”Eikä kirjoittamisessa ole jatkuvuutta. On vain jotain sieltä täältä, hetkestä irti repäistyä, päivien välistä kertyvää nukkaa. Vuodet putoilevat kuin lehdet, tuuli puhaltaa ne miten sattuu. Ja miksi aina sama tunne? Kuin kaikki olisi aina tapahtumaisillaan ja lumikin ulkona vain satamaisillaan.”
Joel Haahtelan romaani Tähtikirkas, lumivalkea (Otava 2013) on hämmentävä. Alkuksi se on ontto, tarkoitustaan vailla kuten minäkertojansakin, kunnes se vähitellen täyttyy, syvenee ja viimeisillä sivuilla sinkoaa silkkaa selkeää sanomaa. Vaikutun.
Minäkertoja ei kirjoita päiväkirjaa vaan menneelle rakastetulleen kirjeitä, joita ei ole koskaan tarkoitus lähettää. Lukija pääsee melankolisen miekkosen mielen matkaan. Matkailija aloittaa Pariisista 1889, poikkeaa ensimmäisen maailmansodan alla Berliinissä, käy kaukomailla 1923, ja päätyy toisen maailmansodan kynnyksellä saksalaiseen parantolaan. Valitut kuvausajat eivät ole sattumaa, ne ovat eurooppalaisihmisten kännekohtia, ja syrjähyppy 20-luvun viidakkokaupunkiin muistutus siitä, että jossain vaiheessa Seinen sillatkin voivat autioina peittyä murattiin.
Olen aina pitänyt Joel Haahtelaa tyyliltään keskieurooppalaisena impressionistina, ja kas, romaanin alussa päähenkilö kiihtyy impressionistisesta taiteesta. Teksti myötäilee tätä: kerronta koostuu kirjeenkirjoittajan vaikutelmista. Toisaalta myöhemmin ekspressionistinen teatteri tekee kertojaan vaikutuksen, se vastaa särkyneiden pyrkimystä selviytyä rikkonaisessa maailmassa. Yksi ihanne säilyy alusta loppuun: Vermeer, toden ja tunteen yhdistävä, seisauttavan selkeä maalausmestari.
Tekstin yksi ainesosa on älykköelitistinen ajan ilmiöiden nimeäminen, millä minäkertoja ikään kuin pyrkii ankkuroimaan itsensä olemassa olevaan. Muuten kirjemuoto pitää lukijan tiukasti kertojan rajaamassa mielen tiiviössä. Ajoittain saa johtolankoja päähenkilön elämäntrgediasta, persoonasta ja ihmissuhteista. Yhden (tai kahden) yksityisen ihmisen harhailuun on kudottu tukku isoja teemoja identiteetin häilyvyydestä ja (vaatimattomasti) elämän tarkoituksesta. Ja rakastamisesta.
Välistä lukija ahdistuu kertojan kanssa, niin koville ottaa elämän imitoiminen. Pakonomainen kirjaaminen on kertojalle tiukkaa yritystä pysyä jonkinmoisessa yhteydessä ohi etenevään elämään. Musta aukko vetää kertojan tihenevästi sisäänsä, silloin teksti hiljenee. Useasti hän on kuin itsensä kaksonen tai kopio, ote haurastuu:
”Olen pelkkää metaforaa koko ihminen. En osaa elää, en edes kirjoittaa. Haluaisin kirjoittaa kaiken niin kuin se on, mutta huijaan itseäni ja sinua, tärkein jää aina kirjoittamatta.”
Ehkä tärkein jää häneltä kirjoittamatta, silti loppuosan kielestä hajonneet perhos- ja tähtihahmot kertovat painavaa asiaa. Tärkein on se, että välistä tavoitteettomalta tuntuvalla jaarittelulla on tarkoitus ja kertojan elämällä on ollut merkitys. Tämä humaani ihmisoikeuksien ylistys kirjautuu sukupolvien päästä romaanin päätöslukuun. Jokaisen elämä on arvokas ja jokaisella on oikeus tulla muistetuksi, sairauden nujertamanakin, etenkin sairauden nujertamana. On hienoa, että ihmisyyden julkilausuma tarjotaan ylväästi ja suoraan, kaukana ovat kyynisyys ja ironia.
Haahtelan perhosvaikutus tuntuu.
Haahtelan tarkka arkikuvailu sulaa säännöllisesti kielikuviin. Havaintojen lomaan lausutaan aforistisia ja runollisia elämäntotuuksia. Edellinen romaani Traumbach on turhan etäinen korukielinen impressio (blogissani 12.7.2012), mutta muutaman vuoden takainen Lumipäiväkirja (Otava 2008) on hengeltään uutuusromaanin etiäinen ja henkilöt sen sukulaisia. Myös sen alakulossa on samaa, samoin päähavainnossa elämän pyhyydestä, mutta tyyli on uutuutta suoraviivaisempi ja kerronta polveilevampi, jotkut virkevyörytykset tosi huikeita.
Haahtela houkuttaa minut näin poikkeukselliseen laveuteen. Enkä ole tässä paljastanut kuin murto-osan kirja-ajatuksistani. Tähtikirkas, lumivalkea on romaani, johon tykästyn sitä enemmän, mitä kauemmin on lukurupeamasta. Ymmärrän kyllä, että Haahtelan teos saattaa myös väsyttää ja ärsyttää. Mielentilani sattuu olemaan juuri nyt elokuun loppuhetkinä otollinen juuri tälle. Romaanissa on olemisen sähkötystä. Siinä on ajallisuutta ja ajattomuutta, joka välillä lavenee tähtitaivaalle ja välillä laskeutuu mustan maan valoisiin laikkuihin. Ja se synnyttää velvoituksen ihmisenä olemiseen.
”Ehkä nämäkin ajatukset ovat tarpeellisia, niin kuin lyijy, joka estää laivaa kaatumasta.”
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 