31 maaliskuun, 2013 · 8:01 pm

Kumma romaani lukijasta

Ian McEwanin Makeannälkä (suom. 2013 Otava) kertoo Serena Fromesta, parikymppisestä neitosesta kylmän sodan omahyväisen harhaisessa ja näpertelevässä vakoojakulttuurissa. Serena on itsetietoinen minäkertojamuistelija. Hän aluksi pikakelaa varhaisvaiheensa ja tarkentaa seuraavaksi mullistavaan kesäromanssiin. Sen jälkeen Serena päätyy M15:n riveihin, ystävystyy räväkän työkaverin kanssa ja ihastuu varautuneeseen pikkupomoon. Työtoimeksianto aloittelevan kirjailijan ohjailemiseksi muodostaa varsinaisen käänteen.

Niinpä minä venyttelin ja haukoittelin äänekkäästi varjossa ja sanoin kesken hänen sepustuksensa: ”Niinhän se on, mutta nyt minun tästä pitääkin lähteä”, minkä jälkeen tallustelin tieheni.

Tämä yhteyksistään irroitettu Serenan tuntemus kuvaa hyvin lukukokemustani. Eittämättä McEwan on osaava kertoja, mutta jaarittelu ja epäuskottava agenttijuonne haukotuttaa ja houkuttaa jopa tallustelemaan tekstistä. Otetta herpaannuttaa sekin, että päähenkilön ristiriidat ja tunnekuohut ovat kuin elmukelmussa kerrotun ja lukijan välissä. Yllättäen tämäkin tulee ymmärrettäväksi loppuhuipennuksessa. Sitkeä lukija palkitaan, sillä kirjan viimeinen luku kiepsauttaa hienosti kaiken uuteen asentoon.

Kirjallista keekoilua viljellään teoksessa roimasti, sillä Serena kuvataan intohimoiseksi lukuharrastajaksi, pikalukijaksi ja kaikenlaisen proosan kahlaajaksi. Hänen lukutotottumuksiaan ja -kokemuksiaan esitellään runsaasti. Kummallisin ratkaisu on useiden novellien referointi. Kuvitteelliset novellit vaikuttavat kiintoisilta mutta romaanissa selostettuina älyttömiltä. Leikittelen ajatuksella, että nämä sepitenovellit julkaistuina olisivat McEwanin tuotannossa tätä romaania vaikuttavampia.

Pohjimmiltaan teos on rakkausromaani, McEwanin huippuromaaneihin verrattuna haahuileva, joskin näppärä luomus. Kaiken lukemansa perusteella Serena päätyy siihen, että hyvä romaani päättyy kosintaan. Kannustan lukemaan joistain varauksellisista huomioistani huolimatta tarinan ja päättelemään, noudattaako Makeannälkä oikeanlaista lopetusta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Sekalaista

Avainsanat:

28 maaliskuun, 2013 · 9:03 am

Potretti elää

Suomen valokuvataiteen museossa on Nelli Palomäen kuvien näyttely. Mustavalkoiset viime vuosien muotokuvat muistuttavat menneen ajan henkilödokumentointia, mitä vaikutelmaa voimistavat vanhahtavat puvustukset ja ympäristöt. Jotain nostalgista kuvissa asettelun vuoksi on, mutta voimallisinta niissä on ajattomuuden ja hetkellisyyden yhdistelmä.

Kuvat on otettu vuosikymmeniä vanhalla filmikameralla, ja valotusaika voi olla kuvissa pitkä. Valo lankeaa samalla pehmeästi ja tarkasti: ihminen paljastuu. Kohteet katsovat suoraan, vakaasti ja vakavasti.

Näyttelyn seinille ripotelluissa Palomäen kuvausajatelmissa todetaan, että kuva usein paljastaa sen, mitä kuvattava yrittää peitellä. Salattuja asioita en osaa monista kuvista tulkita, mutta kohteiden läsnäolo ja herkkyys vangitsevat. Pikemminkin kuviin jää kaihertava arvoitus: kuka, mitä, missä, miksi.

Kuvaaja kertoo,  että kuvissa näkee myös kamerantakaisen kuvaajan, ja vaikka hän työskentelee mallin kanssa usein hiljaisuudessa, kahdenkeskinen tilanne on vuorovaikutteinen. Kohtaamiseen ei aina tarvita sanoja. Valokuvat antavat katsojalle mahdollisuuden olla osallisena, samalla kun katsoja saa todistaa ventovieraan ainutkertaisia hetkiä kameran ja kuvaajan edessä.

Palomäen kuvat ovat niin intensiivisiä, että Valokuva taiteeksi -näyttelyosastoon ei oikein jaksa keskittyä, vaikka joukossa on hienoja teoksia. Myös 11-kollektiivin näyttelyhuoneessa on vahvoja, hauskoja ja järkyttäviäkin otoksia. Kannattaa siis pistäytyä Kaapelitehtaalla.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Taide

Avainsanat:

21 maaliskuun, 2013 · 10:17 am

Ei se pelaa, joka pelkää

Eikä hän edes rakastanut baseballia vaan omaa käsitystään täydellisyydestä, täydellisen yksinkertaisesta elämästä, jossa jokaisella liikkeellä oli merkitys, ja baseball oli vain väline, jonka kautta se onnistui. Olisi voinut onnistua.

Chad Harbachin Pelin henki (suom. Tero Valkonen, Otava 2013) kuvaa yliopistonuoria baseball-joukkueen liepeillä. Kuten alun sitaatista voi päätellä, peli on osa jutun juonesta mutta myös metafora. Romaanin urheilulahjakkuudet ovat oma suojeltu rotunsa, mutta pärjääminen edellyttää tinkimätöntä treenaamista, sitoutumista ja opintojen etenemistä. Miljöönä on hyväosainen stipendikampus, jossa kirjallinen oppineisuus kohtaa hikisen kilpaurheilun.

Teemat ovat olemisen ydintä: katkeileva yhteys muihin, yksinäisyys, ystävyys, rakkaus ja kuolevaisuus. Kuvauskeskiössä on erikoinen nuoruuden ja aikuisuuden välitila, jossa ihmisuhteet, mieliala-ailahtelut ja kaiken hauraus sekoittavat elämän peliä. Tulevaisuuden hermostuttava epämääräisyys ja haaveiden karikot tavoitetaan romaanissa hyvin. Alakulon ja mahdollisuuksien sekoitus luo vangitsevan tunnelman. Lukijana tempaudun mukaan. Toivon parasta ja pelkään pahinta.

Henkilögalleria on kaikkiaan kiinnostava. Keskeiset henkilöt linkitetään toisiinsa taiten, ja suhteet ovat mallikkaan mutkallisia. Päähuomio on pelipojissa, mutta kohtalon kolhut ulottuvat myös kuusikymppiseen rehtoriin. Kaksi päähenkilöä ponnistaa alaluokasta, mikä säröttää akateemista asetelmaa. Miesvaltaisessa joukossa on vain yksi naishahmo, onneksi kulmikas luomus. Henkilöiden mielensisäisiä liikkeitä paljastetaan, mutta samalla heissä säilyy kiehtova salaisuus.

Harbachin esikoisromaani on kerronnallisesti vetävä ja teeskentelemätön, joten siedän myös minua aina vieraannuttavat jenkkipallopelikuvaukset. Samaan kastiin tämä romaani sopii Eugenideksen Naimapuuhien ja Franzenin Vapauden kanssa, miksei Murakamin Norwegian Woodinkin. Pelin henki on heimolaisiaan hieman suoraviivaisempi, joten en ylläty, jos romaanin leffaversio on katsottavissa muutaman vuoden perästä.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus

Avainsanat:

16 maaliskuun, 2013 · 9:52 am

Hyvää kirjallisuutta?

Sanotaan, että hyvään tarinaan tarvitaan vetävä juoni ja kiinnostavat henkilöt. Hyväksi kirjallisuudeksi tällainen tarina muuntuu siten, että kerronta on omaehtoista ja kieli rytmikästä, sujuvaa ja elävää. Hyvän kirjan tunnistaa tunne edellä: lukiessa hyrisee hyvä, vaikuttunut olo ja sanaton ihastus. Vasta vähitellen saattaa onnistua erittelemään innostuksen syitä. Hyvä tarina ei ole tiettyyn tyyliin eikä lajiin sidottu, eikä sillä aina ole erityisen mullistavaa sanottavaa, mutta lukijalleen se kertoo piirun verran lisää ihmisestä ja elämästä.

Hyvästä kirjallisuudesta ei ole objektiivista totuutta, joten kirjaihastukset saavat vapaasti ja subjektiivisesti ailahdella. Usein innostusta herättävät kirjat, jotka ylittävät lajirajat ja joiden tunnelmaan uppoutuu. Viime aikoina olen lukenut monia dekkareita. Parhaat pohjoismaiset erottuvat yhteiskunta- ja henkilökuvauksellaan, brittihuiput puolestaan juoni- ja psyykehahmotteluillaan. Ranskalaisista tekijöistä lajia jalostaa omaperäinen Fred Vargas.

Vargasin teosten keskushenkilö komisario Adamsberg on sameasilmäinen harhailija, jonka pilvilauttana ajelehtivaa ajattelutapaa verrataan myös ryntäilevään, sätkivään, hopeakylkiseen kalaparveen. Hänen uskollisessa alaisjoukossaan on epätavallisia ja herkullisesti hahmoteltuja persoonallisuuksia, kuten herkkä viininlipittäjä-älykkö, Racinea siteeraava laikkutukka, jättiläisnainen ja narkoleptikko.

Vargasin kirjoissa ei juonetkaan ole tavallisimmasta päästä. Niissä liitetään toisiinsa useita yhteenkuulumattomia tapahtumia, ja tarinoissa on omituisia ja irreaalisia elementtejä. Vargas saa epätodellisimmatkin asiat näyttämään luonnollisilta. Lisäksi kerrontaote on tosikkomaisuutta kaihtava. Syntyy ainutlaatuinen ja uskottava kuva pikkuasioiden merkityksellisyydestä.

Maailmassa on hirveästi pieniä yksityiskohtia, oletteko huomannut sen? Ja koska yksikään yksityiskohta ei ikinä toistu samassa muodossa vaan synnyttää uusia, toisenlaisia yksityiskohtia, siitä vasta soppa syntyy.

Adamsberg-sarjan kuudes suomennos Normandialainen tapaus (Gummerus 2013) kertoo muun muassa nykyajan väkivallanteoista ennustavasta 1100-luvun aavearmeijasta, leivänmurutaposta, murhapoltosta ja pulun pahoinpitelystä. Nämä kaikki selvitetään. Sekin merkitsee, mitä kerrotaan, mutta voiton vie se, miten kerrotaan. Hykerryttävä tunnelma syntyy absurdin ja toden kohtaamisesta ja sen välittämisestä lämmöllä ja ymmärryksellä.

Vargasin luomassa nyrjähtäneessä maailmassa viihtyen saamme kevyttä kenttäharjoittelua tositilanteisiin. Ihminen on lajina heikko ja erehtyväinen, ja kohtalonamme on hyväksyä epämukavia asioita, kuten epäonnistumisia ja puutteita, vastentahtoisesti myös yliluonnollisten asioiden mahdollisen olemassaolon. Iloitkaamme siitä, että kohtaamme silloin tällöin solidaarisuutta ja hyvää tahtoa. Väkivaltaa, epäoikeudenmukaisuutta ja pelkoja emme voi kiistää tai ohittaa. Tunnustakaamme sattumanvaraisuus ja vääjäämätön kuolevaisuus. Käyttäkäämme siis tämä meille annettu arvaamaton aika parhaalla mahdollisella tavalla. Esimerkiksi lukemalla hyviä kirjoja.

– Entä jos heitän veivini?
– Ei sille sitten mitään mahda.
Danglard hymyili ja katsoi komisariota uusin ilmein. ”Ei sille sitten mitään mahda.” Vastaus oli oikein hyvä, se haihdutti hänen vastustuksensa aivan kuin Adamsberg olisi painanut nappulaa, joka lopetti hänen pelkonsa.

1 kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus

Avainsanat: ,

13 maaliskuun, 2013 · 7:01 pm

Eikä yksikään ehjänä selvinnyt

Tanskalaisen Rikos-sarjan (Forbrydelsen, 2012) kolmas (ja viimeinen) tuotantokausi on saatu päätökseen. Jättiyhtiö Zeelandin omistajan pieni tytär kaapataan. Kaappaaja kostaa oman tyttärensä selvittämättömän hyväksikäytön ja tapon. Kostoon liittyy myös monia miesmurhia. Oikeusministeriö ja syyttäjä ovat sotkeutuneet juttuun, myös vaalitaistoa käyvä pääministeri esikuntineen sekoitetaan kuvioon talouspoliittisen Zeeland-kytkennän vuoksi. Turvallisuuspoliisi häärii mukana, kun totinen Sarah Lund ryhmineen selvittää yhteen kietoutuvia tapauksia.

Käsikirjoitus on vaarassa kompastua mutkallisiin valtapolittiisiin juonenpätkiin, ja sarjan puolivälissä olen uupua kömpelöihin politiikkapainotteisiin kähmintöihin. Välillä tutkinnassa mennään turhan tutusti vääriin suuntiin ja kehitellään Lundille romanssinpoikasta. Näyttelijätyö on aiempaa epätasaisempaa. Onneksi päärooleissa intensiteetti säilyy.

Pistää mietityttämään, eivätkö Tanskassa tuulivoimalat toimikaan tehokkaasti: tutkinnallinen ja polittinen työskentely tapahtuu hämärissä huoneissa, tihkusateisessa valottomuudessa tai korkeintaan taskulampun valossa. Ja miten ihmeessä on ennen juonenkuljetuksessa pärjätty kännyköittä, koska nyt kolmasosa katsomisaikaa seurataan kännykkäpuheiluita, niiden odottamista tai kesken keskustelun sulkemista. Maailman onnellisimpien kansojen joukkoon tutkimuksissa yltäneet tanskalaiset eivät tämän sarjan perusteella pääse nauttimaan hymyistä tai päivänvalosta.

Koska sarjan rikosjuoni on himmeä, oleellisinta onkin sysipimeä vanhemmuus, jonkan moniuloitteinen käsittely antaa kokonaisuudelle hienon vireen. Kerronnan aloittaa ja kutakuinkin päättää rahtilaiva nimeltä Medeia. Antiikin tarustossa tämänniminen hahmo tappaa lapsensa. Tv-sarjassa ei henkilötappioitta selviä yksikään perhe. Vauriot ovat usein vähintään psyykkistä laatua.

Vanhempien vastuunottokyvystä annetaan kalsea kuva: Kaappari ei ole koskaan huolehtinut omasta lapsestaan. Zeelandin eropariskunta on parisuhdekisailussaan unohtanut lastensa hyvinvoinnin. Turvallisuuspoliisi jättää pikatahtia perheensä ja on valmis uhraamaan lastensa sotu-kortit muuhun käyttöön. Pääministeri on ollut kehno isä. Työnarkomaani-Lund on kadottamassa viimeisenkin kontaktisäikeen poikaansa, jonka perheenperustamistilanne virittää jäytävän jännitteen. Pojankin sitoutuminen omaan lapseen on vaakalaudalla.

Kymmenjaksoisen korpivaelluksen kunniakkaasti alusta loppuun johdatteleva Sarah Lund on työjuhta, jonka ydintä ei pysty kirjoneulevillapaitakaan lämmittämään. Silmien kiillossa välkkyy suru, mutta hän koittaa kätkeä sen jääräpäiseen toimintaan. Lundille tarjotaan mahdollisuutta laskea varautunutta suojustaan. Kipeää tekee, miten kaiken yli menee sankarittaren tinkimätön työtehtävän ratkaisutahto, tavalla tai toisella. Tekisi mieli kaivaa sarjasta opetus: työ ja valta vievät valon ja toivon.

3 kommenttia

Kategoria(t): Draama

Avainsanat:

8 maaliskuun, 2013 · 5:29 pm

Eksoottinen lintu pohjoisesta

Oulun seudun lenkkipolulla ammutaan, ja rikospoliisi aloittaa tutkimukset. Juuri työryhmään valittu Fekete Anna – unkarilaisittain sukunimi edellä – pääsee mukaan kiperän jutun ratkontaan.

Esikoisdekkaristi Kati Hiekkapellon romaani Kolibri (Otava 2013) on mitä ilmeisemmin poliisisarjan aloitusteos. Keskeishenkilö Anna ja muu rikospoliisiryhmä heilautetaan framille sen sortin asetelmallisesti: uraa aloitteleva nuori nainen, mukava kokenut nainen, toverillinen mies, reilu pomo ja ääliöalkkisrasisti. Kiinnostuksen herättäminen osittain onnistuu, osin kuvaus kangistuu ennalta arvattavaksi, eikä kliseiltäkään vältytä.

Anna on uuden suomalaisen dekkarikirjallisuuden kiintiöpakolainen. Hänen poikkeuksellinen taustansa, Serbian unkarilaisvähemmistöön kuuluminen, kuvataan vakuuttavasti. Sujuva suomen kielen taito avaa tien työelämään, ajatuskin luontuu jo suomeksi, mutta juureton kokee elävänsä välitilassa ja ikävöi varhaislapsuuden kotimaahan. Annan persoonan arvaamattomuutta ja haavoittuneisuutta väläytellään mielenkiintoisesti.

Juoni käynnistyy hieman kömpelösti ja väliin putkahtelee joitain tarpeettomia sivupolkuja. Vähitellen päätarina hölkkää hirvenä – ei niin sulavasti, mutta risukot ryskyvät ja matka etenee. Tyylilajiin sopivasti mutkien takaa paljastuu salaisuuksia ja yllätyksiä. Toiveita heräsi, mutta oululaista miljöötä kannattaisi hyödyntää reippaasti, kehitellä kerrontakoukkuja ja irroitella sivuhenkilöitä tyypeistä persooniksi.

Maahanmuuttaja-agendaa kuljetetaan romaanin murhajuonen rinnalla. Tavoitteena on selvästi tasoitella stereotypioita epäkohtia vähättelemättä. Annan veli edustaa mamua, joka kieltä taitamattomana on syrjäytymiskierteessä. Myös integroimattoman kurdiperheen avulla esitellään maahanmuuton varjopuolta ja suomalaistuvien siirtolaistyttöjen vaaran paikkoja, joskin pattitilanteen ratkaisu vaikuttaa hitusen epäuskottavalta.

Esikuvia ei voi ohittaa. Eppu Nuotion Pii Marin on raivannut tietä valtaväestöstä poikkeavalle naispoliisille. Leena Lehtolaisen luomat poliisityypit ja tarinan kuljetustavat liippaavat läheltä. Perinteitä kunnioittaen Hiekkapelto aloittaa poliisiromaanitaipaleensa ihan mukavasti mutta omaleimaista otetta vielä hakien.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus

Avainsanat:

2 maaliskuun, 2013 · 9:19 am

Sattumuksia Skoteissa

Kate Atkinson kirjoittaa sarjaa entisestä poliisista Jackson Brodiesta. Toinen suomennos Kaikkein vähäpätöisin asia (2012) tapahtuu Edinburgin teatterifestvaaliaikaan. Brodieta rassaa joutilaisuus, ja romanssikin on jännitteinen. Hakusessa olevaa Brodieta ja häälyvää Juliaa varjostaa menneisyys, eikä nykyisyyden kanssa selviäminenkään ole yksioikoista. Sattumalta Brodie päätyy pahoinpitelyn ja hukkuneen tytön silminnäkijäksi.

Tarina käynnistyy paloitellen, useita henkilöitä ja juonenkulkuja tupsahtaa näkyville, eivätkä yhteydet heti paljastu. Kirjassa on maatuskanuken rakenne: sisäkkäisistä tarinoista syntyy kokonaisuus, jossa eri kokoiset juoninuket kasataan päähenkilön toiminnan päällyskuoren alle. Näennäisen irralliset tapaukset loksahtavat paikoilleen. Liitoskohdat ja yhteensattumat voivat ärsyttää, mutta niillä on merkitys juoni- ja huumorielementteinä.

Rikosjuoni ei kaksinen ole, mutta sivupoluissa on ytyä. Etenkin vätysmäinen kirjailija on kiinnostava traagisine salaisuuksineen, ja naispoliisiperhekunta lisää tarinaan tasoja. Atkinsonin dekkareiden vahvuus on kepeänkipeä kerronta ja hyvät tyypit. Varsinainen koukku on, että Brodien tulevaisuudesta haluaa tietää aina vain enemmän.

Vaikka päähenkilöä pitää itseään kaivosperheen sivistymättömänä vesana, kulttuuritietoinen kirjailija upottaa tekstiin monenmoisia kirjallisia viittauksia ja taidepohdintoja. Kiinalainen kirous kirjan mukaan on toivotus: olkoon elämäsi mielenkiintoinen. Tämän kirjan päähenkilö on siten kirottu. Enkä voi vastustaa sankaria, jolla on tällainen taidemaku:
”Hän piti Vermeeristä, ikuisuuteen vangituista hetkistä ja viileistä sisätiloista, joiden arkisuudesta hän löysi kosketuspinnan, sillä elämä ei koostu loputtomista Neitsyt Marioista ja lumpeista, se koostuu jokapäiväisistä yksityiskohdista: naisesta joka kaataa maitoa kannusta, pojasta joka istuu keittiönpöydän ääressä syömässä kanapiirasta.”

3 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus

Avainsanat: ,

24 helmikuun, 2013 · 1:48 pm

Teinikirjat

– Mun mielestä teini-ikäiset on niin kuin useimmat aikuiset: he eivät osaa vaatia oikeita asioita eivätkä tiedä, mikä on heille hyväksi. Ja heille on hyväksi se, mikä on hyväksi aikuisillekin: heille pitäisi toistaa joka päivä, että heistä välitetään, että heihin luotetaan.

Kasvukivuista kerrotaan niin nuorille kuin aikusillekin suunnatuissa kirjoissa. On usein häilyvää, mikä on otollisin kohderyhmä. Nuorisokirjallisuus on väliin puotova lajityyppi, se saa liian vähän huomiota ja arvostusta. Sen tulisi olla median erityissuosiossa, sillä kipinöivä kirjallisuus kasvattaa tulevia lukupolvia. Koska nykyisin nuoriso lukee vähän kirjoja ja lukijaryhmät segmentoituvat, sitä ponnekkaammin julkisuudessa pitäisi pitää meteliä innostavista, mahdollisesti monia polvia imaisevista teksteistä.

Alun sitaatti on taksikuskin viisauksia Virginie Despenties’n romaanista Teen spirit(suom. 2005). Siinä kolmikymppinen siipeilevä, omahyväinen, panikoituva punkkari huomaa olevansa yllättäen 13-vuotiaan teinitytön isä. Se jouduttaa kummankin kasvua ja itseymmärrystä. Unelmien täyttymistä se ei ole.

Ei romaani unohtumaton kehityskertomus ole, mutta siinä on hykerryttävää itsetutkiskelua ja luokkapohdintaa, ja se on joutuisasti kerrottu. Teiniys peilautuu keskenkasvuisten keski-ikäisten kipuiluun. Sekä köyhän luuserin että uramenestyneen porvarin elämät vaikuttavat yhtä onnettomilta, eivätkä turhauttavat tai haavoittavat tunteet katso luokkaa – eivätkä ikää. Teinitytönkin pahan iän tempolu on osuvasti näytetty. Tämä lukukokemus voi olla virkistävä ikään katsomatta.

Jos olette neljätoistavuotiaita te tiedätte hyvin mitä tarkoitan. Jos te olette neljäkymmenvuotiaita te tiedätte vielä paremmin. Ihminen on sekaisin peloista ja toiveista jos hän on rakastunut. Kummat ovat pelkoja ja kummat toiveita? Siinäpä se.

Tämä siteeraus on peräisin Vilja-Tuulia Huotarisen kirjasta valoa valoa valoa (2011), joka on hieno teos, on se sitten suunnattu teineille tai vanhemmille. Rakkaustarina 14-vuotiaiden säteilyvuonna on tuore. Harva romaani keinottelee siten, että se uudistaa kerrontaa. Proosa ja runollisuus tempolilevat sopusoinnussa, niistä säveltyy vetävä, ryöpsähtävien teinitunteiden ehdottomuuden kantaatti.

Kaikkitietävä kertoja on ennen kaikkea kaikkitietoinen. Hän johdattelee, puhuttelee, paljastaa julkeasti valikoiden ja antaa avaimia kuvaamiinsa tapahtumiin ja henkilöihin. Henkilöt ovat rikkonaisia, taustat traagisia. Niistä hetkistä, kun haavat painetaan haavoihin, saadaan elämänuskoa. Huotari luo uskoa myös kirjallisuuteen. Myönnettäköön, ettei kirja ehkä ole jokateinin teos, toivottavasti joka-aikuisen. Lainaan ja jaan pitkälti siinä esitetyn kirjallisuuskäsityksen:

Mistä muusta voi kirjoittaa kuin rakkaudesta ja kuolemasta?
Salaisuuksista jotka kätkemme niiden takia.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Avainsanat: , ,

22 helmikuun, 2013 · 5:14 pm

Kurkkaa lähiökulttuuriin

Hyvä lähiöläinen pääkaupunkiseudulla. Lähestyn sinua kulttuurikulutukseen kannustaen. Olet ehkä henkilö, joka suosii luomua ja lähiruokaa. Ajattelet ympäristöä ja hiilenmustaa ekojalanjälkeäsi. Voit olla niistä piittaamattakin, mutta elämyksiä kaipaat. Kävele lähimpään kulttuurimonitoimitaloon: ole superlähikuluttaja.

Veroroposillasi pidetään yllä huushollia, jossa on kirjasto, konserttisali, näyttelytila ja muita toimintapisteitä. Paikallisjunakin pysähtyy kulman taa, bussit samoin, jos asutkin kävelymatkaa kauempana. Ylläty ja ilahdu, että vielä tuotetaan kuluttajaystävälliseen hintaan helposti saavutettavia kulttuuripalveluita. Nauti etuoikeutetuista mahdollisuuksistasi.

Esimerkiksi läntisen Helsingin kulttuurikeskittymä Kanneltalo on helmikuussa tarjonnut klasaria ja kevyttä, teatteria ja taidetta. Näistä monista mahdollisuuksista valitsin Kamari 21 -konsertin (Haydn, Bloch, Schulhoff, Schumann, Dvorak). Se soi eloisasti innokkaalle yleisölle. Paikalla oli noin 30 raivoisasti esityksille taputtavaa kokijaa; salissa on tilaa arviolta parille sadalle. Laadukkaiden esitysten kiitoksen lisäksi aplodivimmaa lisäsi pelko, että tällainen lähiöylellisyys loppuisi yleisökadon vuoksi.

Usein yllättyy iloisesti, kun kohtaa itselle uutta ja arvaamatonta. Konsertissa soitettu Erwin Schulhoffin Duo viululle ja sellolle (1925) oli barokkidiggarille jännittävä ja jäntevän energinen moderni kipale. Astuminen epämukavuusalueelle – kotisohvalta lähikonserttisaliin – siis kannatti kaikin tavoin.

Talvilomalaisia on samassa talossa hemmoteltu ilmaisleffasarjalla: päivisin on ollut yksi lapsille ja yksi aikuisille suunnattu elokuva, valikoima viime vuosien symppisrainoja. Rakkaudesta, unelmista ja kaloista (Salamon Fishing in Yemen, 2011) oli sarjan loppukevennys: hölmö hupsuttelu romanttisin maustein.

Vieressäni istunut eläkeläisnainen eli täysillä mukana päähenkilöiden kanssa. Hän kannusti naurullaan ja myötäili tapahtumia kehoaan kallistellen, päähenkilöitä uhkaavissa tilanteissa hän tuhahteli haittatekijöitä paheksuen. Hän nautti ja näytti sen. Ota opiksi, kyynisyyteen kallistuva kulttuurihenkilö: osallistu ja anna itsellesi lupa eläytyä.

4 kommenttia

Kategoria(t): Kulttuurimatkailu

18 helmikuun, 2013 · 9:17 am

Kalvava nälkä

Katovuosi 1867 ajoi köyhää kansanosaa kerjuulle. Kurjuus ei jalostanut ketään. Henkiinjäämistaistelussa harva oli armollinen, oma selviäminen kohosi etusijalle. Parhaassa tapauksessa nälänhädän jaloista pakenevat kuihtuneet ihmistenkaltaiset saivat vastahakoisilta auttajilta laihaa, harmaata velliä. Talvisissa kylissä oli latoihin koottuja ruumiskasoja odottamassa sulan ajan nimettömiä joukkohautoja.

Aki Ollikaisen romaanissa Nälkävuosi (Siltala 2012) seurataan kahden perheen kohtaloita, maalaiskurjalistoperhettä ja virkamiesveljeksiä lähipiireineen. Kansan ääripäät ovat toistensa tavoittamattomissa, vain sattumanvaraisesti ne voivat kohdata.

Romaani on myös unohtuneiden nälkäuhrien muistokirjoitus, koska se palauttaa tietoisuuteen nimettömät kuolleet kurjat. Kuten yksi keskeishenkilöistä erään haudan äärellä tuumaa, ihminen on olemassa niin kauan kuin joku jotain hänestä muistaa.

Sivumääräisesti pieni kirja on sisällöllisesti suuri. Moni henkilö saa osakseen vain muutaman rivin tai sivun, silti heidän olemuksensa, ajattelunsa ja tunteensa jäävät kalvamaan, ja heistä tulee aseman ja tilanteen rajojen ulkopuolelle kurottuvia eläviä.Tuloksena on ääriolojen ja niissä sinnittelevien teräväpiirtokuva. Kuvatarkkuutta säätää hiottu kieli, jolla lähennetään ja loitonnetaan. Välillä kuvauksen anakara, brutaalikin naturalismi yhdistyy unien leijuvaan symbolismiin.

Elämänkulkuun vaikuttavat status ja sattuma, joten köyhä on heikoilla. Neljän hengen maatyöläisperheestä ei jää paljon jäljelle, vaikka äiti lapsineen yrittää pelastautua. Hätätilanteessa mikään inhimillinen tai sen puute ei ole vierasta. Kaiken kauheuden lomaan pujoitetaan harvoille tilaisuus selvitä ja raotetaan myös ihmeen mahdollisuutta.

Romaanin virkamiesveljekset ovat hyväosaisia. Sivistyksen kaverina on kaksinaismoraali. Tohtori vierailee alamaailmassa, kuten monet muut, mutta sen avoimeen päivänvaloon tuominen veisi varmuudella aseman; tohtorin hallintoveli puolestaan myötäilee ylempiään. Tohtori olettaa sukunsa sammumisen olevan luonnon valintaa. Sattumalta kumpikin veljes kuitenkin saa säätyeroja sotkevaa perheenlisäystä.

Tarinassa vilahtavan senaattorihahmon voi siirtää tähän päivään: kansan välitöntä hätää ei oteta huomioon, kun tiukkoja valtiollisia päätöksiä perustellaan välttämättömyydellä. Yksiulotteiseksi ei tämä jäärä kuitenkaan jää, koska kolkossa tyypissä on myös vanhenevan miehen haavoittuvuus, yksinäisyys ja voimien ehtyminen.

Kuvauksen ankea kauheus on kirjan yksi puoli. Toinen puoli on se, että epätäydellisissä henkilöissä ja olosuhteissa on komeaa totuutta. Tehokas teksti jää pitkäksi aikaa mieleen myllertämään. Vaikuttamaan.

4 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Avainsanat:

15 helmikuun, 2013 · 9:04 pm

Barokki päivittyy Turussa

Kuutti Lavosen näyttely Wäinö Aaltosen museossa Turussa on nähävissä vielä reilun viikon. Sen nimi on ensemble | yhdessä. Lavonen tutkii maalauksissaan, piirroksissaan ja grafiikoissaan ihmiskasvoja, ja teoksissa soivat nykyhetki ja barokkiset tyyli-ihanteet.

Lavonen heijastaa omaan taiteeseensa barokin ihmiskuvaa, jossa aiempia tyylisuuntia rohkeammin lähestyttiin persoonaa ja kehollisuutta.  Etenkin napolilainen maalari Bernardo Cavallino (1616-1656) on Lavosen kiinnostuksen kohteena.  Draamaa barokkikuviin tuo tavallisesti viistovalo. Sitä myös Lavonen hyödyntää.

Jos tuleva
on mennyt
missä tuleva on
vain valon nopeus toiseen jää

Näyttelyhuoneiden seiniltä voi lukea runollisia säkeitä, ja tämä runo yhdistää aikoja, olevia, tulevia ja menneitä – sanallistaa osuvasti näyttelykuvia. Kohdatuista ihmisistä voi jäädä meihin ääriviivat, valot ja varjot. Nykytaiteessa ajat, taidehistorian kerrokset, näkyvät. Lavonen tekee tietoista variaatiota menneestä tämän ajan taiteilijan persoonallisen käden, ajatuksen ja tunteen välittämänä.

Lavosen  ihmiset näkevät itseensä, he ovat usein silmät kiinni tai raollaan, harvoin katse kohdistuen suoraan katsojaan. Kuvat ovat esittäviä, nimetty usein erisnimellä.  Viiva on elävä ja voimakas, piirteitä hakeva, värit säästeliäitä, mutta vahvoja.

Hahmot ovat perinteitä kunnioittaen kauniita, mutta niissä on modernin ajan rikkinäisyyttä, kuten hajoavia viivavetoja, valuvia väripintoja. Barokki on saanut nimensä rosoisesta helmestä. Lavosen teoshelmissä on esikuviin nähden säröjä, jotka tekevät tauluista maallisen lähestyttäviä.

Isot maalaukset ja litografiat ovat vaikuttavia. Hahmoissa on voimaa. Väkevyyteen yhdistyvät haavoittuvuus ja herkkyys. Näyttelyssä on pienehkö grafiikkatyö  nimeltä Val. Nuoren naisen valintojen aika on koskettanut tekijää. Niin tätäkin katsojaa, joka on kuvaa jo vähän vanhempi, erilaisia elämänvalintoja kohdannut. Valintojen kanssa pitää oppia elämään, mistä tämä teos on ollut jo puolitoista vuotta seinälläni muistuttamassa.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Taide

Avainsanat:

10 helmikuun, 2013 · 6:22 pm

Poikkeamat

Katsoin kaksi amerikkalaista aikuiselokuvaa, joiden tavoitteena oli ravistella mielenterveys- ja vammaisuusasenteita. Amerikkalaisen elokuvateollisuus on usein palkinnut poikkeavuuskuvauksia, ja nämäkin ovat olleet pystiehdokkaina. Elokuvissa on kyse myös rakkaudesta – halusta tulla hyväksytyksi, kulluksi ja kosketetuksi.

Unelmien pelikirjassa (Silver Linings Playbook, 2012) kaksisuuntaista mielialahäiriötä sairastava Pat pääsi pakkohoidosta vanhempiensa huomaan, vältteli lääkitystä ja tavoitteli pakkomielteisesti ex-vaimoaan. Lenkkeily ja kaunokirjallisuus osoittautuivat riittämättömiksi hoitokeinoksi.

Pat kohtasi särmikkään ja hauraan, elämänpalasiaan kokoilevan Tiffanyn. Tiffanyn (Jennifer Lawrence) rimpuilussa oli eniten kipua ja herkkyyttä, kiitos eloisan näyttelijätyön. Kyllä Patinkin (Bradley Cooper) pakkomielteisyyden ilmentämisessä oli ituja intensiteetistä. Rikkonaiset henkilöt raikastivat suoruudellaan muuten yllätyksetöntä kerrontaa. Heidän heikot kohtansa olivat kaikille auki, mikä hämmensi lähipiiriä mutta myös lisäsi läheisten suojelunhalua. Vanhempien osa aikuisten lasten holhoajina on todella sitova ja rankka, vaikka elokuvassa karutkinkin tilanteet lientyivät helpohkosti.

Myönnän, että amerikkalainen jalkapallo on aihe, joka jäädyttää kiinnostukseni, vaikka tässä elokuvassa se olikin vain metaforatyngän asemassa. Tanssikisajuonenkäänne oli älytön, mutta siinä oli myös kömpelöä hellyttävyyttä.Leffan edetessä asetelmat löystyivät, samoin kävi katsomiskokemuksen.

Unohtumattomaksi ei kääntynyt The Sessions -elokuvankaan. Aihe oli merkityksellinen: vammaisten tarve kokea läheisyyttä ja hyväksyä seksuaalisuutensa. Polion halvaannuttama Mark halusi kokea kaiken 38-vuotiaana, vaikka katolinen tausta ja muut syyllisyyttä kasaavat asiat painoivat päälle. Amerikoissa on ollut terapiatoimintaa tähänkin tarpeeseen, loppuun asti mennään. Näin ainakin 1980-luvulla tässä tosielämäpohjaisessa leffassa.

Päähenkilöt olivat rooleissaan kummalla tavalla luontevan epäluontevia. Helen Huntille ominainen totinen ja takakireä näyttelijätyyli on monesti viehättänyt minua. Valitettavasti ammattiauttajan tunnepitoinen asiakasihastuminen ei vaikuttanut tässä elokuvassa uskottavalta. Kuvauksessa oli muutakin, mihin en syttynyt.Vierastan tapaa taittaa hankalat tilanteet sitcom-vitsailulla (kun kyse ei ole sitcomista), vaikkakin ymmärrän, että huumoriyritys on selviytymiskeino. Markin tilitystilanteet katoliselle papille olivat selkeä elokuvakerrontaratkaisu, mutta jotain falskia ratkaisussa oli.

Taisi käydä vain köpelösti niin, että syksyn ensi-iltojen vammaiskuvaukset Luihin ja ytimiin ja Koskemattomuus haittasivat uusia katsomiskokemuksia. Ranskalaiset vakuuttivat moniuloitteisuudella, sitä jenkkiversiot eivät valitettavasti tavoittaneet.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Elokuvat

Avainsanat: ,

4 helmikuun, 2013 · 3:23 pm

Pullukka ratkaisee rikoksia

Vish Puri & kadonneen palvelijattaren tapaus (suom. 2012) aloittaa Mitä yksityisimmät etsivät Oy:n toiminasta kertovan sarjan. Vish Puri on vakaa delhiläisherra, keski-ikäinen punkero, joka vetää tehokkaasti ja melko hyväntahtoisesti etsivätoimistotiimiään. Hän huolehtii toimeksiannoistaan, perheestään, palveluskunnastaan ja pationsa chilikasveista.

Brittiläisjenkkiläinen kirjailija Tarquin Hall on tehnyt vakuuttavan journalistiuran ja päätynyt sen jatkoksi fiktiivisen intialaisen elämän  tulkiksi. Hän tavoittaa tekstissään hyvin värikkään miljöön ja ristiriitaisen, monikulttuurisen elämänmenon.  Lisäksi hän luo herkullisen etsijätyypin, jonka toimia seuraa mielenkiinnolla.

Kirjassa risteilevät useat selvitettävät tapaukset, joita Puri ratkaisee luotettavan avustajajoukon kanssa. Toiminta on joustavan kurinalaista ja kunkin osaamista kunnioittavaa. Puri pyrkii meluisassa epäkohtien maassa kunniallisuuteen: hän ymmärtää toimia maan tavalla, muttei alista, hyväksikäytä tai öykkäröi. Hän on perso mairittelulle (ja herkuttelulle), omahyväisyyteen taipuvainen ja päättelykyvyltään melko erehtymätön – dekkareiden valio- ja vakiotyyppiainesta intialaisin maustein.

Ajankohtaiset raiskausuutiset todentuvat tässä fiktiossa: etenkin yhteiskunnan alempisäätyiset naiset ovat julkean huutelun ja väkivallan uhan alla. Muutenkin alemmille ollaan pääsääntöisesti tylyjä. Intialainen kastijärjestelmä on voimissaan, samoin se, että asiat hoidetaan sukulais-, tuttavuus- ja korruptiokeinoin. Ihmiset vaikenevat, valehtelevat, viekastelevat ja harhauttavat kaunopuheisesti.   Sopiva kasti ja varallisuus ratkaisevat edelleen avioliittojen solmimisen. Oma lukunsa ovat antaumukselliset intialaiset äidit: he toimivat tinkimättömän puolueellisesti lastensa parhaaksi. Mikä on sitten parasta?

Suomennoksen takakannessa siteerataan Mma Ramotsovan luojaa Alexander McCall Smithiä, joka kehuu Hallin Vish Puri -sarjaa aarteeksi. Nätisti sanottu, sillä Hall selvästi varioi vanhemman kollegan ideaa, ja kirjailijoiden teossarjat ovat näin ollen sukulaissieluja. Tosin botswanalaisen elämänmenon kuvaukset ovat vähemmän väkivaltaisia ja enemmän viattoman hyväntahtoisia kuin delhiläisen vertailukohdan. Ei Hallin sarjan ensimmäinen dekkari mullistavaa uutta tuo, ei huikaise kerronnalla, eikä sommittele poikkeuksellisen vetävää juonta, mutta mutkatonta viihdettä se on. Tuotteistaminen on hyvällä alulla: neljäs sarjan englanninkielinen kirja ilmestyy tänä vuonna, kirjailijan blogi on informatiivinen, ja romaanisankarin maailmaan pääsee paneutumaan mainioilla nettisivuilla Vish Puri’s India.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus

Avainsanat: ,

31 tammikuun, 2013 · 7:37 pm

Valohahmot varjoineen

Ehdin tammikuun viimeisenä sunnuntaina Emmaan Jaume Plensan teosten näyttelyn päätöspäivänä.  Onneksi ehdin, sillä esillä oli kiehtovia valopäitä ja muita ihmishahmoja. Kuvallinen ja kirjallinen yhtyivät ja olivat enemmän kuin erikseen.

Teosten asettelu oli erittäin onnistunut. Ilmavirta liikutti leijuvia hahmoja tai kiinteiden teosten valaistus langetti varjostuksia. Ilman valoja ja varjoja teokset olisivat jääneet puolitiehen. Näyttelyesitteen perusteella Plensa haastaa katsojan elämään varjonsa kanssa ja puhumaan omin sanoin.

Plensan mukaan veistos on paras tapa tehdä kysymyksiä, ja kyllä veistosten katsojakin heräsi kysymään. Vastaukset eivät olleet ilmeisiä, vaikka hahmot antoivat vihjeitä. Veistoshahmoihin liittyi usein lauseita, sanoja, kirjaimia, numeroita ja merkkejä. Esimerkiksi lituskaiset teräshahmot oli kytketty lauseisiin, joista yksi oli: ”Mielikuvitus on tärkeämpää kuin tieto.” Taiteilijan mukaan kirjaimet ovat soluja ja vain yhdistelminä niistä tulee merkityksellisiä. Plensan käsittelyssä ne olivat moniuloitteisia.

Teosten ihmishahmot olivat silmät kiinni, buddhamaisen tyyninä. Niistä näkyi vain pää tai ne olivat kyykyssä. Toiset olivat aukkoisia, vain kirjaimista tai kuvioista hahmoiteltuja verkkoja. Silloinkin, kun materiaalina oli marmori, suipot pääkuvat näyttivät hauraan läpikuultavilta. Monissa lasikuituhahmoissa oli sisällä valo. Valon heijastus hahmon sisällä voi taiteilijan mukaan kuvata sielua. Ihmisen sisuksen kuultava hohtavuus on kaunis ajatus.

Pimeä huone, jossa oli paperimassasta tehtyjä naisenpäitä, oli harras. Kauniilla käsialalla naisten naamoihin oli kirjoitettu sanoja, kuten yhdeällä taivas ja helvetti. Onhan jokaisessa monta ja yhtäaikaa. Iso, läpikuultava teos Tatuoitu monisti samaa sanomaa. Hahmo vaihtoi väriä, ja kehoon oli kirjoitettu kymmeniä sanoja tuntojen eri puolilta.

Patsaista kannattaakin siirtää katseensa näyttelykävijöihin, kotijoukkoihin tai kaduntallaajiin – kenellä on milloin mitäkin. Jotain näkyy päälle, paljon jää näkymättä, sanat sanomatta, merkit tulkitsematta, mutta moninaisuus on olemassa.

2 kommenttia

Kategoria(t): Taide

Avainsanat:

25 tammikuun, 2013 · 9:22 am

Karl Ove kelailee

Elämän paljastelu nelikymppisenä voisi olla kiusallista kertojan traumojen ja skeemojen setvimistä, terapiatekstittelyä yleiseen jakoon. Epäilyksistä huolimatta lopputuloksena voikin olla valtaansa ottava teos, joka sytyttää ajatuskuluillaan. Välillä tinkimätön perusteellisuus myös uuvuttaa.

Karl Ove Knausgård kuvaa lapsuuttaan ja nuoruuttaan omaelämäkertansa aloituksessa Taisteluni. Ensimmäinen kirja (suom. 2011). Kasvukipujen keskuksena on painostava isäsuhde, jonka vaurioittama minäkertoja on tuomittu itsetarkkailuun ja ulkopuolisuuden tunteeseen.

Knausgård rukkaa teoksen mittaan tunnemuistin mekanismeja haluamiinsa asentoihin. Aikuinen kertoja valitsee kuvauskohteensa ja halkoo aikoja lomittaen eri elämänvaiheita. Jälki on uskottavaa ja tehokasta: taitavaa sanojen asettelua, havainnollisesti kuvattuja tilanteita ja mielenliikkeitä sekä oivalluksille tilaa antavaa kerrontaa.

Kertoja ei säästele itseään eikä muita. Voisiko tyyliä kuvata uusnaturalismiksi yhdistettynä esseistiseen filosofointiin? Romaanimaista omaelämäkerrassa on dialogien sepitys, yksityiskohtien zoomailu ja viipyily tunnelmissa. Välillä kuvauksen tarkkuus on pitkäpiimäistä, etenkin teiniajan pussikaljaepisodi koettelee lukijan kipurajaa. Monet asiat jäävät myös etäisiksi, vaikka kertoja pyrkii päästämään päänsä sisään.

Ensimmäisen osan alku on vaikuttava: kuolemaa kuoritaan paljaaksi. Teema kytkeytyy myös kirjan loppuosaan ja sitoo kokonaisuuden. Kun kertoma pureutuu isän kuolemaan ja siihen liittyviin tunteisiin ja jälkitoimiin, kerronnan tuskanhiki puskee pinnan läpi. Siihen sekoittuu tunnvyöry, mukana on monenmoista kipua ja helpotusta.

Ei ole merkityksellistä, onko kerrottu totta, fiktiota tai siltä väliltä. Tarkkuus ei tee teosta yksiselitteiseksi, se on rikkinäisen inhimillinen. Pitkitetyt kuvailutkin tuntuvat saavan perustelunsa: nuorena aika vain venyy, kärsimätön odottelu on liisteriä, se kuivuessaan takertuu ja kiinnittyy epätasaisesti. Kirja ei ole kiusallisen tirkistelevä, vaan avaa ovia ymmärtää yhtä elämää, sen avulla monia.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Avainsanat: