11 marraskuun, 2012 · 5:03 pm

Lola, nukkearvoitus

Nuori mies murhataan. Estonia uppoaa. Mies hyppää tavaratalon sisäpihaan lytistyen. Talo palaa. Nainen lukee veneen kajuutan turvassa puutarhakirjoja, samalla kun kannelta katoavat poika ja mies. Anorektikko kuolee, perässä äiti syöpään, isä kohtaukseen. Ei kannata pelästyä: nämä eivät ole oleellisia juonipaljastuksia. Monika Fagerholmin romaani Lola ylösalaisin kertoo traumatisoivista menetyksistä, väkivaltaisistakin, mutta lisäksi: ”Ja se mikä on tuhoutunut ja mennyt palasiksi, voi tulla taas ehjäksi.” Teosta on kutsuttu trilleriksi, mutta kyllä se pursuaa lajimäärityksen yli.

Näin MTV3:n Kirjapiiri-ohjelman haastattelun Fagerholmista. Hän korosti siinä emotionaalisen totuuden ilmaisemista, eikä se luonnistu taitavin rakentein, kerrontatekniikoin tai sanailuin. Hänestä asioita ei voi oikein sanoin ilmaista. Fagerholm luottaakin kerronnassa rytmiin, oikeassa elämässä tekoihin.

Rytmi onkin romaanin leimallinen piirre: sanat soljuvat virkkeiksi, välillä riitasoinnussa, välillä tasatahtia. Emootion, rytmihäiriöisen sydämen, pomppiva syke. Minusta Fagerholm on realismiakin realistisempi kertoja, kunhan se ymmärretään totuudelliseksi tavaksi tallentaa päänsisäistä.

Eri henkilöiden virtaava tajunta pyörittää tarinaa toiston, tempoilevan etenemisen, välillä vajaiksi jäävien ajatuskulkujen avulla, sotkien asiaankuulumattomia mieleenjohtumia ja havaintoja juonen kannalta oleellisiin. Niin ihmisen mieli ja havoinnotkin toimivat, epäloogisena asiasta ja ajasta toiseen pomppivana ja palaavana sotkuna. Romaanissa sanotaan osuvasti: ”Nämä ”kuvat” siis. Esimerkiksi. Ja jos siis kuvaa kaikkea näin, tähän sävyyn, ja passiivimuodossa, niin syntyy taitavaa etäisyyttä -”

Fagerholmilla on ainutlaatuinen ote lapsuuden ja aikuisuuden rajaan. Ääritunteet ja kasvukivut valtaavat kaiken, vyöryävät, eikä niiden jäsentämiseen ole keinoja. Nuorison lähipiirin aikuiset eivät ole sen kehittyneempiä, ja usea kirjan tyttöistä on syntynyt lolitamaisista lapsiäideistä. Pikkukaupunki on sulkeutunut, kaikki luulevat tuntevan toisensa. Fagerholmin romaaneissa on twinpeaksilainen tunnelma, jotain on pintaidyllissä vähintään vinksallaan. On kuin katsoisi kalansilmäobjektiivilla, ja kuva on pullistuneen vääristynyt.

Romaani ei ole helppo, valtava henkilömääräkin sotkee sitä (ja valistunut lukija löytää henkilöluettelon vasta lopusta pinnisteltyään henkilömuistiaan koko tarina-ajan). Ehdottoman kiehtova se on. Kyllä tekstiä olisi voinut lyhentää, mutta toisaalta juuri näin todentuu vaihtuvien elämänkriisien kaoottinen kokemustapa.

2 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus

Avainsanat:

9 marraskuun, 2012 · 8:23 pm

Nukuksissa

Nuku lähelläni on jälleen yksi kertomus haahuilusta ja aloilleen asettumisen mahdollisuudesta. Tässäkin elämän suunta on ollut sumuinen, mutta utuisuus heikkenee hitusen kuoleman lähellä. Riku Korhosen versio elämän kirkastuksesta kuoleman varjossa on hailakka. Aika moni syksyllä lukemani kirja on kotoisin samasta teemasta, ja verrokkiromaanit ovat sattuneet olemaan tätä elävämpiä.

Lukija tahtomattaankin kilpailuttaa lukemaansa, suhteuttaa lukukokemuksiaan odotuksiinsa ja aikaisempiin elämyksiinsä. Jos luettu ei herätä tunteita, virkistä ajattelua tai anna uutta kulmaa elämään tai ihmisiin, kokemus jää yhdentekeväksi. Toisaalta uskon, että lukukokemusta sotkee lukijan vireystila: eri tilanteissa sama teksti voi saada aivan erilaisia merkityksiä. Korhosen romaanin lukeminen tapahtui täysikuun aikaan, vaan ei onnellisten tähtien alla.

Päähenkilön apeus, ahdistus ja haparoivuus on tarkasti piirretty. Tunne-elämä ilmaistaan toimintana ja mielensisäisen kuvailuna. Passiivis-aggressiivinen mies on tempoileva angstaaja, avuttomuuteensa hän usein kätkee defensseihin, tavallisimmin öykkäröintiin. Hahmo on epäsympaattinen, muttei kiinnostava, ei häneen kiinny tai toikkarointiin eläydy.

Mielenkiintoista nykyromaaneissa on raamatullisten nimien käyttö. Tässä teoksessa tarinan käynnistäjänä on Tuomas, epälyn selättämisen kuva. Riikka Pulkkisen romaanissa kiirastulessa kärvisteli Maria. Muutenkin nämä kirjailijat painiskelevat samassa sarjassa kertojina, Korhonen on miesriikkapulkkinen kielellisessä koreilussa. Nuku lähelläni käy patetian puolella. Vertauskuviakin ripotellaan – voi kaupunkierämaan Eedenin puutarhaa ja puutarhanhoidon elvyttävää vaikutusta.

Romaanissa ihmissuhteita etäältä ja tarkkaillen katsellut henkilö antaa itselleen mahdollisuuden suojapanssarin riisumiseen. Kalseassa romaanissa on siten inhimillinen viritys, vaikkei termostaatti kovin korkeaan lämpöön olekaan asetettu. Viehättävää romaanissa on se, miten siinä kuvataan heräävän suhteen varovaista, epätäydellistä ja hermostuttavaa kehittymistä, samoin etenevän suhteen riitaisuuden hyväksymistä. Eihän se omaperäistä ole, että oikean naisen (ainakin toistaiseksi) avulla on miehellä mahdollisuus siedettävään elämään, vaan eipä se elämällevierastakaan ole. Ihmisen ikävä toisen luo, ja silleen.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus

Avainsanat:

3 marraskuun, 2012 · 8:47 am

Norjalainen puu

”Surua ei paranna viisaus, ei rehellisyys, ei vahvuus eikä hyvyys. Voimme vain surra loppuun asti ja oppia siitä jotain, mutta opimmepa siitä mitään tahansa, se ei auta meitä kohtaamaan seuraavaa odottamatonta surua.”

Pyhäinpäivän aamuna luin loppuun Haruki Murakamin romaanin Norwegian Wood. Siinä opetellaan elämää, jossa kuolema on ohittamaton. Joillekin kuolema on vääjäämättömästi lähestymässä, joillekin vaihtoehto, joillakin on voimia valita elämä. Jos toiset valitsevat kuoleman, toiset joutuvat elämään sen päätöksen varjossa.

Romaanin parikymppiset joutuvat setvimään isoja asioita, esimerkiksi seksuaalisuuden ja kuoleman arvoitukset kietoutuvat romaanissa toisiinsa. Sopivan elämänasennon etsintä, muiden kaltaisten tavoittaminen tai tavoittamattomuus sekä mielen tasapainon ailahtelut ovat kertomuksen ydintä.

Tapahtumat sijoittuvat 1960-luvun japanilaiseen kaupunkielämiseen, mutta tarina on täysin ajaton. Watanabe on kiehtovasti kuvattu nuori mies: hukassa ystävän selittämättömän itsemurhan jälkeen, kuin heitettynä harmaalle, autolle kivikkorannalle selviämään hämillään yksinäisen surun kanssa. Naoko ja Midori ovat kaikkea muuta kuin elämänlankaa suoristavia naishahmoja. Vyyhteen sekoittuu kummallisella tavalla myös keski-ikäinen hullunviisas Reiko. Huomattavaa on, että perhe tai vanhemmat ovat näkymättömiä ja osattomia nuorten aikuisten elämässä.

Kirjan odottava, toisaalta alakuloinen ja toisaalta mahdollisuuksia avaava tunnelma vie mennessään. Murakami on arvoituksellinen kertoja: lukijana en pääse tarinan edelle, en arvuuttele tulevaa tai etsi erityisesti merkityksiä. Murakami vie minulta kirjoissaan kaikkitietävän lukijan mahdollisuudet ja antaa selittämättömän lukunautinnon. Minun ei tarvitse ymmärtää henkilöitä tai tapahtumien käänteitä. Menen vain mukana.

Kirjan tunnelmaan jää lillumaan. Tehoa lisää ääniraita ja marraskuinen harmaankostea ikkunanäkymä. Kirjakokemus voi piirun verran auttaa hyväksymään rajallisuuksia.

”Kaikki me ihmiset (siis kaikki, sekä terveet että vähemmän terveet) olemme epätäydellisiä ja elämme epätäydellisessä maailmassa.”

Romaaniin pohjautuvan elokuvan katsoin lukemisen perään. Elokuvaan siirtyi odotetusti vain romaanin pintataso, joten kokonaisuus supistui melodraamaksi. Nuoriso oli odotetun haurasta tai haavoittuvaista, mutta romaanin monet sävyt kaventuivat perusväreiksi.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus

Avainsanat:

24 lokakuun, 2012 · 9:00 pm

Vieraalla maalla kaukana

Riikka Pulkkisen uutuusromaanin päähenkilön nimi ei liene sattumaa. Tämä Maria kyllä odottaa vapahtajaa, vaan ei ole sen äiti, eikä yrityksestään huolimatta itse pyhimysainesta. Maria elää uskotonta kautta: pappina hän on menettänyt vakaumuksensa, vaimona hän pettää miestään. Lankeamisen jälkeen on kuitenkin mahdollisuus vapahdukseen, armoon, ihmisen osan hyväksymiseen.Tarinassa taidetaan tähdätä siihen, että jokaisen pitäisi kasvaa oman elämänsä mariaksi, oman vapahtajansa synnyttäjäksi.

Vierautta tarkastellaan moniulotteisesti: etninen perimä, asuinmaa, keho, mieli, tunteet ja etäisyys läheisiin. Se koskee minäkertojaa, hänen äitiään, lapsiystäväänsä ja vuokraemäntäänsä. Fataaleinta on itsestään vieraantuminen. Vieras-romaanissa on paljon kaikkea. Miljööt vaihtuvat, aikatasot vuorottelevat, eritasoisia eri henkilöiden menetyksiä ilmestyy juoneen toistuvasti ja kieli rönsyilee.

Liha muuttuu sanaksi, sana lihaksi. Loogista romaanille on, että anoreksian sanallistaminen on oikeastaan melko mässäilevää. Myös muut ruumiin tuntemukset, etenkin tanssi ja rakastelu, on ilmaistu aistituntumalta. Kerrontaan haetaan havaintojen rytmiä ja liikettä, ja välillä niiden voima vaatii kielen ja rivityksen hajottamista proosarunoksi. Kerronta myötäilee myös minäkertojan piinaavaa itsetarkkailua ja pingoittunutta irtipäästämisen kilvoittelua.

Totta-romaanin itsetietoiseen viritelmään ja kaunopuheisuuteen suhtauduin varauksellisesti. Tässä romaanissa oli samaa ylivirettä. Ystävätytön kuvaus ja päiväkirjaosuudet vaikuttivat haetuilta, samoin kliseiset seurakuntatyöläiset. Vierastin aluksi Vieraan kielellistä koreilua, mutta loppua kohti hyväksyntäni lisääntyi. Pulkkinen tavoittaa uutta ilmaisua aihevyyhtiin, ja vähitellen lientyy jopa kireä itsensä vakavasti ottamisen tunne.

Koskettavaa on se, mitä seuraa, kun nuori tyttö menettää äitinsä, koittaa selvitä tuntemattomaksi jääneiden juuriensa ja uhkaavan naiseutensa kanssa, eikä keksi muuta keinoa kuin surun torjunnan, ruumiin hallinnan ja tunteensiirron tuonpuoleiseen. Sama kamppailu saa aikuisuudessa uusia muotoja. Romaanissa pysäytti myös kohtaaminen pahaa tehneen pojan äidin kanssa, mikä on tarinassa vain pieni väläys, mutta siinä on suuri aihe, oman romaaninsa mittainen. Loppu on suloinen: on sovituksen mahdollisuus, on armoa ja toipumista, myös uusi vieras tulee tutustuttavaksi ja tutustumaan.

Lukukokemukseeni sekoittui se, että Vieras on ensimmäinen lukemani e-kirja. Olin vieraassa maastossa hieman hätääntynyt tekstinetsijä. Pidin kiinni lukijan ja kirjan sanattomasta sopimuksesta, tiesin siis lukevani romaania. Uusi muoto kuitenkin vei minulta keho- ja aistituntemuksia, joita en ole ymmärtänyt lukemiseeni kuuluneen: sivujen sivelyn, kirjan kääntelyn kesken kaiken, kansikuvan toistuvan vilkuilun ja sivujen lehteilyn, etenkin sivujen sormituntuman. Sain tilalle ruutunäkymän vilahduksen keveällä napautuksella ja etenemisen salaperäisen sokkona, selailematta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus

Avainsanat:

17 lokakuun, 2012 · 7:32 pm

Sodankäyntejä

Toisen maailmansodan loppuvuodet vaikuttavat juuri lukemieni kahden romaanin päähenkilöihin. Toisessa sota on symboli, toisessa se isolta osin määrittää elämänkulkuja.

Riikka Alaharjan Maihinnousu-romaanissa normandialainen sotatutkija opastaa turisteja ja kipuilee eronsa kanssa. Hän käy sotaa rikkoutunutta liittoa, petetyksi tulemisen tunteita ja lapsen sairastumisen aiheuttamaa kauhua vastaan. Kytkös Normandian maihinnousuun jää vain siteeksi, siitä olisi ollut enempään.

Kokonaisuus ei täysin vakuuttanut – aivan kuin tarina olisi turhan lähellä ja seurauksena on kerronnan jäykistyminen raportinomaiseksi. Päällekkäisten perhekriisien vaikutus tosin on sellainen, että kirjassa tavoitettu putkinäkövaikutelma on uskottava. Hieno veto on päähenkilön kiinnittyminen Idols-kisaan; tunteensiirto saa aikaan kertojassa ja kerrotussa elonmerkkejä.

Yhteistä Maihinnousu– ja Sofi Oksasen Kun kyyhkyset katosivat -romaaneille on miehen ja naisen kykenemättömyys vuorovaikutukseen. Etenkin romaanien miehet kieltäytyvät puhumasta, puhumaton ja läheisyyttä vailla oleva yhteiselämä kyllä voisi heidän mielestään jatkua. Muuta yhteistä on turha romaaneista kaivella.

Harmillisesti Oksanen hukkaa hyvät ainekset. Henkilöasetelmat ja tapahtumat antaisivat monia mahdollisuuksia unohtumattomaan kuvaukseen ihmisistä tunteiden, ääriolosuhteiden ja historiantapahtumien valintatilanteissa. Nyt tuloksena on jäsentymätön klöntti, johon en saanut otetta.

Suutelevat opiskelijat Tartossa – voisivat olla Oksasen romaanin henkilöitä.

Keskeiset henkilöt jäävät etäisiksi, pintapuolisiksi ja siksi käsittämättömiksi. Jotain oleellista jäi minulta selvästi tajuamatta, sillä ilmiantajan käärmemäisyyden perustelu laskelmoinnilla, rintamaosaamattomuudella tai kaappihomoudella on riittämätöntä. 1960-luvun osuudet olivat puuduttavia, kiinnostavista osasista syntyi tylsyyttä. Naispäähenkilön kohtalo oli sekin oikopolutettu: se oli perustellusti pettymyksistä koostuva, mutta jää hailakasti kuvatuksi, eikä kaikesta yrityksestä huolimatta koskettanut.

Aikatasovuorottelu voisi toimia, mutta tarinaa ei ole nyt tarpeeksi kirkastettu. Pysyminen vain 40-luvulla olisi voinut tällä kertaa auttaa. Romaania olisi pitänyt vielä vuoden verran työstää, terävöittää ja tiivistää. Hyi kustantajan hoppuilulle! Kaikki sympatiat kyllä Oksaselle, koska Puhdistuksen jälkeen odotukset ovat olleet kohtuuttomat.

Luin romaanin hotellissa nimeltä Dorpat, mutta virolainen paikallisvärikään ei siis auttanut. Hyvä puoli melko tympeässä lukukokemuksessa oli se, että hotellin nimi sai selityksen: se tarkoittaa Tartoa, saksan kielessäkin käytettyä vanhaa nimitystä. Muuten Tarto oli viehättävä, pittoreski pikkukaupunki.

Dorpatin keskustan nykyilme – samanlainen kuin sota-aikana. Paitsi liikennevalot. Eikä lähistöllä sodanaikaisia keskitysleirejä.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus

Avainsanat: ,

10 lokakuun, 2012 · 5:50 pm

Susi ja Peuramies

Nanna Susi on väkevä maalari. Tennispalatsi on antanut suurille maalauksille tunnelmatilan. Kritiikki marisi näyttämötilan valaistuksesta, mutta mielestäni se teki oikeutta töiden tekstuurille. Aiemmin en ole ollut Suden töistä järin otettu, mutta nyt kerrokselliset ja paksut väripinnat elivät.

Eivät teokset minulle helposti auenneet. Sanallisena ihmisenä takerruin nimiin, joiden arvoituksia yritin maalauksista selvittää. Jokainen varmasti voi löytää niistä omia mieltä myllertäviä tunnelmia. Ensimmäinen maalaus nimineen jo heilautti: Kuka kertoo meille, että on tullut aika kääntyä.

Ilmiselvien symbolien käyttö oli humoristista: huulet leijuivat siellä täällä, kyyneliä oli niin sinisiä kuin punaisia. Karmiininpunainen väri kertoi omaa tarinaansa lehdettömissä puissa, kuusissa ja kerran leppäkertussakin. Leijuva kuusi on kiehtova, pistäväoksainen pyhä pihapuu, mutta Suden töissä usein se jököttää niin yksin. Hopeanvaaleat kuultavat taustat vuorottelivat tummien tai sinisävyisten paksujen pintojen kesken. Kokemus antoi virikettä monille aisteille: tuore maalintuoksu lisäsi tehoa.

Sielussani on Osmo Rauhalan töiden mentävä aukko, koska hänen ensimmäinen näyttelynsä Tampereella 1992 oli minulle erikoiselämys. Esikoinen oli silloin valvottava vauva, ja mielentilani hämäryyden keskellä peuramaalauksien seesteisyys pysäytti. Saatoin vain olla ja rauhoittua selittämättömän jatkuvuuden edessä.

Kiasman näyttelyyn Rauhala on koonnut nyt Elämän kirjan. Teemana on muisti ja rakenteet luonnossa ja luontokappaleissa. Kappaleiksi ovat menneet myös maalaukset: ne ovat vähintään palasteltu tai muodot ovat muita kuin neliskanttisia. Symboliset tutut hahmot – peurat ja linnut – ovat nytkin esillä, mutta usein osina, palasina. Muut elikot – norsu, rotat, hyöteiset – valtaavat myös alaa. Symboleina ovat lisäksi muut luonnon rakenteet, kuten tähtikuvio, seitti ja hunajakennosto, lisäksi matematiikan ja kirjoituksen kieli ovat merkein läsnä.

Näyttelyn osasista Peliteoria jäi minulle etäiseksi. Muisti-osuudessa oli kiinnostavia teoksia. Lukutaito-teos oli peuran ja kirjainten kokoelma. Muodon saattoi tulkita olevan kyljellään makaava muotopuoli A tai rakennuspiirtäjän kolmioviivoitin. Muistin hauraus ja merkitys oli Elämän kirjassa läsnä, ja minua koskettavaa siksikin, että suren muistin hämärtymistä päivittäin. Maalaus Muista unohtaa kaikki oli lohdullinen: tuon muodollisesti vastakohtaisen sanayhdistelmän kuvana oli kaunis lohkottu kolibri, jota ilmavasti kannattelee rajallisesti jatkuva koristeellinen kasviornamentti. Unohdus on osa muistin olemusta. Olkoon niin, luonnollinen vääjäämättömyys.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Taide

Avainsanat: ,

6 lokakuun, 2012 · 2:32 pm

Rikos ja ratkaisu

”Vehmaksen mielestä onnistumiset veivät tästä maailmasta huomion kaikelta siltä hyvältä, mitä saavutettiin ilman onnistumisiakin.”

”Ei elämässä mitään valmiiksi saa, hän huomasi, hyvä kun ehtii sirpaleet imuroida.”

”Ei mielenrauha ollut sitä, että kaikki oli hyvin, mielenrauha oli sitä, että hyväksyi rauhattomuuden ja koko tämän epävakaan elämän, sen pohjimmaisen elämänluonnon.”

Petri Tamminen tiputtelee sinne tänne romaaniinsa pistämättömiä aforismeja. Niitä voisi poimia kymmeniä erittäin ekonomisen kerronnan keskeltä. Rikosromaani (Otava 2012) on tarina takaa-ajosta, jossa on kysymys keskeneräisen elämän hyväksymisestä – rikoskin on ihan toista sorttia kuin dekkareissa.

Poliisimies Usko Vehmas jahtaa ihmisten tasapainoa järkyttävää Ångströmiä. Uhrina ovat esimerkiksi kumpulalainen ihmisyhteydet menettänyt kirjastovirkailija, elämänpelosta kärsivä oulunkyläläinen opiskelija ja uskonsa heittänyt pitäjänmäkeläinen pappi. Heikossa hapessa on etenkin menetyksen, syyllisyyden ja yksinäisyyden kalvama Vehmas. Välillä etenemisessä on junnaavuuta. Aika pian huomaa, että inha rikollinen on hieman päälleliimattu allegoria. Oudolla tavalla teos on juoniromaani, vaikka pohjimmiltaan ei ollakaan jahtaamassa rikollista vaan elämänotetta. Isoin haaste ihmiselle ei ole syyllisen etsintä, vaan ratkaisuiden löytäminen ja epätäydellisyyden hyväksyminen.

Tammisen lauseet ovat napakasti aseteltuja klapeja tiiviissä puupinossa. Kirjailija itse kertoo kirjoittaneensa joka lauseen noin 17 kertaa – siitä siis syntyy vaivaton kielen selkeys. Kuvauksesta välittyy myös lämpöä ja viistoa huumoria.

Tällä kertaa kirjailija sotkeutui lukukokemukseeni: olin lukenut kirjasta kolmasosan, kun jäin Turun kirjamessuilla kuuntelemaan Petri Tammisen haastattelua. Enpä olisi osannut yhdistää, että Ångsrtöm on myös fysiikkaan liittyvä atomimittayksikkö, kooltaan jotain käsittämättömän pientä, valon aallonpituuksien mittauksissa käytetty. Mitäpä jos en sitä olisi koskaan saanut tietää? Miten se olisi muuttanut lukukokemustani ja tulkintaani? Tällainen hämmenyksen tilaan joutumiseni taitaakin olla juuri tammista. Elämässä ei voi olla varma, pintapuolisesti joltain näyttävä voikin olla jotain muuta.

Kaunokirjallisuudessa on kysymys elämästä ja minusta. Siksi on pakko pamauttaa vielä yksi sitaatti. Näin voi ilmaisunsa hienosti hionut kirjailija niitata romaanin ensimmäisen kappaleen loppuvirkkeellä tarinalleen elämänmittaisen sitkon:

”Elämä on elettäväksi annettu, ja jos kansa kaikenlaista murehtiikin, niin yleensä ihan muuta kuin sitä, mikä sitä odottaa.”

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus

Avainsanat:

1 lokakuun, 2012 · 4:20 pm

Siel on hieno hietakehto

Sirpa Kähkösen romaani Hietakehto itketti jo sivulla 60. Sota-ajan näkökulma on korostetusti kotirintaman lasten, jotka ovat lähinnä isättömiä tai äidittömiä, vähintään henkisesti puoliorpoja. Henkilögalleriassa on myös aikuisia: johtaja, tohtori, toimittaja, taiteilija, muusikko, rouvia ja palkollisia; kaikki elelevät elokuussa 1943 Kuopion lähellä olevan huvilan läheisyydessä. Lähes jokaisella on arpia lapsuuden nutistavasta kasvatuksesta, mikä onkin yksi romaanin teemoista.

Luokkajako on selvä, mutta ihmeellisesti ohi aseman riittää lämmönpilkahduksia lapsille. Romaanin alun hätkähdyttävin kuva on, kun tämä joukko todistaa vaikuttuneena orvon, puolikielisen kahdeksanvuotiaan tytön orastavaa lukutaitoa.
”Charlotta tuijotti vain kirjaansa ja luki, ja kuvat syttyivät ja sammuivat hänen mielessään, ja hän lipui niiden joukkoon, ja lampunvalossa häilyvä pöytä oli kuin se kaukainen saari josta hän luki, ja sitten hän tuli viimeisille riveille ja rytmi oli hänessä ja oli helppo lukea vaikeatkin sanat, ne joita ei ymmärtänyt muutoin kuin osana sointia: – -.

Lapsi lukee siis Kiven runon ”Lintukoto”. Kun vielä romaanin nimi on traagisesta Kiven lapsenhautausrunosta, lukija saa aikamoisen alkujohdattelun. Se pistää jännittämään, mitä pienille voi tapahtua. Miten autuasta on kuitenkin, että joillakin on jonkinlaiset lintukodon hetkensä, vaikka sodan vaikutukset ovat koko ajan elokuun viimeisen viikonlopun valon ja lämmön varjona.

Kähkönen on taiturimainen sanailija. Hän osaa yhdistää vanhanaikaista ja vakavaa tyyliä elävään puhekieleen. Kielen rytmiin on nautinnollista vaipua. Ei voi kuin ihailla, millaisia ja millä tavalla totuuksia elämästä kerrotaan. Myös kuvattu postikorttimaisema lähtee pikana lukijan verkkokalvolle.

Kirjailjan vahvuus on henkilöiden kuvaamisessa. Jokaisen noin kymmennen henkilön olemisen ydin selviää, on sitten kyse isättömästä pojasta, äidittömästä tytöstä, murrosikäisen kaipuusta, rintamalomalaisen irrallisuudesta, velvollisuuksiaan noudattaneesta vaihdevuosilaisesta tai uurastuksesta väsyneistä äideistä. En usko, että sota-ajan ihmiset antoivat itsensä eritellä tuntojaan siten kuin romaanin henkilöt tekevät. Kähkösen moderni ihmiskuva on kuitenkin nykylukijalle käsitettävä ja tosi. Perustunnot ovat toisaalta ajattomia: ihmisen tarve tulla nähdyksi, kuulluksi, kosketetuksi ja hyväksytyksi sellaisenaan.

Romaani on pakahduttava kuva monimuotoisesta kaipuusta ja taiteilusta elää annetuissa raameissa. Siinä on myös emansipaation selvä linja: kotirintaman naiset eivät enää taivu vanhan maailman malliin, eivätkä yhteiskuntaluokat pysy muuttumattomina. On myös vahva usko siihen, että sivistys ja koulutus antavat mahdollisuuksia edetä elämässä. Mutta suurin niistä on rakkaus, ja rakkaus etenkin pienimpiä kohtaan. ”Sillä se jälki jonka me jätämme lapsiin, on meidän kuolematon merkkimme.”

Soisin, että kaikki lukisivat Kähkösen mikrohistoriasarjan, koska itsenäisyyden ajan ensimmäisten vuosikymmenten yhteiskunnalliset vaiheet heräävät ainutlaatuisesti eloon naisten ja lasten kokemina, miesten osuutta sivuuttamatta. Mustat morsiamet tuuppasi eteenpäin Tuomien ja kumppaneiden elämää useita vuosia. Osa osalta Kähkönen on hidastanut tahtia: Rautayöt, Jään ja tulen kevät, Lakanasiivet ja Neidonkenkä syventävät tapahtumia ja henkilöitä. Tässä kuudennessa Kuopio-sarjan romaanissa edettin vain noin kolme vuorokautta. Lukijana tunne on turvallinen: hienoa, että luvassa on tämänkin osan jälkeen tarinaan jatkoa. Voi, kun sota loppuisi. Voi, kun Tuomen Anna ja Lassi vihdoin saisivat tutustua toisiinsa. Voi, kun Juho ja Charlotta saisivat turvaa ja lämpöä. Ja Arvi ja Mari. Ja Hilda, myös jylhä Hilda.

1 kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus

Avainsanat:

29 syyskuun, 2012 · 8:12 pm

Lammasarvoitus

Mielikuva lampaista tai lammasmaisuudesta on näillä kairoilla alistuva, lepsu ja vetelä. Mikä mahtaa olla lampaan symboliarvo japanilaisessa kulttuurissa? Joka tapauksessa Haruki Murakamin romaanissa Suuri lammasseikkailu (suom.1993, pokkari 2009) pörröinen sorkkaeläin on salaperäisen elämänvoiman tai sen menettämisen ydin.

Murakami on jännittävä kertoja. Juoni on täysin arvaamaton. Monelta osin tarinointi on tavanomaista tapahtumien kronologista kuvausta, mutta tunnelmasta saadaan pienin elein merkittävän nyrjähtänyt. Ote on lähellä juoneltaan ennakoimattomia, monitasoisia ja hahmoiltaan kummallisia Miyazakin animaatioelokuvia (mm. Henkien kätkemä). Kyse taitaa olla aasialaisesta maagisesta realismista. Vain sellaisessa maailmassa tähtiselkäinen lammas menee ihmiseen, eikä sen poistuttua mikään ole enää mitään.

Päähenkilö on pinnalta tavaomainen, mutta joutuu osaksi epätavallisia tapahtumia ja kummallisia kohtaamisia. Käsittelyssä ovat eron kipu ja aikuistumisen epävarmuus. On kuin kyse olisi nuoruuden hyvästijätöstä – tai jostakin selittämättömästä, johon ihminen voi välillä upota tai kadota. Joka tapauksessa muutos on kohdattava. Menneet asiat ja muistot ovat nykyisyyttä, vaan katoavaista.
”Ruumiin solut uusiutuvat joka kuukausi. Tälläkin hetkellä”, hän sanoi ja työnsi laihan kädenselkänsä silmieni eteen.”Melkein kaikki, mitä sinä minusta tiedät, on pelkkiä muistoja.” – -.
Nyt en tiedä hänestä mitään muuta kuin sen mitä muistan. Ja ne muistot häipyvät yhä vain loitommas kuin paikoiltaan irtautuneet solut. Oliko se vain biologiaa?”

On paljon asioita, joille ei ole nimeä (tai sanoja, vaikka sanojen luomuksesta onkin kyse). Kissa on nimetön, kunnes aivan ulkopuolinen sen nimeää; tyttöystävä on nimetön. Monilla on pakkomielteitä. Lammasprofessori on luonnollisesti jumittunut lampaisiin, myyttinen Pomo myös. Päähenkilö on fiksoitunut korviin.

Loppua kohti teos on hajota omaan omituisuuteensa, mutta ihmeellisyydet pitävät sen kasassa. Elämävoittaajajatkuutoisenlaisena. Tuolla tavalla yhteenpuhuva lammasmies on loppuromaanin lähelle ratkaisua johdatteleva avainhenkilö. Tai harhakuva. Tai susi lampaan vaatteissa – onkohan tuo nipponlaisille tuttu sanonta? Outo teos, jäljittelemätön.

Viehättäviksi Murakamin teokset tekee se, että niissä on tiettyä kepeyttä. Kirjailija ei ota itseään turhan vakavasti, vaikka luo elämyksellistä tekstiä, kummallisia tapahtumia ja painavia ajatuksia. Kaikki kunnia myös Murakamin poliittisille lausunnoille käynnissä olevasta kiistasta asumattomista kivikkosaarista, joista kiihkeän kiinnostuneita ovat niin Japani, Kiina kuin Taiwankin (HS 29.9.2012). Murakami vertaa episodia halpaan likööriin: ”Se saa sinut puhumaan kovaäänisesti ja käyttäytymään töykeästi. Mutta kännisen riehunnan jälkeen aamulla on vain kamala päänsärky.”

1 kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus

Avainsanat:

22 syyskuun, 2012 · 4:26 pm

Juoksemista älä lopeta

Muutosvaiheissa juostaan alasti veteen tai vaatetettuna kallionreunalle. Valittavana on mahdollisuus jatkaa, kääntyä takaisin tai vaihtaa suuntaa. Ratkaisu on vain pinnallisesti yksilöllinen, sillä vaikutukset tuntuvat aina lähipiirissä ja sukupolvien yli. Näin tapahtuu Jarmo Ihalaisen esikoisromaanissa Perheestä ja alastomana juoksemista.

– Voiko olla samanlaista ja erilaista samaan aikaan, Sofia kysyi.
– Mitä tarkoitat?
– Täällä on niin kuin aina on ollut ja silti tuntuu, että kaikki on muuttumassa.
Romaanin teemoja ovat muutoksen lisäksi aika, katoavaisuus ja vastuunotto. Kyse on kolmen sukupolven elämän käännekohdista. Henkilöitä on paljon. Nykyhetken sisaruspari joutuu aikuiselämän valintojen eteen. Edeltävän polven etäinen isä, häälyvä äiti ja naapurihuvilan naispari vaikuttavat toisiinsa ja sisarusten valintoihin välittömästi ja välillisesti. Isovanhempien polven kokemukset ja teot heijastuvat kaikkiin: tehtailija Wilhelm koki kaikki itsenäisyyden ajan sodat ja omaksui sotamoraalin.

Romaanin rakenne on episodielokuvamainen. Takaumat ja nykyhetki sekä eri henkilöiden näkökulmat vuorottelevat. Tämä toimii tarinan eduksi: juonesta ja henkilöistä haluaa tietää enemmän, lukea lisää. Kieli on napakan päälausevoittoista, se vetää, ja välillä napsahtaa osuva metafora tai vertaus. Dialogi on luontevaa, etenkin Fredrikssonin puheryöpyt viihdyttävät.

Henkilöt ovat kiinnostavia, aukkoisia ja särmäisiä. Koska henkilöitä on useita, syväluotauksia ei luoda, mutta  hetkissä ja tilanteissa avautuu lukijalle mahdollisuus kurkistaa henkilöiden ajatus- ja tunnemaailmaan. Sisarukset ja heidän kasvunsa naisiksi on toteutettu elävinä välähdyksinä, etenkin murrosikäisen haavoittuvuus. Monesti sain lukijana yhdistellä syitä ja seurauksia, mikä tuotti oivaltamisen iloa. Välillä on jaksoja, jotka ovat turhan osoittelevia; Sofian wilhelmmäisyyttä ei olisi tarvinnut toistuvasti mainita tai joissain kohdin tähdentää jo kerrottuja tunnelmia tai tapahtumia. Fredrikssonin ja Gudrunin  parisuhdekriisin kuvaukset ovat välillä  junnaavia, toisaalta turruttavan tuttuuden paljastavia. Toisto sitoo pariskuntaa – kuten muutakin romaanissa.

Romaanin rakenteen ja kerronnan toistoisuus toimii. Pulahdukset, vesi ja juoksut käyvät metaforista. Leudot elokuun illat ovat merkittäviä eri henkilöille eri aikoina, ja aina taustalla väijyy valintojen kylmyys kuin tulevan syksyn ja talven koleus. Pettäminen ja pettymykset uusiutuvat polvesta toiseen. Pettämiseen liittyy aina todistaja tai todiste. Usein todistajan katse on kuin elokuvakameralla kuvattu: joku romaanihenkilöistä näkee ja näky sysää asioita eteenpäin. Todisteena ovat myös kirjeet, jotka vaikuttavat vuosikymmenten jälkeen olevaan ja tulevaan. Henkilöitä kalvavat ja taustoittavat lisäksi isättömyys, äidittömyys tai suvuttomuus.

Romaanin ensimmäisen osan jälkeen olin innostunut: onpa rytmikäs tarina ja arvoitukselliset henkilöt, joiden väliset asetelmat aukaisevat salaisuuksia. Jatkossa tarina sai alun virittelyyn verrattuna nopeita käänteitä, sitten loppua kohti ilmestyi turhan paljon aineksia ja yhtymäkohtia. Yhtäkaikki: kirja tempaisi tarinaan – Wilhelm, Gudrun, Fredriksson, onnettomat vanhemmat ja mahdollisuuksien siskokset elävät mielessäni kirjan päätyttyäkin.

Ylitulkinnan vaaroja uhmatenkin paljastan joitain mieleeni putkahtaneita kysymyksiä. Juontuuko romaanin käänteentekevien elokuun vuorokausien merkitys Sillanpään Elokuusta? Onko taitelijaparin taustalla Tove Janssonin vaikutus ja Muumien höpöttävä Fredrikson? Entä miten hyvin Happoradion sanoitus Ihmisenpyörä lähestyy kirjan teemoja?

Ihmiset syntyvät, kasvavat ja kuolevat, ja jokainen näkee maiseman ja veden omana aikanaan omalla tavallaan. Toisen kokemusta pystyy vain vaivoin ja harvoin jakamaan. Kokemukset häviävät, maisemat muuttuvat, mutta jotain säilyy, säilynee. ”Päivien kulku oli loputon. Paitsi että nimenomaan ei ollut, oli vain tunne kaiken jatkuvuudesta ja toistuvuudesta. Joka päivä kuoltiin vähän, joka päivä jokin muuttui.”

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus

Avainsanat:

20 syyskuun, 2012 · 6:41 pm

Musiikkivirrassa

Kevään konserttielämyksen perusteella päätin stalkata Anna-Kristiina Kaappolan soljuvaa sopraanoääntä. Syyskuun musiikin valitsin siten sen perusteella.

Viime viikolla kävin Musiikkitalossa konsertissa, jonka alkuosassa Kaappola lauloi Mozartin motetin. Laulu oli eleetöntä ja vaivattomasti helmeilevää, siis nautittavaa. Konsertin toisena osana RSO esitti Mahlerin seitsemännen sinfonian. Istuin orkesterin takana ja sain seurata Sakari Oramon johtamista niin, että hänen eleensä ja ilmeensä näkyivät läheltä ja suoraan. Maestro elehti, huhki ja hyppelehti korokkeella koko rahan edestä.

Sinfonia oli melkoista melskettä, vaikkapa musiikkijugendia: koristeellista ja jylhää samanaikaisesti. Myönnän kyllä, että melkoinen osa mielenkiinnostani kohdistui edessäni istuvaan orkesterin jykevään löymäsoitinjäseneen. Hänellä on instrumentteinaan tamburiini ja kolme lehmänkelloa. Odotin koko ajan, milloin kalkatus käynnistyy. Kolme kertaa tunnin aikana pakettinaruin kiinnitetyt kellot kolisivat muun pauhun peittäen sulosoinnut.

Eilen oli vuorossa Kansallisoopperan tulkinta Verdin Aidasta. Anna-Kristiina Kaappolan roolina oli siinä esiintyä papittarena, joskin rooli vedettiin kulissien takana, ja helisevä ääni kuului vain yhdessä kohtaa. Oopperaan perehtymättömänä voin vain todeta, että musiikki oli helppoa seurata, kuoro-osuudet komeita ja naisäänet hienoja. Opperaseuralaiseni oli samoilla linjoilla. Tenori näytti punkerolta Che Gueveralta ja kuulosti epätasaiselta. Ohjaus ja puvustus muodostivat varsinaisen selkamelskan egyptivaikutteista 1930-luvun glamourelokuvatunnelmiin. Jotkut näyttämökuvat olivat hienoja, mutta varsin usein väännettiin rautalankaa siitä, miten historia ja sodankäynti toistavat itseään.

Ensimmäinen näytös meni hukille, kun lähietäisyydellä oleva nainen päivitti kännykällään facea ja selaili kuvatiedostojaan niin, että näytön loistava valo vei kaiken huomion näyttämötoiminnoilta. Ihan kivannäköinen puudeli oli kolmikymppisen naisen kännykkäkuvassa. Kannatti varmasti saapua datailemaan oopperaan, johon muut katsojat olivat ostaneet kalliit liput kulttuurielämyksen toivossa.

2 kommenttia

Kategoria(t): Musiikki, Oppera

9 syyskuun, 2012 · 8:49 am

Kohtaamiset kieputtavat

Esikoisromaaneissa on usein raakilemaisuutta. Juonessa voi olla hiomattomia kulmia, tarinan ja henkilökuvauksen mutkia on suoristettu. Toisaalta esikoinen voi tavoittaa kerronnan innon, jonka lukija ottaa vastaan tyytyväisenä ja puutteet hellyydellä ja ymmärryksellä anteeksi antaen. Näin on Hélène Grémillionin romaanissa Uskottuni.

Romaanissa on olan takaa tunnekuohujen ryydittämiä käänteitä. Juoni on lyhykäisyydessään se, että vuonna 1975 alkaa yksin esikoistaan odottava 35-vuotias nainen saada viestejä vuoden 1940 tapahtumista. Päällimmäisiä teemoja ovat kiihkeä rakkaus sekä pettymysten nimissä tehdyt ratkaisut, joilla keinoja kaihtelematta suojellaan päähänpinttymäksi muodostunutta rakkautta. ”Pahimmat pettymyksemme eivät suinkaa johdu toisista ihmisistä vaan siitä, että mielikuvituksen kehitelmät törmäävät todellisuuteen.”

Sota-aika Ranskassa tuo viistovalonsa tapahtumiin: sota-ajan kaaos ja inhimillisyyden inhotila perustelee joitain asioita. Keskiössä on rakkausdraamoja, joihon sotkeutuu ainakin neljä ihmistä. Lisäksi yhden henkilön vanhempien kohtalo kietoutuu vyyhtiin. Peittelyt ja salailu monella tasolla tuhoaa. Puoleen väliin asti kirjassa häiritsee rautalankamainen halu toistella kerronta-aikojen keskeisiä kohtia. Sen jälkeen juttu alkaa luistaa: harvoin lukee noin voimallista lapsettomuuden tuskan kuvausta, mihin se ihmistä vie ja mitä hallitsemattomia käänteitä se tuottaa. Vielä loppurunoelmakin heittää uuden käänteen.

Joskus kirjan tunnemaailmaan saattaa sekottua jokin toinen elämys. Minulla se jysähti Gotyen biisiä ja videota nauttiessa: Sombody That I Used To Know. Tässä rakastavaisten kohtaamattomuus, ohi katsominen ja puhuminen katkovat yhteyden. Eipä aina tarvita muita lyömään kiiloja väliin. Video vetosi minuun: tyylitelty ja peittelemätön. Vautsi, miten hienosti on esitetty miehen ja naisen tulkintojen ero suhteen käänteestä! Artistien kehonkieli sanojen seassa on vakuuttavaa, ja tunnelma kohoaa koko ajan loppua kohti. Kaunista ja kauheaa.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Musiikki

Avainsanat:

2 syyskuun, 2012 · 9:43 am

Nummet ja kanervikot

Koska olen brittiepookkifani, voin surutta katsoa peräkanaa kahden Bronten sisaren romaanien elokuvaversiot. Toinen on dogmahenkinen Humiseva harju, toinen perinteinen filmatisointi Kotiopettajattaren romaanista.

Harjulla tosiaankin humisi; käsivarakamera tärisi ja zoomasi lähelle. Rapa roiskui, eläimiä kuoli, sulat irtosivat, hedelmiä mätäni. Nummet vettyivät sateesta ja kanervat tiristivät kyyneleitä, kun kurimuksessa kamppailevat ihmiset sinnittelivät. Kaiken yllä leijui väkivallan uhka.

Olot on Humisevassa harjussa kuvattu niin koviksi, ettei ihminen voi niissä jalostuneesti käyttäytyä. Henkilöt ovat epäsympaattisia, mutta selitettävissä kaltoinkohtelun kulttuurilla. Päähenkilöiden kohtalonyhteys on käsinkosketeltava, mutta kokonaisuus on turhan pitkä ja ainainen ankeus raskasta. Lopputekstien biisi Enemy (Mumford & Sons) on satuttava.

Eipä haittaa, vaikka Jane Eyre tuli katsottua muutama vuosi sitten tenhoavana tv-sarjana, ja sehän tällä viikolla alkoi uusintana Teemalla. Jane on siinä intensiivinen tahtonainen ajan normipuristuksessa, ja senkin hyväksyn, että Rochester on vähän pökkelö.  Uusi elokuvaversio piti sekin ilman muuta nähdä (BBC Films, DVD-levitys). Tarjolla oli tyylikästä, mutta hivenen sisäsiistiä brittilaatua.

Juonta ei esitetä aivan kronologisesti, karsittu on sopivasti, esimerkiksi lapsuusvaiheista on jätetty näkyviin oleellisin. Maisemat linnoineen ja kanervikkoineen ovat näyttäviä. Kauhuromatiikkaelementtejä on osattu hyödyntää; satuinpa säpsähtämään muutamaan otteeseen.

Tässä versiossa tuli mielestäni hyvin perusteltua Janen ja Rochesterin vetovoima. Janen nuoruus ja kokemattomuus korostuivat, ja tuotiin esille sekin, ettei hän kotiopettajatarpaikkaan tullessaan ollut edes puhunut miesten kanssa. Moneen kertaan hylätyksi tullut jälkimurrosikäinen alkaa saada yllättäen huomiota jännittävältä mieheltä, eli helppo saalis itseään pettävälle, paineiselle keski-iän kriisiä potevalle miekoselle. Synkkä ja ailahteleva Rochester puolestaan hoitaa haavojaan kokemattoman tytön palvonnalla. Mia Wasikowska ja Michael Fassbender olivat vetoavan uskottavia epäuskottavissa rooleissaan. Kelpaa katsoa!

Jätä kommentti

Kategoria(t): Elokuvat

24 elokuun, 2012 · 7:11 pm

Aika ON suuri hämäys

Aika hämää ja hämmentää minua, samoin Sashaa, Bennietä ja Alexia, monia muita myös. Ajankulkuun kuuluu käänteentekeviä ja merkityksettömiä tilanteita, ohikiitäviä kohtaamisia, mieleenpainuvia tapaamisia, muistoja, unelmia ja toiveiden taittumisia. Jennifer Egan näyttää niitä romaanissa Aika suuri hämäys (A Visit from the Goon Squad). Hyvin kirja pysyi hyppysissäni, vaikken parhaimmassa vireystilassa sitä lukenut. Mitä enemmän kirjaa muistelee, sitä paremmalta se tuntuu. Mutta miksi kirjan nimestä puuttuu predikaatti, tai pilkku?

Kerronnan aukkojen paikkaaminen on palkitsevaa. Kulmikas rakenne paljastaa henkilöistään ja tapahtumista jotain olennaista senhetkisessä tilanteessa. Luvuissa on eri päähenkilöitä, myös ajassa sahataan kymmeniä vuosia. Henkilöt voivat viistää toisiaan useaan otteeseen, tai he voivat ilmestyä näköpiiriimme vain kerran, pari. Käy niinkin, että häkellyttävän tiiviisti, osuvasti ja odottamattomasti pienessä tekstikappaleessa niitataan henkilön loppuelämän tai tulevaisuuden kulku.

Kirjan kieli on vivahteikasta. Välillä mielialojen ja tilanteiden kuvaus on tarkkaa dokumentaatiota, ja välillä kerrottu on kuin vertauskuva. Ennalta ei oikein mitään pääse arvailemaan. Outoa kyllä Power Point -esitysluku toimii tehokkaasti. Muoto on perusteltu ja kertojan persoonaa ja perhetilannetta syventävä.

Aika ja sen vaikutus on arvaamatonta. Taukojen pituudella on merkitystä, ainakin musiikissa, varmasti elämässäkin. Aikaa voi kuluttaa vaikka tutkimalla lainausmerkkien väliin suljettuja ilmaisuja, sanakehyksiä. Ajan myötä voi käydä näinkin: ”Hän oli sanakehys ihmismuodossa: kuori, jonka sisus oli kadonnut.”

4 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Avainsanat:

19 elokuun, 2012 · 3:12 pm

Alkuelokuun luontokappaleet

20120819-161407.jpg

Lämpiminä iltapäivinä olen nauttinut pienen puutarhani loppukesän kukinnasta, vaikka elokuussa on jo rappion ja maatumisen merkkejä. Selvä luopumisen tunne vaanii, kesä haihtuu. Värit ovat siksi syviä ja kirkkaita. Välillä voi pistäytyä museossa katsomassa kuihtumattomia kukkia, palata sitten omalle takapihalle lukemaan romaania puutarhatyöläisestä.

Amerikkalainen Georgia O’Keeffe syntyi 1887 ja kuoli lähes 100 vuotta myöhemmin. Hän ehti kokea modernismin eri vaiheet, samalla yhteiskunnalliset ja teknologiset myllerrykset. Aika huima ajanjakso elettäväksi. Eletty elämä jäikin vaivaamaan mieltäni enemmän kuin Tennispalatsin näyttelyn anti. Taiteilija pyrki abstrakteihin muotoihin, myös hyvinkin esittävissä kukka- ja maisemamaalauksissa. Tinkimätön pyrkimys selkeisiin muotoihin ja väreihin töissä on. Ehkä aikanaan omaleimaiset työt näyttävät tänään sisustuliikkeiden julistemateriaalilta. Enkä pysty soimaamaan kriitikoita, jotka näkivät teoksissa sensuaalisia virityksiä. Kieltämättä kasvien ja kallioiden sopukat ja uurteet moisia mielikuvia voivat luodakin, vaikka taitelija sanoi toistaneensa vain orjallisesti ja realistisesti luonnon muovaamia malleja.

Kiinnostavia olivat taiteilijan puolison Alfred Steiglitzin valokuvat 1900-luvun alkupuolelta. Hän oli vaikuttajana valokuvauksen hyväksymisessä omaksi taidemuodoksi. Henkilökuvat vaimosta olivat hienoja, myös New York -kuvat viehättivät – ja heittivät kesälukemisena olleen Seuraelämän säännöt -romaanin tunnelmiin.

Jos O’Keeffe sai aikanaan inspiraation luonnosta, on Reidar Palmgrenin uusin romaani Sudenmarja ammentanut ainakin luontokappaleista. Tarinassa umpimielinen Tuula toimii luonnonmukaisen puistotyön ja työnantajan tehokkuuslaskelmien puristuksessa. Muutenkin kirjan teemoja polarisoidaan, ja näytteillepanossa on turhaa asetelmallisuutta. Valtaosa henkilöistäkin on kaavamaisesti hyvä tai pahoja.

Etualalla on onneksi Tuulan ohella hahmoja, joissa on aineksia kumpaankin. Se, kumpi keikkuu päällimmäisenä, vaihtelee. Vaakakuppia heiluttaa ihmisten vaikutus toisiinsa. Pienikin hyvä voi tehdä mutkan ja sivupolun ennalta määrättyyn (yleensä huonoon) suuntaan, kuten murkkutöhrijän osuus osoittaa. Muuten tämän hahmon rooli kokonaisuudessa jää turhan viitteelliseksi. Vartija-Anttikin saa jatkoajan ja mahdollisuuden valita. Tuulassa on kieltämättä arvoituksellisuutta, joka jää mieltä kaihertamaan.

Mihin Palmgren tällä kaikella pyrkii? Arvoitus säilyi, eikä avautunut minulle. Kohtalo- ja luomu-fantasia kohtasi arkirealismin, jäljelle jäi hämmennys.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Taide

Avainsanat: