Ettei Pispalan kiviin löisi varpaitaan

Kristiina Harjulan Pispalan kiviä (2013 Karisto) on tavallinen romaani. Ja nyt on korostettava, että tavallisuudella on tamperelaisittain myönteinen merkitys. Lisäksi se tarkoittaa joukosta erottumatonta tyytymisen tilaa.

Romaanissa kuvataan pispalalaisen perheen elämää 1950-luvulla. Pieni tyttö kasvaa ilmapuntariasemassa epävakaan äidin ja viipperämäisen isän tasapainottomassa suhteessa. Onneksi tukena on vakaa mummu. Elämän totuuksia toitottava puutalokortteliston väki valmistaa osaltaan realiteetteihin. Tyttösen pitää oppia pärjäämään ja selviämään elämässä toisin kuin sukupolvet sitä ennen.

Kirjan herkkua on tamperelaisen työläismentaliteetin tavoittaminen. Ollaan varuillaan, ettei tule sanomista, ja vaikka murheita olisi, niistähän ei itse puhuta. Muut puhuvat senkin edestä. Vähätellään, valitetaan, kytätään, päivitellään. ”Semmosta se on”, kuitataan tragediat, raadanta ja niukkuus. Myönteisiä asioita ei julkisesti huudella. Jos joku asia maittaa ja se sanotaan ääneen, se ilmaistaan: ”Liian hyvää”. Omia ei hellitellä, ettei luulla liikoja, joskus voi lipsahtaa sanoin hyvänäpitoa: ”On ny siinä”. Korkein olemisen aste on tavallisuus. Tavallisuuden tiliin voi lukea epätavallisen, kunhan se vain jatkaa linjakkasti arjen ankaruuden linjaa:
”- Se siinä vaan on tavallista, että kaikki yrittää jotenkin pysyä henkissä ja siinä sitten tulee tehryks kaikenlaista ja kolhittua toinen toistaan ja itteensä. Paitti jos ei enää ole mitään takatietä, semmosta varasuunnitelmaa niin kun sillä sun oravallas [Kiven runo Laulu oravasta]. Sillon pitää vaan sitten lähtee elämästä.”

Tampereen takamailla kasvaneelle asenneilmasto on kuin kotona käymistä. Muu miljöö ei niinkään, sillä Pispalan omaleimaisuus tulee romaanissa oivasti osoitettua, samoin ajankuva. Luokkarajoja ei ruukata ylittää, köyhät ovat kunnon ihmisiä (vaikka ryyppäävät, kirjoilevat ja tappelevat). Sota on tuoreessa muistissa, mutta niin on vielä sisällissotakin. Niistä vaietaan, vaikka vaikutukset näkyvät ja tuntuvat. Miehistä sodat ovat tehneet vähintään kekkeruuseja, naisten pitää selvitä ja kestää. Olla reippaita ja pitää huolta.

Pispalan kiviä jatkaa asetelmiltaan sodanjälkeisen tamperelaiskirjallisuuden perinnettä. Tämänkin romaanin henkilöillä on jo monesssa polvessa kiinnostus kirjalliseen sivistykseen ja lukuharrastukseen, vaikka se onkin monesta porvareiden noloa puuhastelua. Kirjallisuutta siteerataan, ja vielä sitä useammin heitetään lauluvärssy sopivaan tilanteeseen. Ja koitetaan saada viimeinen sana, jossa kuuluu aitotamperelainen nasaali ja painokas murresoundi.

Tyynesti eläytyen ilmaistut kohtalot koskettavat. Tarina tavoittaa herkullisia, kitkaisia ja herkkiä tilanteita. Valitettavasti ihan lopussa rytmi tökkää: näkemyksellisyys vaihtuu selittelyyn ja pitkittämiseen. Viimeiset parikymmentä sivua kannataa unohtaa ja olla mukana muussa rehevänrepivässä lähihistorian elämänmenossa.

5 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

5 responses to “Ettei Pispalan kiviin löisi varpaitaan

  1. Kuvaat kirjaa ja sen tunnelmia niin ilmeikkäästi, että tekee mieli heti tutustua siihen tarkemmin.
    Miten tuo ilmapiiri onkin niin tuttu; ei siis pelkästään hämäläistä mentaliteettia. Varsinais-Suomi ei tosin kaukana Hämeestä olekaan.

  2. Länsisuomalaista taitaa tuo olla, jopa yleissuomalaista kasvatusilmapiiriä vuosisatojen ajan… Tässä kirjassa se on erityisen tutuksi puettu!

  3. Ritva Suhonen

    Aivan erinomainen lapsuuden ja Pispalan kuvaus!
    Sääli, ettei kukaan lukeva ystävä (kun ei kerran kustannustoimittaja) älynnyt kertoa, että löpun löpinät saivat tunnelman lässähtämään!
    Yhdyn aivan kaikessa kommentteihisi!

    • Eikö vain elämänmaukuista kasvukuvausta! Lukemisen ja bloggaamisen jälkeen luin Aamulehden haastattelun kirjailijasta: paljon on paperille siirtynyt omakohtaista, hän tunnusti. http://www.aamulehti.fi/Kulttuuri/1194796802226/artikkeli/pispalalainen+kirjailija+kristiina+harjula+aika+armahtaa.html

      Sen takia loppuselittelylyä ei varmaan saatu pois, tai kustannustoimittaja ei ollut tarpeeksi tomera. Oli kiva lukea lukukokemuksesi 🙂

      • Ritva Suhonen

        Kiitos Aamulehden linkistä!
        Uumoilinkin omaeläkerrallista taustaa teokselle, mutta silti: se olisi ollut upea ilman lopun turhaa ja aivan erityyppistä selittelyä.
        Aika monet viime aikoina lukemani kirjat ovat kärsineet siitä, että sivumäärää on kasvatettu ylenmäärin – usein kaksikolmasosaa olisi ollut parempi kuin pitkitetty ja huono lopetus.
        No – helppo arvostella ja tavattoman vaikeaa luoda romaani, jossa ei jonkun lukijan mielestä olisi korjattavaa.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s