7 kesäkuun, 2014 · 4:50 pm

Yksityisetsivä Roomasta

Vera Valan kolmas romaani Villa Sibyllan kirous (Gummerus 2014) liikkuu sutjakkaasti Roomassa ja sen ympäristössä. Ikuinen kaupunki väreilee kesän lopun viimeisinä lämpiminä päivinä. Kaupunki on päähenkilön yksityisetsivä Arianna de Bellisin eloisa kumppani tapahtumien nopeissa käänteissä.

Rooma paljasti jatkuvasti uusia puolia itsestään, ja sen tarjoamat yllätykset vetivät häntä vastustamattomasti puoleensa. Toisaalta ikuisen kaupungin varjoilla oli veren ruosteenmakea haju, eikä hänellä olisi enää montaakaan paikkaa, johon ei liittyisi muistoja hänen elämäänsä sivunneiden ihmisten väkivaltaisista kuolemista. Jopa Giovannin kanssa rakkaudella sisustettu koti oli tahrautunut el Lobon myötä. Pian hänellä ei olisi jäljellä yhtä ainoaa seesteistä piilopaikkaa. Kaupunki oli hänen vaativa ja salaperäinen rakastajansa, joka jätti jälkeensä aina halun tietää enemmän ja samalla myös pelon tietää liikaa.

Ariannan elämässä on kolme miestä: Giovanni on edesmennyt, el Lobon pitäisi olla edesmennyt, ja suhteessa Bartolomeoon on harmaita alueita. Rakkausjuoniainekset ja päähenkilöä suojelevat tai uhkaavat uroot korostuvat sankaritarpersoonan luonnostelussa. Muut henkilöt jäävät etäisiksi, vaikka Angelo-apurissa olisi sopivan virkistävää leikillisyyttä muuten totisenoloiselle kuvaukselle. Tarinarakenne sitoo lukijan siten, että yhtä tärkeää kuin jännärijuonen eteneminen on Ariannan tunne-elämän ja ihmissuhdesalaisuuksien selvittely.

Päähenkilön eleetön puolisuomalaisuus ja sulava sukkulointi italialaisuudessa toimivat hyvin yhteen. Perheeseen liittyvät vaietut asiat selittävät päähenkilöä ja ammatinvalintaa, tinkimätöntä pyrkimystä erilaisten arvoitusten selvittämiseen, vaikka oma salaisuus on muistamattomuuden udussa. Romaani ei hetkauta syvällisyydellä, vaikka kovasti päähenkilöllä on trauman aiheita, mutta hahmossa on kiehtovuutta. Vala3

Murha, siihen punoutuva aiempi kuolemantapaus, perhejännitteet, taloussotkut, järjestäytynyt rikollisuus ja kulttiuskonto muodostavat vetävän tapahtumaketjun, joka purkautuu tilanne tilanteelta. Yhteensattumia ja yllätyksiä putkahtelee tasaiseen tahtiin. Kerronta on mutkatonta, ja näkökulmia vaihtamalla siihen pyritään lisäämään jännitettä. Aika vaivattomasti kirjailija upottaa joukkoon taustatutkimuksiaan niin italialaisesta poliittisesta kehyksestä, rikoskulttuurista kuin historiastakin. Matkalla on pieniä töyssyjä: salaperäisesti putkahtelevan susimiehen takapirurooli on kuin deux ex machina, ja uskontokulttiviritys on uskottavuusrajalla. Jotenkin hupaisaa on se, että Arianna on contessa eli aatelinen, mutta se perustelee ovien avautumisen elitistisiin piireihin.

Suhtaudun silti suopeasti kokonaisuuteen, sillä vaivattomasti ja yllätyksellisesti juttu luistaa eteenpäin. Loppuviritys pakottaa selvittämään, mitä seuraavaksi tapahtuu. Kelpo jännäriajanvietettä siis.

Ehkä olisin tempoilematta liimautunut Ariannan aivoituksiin, jos olisin lukenut Valan sarjan oikeassa järjestyksessä. Nyt luin käänteisesti. Toisaalta tämä tapa tarjosi omanlaistaan ekstraa: Kosto ikuisessa kaupungissa (Gummerus 2013) parissa sain olla osittain kaikkitietävä lukija. Päähenkilöä rakennetaan tutusti muistamattomuuden, salaperäisen menneisyyden ja nykytoimeliaisuuden varaan. Juonenkuljetuksessa on ideaa, mutta karsimisen ja jäntevöittämisen varaa on.Kosto ikuisessa kaupungissa

Kuolema sypressin varjossa (Gummerus 2012) on oiva aloitus sarjalle, sillä siinä hahmotellaan päähenkilö ja tärkeimmät sivuhenkilöt siten, että heidän etenemistään seuraa mieluusti, vaikka kahden seuraavan osan edesottamukset jo tietääkin. Iloinen yllätys on Angelon piristävän isohko osuus, ja sen soisin lisääntyvän tulevissa osissa letkeyden vuoksi. Jännärijuoni on sarjan parhaasta päästä, silti on pakko toivoa, että kirjailija malttaisi hivenen tiivistää jutun kuljetusta. Lisäksi toivon, että hitusen myös terävöitetään kieltä omaperäisempään suuntaan, sillä kolmetoista tusinassa, sähköiset värinät iholla ja vatsanpohjan kipristelyt toistuvat turhan usein. Tämä marinani vain siksi, että Vala on luonut omanlaisen ja uskottavan jännäriympäristön sekä seuraamaan houkuttelevia aineksia sisältävän henkilöjoukon.Kuolema syprseesin varjossa

– –
Sain Villa Sibyllan kirouksen e-kirjana kustantajalta Blogat Teamin kampanjaan liittyen.

1 kommentti

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus

Avainsanat:

2 kesäkuun, 2014 · 2:17 pm

11187-424 lusimassa

Pikkumusta vaihtuu oranssiin haalariin Piper Kermanin omaelämäkerrallisessa muistelossa Orange is the new black. Vuosi vankilassa (suom. Oona Timonen, Otava/Seven 2014). Parikymppisenä Piper sai kriminaalia jännitystä elämäänsä, ja minkä taakseen jättää sen edestään löytää: nuoruuden seikkailu vei hänet kymmenkunta vuotta myöhemmin naisvankilaan. Sähläilystä lankeaa 15 kuukauden kakunsiivu, paussi menestyvästä tuottajanurasta ja sitoutuneesta parisuhteesta.

Kirjan Piper on rento tarkkailija. Hänellä on oiva sosiaalinen vainu, joten hän sukkuloi mutkattomasti vankilayhteisössä, tunnistaa hyödylliset liittoutumistilanteet ja välttää ikävyydet. Hän on akateeminen kirjafriikki, jolla on ylemmän keskiluokan perhearvot ja sosiaalinen status, ja sellaisena hän ujuttautuu porukoihin. Asiaa auttaa asenne: hänestä eliittiyliopiston asuntola-asuminen oli hyvää harjoitusta vankilaelämään. Odotin tiukkaa tyypittelyä ja sellisekoilua, odotin mehukkaita hahmoja, odotin jengijännitteitä – mitä vielä: kirja tarjoaakin lopulta yllättävän kesyn kuvan virkkaavista, joogaavista, aikaa tappavista, melkoisen solidaarisista naisista.

Tämä oli omituinen paikka; pelkistä naisista koostuva yhteisö, johon oli siroteltu kourallinen vieraita miehiä, armeijatyylinen asuminen, kaikenkattava (sekä urbaani että maalaismainen) naisten näkökulmasta luotu ghettotunnelma, sekoitus eri-ikäisiä hupsuista nuorista tytöistä vanhoihin mummoihin, kaikki samaan kasaan heitettyinä vaihtelevine sietokykyineen. Hullut ihmiskeskittymät saavat aikaan hullua käytöstä. Pystyn jo nyt tarkastelemaan tilannetta niin etäältä, että osaan arvostaa sen surrealistisen merkillistä luonnetta, – -.

Kirja on rakennettu näpsäkästi siten, että joka luvussa edetään Piperin vankila-ajassa, käydään läpi hänen tuntemuksiaan, tutustutaan erilaisiin tyyppeihin, ja monissa luvussa on tietty teema, jota tarkastellaan kaiken lomassa. Kirjasta saa mielenkiintoisia tietoja ja tilastoja amerikkalaisesta rikostuomio- ja vankilasysteemistä. Välissä on havaintoja ja kritiikkiä systeemistä, joka ylläpitää syrjäytymiskierrettä.

Yhdysvallat käyttää valtavasti rahaa vankiloihin samaan aikaan, kun ne julkiset rakennelmat, jotka itse asiassa ehkäisisivät rikoksia ja vahvistaisivat yhteisöjä – koulut, sairaalat, kirjastot, museot, monitoimitalot – jätetään pärjäämään omillaan.

Odottamattominta kirjassa on se, että muut kuin Piper jäävät ohikiitäviksi hahmoiksi, joista näytillä on vain jokin tietty piirre tai tilanne. Kirja on persoonakurkistus Piperiin. Kumma tunne tulee lukiessa: kertoja on avoimen oloinen mutta hitusen yläpuolella kertomastaan ja kovin valikoiva. Piper on selvästi pelinaisia, mutta tyyppilusijoihin verrattuna hän on kuin merkkituote supermarkettisälän joukossa. Eipä silti, juttu luistaa ja särmikkäät hetket seuraavat toisiaan. Tiivistämisen varaa yli 450-sivuisessa selostuksessa on, mutta kaikkiaan Piperin suodattamista kokemuksesta syntyy letkeää luettavaa.Orange is the new black

Katsoin kirjan luettuani tekstiin pohjautuvan, samannimisen tv-version avausjakson. Draama tarvitsee kiinnostavia käänteitä ja tyyppejä, joten tv-käsikirjoituksessa näemmä korostetaan sivuhahmoja ja herkutellaan niillä raflaavuuksilla, joita kirja lähinnä sivuaa. Päähenkilövalinta on ilmeikäs, sulho on yhtä ideaali kuin kirjassakin, ja vankilayhteisö erikoispersoonilla lastattu. Lähtötilanne ja pääjuoni ovat kirjasta tuttuja, mutta jo aloitusjaksoon ympätään omia virityksiä, ja loppukuvat tarjoavat kirjasta poikkeavan yllätyskäänteen. Kirja innostaa jatkamaan sarjan katselua: saa vertailla filmatisointivalintoja ja eroavaisuuksia. Vääränlainen kihlasormus alkoi heti ärsyttää ja… No, Netflixissä on ensimmäinen tuotantokausi (2013), sen saa heinäkussa DVD:näkin, ja toinen tuotantokausi alkaa Netflixissä 6.6.

– –
Sain kirjan kustantajalta.

2 kommenttia

Kategoria(t): Draama, Kirjallisuus

Avainsanat: ,

1 kesäkuun, 2014 · 9:44 am

Kesäkirjavinkit

Minulle kesäisiä rentoutushetkiä parhaimmillaan ovat vapaat iltapäivät takapihalla tai parvekkeella, puolivarjossa, kirja kädessä, muissa maailmoissa. Saman olotilan saan sateen sattuessa sohvalla loikoillen. Lomalukemiseksi olen varannut muun muassa Donna Tarttin Tiklin ja Kate Atkinsonin Elämä elämältä.kesäkirjat

Kevään lukukokemuksista kerään seuraavaksi täsmävinkkejä. Rajaan tärpit viiden kirjailijan kirjoihin, no, hieman lipsun. Tuskaa karsinta tuottaa, mutta kaikkea ei voi antaa eikä saada. Tai voihan jokainen lukea kaikki kevään postaukseni ja Lukemani-listan.

Esikoinen

Tästä kävi kova kisa Neljäntienristeyksen ja Kultarinnan välillä. Lukekaa ihmeessä kummatkin, mutta päävinkiksi valitsen Anni Kytömäen Kultarinnan (Gummerus 2014). Romaani on runsas niin teemoiltaan kuin sivumäärältäänkin, se tempaisee mukaansa taitavalla kielenkäytöllä ja kerronnalla. Isän ja tyttären tarina 1900-luvun ensimmäisiltä vuosikymmeneltä on yllätyksellinen: historiaan sijoittuminen on siinä oleellista, mutta kirja poimii ajasta sellaista, mitä ei ole ennen näin kerrottu. Romaani on perhetarina, jossa henkilökuvaus loistaa. Yksi perheenjäsen on metsäluonto, jota kuvataan herkällä voimalla. Tunnelma on romanttinen, vaan ei perinteisessä mielessä, sillä varsinaisesta rakkausromaanista ei ole kysymys. Rakasta – ja raskasta – on elämä, sen jatkuvuus.

Käännöskirja

Olen keväällä lukenut enimmäkseen kotimaista kirjallisuutta, joten käännösotantani on rajallinen. Muun muassa Siri Hustvedtin uutuus sekä kiehtoi että uuvutti ja Junot Diazin kevätkirja viehätti ja kiukutti. Valitsen kuitenkin varsinaiseksi vinkattavaksi Ferdinand von Schirachin kertomuskokoelman Syyllisyys (Atena 2014). Se on tiukkaa ja tiivistä tarinaa siitä, mitä voi sattua kelle tahansa. Voi joutua uhriksi, tekijäksi, osalliseksi; selittäviä tekijöitä löytyy, mutta tehtyä ei saa tehdyksi. Kirjasta on riisuttu dekkarimainen jännitys, jäljellä on ihmiselämää säästeliään tyylikkäästi paketoituna. Ohut kirja muuttuu painavaksi, hyvällä tavalla. Sopii riippukeinuun pienin annoksin nautittavaksi.

Dekkari

Jari Järvelän Tyttö ja pommi (Crime Time 2014) on napakka jännitysotos graffiti- ja vartijamaailmasta. Kirjan rakenne on koukuttava, juoni jäntevä ja henkilökuvaus tehoava. Kieli ja kerronta on hiottu nautittavaksi, ja vaikka tarina taittuu dekkarityyliin, on romaanissa myös muita kerroksia. Rivien välissä kerrotaan paljon perheestä ja perheettömyydestä sekä siitä, mitä ihmiselle tapahtuu, kun tunne vie.

Sarja

Voisin vinkata Kati Hiekkapellon kahden dekkarin sarjaa, Vera Valan italialaisjännitystrilogiaa tai Milja Kauniston historiakaksikkoa, mutta päädynkin vanhushöpsötykseen. Minna Lindgrenin kärjistysduo Kuolema Ehtoolehdossa (Teos 2013) ja Ehtoolehdon pakolaiset (2014) on napakka isku kaikille ikääntymisestä, vanhustyöstä ja satiirisesta kantaaottavuudesta kiinnostuneille. Joitain reipas ja tyylitelty meno voi ärsyttää, mutta minä viehätyin yli 90-vuotiaiden hyväosaisten sinnittelijöiden hersyvästä kuvauksesta. Jännitystä on nimeksi, vanhusarkea sitäkin enemmän pisteliäästi pisteltynä.

Tietokirja

Tämä kirja on jo viime vuoden satoa, mutta ei se latista sen viehättävyyttä: Mia Kankimäen Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin (Otava 2013). Kirjoittajan tutkimusmatka tuhannen vuoden päähän japanilaisen hovikirjailijattaren elämään vie nyky-Japaniin ja keski-ikäistyvän minäkertojan taitevuoteen. Tekstissä on älyä ja tunnetta, höpöttelyä, hymyä ja havaintotarkkuutta. Tietokirjakategoriaan kirja luokitellaan, mutta elämysosastoon se kuuluu.

Bonusraidaksi tarjoan Aino-Maria Savolaisen ja Katja Jalkasen Linnasta humisevalle harjulle. 50 parasta kirjaa (Avain 2014), sillä siitä saa lisälatingin kirjavinkkeihin ja taitavat taustoitukset antavat lukupotkua.

Kesäisiä lukuelämyksiä toivotellen ja odotellen!

 niittykukat

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Lukupäiväkirja

Avainsanat: , , , , , , ,

29 toukokuun, 2014 · 9:02 am

Rakkauden merkkien etsintä

Tämän kertomuksen aiheena ovat nämä hirvittävät kuilut ajatuksen ja sanan, tahdon ja sen ilmauksen, todellisuuden ja epätodellisuuden välillä, sekä se mitä näissä kuiluissa kasvaa.

Ester Nisson on kirjailijaälykkö ja Hugo Rask on taiteilijakuuluisuus. Ester rakastuu päättömästi, alkaa lyhyt suhde ja pitkä Esterin piina. Romaanin alusta asti lukija tietää, että Esterin lemmentoiveet ja tunteiden kohteen kiinnostus eivät tässä suhteessa kohtaa, joten edellä kuvattu ei ole juonen paljastamista.

Lena Andersson on antanut romaanilleen Omavaltaista menettelyä alaotsikon Romaani rakkaudesta (suom. Sanna Manninen, Siltala 2014). Kirja ei ole rakkausromaani vaan romaani lähes vastakaiuttomasta, irrationaalista hullaantumisesta, jossa järki-ihmisen suhteellisuudentaju pettää.

Esterin yksipuolinen innostus, suhteen tilan sekä Hugon tekojen ja oletettujen sanojen, tunteiden ja ajatusten vatvonta palastellaan säälimättömästi, esimerkiksi kuvataan pohjamutia myöden puheluiden ja viestien malttamatonta odotusta ja niihin liittyviä ryöstäytyviä tulkintoja. Teksti tyyli kylmää mutta kyllä se tehoaakin. Esteriä ei säästellä, ei kyllä Hugoakaan, palvontaan tottunutta vetäytyjää.

Hugo Rask oli niitä ihmisiä, jotka halusivat, että heitä pidettäisiin sympaattisina. Hän halusi olla, lämmin, huomaavainen ihminen. Kaikkein lämpimimmin hän kohteli tuntemattomia. Mitä paremmin hänet oppi tuntemaan, sitä kylmemmäksi ja kovemmaksi hän muuttui.

Vaikken viileän ironiseen romaaniin hurahda, nautin tarkasta kielestä, napakasta lauseesta ja osuvista tilannekuvista. Andersson saa minut kiemurtelemaan ja hermostumaan: koen sekä myötätuntoa että myötähäpeää päähenkilön tilanteesta. Päähenkilön tunnetilat kuoriutuvat kerros kerrokselta. Mitään erityistä ei tapahdu ‒ yksi ihminen on vain tolaltaan, ja ajattelun ja toiminnan mekanismit avataan harvinaisen auki.

Lopputulos ei ole tosikkomainen, mukana on vinoa hymynkaretta ja ilkeää silmäystä kumpaankin henkilöön. Kerronnassa on klassisia kerrontakeinoja, esimerkiksi Esterin ystäviä ei kirjassa yksilöidä vaan heistä muodostuu totuuksia toitottava kuoro, jonka viestit kyllä menevät ohi korvien tai Ester valikoi niistä epärealistisia toiveitaan pönkittäviä osia. Ja niin se on, että kun hallitun järkeilijän tunnetolkku horjahtaa, pitää myllätä mielenmuta pohjia myöten, ja siitä selvitään hieman ryvettyneenä.Omavaltaista menettelyä

August-palkittu ruotsalaisromaani on saanut jo paljon suomalaislukijoita, ja kirjasta on useita blogijuttuja, esimerkiksi blogeissa Kirsin kirjanurkka, Lumiomena ja Luetut, lukemattomat.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus

Avainsanat:

25 toukokuun, 2014 · 9:36 am

Selviytymistaistelu

Ayana Mathisin esikoisromaani Huonetta ja sukua (suom. Helene Bützow, WSOY 2014) kertoo yhden perheen elämän ehdoista Philadelphiassa vuodesta 1925 vuoteen 1980. Se on silkkaa selviytymistaistelua.

Hattie tiesi, että lapset eivät pitäneet häntä lempeänä naisena – ehkä hän ei ollutkaan, mutta hänen nuoruudessaan ei ollut aikaa tunteilulle. Hattie oli ollut monessa tärkeässä suhteessa pettymys lapsilleen, mutta olisiko kannattanut viettää aikansa halaillen ja suukotellen, jos ei olisi pystynyt ruokkimaan heitä? Lapset eivät ymmärtäneet, että kaikki rakkaus oli mennyt heidän vaatettamiseensa ja ruokkimiseensa, siihen, että hän valmensi heitä elämään tässä maailmassa. Maailma ei rakastaisi heitä, maailma ei olisi ystävällinen.

Hattie synnyttää 11 lasta, ja hän on romaanin ja perheen aurinko, jota kaikki perheenjäsenet kiertävät avaruuden tummuuteen heitettyinä planeettoina. Hattien valo on pikemmin mustaa – enkä tarkoita vain sitä, että romaani kertoo mustasta perheestä. Rotuteema on yksi osa tarinaa, mutta eniten se on perhe- ja ihmissuhderomaani. Karut kotiolot jättävät kaikkiin jälkensä.

Rakenne on löyhästi samankaltainen kuin Tommi Kinnusen uutuusromaanissa Neljäntienristeys, jossa perheenjäsenistä välytetään lyhyitä tilannekuvia tietyiltä vuosilta. Tässäkin romaanissa jokainen luku sijoittuu yhteen vuoteen etenevänä sarjana vaihtuvien perheenjäsenen näkökulmista. Mathisin kirjassa edetään 10 luvussa 65 vuotta, ja näkökulma- ja kertojavaihtelu on laveampi kuin Kinnusella. Toni Morrison on Mathisin esikuva, joten yhtymäkohtia on sinne suuntaan. Hieman tulee juuri lukemani Junot Diazkin mieleen: hän kuvaa latinokulttuuria pohjoisamerikkalaisessa sulatusuunissa, jossa ei sitten niin sulakaan. Mathisin romaanissa afroamerikkalaisuus saa pitäytyä pitkälti omana laidalla lilluvana alakulttuurina vailla kytköstä valtakulttuuriin, kun eletään hanttihommien ja pikkurikollisten ympyröissä. Rasismia näkyy harvoin suoraan, mutta silti se rajaa elinehtoja.Huonetta ja sukua

Romaani pistää perhesuhteiden ohella miettimään sukupuolten, pariutumisen ja parisuhteiden kaavakierrettä. Miehet vetelehtivät, humputtelevat ja huoraavat. Vastuun ja eteenpäinmenon kantavat naiset. Pariskuntia pitää yhdessä himo, niin kauan kuin pitää – ja romaanin pääparia lisäksi sanaton yhdessä kärsiminen. Selitystä ei tälle käyttäytymiskaavalle ole. Näin se vain menee sukupolvelta toiselle.

En tiedä, mikä minua vaivaa. Kysymys ei ole siitä, etten tietäisi tekeväni väärin eikä siitä, etten pystysi hillitsemään itseäni. Minä vain teen minkä teen aivan riippumatta siitä, mitä se minulle maksaa. Jälkeenpäin olen tosi pahoillani. Kadun melkein kaikkea, mitä olen tehnyt, mutta ei kai se mitään muuta.

Romaani ei ole hilpeää luettavaa, siksi rikkinäisistä henkilöistä ankeissa oloissa se kertoo. Kirja alkaa todella väkevästi 16-vuotiaan äidin taistelulla kaksoslastensa hengen puolesta. Muutenkin kieli ja kerronta vakuuttaa, mutta välillä siinä on tietoisen asettelun makua. Lukutunnelmani heilahtelivat, sillä välillä eläydyin, usein etäännyin. Valottomuus on aika ajoin musertavaa, synkkyyttä taittaa lähinnä sinnittely. Sillä on merkitystä.

Hattie ajatteli, uusi sukupolvi on syntynyt, mutta kärsimys ja tuska eivät ole muuttuneet miksikään. En voi suostua siihen. Hän pudisti päätään. En voi suostua siihen.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus

Avainsanat:

21 toukokuun, 2014 · 2:52 pm

Äikänope kirjoittaa

Ammatinvalintaan vaikuttavat tietysti monet asiat, mutta lukemisesta ja kirjoittamisesta pitävät usein pyrkivät opiskelemaan niitä sivuavia aineita, kuten kirjallisuustiedettä, suomen kieltä ja tiedotusoppia. Moni haaveilee toimittajan tai tutkijan urasta, ja usea unelmoi urasta kirjailijana. Vähitellen kasvaa varman päälle ottavien joukko, joka antaa pikkusormen kasvatustieteelle – jospa sitten opettamaan tätä kaikkea, äikänopeksi. Se voi viedä koko käden.

On joitain sinnikkäitä, jotka onnistuvat yhdistämään äidinkielenopettajuuden ja kirjailijuuden. Pasi Ilmari Jääskeläinen on luotsannut lukiolaisia ja kirjoittanut moniaineksista proosaa. Oma suosikkini hänen tuotannostaan on Lumikko ja yhdeksän muuta (Atena 2006), jossa seikkailee hämmentynyt äidinkielenopettaja työtaakan ja salaisuuksien riepoteltavana.

Viime syksyn julkisuussieppo oli Taivaslaulu (Gummerus 2013), äidinkielenopettaja Pauliina Rauhalan esikoisteos, puhutteleva äitiyden ja uskon kuvaus. Viimeisten tietojen mukaan hän heittäytyy vapaaksi kirjailijaksi.

Katja Kaukonen on julkaissut jo useita teoksia. Hänen uutuutensa Kohina (WSOY 2014) on yksinäisen miehen kasvukipukertomus. Siinä ei ole kytkentöjä äidinkielenopetukseen – vai olisiko aihepiirissä, päähenkilön autiosaarelle eristäytymisessä, jotain vastapainoa meluisaan luokkahuoneammattiin?

Vuoden 2014 Topelius-palkinnon sai Jyri Paretskoi nuortenkirjasta Shell’s Angels (Karisto 2013), jossa teinipoikien kovaa elämää kuvataan letkeästi. Voi olla, että tekijällä ollut poikapedagogiikka mielessä, äikänmaikka kun on.

Ainakin kaksi kevään esikoiskirjoilijoista on niin ikään äidinkielenopettajia. Petri Vartiaisen Isäasentoja (Otava 2014) kuvaa ruuhkavuosia isän vinkkelistä. Välillä pistäydytään isän töissä, yläkoulun äidinkielenopettajana. Parhaansa päähenkilö yrittää sielläkin, vaikka vastaanotto ei ole aina suopea.

Kevään kirjapankin räjäytti Tommi Kinnunen romaanillaan Neljäntienristeys (WSOY 2014). Arvostelumenestys on innostanut ostamaan ja lainaamaan esikoisromaania, esimerkiksi pääkaupunkiseudulla on yli tuhat halukasta lainausjonossa. Romaani on taidokas rakenteeltaan ja kerronnaltaan. Kirjailija saa henkilönsä elämään pätkäotoksissa, joissa kolmen sukupolven kulku tulee lukijaa liki.

Äidinkielenopettaja-kirjailija -listani on vajavainen, poimin muutaman tuoreusnäkökulmasta, moni tärkeä kaunokirjailija jää varmasti mainitsematta. On siis kollegoita, joilta fiktio luistaa. Jokunen kirjallisuutta, suomen kieltä ja tiedotusoppia opiskellut ja opettajaksi päätynyt tuottaa siinä sivussa tietokirjallisuutta. Oppikirjojen tekijöitä on aika liuta, muunlaisen tietotekstin myös. Ja nyt aivan pikkuhiljaa ja vääjäämättömästi nousee kirjainten lomasta kissan häntä, pahoittelen.Äidinkielen opetus ammattikoulutuksessa

Elise Tarkoman kanssa koostimme tietokirjan aiheesta, josta ei aiemmin ole kokonaisesitystä tehty: Äidinkielen opetus ammattikoulutuksessa. Näkökulmia pedagogiikkaan ja didaktiikkaan (Finn Lectura 2014). Ammattikoulutus jää usein pimentoon, kun käsitellään opetusta ja koulutusta, vaikka se koskee puolikasta toisen asteen opiskelijajoukosta ja on lukion rinnalla tasa-arvoinen jatkokoulutusväylä. On siis korkea aika avata ammatillisen äidinkielen olemusta.

Aihepiiri ymmärrettävästi kiinnostaa rajattua joukkoa, tosin toivon, että kirjaan tarttuvat kaikki äidinkielestä, didaktiikasta ja koulutuksesta kiinnostuneet. Kirjamme dokumentoi sekä ylessivistäviä että ammatillista osaamista täydentäviä opetuksen sisältöjä ja toteutustapoja sekä äidinkielenopettajien monipuolista osaamista. Se on tietynlainen tilinpäätös, mutta myös osoitus teksti- ja viestintätaitojen merkityksestä nyt ja tulevaisuudessa ‒ ja sellaisena ajankohtainen, koska uuteen opetussuunnitelmaan siirrytään jo elokuussa 2015. Mutta se on jo kokonaan toinen tarina.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Tietokirja

Avainsanat: , , , , ,

20 toukokuun, 2014 · 3:37 pm

Pommittavaa jännitystä

Jari Järvelän tuotannon ensimmäinen dekkarityyppinen romaani Tyttö ja pommi (Crime Time 2014) on viritetty siten, että juoni- ja henkilökuvauspiuhat ehtivät kuumeta kunnolla ennen räjähdystä. Jotten enempää innostu kielikuvailemaan, menen asiaan.

Tässä on graffitin idea yksinkertaisuudessaan. Näkymättömät tekevät näkyvää. Graffiti on pommi, jonka sirpaleet leviävät ympäri kaupungin.

Lähiöstäni löytyy kirjan teemaa tukevaa aineistoa.

Lähiöstäni löytyy kirjan teemaa tukevaa aineistoa.

Juonena on kahden graffitinuoren rakkaus, toisen kuolema virka-intoisten vartijoiden takaa-ajosta johtuen sekä siitä sikiävä koston kierre. Graffitimaalareille vartijat ovat rottia ja rotille maalarit bakteereja.

– Tää on henkien taistelua, Raittila sanoi. – Niin kuin lätkäpeli. Peli ratkaistaan järjellä eikä tunteella. Puhe tunnevoimasta ja liekehtimisestä ja monumentumista on kuule ihan paskaa. Voittaja on se, joka päästää tunteensa vähiten valtaan. Älä päästä niitä sun reviirilles vaikka ne tunkeutuvat sun talosi reviirille, tän voittaa vain maltilla. Kärsivällisyydellä.

Edellä puhuu vartijoiden pomo, mutta saman voisi sanoa vastapuoli. Lukija pääsee seuraamaan kummastakin näkökulmasta uhria ja vaanijaa, ja nekin roolit vaihtuvat moneen kertaan. Ennakoimattomuutta romaaniin tuovat väärinkäsitykset ja petokset.

Kerronta koukuttaa ja houkuttaa ahmimaan, sillä graffitimaalarin ja vartijan mieleen poraava minäkerronta vie osin limittäin, osin peräkkäin tapahtumia eteenpäin. Kirjan henkilöt irtoavat paperista erityisen eläviksi, koska sekä Metro että Jere ovat monisyisiä hahmoja. Kertojien tunne- ja perhe-elämä herättävät empatiaa, ja kummankin tapa kertoa on sekä tunteeseen että älyyn vetoava. Vähitellen kierrosten lisääntyessä henkilöiden tummat sävyt mustenevat.Tyttö ja pommi

Dekkarikehys toimii toivotusti, sillä lukijana joutuu luku luvulta yhä enemmän jännittämään ja pelkäämään. Jännäriaineksien ohella kirja on psykologinen ja yhteiskunnallinen. Rakennemuutoskaupungin ihmiset yrittävät löytää elantoa ja oikeutusta olemassaololle, vaikka kiinnityskohdat ovat rajallisia ja elämän reititys on epäselvin merkein väylätty. Perhe vaikuttaa, perheettä karttelevalle rakastettu.

En tunne graffitialakulttuuria enkä sen slangia, en myöskään turva-alaa. Järvelän kuvaus niistä on ainakin tällaiselle maallikolle katu-uskottava. Kirjan kieli on onnistumisen pohja: sanankäyttö on nasevaa ja visuaalisen tehokasta. Myös miljöön ominaispiirteet erottuvat, sillä Kotka hahmottuu ulkopaikkakuntalaisellekin. Öiset näkymät pääsee näkemään spreymaalitölkkien suhistessa:

Takanani oli syksyinen metallinjähmeä meri ja vanhoja raanoja, satamanostureita, edessä nousi korkea kallio. Päivällä jyrkänne oli punertava kuin vuotaisi verta, nyt se peitti taakseen kaupungin keskustan. Mainosvalot kajastivat tumman graniittiseinämän yli.

Tyttö ja pommi on alkuvuonna lukemieni dekkareiden kärkeä. Kirja on saanut paljon muitakin suopeita arviointeja. Jari Järvelä kokoaa omaan blogiinsa sekä lehtiarviointeja että kirjablogijuttuja ja kuvailee kirjan syntyä.
tyttö ja pommi 2
Kannattaa katsoa myös graffititekijän blogi, jonka postauksen on innoittanut Tyttö ja pommi.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus

Avainsanat:

18 toukokuun, 2014 · 3:35 pm

DT-machoilusta

Äitisi pudistaa päätään inhon vallassa. Samanlainen se on kuin isänsä ja veljensä.
Dominikaaniset miehet.
Nämä kolme ovat pahempia kuin muut.

Dominikaanisesta tasavallasta (= DT) kotoisin oleva jenkkipäähenkilö kelaa ihmissuhteitaan Junot Diazin kirjassa Vieraissakävijän opas rakkauteen (suom. Jonna Joskitt-Pöyry, Like 2014). Toistuvasti kertoja-Junior narahtaa pettämisestä, ja tyttöystävät vaihtuvat, kunnes ero kihlatusta ottaa koville ja jotain muuttuu:

Käyt viihteellä minkä ehdit, mutta kukaan ei tartu syöttiin. Eivät edes mimmit, jotka vannovat rakastavansa latinomiehiä, ja kuullessaan, että olet dominikaanilainen, yksi tyttö jopa sanoo Ei helvetti ja syöksyy päätä pahkaa ovelle. Haloo? Sanot. Alat miettiä, onko otsassasi jokin salainen merkki. Niin kuin osa muijista tietäisi.

On ärsyttävää, kun kertoja sinuttelee itseään. Hyvä on, onhan se kertojan tapa pakottaa itseään katsomaan peiliin, suoraan silmiin vailla itsepetosverhoilua ja todeta valheensa ja nolot tekonsa. Jos naama on vino, ei se ole peilin vika, ja silleen.

Rakenne on silppumainen, mutta juuri siksi kiinnostava. Romaanin luvut ovat novellimaisia kokonaisuuksia, joita yhdistää kertoja, Junior. Tai ei aivan, yhtäkkiä välissä on naisminäkertojapätkä. Sen jälkeen juttu liukuu vähitellen Juniorin itsensä sinutteluun. Kirjan luvut etenevät vailla kronologiaa, välillä pistäydytään Juniorin nuoruudessa ja lapsuudessa. Näin kylvetään siemeniä sitoutumattomuudelle ja pakkomielteiselle pettämiselle. Lisäksi kirja on metateksti kirjan kirjoittamisesta, elämän ja (itse)petoksen irtolehdistä.Vieraissakävijän...

Latinomachoilu on kirjan yksi juonne. Omia alakulttuureja pidetään elossa Jenkkilän lähiöissä. Lisäksi amerikkalaisen yhteiskunnan rasistiset alavirtaukset luikertelevat ohuina noroina muun kerronnan joukossa. Irrottelevaa osuutta kirjassa edustaa toilailevan kertojan surkuhupaisuus. Pohjimmainen rakkaudenkaipuu kuitenkin kalvaa. Vakavan puolen tekstiin tuovat kuvaukset luonnehäiriöisestä isästä, Rafa-isoveljen sekoiluista ja traagisesta sairaudesta sekä kaiken tämän vaikutuksesta äitiin.

Kun äitisi vaati Rafaa tilille rouva del Orbesta, Rafa ei kiistänyt tekoaan. Mitä ajat takaa, mutsi? Se metió por mis ojos.
Por mis ojos ja por mis ojos, äiti sanoi. Tu te metiste por su culo.
   Totta, veljeni myönsi iloisesti. Y por su boca.
   Ja sitten äitisi mottasi häntä, koska ei häpeältään ja raivoltaan muuhun kyennyt, mikä vain nauratti Rafaa.

Diazin kieli rullaa ja läpänheitto on rempseää. Joukoon ujutetaan kulttuurista alkukieltä, se sävyttää tekstiä, eikä haittaa, vaikkei kaikkea ymmärräkään, tilanteet ovat kyllä harvinaisen selviä. Kosolti on kursailematonta kuvausta ja kovapintaista muiden ja itsen tarkkailua. Sydämetöntä menoa taittaa se, että kertojan silmäkulmassa on pilkettä, surun pohjakosketus ja liikutusailahduksia. Siinä se on, siksi naiset rakastuvat renttuihin, kuten Junioriin – tai Diazin tekstiin.

– –
Sain kirjan kustantajalta.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Avainsanat:

18 toukokuun, 2014 · 8:56 am

Raha ja rakkaus

Varallisuus on vuosisatojen ajan ratkaissut avioliittomarkkinoilla. Romantiikka on sen varjossa versonnut rikkaruohon tavoin, mutta liitot sovittiin omaisuusnäkökulmasta järkeilleen. Tähän teemaan Jane Austen tarttui 1800-luvun alussa romaaneissaan.

Emma Thompsonin käsikirjoittama ja Ang Leen ohjaama elokuva Järki ja tunteet (1995) esitettiin TV:ssä viimeksi viikko sitten. Siinä kohtausrytmitys, tyyli ja henkilöt asettuvat kuin pankki- ja etukortit lompakkoon: on mistä ottaa. Kate Winslet hehkuu tunteikkaana teinineitona, ja aavistukseen rooliinsa liian vanha Thompson kihisee pidätettyjä mielenkuohuja. Muukin roolitus on huolella hiottu, puhumattakaan kuvauksesta, miljööstä ja puvustuksesta.

Helsingin kaupunginteatteri on pelottomasti siirtänyt teoksen näyttämölle. Dramatisointi on vaatinut kohtauskarsintaa, ja aika hyvin siinä on tehty näyttämölle sopivia tilannevalintoja. Ajankuvaa myötäilevä puvustus on onnistunut, samoin yksinkertainen ja karu lavastus. Yksinäinen kaappi muuntuu moneksi, ja matka-arkkujen siirtely vie sujuvasti tapahtumat toiseen. Erityisen näppärä on illuusio tanssiaisista. Hiekkaläjä näyttämön keskellä ei häiritse muttei sen merkitys aivan avaudukaan.

 
Esitys itse on kovin epätasainen: siinä on sujuvuutta mutta kovin paljon tarkoituksetonta kulmikkuutta. Rahan ja järkeilyn vastakkaisuus tunnesuhteisiin verrattuna ei jää epäselväksi, ei myöskään Marianne-neidon kehityskaari näiden ääripäiden välillä. Roolitus ei ole täysin toimiva. Kreeta Salminen on ilmeikäs ja kyteviä tunteita ilmentävä Elinor, mutta Mariannen roolin Sara Melleri heiluu välillä turhan rajusti herkullisen naivismin ja kankeasti esitetyn keinulaudalla, eikä mielestäni hänessä ei ole tarvittavaa valloittavuutta; kemia suuren rakkauden kanssa jää aistimatta. Mitä jos nämä pääroolit olisikin jaettu toisin päin? Vaivaannuttavana pökkelönä replikoi näytelmän romanttinen sankari, mikä vie pohjan pois tragedialta, eikä rooliinsa turhan poikamainen eversti ilmennä vakuuttavasti antaumuksellista kunniallisuutta. Sivuroolit on mainiosti hoidettu, sillä hupsujen höpsöjen joukko on virkeä osa esitystä.

Mitä näytelmäversiolla on annettavana nykykatsojalle, joka ei parinvalinnassa ole säädyn ja varojen kartuttamisen puristuksessa? Valitettavasti ei esityksestä irtoa sitä, mitä elokuvasta ja romaanista, jäljelle jäi vain romanttissävyinen hupailu, joka ei onnistu koskettamaan. Myönnän, että arvioinnin (epä)reiluuteen väkisinkin vaikuttaa se, että tarina on lukuisten elokuvakatsomiskertojen vuoksi liian tuttu ja lukittu leffan roolisuorituksiin.

Romaanissa ja elokuvaversiossa on monisyistä tilanteen, aseman, ahneuden ja antaumuksellisuuden kuvausta. Kärjistysten ja karikatyyrien lisäksi niissä on kipeää kritiikkiä säätyjaosta, perimyslaista ja naisten asemasta. Syntyy terävä kuva velvollisuudentunnosta ja kehityksestä idealistisesta mustavalkoisuudesta elämän harmaiden sävyjen ymmärrykseen. Kaiken kuorruttaa realismin, humoristisuuden ja romantiikan vähintään kolmivärinen kermavaahto.

Helsingin Sanomat sattumalta puffasi näytelmää samana päivänä, kun olin menossa katsomaan esitystä (16.5.2014).

Helsingin Sanomat sattumalta puffasi näytelmää samana päivänä, kun olin menossa katsomaan esitystä (17.5.2014).

Jätä kommentti

Kategoria(t): Draama

Avainsanat:

15 toukokuun, 2014 · 10:20 am

50 parasta kirjaa

Linnasta humisevalle harjulle (Avain 2014) esittelee 50 kaikkien aikojen parasta kirjaa. Ainakin ne ovat kirjabloggareiden 500 ehdotuksen listasta äänestetty parhaimmiksi. Pitää tietysti suhtautua suhteellisuudentajuisesti kirjojen parhauslistaukseen. Tämä julkituodaan myös Aino-Maria Savolaisen ja Katja Jalkasen kokoaman teoksen esipuheessa.

Onko järkeä koota kirjaksi rajatun joukon äänestämät suosikkikirjat? Järjestys ja valinnat voisivat olla tänään erilaiset kuin syksyllä 2013, jolloin äänestys oli käynnissä. Kirjan luettuani tunnustan auliisti julkaisujärjen. Tämähän on mainio kirjavinkkikooste, käsikirja ja kirjan ystävän lahjakirja. Linnasta humisevalle...

Esitysjärjestys on hauskasti käänteinen, sijalta 50 aloitetaan ja ensimmäiseen lopetetaan. Puran teosta kuudella otannalla.

49. Yann Martell: Piin elämä

Esittely alkaa teossitaatilla, kirjan juonta juoksutetaan aika tarkkaankin, teemaa ja kerrontatapaa kuvaillaan napakasti. Lisäksi tarjotaan tietoa kirjan taustasta ja vastaanotosta sekä filmatisoinnista. Lopuksi kerrotaan, kenelle kirjaa voi suositella ja annetaan lisätietolähde.

Likipitäen edellä kuvatusti jokainen 50 kirjaa esitellään. Piin elämään ei ole muita populaarikulttuurikytkentöjä kuin elokuva, mutta moneen muuhun 50 kirjaan liittyy kulttuuri- ja musiikkituotteita, ja niiden tiedot on hienosti kaivettu esille. Tekijöiden tapa esittää asiat on asiantunteva, sujuvasti tietoa ja tulkintaa yhdistelevä.

Luin Piin elämän 2003 ja ihastuin kovin. Siksi oli kiinnostava muistella kirja- ja elokuvakokemusta tämän esittelyn avulla. Romaanin uskonnollinen osuus oli vaipunut minulta unholaan, nyt se otettiin elävästi esille ja näin palautuu sekin osa lukutunnelmaa. Listauskirja siten virittää kirjamuisteluun ja kokemusvertailuun, parhaassa tapauksessa kirjakeskusteluun.

36. Karl Ove Knausgård: Taisteluni. Toinen kirja

Olen lukenut Taisteluni-sarjan ensimmäisen osan. Knausgårdin tarkkuustyyli ja tinkimättömyys vetivät väkevästi, mutta lukukokemus myös uuvutti, siksi tämä toinen osa jumittaa hyllyssä.

Linnasta humisevalle harjulle -kirjan ihastuttava puoli on juuri siinä, että se innostaa tarttumaan kirjaan, jota on vältellyt, josta ei ole tiennyt tai jonka olemassaolon on unohtanut. Taisteluni-kirjan esittely on asiallinen ja analyyttinen, osuvasti erittelevä ja taustoja avaava, lisäksi se kiteyttää tunnelmia: ”Knausgårdin onnistuu välittää tekstissään kaikki se ilo, kauneus, suru, alakulo, huoli ja toiveikkuus, joiden keinoin hänestä ja hänen läheisistään tulee lukijalle totta.” Kyllä, lupaan lukea ”Knasu” 2:n viimeistään kesällä.
50 parasta Nälkävuosi ja Knasu

24. Aki Ollikainen: Nälkävuosi

50 suosikin joukossa on useita melko uusia kirjoja. Ollikaisen sijoitus ei yllätä minua, itsekin innostuin siitä erikoisen paljon. Savolaisen/Jalkasen esittely Nälkävuodesta on hyvä esimerkki kirjan tekstistä parhaimmillaan: tieto, tiivistys ja tulkinta limittyvät informatiivisesti ja ilmeikkäästi. Kirjan vastaanotosta tekijät poimivat mainintoja sekä päivälehtikritiikistä että blogeista. Se on tekijöiden tietoinen, arvovapaa valinta: osuva kommentti kirjan ytimestä ei ole julkaisutavasta kiinni.

Joidenkin kirjojen esittelyn päätteeksi kerrotaan kirjan sopivuudesta kirjapiirikirjaksi. Tätä mainintaa ei Nälkävuoden yhteydessä ole, mutta voisi olla. Oman lukupiirini kirjana tämä teos herätti paljon keskustelua yhteiskunnasta, säädyistä, sukupuolesta, kieliryhmistä, henkilökuvauksesta, kerronnasta ja taiturimaisesta tunnelmatavoittamisesta.

16. Antoine de Saint-Exupéry: Pikku Prinssi

Esipuheessa arvioitiin, että kirjaäänestyksen lanseeraus kaikkien aikojen kirjan etsimisenä innosti äänestäjiä valitsemaan erityisiä lukuelämyksiä, ja usein mieleen painuva kokemus on syntynyt lapsuudessa. Siksi 50 kirjan joukossa on useita lasten- ja nuortenkirjoja.

Pikku Prinssiin liittyy minullakin tukuittain hyviä tunnemuistoja. Isän kainalossa katselin jännittäviä kuvia ja kuuntelin lukutaidottomana tarinaa, joka oli salaperäinen ja surullisen lumoava. Nyt kun isäni muisti on hiipunut vaikeasti tavoitettavaan hämärään, minä muistan vielä, muistan boan, ketun ja ruusun, muistan turvallisen tavan kohdata käsittämätöntä.

2. Jane Austen: Ylpeys ja ennakkoluulo

50 kirjan joukossa on odotetusti klassikoita, erityisen monta tyttö- ja naisklassikkoa johtuen kirjabloggareiden naisvaltaisuudesta (jos näin seksistisesti uskallan sanoa). Kirjan suosikkilistassa on minulle useita yllätyksiä. Niitä on hauska bongata ja arvuutella, miten lista varioituisi erilaisia lukijaryhmiä äänestyttämällä.

Austenin säätykuvaus loistaa Kersti Juvan uutena suomennoksena. Minulle se on tämän kevään yksi tärkeimmistä lukuhuipuista. Austenin kirja ylsi vanhana suomennoksena listan kakkossuosikiksi. Savolainen/Jalkanen tavoittavat kirjan kerrontatavan ja ajankuvan, mutta myös tyyppikuvauksen ajattomuuden, kaiken taitavasti kontekstiin upottaen.

1. Väinö Linna: Täällä Pohjantähden alla

Lukioikäisenä koin yhteiskuntaherätyksen Linnan kirjojen avulla. Kahden aikuistuvan pojan äitinä en kyennyt toissa talvena katsomaan Koivusalon elokuvan Koskelan poikien ampumiskohtausta tai kuolinviestin viemistä Koskelan torppaan. Liian koskettavaa, liian kovaa. Linnan luoma historiallinen tosi fiktiossa elää. Ymmärrän hyvin, miksi trilogia on listan ykkösenä ja vastaan sanomaton kansalliskirja.50 parasta Linna ja Pikku Prinssi

En paljasta, millä sijalla ovat Sinuhe egyptiläinen, Tuntematon sotilas, Seitsemän veljestä, Rikos ja rangaistus, Kurjat, Kotiopettajattaren romaani, Ronja Ryövärintytär ja… Millä sijalla tai ovatko ollenkaan listalla minun suurimmat suosikkini ‒ tai sinun? Linnasta humisevalle harjulle -kooste antaa lukuideoita, sen pohjalta voisi järjestää seuraleikkinä oman lukulistaäänestyksen tai tietokilpailun tai…
– –
Sain kirjan kustantajalta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Tietokirja

Avainsanat: , , ,

15 toukokuun, 2014 · 8:20 am

Nuori kyttääjä

Tällä kertaa kirjoitan blogiin selkokielellä.
Selkokieli on helpompaa kuin yleiskieli.
Sen rakenne ja sanasto on muutettu niin,
että lauseet ovat lyhyitä ja sanat tuttuja.
Monimutkaisia ilmaisuja ja kielikuvia pitää välttää.
Selkotekstiin valitaan vain tärkeimmät asiat.
Lisäksi palsta on kapea ja kappaleet ovat lyhyitä.

 

Luin Marja-Leena Tiaisen kirjan Kyttäyskeikka.
Kirjan nimi jo kertoo siitä,
että luvassa on seikkailua ja jännitystä.
Kannessa joku ajaa mopolla,
ja siitä syystä voi päätellä,
että kirja sopii vauhdista pitäville nuorille.

Kyttäyskeikka

Kyttäyskeikka kertoo 15-vuotiaasta Nikosta.
Hän on huolissaan veljestään:
Juuso on joutunut huonoon seuraan.
Nikon epäilykset lisääntyvät,
kun hän kuulee,
että varkaita on käynyt tutuissa paikoissa.
Hän päättää estää uudet murrot.

Nikolla on paljon selvitettäviä asioita.
Niko huomaa, että äiti on väsynyt,
eikä yksin asuva isäkään voi hyvin.
Kaiken lisäksi Niko on ihastunut Mariaan,
joka taitaa olla kiinnostunut jostain toisesta.

Auton etupenkillä istui Maria.
Myös ajaja oli Nikolle tuttu.
Jani Kurikka oli Juuson kaveri.
Pojat olivat ystävystyneet jo ala-asteella.
Janilla on ollut monta tyttöystävää.
Yrittikö Jani nyt iskeä Marian?

Henkilöitä on aika paljon,
samoin on vuoropuhelua.
Sitä voi olla hankala seurata,
jos ei ole tottunut lukemaan kertomuksia.
Silti uskon, että kirja sopii nuorille,
jotka eivät lue usein
tai joiden on vaikea lukea.

Kertomusta on kiinnostava seurata,
koska juoni etenee liukkaasti.
Siihen on myös helppo eläytyä,
sillä Niko on mukava tyyppi.
Sen lisäksi jännitystä on sopivasti.

Kirjassa ei vältellä ikäviä asioita,
ja siinä kuvataan hyvin erilaisia tunteita.
Ilahdun, koska kirjassa on myös toivoa ja iloa.
Vaikeista asioista voi selvitä,
ja kaikesta voi seurata jopa jotain hyvää.

 

Marja-Leena Tiainen on nyt ajankohtainen kirjailija.
Suomen kirjailijaliitto ehdottaa häntä
kansainvälisen palkinnon saajaksi.
Perusteena on se,
että Tiainen kirjoittaa lapsille ja nuorille
rohkeista ja vaikeistakin aiheista.
Astrid Lindgren -palkinto jaetaan keväällä 2015.

– –
Marja-Leena Tiainen: Kyttäyskeikka (Avain 2014), 89 sivua
Sain kirjan kustantajalta.

1 kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Selkokirja

Avainsanat:

13 toukokuun, 2014 · 7:12 am

Vanhassa vara parempi

Sanomakaiuttimista raikaa: Minna Lindgren luukuttaa jo toistamiseen vanhusasiaa. Kuolema Ehtoolehdossa esitteli viime vuonna muutaman yli yhdeksänkymppisen sinnittelijän, ja juuri ilmestynyt Ehtoolehdon pakolaiset (Teos 2014) jatkaa elämänsyrjässä kimpoilevien vanhusten kuvausta.

Kertomuskehyksenä on kaikin tavoin epäonnistunut Ehtoolehdon palvelutalon putkiremontti, jota pakoon Siiri, Irma, Anna-Liisa, suurlähettiläs ja Margit muuttavat yksityisten asuntomarkkinoiden kimppakämppään. Kommuunin asukkaat ovat viehättäviä persoonia, heidän ominaislaatunsa luonnehditaan kuin croque-piirrokset: ääriviivat ovat ilmavan ilmeikkäät, terävät ja olemuksen vangitsevat. Tietty ihanteellisuuden vaara on siinä, miten pärjääviä ja terhakoita vanhuksia kuvataan. Siksi on viisasta, että esimerkiksi yhteiselosta kerrottaessa on myös keskinäistä kireyttä ja väsähtämistä, uskottavuutta tuovia kupruja.

Seikkailu- ja jännitysromaaniaineksia hyödynnetään tässä kakkososassa vähän. Epäselvyyksiä ja rötöksiä tapahtuu, mutta niiden selvittelyssä ei päästä erityisesti eteenpäin. Romaanin viehätys on vallan muussa: henkilö- ja asiaintilakuvaus ovat kärjessä. Romaanin yhteiskunnallinen ote on naseva, ja nykymenon tragikoomisuus korostuu pitkään elämää nähneiden silmin. Välillä julistetaan suoraan.

”Se on hyvinvoinnin syytä”, Siiri sanoi.
Ja sitä mieltä hän oli. Hän oli alkanut jo melkein inhota hyvinvointia, tätä loputonta yltäkylläisyyttä, joka oli tappanut hänen molemmat poikansa 60-vuotiaina, jonka ansiosta kenelläkään ei ollut aikaa toisille ja vainajat siivottiin kylmäkellareihin. Kaupassa oli sen seitsemän sorttia naposteltavaa ja makeissäkkejä, ja kananmunia oli mahdoton valita, kun jokainen vaihtoehto oli eri tavalla kanan tai munan syöjän hyvinvointia edistävä, mutta terveille nuorille ei ollut töitä eikä vanhuksille auttajia ja jotkut suunnittelivat lakia, joka pakotti lapset huolehtimaan vanhemmistaan.

Lindgenin huumori on lempeää, kun hän kuvaa ikäihmisiä. Satiirisuus tiukentuu, kun käsittelyssä ovat häikäilemätön remonttibisnes, palvelutalotoimintaan liittyvä härski rahastus, dementiaosastojen piittaamaton hoitokulttuuri ja kotihoidon järjestäminen. Anna-Liisalle tehty väärä diagnoosi johtaa kuntouttavaan kotihoitoon. Täyslaidallinen kipakkaa kärjistystä kohdistuu kotihoidon toimintatapoihin sekä hoitajien kommunikointi- ja osaamisvaikeuksiin. Lähihoitajat eivät kovin kummoisia meriittejä kirjassa kerää. Ja jos on vaikeuksia ihmisten saada hoitoa, ei ole helppoa päästä siitä eroonkaan.

Anna-Liisa vastasi nopeasti ja sujuvasti kaikkiin kysymyksiin ja valehteli lopuksi olevansa erittäin tyytyväinen läntisen Helsingin kotihoidon palveluihin ja työntekijöihin.
”Onkohan tämä nyt tällä selvä?” Anna-Liisaa kysyi. ”Että minun ei enää tarvitse maksaa teidän laskujanne ettekä te lähettää tänne ainuttakaan ylirasittunutta, työtään osaamatonta, kiireen sokaisemaa, tehtäviään vieroksuvaa, normaaliin kommunikaatioon kykenemätöntä henkilöä minä vuorokauden aikana tahansa pelästyttämään minua ja ystäviäni.”

Ehtoolehdon pakolaisissa on paljon aihelmia, ja joitain niistä olisi voinut karsiakin, mutta kieltämättä monet henkilöt ja absurdit, joskin kärjistettyinäkin valitettavan todentuntuiset arkitilanteet selittävät runsauden ja tarjoavat lukijalle herkkupaloja. Etenkin tiukkatyylinen Anna-Liisa on muikea hahmo äidinkielenopettajaroolistaan yli yhdeksänkymppisenäkin kiinni pitävänä. Hänen välityksellään jaetaan mojovia iskuja byrokratiakieleen ja asiakaspalveluviestintään. Ja vaikka tiettyä löysää helppoutta on mummeleiden ystävystymisessä nigerialaisnuorukaisiin, tuottavat monikansalliset ruokakulttuurikohtaamiset hyväntahtoisia tuokioita.

Lindgrenin lempeyden ja terävyyden yhdistelmä saa minut hyväksymään sekalaisen sopan, sillä kantaa ottava viesti ehtoopuolen elämän ihmisarvoisuudesta lämmittää. Kritiikkini siitä, että romaanin henkilöt ovat taloudellisesti hyvin toimeentulevia, eivätkä takuueläkkeellä  ja täysin niukkojen kuntapalveluiden armoilla kärvisteleviä, haipuu näin vihjauksenomaiseksi. Mutta millaista jälkeä syntyisi, jos Lindgren tarttuisi Ehtoolehdon hyväosaisten sijasta köyhyysrajalla kipuleviin tervaskantoihin?Ehtoolehdon pakolaiset

Sitä ei häivytetä, että vanhuuden vaivat ja kuolema ovat lähellä. Niihin kommuuni suhtautuu arkisesti ja hirtehisesti. Romaanin tärkeitä teemoja ovat eutanasia ja hyvä kuolema. Niistä romaanissa on kipeitä ja koskettavia kohtia.

”Nostalgia kultaa kaiken”, suurlähettiläs sanoi. ”Vanhuus ja kuolema ovat ainoita asioita, joita nostalgia ei voi sentimentalisoida. Siksi niitä pelätään.”

Kolmatta osaa odotan jo, joskin pelonsekaisin tuntein. Elinkaaren loppupuoli on päähenkilöillä vääjäämättömästi lähellä, eikä näistä muoreista luopuisi, vaikka he itse suhtautuvat tulevaan hyvinkin realistisesti. Pitänee ottaa oppia ja päättää rennosti Irman tavoin keskustelu kuin keskustelu: ”Döden, döden, döden!”

PS. Pari muutakin bloggausta on jo ilmestynyt Ehtoolehdon pakolaisista, Kirsi ja Ulla lukukommentaattoreina.

– –
Sain kirjan kustantajalta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus

Avainsanat:

10 toukokuun, 2014 · 7:45 am

Sydämenlyöntien nopeuttaja

 

Mitä sanoisin?
Kirja kertoo naisesta,
matkasta moneen.

Hän tutkii ja yllättyy,
löytää kirsikankukan.

Asioita jotka 1Heittäydyin näin wakailemaan eli rustaamaan runon japanilaisittain, tanka-tyyliin: tavurajoina 5-7-5-7-7. Inspiroijana on Mia Kankimäen viihdyttävä ja elämyksellinen matkapäiväkirja ja tutkimus(matka)selostus Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin (Otava 2013, Miki-laitos 2014). Vapaavuoteen heittäytyvä nelikymppinen tilittää vilpittömästi elämäntilanteestaan, ajatuksistaan ja tunnelmistaan samalla, kun hän yrittää tavoittaa japanilaista hovinaiskirjailijaa Sei Shǒnagonia tuhannen vuoden takaa.

Kirjan runkona on kronologinen vuorotteluvapaan kulku, ja siihen kietoutuu tutkimustietoa Seistä ja japanilaisesti kulttuurista nyt ja ennen, matkakuvauksia Kiotosta, Phuketista ja Lontoosta, listauksia ja havaintokirjauksia Sein tapaan, muisteluita, taide- ja kulttuuripohdintoja ja itsetutkiskelutuumailuja. Kirjoittaja liittää tekstiinsä suomennoksiaan Sein proosasta, välillä hän puhuttelee Seitä, kirjoittaa hänelle ja kuljettaa häntä mukanaan vertaisena ja parinaan.

Hah.
Olen uponnut hetteiseen suohon, jossa tarvon läpimärkänä kaikkialle risteilevien juonien ja arvoitusten sekamelskassa. Olen hikinen ja epätoivoinen. Miten olen voinut arvioida tilanteen näin väärin?
   Sei, mistä minä olisin tiennyt, että olet niin täynnä arvoituksia ja näkökulmia, ettei niitä kaikkia ole mahdollista yhdessä kirjassa esittää? Mistä minä olisin tiennyt, että kaikki mitä kirjoitit, onkin jotain aivan muuta, kuin miltä näyttää?

Kirjoittaja saa tekstiinsä sekä seikkailun tunnun että hytinän, että se sisältää muutakin kuin mistä kertoo. Hän esittää itsensä sisäänpäin kääntyneeksi,  epäsosiaaliseksi kontrolloijaksi, mutta siihen nähden hän kuvaa monia seurallisia kohtaamisia, hurmioituneita ihanuuskohtauksia ja heittäytymistä hetkeen.

Ristiriitaisuus kuuluu asiaan, se on Sein kaltaista. Kirjoittaja ei ota itseään turhan vakavasti, vaikka on etsimässä elämälleen suuntaa. Hän on hupsu ja syvällinen, leikillinen ja vakavissaan. Teksti on jäntevää, ilmeikästä, tuoretta ja purevaa. Kankimäen bloginomainen teksti toimii  painettuna yllättävän hyvin. Kirja tarjoaa tietoa ja kokemuksia rennolla tavalla. Kirjoittaja analysoi elämyksiä, ja löytää niille uusia nimiäkin. Yhdestä Kankimäen osuvasti ja vetoavasti erittelemästä japanilaiskäsitteestä muotoilin tankan:

Mia, se termi,
tuo mono no aware,
kuin hetken lume:

pakahduttava onni,
joka katoaa, pian.

Kirjoittaja mainitsee, että ”tärkein Japanissa oppimani asia on se, että pudonneet kukat ovat vähintään yhtä kauniita ja merkityksellisiä kuin puissa olevat”. Kankimäen kirjassa yhdistyvät hienosti arkipäiväisyys, päivittäispuuhista jaarittelu, toisteisuus, tavallisuutta taittavat huiput, taiturimaiset kuvaukset, poikkitieteellistaiteelliset tulkinnat ja koskettavat oivallukset. Kiteytän tankamaisesti lukukokemukseni:

Ihailen tätä:
teksti elävöittää ja
luo monta aikaa.

Ajatella, vierasta
aihetta voi ahmia.

 

Kämmenenkokoinen uustestamentillisesta, läpinäkyvän ohuesta paperista painettu Miki-kirja on kevyt lukea. Helppo esine on hauska viritys e-kirjojen rinnalle ja kätevä kuljettaa matkalla.

Kämmenenkokoinen virsikirjamaisesta, läpinäkyvän ohuesta paperista painettu Miki-kirja on kevyt lukea. Helppo esine on hauska viritys e-kirjojen rinnalle ja kätevä kuljettaa matkalla.

5 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Tietokirja

Avainsanat:

8 toukokuun, 2014 · 8:55 pm

Joel Haahtelaa tapaamassa

Villa Kiven ikkunan takana Töölönlahdella lipui joutsen. Kevätsade oli juuri lakannut, puunoksien silmupinnoilla pisarat vielä kimaltelivat. Oli otollinen tunnelma kuunnella kirjailijaa.

Joel Haahtela Villa Kivessä 8.5.2013

Joel Haahtela Villa Kivessä 8.5.2013

Joel Haahtela kertoi kirjoittamisen pohjavirroista. Keskeistä hänelle on välittää mielentila. Sisältöä ei luonnollisesti sovi ohittaa, mutta tyyli ja tunnelma ovat hänelle kirjoittajana merkityksellisiä. Kaunokirjallisuus on estetiikkaa, sen on tarkoitus tuottaa kokijalle elämys, joka ylittää arkisen, tavallisen.

Haahtela kuvaa välitiloja, jotka ovat ihmiselle välttämättömiä. Hän on huomannut, että hänen kirjoihinsa liittyy usein menetyksiä ja matkoja. Peruskokemuksina hän pitää tiettyä ulkopuolisuutta ja yksinäisyyttä sekä taustalla vaikuttavia piilotettuja asioita. Hänen henkilöillään on usein vaikeuksia saada yhteyttä toisiin ihmisiin. Haahtela haluaa kuitenkin olla toivon mahdollisuuden asialla humanismin hengessä.

Tähtikirkas, lumivalkea -romaania hän pitää kirjana, jota kirjoittaessa hän sai itse matkata ajoissa ja paikoissa. Siinä hän sai kuvata itselleen tärkeitä teemoja, etenkin ihmisarvoa. Koska Haahtelan viimeisin romaani oli yksi syksyn merkittävimmistä kotimaisista lukukokemuksistani, oli antoisaa kuulla kirjailijan omia ajatuksia siitä. Tällaisen mahdollisuuden minun lisäkseni sai kymmenkunta pääkaupunkiseudun äidinkielenopettajaa. Haahtela kertoi huomanneensa, että hänen kirjansa selvästi jakaa lukijoita kahteen ääripäähän: osa intoutuu, toinen osa inhoaa. Eipä ole vaikea arvata, kumpaan ryhmään kuulijakunta kuului.

Haahtelan tapaa luoda tiloja ja tunnelmia voi seurata myös hänen kotisivullaan Poste restante – Joel Haahtela. ”Matkalla”-blogin impressiot liittyvät usein kokemuksiin musiikista, kirjallisuudesta ja kuvataiteesta. Esimerkiksi maaliskuinen Vermeer-verbalisointi teki minuun suuren vaikutuksen. Haahtela kertoi tutkineensa vanhoja kuvia ja postikortteja, kun hän kirjoitti viimeisintä romaaniaan. Bogijuttujakin kuvittavat tunnelmalliset vanhat valokuvat.

Kotisivuilla voi tutustua myös Haahtelan Wagner-esseisiin ja kolmeen novelliin. Häämatka-novellista poimin sitaatin, joka sopii siihen, mitä kirjailija kertoi kirjoittamisestaan. Ollaan jonkinlaisella matkalla, on tapahtunut menetys, on muistoja, mieli on välitilassa, mutta on myös mahdollisuus kääntyä, toipua ja toivoa.

Jokin on irtoamassa, kuin lohkare kalliota, joka lähtee vyörymään mereen. Jos avaa silmänsä, on aina uudessa paikassa, vasta sillä hetkellä syntyy maailma; joka kerta, yhä uudestaan. Jos on niin kuin vasta maailmaan saapunut ja kävelee muistottomana pitkin katua, kerää silmiin ensimmäiset värit ja muodot.

Hetki Schubertin tunnelmissa

Hetki Schubertin tunnelmissa

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjailijatapaaminen, Kirjallisuus

Avainsanat:

6 toukokuun, 2014 · 3:50 pm

Lankeaisiko tanskalaisdekkariin?

Olen viime vuosina hurahtanut tanskalaisiin tv-draamoihin Vallan linnake ja Rikos sekä komediasarjoihin Klovni ja Lykce. Dekkaristeista viimeksi olen lukenut sisarusparin Lotte & Sören Hammerin kiinnostavat romaanit Saasta ja Yksinäisten sydänten kerho. Kovin odotuksin tartuin käsikirjoittajanakin työskennelleen Michael Katz Krefeldin uutuusdekkariin Langenneet (suom. Päivi Kivelä, Like 2014).

Sairauslomalla käpristelevä kööpenhaminalaispoliisi Tomas ”Ravn” Ravnsholdt on monien romaanikollegoidensa tapaan sekä omia tragedioitaan hautova alkoholisoituva kriisikimppu että työssään hoksaavainen ja ripeä ratkaisija, jollaisena ei saavuteta päällystön suosiota. Oman elämänsä taitevaiheessa Ravn ryhtyy omin päin selvittämään kapakkaisäntänsä liettualaissiivojan kadonnutta Masha-tytärtä. Lyhyesti juonen voi kiteyttää seuraavaan dialogiin:

– Vuosi sitten Tukholmassa oli välikohtaus, johon liittyi pari itäeurooppalaista prostituoitua. Toinen heistä kuoli epäselvissä olosuhteissa rautatieasemalla. Slavros yhdistettiin kuolemantapaukseen, mutta varsinaista tutkintaa ei koskaan tehty.
– En minä Slavrosista piittaa, haluan löytää Mashan.
– Siellä on sattunut muitakin juttuja, kuolleisiin prostituoituihin liittyviä. Tukholma ei taatusti ole turvallinen paikka sellaiselle tytölle kuin hän.
– Ei Kööpenhaminassakaan ole hurraamista.

Pohjoismaisesta yhteistyöstä ei romaanissa voi puhua, pikemminkin naapureiden välisestä piikittelystä. Ongelmat ovat kuitenkin yhteisiä: itärikollisten pyörittämä ihmiskauppa ja prostituutio sekä ase- ja huumekauppa, joissa ihmisarvoa ei tunneta. Tämä kaikki tapahtuu pohjoismaisen hyvinvointisysteemin suojissa. Romaani antaakin erityisen lohduttoman kuvan maanalaisesta riistotoiminnasta, naisten armottomasta kulutustavara-asemasta ja miesten raakuudesta. Myös poliisin asenne on ankea: yksi kadonnut mamu-prostituoitu ei ketään hetkauta.langenneet

Kerronnan polveilu Mashan vaiheiden sekä Ravnin tilanteen ja etsintätyön välillä toimii hyvin, juoni siis etenee sutjakasti. Oheen ujutettu  sarjamurhaajasotku on tarpeeton, laskelmoitu Uhrilammas-pastissi. Epäuskottavuuksia on monia, kuten Ravnin yhtäkkinen sitoutuminen Masha-etsintöihin, paatuneen rikollisen avautuminen puudeliinnostuksesta johtuen ja arkkipahiksen satukaavamainen kolmen kerran kohtaaminen. Ravn on kiinnostava antisankarituttavuus, mutta loppua kohti kiihtyvä toiminta vie vakuuttavuutta, ja hahmon omaperäisyydestäkin on tingitty.

Mikkel läimäytti häntä harteisiin. – Hemmetti, Ravn. Sinähän olet kuin mikäkin Rambo.

Kiinnostava dekkari syntyy henkilökuvauksen sekä teeman sävytyksestä ja moniulotteisuudesta. Langenneet sitä tarjoaa hetkittäin, ei tällä kertaa riittävästi minun makuuni, ja liukas juonitahti, ahdistava raakuus ja pinnallinen häiriintyneisyys jarruttavat innostustani. Tapaisin Ravnin kyllä uudestaan avuliaan tuttavapiirinsä ympäröimänä sohimassa hyvinvointivaltion kulissiin inhimillistä aukkoa, toivottavasti tämän ensiosan jälkeen sortumatta kaavamaisuuksiin ja supersankaritekoihin.

 

Moni bloggaaja on lukenut kirjan, ja jokunen on kriittisesti minun linjoillani (Kirsin kirjanurkka ja Pihin naisen elämää), moni innostuen (esimerkiksi Hemulin kirjahylly).
– –
Sain kirjan ennakkokappaleen kustantajalta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus

Avainsanat: