17 kesäkuun, 2017 · 11:28 am

Malin Petersson Giolito: Suurin kaikista 

Rakkaus? Ei, en kaipaa rakkautta. Rakkaus ei ole suurin eikä puhtain, siitä ei ole täydelliseksi sekoitukseksi, se on vain likaista sohjoa. Sitä kannattaisi haistaa ennen kuin maistaa. Vaarana on, ettei sen myrkyllisyyttä huomaisi sittenkään.

Mikä saa 18-vuotiaan Majan näin kyyniseksi? Vastaus on karu: poikaystävä toteuttaa koulusurman, jossa Maja laukoo kaksi henkeä hengiltä. Tätä purkaa Malin Petersson Gioliton jännäri Suurin kaikista (Johnny Kniga 2017). Aluksi lukijalle läjäytetään koulusurmatilanne, sitten sitä keritään auki Majan muistumien ja oikeuskäsittelyn järjestyksessä.

Suurin kaikista

Minäkertoja Malin kuvaa suhdetta ystäväänsä Amandaan, kaveripiiriin, poikaystävään Sebastianiin ja omaan perheeseen. Siinä samalla näkyy ruotsalaisen raharikkaiden elämänpiiri ja siirtolaisten sinnittely. Loppujen lopuksi lähtökohdilla ei ole merkitystä vaan vanhempien osoittamalla rakkaudella tai rakkaudettomuudella.

Syylliset ja rikos tuntuvat selviltä, ja sen tietää hämäykseksi. Rikos on lopulta se, että teini-ikäisten annetaan melskata omillaan, toimia toistensa kannattelijoina vailla aikuisten tukea ja aitoa välittämistä. Huomaan tämän huutavaksi sanomaromaaniksi ja psykologisen trillerin sekä oikeussalidraaman tehokkaaksi konstiksi julistaa pintapuolisia ja näytelmällisiä aikuisia ontoiksi.

Kiinnostun ensin tarinasta ja sen hivuttavasta aukaisemisesta. Valitettavasti kirja on pitkitetty. En ole oikeussalitarinoiden fani, ja se kostautuu. Minäkertojalla on psykologista silmää, mutta tapahtumia pantataan liiaksi, ja se on herpaannuttaa. Vaikka minäkertoja on terävä, tarkkailuasema napakka ja otteessa jännitysgenrestä poikkeavaa, tekisi mieli harppoa.

*

Sillä suurin kaikista on kuolemanpelko. Rakkaus ei merkitse mitään, jos luulee kuolevansa.

Sandemose sanoi, ettei muusta kannata kirjoittaa kuin rakkaudesta ja kuolemasta, ja Henning Mankell lisäsi listaan rahan. Persson Giolito toteuttaa sääntöä, mutta olisi voinut tiivistää. Suurin kaikista on ison äärellä. Raamattu-sanonta otsikkoon pätkäistynä antaa ymmärtää, ja romaani ymmärtää antaa siitä monia tulkintoja. Jos edes yhteen näistä pienimmistä – rikkaista tai köyhistä tai siltä väliltä – rakkaudettomista lapsista ja nuorista saamme kontaktin ja näytämme välittävämme, ihan aikuisten oikeesti, se olisi jotain.

Päätän osaltani dekkariviikon tähän. Yöpöydän kirjat tekee yhteenvedon kirjabloggaajien dekkaripanoksesta. Olipa jännitysviikko! Viva la Adamsberg!

Dekkariviikko

– –

Malin Petersson Giolito
Suurin kaikista
suomentanut Tarja Lipponen
Johnny Kniga 2017
psykologinen trilleri
414 sivua.
Lainasin kirjastosta.

Kulttuuri kukoistaa avaa kirjaa hienosti ja linkkaa muihin kirjan lukeneisiin blogeihin.

Dekkariviikolla julkaisin jutut seuraavien kirjailijoiden dekkareista tai trillereistä:

Fred Vargas
Donna Leon ja Arnaldur Indriđason
Eppu Nuotio
Samuel Davidkin
Geir Tengen

Jätä kommentti

Kategoria(t): Dekkari, haaste, Kirjallisuus

Avainsanat:

16 kesäkuun, 2017 · 7:07 am

Geir Tangen: Maestro

Taas näitä kansilehden mainelauseita: ”Kansainvälinen trillerisensaatio Norjasta.” Liepeen perusteella Maestron (Otava 3017) kirjoittaja Geir Tangen on suositun rikoskirjallisuusblogin pitäjä. Kirjailija on siten genren tuntija, joten selvitän, miten hän omassa fiktiossaan jatkaa tai uudistaa sitä.

Maestro

Maestro vaikuttaa sormiharjoittelulta, sujuvalta sellaiselta. Juoni etenee jännitystä kiristäen sekä henkilöitä hahmotellen, ja sutjakkaasti kirjan selvitin. Uutta se ei lajiin tuo. Ehkä ongelma on juuri siinä, että Tangen on niin tietoinen menestysdekkareista, niiden kerrontatyyleistä sekä juoni- ja henkilötyypeistä. Listaan heikkoudet.

  1. Tavalliseen tapaan kerronnassa vuorottelee mennyt aika, kuluva aika ja minua ärsyttävät anonyymin murhaajan tilityssepustukset.

Minun tekisi mieli noudattaa alkuperäistä suunnitelmaa, mutta siinä puhuu tunne. Teen jonkin aikaa hengitysharjoituksia ja saan säädetyksi ajatukset oikealle taajuudelle. Strategia on selvä. Koska poliisi on täällä, se on myös muilla mahdollisilla rikospaikoilla. Aika ottaa käyttöön suunnitelma B. Nousen hymyillen ja kävelen takaisin tielle. Rakastan suunnitelmaa B…

  1. Juoneen sotketaan kiihkouskovaisia ja petollisia poliitikkoja. Onko aina pakko?
  2. Naispoliisi Lotte Skeisvoll noudattaa lajin kaavaa: nuori, kaunis, tehokas, äkkipikainen sekä kipailemassa ja puolustuskannalla tyhmien äijäpoliisien suhteen. Onko aina pakko?
  3. Median edustaja kieputetaan tapaukseen. Vijar Ravn Gudmundsson kantaa yleensä keski-ikäisille miespoliiseille puettua manttelia, mutta sopii se myös journalistille: eronnut, masentunut, tympääntynyt äijänköriläs, joka sotketaan omassa sekavassa persoonassaan murhatapaukseen.
  4. Kirjassa on liikaa murhia.

Voi olla, että olisin toisessa tilanteessa Maestrolle suopeampi kuin nyt, mutta kirjan epäonneksi luin sen heti Jo Nesbøn Janon jälkeen, ja siinä häärii ylivertaisen karismaattinen sankari. Koska Nesbø on taiturimainen kielenkäyttäjä, Maestro auttamatta vaikuttaa keskiverrolta.

Maestrossa tappotekoja tehdään kirjallisin esikuvin. Näppärää tavallaan – tai mielikuvituksen puutetta. Ja onhan se karmeaa, että suureen suosioon noussut väkivaltaviihde vie tositekoihin. Onneksi tässä tapauksessa vain kirjassa.

– –

Geir Tangen
Maestro
suomentanut Päivi Kivelä
Otava 2017
dekkari
381 sivua.
Sain ennakkokappaleen kustantajalta.

Muissa blogeissa, esimerkiksi Kirsin Book Club, Lillin kirjataivas, Mummo matkalla ja  Ullan luetut kirjat.

Dekkariviikko

Dekkariviikolla on ilmestynyt jo juttuni Fred Vargasin, Dona Leonin, Arnaldur Indriđasonin, Eppu Nuotion ja Samuel Davidkinin dekkareista. Ja lisää seuraa…

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus

15 kesäkuun, 2017 · 6:06 am

Samuel Davidkin: Sodomasta pohjoiseen

Jumala tuhosi Sodoman, koska sieltä ei löytynyt edes kymmentä kelvollista miestä. Koska maailma on tuhouhkien vallassa, kunnollisten määrän laskemisesta muistuttaminen sopii tähän aikaan täällä pohjoisessakin. Otsikkoviittaus siis toimii Samuel Davidkinin toisessa romaanissa Sodomasta pohjoiseen (Johnny Kniga 2017).

Amerikkalaismies tarkka-ammutaan Helsingissä kauppatorin sillanpieleen, mutta muuten monikaan asia ei ole sitä, miltä se aluksi näyttää: siihen kiertyvät kirjan juoni ja jännitys. Jonkin verran uutuudessa viitataan edelliseen kirjaan Esikoisten lunastus, joten sen lukeminen on juonen seuraamisessa eduksi muttei välttämätöntä. Ilokseni huomaan, että esikoisen kankeudesta kerronta on selvästi kehittynyt. Totisen melankolista tarinointi yhä on ja juonenmutkia riittää, mutta nyt tempaudun päähenkilöiden tilanteisiin.

Sodomasta pohjoiseen

Ilkka Remestä löydän romaanin poliittisesta vakoilu- ja asekauppa-asetelmasta, ja Dan Brownia tunnistan klassikkotaiteeseen kätkeytyvien salaviestien selvittämisestä. Keskushenkilöhin Davidkin luotaa verrokkeja tarkemmin. Ehtaa Davidkinia on juutalaismystiikan ja -mytologian silmukointi jännityskudelmaan. Vaikka vanhatestamentillisten ja erilaisten juutalaisuustulkintojen selostuksia ympätään tekstiin, huomaan kiinnostuvani, enkä tuomitse niitä luennoinniksi.

Kahmin kerronnasta paloja, jotka jollain tavalla loksahtavat Lähi-idän, Israelin ja Palestiinan tilanteeseen. Minulla on siitä oma kantani, romaanin asekaupittelussa omansa, niin myös Daniel Janovskyllä, suomalaispoliisilla. Hyvä, että julistuksilta pidättäydytään. Merkillepantavaa Davidkinin trillerissä ovat mietinnät hyvästä ja pahasta. Ne liittyvät niin politiikan, taiteen ja kulttuurin herättämiin tunteisiin kuin myös ihmisen olemukseen.

Sisuksissamme on myös pahaa. Tai sitten siellä ei ole varsinaisesti kumpaakaan, mutta sinne voi kehittyä molempia tai kumpaa tahansa. Sen kuitenkin uskon, että vain hyvät ihmiset voivat tulla Shakespearen koskettamaksi, ymmärtää hänen teoksiaan. Voisi sanoa, että hän asettaa kokeeseen.

Vaikka mainitsen romaanin totiseksi, silti saan itseni kiinni paikoitellen hykertelemästä. Ihmeellisellä tavalla esimerkiksi pohjoisen poliisi nappaa kiinni Shakespeare-sitaateista ja jouduttaa niiden johdosta rikostutkintaa. Olen ymmärtänyt, että juutalaiseen perinteeseen liittyy kyseenalaistaminen ja paradoksaalisuus. Sellaisia sävyjä välillä tekstiin putkahtaa.

– Olet Israelissa. Jos et usko ihmeisiin, et ole realisti.

Mielenkiintoista romaanin helsinkiläisissä poliisipäähenkilöissä on heidän vakavanpessimistinen suhtautumisensa elämään. Elämännäkemyksessä on myös  jotain vanhahtavan kilttiä. Daniel Janovsky uskoo rituaaleihin sekä potee sieluntuskia entisen rakastetun vaikutuksen ja raskaana olevan vaimon suhteen. Leo Asko uskoo toisaalta intuitioon ja toisaalta faktapohjaiseen päättelemiseen, lähentyy varovaisesti naisystäväänsä ja perhettään, ehkä jopa hellittää pettymyspelosta, romaanin päätunnelmasta.

Minä tahansa muuna hetkenä Asko ei olisi ikinä myöntänyt sitä, mutta nyt hänen oli pakko, koska hän näki sen. Hänessä oli kytenyt ajatus, vakaumus, piilotettuna luuhun ja ytimeen, että kaikki on turhaa, koska mitä enemmän rakentaa, sitä enemmän tuhoutuu. Sitä enemmän kärsii. Ja on vain ajan kysymys, että kaikki olevainen lakkaa.

*

Kiteytän lopuksi kirjakokemukseni. Naissuhteiden kuvaajana toivon Davidkinin löytävän sävyjä, joita hän jo saa päähenkilömiehiin. Nyt naiset ovat vielä kaavasta karanneita ja kovin etäisiä. Toivoisin myös, ettei poliisivoimien keskinäinen kieroilu olisi niin ilmeistä. Helsinki elävöittyy tekstissä mainiosti, ja ympäristöelämyksiä välittävät myös pistäytymiset Berliinissä ja Israelissa. Vaikka esimerkiksi kellunta Kuolleessameressä hätkähdyttää epäuskottavana, on se mojovasti kerrottu. Aivan uuden ulottuvuuden juoniainekseen antaa juutalaisuuden variaatiotulkintojen sisäpiiritieto, jota tihkuu osa osalta enemmän.

Palaan ajatukseen Sodomasta. Asko ja Janovsky ovat niitä peräänkuulutettuja kunnon miehiä, joita tarvitaan tuhon estoon. Kasassa on siis kaksi, vain kaksi… Naisia ei taideta tässä traditiossa laskea lukuun. Minun makuuni olisi riittänyt trillerin taideteosjuoni, mutta ymmärrän, että asekaupat lisäävät yleistä poliittisjännitteistä kiinnostusta. Davidkin jättää tahallisen kiusaavasti paljon auki, ja koska hän on saanut minut koukkuun, haluan tietää lisää Asko(vitsie)n suvun salatuista vaiheista, Janovskyn (itse)tutkiskelusta ja kristityn Rembrantin viesteistä tuleville juutalaissukupolville.

– –

Samuel Davidkin
Sodomasta pohjoiseen
Johnny Kniga 2017
trilleri-dekkari
363 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

Dekkariviikko

Dekkariviikolla on ilmestynyt jo juttuni Fred Vargasin, Donna Leonin, Arnaldur Indriđasonin ja Eppu Nuotion dekkareista. Ja lisää seuraa…

5 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, haaste, Kirjallisuus

Avainsanat:

14 kesäkuun, 2017 · 9:00 am

Eppu Nuotio: Myrkkykeiso

NUOTIOEppu Nuotio aloittaa uuden dekkarisarjan ”Ellen Lähteen tutkimuksia”. Ensimmäinen osa Myrkkykeiso (Otava 2017) ilmestyy sopivasti kesälukemiseksi ja tutustuttaa nimihenkilöön.

Verevä ja rento 58-vuotias Ellen, leskirouva ja eläköitynyt kartanpiirtäjä, ei ole tavallinen jännärihahmo. Nuotio haluaa selvästi karistaa tätiysmielikuvaa tiettyyn ikään päässeistä naisista. Ellen nauttii vapaudestaan, puuhailee pihamaalla ja lähestyy avuliaana kaikenikäisiä pulaan joutuneita. Sosiaalisesti sutjakka Martta-aktiivi touhuaa itsensä katoamistapauksen keskiöön ja naapurin menneisyyssalaisuuteen. Katoamisen ohella keskeisteema on perhesuhteet.

Ellenin tehokkaan verkostoitumisen ja muiden henkilöiden yhteyksien vuoksi kirjassa on melko monia henkilöitä. Ellenin lisäksi lähimmäksi päästään lukioikäistä Samuelia. Hänen kasvupyrähdystään seuraan mielelläni, muuten henkilöitä pidän aika pintapuolisesti kuvattuina. Poliiseja hädintuskin mainitaan, eli selvityshommat jäävät Ellenin ja hänen henkilökohtaisena atk-tukena toimivan Samuelin varaan.

Kerkeäksi kerronnan tekee lyhyet luvut. Seuraamista houkuttamaan loikitaan henkilöistä toiseen, ja kokonaisuus sidotaan Ellenin väliintuloihin. Aluksi vierastan aika selittelevää tyyliä, mutta loppua kohti teksti muuttuu alkua sävykkäämmäksi.

Aloitusosan energiataso suuntaa päähenkilön esittelyyn, ja jännitys jää sen jalkoihin. Alku antaa odottaa, että puutarhanhoidolla olisi merkittävä rooli, mutta eipä olekaan. Seuraava osa suuntaa Andalusian puutarhoihin, joten jospa flooran ja fiktion aluskasvuston merkitys kasvaa ja jännitysmomentit voimistuvat. Nyt lähinnä nautiskelin pelotta ja surutta omassa puutarhassa lojuen kirjan välittämistä Turun seudun maisemista ja kevyestä kesäkivasta.

– –
Eppu Nuotio
Myrkkykeiso
Otava 2017
dekkari
233 sivua.
Lainasin kirjastosta e-kirjana.

Myrkkykeisosta muissa blogeissa: Jännitystä elämään, Hyvähuomen ja Kirjan pauloissa (kotimaisten sarjojen esittelyn lomassa).

Dekkariviikko

Dekkariviikolla on ilmestynyt jo juttuni Fred Vargasin, Donna Leonin ja Arnaldur Indriđasonin dekkareista. Ja lisää seuraa…

5 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, haaste, Kirjallisuus

Avainsanat:

13 kesäkuun, 2017 · 6:00 am

Jännitystuttavat: Brunetti ja Erlendur

Dekkariviikko

Dekkariviikko on alkanut! Tällä viikolla jännitetään kirjallisesti, ja siinä täpinässä ovat kirjabloggaajat mukana. Yöpöydän kirjat -blogi kokoaa mukana olevat blogit ja viikon päätteeksi tekee yhteenvetopostauksen.

Eilen aloituspäivänä ilmestyi tunnin välein dekkarijuttuja. Aloitin Adamsbergillä, nyt jatkan muiden etsiväherrojen seurassa.

Tarkennus pääotsikkoon ”Jännitystuttavat” on paikallaan: italialainen Brunetti ja islantilainen Erlendur eivät ole keskenään tuttavia, mutta monivuotisia dekkarikavereita he ovat minulle. Kummankin tapaamista odotan, ja pitkään heitä olen lähes vuosittain päässytkin treffaamaan.

Tuntematon ihailijaDonna Leonin luoma Brunetti, työpaikan ydinhenkilöt ja perhe leppostelevat entiseen tapaan. Tuntematon ihailija (Otava 2017) tuo sarjasta tutun opperalaulajattaren Venetsiaan. Diivaa piinaa fani, jonka ihailu muuttuu väkivaltaiseksi. Tarvitaan Brunettia sotkua selvittämään.

Leon on varma kertoja, jopa rutiininomainen. Oopperakuvauksissa hän nyt ylittää itsensä, muuten mennään entiseen malliin. Vakaa ja varma Brunetti miettii inhimillisiä, vaimo uppoutuu kirjallisuuteen, kotona on kivaa, vaikka muualla velloisi (naisiin kohdistuva) väkivalta, korruptio ja vallankäyttöilkeydet. Ei ole tarkoitus kuulostaa kyyniseltä tai vähättelevältä. Venetsialainen viihdejännitysannos maistui ehkä eiliseltä tiramisulta mutta maistui silti siltä, mitä odotinkin. Kelpo viihteeltä.

Muistin piinaamat2Sitten Islantiin. Mukavaa tavata vanhat työtoverit, sillä hyvin pohjustetut henkilöt ovat jatkuvuuden tae. Arnaldur Indriđasonin lukijoille tutut poliisit työskentelevät entiseen tapaan verkkaisen harkitusti dekkarissa Muistin piinaamat (Blue Moon 2016).

Vaikka sarja on edennyt lähelle tätä päivää (pomo-Marion on sairastunut ja kuollut, Erlendurkin taitaa lähennellä eläkeikää), Indriđasonilla on vapaat kädet pomppia ajassa. Muistin piinaamat vie vuoteen 1979, jolloin Erlendur on vielä melko tuore poliisi ja Marionin etsiväkunto tikissä.

Erlendur kiehtoo minua melankolisen estyneenä mutta humaanina henkilönä. Omat traumat painavat ja johtavat häntä selvittämään yhä vain katoamistapauksia. Sellainen on tässäkin osassa, vaikka pääagendalla on lämminvetisestä tulivuorimaaston lammikosta löytynyt ruumis. Marionillakin omat salaisuutensa, ja tässä sarjan osassa nuoruudentuttavuuden tilanteeseen saadaan selvyys.

Hitaasti edetään – mutta varmasti. Siten kerronnan imu ottaa valtaansa, sitä huomaa haahuilevansa islantilaisissa maisemissa ja kodeissa. Sitä huomaa toivovansa jotain iloa Erlendurin ja monen muunkin kirjan henkilön elämään. Haluaisi syöttää sanoja Erlendurin suuhun, esimerkiksi lähentyä murheillaan isälliseksi pomoksi sopivaa Marionia. No, hyvä työsuhde se on noinkin. Kahdella sanalla sanoen: ihmismäistä jännitysproosaa.

– –

Donna Leon
Tuntematon ihailija. Komisario Guido Brunettin tutkimuksia
suomentanut Kaijamari Sivill
Otava 2017
dekkari
285 sivua.
Lainasin kirjastosta.

Muita Brunetti-juttujani: Ansionsa mukaan, Kultamuna, Turvasatama ja Ystävä sä lapsien.

Arnaldur Indriđason
Muistin piinaamat
suomentanut Seija Holopainen
Blue Moon 2016
295 sivua.
Lainasin kirjastosta.

Muita juttujani Arnaldur Indriđasonin kirjoista: Varjojen kujat, Reykjavikin yöt ja Mestaruusottelu,

2 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat: ,

12 kesäkuun, 2017 · 2:00 pm

Fred Vargas: Neptunuksen sauva

Minulla on ilo ja kunnia aloittaa vuoden 2017 dekkariviikko Fred Vargasilla. Ranskalaisdekkaristin luoma päähenkilö komisario Adamsberg on dekkarimaailman kiehtovimpia hahmoja, ja tunnistan suhteessamme silkkaa salarakkautta. Olen vaalinut yksipuolista ihastusta jo vuosia. Tunnen pidäkkeetöntä halua lyöttäytyä pariisilaispoliisin arvaamattomaan seuraan aina, kun hän suomeksi ilmestyy.

Jostain selittämättömästä syystä Adamsberg-mysteereitä ei ole suomennettu järjestyksessä. Uutuus Neptunuksen sauva (Gummerus 2017) on neljäs kahdeksanosaisesta sarjasta. Olen ollut huomaavinani joitain aukkoja aiemmin lukemissani Adamsberg-osisa, mutta eivät ne ole haitanneet muutenkin reikäisessä tyylissä, mutta kieltämättä nyt tämän osan luettuani selittyy takaperoisesti tiettyjä asioita Adamsbergin suhteista veljeen, naisiin ja alaisiin.

Neptunuksen sauvassa ei ole yliluonnollista ulottuvuutta muualla kuin Adamsbergin ajatuksenjuoksussa, vaikka kummitusta jahdataankin. Adamsbergia vuosia piinannut sarjamurhaaja on aikanaan pilannut komisarion veljen elämän, ja siksi jahti on myös henkilökohtainen. Myös muita henkilökohtaisuuksia ujuttuu tapahtumiin, ja samalla paljastuvat lojaliteetit ja kilpailuasetelmat. Juoni vie vääjäämättömästi pinnanalaisia sivuten ja kuohuissa kieppuen kuin vuolas Quebec-joki uppotukkia.

Erityissäväyksen dekkariin tuo Adamsbergin ja hänen alaisjoukkonsa DNA-koulutusjakso Kanadassa. Paikkavaihdos tursuaa dialogin ja ympäristön kuvausherkkuja. Muutenkin Vargas on mainiossa vedossa esimerkiksi poliisiporukan persoonallisuuspiireteiden pöyhijänä ja ohimenevien henkilöiden luonnehtijana. Esimerkiksi kaksi kahdekasankymppistä pariisilaismadamea vaikuttavat merkittävästi Adamsbergin selviämiseen. Eikä poliisialaisista kaikkitietävän Danglardin ja väkivahvan Violet Betancourtin osuutta sovi vähätellä.

Neptunuksen sauva

Adamsberg, rakkaani. Intuitiossaan ja omaehtoisuudessaan kiehtovan ärsyttävä hahmo lumoaa taas, vaikka hänen naisasiansa saavat raivon valtaan. Lyömätön on Vargasin tapa kuvata pilvilautan lailla leijuvaa omaperäistä ajattelua. Tässä osassa mainio vertaus Adamsbergin egosta Strassbourgin katedraalin kokoisena rakentaa koko romaanin tarinaa. Katedraalimielikuvaan komisario kasaa kaikki ratkaisevat ajattelunsa ainekset.

Ajatellessaan santarmipäällikön hyökkäävää käytöstä Adamsbeg tunsi taas suurta halua työntää tämä katedraalin tornin ikkunasta sisään. Oikeastaan vain osan santarmipäälliköstä, vyötäröstä ylöspäin. Olkoon siellä nenäkkäin lohikäärmeen, Loch Nessin hirviön, Pinkjärven kalan, rupikonnien, nahkiaisten ja muiden elukoiden kanssa, jotka olivat muuttaneet goottilaisen rakennustaiteen helmen varsinaiseksi kalalammeksi.

Koen silkkaa mielihyvää, hyrisen hyvää oloa, vaikka luen talikkomurhista. Adamsberg-romaanin kehys tosiaan on murhaselvittely, mutta sen sisus on kekseliästä kerrontaa yksilöistä ja heidän suhteista toisiinsa. Teksti tarjoaa nautintoa napata keskusteluista assosiaatioita, tositilanteista vertauskuvia ja ikimuistoisia kohtaamisia. Voin vain yhtyä komisarion alaisen kokemukseen:

Vain Adamsberg kykeni vääntämään tavallisen elämän kuvioista jännittäviä retkiä ja luomaan tyhjästä odottamattomia kauneuden väläyksiä.

Suosittelen lukemaan Adamsberg-sarjan järjestyksessä, sillä sarjan hahmot kehittyvät, muuttuvat ja mutkistuvat. No, näin aloitan kirjabloggaajien dekkariviikon kohottavissa viihtymiskirjallisuuden tunnelmissa. Tänään maanantaina ilmestyy jännärijuttuja tunnin välein, muuten pitkin viikkoa: Yöpöydän kirjat emännöi dekkarihaastetta ja hänen postaukseensa on koottu Dekkariviikolle osallistuvat blogit.

Dekkariviikko

– –

Fred Vargas
Neptunuksen sauva
suomentanut Marja Luoma
Gummerus 2017
Komisario Adamsberg -mysteeri
464 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

Adamsberg-sarja:
Sinisten ympyröiden mies
Kuriton mies nurin
Painu tiehesi ja pysy poissa
Neptunuksen sauva
Ikimetsän sydän
Jalattomat, elottomat
Normandialainen tapaus
Hyisiä aikoja

12 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, haaste, Kirjallisuus

Avainsanat: ,

9 kesäkuun, 2017 · 6:00 pm

Linda Boström Knausgård: Tervetuloa Amerikkaan

Linda Boström Knausgårdin romaanissa Tervetuloa Amerikkaan (Like 2017) sivulla 81 paljastetaan juoni: ”Kasvaminen ei ole mikään yksinkertainen juttu.” Kirja päättyy sivulle 96 mutta tarina ei. Se jää myllertämään sisukaluja survoen.

Tyttö on hieman toisellakymmennellä, kun hän lopettaa puhumisen. Perhettä pelossa pitänyt mielisairas isä on kuollut, mikä huojentaa tyttökertojaa – mutta kaikki on muuttunut. Suhde Jumalaan on mutkikas, murrosikäinen veli on vaarallinen ja näyttelijä-äidin onnellisena pitäminen painaa.

Halusin istua hiljaisuudessa, joka ei lopu, nähdä sen kasvavan vahvaksi ja valtaavan kaiken. Sitäkö minä halusin? Kyllä, sitäkin.

Tiivis romaani kertoo sivujaan tiheämmin. Kertojan mukana edetään kuukausia elämää eteenpäin mutta samalla viedään menneeseen ja lapsen mielikuviin. Herkän lapsen näkemys ja kokemus huutaa äänettömyydessä; tekstinä se loistaa tiukkalauseisena ajatusmaailman dokumenttina. Ja tiukkaa tekee lukea näin synkkää kasvukertomusta.

Tervetuloa Amerikkaan

Lapsen logiikassa puhumattomuus on keino näkyä, vaikuttaa, jopa manipuloida sekä samalla hävitä ja kadota. Laila Hirvisaaren Hiljaisuus-romaanissa pienen työtön mykistää sota-aikainen trauma, nykyajan ruotsalaislapsen äänen vie ”valoisa perhe”. Vaikka kummatkin romaanit menevät lapsen mieleen, Hirvisaaren tyyli vaikuttaa vanhahtavalta, Boström Knausgårdin ote vereslihaisen tuoreelta.

Hiljaisuus oli aina ollut mahdollisuutena olemassa. Mustana lattiana, jolle astua.

Äidin mielilausahduksen ”valoisa perhe” on pitkään ollut varsin pimeä.  Tervetuloa Amerikkaan on taitavan kirjoittajan perhehelvettikertomus. Vaikka selityksiä annetaan, ei selitellä ja tulkinnan vapaus jää lukijalle. Siksi varma psykologinen ote, ilmava ilmaisu ja tumma tunnelma painaa romaanista pitkään pysyvät muistijäljet.

– –

Linda Boström Knausgård
Tervetuloa Amerikkaan
suomentanut Petri Stenman
Like 2017
pienoisromaani
96 sivua.
Lainasin kirjastosta

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Avainsanat:

4 kesäkuun, 2017 · 6:30 pm

Jarno Mällinen: Kotirintama

Sota-aikaa on runsaasti kuvattu, mutta montaa kirjaa ei taida olla sotaan kelpaamattomista miehistä. Jarno Mällisen romaani Kotirintama (Like 2017) kertoo autokuskista ja hänen pojastaan metsäkulmilla, joihin rintaman kumu vaimeasti erottuu. Varsinainen taistelu käydään kotipiirissä ja mielenpohjilla.

Romaanin näkökulma kääntyy eniten noin kymmenvuotiaan Joonaksen puoleen. Näin tavoitetaan avuttoman lapsen ankea tilanne. Äiti on juuri kuollut ja isä vie pojan jonnekin pohjoiseen vieraan metsän keskelle. Isä on päivät pois, ja pienen pojan pitää pilkkoa puita, onkia ruokansa ja pysyä erossa muista ihmisistä. Ja tämä on vasta alkua pojan kolkossa kohtalossa.

Tukala tunnelma lisääntyy kaiken aikaa. Isän latautunut synkkyys ja puhumattomuus yhdistettynä ikävöivän ja yksinäisen lapsen ymmärtämättömään kohteluun ahdistaa. Ilmapiiri on klaustrofobinen, vaikka laajat metsät humisevat ympärillä.

Kotirintama

Kaikki kietoutuu kysymykseen, miksi isä ei ole rintamalla. Kelpaamattomuus kairaa kauheaa reikää miehen sieluun, ja hän on täysin kykenemätön käsittelemään kauan kasautuneita kuormia. Lisäksi sukurasitus tarjoaa psykologisia syitä käytökselle. Lopulliset selitykset romaanin loppupuolella aikalailla töksähtävät niin pojalle kuin lukijallekin.

Ei noina aikoina levitetty ymmärryksen tai avoimuuden ilmapiiriä oli sitten kyse aikuisista tai lapsista. Se totisesti kirjassa näytetään. Lisäksi Joonasta lukuun ottamatta kaikki henkilöt ovat lähinnä kiusaajia, ja sopii tulkita myös käytösmallit siten, että kaikki ovat olleet kiusattuja. Siispä Kotirintama on harvinaisen synkkä. Joissain luontokokemuksissa erotan, jollei aivan lohtua, joitain sävyjä mustassa.

Kimallus johdatti hänet joelle. Hän pudottautui törmää alas ja kuuli sivuiltaan lehahduksia. Rinne oikeni tasaiseksi maaksi. Hiekka kahahteli jaloissa. Rantaviiva erottui ihmeen selvästi. Joen musta metalli ei ollut täysin mustaa. Puron säihke oli siirtynyt siihen.

Pidän romaanin tiukasta virkerytmistä. Sen päälausevoittoinen ankaruus tukee sisältöä. Muutamaa motiivia (viltti, koira) kerronta pyörittää kärjistetysti, jopa symbolisesti. Romaani on tiivis, ja siihen nähden kirjassa lymyää rivien välissä paljon aihelmia ikävöinnistä, odotuksista, lapsista, vanhemmuudesta, sukupuolirooleista, rakkaudesta, pettymyksistä, sukukaunoista, sairauksista ja kuolemasta. Sota-aika vaikuttaa vain ohuelta kehykseltä.

Mietin, miksi tämä tarina pitää kertoa nyt ja tällä tavalla. Etsin yhä vastauksia. Huomaan olevani lukemisen jälkeen kuin haavoittunut Kotirintaman kuvaamasta kaltoinkohteluiden sarjatulesta.

– –

Jarno Mällinen
Kotirintama
Like 2017
romaani
168 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat:

1 kesäkuun, 2017 · 6:06 am

Daniel Cole: Räsynykke

Dekkariviikko

Yöpöydän kirjat vetää kirjabloggajien dekkariviikkoa.

Dekkariviikko lähestyy. Sitä puffaten esittelen varaslähtönä uutuusjännärin. Jälleen kerran käännöstrilleriä hehkutetaan maailmanlaajuisena sensaationa. Ei se maailmanjärjestystä muuta, mutta kyllä sitä kelpaa tulevalle dekkariviikolle suositella.

Räsynuken ahmaisen, vaikka trillerin loppupuolella olen eksyä kostokiemuroihin. Kirjailija Daniel Colen sanelema tavoite toteutuu hyvin: maanläheistä eskapismia.

Alunperin Cole väsäsi Räsynukkea (Gummerus 2017) tv-sarjakäsikirjoitukseksi, ja se näkyy lyhyissä kohtauksissa, joustavissa siirtymissä ja tiukassa dialogissa. Aihe on raskas, mutta siihen saadaan ilmaa mehukkaista heitoista, kun erityyppiset henkilöt kohtaavat toisensa ja kohtelevat toisiaan.

Tietysti minua riepoo lukemattomia kertoja kulutetut sarjamurhaajetsinnän asetelmat kuten rötöstelijän johdattelevat viestit sekä omapäinen poliisipäähenkilö ja tämän jännitteinen suhde esimiehiin, viritetty suhde työkaveriin ja kiero suhde mediaan, jota tässä tapauksessa vielä edustaa ex-vaimo. Muutakin perushuttua on, esimerkiksi aloitteleva poliisi, joka intoilee itsensä esille.

Räsynukke

Lähtökohta juonenkuljetukselle on yksi ruumis ja kuusi murhaa. Jo siinä näppäröidään jotain omanlaista. Eikä pahuus jää tähän. Suhtaudun varauksella näihin teelmiin, joissa tappaja hamuaa poliisipäähenkilöä, mutta se vinkuroidaan Räsynuksessa aika uuteen asentoon. Päähenkilö Wolf eli rikosylikonstaapeli William Oliver Layton-Fawkes pistää miettimään, onko hän susi lammasten vaatteissa. Hah, vertaus ei ole omani vaan kirjasta kaapattu.

Henkilökemiat kuplivat mukavasti. Taas voisin viitata kuluneisiin aineksiin, mutta räväkkää Emily Baxteria tarvitaan Wolfin vasta- ja tukivoimaksi. Koska kirjassa kieli luistaa, soisin, että asu- ja meikkiyksityiskohdat voisivat karsiutua ja kerronnan kurottua pintaa syvemmälle. Ehkä jatko-osassa käy niin.

Ajanvietteeltä ei tarvitse etsiä erityistä motiivia tai suurta sanomaa. Poimin nyt Räsynukesta kuitenkin tämän:

” – -. Lopulta sitä tajuaa…”
”Tajuaa mitä?”
”Että mitään ’hyviä’ ihmisiä ei ole. On vain niitä, joita ei ole kiusattu tarpeeksi, ja niitä, joita on.”

Tämän trillerin myötä voin pähkäillä ihmisten pahuuden asteita tai koston oikeutusta tai riippuvuuksia, heikkouksia tai persoonavinoutumia, joita peitellään mutta jotka odottavat ulospääsyä. Räsynukessa ne sovitetaan viihdekäyttöön sopiviin annoksiin.

– –

Daniel Cole
Räsynykke
suomentanut Jaakko Kankaanpää
Gummerus 2017
trilleri
444 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus

Avainsanat:

29 toukokuun, 2017 · 6:10 am

Hanna Morre: Tuonen tahto

Hanna Morren esikoisromaanissa Tuonen tahto (Ousuukumma 2016) pariskunta kokee ankaran menetyksen. Siitä seuraa luonnollisesti kriisi, jota puolisot käsittelevät kukin tavallaan. Toisen tapa on tavallisuudesta poikkeava.

Kerronnassa toimii mainiosti se, miten Tytti ja Timo vuorotellen kertovat, joten poikkeavat katsantokannat ja persoonat erottuvat. Pariskunnan toisistaan eroavat odotukset, tulkinnat ja toimintatavat hahmottuvat lukijan oivallusmahdollisuuksia kunnioittaen. Tällä parilla ei ole tulevaisuutta, niin epäilen ensi sivuista lähtien, mutten osaa ennakoida, miten ennustukseni todentuu. Pisteet siitä! Romaanin etu on lisäksi sen lyhyys, sillä tiiviys estää selitykset ja osoittelut.

tuonen-tahto
Vähitellen nykyaikaiseen kaupunkiaikuisten parisuhdetarinaan solahtaa outoja elementtejä, joiden alkuperäksi tunnistaa suomalaisen muinaisuskon ja taiat. Pidän siitä, miten hienovaraisesti spefi-aines liukuu osaksi tapahtumia. Esimerkiksi seitit ja hämähäkit siellä täällä virittävät tunnelmaa. Nimet flirttailevat kalevalaisen perinteen kanssa. Karmaisevaksi kauhuksi ei tarina mielestäni kunnolla karkaa, vaikka pahaenteisyys leijuu yllä. Tuonen tahto tuntuu antavan vain pikkusormen (no, taitaa mennä nimetönkin) muinaiselle, ja siksi tulkitsen tylsästi tosiolevaisesta poikkeavat ainekset enimmäkseen surutraumaharhoiksi.

Huomaan toivoneeni jäytävää lopputulosta, mutta päätös on aika suoraviivainen.  Mytologian kytkös emansipoitumiseen on mielenkiintoinen mutta huomaan, että jokin hämähäkinseittiä estävämpi harso on tekstin ja minun välillä, sillä en kunnolla kosketu. Kerronnan tehokkuus ja sujuvuus kyllä miellyttävät ja kokonaisuus on hallittu, joten seuraavan siteerauksen vahvistamana sanoisin, että kirjailija on oikealla reitillä.

Kuulen metsän kuiskaukset sitä paremmin mitä korkeammalle nousen. Metsällä on viesti ja minun tulee ymmärtää se. Lehdettömät oksat tarttuvat kourillaan olkapäihin ja hiuksiini. Märkä maa imee minua puoleensa. Puut kaartuvat ylleni, enkä ole varma haluavatko ne suojella vai uhata. Ainakin tiedän olevani oikealla reitillä.

– –

Hanna Morre
Tuonen tahto
Osuuskumma 2016
Spefi-romaani
131 sivua.
Lainasin kirjan ystävältä.

Muissa blogeissa mm. Hyllytonttu, Kulttuuri kukoistaa, Lukutoukka ja Rakkaudesta kirjoihin.

4 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

26 toukokuun, 2017 · 12:25 pm

Olet täyttänyt ruumiini tulella

Runolla on tapana kielellistää jotain sellaista, mille ei välttämättä ole sanoja. Voi käydä myös niin, ettei runoa voi uudelleen sanoiksi palauttaa. Genreistä lyriikka on hienovireisin, salaperäisin ja monitulkintaisin. Mikäpä sen paremmin sopisi välittämään aistien virittyneisyyttä. Tämän todistaa Sinikka Vuolan toimittama hieno eroottisen runouden antologia, Olet täyttänyt ruumiini tulella (WSOY 2017).

”Nainen kahlaa lähteitä uudessa maassa”

Nykyään kaikkeen ympätään metafora ”matka”. Aikamoinen matka on vaikkapa missi- tai laulukilpailu, treenijakso MM-kisoineen, ihmissuhde tai työura. Vaikka kuinka kuluneelta kuulostaa, uskallan sanoa, että Vuola ja toimituskunta on kulkenut vaiheikkaan matkan 2000-luvun kotimaiseen runouteen. Lähdeaineisto on todellakin vienyt kirjan tekijät runsaisiin, uutukaisiin sanamaihin.

Ennen sanaakaan erotiikasta totean, että antologia on näyttävä katsaus nykyrunoista, eli on kyse kulttuuriteosta. Runoilijoita on noin sata, runoja melkein 240. Kirjaan päätyneet runot on valittu runoilijoiden kanssa. Järjestys on kronologinen, eli vuodesta 2000 lähdetään ja päädytään tähän vuoteen. Kaikki runoilijat ovat yhä elossa, ja runoilijoiden ikähaarukka leviää yhdeksänkymppisestä parikymppiseen.

”En enää häpeä edes adjektiivejani, saat ne superlatiiviin!”

Ei vieläkään sanaa erotiikasta! Pihtaan siis, mutta kokoelmasta nautin. Luin sitä verkkaisesti, runovuosi kerrallaan. Vahvat, latautuneet tekstit annostelin haukkapaloiksi, jotka täyttivät. Hitaiden, hyvien hiilareiden tavoin ne pitivät pitkään kylläisenä.

Ainutlaatuiseksi antologian tekee moni asia, mutta nostan esille lyhyet lausumat, joita osa runoilijoista on runojensa perään kirjoittanut. On kiehtovaa peilata omaa ajatusta runosta tekijän saatesanoihin. Joskus tulkintani on aivan toinen kuin tekijän taustoitus. Sellaisia runot ovat: runoilijan viestejä vastaanottajan vastuulla. Hykertelen, kun uteliaisuuteeni palkitaan ja runoilija paljastaa, miten runo on syntynyt runoilijan suorasta havainnosta, kokemuksesta, abstraktiosta tai jostain, joka on vasta aluillaan.

Olet täyttänyt minut tulella

”kielen makusilmut ja lonkan malja tietävät niin hyvin”

Eroottisen runon määrittelyyn ei ole yhtä lausetta. Eikä välttämättä ole helppoa rajata  erotiikkaa rakkaudesta tai seksistä, vaikkeivät ne välttämättä kuulu yhteen. Sanakirjamerkitykseltään eroottinen sisältää aistillisuuden ja seksuaalisuuden.

Kokoelman monipuolisuus valloittaa. Jotkut runot ovat viitteellisiä tai hienovaraisia, toiset leikkisiä, vakavia, raastavia, lihallisia tai vereviä. Jotkut runot ovat suorasukaisia tai rujoja. Esimerkiksi Eetu Salusen runossa ei kierrellä: ”Penis on helppohoitoinen ja kätevä / vaikka naistenlehdessä muuta väitetäänkin”; ja Hannele Pohjanmiehen runo käynnistyy: ”Rakastan persettäsi.” Joistain runoista en erota rahtuakaan erotiikkaa tai tavoita koko ajatusta. Ja se on ihan oikein: paljon riippuu lukijan vireystilasta tai katsantokannasta.

”Otan sinut itselleni”

Otan Olet täyttänyt ruumiini tulella itselleni kirjaksi, johon palaan. Selaillenkin silmiin osuu aina uudenlaisia, ainutlaatuisia sanomisen tapoja. Runon liukkaus kielen lipojana onnistuu aina yllättämään. Kaikki keinot ovat käytössä: rytmi, soinnut, kielikuvat, symbolit, typografia ja muodot vapaasta sonettiin.

Suosikkini vaihtuvat lukukerrasta toiseen. Tällä silmäyksellä Hannimari Heinon runo vuodelta 2009 ihastuttaa rytmillään ja mietityttää esimerkiksi katkelmalla: ”Laitan sinut kävelemään, painan kengänpohjasi saveen / kunnes piirryt esiin, todempi, toden korkokuva.” Runoilijan saate laventaa erotiikkaymmärrystä: ”Toisaalta, kirjoittaminen parhaimmillaan on aina eroottista, koskettamista, ääriviivojen tunnustelemista – halua äärien tuolle puolen.”

Rytmiikka ja kielen sääntöjen venyttäminen miellyttävät minua. Sanaston ja sanomistavan teho iskee Katri Helenan iskelmän virittämästä Miira Luhtavaaran runosta (2014), joka alkaa: ”anna, mulle, tähti, taivas, sade, kuuro, märkä, pyyhe, vasten, vatsaa, – -” 

Jos jotakuta erotiikka epäilyttää, runoja voi lukea kommunikaationa, kohtaamisena, ihmisyyden ääninä. Eikä erotiikka rajaa maailmaa pois. Karri Kokon Toisaalta-kokoelmasta (2010) säilytän matkalleni seuraavat säkeet:

– –
Rakastin kaikkea, elollista, olemme täällä, vain pienen hetken
jatkan samaan tapaan, tiedän pian, syyn miksi.
– –

Juttuni väliotsikot ovat antologian runoilijoiden runoista:
Johanna Venho, kokoelmasta Ilman karttaa (2000)
Merja Virolainen, kokoelmasta Aprilia (2017)
Sinikka Vuola, kokoelmasta Musta ja punainen (2009)
Marjaana Aumasto, kokoelmasta What a Bitch (2007)

– –

Olet täyttänyt ruumiini tulella
Eroottisen runouden antologia
Toimittanut Sinikka Vuola
WSOY 2017
375 sivua.
Ostin kirjan.

Kirjasta kirjaan on myös postannut antologiasta.

6 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Runot

Avainsanat:

22 toukokuun, 2017 · 3:56 pm

Mikko Kamula: Ikimetsien sydänmailla

Kirjallisuudella on valta viedä entisiin aikoihin siten, että lukija kokee, millaisia elämän ehdot ammoin olivat. Samoin myös menneen maailman ihminen tulee kirjan keinoin tutuksi ajatuksineen ja tunteineen. Tämä osin toteutuu Mikko Kamulan romaanissa Ikimetsien sydänmailla (Gummerus 2017), osin ei.

Pari päivää myöhemmin oli vuoden pisimmän päivän aatto. Varpu, Matelin ja Mallu-mummo pesivät pirttiä oikein perusteellisesti, kuten tähän aikaan vuodesta oli tapana. He käyttivät pesemiseen lammesta nostettua vettä, koivuntuhkalipeää ja suopaa, jota oli keitetty teuraseläinten rasvasta. Niiden kolmen sekoituksesta syntyi tehokas pesuaine, jolla naiset pyyhkivät pirtin joka kolkan liasta puhtaaksi. Lattia kuurattiin lisäksi hiekalla ja vedellä. Kun kosteus oli haihtunut, savettiin pirtin nokiset seinät ja katto sinisellä savella. Varpun oli vaikea uskoa, miten puhtaalta sen jälkeen tuoksui, mutta paras oli vielä edessä.

Kamulalla on kansatieteen tutkijan tausta, ja se välillä hyökkää tekstistä. Kun romaanissa kuvataan 1400-luvulla savolaismetsissä sinnittelevää Rautaparran perhettä, lukija saa joko nauttia tai kiusaantua luennoista. Välillä onneksi muinaisuskoasiat sulautuvat tarinointiin, ja silloin fiktio vie maahisten, hiisien ja enteiden latelun sijasta henkilöiden kokemusmaailmaan.

Ikimetsien sydänmailla

Hyvin onnistuu johdattelu vuodenkierrron aherruksia katkoviin kansanperinnejuhlatapoihin esimerkiksi karhunkaatopeijaisissa ja Ukon vakkajuhlissa. Etenkin jälkimmäisissä pidän siitä, miten murrosikäisten kihelmöivää jännitystä ilmaistaan. Murkku on murkku mielenkuohuineineen ja ailahteluineen aikoina kuin aikoina, kun vilkuillaan viehättäviä vikiteltäviä.

Henkilökuvausta pidän melko kankeana. Moni henkilö edustaa rooliaan muttei pursua persoonaksi. Odotettavissa on vielä viisi jatko-osaa, joten olisin kaivannut lisää kiinnityskohtia henkilöihin. Yörnin äijä minua kiehtoo, ja uskon, että tästä tietäjäukosta paljastuu vielä yllätyksiä. Rautaparran perheen nuorimmainen poika Touko pääsee äijän oppiin, ja minua kiinnostaa, minkälainen tietäjä hänestä kehkeytyy, koska kristinusko vääjäämättä leviää myös ikimetsiin. Lisäksi tuikea tytär Varpu viehättää, ja jää kaihertamaan, miten kiukutteleva neito saadaan miehelään, kun nuorukaiset lymyävät peninkulmien päässä. Miehuuden kynnyksellä olevasta Heiskasta uskon kehittyvän merkittävän metsämiehen, mutta miten käynee, kun yhteiskunta organisoituu veronkantoineen ja säätyeroineen.

*

Aloitin ja jatkoin Ikimetsien sydänmailla -romaania kolmeen otteeseen, mikä kertoo siitä, että jouduin hakemaan vetovoimaa välillä muista kirjoista. Mutta niin vain metsän ehdoilla eläminen vetosi, että palasin selvittämään, miten perhe pärjää luonnon, henkimaailman ja ihmisten asettamien esteiden kanssa. Ei lukemistani lopulta estänyt edes Kamulan kirjan kömpelö kieli ja kerronta. Hammasta purren siedin aikamme ajattelun ymppäämisen kaskimetsiin. Ehkä se oli kaskisauhu, joka silmiäni kirvelsi, kun törmäilin esimerkiksi tällaiseen sanastoon metsäpirtissä: ”karisma”, ”rutiini”, ”estoton”. Toivottavasti tulevat osat sukeltavat ensimmäistä elävämmin metsän kansan kieleen ja mieleen.

– –

Mikko Kamula
Ikimetsien sydänmailla
Gummerus 2017
romaani – historiaa ja fantasiaa
680 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

Kirsin kirjanurkka tarjoaa kirjan pariksi Juhani Ahon Panua; Kulttuuri kukoistaa tunnistaa kotimaisemia; Lumiomena viihtyy ja koukuttuu; Amman lukuhetkiä miellyttää folklore, luonto ja arki; Annelin lukuvinkit mieltyy taikoihin ja tapohin; Mari A ihastui täysin; Usvasta kirja on kiehtovan viaton; kirja vei Tuhansia sivuja mennessään; Pauline von Dahl nautti; Kirja hyllyssä iloitsee järkäleen lukemisesta; Evarian kirjahylly pitää kirjaa loistavana fantasian ja historian yhdistelmänä; Lukuaikaa etsimässä odottaa levollisesti jatkoa – joten luin lähes kirjan verran postauksia ja pahoittelen, jos joku kirjasta kirjoittanut jäi huomaamatta.

 

 

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat:

17 toukokuun, 2017 · 3:00 pm

Tuuli Salminen: Surulintu

Avioliitto- ja perheromaanien joukkoon punkaa Tuuli Salmisen esikoinen, Surulintu (Like 2017). Tuttuja aineksia riittää: lapsuustrauma, salaisuudet, mustasukkaisuus, aviorikos, lapsettomuus, lapsellisuus, rakkaus ja kuolema. Vaikkei kokonaisuus omintakeinen ole, antaa se ajateltavaa aina niin vaikeista ihmissuhteista.

Alkuun pääsy tuottaa vaikeuksia. Romaanissa kustantajan ja kirjailijan liitto tuntuu kovin – hmm – kirjalliselta, ja tarkoitan nyt tiettyä asetelman ja ilmaisun paperinmakuisuutta. Henkilöissä ja tekstissä maistuu paikoittain yliyrittäminen. Esimerkiksi lapsi tuskin helskyttelee näin:

Haudalla on lumitalvi, syvän kuopan reuna on jäässä. Äiti on lähimpänä hautaa, hän horjuu. Painan kasvoni isän mustaan villakangastakkiin ja ajattelen, että pikkuveli ei ole kadonnut maailmasta minnekään. Minulla on hänen unioravansa ja minulla on hänen kokonaisena helisevä naurnsa, jonka hän antoi minulle juuri ennen kuin hengähti viimeisen kerran.

Aste asteelta selviää, että tällaiset päiväkirjapätkiksi luulemani kohdat ovat romaanihenkilön ”kirjoittamasta” romaanista, eli tyylittely sallittakoon. ”Aitojakin” päiväkirjakatkelmia on, ja muutenkin katsastellaan nykyistä ja mennyttä monista näkökulmista. Tämä vaihtelevuus miellyttää minua.

Romaanissa tapahtuu seuraavaa. Tunnettu romaanikirjailija Jaakob tekee kuolemaa ja häntä haukkana vartioi Ellen-vaimo. Miehen Rhea-sisar ei ole Ellenin suosiossa, mutta Rhean tytärtä Miriamia Ellen satunnaisesti sietää. Henkilöt joutuvat selviämään luopumisista ja suhteiden uudelleenarvioimisesta.

Luettelen häiritsevät asiat: suuri salaisuus selviää aika alussa ja henkilöt heiluvat muutamien ominaisuuksien varassa, pääosin epämiellyttävien. Ellenin rasittavuus selvin psykologisin taustoituksin hiertää. Vaikea on käsittää, mikä pitää pariskuntaa yhdessä – jotain siitä paljastuu ja samalla yksi selitys romaanin nimeen.

Ellen heitti valokuvat eteeni sohvapöydälle ja sanoi, että tässä kurttuinen vaimosi, katso oikein tarkkaan, aivan ilmeisesti ja näkyvästi hedelmällisen ikänsä ohittanut.
  Ne olivat kauniita kuvia, hän oli siro pikkulintu, jolla oli hiukan arvoituksellinen ilme silmissään. Sanoin sen hänelle.
  Lintuvaimosi ei kykene munimaan, hän sanoi – sellainen ilmaisu. Minun merkillinen surulintuni.

Surulintu

Hetkellisesti kielikaunistelu jurppii. Mutta toinen puoli on kuitenkin se, että Surulinnussa on siivilleen nousevia kerrontakohtia, ja loppua kohti kiito paranee. Samalla synkistelyyn limittyy selviytymisen sävyjä, joten romaanin lopun toiveikkuus pyyhkii niin sanotusti surun silmistäin.

– –
Tuuli Salminen
Surulintu
Like 2017
esikoisromaani
264 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

Muissa blogeissa, muun muassa Annelin kirjoissa, Kirjaluotsi, Kirjasähkökäyrä, Leena Lumi ja Sinisen linnan kirjasto.

6 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat:

15 toukokuun, 2017 · 7:59 am

Jenni Linturi: Jälleenrakennus

Edellisen kerran tapasin Ingeborgin ja Letun, kun sisällissota nyrjähdytti heitä, koko heidän perhettään, lähiympäristöään ja maata. Jenni Linturin Malmi 1917 (Teos 2013) teki suuren vaikutuksen, joten odotukseni ovat nyt kovat, kun Jälleenrakennus (Teos 2017) ilmestyy. Aluksi odotushorisontti sumentaa minut, vähitellen etenkin kerronnan taito selkeyttää hienot näkymät.

”Vuodesta toiseen sama näytelmä, jotakin oli tehty väärin, jotakin oli pilalla.”

Jälleenrakennus alkaa siitä, kun Ingeborgin pojat palaavat jatkosodan rintamalta. Kaksosista Olavi porskuttaa ylimielisenä komistuksena, mutta hauras Kalevi murtuu. Draamaqueentyylinen Ingeborg lepattaa tunteineen ja pyrkimyksineen, mutta Lettu-täti jäykistelee itselleen rakentamiensa muurien sisässä. Näistä asemista romaani kertoo syksyyn 1946 asti pääpaikkoinaan Malmin sukutalo ja Lapinlahden sairaala.

Huomaan Linturin romaanin asettuvan suomalaisten perheromaanien janalle siihen, kohtaan, jossa sukupolvien puhumattomuudet ja selvittämättömät ristiriidat sekoittavat pään jos toisenkin. Tässä on taas tarina läheisistä vieraantumisesta ja siihen reagoinnista. Toiset porskuttavat muita jyräten, toiset jämähtävät, jotkut pysyvät kypsymättöminä, aina myös joku särkyy.

Viittäkymppiä lähestyvät sisarukset jatkavat elämäänsä keskinäisen kilpailun ja kaunan epätasapainossa. Kummankin persoonallisuus kaventuu muutamiin käytösmalleihin, jotka ovat peräisin vuosikymmenten takaa. Siitä syystä en saa heistä oikein kiinni. Samoin käy aikuisten poikien suhteen: en saa selville kuilun levenemisen kaikkia puolia.

”Sillä tavalla ihminen oli paljaimmillaan, varjon kanssa, mutta ilman valoa.”

Romaanin alussa palauttelen mieleeni edellisen romaanin tapahtumia, etenkin sisarusten dynamiikka on oleellinen. Aloin vakuuttua siitä, että Jälleenrakennukseen vie tie aiemmasta romaanista, muuten eksyy. Vaikka vettä on virrannut Malmin ojissa, sisarusten pytingissä jännitteiden lähde on sama: käpristyminen kateuteen ja kaunaan. Sen heijastuminen toiseen polveen on tuhoisaa. Jälleenrakennus tuntuu kovin synkältä, muttei se kuitenkaan muodostu ylittämättömäksi esteeksi seurata suvun vaiheita – joten odotan jatkoa.

Jälleenrakennus

Vaikuttunut olen siitä, miten tärkeän henkilön poissaolo ja sen syy on avain muiden kärvistelyyn. Oivallisesti poissaolijan nimi on Oiva. Linturin tyyliin kuuluu aukkoisuus, ja siitä pidän kovasti.

Tärkeimmäksi henkilöksi nousee Kalevi, jonka kanssa käydään rintamalla ja mielisairaalassa. Niin sota- kuin sairaalatilanteet todentavat sitä, miten kunkin sisäinen kokemus on muille saavuttamaton. Näennäiset selviytyjät eivät pääse sitä lähelle, eivät edes halua. Kalevin välityksellä kärjistyy myös se, miten vastuuta läheisestä tai potilaasta kannetaan. Äärimmillään se tässä romaanissa viedään lobotomiasta päättämiseen.

”Sanoja. Niiden vuoro tulisi myöhemmin.”

Linturin kieli pitää minut pihdeissään, vaikka joistain aihelmista lipsuisinkin. Pilkuista ja nopeasti osuvista pisteistä sykkivä tekstin sydän hakkaa mieleeni sykäyksiä henkilöiden teoista, tajunnasta ja toistensa torjumisesta. Ilmaisun arvaamattomuus on samalla armotonta, ja se herättää ihailua.

Tyyliin kuuluu lisäksi se, että ulkoinen kuvaa samalla sisäistä: se sysää lukemaan kappaleita ja lyhyitä lukuja uudelleen. Lukija saa arvokkaan lahjan, mahdollisuuden tutkia ja hutkia – mahdollisuuden hulmahtaa virkkeiden väliin tulkintoineen.

Lettu käveli ikkunan luokse. Harmaa valo liukui seinäpaperin rentukoissa, ruusuissa, pysähtyi paikkan, jossa saumat kulkivat toistensa ohitse. Ruskeat ja kultaiset viivat, himmentyneet kuviot. Lettu tunsi ne paremmin kuin itsensä.

Ingeborg tunsi pienen pistoksen, kylkivälilihas, olisi pitänyt liikkua enemmän. Jotkut asiat oli niin helppo unohtaa, menneisyys surun takana etenkin. Ympärillä vieraat äänet nousivat ja laskivat, liikkuivat samaa tahtia ulkona heiluvien lehmusten kanssa.

Kalevi lipaisi huuliaan, ne maistuivat suolalta, kovin erilaiselta kuin sokerikiteet lämpimässä nisussa, hiivaa, voita, vehnäjauhoa, kovakuoriseen kestileipään leivottua sitkoa. Sitä, eikä mitään muuta Kalevi äidiltään halusi, kauppasavukkeita, puolukkasylttyä. Brän kertoi rakkauden olevan juuri sitä, sitä että halusi toiselta jotakin.

Olavi nyökkäsi aivan kuin ei olisi halunnut tuhlata äitinsä sanoja, kaivoi tupakan esille. Valo paljasti kaulan lihakset, teki nuoruudesta taidetta. Jokainen paluu oli tappio. Sillat voitettiin kulkemalla niiden ylitse. Kuka niin olikaan sanonut? Oivako?

Aika on vahaa Linturin käsissä. Entinen aika sijoittuu monesti omiin lukuihinsa. Sen sijaan muisto voi putkahtaa vaikkapa vain virkkeen väliin. Niin käy usein, kun henkilöitä kuvataan kerronnan reaaliajassa.

”Kaipa sekin oli rakkautta, että päästi toisen vapaaksi, antoi tämän pitää omat harhansa.”

Jälleenrakennus – nimen monimerkityksellisyys sopii sodanjälkeisten vuosien perheromaaniin. Raunioitunutta maata alettiin rationaalisesti kohentamaan ja yhteiskuntaluokkien rajaa sota oli rukannut – tämä on yleinen taso. Sekä yleinen että romaanin perheen yksityinen taso on se, että monen mieli sotakokemuksien jäljiltä oli jälleenrakennuksen tarpeessa, mutta siihen ei ollut voimavaroja eikä taitoa.

Romaanissa perheen tunnesuhteet tarvitsevat myös sotaa edeltävien vaiheiden vuoksi jälleenrakennusta, mutta jokainen neljästä keskushenkilöstä on niin eri vaiheessa traumojen ja pettymysten jäljiltä, ettei sellaiseen pystytä. Silti suurinta on rakkaus, se ei vain millään löydä ilmaisutapaa, jolla kohdataan, tehdään hyvää. Jälleenrakennus ravisuttaa rakkauden käyttämättömistä mahdollisuuksista.

– –

Jenni Linturi
Jälleenrakennus
Teos 2017
romaani.
232 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

3 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat:

13 toukokuun, 2017 · 7:22 pm

Juha Seppälä: Suomen historia

Juha Seppälän alkutuotannon kirjoja olen lukenut, mutta sitten ne vain jäivät väliin. Niin kävi myös Suomen historian ensimmäiselle tulemiselle (1998), mutta nyt korjaan tilanteen: ilmeisesti itsenäisyyden juhlavuoden vuoksi kirjasta ilmestyy uudistettu laitos (WSOY 2017). En tiedä, mitä on uudistettu, joten otan kirjan tällaisenaan, tässä ja nyt.

Kirjan alaotsikko on trilogia, mutta neljä osaa siinä on. Alussa on kertojan sukuselvityksiä. Varsinaisessa trilogiassa alku- ja loppuosa koostuvat lyhyistä henkilökuvista, ja välissä on ”Hovimarsalkka”, joka on Mannerheimin suulla kerrottu minielämäkerta.

Aloitan Mannerheimista, joka selostaa asenteella ”Aikamoinen kollo ja kusipää minusta tuli.” Varmasti marsalkan elämässä etenemisen faktat ovat paikoillaan, vaan painopisteet ja tyyli ovat kirjailijan valintaa. Tiivis kerronta tallentaa karusti ulkopuolisuuden ja valottomuuden kokemuksia. Marskin kiillotetuttu pronssipatsas kolisee jalustaltan ja kolhiintuu. Kiinnostun jylhästä illuusiottomuudesta.

Suomen historia_Seppälä

Muuten trilogiassa on lyhyitä juttuja, monet niistä tunnetuista henkilöistä. Joku juttu on kahden virkkeen pituinen, joku toinen ehtii jopa toiselle sivulle. Luonteenomaista Seppälälle on kaihtelemattomuus, rupisen elämän hiertäminen tekstiksi. Sykkivä virkerytmi lyhyehköine lauseineen hakkaa säälimättömästi. Esimerkiksi tarina Isontalon Antista päättyy näin:

Vanhana miehenä Antti oli pappien ystävä. Nämä eivät koskaan jättäneet poikkeamatta Isossatalossa, kun pitivät sillä suunnalla seuroja. Ne tiesivät että myös Jumalan vilja vaati sontaa väkevästi kasvaakseen.

Asioita ei kaunistella, mutta joukossa on kuin onkin kauniita kohtia. Jokin luontohuomio tai oivallus välissä pehmentää muuten ankaria elämänkuvia. Viimeinen tarina äidin hanuristienoista liikuttaa. Lisäksi yllätyn, sillä välillä käydään fantasian puolella, liioitellen ja kärjistäen, esimerkiksi yhdessä hurjassa sankarihiihtäjässä on sellaista, kuten myös Saima Harmajan totuudesta poikkeavassa pystyyn kimpoamisessa.

Alkuvuodesta ilmestyi Petri Tammisen Suomen historia (Otava 2017), joka samannimisenä ja osin samansorttisena lyhyiden kertomusten kavalkadina vertautuu Seppälän kirjaan. Tamminen kokoaa itsenäisyyden ajan yksittäisten ihmisten muisteloita. Ei hänkään kaunistele tai sievistele, ja hallittu kerronta synnyttää inhimillistä rivienvälien proosaa. Selvä ero Seppälään on siinä, ettei Tamminen varta vasten hakeudu karkeuksiin.

Kuvaavat verrokit löytyvät Armi Kuusela -aiheesta. Seppälällä lähtökohta on tällainen, satiirisesti oletan: ”Universumin kaunein nainen Armi Kuusela loukkasi Suomea antamalla vierasrotuiselle.” Tammisen kirjan jutussa naiskertoja karkasi rippikoulusta Armia katsomaan ja suututti kanttorin: ”Missit ne vaan kiinnostaa mutta kirkkomusiikista ei tiedetä mitään.” Jospa kiteytän näin: Tammisen teksteistä kuulen itkunsekaisen naurun, Seppäsen sanominen tuntuu tirskahtavan iskusta munuaisiin tai munaskuihin.

– –

Juha Seppälä
Suomen historia. Trilogia
WSOY 2017, uudistettu laitos (1998)
kertomuskokoelma
135 sivua.
Lainasin kirjastosta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat: ,