Aihearkisto: Kirjallisuus

6 joulukuun, 2017 · 9:03 am

Törkeän hyvää runoutta!

Hyvää itsenäisyyspäivää! Runomaljan nosto 100-vuotiaalle Suomelle!

Kalevala, Aleksis Kivi ja Eino Leino pohjustivat suomalaisen runopolun, jolla on tilaa taivaltaa, Edith Södergran tasoitti sitä monen muun kulkea, ja Kirsi Kunnas varmisti, että lapsetkin nauttivat matkasta. Muutaman runoilijan mainitsen nimeltä, vaikka viimeisen sadan vuoden säteeltä riittäisi rutkasti säkenöiviä sanailijoita mainittavaksi.

Vuoden lopun henkeen kuuluvat monenmoiset vuoden paras -seulonnat. Omppu haastoi valitsemaan parhaimman tänä vuonna luetun runokirjan: Törkeän virallinen runo-Finlandia -haaste (ja koonti tässä).

Jokaiselle varmasti löytyy tämän vuoden ja aiempien aikojen runotarjonnasta luettavaa. Jos olettaa runojen olevan vaikeasti avautuvia, voi tutustua lyriikkaan selkorunojen avulla, tai tarttua epäröimättä vanhaan riimirunouteen tai viimeisten vuosikymmenten vapaaseen mittaan – antaa mahdollisuus kielen vivahteille, kuville, mielikuville, avoimille ajatuksille, tunteille ja kokemuksille.

Vuoteeni on mahtunut useita hienoja runokirjoja. Tänä itsenäisyyden juhlavuotena olen myös tutustunut erilaisiin teemakokoelmiin, esimerkiksi antologiat Katso pohjoista taivasta, Olet täyttänyt ruumiini tulella ja Ikäisekseen hyvin säilynyt tarjoavat hienoja hetkiä kotimaisen runon seurassa.

Varsinainen valintani kallistuu kokoelmaan, jonka lukemisesta ei ole vielä pitkää aikaa. Kirja on ja pysyy yöpöydälläni, palaan siihen säännöllisesti, lämmittelen sen hehkussa käsitellä ikuisia rakkauden ja kuoleman teemoja. Vaikutun kerta toisensa jälkeen.

Minun tänä vuonna lukemistani runokirjoista mieleentunkeutuvin ja säväyttävin on Tomi Kontion Saattaa, olla (Teos 2017, lisää tässä linkissä). Perusteluni tulevat suoraan Kontion kirjasta:

Alussa ei ollut sanaa,
eikä lopussa, edes aamenta,
ei sanaa joka loisi tai päättäisi,
kaikki sanat ovat tässä välissä.
Sanat laittavat kuvat liikkeelle
niin kuin kaksitahtinen moottori ja vaunuja vetävä hevonen,
prosessori, sydän, aivojen pienet harmaat varpuset
– –

Saattaa, olla_lukija

2 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus, Runot

Avainsanat:

5 joulukuun, 2017 · 12:00 pm

Heidi Köngäs: Sandra

Sisällissodasta on pian 100 vuotta. Jo tänä vuonna moni romaani on aiheeseen osunut. Näin itsenäisyyspäivän alla julkaisen kolmen sisällissotaromaanin sarjan: Pirjo Tuomisen Tulen väri punainen, Antti Tuurin Tammikuu 18 ja Heidi Köngäksen Sandra (Otava 2017). Postausrimpsuni päätösromaanista Sandrasta annan aluksi kirjailijan kertoa, sitten sanon siitä sanaseni.

Kirjailija

Heidi Köngäs kertoi Sandrasta elokusena taiteiden yönä 2017 Villa Kivessä. Siinä vaiheessa olin vielä kahden vaiheella, tartunko Köngäksen romaaniin. Sisällissota on aiheena sakea ja raskas, ja tämän vuoden muut aihetta käsitelleet kirjat kuten Anneli Kannon Lahtarit, Pirjo Tuomisen Tulen väri punainen ja Antti Tuurin Tammikuu 1918 tuntuvat jo täyttäneen minut. Mutta sitten tälle romaanille raivasi tilaa kirjailijalta kuultu pohjustus.

Heidi Köngäs tähdensi, ettei romaanin aihe ole sisällissota vaan päähenkilö, mutta myös sisällissotaa pitkään ympäröimä hiljaisuus tekee aiheesta tärkeän. Hän aloitti kirjan kirjoittamisen jo 2009. Köngäs on käyttänyt fiktion aineistona omaa perhetaustaansa. Kokemuksistaan sukutarinoiden, arkistojen ja tutkimusten pohjalta hän sanoi:
– Missioni on ymmärtää ja antaa anteeksi.

Mikrohistoria on nyt suosittua, sotaa käsitellään yksilöiden kautta. Silloin käsittelyssä on se, millä tiedoilla yksilöt aikanaan toimivat. Huhut ja pelot olivat valta-asemassa. Köngästä askarrutti se, että pieni kylä on yhtäkkiä keskellä taistelua.
– Sota on aina tragedia ja sen vaikutukset kestävät pitkään, sodat synnyttävät vain uhreja.

Kirja

Minulta kesti aika pitkään ennen kuin Sandra vetosi. Vierastin nykyhetken aikatasoa, sillä se tuntui osoittelevalta. Siinä Sandran tyttärentytär pohtii sukutaustaansa. Tämä Klaara löytää ränsistyneestä ruovesiläistorpasta ja vanhoista valokuvista edesmenneen isoäitinsä ja arkistomerkinnöistä isoisänsä. Hieman minua riepovat kerronnan toistot: lukijalle selvitetään samoja asioita eri kertojien voimin muttei erilaisin painotuksin. Kirjan lopussa sentään Sandran ja hänen läheistensä elämäntilanteen kohtuuttomuus satutti.

Sandra

Aivan kuten Köngäs lupasi, romaani on henkilövetoinen kuvaus siitä, miten eriarvoistunut yhteiskunta ajautuu sotimaan sekä syöksee siihen osalliset ja osattomat. Miehet voivat pakotettuna tai vahingossa joutua taisteluihin ja tuomituksi väärinkäsitysten tai kostohengen vuoksi. Se on kehys, josta koko kuva näkyy vasta seurauksista, joista perheet kärsivät.

Nykyhetken keski-ikäisen Klaara-kertojan lisäksi romaanissa valaistaan 1900-luvun kaksi alkuvuosikymmentä Sandran ja hänen kälynsä Lyytin kertomuksin. Ne lomittuvat mutta etenevät kronologisesti. Lyytin kautta selviää kaupunkiolojen palveluspiian olosuhteet, ja Sandran elämä taustoitetaan huutolaisuudesta maalaispiiaksi ja siitä torpparin akaksi. Lyytissä on rosoa, Sandra on siloinen, jopa ihannekuva kunniallisesta raatajasta.

Vasta kirjan loppupuolella juoni etenee sisällissotaan ja sen välittömiin seurauksiin. Alkupohjustus sisältää sekä terävän, levottoman Lyytin lemmenleiskuntaa että lämpimiä välittämisen hetkiä Sandran ja Jannen perheenperustamisen alkutaipaleelta. Ne ovat tärkeitä lukijan tunnetilojen ruokkimiseksi, sillä siten luokka-erot, sota-ajan karkea kohtuuttomuus puraisee terävin hampain.

Romaanissa on paljon todentuntuista arkikuvausta, ja pelko, kärsimys ja sinnittely välittyvät vereslihaisesti. Paikoitellen kieli on kovin koreaa ollakseen maalaisnaisten kynästä. Esimerkiksi Lyyti kuvaa säätyeroja uhmaavaa hullaannustaan:

Minä olin kuin kuun kaventaja, hän kuin kuun kuume.

Joukossa on tunnekuvauksia ja luontoelämyksiä, jotka minua koskettavat metaforisuudellaan, mutta herättää epäilykseni, etteivät sandrojen ja lyytien voimat siihen olisi riittäneet kaiken huolen ja raadannan keskellä. Näin Sandran epätoivo välittyy luontokuvin:

Pahoja kuului, muuta ei kuulunut, pelkäsin kuin rintatautinen korppi. En ollut tumma, olin musta. Päivä piteni minuutti minuutilta, mutten nähnyt sitä.
   Pihakuusen oksat taipuivat päästään ylöspäin, ne olivat kuin ylöspäin kohonneet kädet, niiden kasvut kuin apua pyytävät sormet. En tiennyt onko minulla enää miestä.

Jos ei ole paljon sisällissota-aiheesta lukenut, Köngäksen kirja varmasti järisyttää. Jos on siihen jo monen kirjan kera perehtynyt, Sandra sopii joukon jatkoksi. Tämä tarina ansaitsee tulla kerrotuksi, sillä Köngäksen kirja muistuttaa osaltaan, että sata vuotta on lyhyt aika. Muistomerkit tönöttävät yhä niin Ruovedellä kuin muuallakin virtojen vastapuolilla, ja muistot tykyttävät sukupolvien mielenpintojen alla.

Lopultakin jokainen sota on aina häviö, ihmisyyden häviö. Sodilla on aina pitkät jäljet, jotka eivät lakanneet koskaan silloin, kun aseet vaikenivat.
   Miksei voi olla vain yhteistä, vedenväristä surua, surua siitä, että näin kävi, ettei osattu elää ja sopia, vaan piti taistella ja jättää valkoiselle hangelle punaiset jäljet.

– –

Heidi Köngäs
Sandra
Otava 2017
romaani
285 sivua.
Lainasin kirjan kirjastosta.

Sandra sopii Ompun 1918-kirjahaasteeseen.

12 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat:

4 joulukuun, 2017 · 8:00 am

Antti Tuuri: Tammikuu 18

Antti Tuuri on ajan hermolla siten, että sisällissota-ajasta on vierähtänyt kutakuinkin 100 vuotta ja sitä muistellaan nyt valtakunnasamme tiheästi fakta- ja fiktiokeinoin. Tuuri yhdistää ne, sillä Tammikuu 18 (Otava 2017) perustuu dokumentteihin mutta ilmiasu on romaanimuotoinen.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat vuodenvaihteeseen Pohjanmaalla. Takautuvasti kertoja, Ahto Sippola, kertoo edellisvuoden lopun valmistelureissuja, mutta pääpaino on otsikonmukaisesti tammikuussa 1918. Silloin viedään voimat venäläisiltä sotilailta ja aseistetaan suojeluskunta. Romaani kuvaa konkreettisesti, miten iso venäläiskasarmi vaikuttaa ympäristöön aikana, jolloin ei enää Pohjanmaa eikä muukaan Suomi ole osa Venäjää.

Tuurin tiukka dokumentointityyli minäkerrontana kuulostaa uskottavalta. Kertoja on mielenkiintoinen sekoitus sisäpiiriläistä ja ulkopuolista. Oiva tapahtumatallentaja siis. Hänessä viehätyn perhekeskeisyydestä ja velvollisuudentuntoisuudesta. Hän on järkimies, eikä hän lähde mukaa yliampuviin vouhotuksiin. Hän hoitaa asiallisia asioita.

Kertojalla on hetkittäin silmää komiikalle. Esimerkiksi juopot ja kelvottomat uhoajat näyttävät naurettavat puolensa. Romaanin alkupuoli vetää hienosti, mutta loppupuoliskolla välillä väsähdin runsaaseen väkimäärään, pikkupiirteisyyteen ja hienoiseen junnaamiseen.

Tammikuu 18 (2)

Tuurin romaani muistuttaa monien muiden sisällissotaa kuvaavien tekstien tapaan siitä, että aluksi korostui suojeluskuntien ja jääkärien motiivi ajaa venäläiset sotajoukot itsenäistyneestä Suomesta sotkemasta selvää uuden valtion asiaa, jonka haluttiin olevan Neuvosto-Venäjästä riippumaton. Se, että tilanne riistäytyi verikekkereiksi saman valtion väen kesken, on tragedia pahimmasta päästä. Kohtalokkaaseen kahakointiin johtivat huhut, vihapuheet ja paikkaansa pitämättömät yleistykset, kuten esimerkiksi valkoisten puolella se, että yhtäkkiä kaikki vasemmistolaiset luokiteltiin venäläisiksi, ryssiksi. Mutta tuo kaikki sisällissodan taisteluihin ja niiden jälkimaininkeihin liittyvä on vielä tulevaisuutta Tuurin kirjassa.

Istuimme hetken rukoushuoneella omissa ajatuksissamme; sitten Bergman halusi puhua niistä monista asioista, joita olimme yhdessä tehneet isänmaan hyväksi viimeisten vuosien aikana. Kuulin, että se jo kaipasi niitä aikoja. Minä ajattelin tulevaisuutta, mutta en osannut aavistaa millaiseksi se muodostuisi.

*

Tuuri on ammattimies, ja niin Tammikuu 18 jatkaa vakuuttavasti kirjailijalle ominaista dokumentaaristyylistä minäkerrontaproosaa. Osallistun romaanilla Ompun 1918-kirjahaasteeseen, ja lisäksi liitän sen blogini itsenäisyysjuhlaan, jossa julkistan peräkkäin jutut kolmesta 1918-vuoteen kytkeytyvästa, keskenään kovin erilaista kirjasta. Eilen postasin Pirjo Tuomisen romaanista Tulen väri punainen ja huomenna Heidi Köngäksen kirjasta Sandra.

– –

Antti Tuuri
Tammikuu 18
Otava 2018
romaani
220 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat:

3 joulukuun, 2017 · 7:37 am

Pirjo Tuominen: Tulen väri punainen

Itsenäisyysjuhlinnan hengessä julkaisen kolmena peräkkäisenä päivänä vuoteen 1918 kilpistyvät kirjat. Kaikissa niissä jo edeltävä vuosi ja Suomen itsenäistyminen esiintyvät vahvasti tulevaa tragediaa pohjustaen. Huomenna paneudun aiheeseen Antti Tuurin romaanin Tammikuu 18 avulla, ja ylihuomenna päätän käsittelyn Heidin Köngäksen romaanilla Sandra. Tänään julkaisen pohdintani itselleni ennestään vieraan kirjailijan romaanista.

Pirjo Tuominen on kirjoittanut yli 40 kirjaa, enkä ole lukenut niistä yhtäkään. Äänikirjana kuuntelin uusimman romaanin Tulen väri punainen (Tammi 2017). Ajomatkoihin Helsinki-Tampere-Helsinki se sopii Tampere-kuvauksen vuoksi, ja aihe käy Ompun 1918 -haasteeseen.

Olen lokeroinut tuotteliaan kirjailijan teokset sensorttiseen romantiikkaviihdepiironkiin, jonka laatikoita en ole halunnut avata. Osin ennakkoluuloni piti paikkansa, osin tein korjausliikkeen. En tosin voi arvioida, eroaako uusin romaani aiemmista. Sen tiedän, että se on itsenäinen jatko-osa romaanille Hiljaiset huvimajat.

Romaani kertoo vuosista 1914 – 1918 Tampereella ja lähialueen mahtitiloilla. Pääosassa on Maria Manner, joka on taustaltaan järkevä virkanainen. Kolmikymppisen naisen rakkaus- ja perhe-elämää sumentavat salaisuus ja pettymykset. Ulkoisesti tyyntä naista sisältä korventaa suuri rakkaus, jota ei voi paljastaa, ja tuhoon tuomittu avioliitto. Avioliitosta siunaantuvat sentään hienot appivanhemmat ja elämisen edellytykset kartanonrouvana.

Marian ohella kirjassa kuvataan useasta näkökulmasta mullistavia vuosia. Tilanne nähdään pesulan omistajan, konkurssin kokeneen kauppaneuvoksen, tehdastyöläisten, kartanoiden, torppien ja työväen vinkkelistä. Sisällissotaa pohjustavat mielialat ja sotatapahtumat siis välittyvät monin tavoin.

Komeimmillaan romaani on kuvatessaan ihmisten ajautumista sodan jalkoihin. Tampereen pommitukset eritoten tekevät vaikutuksen kaunistelemattomalla kauhukuvastollaan, niin myös kuvaus Tampereen yhteen kirkkoon paenneista kaupunkilaisista. Myös maatilojen ja Vammalan kauppalan tuhoaminen kerrotaan väkevästi: ei jää epäselväksi, millaista on, kun elinkeinojen edellytykset tuhoutuvat.

Kirjassa painottuu valkoisten näkökulma, sillä suuri osa kuvattavista on vallasväkeen kallellaan. Eduksi on sanottava se, että näkemys ei ole aivan yksioikoinen. Vaikka punaisten silmittömän vihan tihutöihin paneudutaan paatoksella, ei tekstissä väheksytä sodan lopun vankileirien kauheutta. Kun näkökulma on kartanon naisten, käsitys sodasta on se, että käsittämätön hulluus pääsi irti, eikä sille osoiteta yhtä syytä eikä syyllistä.

Minun makuuni kerronta on turhan selittelevää, toisteista ja välillä jopa puuduttavan junnaavaa. Kielellisesti ei se tarjoa omaperäistä tai kuvauksellisesti syvälle luotaavaa. Kovin perinteisin menetelmin tarina kulkee, jos esimerkiksi vertaa vaikka Anneli Kannon romaaniin Lahtarit.

Jos Tuomisen kirjasta odottaa ihmiskohtalokuvausta, sitä saa. Romanttiseksi viihteeksi Tulen väri punainen on vaisu, mikä todennäköisesti johtuu siitä, että traaginen sota väkisin vyöryy lemmenpuuhien ohi. Romanssiosuus vaikuttaa kovin kiltiltä ja ajan tapoihin kangistuneelta. Tietysti se myös on juonen mutka: päähenkilön kunnollisuus suhteessa olosuhteisiin ja kehon kohisevaan vetovoimaan kaikkine seurauksineen. Kaikkiaan aistin kuvauksessa vanhahtavuutta. Siksi myös heteronormatiivisuutta haastavat ainekset maustavat juonta kovin asenteellisesti ja pinnallisesti. Ja kaikki tuo tietysti istuu kuvatun ajan asenne- ja arvoilmapiiriin.

Tulen väri punainenNyt on puututtava kansikuvaan. Se ei mielestäni millään muotoa sovi kirjan henkeen eikä tunnelmaan – ei edes aikaan. Flirttailevanhehkeä 1920-luvun muodikas flapper-neitonen on todella kaukana niin kansalaissodan ja sitä edeltävien vuosien Mariasta kuin kirjan työläistytöistäkin. Kansi on monta piirua herttasarjamaisempi kuin itse kirja, jossa on maanläheisyyttä ja joitakin aidosti järisyttäviä kansalaissotakohtia. Niiden vuoksi pidän tärkeänä, että kirja käytti minua mukavuusalueeni ulkopuolella.

– –

Pirjo Tuominen
Tulen väri punainen
Tammi 2017
Lukija Kirsti Valve
äänikirja noin 13 tuntia 30 minuuttia.
Kuuntelin Book Beatin kautta.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat:

1 joulukuun, 2017 · 7:07 am

Pauli Tapio: Varpuset ja aika

Aika sisältää ajattomuuden, toiston ja kierron. Niitä pistää minut miettimään Pauli Tapion esikoisrunokokoelma Varpuset ja aika (Poesia 2017).

5.

Tiedäthän: ”Jos kaikki aika on alati tässä, on kaikki aika tavoittamatonta.”

Tapion runoista tavoitan paljon sellaista, joka herättää uteliaisuutta. Aloitan tyylistä. Runoissa on suoruutta, välillä ihan konkreettisesti suorasanaista. Niissä on luettelointia numeroin tai aakkosin. Joissain runoissa on nimi, toisissa ei. On niissä ihan runoa itseään, perinnetietoisuutta sekä symbolien ja metaforien tietoista taituruutta. Pari kertaa ilkikurisuus yllättää: runo ruokkoutuu loppusoinnulliseksi. Monesti runot säksättävät kaksirivisin säkeistöin, ja usein säkeistöjä ylittää sanojen silta. Esimerkiksi pätkäisen palan runosta ”Aamulaulu II” näin:

– –
siltoja lasketaan, nostetaan, ja piiri syttyy, sammuu,
ainainen vesi kimmeltää itseään julki, eikä historiaa ole

vielä, ei valoa, mutta pian jatkuu veronkeruu,
ajattelu, kylien poltto ja puolustus, tulemme lihaksi,
– –

Tuosta jälkimmäisestä säkeistöstä rakennan sillan teemoihin, jotka minua Tapion kokoelmaan sitovat. Kirja alkaa kymmenkohtaisella runolla, jota pidän epävirallisena sisällysluettelona, no, johdantona ainakin. Siinä runon puhuja luettelee tv-sarjoista tuttuja julmuuksia, ja kohdassa 5 hän niittaa: ”Käsikirjoittajat tunsivat yleisön paremmin kuin yleisö itse.”

Nyt palaan aikaan, kiertoon, muuttumattomuuden ytimeen. Kokoelman osastossa ”Inferno” minut havahdutetaan ihmisen kekseliäisyyteen kiduttaa toisia ihmisiä. Sitä samaa, mitä tuijotamme HBO:n ja Netflixin suosikkisarjoissa fiktiona, on tapahtunut ja tapahtuu. Runojen jälkikirjoituksenomaiset proosalliset kidutuskuvaukset heijastuvat pakolaishukkumisten lukumääriin ja runon puhujan arkisiin päiväkirjamerkintöihin, jotka päättyvät:

3.11.2016

Jopa 240 voinut hukkua Libyan rannikolla.

Lopulta vain vähän on minun vallassani.

Jospa runot haluavat ravistella minut tekemään ajallani kuitenkin sen, mikä on minun vallassani? Jospa minun on tiedostettava ihmisessä helposti heräävä julmuus – varottava sitä itsessäni? Jospa eläisin korvat auki; kuulisin varpusten äänen, noiden huomaamattoman maantienväristen sirkuttajien, joita (toivottavasti) riittää sittenkin, kun minua ei ole, kun ketään ei ole?

Varpuset ja aika 1

Ja nyt pääsen varpusiin. Mutta ennen loppuhuipennusta sanon, että Varpuset ja aika on toisaalta hajanainen ja kuitenkin koen saavani sen runoparvesta monia sattuvia säkeitä aukkoiseen lintuverkkooni. Toisin sanoen löydän runoista uuteen asentoon räpisteleviä ajatuksia. Palaan toistuvasti kokoelman keskivaiheen ydinrunoon ”1986 -”. Vuosiluku on runoilijan syntymävuosi, ja runossa on nykyisyyttä ja tulevaisuudennäkymiä. Haluan lopettaa juttuni juuri tuon runon loppuun. Ajasta on kyse, historiasta, muistista, toistosta, kierrosta:

– –
olimme paluumatkalla tuntemattomaan,
aikaan, jolloin unohduimme vihdoin, tsirp tsirp,
sanoivat varpuset jälkeemme.

Varpuset ja aika.jpeg

– –

Pauli Tapio
Varpuset ja aika
Poesia 2017
runoja
96 sivua.
Kirja voitti Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinnon 2017.
Sain kirjan kustantajalta.

Lue Ompun hieno juttu runokokoelmasta.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

28 marraskuun, 2017 · 6:45 am

Cristina Sandu: Valas nimeltä Goliat

Viimeistelen lentokoneessa juttuani Christina Sandun romaanista Valas nimeltä Goliat (Otava 2017). Kirjoittamispaikka sietää tulla mainituksi, sillä osa romaanin henkilöistä on omimmillaan matkustaessaan yläilmoissa, siirtymätilassa vanhan ja uuden kotimaan välillä. Romaani kertoo henkilöistä, joiden on vaikea olla kotona missään tai kenenkään kanssa.

Kertojapäähenkilö Alba on kolmekymppinen nainen, jonka äiti on suomalainen ja isä romanialainen. Kertojan toinen jalka on Punaisessa kylässä Romaniassa eli isän lapsuudenkodissa, toinen Suomessa – ja sydän muistossa, joita hallitsee ristiriitainen rakkaus romanialaismieheen. Joskin tämä miekkonen on ainoa, joka on selkeästi valinnut maansa: Romanian. Rajatilakansalaisia ovat sekä Alban kotiväki ja sedän perhe että puolalaissyntyinen ystävä.

Valas nimeltä Goliat

Matkalukemisena Berliinissä

Romaanin ajallinen ja paikallinen kiintopiste on Alban isänisän Suden kuolema Punaisessa kylässä läpeensä homehtuneessa talossa. Suku kokoontuu Suomesta ja Amerikasta saattamaan hautaan synkeitä tunteita herättänyttä patriarkkaa. Leskeytynyt  Flavia-isoäiti esittää surevaa puolisoa ja noudattaa muutenkin perinteitä. Perheenjäseniä kertoja kuvaa illuusiottomasti, syrjäsilmin.

Nykyajan lomassa on kertojan etäännyttämiä takautuvia vuosikatsauksia, joiden keskiössä ovat Alban romanialaissukulaisten elämäntapahtumat ja suhteet. Samalla hahmottuvat paikallisen politiikan, maailmankuvan ja arvojen vaikutus jokaiseen silloin ja nyt.

Aika-, paikka- ja henkilöhyppely paljastaa mutta myös peittää: kaikesta on valikoituja palasia. Tunnen etenkin ajan hampaan nakertavan jotain oleellista ympäristöstä ja ihmisistä, ja suoraan sanoen menneen kuvaus peittoaa nykyisyyden. Avoimeksi jää paljon niin Kalasataman romanialaisresupekoista kuin Albasta ja hänelle läheisistäänkin. Ymmärrän hyvin, että on ihmisen osa jäädä osin itselleenkin arvoitukseksi. Silti huomaan romaanin epämääräisyyksien tekevän minut levottomaksi, ja syy selviää:

Nyt ymmärrän että joka kevät vuosien ajan, homeen alkaessa työntyä tapetin läpi, Flavia maalautti seinät. Ne olivat valkoiset kun me saavuimme, häikäisevän puhtaat, jokainen käärmemäinen halkeama poissa silmistä. Ja samalla tavalla me olemme aina työntäneet kaiken hankalan ja kivuliaan niin syvälle kuin mahdollista, lattian alle seinien sisään, sileän tapetin taakse, ja maalanneet seinät uudelleen.

Tiheiden tunnelmien kielellistäminen ihastuttaa. Kertoja ei paljon selitä, hän havaitsee ja huomaa – löytää sanat mikro-ja makrovirtauksille. Niin kirja lähestyy toiseutta, muiden keskellä erillisyyden potemista, ja sen ohella henkilöiden juurisäikeitä sekä muistoista koostuvaa minuutta.

Talo on kuin ihminen jonka persoonallisuus muovautuu vuosien varrella. Sillä on ominaistuoksu ja äänet. Muistot kertyvät sen iholle. Sen arvet ja mustelmat kertovat omia tarinoitaan.

Sandun esikoisromaanin  kerronta on varmaa ja näkemyksellistä. Aineksia on paljon ja symboliikkaa runsaasti, hetkittäin liian kanssa. Se valaskin. Tunnistan romaanin hienouksia, mutta kaikesta huolimatta luen käsijarru päällä. Romaani alkaa vapaasti liikkua vasta lukemisen jälkeen, jolloin flashbackeina ympärilläni kirmailee syitä, seurauksia ja selityksiä.

Romaani kunnioittaa tarinointiperinnettä, jossa ei juttua aloiteta ”olipa kerran” vaan sitä monimerkityksellisemmin uskotellaan uskomatonta – vaikkapa tarinaa valaasta nimetä Goliat. Tarinat voivat olla totta tai tarua. Niin tai näin: parhaimmat elävät. Valas nimeltä Goliat komeasti kelluu tämän vuoden vuolaassa romaanivirrassa hetken jos toisenkin, mutten usko sukeltavani sen luo tuonnempana.

– –

Cristina Sandu
Valas nimeltä Goliat
Otava 2017
romaani (Finlandia-palkintoehdokas)
265 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

Kirja vieköön! sukelsi Sandun satuun, Kirsin Book Clubin Airi viihtyi romaanin rinnakkaistodellisuuksissa, Omppu ihastui aistikylläiseen kieleen, Luettua elämää kehuu kikkailemattoman kaunista kieltä, Kirjaluotsi lumoutui ja Mistä luimme kerran julistaa kirjan vuoden parhaaksi – näin muutamia postauksia poimien.

6 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat:

22 marraskuun, 2017 · 6:30 am

Satu Leisko: Unohtunut poika

Satu Leisko on kirjoittanut ensimmäisen suomalaisen selkokielisen fantasiaromaanin kouluikäisille, Unohtunut maa (Opike 2014.) Siinä vanhempien erosta kärsinyt Susanna löytää Harsomaailmasta eheyttävän ympäristön, joka auttaa sadun keinoin käsittelemään hylätyksi tulemisen kokemuksia. Koska kirjailija esikoiskirjassaan löysi luomoavan ja voimaannuttavan paikan, hän hyödyntää sitä uudessa selkofantasiaromaanissaan Unohtunut poika (Opike 2017).

Unohtunut poika

Saturomaanin ”unohtunut poika” on Susannan luokkakaveri Veeti, jolla on huolehtiva perhe, mutta huolenpito kohdistuu Veetin veljeen. Pojan kokemus omasta merkityksettömyydestä ja virheellisyydestä on kirjan lähtökohta. Veeti päätyy lähimetsän peittoon, Harsomaailmaan, samoin kuin Susanna aikoinaan. Siellä poika löytää itsestään selviytyjän. Asennemuutos epäonnistumisista onnistumisen kokemuksiin kuvataan suloisesti.

Leisko yhdistää arkimaailman ja fantasiaympäristön. Harsomaan ihmeotukset ja -paikat kuvataan selkeästi, silti elävästi. Esimerkiksi pimeässä valoa leiskuvat liekot ja Veetiä suojelevan jäniksen muodonmuutokset kuvaillaan onnistuneen satuhenkisesti. Myös kuvitus auttaa, sillä Marjo Nygårdin kuvat tukevat osuvasti tarinaa. Juonen seuraaminen on helppoa, ja oleellinen tunne-elämän kuvaus myötäilee tapahtumia. Pidän selkosisältöön sopivista ratkaisuista, jotka helpottavat lukemista, kuten nimien minimoimista:

Parin minuutin kuluttua muistin nimistä vain yhden.
Ihti oli liekkojen joukon johtaja.

Kouluikäisten kohderyhmää ja selkokielen periaatteita ajatellen on perusteltua se, että Veetin tunteet ja ajatukset kotiväestä kerrotaan suoraan. Paljon on toistoa Veetin perhetilanteesta, mutta sekin on perusteltua.

Leiristä herääminen tuntui tutulta:
Lapsena olin telttaillut perheen kanssa.
Olin tykännyt retkistä ja metsästä paljon,
mutta perheelläni ei ollut sellaisiin aikaa enää.
Nyt olin saanut ne takaisin itselleni,
täällä Harsomaailmassa.

Ounastelen, että poikalukijoita houkutellaan kirjaan taistelukohtauksin. Sotaisuus on kuitenkin aika kilttiä, enemmän rekvisiittaa tunteiden käsittelyssä. Veetille taistelut osoittavat, että hänestä löytyy rohkeutta ja voimaa muiden auttamiseen. Kirjassa uskotaan hyvän voittoon, pahojen ja ymmärtämättömien ”paranemiseen”.

Unohtunut poika -fantasiakirjan poika löytää itsensä, kun hän saa hetken etäisyyttä ja uutta näkökulmaa elämäänsä. Itse kukin tarvitsee erilaisia harsomaailmoja arkeaan suhteuttamaan. Tarina sopii ääneen luettavaksi ja omaksi lukukirjaksi kouluikäisille ja yläkoulun alkupuolelle. Kirja on mainio esimerkki siitä, miten selkokieli sopii kaikille. Tarina ratkaisee.

*

mielenterveysviikko_logoTällä viikolla vietetään mielenterveysviikkoa. Suketus haastoi bloggaajia, lukijoita ja kaikkia muita tavalla tai toisella mukaan.

Lasten ja nuorten kirjallisuus voi osaltaan keventää psyykkisiä kuormia: kirjoissa käsitellään askarruttavia asioita, henkilöihin samaistuu ja henkilöiden kohtaloista saa voimaa. Unohtunut poika sopii erittäin hyvin mielenterveysviikolle luomaan uskoa lapselle ja nuorelle, että hän on arvokas, pystyvä ja riittää omana itsenään.

– –

Satu Leisko
Unohtunut poika
kuvitus Marjo Nygård
Opike 2017
Selkokielinen fantasiaromaani
89 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

3 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus, Lasten- ja nuortenkirjat, Selkokirja

Avainsanat:

21 marraskuun, 2017 · 8:13 pm

Juha Hurme: Niemi

Juha Hurmeen kirjan Niemi (Teos 2017) päähenkilö on otsikkoon ytimekkäästi kirjattu Niemi, myös Suomeksi sanottu. Hurmeen kirjassa Niemi on lähinnä Pohjanlahden ja Suomenlahden välinen maakannas.

Kirjan sivuhenkilöitä on runsaasti, sillä kertomus alkaa maailmankaikkeuden synnystä ja päättyy Ruotsin vallan loppuun 1809. Sinä aikana on riittänyt jos jonkinmoista vipeltäjää niin Niemessä kuin muuallakin maailmassa. Kirjassa pistäytyy viljalti suomalaissyntyisiä historian merkkihenkilöitä, mutta heidän rinnalleen asetetaan muun maailman aikalaisia, edelläkävijöitä ja vaikuttajia. Syvällisiin henkilökuviin ei ylletä, mutta eläväisiä tyyppejä riittää.

Kertojan osuus kiehtoo. Hän on kaikkitietävä liukkaalla tavalla. Hän hallitsee materiaalin, ajan ja tavat. Hän ottaa vapauksia limittää mennyttä ja nykyistä. Välillä hän vetää lukijan mukaansa me-muodon keinoin, toisaalla hän vetoaa suorin omakohtaisin huomioin. Kertoja osoittelee yhtäläisyyksiä ja eroja. Riemastuttavinta on kertojan rentous, letkeä sanomisen lahja, tyylikirjo ja irrottelu.

Toivon, ja ehkä jotkut lukijatkin toivovat, että olisin keksinyt tämän kaiken, mutta ei: kyllä näin on.

Leikki sikseen: lopetan pelleilyni fiktioanalyysiapparaatistolla. Niemi ei ole romaani. Se on viihdyttävä kulttuurihistoriallinen katsaus ja kunnioitettava oppineisuuden osoitus, joka pohjautuu valtavaan tietovarastoon.

Niemi

Kertojatulkinnoilla keekoilun lopetan oitis: Juha Hurme on tämän kirjoittaja ja kertoja. Teatterimies on tekstin takana, ja hän saa historia-aineistoon draaman tuntua, poikkeuksellisen reipasta meininkiä ja runsaiden yksityiskohtien ällistyttävän täyteläisiä pika-analyyseja. Etenkin ihailen taitoa yhdistellä taide- ja tiedetietoja ajasta ja kulttuurista toiseen. Välillä Hurme tulkitsee ja vetää reippaita johtopäätöksiä. Hykerryttävä on esimerkiksi kohta, jossa hän kertoo Kaarinan Maununtyttären viimeisistä vuosista Liuksialan kartanossa ja naapurikartanon Katarina Hansdottirista.

 Tämä on niin hauskaa, pätevää ja valmista materiaalia, että jos viitsisin, kirjoittaisin tästä näytelmän, joka rullaisi sekä Suomen Kansallisteatterissa että Stockholmin Dramatenissa vuositolkulla, ja sen päälle vielä kymmenen kautta taidokkaasti banalisoituna versiona Tampereen Pyynikin kesäteatterin näyttämöllä pyöriville, täysille katsomoille satoi tai paistoi. Todellisuus on tarua perverssimpää!

Hihittelen lukiessani. Hurmeen pisteliäisyys tuikkii nauruhermoja. Hän osaa ilotella menneen maailman hullutuksilla, ajatusnyrjähdyksillä ja etenkin uskonasioiden pölhöydellä. Kaiken takana on kuitenkin lämmin ymmärrys inhimillisistä menestyksistä ja heikkouksista – ajasta riippumatta. Monin kohdin toistuu ajatus:

Ihminen on kummallinen, mytologioita luova eläin, puhuva, pohtiva ja näkyjä näkevä apina. Kerta kaikkiaan erikoinen ja mukava otus.

Mukavimmillaan ihminen on kulttuurin rakentajana. Maailmakuvan kehityslinjoja vetäessään Hurme painottaa kirjallisuutta, etenkin runoutta. Runsaat sitaatit havainnollistavat. Myös musiikin ja tanssin voima saa tunnustusta. Kirjasta luen myös hetkittäin emansipaatiota.

Hengästyttävää herkkua Hurmeelta! Tästä miljoonia vuosia laukkaavasta tietoteoksesta nautin ja kerin punaista lankaa ajatuksella:

 Semmoista se on aina maailmassa. Kaikki muuttuu koko ajan eikä mikään muutu ikinä.

P. S. Jenni Saaren luoma ulkoasu – hohtelevat kannet perinnekoristeltuine sisäkansineen – lumoaa. Viimeksi ihailin kansitaiteilijan kädenjälkeä Tomi Kontion runokokoelmassa Saattaa, olla.

– –

Juha Hurme
Niemi
Teos 2017
Ulkoasu Jenni Saari
tietokirja (Finlandia-palkintoehdokasromaani)
448 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.
Muita innostuneita bloggaajia esimerkiksi Jorma Melleri, Lumiomena, Luettua elämää ja Kulttuuri kukoistaa.

12 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Avainsanat:

19 marraskuun, 2017 · 9:33 am

Tomi Kontio: Saattaa, olla

Tomi Kontion runokokoelma Saattaa, olla (Teos 2017) on hieno. Hieno. Pitäisi pysäyttää juttuni tähän. Pitäisi vain kehottaa muita lukemaan.

Jo kokoelman nimi aukaisee monimerkityksisenä oven kokemuksille, joiden avaimena on tekstin ohella lukija itse. Mahdollisuus olla, mahdollisuus ja langennut vääjäämättömyys saattaa, rajallinen taito ja kyky olla. Näitä möyrii mieleeni kaiken vaikuttuneisuuden keskellä.

– – syttyy kynttilä, sammuu kynttilä, saattaa syttyä, saattaa sammua, siellä ja täällä. Saattaa olla, saattaa, olla, saattaa, kimppu kuihtuneita kukkia, risti, lahja ja uhri. Ja pimeys saattaa, olla: pimeä.

Kokoelma ei kätke pääteemojaan, näitä kulumattomia, elämälle ja kirjallisuudelle keskeisiä: rakkaus ja kuolema.

– –
Rakkaus on kuin harava,
kuolema kuin kirveenvarsi.
– –

Esimerkiksi yhdessä runossa (s. 15) RAKKAUS, KUOLEMA -sanat isoin kirjaimin kehystävät jokaisen muun rivin sanoja, ympäröivät ja muistuttavat, että ilman tietoisuutta niistä muulla ei ole merkitystä.

Runon puhuja lähes joka runossa puhuttelee suoraan ”sinua”. Luen puhuteltavan rakastetuksi, läheiseksi, kuolemaksi ja elämäksi. Monet runot luen niin, että mikä tahansa niistä käy puhuteltavaksi, myös minä, mutta joissain runoissa valikoin ja tunnistan tietyn ”sinän”. Löydän joukosta myös rakkausrunoja, lihallisia halun ja kahden joustavan, lämpimän pinnan kohtaamisia.

Saattaa, olla

Saattaa, olla muodostuu kuudesta osasta. Niistä erotan painotuseroja. Yksi on läheisen kuoleman melko konkreettiset jälkitunnelmat. En tiedä, tarvitseeko minun tietää, mutta kirjailija on haastattelussa kertonut runojen taustalla olevan sisaren äkkikuoleman, ja runoihin on siirtynyt myös potilaskertomusta päättyen sanoihin ”Rauhallinen exitus”. Läheisen saattaminen sekä olemisen, elämisen, kaipuun ja jäljelle jääneen asemointi välittyvät runoista. En halua sanoa, että yksityinen siirtyy yleiseksi. Haluan sanoa, että yksityinen siirtyy minuun, heijastelee omia menetyksiä, puhuttelee niihin liittyviä sanoja, joita en ole saanut sanotuksi.

– –
Eilen sanoin haudallasi
että minulla on ikävä sinua.
Ei sitä kukaan kuullut, ja hyvä niin,
enhän minä sanonut sitä elävälle sinullekaan,
miksi sanoisin sen kuolleelle, minulle.
Sanoin sen vain tehdäkseni jotain ruumiillista.
—

Kontion runojen vaikuttavuus on siinä, että selkein sanoin syntyy kuvia ja ilmaisukokonaisuuksia, jossa on tuttua ja tunnistettavaa, oitis luettavaa ja ymmärrettävää SEKÄ runon mysteeri. Ilmaisun ilma, laajenevat ja äärettömät sanakuvat lukija vastaanottaa kiitollisena ja värittää tavallaan. Runon aukkoisuus ruokkii, täyttää ja tyydyttää. Joissain runoissa on konkreettisia aukkoja, tyhjiä kohtia. Runoissa on lisäksi paljon vain sivulauseita – ajatuksia aukkoineen, päälausettaan hakevia.

Jotkut runot leikkivät merkityksillä runon otsikointia myöten. ”Haiku 1” ja ”Haiku 2” ovat kaukana japanilaisesta tavu-rivi-säätelystä, aivan kuin haastaen lajin ja osoittaen, että kyllä se näinkin käy, haikea haikuilu  – niin kauniita, niin kauniita. Tai runo ”Nocturno” tempaa ajatuksen ehkä Leinoon, vanamoihin ja tummiin vesiin – ja luen silti paljasta Kontiota (joka muuten monissa runoissa viittaa vanamoihin).

Runoissa on paljon luotokuvastoa kuten puita ja lintuja, mikä minua säväyttää. Myös kaupunkiympäristö on osa Kontio-lyriikkaa, ja paljon on kaikkeen mahdolliseen maastoon sopivaa kuten lumi. Kun muistiton lumi sataa / kun viima piiskaa / vaikeroivia metsiä. Taivas, enkelit, hauta, tyhjyys, pimeys toistuvat, ja myös raamatullista soundia runoista kuulen. Kristillisiksi en runoja lue, perinteessämme on vain kätevä kuvasto, jolla ikuisuusaiheet tulevat liki.

Kosketus kuin kaivinkoneen kauhaistessa taivasta,
putoavia enkeleitä, läpinäkyviä siipiä
ja koko ajan tunne kuin kävelisi lasiseinien lävitse,
että särkyisi koko ajan ja olisi ehyt koko ajan
niin kuin enkelit taivaalla,
niin kuin hiljaisuus sanojen välillä, – –

Enkö pysty lopettamaan tätä lavertelua vuoden vapisuttavimmasta kirjakokemuksesta? Yritän. Saattaa, olla -kokoelmassa kauneus on sekä kansissa (upea ulkoasu, kiitos Jenni Saari) että kansien välissä, tyhjentymättömissä sanoissa. Että sanoja peräkkäin pistellen saavuttaa sellaista kuin Tomi Kontio. Kiitos.

*

mielenterveysviikko_logoBrittitutkijoiden mukaan runot ovat tehokkaampaa itsehoitokirjallisuutta kuin vasiten siihen tarkoitukseen tuotetut teokset. Kuoleman läheisyys ja läheisten kuolemat kulkevat tiivisti rinnallani; olen niitä pohtinut mutta paljon painanut pinnan alle. Siksi seurakseni sopivat juuri nyt Saattaa, olla -runot. Lisäksi kokoelmakokemus osuu Suketuksen mielenterveysviikon haasteeseen. Suosittelen sekä sitä että (jos ei ole tullut jo selväksi) Tomi Kontion runokokoelmaa.

– –

Tomi Kontio
Saattaa, olla
Teos 2017
runoja
ulkoasu Jenni Saari
78 sivua.
Ostin kirjan.

Saattaa, olla_lukija

13 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Runot

Avainsanat:

16 marraskuun, 2017 · 6:52 am

The Last Kingdom

Kiinnostavatko historiadraamat? Huvittaisiko mennä ihan niinkin kauas kuin 800-luvun loppupuolen Englantiin? Siedätkö joitain taistelukuvauksia, koska päähenkilöistä tehdään seuraamista velvoittavan kiinnostavia? Kyllästyitkö Viikingit-sarjan pitkittämiseen ja haluaisit vaihtaa näkökulmaa tatuoiduista valloittajapirulaisista sakseihin? Haluatko samoja viboja kuin Game of Thrones -sarjassa, jossa ei voi luottaa, kuinka henkilöiden käy, mutta toivot välttyväsi lohikäärmeiltä ja mulkosilmäisiltä eläviltäkuolleilta?

Oletan, että nyökkäilet taukoamatta ja vastailet juujuu. Siis: katso Netflixista kahdeksanosainen ensimmäinen tuotantokausi sarjasta The Last Kingdom (BBC 2015-).

Saksilaispoika joutuu viikinki-Ragnarin panttivangiksi, sittemmin ylenee kasvattipojaksi. Uhtred Ragnarinpojan tekee kiinnostavaksi ristiriitaisuus: hänet on kasvatettu viikingiksi ja lojaaliksi kasvatusperheelleen, silti hän aikuisena perää saksilaista sukuperintöään ja taistelee yhdistyvien kuningaskuntien puolesta. Hän on älykäs, mutta antaa öykkäröintiin taipuvan tahtonsa johdatella ongelmiin. Hän on jumalaton julkijumaliseksi hurhataneessa saksilaisympäristössä.

Uhtredin ympärillä pyörivät miehet kunnostautuvat vehkeillen ja suoraviivaisesti toimien, ja touhuun mahtuu tarkkanäköistä ihmisluonnon koettelua, myös hetkittäistä huumoria. Naisia on monenlaisia, niin itsellisiä aktiivitoimijoita kuin myös koristukseksi tarkoitettuja neitotyyppejä – onneksi painotus on ensimmäisissä. Sankarissamme on myös naissankarin vikaa.

Päähenkilö on lähes jokaisessa kuvassa. Ei haittaa, sillä Uhtredia esittävä Alexander Dreymon on vakuuttavan karismaattinen komistus. Väkevää väkeä on muutenkin roolitettu sarjaan. Hahmoja ei sievistellä eikä meikata sisäsiisteiksi, vaan rapa saa roiskua, ruhjeet ja rypyt näkyä. Lavastus ja puvustus vakuuttavat samoin kuin välillä silmiä hivelevä kuvauskin.

The last kingdom

Suuria syvällisyyksiä ei sarja kuvaa, mutta historiakuvitus viihdyttää henkilövetoisesti. Dramatisointi perustuu BernardCornwellin romaaneihin.  En ole niitä lukenut, mutta kanssakatsojani on ja vakuuttaa, että joistain vapauksista huolimatta sarja noudattaa romaanien henkeä. Historialliset totuudet pysyvät myös paikoillaan, sillä monet hahmot nojaavat Englannin alkuvaiheisiin vaikuttaneisiin henkilöihin. Sarja jatkuu: toinen tuotantokausi on purkissa ja kolmatta kuvataan.

– –

The Last Kingdom
BBC 2015-, katsottavissa Netflixissä
BBC:n esittely- ja kuvamateriaalia: http://www.bbc.co.uk/programmes/p0344rr3
Traileri: https://youtu.be/WxPApTGWwas

2 kommenttia

Kategoria(t): Draama, Kirjallisuus

Avainsanat:

14 marraskuun, 2017 · 7:29 am

Syksyn 2017 äänikirjakokemuksia

Autoilun ja työreittien ratoksi olen viime vuosina keksinyt äänikirjat. Syksyllä olen kuunnellut kolme erilaista romaania. Äänikirjoiksi minulle sopivat juoneltaan selkeät ja henkilöhahmojen edesottamuksia melko kronologisesti seuraavat tarinat. Myös lukijan ääni vaikuttaa tekstin seurattavuuteen.

Venäjä ennen vallankumousta

Ystäväni rasputinJP Koskisen romaani Ystäväni Rasputin (WSOY 2013) jostain kummasta syystä on jäänyt lukematta. Parempi myöhään kuin ei ollenkaan, kuittaisin asian. Kirja sopi hienosti kuunneltavaksi, sillä se etenee kronologisesti, kietoo kiehtovaan historiavaiheeseen ja kiinnittää minäkertojaan.

Nuori Vasili seuraa Rasputinia niin paheiden kuin luottohenkilönä tsaari-perheen pariin. Vasili ihastuu Anastasiaan, eikä siitä mitään hyvää seuraa, koska tiedämmehän historiatapahtumat. Vai tiedämmekö? Nostan hattua Koskisen kyvylle elävöittää ajan, ympäristön ja eläneet ihmiset fiktion mahdollisiin maailmoihin. Hän houkuttaa minut tekemään johtopäätöksiä ja ennakoimaan tapahtumia – ja sitten onnistuneesti eksyttää arvailemaan vikaan. Kirja lisää kierrettä viimeiseen sanaan asti.

Tarina ja tapa kertoa se valloittivat minut. Jukka Pitkäsen rauhallisen eleetön ääni sopii erinomaisesti; se lisää Vasilin muistelutehoa nuoruusvuosien tapahtumista.

JP Koskinen
Ystäväni Rasputin
WSOY 2013
romaani
lukija Jukka Pitkänen
äänikirja 10 t 18 min, Book Beat

”Tämä on Neuvostoliitto, baby”

junamatka moskovaanVille Haapasalon Venäjä-kokemuksia olen lukenut aiemmin ja satusetämäisiä kommelluksia ihmetellyt. Uskomattomien tarinoiden todenperäisyyttä tekisi mieli kyseenalaistaa, vaan mikä minä olen sitä tekemään. Sepitykset on präntätty, ja totean ne viihdyttäväksi.

Uusin Kauko Röyhkän kirjaama Ville-kirja on Junamatka Moskovaan (Docendo 2017). Tarina on tuttu aiemmista kirjoista, mutta nyt siihen pureudutaan perusteellisesti. Teksti soljuu sulavasti. Villen äärimmäisyyksiin kallellaan keikkuva luonne välittyy elävästi. Nuoren miehen yksinäinen korpivaellus melko kielitaidottomana Pietarissa ja tällä junamatkalla Helvettiin jopa riipi, herättää suojeluhalua ja melkein kauhua, koska kovin kovia poika kokee.

Kirja käsittelee Villen siivellä neuvostoliittolaisuutta, josta saa kylmäävän kuvan. Kansalaisten välinpitämättömyyttä ei kaunistella eikä kauhistella, kuvaillaan vain ilmentymiä. Neuvostoliiton byrokratian rattaissa ei yksi hiukkanen tunnu missään. Siitä, Villestä ja Villen mielentila-ailahteluista kuuntelen kiinnostuneena miellyttävän matalaäänisen Ville Tiihosen lukemana.

Ville Haapasalo – Kauko Röyhkä – Juha Metso
Junamatka Moskovaan
Docendo 2017
muisteloita
lukija Ville Tiihonen
äänikirja 5 t 27 min, Book Beat

Sukujuhlat

Särkyneen pyörän karjatilaPeter Franzénin itse lukema romaani Särkyneen pyörän karjatila (Tammi 2017) vie sotien jälkeiseen jälleenrakennusaikaan. Pohjoisen Suomen yhden suvun matriarkka viettää 80-vuotisjuhlia, ja kekkereihin saapuvat kotoa muuttaneet aikuiset lapset perheineen ja yksi yllätysvieras. Kotitalossa juhlakalun kanssa odottaa viinaanmenevä poika äitinsä järjestämän nuorikon kanssa.

Romaani muistuttaa elokuvakäsikirjoitusta. Luvut ovat lyhyitä ja nopeat leikkaukset henkilöstä ja tapahtumasta toiseen tuovat mieleen vilkkaasti etenevän filmin, jolla kuvitetaan pikaisesti persoonat taustatekijöineen. Mennyt sota jäytää aikuisia ja ihmissuhteet verestävät. Jokainen yrittää selviytyä odotusten ja parhaansa mukaan.

Romaani on viihdyttävä, joskin aika ennalta-arvattava. Mummo täräyttää totuuksia, keski-ikäiset sähläävät ja teinit seuraavat aikuisuuden kaikkea muuta kuin tavoiteltavia touhuja. Kirjailijan itsensä pehmeästi lukemana kokonaisuus miellyttää minua yli odotuksieni.

Peter Franzén
Särkyneen pyörän karjatila
Tammi 2017
romaani
lukija Peter Franzén
äänikirja  6 t 11 min, Book Beat

6 kommenttia

Kategoria(t): Äänikirja, Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat: , , ,

11 marraskuun, 2017 · 9:32 am

Marraskuun Kirja vieköön! 7.11.2017

Rehellisyyden nimissä: marraskuisen Kirja vieköön! -illan kirjallisuuskattaus ei etukäteen nostanut vettä kielelle. Olen niin fiktioon kallellaan, että suhtauduin varauksella tietokirjapainotteiseen ohjelmaan. Koska tiedän, että ensi vaikutelma ei kerro kaikkea, annoin illalle mahdollisuuden. Hyvä niin!

marraskuu kirja vieköön

Illan alkupuoliskolla Raija Oranen kertoi romaanistaan Kreivin aikaan, joka kertoo Kainuusta 1700-luvulla. Pääosassa on korea nainen, mutta alueen murjonta lännen ja idän välisissä kahinoissa kuvataan myös. Lähemmäs nykypäivää toi Herman Lindqvist, jonka Mannerheim-kirjaa esiteltiin. Koko ajan taustalla pyörivät hienot luontokuvat, ja syy selvisi, sillä kolmas keskustelija, Kimmo Ohtonen, oli ottanut valokuvat kirjaansa Metsäkansan tarina. Luonnon nopea muutos puhutti Orasta ja Ohtosta – Herman Lindqvist kielimuurin vuoksi tyytyi seuraamaan ei-kielellistä viestintää.

Kirja vieköön! -formaatissa mainiota on tapa, jolla keskustelija pohjustetaan lavalle. Illan emäntä, haastattelija ja teemojen sitoja Baba Lybeck, aloittaa tapahtumissa monologit, eli yleisö kuulee aina katkelman kirjailijan uutuusteoksesta ennen henkilön esiinmarssia Savoyn lavalle. Monologit tuovat tekstin liki. Karl-Christian Rundman ja Tommi Korpela tekivät sen marraskuun illassa koruttomasti, Sampo Sarkola takellellen ja Jussi Valtonen valloittavasti.

Puoliajalla ajattelin, että ilta tulee loppumaan nopeasti, jäljellä vain kaksi vierasta. Ei ollenkaan, keskustelu ryöppysi eloisasti. Odotusteni vastaisesti kiinnostavimmaksi ja sävykkäimmäksi esiintyjäksi osoittautui Sixten Korkman. Kirjassaan Miten pärjää Suomi? hän käsittelee globalisaatiota. Baba Lybeck nostatti keskusteluun etenkin ilmastonmuutokseen liittyviä teemoja. Faktat ovat selvästi Korkmanille tärkeitä, ja selvästi merkittävin fakta hänelle on se, että tuloerojen kasvu on ilmeinen niin Amerikassa kuin Suomessakin. Se hälyttää, sille on tehtävä jotain. Viehättävällä tavalla Korkman lateli faktoja, mutta piti yllä positiivisuutta. Uskoa ihmisiin ja ihmiskuntaan riittää vielä.

Lopuksi lavalla viihtyi Alexander Stubb, jonka Karo Hämäläisen kanssa kirjoittama omaelämäkerta on Tieto-Finlandia -ehdokkaana. Kirjaprosessi oli ex-pääministerille ilmeisen mieluinen. Kirjoittajat esimerkiksi lenkkeilivät yhdessä, Hämäläinen tuotti tekstiä keskusteluiden pohjalta, ja taas sen pohjalta Stubb työsti tekstiä. Raskaat kotimaan politiikan ajat ovat ohi, nyt kansainvälisessä virassa Stubbilla tuntuu olevan aikaa tärkeimmille asioille kuten perheelle, kavereille, urheilulle ja tekoälyopiskelulle.

Miellyttävän kirjallisuusillan jälkilämmössä voin vain arvuutella joulukuista (13.12.) ohjelmaa. Odotan fiktiojättipottia, kirjavuoden loppuhuipennusta.

marraskuu kirja vieköön 1

Kirja vieköön! -tapahtumien sielu Baba Lybeck kirjallisuusiltojen esittelytilaisuudessa lokakuussa.

2 kommenttia

Kategoria(t): Asiaproosa, Kirjailijatapaaminen, Kirjallisuus, Romaani, Tapahtuma, Tietokirja

10 marraskuun, 2017 · 10:31 am

Sanna-Leena Knuuttila: Ne lensivät tästä yli

Sanna-Leena Knuuttilan ensimmäinen selkoromaani Ne lensivät tästä yli (Reuna 2017) kertoo talvisodasta nuoren naisen näkökulmasta. Knuutila tuo selkokirjallisuuteen kotirintaman näkökulman.

Selkokirjallisuuteen kaivataan hauskoja, helppoja ja lyhyitä tekstejä. Se ei sulje sitä pois, että myös vakavista ja vaikeista aiheista tulee julkaista selkokirjoja. Ne lensivät yli kuvaa arkisesti, miten sota vaikuttaa: miehet lähtevät sotaan, naiset hoitavat talon työt ja murehtivat poissaolevia. Kirja välittää  ajatuksia ja tunteita sota-ajasta.

Ja kuitenkin juuri nyt
Meidän naisten täytyy kestää.
Meidän täytyy antaa kaikki tukemme 
sotarintamalle.
Eikö se ole hullua?
Että suurista menetyksistä huolimatta
meidän täytyy vain kestää.

Hilkan talvisodan tarinan haluan aloitettuani ehdottomasti lukea loppuun, eli hienosti teksti saa kiinnittymään kertojaan. ”En halua olla koko ajan huolissani ja peloissani”, minäkertoja Hilkka kirjoittaa päiväkirjaansa. Kirja pysyy tiukasti 19-vuotiaan maalaistytön näkökulmassa päiväkirjan keinoin. Tämä valinta on onnistunut. Teksti sopii nuoren kirjoittamaksi, silti siinä on viehättävää vanhan ajan sävyä. Vaikka kertoja on sodasta huolissaan, mahtuu kirjaan myös toivoa ja rakkautta. Juonessa on siten sopivasti asioiden ja tunteiden vaihtelua.

He lensivät tästä yli.jpg

Jonkin verran tekstissä on vielä rukkaamisen varaa selkokielen näkökulmasta. Esimerkiksi virkkeet lipsahtavat useille riveille ja virkerakenne on välillä mutkikas. Toimitustyössä voisi jatkossa ottaa huomioon selkosujuvuuden, koska tekstissä on vielä melko paljon ajatusta katkovaa. Esimerkiksi usein pitkän lauseen viimeinen sana eksyy omalle rivilleen. Se ei haittaa, jos ei lukija kuulu selkokielen käyttäjäryhmiin, mutta töksäyttää se ajatuskulkua.

Knuuttilan kirja sopii erittäin hyvin muisteluavuksi sodat kokeneille, mutta yhtä hyvin se sopii kaikille, joita menneet ajat kiinnostavat. Kirja dokumentoi elävästi sota-aikaa 1930-luvun lopun maalaisyhteisössä. Suomessa on nyt paljon kieltämme opettelevia, jotka tulevat sodan jaloista. Heille kirja voi olla samastuttava, ja samalla se voi osoittaa, ettei sota ole vielä kovin kaukana kokemuksistamme.

*

Tapasin Sanna-Leena Knuuttilan Helsingin kirjamessuilla. Hän kertoi innostuneensa selkokielestä yhden artikkelin taustatietojen hankinnan seurauksena. Selkokieleen perehtymisen jälkeen hänelle avautui ajatus: on merkityksellistä viestiä sellaisella kielellä, jota mahdollisimman monet ymmärtävät. Kirjan idea oli muhinut hänen mielessään, sillä omien isovanhempien kokema aika tuntui tärkeältä välittää muille.
– Halusin kirjalla muistaa mummua, näyttää, että kun minulla on kirjoittamisen lahja, kirjoitan sitten kaikille. Siksi kirjoitin kirjan selkokielellä.

Odottelen jatkoa.

He lensivät tästä yli 2

Kirjailija ja esikoisselkokirjansa Helsingin kirjamessuilla 2017

P. S. Harvinaista herkkua on, kun selkokirjat mainitaan valtamediassa. Näin tapahtui Ylen Kirjojen Suomi -sivujen Finlandia-palkintoveikkauksessa: ”Oma lukunsa olisi myös, jos ehdokkaaksi pääsisi selkokirja eli selkokielellä kirjoitettu kirja. Sellainen ehdokas voisi tärkeän aiheensa perusteella olla Sanna-Leena Knuuttilan Ne lensivät tästä yli. Siinä on kyse sodanaikaisesta kotirintamasta.”

– –

Sanna-Leena Knuuttila
Ne lensivät tästä yli
Reuna Kustannus 2017
selkoromaani
121 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

9 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Selkokirja

Avainsanat:

9 marraskuun, 2017 · 7:07 am

Finlandia-ehdokkaani 2017

On taas vuoden Finlandia-palkintoehdokkaiden esittelyaika.  Romaanipalkinnon virallinen lista julkaistaan 10.11. eli minä otan varaslähdön. Hyvä kotimaisia romaaneja olen lukenut mielestäni runsaasti mutta silti rajallisesti, joten se otettakoon listauksessani  huomioon. Poimin lukemistani kirjoista seuraavat viisi suosikkiani, joita määrittelen lainaten sitaatteja omista postauksistani.

Mustata koskettimetMarjo Heiskanen: Mustat koskettimet

Mustat koskettimet soi moniäänisesti. Kaipa kerrontaa voisin pitkälti kuvata musiikkitermein ainakin polyfoniseksi. Kaikkitietävä kertoja tunkeutuu kerrontakohteiden mieleen, luonteeseen, tilanteisiin, nykyisyyteen ja menneisyyteen. Upeasti joustavat tilanteesta ja henkilöstä toiseen siirtymät tai yhtäaikaiset äänet.

Yön kantajaKatja Kallio: Yön kantaja

Romaanin valtaansa ottava tunnelma sikiää aistillisesta kielestä, mikä liikkuu linjassa Amandan aistiherkkyyden kanssa. Amanda on fyysinen ajatuksista tekoihin, ja hän kokee äänet, näyt, ja tuntoaistimukset äärimmäisen voimakkaina. Sille voimalle on romaanissa löytyneet sanat.

lahtarit

 

Anneli Kanto: Lahtarit 

Kokonaisuus hengittää, välillä jopa huohottaa kokemuksista, joissa on julmuutta, kauhua, alistumista, välittämistä ja välinpitämättömyyttä. Tekstistä osoittelematta nousevat tunteet vaikuttavat.

 

KivitaskuAnni Kytömäki: Kivitasku

Kivitaskun kielen kauneus koskettaa siinä kuin romaanihenkilöiden kohtalotkin. Teksti on aistillista. Metaforat tuntuvat kehossa, ruumiillisina tyyliin: Saunan ylälauteella löylyn sormet nousevat nikama nikamalta kohti niskaa. Kielikuvat leiskuvat eritoten luontokuvauksissa.

Everstinna

 

Rosa Liksom: Everstinna

Etenkin lumoaa puhunnan rytmi, suohöyryisenpyörryttävä pohjoisen sanonta. Kuvailevuus kukoistaa kaikissa tunnerekistereissä.

 

Kuudennesta paikasta listassani kisaavat yksityisiä asioita käsittelevät romaanit, joiden kerronnassa on omaperäistä otetta: Selja Ahavan Ennen kuin mieheni katoaa yhdistää huikeasti yksityiseen tragediaan löytyretkeilijän erehdyksen; Satu Taskisen Lapset viekoittelee kerronnan virrassa ajalehtimaan eettisissä pohdinnoissa; tuoreena on mielessäni tarkasti rajatun tekstin vakuuttava näytös eli Ossi Nymanin Röyhkeys; kollektiivisyksityinen juhlavuosikirja Suomen historia Petri Tammisen koostamana pyrkii sekin kärkikahinoihin ekonomisin väläyksin ihmiselle merkityksellisestä.

Yhtenä mylläkkänä mieleeni marssii muitakin romaaneja, joista olen vuoden varrella nauttinut. Ja sitten on vielä lukemattomat tämän vuoden proosahelmet. Odotan jännittyneenä huomista  ja varsinaista valintapäivää. Sitä ennen voi lukea muita arvuutteluja, esimerkiksi Ylen Kirjojen Suomi julkisti eilen omansa. Joitain samoja valintoja näyttää siinä olevan, samoin Kirsin kirjanurkassa ja Kirja vieköön! -bogissa.

9 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Listaus, Romaani

7 marraskuun, 2017 · 6:58 am

Ossi Nyman: Röyhkeys

Ossi Nymanin esikoisromaani Röyhkeys (Teos 2017) koostuu kolmesta osasta. Kirjailija selitti kirjamessuilla sen johtuvan siitä, että hän pitää kirjojen aluista. Täytyy myöntää, että kolme alkua tässä romaanissa on kuin otteluvoitto 3 – 0. Lisäksi jokaisen osan loppu tekee hattutempun. Luin vuoden 2017 kirjan.

Kirjasta

Minäkertojan tapaan ensin Turussa Brucen konsertissa, sitten hän osallistuu Tampereella työttömien uravalmennuskurssille, ja loppuosassa hän kahta vuotta myöhemmin on kirjoittajakoulutuksessa Helsingissä. Kertoja jäljittelee todellisuutta siten, että tapahtumat tallentuvat pikkutarkasti, joskin tapahtumissa leimallista on tapahtumattomuus. Korostan kertojan valtaa valita kerrottavansa, sillä hän kertoo lähinnä niistä tilanteista, kun hän on ihmisten ilmoilla. Muu jää arvoitukseksi.

Maailma rakentuu kielestä. Toisaalta kertoja selvästi haikailee hetkiä, joille ei ole sanoja. Hän myös tuskailee, ettei ihmisten kanssa löydä oikeita sanoja, vaikka mielessään hän kuvittelee keskusteluja ja nokkelia repliikkejä. Hän toistaa myös usein äänensä voimattomuutta. Tämän vastakohtana tekstissä on selkeästi voimakas, oma ääni. Ilmeettömän tyylin takana piilevä salahauskuus lisää tehoa.

Nautin kirjan paradokseista. Röyhkeyden kertoja on elintavoiltaan kunnollinen ja käytökseltään nöyrä, mutta hän on arvovalinnut työttömyyden tien. Monin kohdin kertoja tuntee alakuloa, mutta heti sen perään jokin aistimus tuo hyvän olon. Kertoja välttelee asemaa tai työtä, mutta hän on tavoitteellinen kirjailijapyrkimyksissään. Hän häpeää olotilaansa ja silti tuntee hetkittäistä paremmuutta. Hän kokee ulkopuolisuutta mutta pyrkii kirjallisuuden sisäpiiriin. Hän on yhteiskuntaan sitoutumaton yksinäinen mutta naisystäväänsä hiljaisenvarma sitoutuja.

Kertoja antaa ymmärtää olevansa Ossi Nyman. Lukijan tuupertumisen pikkupiirteiseen todellisuusjäljittelyyn kertoja ehkäisee  tietoisin fiktiosivalluksin – varoittamatta luenkin kesken kaiken novellinpätkää kertojan ilmeisestä alter egosta tai puolitutusta kurssikaverista. Kronologian kyljessä kertoja vie ajatuksensa kirjan syntymisprosessiin tai nuoruuden muutosvaiheeseen tai vanhempien kotiin. Kerronnan tietoisuus itsestään on yhtä tarkkaa kuin kertojan tietoisuus itsestään.

röyhkeys.jpg

Teksti muistuttaa kertojan mutustelemia proteiinipatukoita: päällisin puolin väritön rakenne, tiiviinpuristeinen muoto – kokonaisvaikutus energisoivaa ravintoa. Se voimistaa. Se vie sanat suustani. Se selittää itsensä.

En nähnyt tekstissä mitään merkityksiä tai tyyliä ja ajattelin kirjoittaneeni vain totuuden ja kaiken tarkoittavan vain sitä mitä se oli. Olin muuttanut mahdollisimman tarkasti sanoiksi sen mitä olin nähnyt ja ajatellut, kun olin ollut Brucen konsertissa Turussa ja työkkärin kurssilla Tampereella. – – siinä oli jotakin kiinnostavaa kuinka työtä vieroksuva päähenkilö fanitti Brucea, joka lauluissaan romantisoi työläiselämää.

Tunnelman arkisuus liukuu jopa surrealismiin. Ja senkin kertoja selittää kirjan loppupuolella: ranskankielinen surrealismi-sana tarkoittaa äärimmäistä realismia. Totinen kirjallisuustorvensoittaja näyttää yksityiskohtien absurdiuden, hauskuttaa jopa. Niin välittyvät otannat yksilön päänsisäisestä. Lisäksi hän tölväisee minua ja kaikkia muitakin, jotka tekevät johtopäätöksiä työttömyydestä yleistäen.

Ulkokirjallista

Röyhkeintä kokonaiskokemuksessani on kirjan hinta: 38,95 euroa. Ostopäätökseni oli silti tietoinen valinta. Halusin ensinnäkin tukea lähikirjakaupan liikevaihtoa. Toisekseen tahdoin kantaa korteni kekoon tuilla eläneen kirjailijan elintason turvaamiseksi, koska Nymanin julkiset tunnustukset työn välttelystä ovat aiheuttaneet keskusteluvyöryn, jonka seurauksena virkaatekevät ovat uhkailleet tukien lakkauttamisella.

Nyman on tehnyt TE-tukia käyttäen kirjan. Mihin mittakaavaan asetan Nymanin ratkaisun? Luen lehdistä juttuja rikollisista kuntapäättäjistä ja sukulaisiaan suosineista virkamiehistä. Luen myös artikkelia eläkeläisvuorineuvoksista veropakolaisina. Jos yksi verovehkeillyt neuvos olisi maksanut edes kuukauden eläkkeestään veroa, monen nymanin vuoden tuet olisivat sillä kuitattu.

Vuoden 2017 kirja

Ylen Kirjojen Suomi -hanke on haastanut kirjabloggaajat etsimään vuoden 2017 kirjaksi sopivaa teosta.  Kriteeri on muotoiltu seuraavasti: Mihin vuonna 2017 ilmestyneeseen kotimaiseen kirjaan kiteytyy Suomi? Minne olemme menossa, mikä on olennaista juuri nyt?

Valintani vuoden 2017 kirjaksi on Ossi Nymanin Röyhkeys. Romaanin kerronta ja kieli ilmentävät tarkasti kertojan ajatus- ja kokemusmaailmaa, joka ankkuroituu nyky-Suomeen. Kertoja puhuu vain omasta puolestaan. Hän ei ole agitoimassa muita vapaaehtoiseen työttömyyteen, vaan se on omavaltaista valmistautumisaikaa kirjailijaksi. Voihan tämän lukea niinkin, että valtakunnassa on kaikki hyvin, kun kuka vain lähtökohdista tai koulutuksesta riippumatta voi toteuttaa itseään. Lahjakkuus ja sitkeys ratkaisevat. Romaani kuvaa myös yksilöllisyyttä, jota nykyisin kumarretaan: romaanin fokus pysyy kertojassa itsessään, hänen toimissaan ja ratkaisuissaan. Välillisesti luen siitä ajanhenkeä, jossa kaiken toiminnan pitää olla asiakaslähtöistä, yksilöllisten polkujen ja itsemääräämisoikeuden pyhittämää.

Röyhkeys on vuoden 2017 kirja myös siksi, että se haastaa arvojamme. Työ on perustavanlaatuinen suomalainen arvo, vaikka työ ja sen merkitys ovat selvästi muuttumassa. Yhä on yleistä, että työtön kokee itsensä arvottomaksi. Jos työtön hakee aktiivisesti työtä, hän saa ainakin muiden silmissä jonkinlaisen arvon, silti lähenee luuseriuden leima. Mikä arvo on sitten ihmisellä, jolle eivät systeemin tarjoamat työt kelpaa? Romaani kertoo myös yhteiskuntamme keinoista rukata työttömyystilastoja uravalmennuksin ja kurssein, jotka pahimmassa tapauksessa työllistävät vain ulkoistettujen kurssinjärjestäjien kilpailuttajia ja kurssien vetäjiä.

Röyhkeys ei ehkä ole vuoden 2017 absoluuttisesti paras kirja, mutta se on ehdottomasti vuoden 2017 kirja.

Röyhkeys ja minä

Ossi Nyman
Röyhkeys
Teos 2017
romaani
189 sivua.
Ostin kirjan.

Muissa blogeissa esimerkiksi Kulttuuri kukoistaa, Omppu, Opus eka ja Suketus.

Jälkihuomautus 29.4.2018: Liitän kirjan taiteilijaromaanihaasteeseeni, sillä kirjailijuus on yksi pääteemoista.

11 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Taiteilijaromaani

Avainsanat: