unettoman kohtaamisesta ja elämäntilanteesta. Maya on parikymppinen koohottaja, Benoit jo ikämies mutta lapsuustrauman akuutisti vaivaama. Kerronnassa ja kielessä on vetävä tempo, silti tempautumiseni jäi puolitiehen. Tarina ja kohtalot eivät lähteneet kuljettamaan minua ajatusmatkalle, ja kesti myös aikansa ennen kuin tajusin romaanin vuorottelevan näkökulmatekniikan. Tarina voisi tapahtua missä vain, paikallisväriä oli selvästi vain yhdessä sivuhenkilössä, jolla oli vuosikymmeniä ranskiskioski.

Matkalukemisto nähtynä hotellihuoneen ikkunan valossa

Matkalukemisto nähtynä hotellihuoneen ikkunan valossa

Belgialaiset mitä ilmeisemmin herkuttelevat. Etenkin suklaapuodit ja söpösti  pakatut makeistaideteokset viekoittelivat. Ranskalaisia perunoita tuli tietysti naposteltua, sikäläistä perinneruokaa. Simpukoita olisi ollut tarjolla tavalla ja toisella valmistettuna, mutta äyriäisallergikkona jouduin vain ihmettelemään kattilatarjoiluja. Vohveleita myyviä pikkupakuja oli kadunkulmissa, ja niiden makoinen tuoksu levisi houkuttelevana lähiympäristöön.

Taidetapaamiset

Musees royaux des Beaux-Arts tarjoaa mojovan kokooman flaamilaista taidetta. Kiehtovasta 1400-1600 -lukujen taiteesta on oiva otos. Petrus Christus, Hieronymos Bosch ja Jan Memling ovat ajanjakson alkupuolen taitureita (Jan van Eyckin teoksia ei kokoelmassa ollut). Pieter Brughel vanhempi ja nuorempi kuuluvat lempijaksoni loppupuolelle. Kummallakin oli oma kuvausotteensa, vaikka nuorempi myötäili vanhempaa. Isä-Brughel työsti joissain töissään Boschin tapaan absurdeja näkyjä. Kansakuvauksetkin ovat groteskiudessaan katsomaan naulaavan kummallisia ja sellaisina nykykatsojan silmissä eläviä, ilmeikkäitä ja aikaa tallentavia. (Brughel-intoiluni ylsi jopa siihen mittaan, että fiilistelin elämän katoavuutta ja joidenkin entisten eläjien jättämiä jälkiä vanhemman taiturin hautakirkossa.)

Pieter Brughel vanhempi teki edellä...

Pieter Brughel vanhempi teki edellä…

 

... ja nuorempi perässä.

… ja nuorempi perässä.

Samassa museossa on myös vaihtuvia näyttelyitä. Sattumalta Jan Fabren (s. 1958) veistosteos oli näytillä juuri nyt. Herra on ainoa belgialaisnykytaiteilija, jonka tunnistan, sillä näin Åbo svenska teaterin lavalla 1980-luvulla hänen kokeellisen teatteriryhmänsä esityksen. Se oli vaikuttavan outo. Nyt tuli nähtyä multitaiteilijan teos tuoreimmasta päästä: sarvipäisiä rintakuvia kultaisina ja mustina, mallina taiteilijan oma pärstä.

Toisena vaihtuvana näyttelynä museossa oli Desire-nimeä kantava taulukattaus. Aamulla ennen museoon lähtöä luin digi-HS:ssä julkaistun Pirkko Kotirannan esseistisen jutun (3.5.2014) siitä, miten taidenäyttelyt käyvät uskonnottomien hartaushetkistä ja miten tietoon perustuvista ripustuksista pitäisi siirtyä tunnerekisteriä ruokkiviin näyttelyihin. Desire pyrki juurii siihen: eri tekijöiden eri aikojen töitä tiettyyn logiikkaan istutettuna. Osittain se toimi, osittain ei, sillä moniuloitteisen teeman esittäminen hajanaisin ja vain parinkymmenen teoksen valinnoin ei vastannut vaativaan otsikkoon.

Musees royaux des Beaux-Arts -kokonaisuuden kylkiäisinä on myös Magritte-museo. Siellä on erittäin kattava katsaus taiteilijan tuotantoon. Hänelle ominaiset, toistuvat symbolistisen surreaalit näkymät ovat tunnistettavan omaperäisiä. Näyttely osoitti myös sen, että Magritten tuotannossa on paljon muutakin kuin piippu ja knalli. Etenkin hilpeä 20-luku on omanlaisensa mainosjulisteineen, ja sittemmin sodan ahdistavuudessa symbolit muokkautuvat, linnut kyyhöttivät ja kivettyivät.

Magritte-museoon pääsee kätevästi yhteislipulla taidemuseon puolelta.

Magritte-museoon pääsee kätevästi yhteislipulla taidemuseon puolelta.

Lopuksi hajamietteitä

Brysselissä onnistuin muutamaan otteeseen eksymään. Art Deco -arkkitehdin Hortan kotimuseon etsintä oli päätyä väsähtämiseen, mutta perille päästyä oli vielä siedettävä tunnin jonotus. Huushollin pienet huoneet hämmästyttivät. Belgialainen jugend on siroa ja sievää verrattuna jyhkeään pohjoismaaversioon.

Manneken Pis pukeutui lyhyen matkan aikana useaan vaateparteen – pojulla on valittavana noin 600 asua – ja siskolikka Janneken oli teljetty vanhan keskustan toiselle puolelle kaltereiden taa.

Manneken Pis yhdessä noin 600 asustaan

Manneken Pis yhdessä noin 600 asustaan

 

Metsästin mauttominta Manneken-krääsää, tässä mahdollinen voittaja.

Metsästin mauttominta Manneken-krääsää, tässä mahdollinen voittaja.

 

Feministinen vastaveto, Janneken Pis , on kätketty kaltereiden taa. Tässä hänet tavoittaa turistikollegan otoksen kautta.

Feministinen vastaveto, Janneken Pis, on kätketty kaltereiden taa. Tässä hänet tavoittaa turistikollegan otoksen kautta.

Toisena matkalukemisenani oli ei-belgialainen teos, ensimmäinen MIKI-kirjani. Virsikirjaa muistuttava hentopaperinen, kämmeneen sopiva painotuote on kätevä kuljettaa matkalla, ja sisältökin matka- ja päiväkirjamaisena kulttuuriseikkailuna sopi tunnelmaan, vaikka Japani olikin teemana. Mia Kankimäen Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin (Otava/Miki 2013) on helppolukuinen, sitä sopi lukaista paloittain nähtävyyksien lomassa.

Asioita, jotka saavat sydämeni lyömään nopeammin, löytyi reissultani, etenkin Brughelit, van Eyck ja Bruggen kanavamaisemat. Ja sitten tapasin lukevan naisen aikojen takaa: Quenten Metsysin maalauksessa pankkiiri laskee rahojaan ja hänen tyyni vaimonsa keskittyy lukemiseen. Näin 1500-luvulla. Minulla ei ole taustatukena pankkiiria mutta paneudun silti jatkossakin lukemiseen, aika ajoin, aikoihin ja ajatuksiin ajautuen.

Ympärillä tapahtuu vaikka mitä, mutta on myös tilaa naiselle ja kirjalle. Yksityiskohta

Ympärillä tapahtuu vaikka mitä, mutta on myös tilaa naiselle ja kirjalle. Yksityiskohta Quenten Metsysin maaluksesta.

 

4 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Kulttuurimatkailu, Sekalaista, Taide

Avainsanat: , , , ,

2 toukokuun, 2014 · 7:09 pm

Jos kunto ei kestä

Anja Erämajan runokirja Töölönlahti (WSOY 2013) on pitkälti kirjoitettu juoksulenkin rytmiin ja tahtiin. Välillä vauhti on niin kova, ettei tällainen rapakuntoinen sauvakävelijä meinaa pysyä mukana. Mutta kun pitää taukoja ja lukee pätkissä, kokonaisuus nostattaa runokuntoa.

Pidän Erämajan havaintotarkkuudesta ja mielenailahduksista. Arkiset näyt ja niihin kytkeytyvät tajunnanvirrat ovat virkistäviä. Ilahdun huumorista, joka syttyy yllätyskytköksistä, surkuhupaisuudesta tai totisella naamalla tokaisemisesta. Hölkkääjän päähänpälkähdyksiin tunkeutuu lauluja, värssyjä, omia ja lainattuja. Hoitotyösanoitus kaiken keskellä hivelee. Kun olen muutaman kerran nähnyt lauluyhtye Laulavat kahvinkeittäjät palavasilmäisinä laulamassa Sound of Music -biisiä, en ihmettele, että solisti limittää runojensakin lomaan sen, aina pysäyttävän elämänviisauden: ”Älä katso peiliin, / vaan ikkunaan, / hanki kunnon kengät, / astu maailmaan.”

Runokirja jakaantuu kolmeen vuodenaikaan: syksyyn, talveen ja kevääseen. Graafisia keinoja on hyödynnetty, teksti liikkuu kaarena sivulta toiselle, lenkkipolkuna. Välillä vedetään henkeä proosarunomaisesti, välillä teksti pomppii epätasaisessa maastossa. Loppua kohti juoksutunne hieman katkeaa.Töölönlahti 2

Erämajan runoelmassa ihmetellään naisen osaa, elämisen tapaa, siihen annettuja ahtaitakin asemia, työoloja, yksinoloa, toisenkaipuuta, sukupolvien kiertoa, surua. Kaupunkimaisema ja kirjaimellisesti Töölönlahti on ulkoisena miljöönä, mutta sisäisessä maailmassa puhujan maisemissa on kaikkea. Ja uusi maisema sisältää myös vanhan.

– –
Tässä opetellaan suhteellisuuden tajua. Alla entistä
merenpohjaa, maankohoumaa. Entinen kylä ja
suojoki, tölå. Peltoja, niittyjä, laidun, haka lahden
kapeikolla ja huvila Hesperian läntisillä mailla.
Tämä on Helsingin Espanja. Täällä hedelmätarhat,
terveyslähteet, karppilammikko. Ja löyhkä, lahteen
kipattujen raatojen etova haju. Lantaa, virtsaa, verta.
– –

Runon puhuja jakaa kanssani kauhun keskusta-alueen kammottavista uudisrakennuksista radan varressa. Hän ihmettelee nurinpäin olevaa kypyhuonetta, oopperataloa. Kaupunkimaisema on kesken, liikkeessä ja muuttuvainen. Ihminenkään ei ole koskaan valmis:

– –
Rastitin sukupuolen,
nainen, mies, mikä.
Eikö sen pitänyt jo
olla selvä, katsoin
peilistä, ihminen on
rakennelma, elämä
on alussa ja lopussa,
– –

Runokirjassa on elämästä sekä laajoja näkyjä että pieniä pilkahduksia. Siinä on myös paljon selittämätöntä ja asioita, joista en saa kiinni. Hengästyin sen rytmissä. Vauhdin lisäksi sieltä löytyy paljon lohdullista: ”Tänään pieni päänliike riittää.”Töölönlahti

PS. Muita lukukokemuksia Töölönlahteen tarjoavat Kulttuuri kukoistaa ja Mari A:n kirjablogi.

 

 

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Avainsanat:

29 huhtikuun, 2014 · 7:25 pm

Kirja ja elokuva sotaorvosta

Kirjavaras on tunteellinen kertomus lukutaidon merkityksestä ja kanssaihmisistä välittämisestä. Se on viihteellisesti viritetty mutta hyvää tarkoittava muistutus siitä, ettemme hyväksyisi sotaa, ihmisyyden riistoa tai rodullista eriarvoisuutta.

Orpotyttö Liesel saa kodin lempeän Hansin ja kipakan Rosan luota 1930-luvun lopun Saksan köyhässä pikkukaupungissa. Liesel kamppailee painajaisten ja lukutaidon kanssa, saa ystäviä ja otteen elämään ajassa, jossa Kuolemalla pitää kiirettä. Natsiaalto ja sota vaikuttavat kaikkeen, ja kirjan päätapahtumat päättyvät vuoden 1943 pommivyöryyn. Natsikauhut ovat tuttuja tuhansista kirjoista ja elokuvista. Miten Markus Zusakin Kirjavaras (suom. Pirkko Bisrtöm, Otava/Seven 2008/2014) erottuu saman teeman muista tuotoksista?

*** PAPAN ILME ***
Se vaelsi ja ihmetteli,
mutta ei paljastanut vastauksia.
Vielä.

Hänessä oli tapahtunut muutos.
 Lisel näki sen mutta tajusi sen vasta myöhemmin, kun kaikki tarinat kutoutuivat yhteen. Hän ei nähnyt kuinka papa soittaessaan katseli, koska ei tiennyt, että Hans Hubermannin harmonikkaan liittyi tarina. Tulevina aikoina samainen tarina ilmaantuisi Himmelstrassen numero 33:een aamuyöllä, hartiat rypyssä ja viluinen pikkutakki yllään. Se toisi mukanaan matkalaukun, kirjan ja kaksi kysymystä. Tarina. Tarinan tarinan jälkeen. Tarina tarinan sisällä.

Muista kaltaisistaan Zusak eroaa siten, että hän tarjoilee tarinansa tyylittelevän sadunomaisesti. Kerronnassa on tiettyä söpöilyä, sillä päähenkilöperhe edustaa korostetusti hyviä ihmisiä. Aiheen käsittelyssä ei vältetä vastakkainasetteluja: pahat natsit ja natsimieliset / suvaisevaiset ja juutalaisia pelastavat hyväsydämiset. Häikäilemättömän tietoiseksi ja kaikkitietäväksi kertojaksi on valikoitunut itse Kuolema. Hän harhautuu jutuissaan menneeseen ja tulevaan, johdattelee mielensä mukaan, tekee yhteenvetoja ja muistilistoja sekä siteeraa kirjavaras-Lieselin muistiinpanoja. Hän kertoilee korostetun kepeästi, mutta sen ohella sodan julmuuksista ja juutalaisten sekä muiden ei-arjalaisten kaltoinkohtelusta hän sivaltaa suoruuksia. Pelkoa ja kärsimystä ei pimitetä, mutta se kääritään Lieselin selviytymistarinaan, toivon mahdollisuuteen ja siihen, miten tarinat, lukeminen ja kirjoittaminen pitävät yllä lohtua – ja siten elämää.Kirjavaras

Henkilöt ja tilanteet asetellaan kovin tietoisen oloisesti kuin näyttämölle. Kovin eläviksi eivät henkilöt kasva, ja juoni on tietyllä tavalla puhtaaksi puleerattu. Tunteita tarjotaan laidasta laitaan, ei kuitenkaan erityisen paisutellusti. Maltillisesti ja kuin ihmeen kaupalla murrosikäisen tytön heräävän naiseuden annetaan olla rauhassa.

Luin Kirjavarkaan heti suomennoksen ilmestyttyä, ja siitä jäi silloin kaihertava pettymyksen tunne. Nyt viisi vuotta myöhemmin suhtaudun tekstiin huomattavasti suopeammin: sodan aiheuttamat miljoonat turhat kuolemat ja kärsimykset pistelevät mieltä. Hyväksyn siten tämän satusävyisen selviytymistarinan, jottei maailman pahuus aivan nujertaisi. Kirja on rakenteeltaan kohtauksiin pilkotun elokuvallinen, joten ei ole ihme, että se sai tänä keväänä leffaensi-iltansa.

Elokuvatulkinta (2013, ensi-ilta Suomessa 4.4.2014) on uskollinen romaanille, vain pikkuruisia oikaisuja tapahtuu. Pääroolitus on onnistunut, mikä estää sokeria paakkuuntumasta sulamattomiksi kokkareiksi. En ärsyyntynyt saksalta sorahtavasta englannista. Sanojen mahdin osuus nousee hienosti esille: tulee nätisti todistetuksi, että kuoleman ja sorron alla sanat – luetut, kirjoitetut, kerrotut – pitävät ihmisyyttä elossa. Tunteisiin vetoaminen osataan hyvin, sillä suurisilmäisen Lieselin kohtalo koskettaa. Ja miksi pitäisikään kyynistellä sitä, että elokuva ja sitä edeltänyt romaani tarinoi hyvistä ihmisistä, ystävyydestä ja elämänuskosta, vaikka kertojana on kuolema.

– –
Sain pokkarin ja leffaliput Blogat Teamilta, ja kokonaisuuden tarjosi SF Film Finland. Muista blogeista löytyy Kirjavarkaan tuottamia monia, erilaisia luku- ja katsomiskokemuksia.

PS. WordPress teki rivitys- ja tavutuskummallisuuden ihan itse – en minä, en minä!

1 kommentti

Kategoria(t): Elokuvat, Kirjallisuus

Avainsanat:

24 huhtikuun, 2014 · 2:33 pm

Suoraa puhetta kylkiäisiksi

Anna-Leena Härkösen Takana puhumisen taito (Kirjakauppaliitto 2014) on tämän vuoden Kirjan ja ruusun päivän kylkiäiskirja. Ostin itselleni eilen kesälukemista, ja kaupan päälle sain tämän reippaan pakinakokoelman.

Kirjassa on kolmisenkymmentä lyhyttä juttua erilaisista elämänilmiöistä. Monissa jutuissa on arkisia havaintoja, usein matkustamisesta, tai mieleenjuolahduksia ilmöistä tai tilanteista. Myös parisuhde sekä miesten ja naisten kommunikointi- ja ymmärryserot saavat osakseen paljon oivalluksia. Esimerkiksi ”Syntilista” tuulettaa naisvetoista parisuhdeajattelua ja iskee ilkeästi sanansivallustamppauskepillä. Kaiken kaikkiaan monenmoisia asioita liipataan keski-ikäisen ja -luokkaisen naiskertojan näkökulmasta. Ai että, miten hilpeästi osuu vaihdevuosijuttu ”Mummogeeli”! Kirjassa kerrotut tapaukset, tilanteet ja ajatukset kuulostavat kirjoittajan omakohtaisesti kokemilta, suoraan ja paljaasti. Esimerkiksi tähän tapaan:

Onko pitkä avioliitto itseisarvo? Minusta ei.
Mutta ehkä olen vain kateellinen. Oma ennätykseni on yksitoista vuotta saman miehen kanssa. Ehkä en kestä sitä, että jotkut pystyvät sinnittelemään ja kieltämään itsensä, mutta minä en.

Joitakin auttaa reipas kävely metsässä. Itse olen sitä mieltä, että se jonka suomalainen sekametsä parantaa, ei ole sairas ollutkaan.

Viimeistään murrosiässä pitäisi olla vähintään yksi kehittävä harrastus. Meillä ei harrasteta mitään. Ai niin, sotapelejä. Niitä, jotka passivoivat, lihottavat ja häiriinnyttävät lapsen. Mutta pysyypä poissa kadulta.
Parempi tappaa muutama örkki kuin myydä huumeita tai itseään rautatieasemalla.

Yhdessä jutussa, ”Lapinlisä”, tuodaan esille se, että luikurin laskettelu on oikein oivallettuna riemastuttavaa, ei häiritsevää valehtelua. Härkösen omissa jutuissa saattaa olla tätä Lapinlisää, ainakin hänelle sopivia tyylikeinoja ovat liioittelu ja kärjistykset. Välillä jutut herättävät hörähtämään tai hihittämään, sen verran osuvasti kertoja sanoilla sohaisee. Tällainen kokoelma on helposti epätasainen, mutten näe sitä erityisongelmana. Kirja on kepeä välipala, helppo haukata, napostella pala palalta. Siellä täällä on erityisen maistuvia sattumia.Takana puhumisen taito

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Avainsanat:

23 huhtikuun, 2014 · 7:04 am

Jos metsään haluat

Metsä on minulle tärkeä pysäyttäjä ja hengähdyspaikka. Minulla on tietty metsämaisema, johon astuessa tunnen, että siirryn ajattomalle vyöhykkeelle ja hengitän vapaammin kuin muualla. Tuttu metsä on aina erilainen, sen valot ja varjot vaihtelevat. On harvinaista saada kirjallisia metsäänastumiskokemuksia, mutta sellaisia tavoitan Anni Kytömäen esikoisromaanissa Kultarinta (Gummerus 2014).metsäni

Sitten tuuli solahtaa hämähäkinlankojen lomasta ja väräyttää metsää. Se herkeää kohisemaan, hakee kaikuja läheltä ja kaukaa, tapailee säveliä vielä keksimättömistä puusoittimista, kaikista yhdessä ja humuaa kaikukoppansa perukoita myöten. Se unohtaa että saavuin vasta tänään, vasta äsken, ventovieraana.
Tietenkin. Minähän olen ollut täällä ennenkin. Metsä on kaikkialla sama.

Romaani on isän ja tyttären. Se alkaa Erikin lapsuudesta ja päättyy Malla-tyttären aikuistumisen aikoihin. Erikin elämää sävyttävät jännitteinen suhde isään ja äidittömyys, aikuisiällä epäpoliittisen kartanonpojan rakkaus punikkipyykkäriin, vastuu lapsesta ja tunnekriisien kestäminen. Mallankin kasvuvuodet ovat äitisuhteen kannalta poikkeuksellisia ja elämänkäänteet kuormittavia. Runsas romaani on moneen suuntaan ulottuva ihmissuhderomaani, ja siinä on voimallinen romanttinen vire olematta varsinainen rakkausromaani, vaikkakin rakkaus väreilee suhteessa luontoon ja kohtalonomaisiin kohteisiin.

Tarina on sijoitettu historiallisiin draama-aikoihin: kansalaissota ja 1930-luvun poliittiset jännitteet vaikuttavat ihmisten elämänkulkuun. Historia mahdollistaa menneeseen maailmaan ujutettuja vaiheita, jotka hipovat uskottavuuden rajoja. Esimerkiksi heikkoon asemaan joutuneiden kuuntelemattomuus selittyy osin ajankuvana. Varsinainen historiallinen romaani se ei ole; mennyt on tarinan pohja ja tausta.

Kultarinta viettelee hitaalla kerronnalla, joka on kieleltään taitavaa ja kaunista; lukeminen on kuin kielikuvasamoilua vaihtelevassa tunnelmamaastossa. Kielellä maalailussa tunnistan kyllä riskin taituruudella näppäröintiin, mutta pikkuriikkisistä herpaantumisen hetkistä huolimatta alkuun päästyäni uppoan yli 600 sivuun. Joitain selkeyden suvantoja kaipaan, sillä tietty viitteellisyys välillä heittää hetteikköön. Keskittyminen kahteen henkilöön on onnistunut ratkaisu, sillä siten monen aihelman käsittely kouraisee otteeseen, ja henkilöt risaisina ja lukijalle paljastettuina, puhkiosoittelematta, pitävät puolellaan.Kultarinta

On kumma sattuma, että Venla Hiidensalon Karhunpesä kuvaa paljolti samoja aikoja, ja karhumytologia sekä luontousko ovat siinäkin oleellisia. Siinä missä Hiidensalo haukkaa ahneesti eri aika- ja henkilöpaloja, Kytömäki keskittää ja rauhoittaa kuvatun, vaikkakin tarina vyöryttyy monisanaisena. Muutenkin naiskirjailijoita tuntuu nyt kiehtovan kansalaissodan karut ajat ja niiden varjot ihmissuhteisiin (esimerkiksi Jenni Linturin Malmi 1917). Kytömäellä on selkeästi persoonallinen ja omaperäinen kertojaääni ja taito lumota, jos lukija pitää tunteiden ja tunnelmien kautta ihmiskohtaloihin kurottumisesta.

Kultarinta on melankolinen, osin unenomainen. Ristiriitaisesti luonnontieteilijäpäähenkilö on ammattilaisen tarkka, mutta hänessä, siis Erikissä, ja sittemmin myös Mallassa, on luontoloveen lankeava puoli, jossa todellisuus haipuu sulautumiseksi metsään, eläimiin ja maisemaan. Satumaisuus tulee esille jo Erikin lapsuuden äidin tarinahetkiin eläytymisessä, ja se jatkuu myöhemmin luonto- ja rakkaussuhteissa. Saman kokemustavan perii Malla, ja Mallan kautta kansanperinteen karhumyytti herää eloon: ihmisen ja luonnon yhteys kulminoituu siinä.

Koska romaaniin vangittu henki on kiehtova, hautaan tiivistys-, yhteensattumapurku- ja uskottavuuskorjaustoiveet. Lukurupeaman jälkeen jää leijaileva olo. Ihmisen elämä on arvaamatonta, armotonta. Onnen kestävyyteen ei voi tukeutua, mutta jotain voi jäädä jäljelle. Ainakin voi yhteen asiaan luottaa: luonto pysyy, muuttuu, muovaa. Ihminen on osa sitä, ei välttämättä merkittävin osa.

Yläpihalla poikkean korkeaan heinikkoon ja löydän lipputangon rautatuen. Ikivanhan vaahteran kyljessä on laho linninpönttö, joka on kiinnitetty naruilla eikä nauloilla. Siitä tulee hyvä olo. Pihassa on kymmeniä vanhoja lehtipuita. Rungot pensovat valkoisia ruskojäkäliä, oksanhankoja päällystävät kujasammalen laikut. Istuttajista muistuttavat vain lohkotut nurkkakivet ja lahot laudat, ja nokkoset, joita ihmiselämän rehevöittävä maa kasvattaa verhokseen. Täällä kaikki on jo oikein.

metsä naava

PS. Populaari-blogi kokoaa Kultarinnasta kirjoitettuja postauksia.

 

 

3 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Avainsanat: , ,

22 huhtikuun, 2014 · 7:16 am

Mediakasvatuksesta pariin biisipurentaan

Elämme mediasoitumisen aikaa. Näin väittävät tutkijat ja näin sen näen. Ei ole ohjelmaa tai verkko- tai printtilehteä, jossa ei olisi monta juttua muista medioista tai mediapersoonista. Lehdet eivät menesty ilman viihdeohjelma- tai elokuvatähtien haastatteluita, ja on niissä melko tasaisesti kirjailijoitakin haastateltavina. Television ajankohtaisohjelmat tai radio-ohjelmat eivät elä enää ilman Twitteriä tai Facebook- ja Instagram-yhteyttä. Perinteiset mediat liukuvat verkkoon, elävät sekä-että, ja nuoriso seuraa mediaa lähinnä netistä valikoiden ja silmäillen, ja kaikkea yhdistää sometus.

Media on mustekalamainen luikertelija, jonka lonkeroiden ulottuvuus ja kiemurtelu estävät näkemästä otuksen päätä, ehkä sillä ei sitä edes ole. En kuitenkaan edusta uhkakuvilla mässäilevää mediakäyttäjärotua vaan mediamyönteistä mahdollisuuskuluttajaa ja -kasvattajaa. Pääni selventämiseksi luin Ritva-Sini Merilammen terävän koonnin Mediakasvatuksen perusteet (Avain 2014).

Hienosti kirja kelaa mediahistoriaa sekä erilaisia suuntia ja näkökulmia mediakasvatukseen. Se on kooste mediakehityksestä ja mitä sen kanssa voi tehdä. Pohjavirta on pedagoginen ja osin didaktinenkin, mutta pettymyksen kirja tuottaa niille, jotka toivovat suoria opetusideoita. Minua miellyttää otteen katsauksenomaisuus, ja etenkin se, että sen lisäksi, että kirja käsittelee käsitteitä, teorioita ja suuntauksia, se haastaa ja on myös jotain mieltä. Merilampi ottaa kantaa ja esittää teesejä.

Merilampi on välillä kovin abstrakti ja kirjanoppinut, mutta hänen tekstinsä on silti sujuvaa ja selkeää. Kirjasta on moneksi, mutta tässä poimin lyhyesti pari käsitettä. Merisalo puhuu mediakielitaidosta ja esittelee mediakielitaidon portaat. Ne sisältävät kaiken hyvän ja kauniin, mitä pitää mediataitajan tulisi hallita – tapahtuu se minkä ikäisten kanssa tahansa kotona, koulussa, turuilla tai toreilla. Mediakielitaito on ymmärtämistä, soveltamista ja luomista vuorovaikutuksessa, konteksti käsittäen. Loppuun Merilampi heittää kunnon teesit ja päättää kirjansa uushumanismin ja mediasivistyksen strategian haasteeseen. Tavoitteena mediakielitaidossa on tiedon (ymmärtäminen), tunteen (elämys) ja tahdon (oma luovuus) yhdistyminen. Ei ole yhtä tietä eikä oikoteitä onneen, ja Merilampi päättääkin teoksensa kuvaavaan Herman Hesse -sitaattiin: ”Kuitenkin minun täytyy totella sisimpäni hämärää käskyä ja yrittää yhä uudelleen ja uudelleen. Tämä on se jousi joka pitää käynnissä pientä kelloani.”

 Mediakasvatuksen perusteet

Testaan hetkisen tieto-tunne-tahto -kolmiota viimeaikaisiin mediakokemuksiini. Niistä puuttuu nykyisin merkityksellisin aisti: näkö, visuaalisuus. Autoa ajaessa kuuntelen radiota, joten keskityn auditiiviseen puoleen ja etenkin laululyriikkaan (ymmärtäminen ja tunne). Kuuntelusta voi siirtyä kokemusten kirjaamiseen (onhan se tahdon ja oman luovuuden osuutta). Laululyriikasta ei voi toisaalta irrottaa musiikin osuutta, sillä se iskee vielä johonkin atavistisempaan kuin sanat: melodia, soitanta, tuotanto kulkee rinnalla, tukee tai painaa päälle ja aiheuttaa tunteita, joihin ei välttämättä yksin sanoilla ylletä. Pistän kuitenkin painoa sanoitukselle; laulu sanoineen on enemmän kuin yksi instrumentti, sillä siinä kiteytyy teema, sisältö ja sanoma.

Taannoisella ajoreissulla kaksi mukavuusalueeni ulkopuolelta soivaa laulua pysäytti, nuori nainen ja vanheneva mies tulkitsijoina. Suvi Isotalon laulu ja sanoitus korostuvat kappaleessa Yksi (Näin minusta tuli ihminen 2014), sillä soitanto on tarkoituksellisesti taustalla. Kokonaisuus on kansanlaulumaisen simppeliin popmelodiaan istutettu riipaiseva  kurotus muiden yhteyteen. ”Se ei ois keltään pois, jos yksi muista ois. Ryhtyis kuoroon ihmisten, omaa ääntä laulaen.” Kertosäe on tunnemyllerrys eristyneisyydestä ja mahdollisuuksista murtaa se. Muussa sanoituksessa on kirkkaita kielikuvia, jotka avaavat puhujan tilannetta. Kappale päättyy hiipuvaan kuoro- ja yksinloilotukseen, mikä tarjoaa tulkintalisää: pystyykö pettynyt ja pelokas eristäytyjä rohkaistumaan ja uskomaan itsensä riittävyyteen?

Viime vuosina ja osin postuumisti Johnny Cash on aiheuttanut kylmiä väreitä vanhan miehen tulkintauskottavuudella, kaikki coveritkin kuulostavat juuri hänelle tehdyiltä. Tällä kertaa veret seisauttaa Cashin minimalistisesta voimasta poikkeava Pepe Willbergin uusin julkaisu Tällä kadulla (2014, sanat Timo Kiiskinen). Sovituksessa kaikki menee överiksi, tuloksena on patetiakertoimet ylittävä popsinfonia, jossa on kattava kokoelma 1960-1970 -lukujen sovitus- ja sävelkulkukliseitä. Nostalgiabiisirunoelmassa kuvaillaan elettyä elämää kokemuksen syvällä mutta kuulaalla rintaäänellä. Vaikka en jaa muistoja katumaisemista, uskon laulajan kaiken kaipuun, luopumisen ja elinvoiman. Sanat ja paisuvat sävelet toimivat yhdessä, vain yhdessä. Vaikuttava metelikokemus. (Aivan lopun kitarasoolo olisi kyllä voinut jäädä pois.)

Samaan postaukseen ympätyt mediakasvatuskirja ja biisikokemukset voivat tuntua kaukaa haetuilta, mutta sellaista on mediamoniäänisyys. Ja näin innostava tietokirja voi puskea soveltamaan teoriaa käytäntöön. Samaan aikaan Facebookissa on käynnissä haasteketju, jossa pyydetään listaamaan 10 merkitysbiisiä elämän varrelta, ne, jotka vaivatta ja miettimättä putkahtavat mieleen. Mitkä ne olisivat? Miksi juuri ne?

_ _

Sain kirjan kustantajalta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Musiikki, Tietokirja

Avainsanat:

19 huhtikuun, 2014 · 8:52 am

Naiskohtalo Iranista

Miten outo se maailma olikaan. Ei sen vihalla eikä sen ystävällisyydellä ollut mitään sisältöä.

Tuo yhteydestä irrotettu sitaatti sopii tunnelmaani Parinoush Sanijeen romaanin Kohtalon kirja (suom. Anna Lönnroth, Tammi 2014) lukemisen jälkeen. Kyllä 600 sivussa sisältöä on määrällisesti, mutta se jättää hämmennyksen tilaan.

Ensin hyvät uutiset. Romaani kuvaa yhden perheen kautta Irania shaahin kauden loppupuolelta noin 35 vuotta eteenpäin. Romaani osoittaa, mitä eri aatteet teettävät lähisuhteille. Maalta Teheraniin muuttaneen perheen agraari-islam kohtaa ensin vapaamielisen kaupunkilaisuuden, alavirtana on shaahinvastainen vasemmistolaisuus ja sitten vahvistuva fundamentaali-islam, sota Irakin kanssa ja sen jälkimainingit. Kuva yhteen aatteeseen uskovista ja muita kuuntelemattomista fanaatikoista on lohduton – eikä ole merkistystä aatteella, tuhoisa vaikutus on kaikilla.

Hyviin uutisiin kuuluu vielä se, että romaani tallentaa joitain herkullisia hetkiä naisten välisestä ystävyydestä, lörpöttelystä ja arkisen yhteyden riemuista, ja rakastumisen pyörrytys on viehättävällä tavalla ilmaistu, on sitten kyse teinistä tai viisikymppisestä. Myös vihanpurskahdukset sanallistetaan välillä hurjasti ”Ei suuret sanat suuta halkaise” -retoriikkatyyliin. Mutta nyt on huonojen uutisten vuoro.

Irrottauduin hänestä ja huusin raivon vallassa: ”Etkö sinä näe, että hän [Ahmad-veli] tulee joka ilta kotiin humalassa? Kahdesti poliisit ovat ottaneet hänet talteen, kun hän on uhannut jotakuta veitsellä. Ne eivät ole skandaaleja, mutta jos minä käyn apteekissa syömässä särkylääkkeen, olen tuonut sinulle häpeää.”
Kaksi peräkkäistä läimäytystä saivat korvani soimaan, mutta en pystynyt hillitsemään itseäni enkä vaikenemaan.
”Suu kiinni. Jumala lyököön sinut kurkkumädällä. Ero on siinä, että sinä olet tyttö!” Äiti purskahti itkuun, kohotti kätensä taivaisiin ja aneli: ”Jumala, auta minua. Kenen puoleen voin kääntyä. Tyttö, rukoilen, että kärsit. Rukoilen, että sinut raadellaan kappaleiksi.”

Nyt on vain niin, että minun on entistä vaikeampaa sulattaa tämä kulttuurinen suhtautumistapa, jossa pojille sallitaan kaikki, ja tytöt ovat arvottomia kauppatavaroita, joissa ei ole muita ominaisuuksia kuin häpeän uhka. Pojat saavat hakata toisiaan, sisariaan ja äitejään ja toimia uskonoppeihin nähden vaikka miten kaksinaismoralistisesti, ja tätä pönkittävät etenkin äidit. Romaani on tympeyteeni osasyy, ja arvonärkästystäni vahvistavat muunlaiset ja viimeaikaiset uutiset Iranista, jossa lasten naittamisen salliminen on kirjattu lakiin.

Pääosassa on Masume, joka on romaanin alussa teini-ikäinen tyttö ja lopussa 53-vuotias kovia kokenut nainen. Onneton teinihaaveilu päättyy väkivaltaiseen uhkailuun ja hänet naitetaan kelpo kommunistille, joka on aatteessaan sokea. Naimakauppaan syntyy poikia ja tyttö, joiden suhteen ei Masume harjoita samanlaista eriarvokasvatusta kuin sukupolvet häntä ennen, mutta perheen vallasta, toimintatapa-arvostuksista ja vaikutuksesta hän ei pääse irti.

Romaanissa korostetaan päähenkilön vihreäsilmäisyyttä, mutta kannessa on ruskeasilmäinen kiiltokuvanainen. En ymmärrä tällaista kirjakansitusta. Piti tuunata kuva sisältöön sopivaksi...

Romaanissa korostetaan päähenkilön vihreäsilmäisyyttä, mutta kannessa on ruskeasilmäinen kiiltokuvanainen. En ymmärrä tällaista kirjakansitusta. Piti tuunata kuva sisältöön sopivaksi…

Vaikka lukija kulkee elämänvaiheissa mukana, kumman etäiseksi tai persoonaltaan tavoittamattomaksi minäkertojapäähenkilö silti jää. Romaanissa kuvataan itkukohtauksia, vihanpurkauksia, kipuja, pyörtymisiä, vaikerruksia ja pelkotiloja. Kaikki vain ladellaan, teksti on kuin epätasaisesti etenevää liukuhihnaa. Siinä on kömpelöä tapahtumien kronologista tallennusta, ja käännöskin töksähtelee. Kerronnasta puuttuu juonen ja tarinan ylittävä tai puhkova taso, joka johtaisi eläytymiseen ja jakamiseen. Miten tulikaan ikävä hieman samoista aiheista ammentavaa turkkilaisen Elif Shafakin Kunniaa, jossa henkilöt, kerronta ja asioiden käsittely on kerroksellista ja moniulotteista. Tai Marjane Satrapin Persepolis-sarjakuvaa ja elokuvaa, joiden iranilaisuuskuvauksessa on irtonaisuutta ja kipua. Iranilaista kirjallisuutta en muuten hyvin tunne.

Kaikki kunnia kaikille aate-, kulttuuri- ja uskontosyistä kärsineille ja kärsiville tytöille ja naisille, joiden ihmis- ja tasa-arvo kielletään. Kaikki kunnia kirjailijalle, joka on ollut julkaisukieltojen ja sensuurin kourissa. Kohtalon kirjaa voi pitää tapahtumia täynnä olevana juoniromaanina yhdestä sitkeästä naiskohtalosta, jos ei erityisesti kaipaa henkilöiden syväluotausta tai kaunokirjallisen kerronnan nautintoa. Minä koitan parhaani mukaan selvitä ärtymyksestäni.

– –
Sain kirjan kustantajalta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus

Avainsanat:

17 huhtikuun, 2014 · 7:36 am

Tyhjyyden kohinaa

Huminaa voi kuulua sekä pään sisältä että ääniympäristöstä. Näin käy Alvarille, joka muuttaa vuoden viimeisiksi kuukausiksi autioon saareen selvittääkseen ajatuksiaan ja menneisyyttään. Jotain on tapahtunut, jotain jo aiemminkin. Tätä kuvaa Katja Kaukonen romaanissa Kohina (WSOY 2014).

Sosiaaliperimällä tarkoitetaan sitä, että vanhempien ongelmat siirtyvät lapseen. Alvar on sen suhteen saanut tuplajättipotin. Isä on jäykkä, tunne-estynyt työhönpakenija, äiti levoton, turhautunut ja tasapainoton. Äiti haaveilee Venetsiasta, isä Öölannista. Pojan osa rakkaudettomassa kuviossa on ollut kova.

”Nyt leikitään taas kiveä. Puhuuko kivi? Liikkuuko kivi. Ei. Se ei häiritse ketään vaan on ihan hiljaa paikallaan.”
Seuraavana päivänä hän haki minut kotiin ja ihmetteli, miksen muuttunut kivestä takaisin pojaksi. Nyt se oli sanottu. Se siitä. En halunnut ajatella. Käänsin selkäni muistoille, kivelle, kirjeelle ja talolle.

Alvar saa saareen kirjeitä, joita hän ei avaa. Salaperäiset kirjeet ovat romaanin alkuosan koukku, samoin vuorovaikutuksen kehittyminen kauppalaivurin Henrik-pojan kanssa. Tietysti alkujännitteen luo myös arvoitus: miksi päähenkilö on hajalla?Kohina

Psykologinen romaani kuorii vähitellen päähenkilöpersoonaa minäkerronnan keinoin, kertojan tahtiin säännöstellen. Hän havainnoi nykytilaa ja poikkeaa takaumin menneeseen. Päähenkilön ei tarvitse olla sympaattinen, eikä tämä tyyppi ole, on hän säälittävä (ymmärrän lapsuusvauriot), mutta minulle tapahtuu jotain kamalaa: en taivu hänen puoleensa, en kiinnity, en kiinnostu. Päähenkilö on arkkitehti, tyhjien tilojen piirtäjä. Se symboloi kokonaisuutta. Tapahtumaympäristökin on yhtä osoittelevan synkkä, kylmä ja eristyksissä kuin kertoja.

Romaanin kieli on taiteellisesti viritettyä kuvailua ulkoisesta ja sisäisestä todellisuudesta. Tuloksena on hallittu kuori, autio olo. Pitkään aikaan en ole lukenut näin apeaa kirjaa. En epäile, etteikö romaani saa puolelleen lukijoita, jotka arvostavat tyylittelevyyttä ja kielen taituruutta. Minulle Kohina on turhan sävytön murhemonologi.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Avainsanat:

14 huhtikuun, 2014 · 7:17 am

Pesänetsintä

Venla Hiidensalon toinen romaani uppoutuu sukuhistoriaan. Karhunpesä (Otava 2014) on saanut sysäyksen kirjailijan oman perheen tarinasta. Kehyksenä on kompleksinen nykynainen Matalena. Hän alkaa selvittää isänpuoleisen Alma-isoäidin viimeisten sanojen johdosta Neuvostoliittoon loikanneen Voiton, eli Alman isän, kohtaloa. Samalla käynnistyy Matalenan äidin sukulaisnaisten Senjan, Olgan ja Alexandran elämänkartoitus 1910-luvulta lähtien. Mutta antaa minäkertojan itse kiteyttää jutun juju:

Olisin halunnut kertoa Almalle karhunpesästä ja Olgan kengistä, ja Senjasta, joka oli saapunut kaupunkiin juuri ennen sisällissotaa. Mutta mitä se olisi auttanut. Totuus oli, että en vieläkään tiennyt, mitä Voitolle oli tapahtunut. Tarina oli alkanut haarautua arvaamattomasti. Olin epäonnistunut. Olga, Senja ja Voitto kulkivat jossain menneisyydessä omiin suuntiinsa ja hävisivät pian kokonaan näkyvistä. Oli niin kuin minun elämäni olisi silmikoitunut heidän tekemiinsä valintoihin tavalla, jota ei voinut ymmärtää. Jos avainsolmua ylipäänsä oli olemassa, se löytyisi menneisyydestä, monen vuosirenkaan päästä.

Lukemiseni uhkasi jumittua romaanin alkupuolelle. Nykypäähenkilö tuntui tarinan heikoimmalta lenkiltä, turhan ilmeiseltä itseään etsivältä ja pakoilevalta angstaajalta, jonka äitisuhde on yksioikoisen kaunainen. Kunnianhimoinen kahlaus isän- ja äidinpuoleisten sukujen satavuotiseen historiaan vaikuttaa ensin ylivoimaiselta. Vähitellen muutama ammoin manalan majoille mennyt henkilö herää elämään, ja heistä haluaa tietää enemmän.

Kansalaissota välähtää romaanissa eri henkilöiden kannalta ja eri ympäristöistä nähtynä: maaseutu, kaupunki, Neukku-seutu ja Hennalan vankileiri. Talvisota ja jatkosota näkyvät nekin lyhyissä katkelmissa. Nykyajan hyvinvointiyhteiskunnan ahdinkotila heitetään sekin pariin repliikkiin. Aika on tausta, pääosassa ovat kohtalot. Loppujen lopuksi aikamatkat ovat pohjustusta Matalenan nykyelämän aukenemiselle. Elämässä etenemiseen tarvitaan menneiden polvien salailun, peittelyn ja vaikenemisen perinteen rikkominen. Naiivilta minusta tuntuu jutussa se, että nykyinen hyvinvointi-ihminen eheytyy rakastuttuaan, ”se oikea” parantaa haavoja ja tukee turvallisesti.Karhunpesä

Henkilöitä ja tarinahaarautumia on paljon, kaiken kahmaisu hajottaa, vaikka loppua kohti vuosirenkaiden kiemuroita saadaan erottumaan sammalen alta. Parhaiten Hiidensalo tavoittaa menneet naiset, etenkin sisarusparin saarelta. Esimerkiksi Senjan tinkimättömyys äitinsä hautaan saattajana on vaikuttava kuvaus.

Saaren asukkailla on vielä 1910-luvulla pakanallinen yhteys luontoon. Olgan metsäsuhde vakuuttaa, ja sen kohtalonomaisuus tehoaa; romanttisuus karhusymboleineen on lohdullista. Myyttinen kansanperinteen metsänpeitto on yksi tapa uskoa elämän jatkuvuuteen. Taikausko ja luonto ihmiselämän rajallisuuden vastapainona tarjoillaan nautittavina haukkapaloina.

– Historia on aina jälkikäteen rakennettua. Riippuu kertojasta, millainen tarinasta tulee.

Näin sanoo romaanin historiatutkija Ilmari. Matalenan rakentamien sukusaagojen siteenä on jokunen fakta, niiden fiktionti auttaa tunkeutumaan vaiettujen tarinoiden ketjuun. Ajasta ja henkilöstä toiseen pomppiva rakenne on nykykirjallisuudessa kovin tavallinen. Kyllä Hiidensalo eri tasot kasassa pitää.

Ristiriitaisin tuntein otan vastaan kokonaisuuden, mutta lopputulemana totean, että Karhunpesän nykymenon ja esikoisromaani Mediahuoran journalismikritiikin heppoisuuden sijasta Hiidensalo taitaa menneen kuvaamisen. Hivenen tasapainoton mutta rohkea veto on se, että juttu käynnistyy Voiton etsinnällä, mikä jää lopulta aika toissijaiseksi ja loppuratkaisultaan fabuloiduksi, kun toisen sukuhaaran järisyttävät naiset valtaavat näyttämön. Palaisin uudestaan kiehtovaan 1900-luvun alun saareen ja kulkisin Senjan ja Alexandran kanssa vaikka 1960-luvulle asti – ja poikkeisin siellä metsänpeitossakin.

1 kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus

Avainsanat:

13 huhtikuun, 2014 · 4:18 pm

Taidetta koteihin: osat 1 ja 2

OSA 1: Taidetta joka kodin julistehengessä

Andy Warhol poppasi kuvataiteen käyttökuviksi. Sara Hildenin museo esittelee tuotoksia tänä keväänä, joten näytillä ovat marilynit, jackiet ja maot. Kuuluisista säilyketölkkikuvista on versioita aplikoinnista paperimekkoon. Taiteilijan suunnittelemaan lehmätapettiin on ripustettu kököt kukkataulut – ne ovat hilpeä läpsäys kukka-asetelmatraditiolle. Muutenkin Warhol antoi kyytiä perinteisille taideajatuksille, jopa siten, että hän kiisti olevansa taiteilija.Andy-näyttely

Mainosmies-Andy osui kuluttajan näköhermoon etenkin selkeillä ja värikkäillä julistemaisilla julkkiskuvilla. Onkin pohdittu, nousiko Warholin suosio kohteiden vai taiteilijan otteen vuoksi. Taiteilijan johtotähtenä oli muun muassa monistettavuus ja yhdentekevyys.

”Kaikki kuvani ovat samanlaisia, mutta samalla kuitenkin hyvin erilaisia. – – Ne muuttuvat kun valon väri muuttuu, kun hetki ja tunnelma vaihtuu… Eikö elämä ole sarja kuvia, jotka muuttuvat toistaessaan itseään?”

Warholin Self potrait -kuvat eivät ole vain pintaa, vaan omien kasvojen monistaminen samaan kuvaan lomittain ja näiden versiointi sarjaksi kuvaa hyvin minähäilyvyyttä. Näyttelyn hienoin kokonaisuus on kollaasimainen Mick Jagger -sarja. Kauniit, aistilliset nuorukaiskasvot ovat samat kuvasta toiseen, mutta pinta vaihtelee: kasvot ovat kuvissa sekä valokuvajäljennöksinä että valokuvaa rikkovin piirrosjäljin, lisäksi töissä on eri värein maalattuja osia. Näyttelyssä on myös kiinnostava Vesuvius-sarja, jonka tulivuorissa on vapaita muotoja ja värejä.

En ole koskaan ollut erityisen otettu Warholin töistä, enkä näyttelyn jälkeenkään faniksi heittäydy. Silti katselmus on hauska reissu kuvamurrokseen ennen tvt-aikaa. Nykyisin jokainen räpsii kuvia, kopioi, tuunaa, tulostaa tai julkaisee niitä. Warhol teki sitä samaa vuosikymmeniä sitten ilman jokapojan nettisovelluksia; hän muunsi häpeämättä selfieitä, käytti omia ja muiden valokuvia mielensä mukaan, toisti ja muokkasi omikseen sekä levitti ne näytille.

Warholin markkinahenkeen sopii, että hänen kuvansa ovat levinneet jo monta vuosikymmentä kortteina ja julisteina ripustettaviksi joka kotiin. Leviävät ne myös laittomina kopioina, ja matkiminenkin on helppoa. Kuvaavaa on, että nykyisin joka härpäkkeessä on kuvankäsittelyohjelma, jolla omat kuvat saa poptyylisiksi.

Warholisesti tuunailtu

Warholisesti tuunailtu

OSA 2: Kotikonsertti

 

Palaan juttuni otsikkoon (Taidetta koteihin) toisesta näkökulmasta, toisenlaisella esimerkeillä. Koin menneenä perjantaina aiheeseen liittyen todellisen elämyksen, joka ei ole monistettavissa. Anna-ystävällä on avara sydän ja niin avara koti, että sinne mahtuu kolmisenkymmentä ihmistä konserttiyleisöksi. Anna oli tilannut perjantaiesiintyjiksi trumpetisti Verneri Pohjolan ja pianisti Aki Rissasen. Yhteissoitanto oli joustavaa musiikkivuorovaikutusta, jossa oli tilaa kummankin omalle instrumenttiviestinnälle.

Pohjola puhalsi intiimissä tilassa siten, että hän hyödynsi puhkumisen hiljaisia ääniä, myös silkkaa puhallusta. Tunnin setti oli vaihteleva, siihen mahtui omaa, lainattua ja sinisiä hetkiä. Etenkin hivelemään jäivät kauniit melodiaosuudet, esimerkiksi aloitusbiisi Amorandom ja loppupuolen Tom Waitsin kappale osuivat haikeina. Encoressa vaikuttuneisuuden kylmiä väreitä juoksutti ainutlaatuinen kokemus: Pohjola puhalsi trumpettinsa ulostuloilmalla flyygelin sisään, jolloin tuloksena oli kielien äänihumina, kuin trumpetin hengen mystinen jälkikaiku.

Kun pehmoinen jatsimusisointi täytti hämärän olohuoneen, tunnelma oli harras. Huoneellista yhdisti musiikki, muulle ei sillä hetkellä ollut tilaa. Koimme varmaan kaikki silkkistä iloa siitä, että saimme olla osallisena niin poikkeuksellisessa tilanteessa. Huoneellista yhdisti tietysti myös illan emäntä, ihmeellinen ideoija ja aikaansaaja. Nöyrin kiitos, Anna!

Sinisen hetken soittajat Verneri Pohjola & Aki Rissanen

Sinisen hetken soittajat Verneri Pohjola & Aki Rissanen tallentuivat muistojen albumiin

 

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Musiikki, Taide

Avainsanat: , ,

9 huhtikuun, 2014 · 9:01 am

Anna vanhan kirjan yllättää

Lukuviikko on käynnissä, ja tänään monet kirjabloggarit viettävät Vanhan kirjan arvostuspäivää. Kirjan elinkaari uhkaa lyhentyä, joten tuoreiden teosten rinnalle on välistä hyvä ottaa kirjoja, joiden ilmestymisestä ja uusintapainoksista on aikaa. Päivän valintani osuu viime vuosisadan alkupuolelle.

Kotimaisten kirjabloggareiden logo vanhojen kirjojen arvostuspäivälle.

Kotimaisten kirjabloggareiden logo vanhojen kirjojen arvostuspäivälle.

Taiteilijasta taidetekstiksi

W. Somerset Maughamin The Moon and Sixpence ilmestyi 1919, suomeksi ensimmäisen kerran 1949 (suom. Liisa Johansson, Otava). Romaanin kertoja marisee sitä, miten kirjoja julkaistaan paljon, vain muutama niistä nostetaan julkisuuteen ja kirjan elinkaari on kovin lyhyt. Ajaton aihe, eikö vain? Kuu ja kuparirahaan on tallennettu monenlaista taidetuumailua:

Taiteilija, maalari, runoilija tai säveltaiteilija tuottaa aikaansaannoksensa ylevyydellä tai kauneudella meille esteettistä nautintoa, joka ei kuitenkaan ole kaukana sukupuolitunteista eikä siksi ole vailla määrätynlaista barbarismia. Mutta hän tarjoaa meille myös paljon suuremman lahjan: oman itsensä. Hänen salaisuutensa tutkimisessa on hyvän salapoliisikertomuksen viehätystä. Se on arvoitus, jolla on maailmankaikkeuden kanssa yksi yhteinen etu: vastausta ei ole.

Sitaatti paljastaa romaanin hienoisen ilmaisullisen vanhahtavuuden, mutta myös sen tavan käsitellä aihettaan. Taide-elämyksen takana on aina sen tekijä – ja arvoitus. Romaanin teksti on esseististä pohdintaa silloin, kun se käsittelee taidekokemuksia, kirjoittamista ja kirjallisuutta.

Kuu ja kupariraha pohjautuu löyhästi Paul Gauguinin elämään. Päähenkilö on Charles Strickland, joka pakosta maalata hylkää perheensä ja pörssimaailman. Romaanin minäkertoja joutuu sattumalta osalliseksi Stricklandin irtiottoon ja kertoo tämän taiteilijatarinan.

Romaaniominaisuudet ovat välistä perinteisiä, välillä moderneja. Kronologisesti kertoja etenee Strcklandin taide-elämän vaiheissa, etenkin hän viipyilee Pariisin kaudella, jossa raadollinen rakkaussuhde-episodi nostaa värikkääksi sivuhenkilöksi hollantilaismaalarin. Ei, kyse ei ole Van Goghista, vaan onnettomasta ja nöyryytetystä toritaidetuhertelijasta. Sivuhenkilö auliudessaan ja hyvyydessään on tarkoituksellinen vastavoima muiden, kovin itsekkäiden henkilöiden joukossa.

Kuu ja kupariraha
Tarkka ja kuvaileva kertoja intoutuu monisanaisuuteen etenkin inhimillisten heikkouksien erittelyssä. Niiden lukeminen on nautittavaa ja välillä myötähäpeää tuottavaa. Srickland kuvataan raa’aksi hahmoksi, jolle on yhdentekevää muu kuin taidenäkemyksensä. Ympäristö, ihmiset, valmiit maalauksetkin ovat merkityksettömiä: on vain pakko löytää näkemykselle väylä ulos. Päähenkilö on siis vaikea ja vastenmielinen, mutta jännittävä, ja hänen jälkeensä elämään jäänyt taide vaikuttavaa ja merkityksellistä.

Onko Srickland kuitenkaan romaanin päähenkilö? Romaanin kerronnassa on moderni ääni. Minäkertoja sekoittaa pakkaa. Hän on valikoiva ja rajaava. Hän on arrogantti, kompleksinen ja epämääräinen. Hän suhtautuu kanssaihmisiin etäisesti ja ivallisesti. Hän kyllä tunnustaa heikkouksiaan, esimerkiksi hän ei aikanaan ymmärtänyt Stricklandin maalausten arvoa. Hän sallii itselleen muunkin suhteen jälkiviisauden.

En käsittänyt silloin, kuinka moninaisista säikeistä ihmisolento on kokoonpantu. Nyt tiedän varsin hyvin, että samassa ihmissydämessä saattavat viihtyä vierekkäin pikkumaisuus ja suuruus, ilkeys ja hyväsydämisyys, viha ja rakkaus.

Kertoja tapaa päähenkilön vain muutaman kerran, muu kerronta on hänen kokemuksiaan tai kuvailujaan muiden tapaamiensa henkilöiden jutuista. Hän on kerronnastaan tietoinen. Esimerkiksi romaanin loppuneljänneksen, Stricklandin Tahiti-ajan, hän aloittaa seuraavasti:

Ajattelin, että hänen menettelynsä todisti sielun rohkeutta ja uljuutta. Näin kirjani olisi saanut valoisan ja toiveikkaan lopun, joka olisi korostanut ihmismielen lannistamattomuutta. Mutta siitä ei tullut mitään. Jollain lailla se ei sopinut kertomukseeni, ja parin yrityksen jälkeen minun oli luovuttava ajatuksesta. Aloin alusta tavalliseen tapaan ja päätin, että minun oli parasta kertoa mitä tiesin Srickandin elämästä siinä järjestyksessä, kun tosiasiat olivat tulleet tietooni.

Moneen otteeseen varman, vivahteikkaan kertojan matkassa viihtyy, yllättyy ja nauttii. Teos on kestänyt aika hyvin aikaa muun kuin naiskuvauksen osalta. Aikakautensa – tai naisvihamielisen kertojan – aatoksia ovat tuon heikon astian sieluttomuus, viettivaltaisuus ja laskelmoiva omistushaluisuus. Nainen on joko rouva, palvelija tai prostituoitu, ja miehellä on valta kohdella tätä, miten mielii. Ikäkäsitys ei sekään ole tästä ajasta: romaanin viisikymppinen nainen on tyyppi, joka iän ja ylipainon vuoksi ei enää kykene rakkauselämään. Nykylukijan on vaikea sulattaa romaanin naisnäkemystä, mutta toisaalta sen käsittää sopivan kokonaisuuteen, jossa ei sympaattisia henkilöitä ole. Siinä on sen sijaan arvaamattomuutta, kutsumuksen tinkimättömyyttä ja kiinnostava tapa kuvata elämää, jossa on siedettävä monenmoisia eläjiä.

2 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus

Avainsanat:

7 huhtikuun, 2014 · 3:39 pm

Muistirastit

Luin Petri Tammisen Muistelmat (Otava 2004) ensimmäisen kerran aika pian ilmestymisen jälkeen. Muistan riemastuneeni alle nelikymppisen röyhkeydestä: muistella nyt noin nuorena ja tuolla tapaa, pinnalta yhdentekevin välähdyksin, lyhyesti ja epäyhtenäisesti. Koska teemoitan kirjahuhtikuutani ”vanhoihin” kirjoihin, muisteluun ja menneisyyteen, otan Muistelmat uusintalukuun.

Kirjassa on alle 80 sivua, osa niistä vain neljännesosan mittaiseksi täytettynä. Teksti etenee kronologisesti alkaen vuodesta 1970. Joka vuodelta on vähintään yksi muistuma. Tiiliskiviomaelämäkerroille tämä on hilpeä vastaveto: ei synny suurta tarinaa vaan kirjava kokoelma vuosisuunnistusreitin rasteja. Tapahtumahavainnot ovat kirjattu ytimekkäästi. Tunnelma puskee riveistä ja rivien väleistä.

1974, Mietoinen

KÄSIALAHARJOITUKSIA

Aurinko paistoi räsymatolle. Pöydän päässä pinossa oli aikakauslehtiä ja käytettyjä kirjekuoria. Tädit olivat tehneet niihin käsialaharjoituksia: ”Mietoinen city.” Pitkät varjot kulkivat pihanurmen yli. Ajattelin mennä nurmikolle makaamaan. Tiesin että pitää mennä heti jos menee, hetken päästä olisi myöhäistä.

Edellinen esimerkki kokoaa Tammisen tyylikeinoja. Siinä on aistielämys ja havainto. Havainto sisältää absurdin, älyttömän tai koomisen osan sekä aforistisen kiteytyksen. Väliin jää lukijalle ilmaa oivaltaa, nauttia hoksaamisesta ja lisätä mielin määrin omiaan.

Muistumien mittaan minäkertoja kasvaa lapsesta perheelliseksi mieheksi. Vuosien varsien havainnoissa on sekä ohikiitäviä elämyksiä että kouraisevia elämänkriisejä. Vaikka Tammista markkinoidaan lakonisena humoristina, naurun takana on roimia kiputiloja. Jos haluaa ohittaa ne huvittuneisuudella, se on kunkin lukijan valinta. Minuun tehoaa helpon ja vaikean yhdistelmä.

En lähde arvailemaan, miten lähellä biografista totuutta Muistelmat on. Vaikka minäkerrontaan on tietyllä tavalla sisäänrakennettu henkilökohtaisuus, on tässä kirjassa sanat asetettu usein sen verran viitteellisesti, että väistetään kertojan egotrippi. Lukija saa poimia yksityisestä yleisen, jakaa kokemuksen tai suodattaa omalla tavallaan kuvatun havainnon. Näin kävi minulle, ja siitä sopii malliksi junamatkakatkelma: matkustin kutakuinkin samoina vuosina samaa raidetta, vaikkakin ilmeisesti päinvastaiseen suuntaan.

Monta vuotta myöhemmin matkustin Turun ja Tampereen väliä. Junat olivat tyhjiä. Peltojen takana kulki maantie, autot jäivät siellä hitaasti junan vauhdista. Vaunua lämmitettiin, alkoi unettaa. Maisema oli harmaa; vain metsäsaarekkeiden reunoilla näkyi lumen viimeisiä laikkuja, kuin jonkin hyvin kaukaisen asian puhtaita, valkoisia varjoja.

Muistelmat_Tamminen

4 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Avainsanat:

5 huhtikuun, 2014 · 7:23 am

Mr Darcy vai Lydia?

Austen2Kun kirjassa on kannet vanhaa roosaa ja kultaa sekä teksti soljuvaa ja tarkkanäköistä, olen pumpulisen hykerryksen vallassa. Jane Austenin romaanin Ylpeys ja ennakkoluulo (1813) uusi tuleminen Kersti Juvan suomennoksena (Teos 2013) on korea kulttuuriteko.

Austen on pistämätön tilanne- ja henkilökuvaaja. Karikatyyrien ja muuntuvien henkilöiden rinnakkainelo järjestää herkullisia hetkiä. Austen hallitsee huvittuneisuuden ja pisteliäisyyden yhdistelmän. Tapakulttuuri ja yhteiskunta ovat olleet tietysti aivan toisenlaisia 200 vuotta sitten, mutta se ei estä tippaakaan tempautumasta mukaan säätyläisperheen nuorten naisten naimahuoliin.

Jokajouluinen rutiinini on ylittämättömän hienon kuusituntisen BBC-sarjan (1995) katsominen, joten lukiessa ei voi välttää näkemästä ja kuulemasta kirjahahmoja juuri sellaisina kuin Pride and Prejudice -tallenne tarjoaa. Kirjan luettuani en voi kuin ihmetellä, miten osuvasti draamasarja on napannut kirjan hengen.

darcyBBC0604_468x328Kirjassa Mr Darcy ei lampsi paita märkänä tiluksillaan, eikä tv-sarjassa hän nouse lammesta vedenpinta läikehtien, pellavahalatti rintalihaksiin liimautuneena (vaikka useat naiset luulevat näin nähneensä, minäkin). Tästäkin huolimatta unelmauros on juuri tuollainen: älykäs, sisältää hitusen vaarantunnetta, kätkee arvoituksellisesti tunne-elämäänsä, tyyni päältä, tulinen alta, omistautuva ja omaehtoinen. Hyvä on, lisäksi komea. Romanttisena sankarina hän on ylittämätön siinä, miten rakkauteen sytyttyään lempeä ei estä mikään, ei edes vastahakoisuus omiin tunteisiin, jotka kasvavat, kehittyvät ja johtavat uhrautuviin  tekoihin rakastetun vuoksi.

Romanssimiehen prototyyppi ei ole aikojen saatossa Darcysta paljon parantunut, vaikka nykykirjallisuudessa oltaisiin miten rohkeita tahansa. Sankaritar Elizabeth käy hänkin ajattomasta sankarittaresta eloisana, nokkelana, erehtyväisenä ja ironisena tarkkailijana, tunteitaan tutkivana. Mutta eipä ohiteta Elizabethin siskoa Lydiaa.

– – että naiselle hyveen menetys on peruuttamaton; – että yksikin väärä askel johtaa lopulliseen perikatoon; että, kuten kirjailijatar sanoo, maine on yhtä hauras kuin kaunis; – eikä nainen voi suhtautua liian varovaisesti vastakkaisen sukupuolen arvottomiin yksilöihin.

Näin omahyväisen yksioikoinen Mary-sisko latelee teini-Lydian miehelään karkaamisen hysteriahetkinä. Austenin aikana säännöt säädyllisyydelle ja naisten toiminnalle olivat aivan toiset kuin nykyisin. Lydia liehuu riehakkaana tunteidensa ja huvittelunhalunsa vietävänä. Lydiassa kytee hallitsematon halu, ja hän on (tyhmän)rohkeasti valmis elämään vapaassa suhteessa ajan arvoista huolimatta. Miksi pissistyylinen Lydia ärsyttää? Miksi hänessä ei ole idoliainesta, vakka hän uskaltaa toteuttaa itseään ja rikkoa sovinnaisia rajoja? Sankarittaren rooliin taitaa kuulua kovin pinttyneesti sympaattisuus tai traagisuus, eikä näitä piirteitä Lydiasta löydy. Koska hän on naurettavan tyhmä ja nolon julkea, hänestä ei ole esikuvaksi tai sankarittareksi, vaikka hän olisi tyyppinä lähempänä nykyaikaa kuin muut.

Teksti kestää ja lumoaa yhä vain, koska siinä on viihdyttävyyden lisäksi useita tasoja. Ja täydestä menee pintatasokin, romanssi. Elizabethin ja Darcyn parinmuodostus ylittää vallitsevat asenteet sekä sosiaalisen statuksen ja tunneilmaisutapojen erot, mutta lopulta he ovat sovinnainen pariskunta. Onneen edetään jännitteisten vaiheiden kautta, ja varsinaisena rikottavana rajana on lopulta vain rakastuminen – on siihen houkuttimena sitten fyysinen vetovoima tai vaikkapa kartanotilukset.

Elina Warstan suunnittelema ulkoasu on ihastuttava, ja Ylpeys ja ennakkoluulo valittiinkin vuoden 2013 kauneimpiin kaunokirjoihin kuuluvaksi.

Elina Warstan suunnittelema ulkoasu on ihastuttava, ja Ylpeys ja ennakkoluulo valittiinkin vuoden 2013 kauneimpiin kaunokirjoihin kuuluvaksi.

2 kommenttia

Kategoria(t): Draama, Kirjallisuus

Avainsanat: