14 elokuun, 2017 · 10:00 am

Runokuussa postataan rakkausrunoista

Joskus nuorena törmäsin ”Kun mun tuttuni tulisi” -kansanrunoversioon. Olin vaikuttunut, ehkä jopa jotenkin järkytetty sen ehdottomuudesta. Siitä, että väkevää, vimmaista tunnetta ei mikään estä.

Kun mun kultani tulisi,
armahani astelisi,
tuntisin ma tuon tulosta,
arvoaisin astunnasta,
jos is vielä virstan päässä
tahikka kehen takana,
Utuna ulos menisin,
savuna pihalle saisin,
kipunoina kiiättäisin,
liekkinä lehauttaisin;
vierren verehen menisin,
supostellen suun etehen.
Tok’ mie kättä käpseäisin,
vaikk’ ois käärme kämmenellä;
tok’ mie suuta suikkajaisin,
vaikk’ ois surma suun eessä;
tok’ mie kaulahan kapuisin,
vaikk’ ois kalma kaulaluilla;
tok’ mie vierehen viruisin,
vaikk’ ois vierus verta täynnä.
Vaanp’ ei ole kullallani,
ei ole suu suen veressä,
käet käärmehen talissa,
kaula kalman tarttumissa;
suu on rasvasta sulasta,
huulet kuin hunajameestä,
käet kultaiset, koriat,
kaula kuin kanervan varsi.
(Juhla-Kanteletar, WSOY 1983)

Sitä luulisi, ettei tuosta voi pistää lemmenlorutelua paremmaksi, muttei ole yhtä aikaa eikä tapaa ilmaista ihmiselon ydintunnetta. Rakkausaihe ei ihan äkkiä lyriikassa tyhjene. Siksi sopii osallistua viikon päästä alkavaan rakkausrunoteemaiseen Runokuu-haasteeseen.

Heinäkuista Runokävelyä (katso runokävelystä tästä) ideoinut kirjabloggaajaporukka on mukana nyt elokuussa Runokuu-festivaalin (21.–27.8.) haasteessa postaten rakkausrunojuttuja. Festivaalin järjestäjä Nuoren Voiman Liitto ja yhteistyökumppani Kirjasampo innostavat lukemaan runoja rakkaudesta. Siispä teemme työtä käskettyä.

Porukkamme vapaasti valitsemat rakkausrunokokemukset ilmestyvät seuraavasti:

21.8. Tuijata 
22.8. Hyönteisdokumentti 
23.8. Reader, why did I marry him? 
24.8. Eniten minua kiinnostaa tie
25.8. Kirja vieköön!
26.8 Lumiomena
27.8. on avoin päivä kaikkien kirjabloggaajien postata rakkausrunoista.

Julkaisemme tällaisen aloituspostauksen nyt 14.8.2017 klo 10 yhtäaikaisesti: katso linkeistä, miten meistä kukin aiheeseen tarttuu. Haastamme sinut mukaan muistelemaan ikimuistoisia tai muunlaisia rakkausrunokokemuksia ja hankkimaan uusia.

Mistä löydät rakkausrunoluettavaa? Esimerkiksi Kirjasammossa on 20 kokoelman lista teemaan sopivista nykyrunokokoelmista, ja lisää runoteoksia rakkaudesta eri maista ja aikakausilta voi selailla Kirjasammossa haulla ”rakkausrunot” tai ”runokokoelmat rakkaus”.

Kanteletar

Kuvia runojutuista ja -nostoista voi jakaa somessa tunnisteella #runokuu. Kirjabloggajilla on vuoden loppuun käynnissä runonluentaa tunnisteella #runo100.

Minä alan maistella haastetta ja ylipäätään runoutta seuraavalla runosäkeellä, ja tyrkkään sen teaseriksi runosta, jonka runoilijaan palaan viikon kuluttua. Kukahan on kyseessä?

Mitä kirjojen sisällä on silloin kun ei niitä lueta?

2 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus, Runot

12 elokuun, 2017 · 6:22 pm

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Väärän kissan päivä 

Pasi Ilmari Jääskeläinen ruopii kissanhiekat silmilleni uutuudessaan Väärän kissan päivä (Atena 2017). Tarkennan: yhdenpäivänromaanista sinkoilee tunnelmia, juonenkäänteitä ja käsittelytapoja niin, että silmät on sumentua. Se, mitä näen, on kiinnostavaa.

Kissa vie nyt kieleni, enkä paljasta kirjasta paljoakaan. Romaanissa kertoo kissankokoinen ympäristösuunnittelija Kaarna Marrasvirran kaupungin karnevaalipäivänä, jolloin Kaarnalla on puistonavauspuhe ja vaimolla on tutkimuksensa julkistamispäivä. Onnistuneen päivänalun vaimon ja tyttären kanssa keskeyttää puhelu Kirsikkapuistosta, jossa muistisairas, Kaarnan ammoin maailmankuulu psykoterapeuttiäiti vetelee viimeisiään. Ja siitä käynnistyy vaiheikas matka menneeseen, nykyisyyteen ja tulevaan.

Silloin aika riisuutui edessäni ja paljasti itsensä minulle: näin, että menneisyyden perspektiivi on litteä ja että ne kuukausina ja vuosina mitattavat etäisyydet, joiden perusteella mielemme järjestelee muistikuvat, ovat pelkkä illuusio.

En ehdi kissaa sanoa, kun mieleeni vyöryy valtoimenaan ajatuksia, joita Väärän kissan päivä herättää muistista ja muistoista. Mikä ihminen on itselleen ja muille, kun hän ei enää muista? Mitä ihminen muistaa, kun hän muistaa: omia tulkintojaan, todella tapahtunutta vai muiden syöttämiä vaihtoetototuuksia? Miten paljon toisista on tarpeen tietää tai muistaa? Miten voi lähentyä loitonneita? Nämä kirjan keskeiset teemat koen itselleni tärkeiksi ja teemojen käsittely fantasiaverhottunakin vaikuttaa. Siksi suosittelen humpsahtamista Jääskeläisen kaivamaan kaninkoloon – ups – virittelemään kissankehtoon.

Kissa vieköön, miten Jääskeläinen leikkii allegorioilla ja nimillä. On lapsuusmielikuva ystävästä nimeltä Oberon, keijujen kuninkaana tuttu; vaimon nimi on Minerva, viisaaksi tiedetty; äiti-Alicen nimi tunnetaan ihme- ja peilimaasta. Ja niin edelleen. Pitääkö vielä avata Marrasvirta tai Kirsikkapuisto? Tai murakamilaiset pakkomielteet (tässä pisamat, Murakamilla korvanlehdet) ja kissat? Tai kaikki muut kirjan kissamaisuudet, jotka ovat saaneet alkunsa sanalaskusta: ”Kulje vaikka virsta vaaraa, mut älä katso kissaa väärää.” Ihan kuin Jääskeläinen irrottaisi kaikki esteet ja antaisi vain mennä. Aiemman tuotannon hallitut spefi-maailmat (postauksiani tässä ja tässä) väistyvät karnevalismin tieltä.

En voi sanoa viettäneeni löysiä kissan päiviä Jääskeläisen kirjan seurassa, sillä kyllä lukiessa pitää skarppina pysyä. Spefi-faneille kirja on ehdoton. Samoin lukijoille, jotka pitävät arvoituksellisen unenomaisista romaaneista, jossa on kuitenkin realismin päiväpuoli. Myönnän osaltani, että kirjan alkupuolella närkästyin ”ja sitten heräsin” -tyyppisissä kohdissa, ja joissain kohti työlästyin, kun kertojan päivä vain venyi ja samat mokat toistuivat, mutta helpotuksekseni ne saavat selityksensä kirjan loppusivuilla. Yhden perusarvoituksen keksin aika alussa, ja DDR-kytköksiä pidän tarpeettomina, mutta riittää kirjassa kylliksi mieltä kiehtovia selvittämättömyyksiä.

Fabulointi pitää pitkään pääni pyörällä. Taisin sittenkin liikaa katsoa kirjan kissoja silmiin, varoituksista huolimatta… Tai sitten on syytä lopettaa ja tehdä se Väärän kissan päivää siteeraten:

Anteeksi, olen väsynyt. Ajatukseni harhaa, sanat järjestyvät suussani kummallisilla tavoilla ja tarina suistuu raiteiltaan. Kissoilla tunnetusti on sellainen vaikutus ihmisiin eikä niistä siksi pitäisikään puhua.

Väärän kissan päivä

– –

Pasi Ilmari Jääskeläinen
Väärän kissan päivä
Atena 2017
spefi-romaani
342 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.
Muualla: maagisuus lumosi Leena Lumen.

14 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani, spefi

Avainsanat:

9 elokuun, 2017 · 6:06 am

Anni Kytömäki: Kivitasku

Anni Kytömäen toinen romaani Kivitasku (Gummerus 2017) lunastaa kaikki esikoisen, Kultarinnan, asettamat korkeat odotukset. Omat makumieltymykseni se täyttää siksi, että sukutarinat ja menneisiin aikoihin sijoittuvat romaanit kuuluvat suosikkeihini kuten myös eri näkökulmin kerrotut kerrokselliset kertomukset. Kivitaskun omaehtoinen ääni nostattaa ihon kananlihalle ja palan kurkkuun.

Romaanin käynnistävät Helena 1950-luvulla, Sergei 1850-luvulla ja Veka vuonna 2012. Heidän kertomansa ja muutama muukin ääni vievät tarinointia eteenpäin. Suvun jatkuvuus on tärkeä juonne romaanissa, jossa jatkuvuuteen sisältyvät niin ikiaikaiset loitsut kuin myös periytyvä mielen herkkyys. Minua koskettaa eritoten se, miten suvun tarinat voivat jäädä vain yhden jäsenen varaan: seuraava polvi ei ole joko kiinnostunut niistä tai edeltävä polvi ei halua niitä jakaa. Mutta silti ne vaikuttavat ja välittyvät kenties toisin kuin sanoin.

Mutta sanoilla on merkitystä. Mieltäni erityisesti myllertävä, identiteettinsä kahtia halkova ja sen muilta piilottava Sergei kiteyttää tärkeitä asioita, kuten:

Silloin en ymmärtänyt, että elämänpuussa on kaksi haaraa: toinen vankistuu ja kasvattaa alati uusia oksia, toinen ropistaa vähitellen kaarnansa maahan, katkeilee ja halkeilee. Lopulta jäljellä on tuuheaoksainen muistojen ja kokemusten runko, vieressä menetysten karsima kelo. Se kumpaa puunhaaraa ihminen keskittyy tarkastelemaan, määrittää hänen onnensa rajat.

”Tarinankerronnan himo takoo otsaluita, rakkaus ja viha, toivo ja pettymys, onni ja tuska jotka olen menettänyt.”

En lähde perkaamaan juonta enkä henkilöitä. Soisin kunkin lukijan kokevan ne suoraan Kytömäen täyteläisestä tekstistä. Pureudun lähinnä teoksen tyyliin, joka lavean romaanin edetessä jopa pakahduttaa. Hienon kirjan piirre on se, että lukijana imeydyn henkilöiden kokemuksiin, elän uskossa, toivossa ja surussa. En oikein edes saa muotoa väkevälle kirjakokemukselle.

Kivitasku

Romantiikkaa tyylivirtauksena luonnehditaan kautena, jolloin taide vetosi tunteeseen ja mielikuvitukseen. Kytömäki kirjoittaa jonkinlaista postromantiikkaa: teksti ja kerrotut ihmiskohtalot nimenomaan vetoavat tunnetasolla, ja se heittää keskelle kuvattuja aikoja, paikkoja ja elämänvaiheita. Älkää ymmärtäkö väärin, sillä ei Kivitasku ole höttöistä romanssikirjallisuutta, vaikka pitkälti se rakkaudesta kertoo. Esimerkiksi yksi romaanissa kerrottu yliluonnollisen uhrautuva rakkaus hengästyttää kuin vuoreellenousu. Vaan ei se ole kirjan ainoa anti, eikä romaanin rakkauksien odoteta johtavan pysyvään onneen.

Jalat tallaavat tajuntaan uraa, joka syvenee tuntien mittaan kanjoniksi. Meistä ei milloinkaan tule meitä, rotkossa kaikuu, mutta ylitän sen yhä uudelleen ja hymyilen taivaalle. Joskus sillan voi rakentaa mustarastaan laulustakin.

Mystiikka elää realististen ja konkreettisten asioiden rinnalla. Se lisää kirjan peruskallion päälle moreenin, joka sitoo kerronnan erilaisia kestäviä kiviaineksia. Yliluonnollisuus lomittuu luontevasti kohtalonomaiseen kokonaisuuteen. Mytologia muuttaa romaanin yli 150 vuoden kantoaikana muotoaan, mutta elää.

”Ihminen särkyy kaihoon, suruun ja taisteluihin, vuori seisoo tyynenä läpi sotien ja nälänhätien, rakkauden, syntymän ja kuoleman.”

Mielenterveyteen liittyvä problematiikka on yksi tärkeä aihelma. Kiinnostun kovasti siitä, miten sukutarinassa suvun jäsenten outoudet ovat ammoin laskettu noituuden tai muun ikiaikaisen rajatiedon piikkiin. Vielä 1950-luvulla jyrkistä mielialavaihteluista puhutaan kauniilla einoleinolaisella nimityksellä jumalten keinu, mutta medikalisointi muuttaa omituisuudet lääkinnällisten operaatioiden kohteiksi.

Symboliikkaa Kivitaskussa riittää nimeä myöten. Veka seuraa uutisia etelämantereen jäävuorten syvärakenteiden pakenevasta alkuvedestä; Sergei ja Veka kipuavat vuoren laelle, jossa lepäävät jäänteet jääkautisesta alkumerestä; Helena lumoutuu Pääsiäissaarten kivipatsaista siinä kuin kotiseudun vuorenmuodoistakin. Kallio paljastaa sen kivien taskuun haudatun kasvot, kivikasasta lehataa kivitasku kuin sanansaattaja, ja vuori pelastaa itsensä tuholta kalliomaalausten avulla. Kivimateriaali koskettaa jokaisen henkilön elämään monin tavoin, se on jopa rakkauden hinta. Iloitsen kivikuvaston luontevuudesta ja siitä, miten se kytkee sukupolvet ajattomuuteen.

Tasapainottelen kiviriutan yli kallionharjalle, joka yksitoistatuhatta vuotta sitten oli luoto. Selkää hipaisee kylmä tuuli. Jossain aikojen etäisyyksissä kohoaa hupenevan mannerjäätikön valkoinen muuri.

”Vuori kääntää kylkeä, herää ja venyttelee, taivuttaa niskaansa.”

Kivitaskun kielen kauneus koskettaa siinä kuin romaanihenkilöiden kohtalotkin. Teksti on aistillista. Metaforat tuntuvat kehossa, ruumiillisina tyyliin: Saunan ylälauteella löylyn sormet nousevat nikama nikamalta kohti niskaa. Kielikuvat leiskuvat eritoten luontokuvauksissa. Lisäksi todellisuus metaforisoituu luonnoksi:

Ummistan silmät auringolta ja kuuntelen heitä, keväänpehmeää järveä ja metsää, joka on haparoivin askelin kavunnut kalliolle mutta pysynyt sen harjalla sitkeästi. Yksinäisten päivien ohentamissa ajatuksissani ihmiset muuttuvat männyiksi ja heidän äänissään virtaa vesi.

Kivitasku on täysiveristä romaankirjallisuutta. Täyteläisiä teemoja kirjasta putkahtaa vielä pitkään lukemisen jälkeen. Hieno kirja jatkuu lukijan mielessä.

Toivon, että pääset kokemaan Kivitaskun. Siksi arvon yhden kirjan kommentoijien kesken. Kerro, miksi sinun tulisi saada Kivitasku. Arvontaan osallistumisaikaa on Kanervan päivään asti 14.8.2017.

– –

Anni Kytömäki
Kivitasku
Gummerus 2017
romaani
645 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

Kivitaskusta ovat kirjoittaneet myös Kirsin kirjanurkka, Tekstiluola ja Tällä toisen tähden alla.

47 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

8 elokuun, 2017 · 6:00 am

Onnen asioita – ja asioita runojen rajoista

Runoudelle on ominaista vapaus. Lyriikka saa rikkoa kielen ja logiikan rajoja pidäkkeettömästi. Kaikenlainen kielen kuvallisuus liittyy runoverbaliikkaan, ja typografisesti voi irrotella siinä kuin sanomisen tavassakin.

Ei runoille silti vierasta ole pysyä rajoissa. Aikojen saatossa runoja on sovitettu erilaisiin mittoihin kuten sonetit, heksametrit, nelipolviset trokeet ja haikut. Kukaan ei kyseenalaista, etteikö mitallinen runous ole runoutta.

En tiedä, kyseenalaistaako kukaan sitä, voiko selkokielellä runoilla. Todistelen silti, että voi. Selkokieli asettaa runolle rajat mutta mahdollistaa runon. Selkokielessä sanasto, rakenne ja sisältö ovat yleiskieltä helpompia. Kielen kuvallisuus ei voi olla yltiöpäistä, eikä mielleyhtymästä toiseen voi loikkia. Lähtökohtana on se, että lukijalla voi olla kielellisiä vaikeuksia, mutta hän pääsee selkon ansiosta osalliseksi lukemaansa.

Olen haastanut itseni ja runon taipumaan selkoon. En tosin rajaa ketään pois: tarkoitan runoni kaikille runoilmaisusta kiinnostuneille. Kirjoitan värssyni kuitenkin siten, että niitä voivat myös lukea myös lukijat, jotka hyötyvät helposta kielestä. Runoistani voi poimia havainnon ja kokemuksen – sellaisenaan jaettavan, sellaisenaan mielikuvia virittävän. Runoissani pyrin ilmaisun selkeyteen, mutta silti jää arvoitus, joka runoihin kuuluu: lukijan vapaus tulkita sanoja, kielen kuvia ja merkityksiä. Monista runoista saattaa löytää symbolisia tasoja, jos niin haluaa.


Onnen asioita (Avain 2017) on toinen selkorunokokoelmani. Ensimmäisessä kokoelmassani Kierrän vuoden (Opike 2016) tarkastelen ihmistä ja luontoa eri vuodenaikoina. Onnen asioita -runoissa katse tarkentuu arkihavaintoihin. Runoissa ollaan kotona, metsässä ja matkalla. Niissä ollaan silmä ja korva tarkkana. Niissä päädytään tien päälle. Niissä kosketetaan ja kosketutaan.

Sanat on kirjoitettu paperille.
Minä näen ja luen ne.
Niin myös sinä.

Joka kerta minua koskettaa
tämä ihmeellinen mahdollisuus.
Voi jakaa paperilla maailman.

Onnen asioita -runoissani sana ”onni” esiintyy vain kerran. Sanakirja sanoo sanasta monta merkitystä, esimerkiksi suuri ilo, syvä tyytyväisyys, kohtalon suopeus, onnellinen sattuma. Onnen tunne ei aina ole suuri, selvä tai suora, mutta sellaiseksi voi kokea tilanteen, joissa jokin tuttu asia tuntuu oikealta tai näyttää uudelta, jokin voi muuttua tai jokin kuormittavassa hetkessä voi kääntyä. Onneksi.

– –

Tuija Takala
Onnen asioita. Selkorunoja
Avain 2017
91 sivua.

Kiitos kustannustoimittaja-Katjalle ja Avaimen graafikolle.

Onnen asioita2

23 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Kirjallisuuspohdintoja, omat, Runot, Selkokirja

Avainsanat:

7 elokuun, 2017 · 5:05 am

Selja Ahava: Ennen kuin mieheni katoaa

Selja Ahavan edellinen romaani Taivaalta tippuvat asiat kertoo kuolemaan liittyvistä kriisitunnelmista sävykkäästi ja jopa toiveikkaasti. Myös uutukainen Ennen kuin mieheni katoaa (Gummerus 2017) kuvaa kriisiä, nyt ei tavallisinta sellaista mutta yhtä kaikki sitä, mitä on luopuminen siitä, mihin on uskonut.

Aamiaispöydässä kymmenen vuoden liiton jälkeen mies kertoo vaimolleen olevansa nainen. Todellisuus muuttaa sen hetken jälkeen luonnettaan. Kun mies siirtyy muodonmuutosprosessiinsa, nainen ajelehtii mielessään myrskystä toiseen, karilta aavalle, rannattomilta ulapoilta maahan, jota ei ollut. Merihenkinen kuvailuni ei ole sattumaa, sillä suhdemyllerryksen rinnalla kulkee Kolumbuksen matka Intiaksi luulemaansa Amerikkaan. Eli mikään ei ollutkaan sitä, mitä sen luuli olevan.

Löytöretki. Ei, ei. Ei täältä löydy mitään, täällä vain katoaa.

Rinnastus toimii erittäin hyvin. Jos romaani kertoisi vain avioliiton haaksirikosta ja sukupuolenkorjauksen vaikutuksista vaimoon, se ehkä jähmettyisi. Niin uskon. Nyt allegorisuus puhuttelee, se myös ankkuroi yksittäistapausta siihen, että myös isossa mittakaavassa sattuu sellaista, ettei olekaan löytänyt sitä, mitä luuli löytäneensä.

Mitä yritän siis sanoa?

Oli meri, oli tuuli, oli aika.
Oli pöytä, oli keittiö, oli mies.

Ei ollut mitään.

Kirjassa ei ole sivunumeroita – se kertoo myös paljon kertojan kokemuksesta tyhjän päällä. Ja Ahava istuttaa proosatekstiin runoa. Kertojan kaaos on sellainen, ettei sitä voi perusproosalla kuvata, siksi viitteellinen ja fragmentaarinen kerronta tavoittelee kokemusta. Kertojan tuntemuksissa yhdistyvät perusteellinen petetyksi tuleminen, fyysinen kaipaus, viha rakkaudesta luopumisesta, häpeä omasta näkökyvyttömyydestä miehen suhteen – kaikkea sellaista ydintä vihlaisevaa, jota on vaikea verbalisoida. Silti kieli on selkeää, monin osin teksti etenee tiukin virkkein ja elävin havainnoin.

Kuule Cristóbal. Eihän se löytämäsi manner muistuttanut Intiaa yhtään. Rehellisesti, Cristóbal. Eihän siellä ollut merkkiäkään palatseista, kaupungeista, laivastosta, suihkulähteistä – mistään mitä Marco Polo oli matkakertomuksissaan kuvaillut.

Hienosti minusta toimii se, miten Kolumbus-osuudet ensin erottuvat aika selkeästi omikseen, sitten vähitellen sulautuvat kertojan nykyhetkeen. Kerronnan ja kielen rajojen ylityksiä tapahtuu monella lailla. Yksi vaikuttavimmista on se, miten sanaluokat siirtyvät paikoiltaan; Intia oli adjektiivi. Myös pronominit häviävät välillä kertojalta.

Ennen kuin mieheni katoaa

Ennen kuin mieheni katoaa vaikuttaa vereslihaiselta prosessilta. Se hämmentää käsittely- ja kerrontatapojen aaltoliikkeellä, joka vähitellen vie hiekkaa proosan jalkojen alta mutta siten upottaa yhä syvemmälle kokemukseen. Se tekee vaikutuksen.

Ehkäpä koko autofiktiivinen romaani on merikartta, jonka avulla voi uskoa, että karikolta voi selvitä selville vesille.

Siinä hän seisoo ja sanoo: me jokainen voimme irrota.

– –

Selja Ahava
Ennen kuin mieheni katoaa
Gummerus 2017
romaani
– sivua.
Sain ennakkokappaleen kustantajalta.

18 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat:

5 elokuun, 2017 · 1:47 pm

Seitsemän veljestä Suomenlinnassa

Repaleiseksi olen lukenut pokkarikappaleen Seitsemästä veljeksestä. Voi kuulostaa kuluneelta, mutta Aleksis Kiven suurteos on minulle horjumaton kotimaisen kirjallisuuden kivijalka ja kurkihirsi. Tarinoinnin, kielen ja rakenteen kekseliäisyys onnistuu  joka luku- ja silmäilykerralla yllättämään.

Seitsemän veljestä

Jalustalle asetetun kirjan näyttämöversiot aina jännittävät. Ryhmäteatterin kesänäytelmässä ei tarvitse pelätä yletöntä modernisointia, sillä uskollisesti siinä juonta seurataan ja alkukieltä ketterästi käytetään. Säästeliäät ei-kirjalliset heitot pysyvät sietorajoissa. Kiven kirjan yksi mainio piirre on tunnelmista toiseen siirtymät, ja ne säilyvät Kari Heiskasen sovituksessa, mikä osaltaan pitää draaman kaarta jäntevänä. Yli kolme tuntia on hivenen liikaa, löydän kyllä pois napsaistavia kohtauksia, mutta silti viihdyin viileän illan esityksessä mainiosti vedet silmissä nauraen ja liikutusta tuntien.

Madonluvut luettakoon ensin. Vaikka sanoin väliajalla teatteriseuralleni, että Laurin esittäjä voisi ulkonäkönsä perusteella vetää Aleksis Kiven roolin, en tarkoittanut sitä toiveeksi tähän esitykseen. Turhaan toisen näytöksen melskeen väliin oli ympätty Kiven deliriumhoitojakso mielisairaalaan. Moitin myös siitä, että monen näyttelijän huutoreplikointi kuulosti säännönmukaisesti häiritsevän epäselvältä. Välillä tanssinpelmahdukset olivat irrallisia, esimerkiksi joulunvietto Impivaarassa vaikutti oudolta, kun ylimääräinen porukka törmäsi lavalle kirmaamaan. Tällaista maltillista marisemista tämä lopulta on.

Rönsyilevästä tarinasta näyttämölle siirtyvät kirjan ikoniset kohdat, ja hyvin siirtyvät, nauhamaisesti ja joustavasti liukuen. Jokainen veljes sai luonteensa ja kehityskaarensa esille, ja kollektiivin voimallinen yhteishenki vakuutti. Fyysisyys ja toiminta pitivät esitystä liikkeessä, ja sekä suurieleisyys että pienet lihasnytkähdykset näyttelijöiden kasvoissa pysyivät balanssissa. Eturivissä sain jännittää, putoavatko kisailevat tyypit syliin, ja samalla pääsin nauttimaan mikroilmeistä.

Veljessarjan roolitus onnistui. Suosikkimieheni velisarjasta on aina ollut Lauri, eikä hahmo himmene tämän esityksen myötä, vaikka humalamölinästä oli vaikea sada selvää. Ei ole muilta pojilta pois, vaikka mainitsen vain pari veikkosta: Eero murkkuveljenä muikistelee sopivasti ja järkimies-Aapon diplomatia puree. Mutta Juhani, tuo punakkana puhiseva päällepäsmäri! En usko, että verkkokalvoiltani koskaan pakenee hetki, jona Juhani oppi lukemaan. Sen tuskan ja voitonriemun lihaksi ja vereksi muodostumista sain etuoikeutettuna todistaa.

Poikkean hieman erityispedagogisiin päätelmiin. Kielen ja kerronnan nerokkuuden lisäksi Kiven läpileikkaus kansasta  – joskin vain miesnäkökulmasta – yhden veljessarjan välityksellä lähestulkoon noudattaa prosenttijakautumaa erityisryhmistä. Joukossa on oppimisvaikeuksisia, tarkkaavuusongelmaisia, mielenterveys- ja päihdeongelmista kärsiviä puhumattakaan sosiaalisista ongelmista. Ilman erityisopettajia ja sosiaalipedagogeja seitsemän veljestä selviää syrjäytymiskierteestä siten, että he löytävät yhteisöllisesti sisäisen motivaation vaikuttaa omaan elämäänsä valinnoin ja teoin vain sitkeys ja vertaistuki apunaan. Kehitys luo uskoa uusiin yrityksiin, muutoksen mahdollisuuksiin. Jotenkin näin Aapo asian muotoilee: Onpa maailma meille niin kuin maailmalle me.

Tämä sosialisaation ja kehitysuskon sydämeen käyvä sanoma välittyy vaiheikkaasti ja sävykkäästi Ryhmäteatterin versiosta. Kaksi Kiven lempirunoa kuulen sulosointuisin äänin laulettuna. Teatteritraditiolinjaa kunnioittaen ”Timon laulu oravasta” kuuluu 1970-luvun sävelin, mutta aina itkettävä ”Tuonen lehto” päättää harmonisena perinneversiona koko esityksen. Väittäisin, että Kiven runo on ensimmäinen suomalainen taideruno, joka kuvaa äidin synnytyksenjälkeisen masennuksen tuntoja sen lisäksi, että runon synkkien tunnelmien joukossa on pohjatonta toivoa kaikesta hyvästä. Liikuttavasti loppulaulu sinetöi sovituksen sanoman.

Näytelmässä ei jääty ruotimaan veljesten loppuelämää, jota Kivi kirjassaan vielä valottaa. Sen taas jälleen kertasin nuhraantuneesta pokkaristani. Seuraavaksi odotan, miten Petri Tamminen lopun muotoilee, sillä elokuun puolivälin tienoilla ilmestyy fanifiktionovellikokoelma Jatkuu! (Gummerus 2017), jossa nykykirjailijat ovat tarttuneet kotimaisiin klassikoihin. Kivi elää muodossa ja toisessa, ja syksyllä veljekset nousevat taas Turun kaupunginteatterin lavalle.

– –
Seitsemän veljestä
Suomenlinnan kesäteatteri, Ryhmäteatteri
Sovitus ja ohjaus: Kari Heiskanen
Perustuu Aleksis Kiven romaaniin Seitsemän veljestä (1870)
Veljeksinä Santtu Karvonen (Juhani), Tommi Rantamäki (Tuomas), Eino Heiskanen (Aapo), Eero Ojala (Simeoni), Mikko Virtanen (Timo), Miro Lopperi (Lauri) ja Elias Keränen (Eero).
Lisää esityksestä: http://www.ryhmateatteri.fi/ohjelmisto

Seitsemän veljestä2

Jätä kommentti

Kategoria(t): Draama, Kirjallisuus, teatteri

Avainsanat: ,

3 elokuun, 2017 · 3:03 pm

Ben Kalland: Vien sinut kotiin

Ben Kallandin romaani onnistuu yllättämään, sillä etukäteen veikkasin, ettei aihe kuulu houkuttelevimpiin. Uskonyhteisökuvaukset eivät yleensä saa minua valtoihinsa. Nyt käy toisin. Vien sinut kotiin (Atena 2017) nappaa kyytiinsä kerrontansa vuoksi.

Kirjan kertoja Markus kuvailee elämäänsä lapsuudesta tähän hetkeen aikatasoja vaihdellen. Nykyhetkeen liittyy merkittävä ja yllättävä taite, isoisyys; menneisyyteen viulistisisaren Ellenin aivan alkuunsa päättynyt soittoura. Menneisyys on sakeanaan kaikkea muutakin perheeseen ja ihmissuhteisiin liittyvää.

Romaanin aloitus vie selittelemättä nykyhetken tapahtumiin, ja toinen luku kertoo todella hyytävän tapahtuman nuoruusvuosilta. Ja siitä jatketaan niin, ettei etukäteen voi paljoakaan arvailla. Kerronnan kermaksi kuorin päältä juuri sen, että asioita ei paisutella eikä puhki pakista, ne kuvaillaan kuin matkan päästä ja näytetään. Siksi poimin tämän pitkän sitaatin.

”Mitä musiikkia tuo on?”

En voinut valehdella, mutta en halunnut tunnustaa käyttäväni aikaa katolisen musiikin soittamiseen. Tunsin paniikin kasvavan. Paljonko isä oli kuullut? Säestys muodostui vain peräkkäisistä tersseistä ja kvarteista ennalta arvattavassa rytmissä. Ellenin soitossa ei ollut jälkeäkään alkuperäisestä melodiasta. Sointukulku oli kuitenkin niin tunnistettava, että äiti olisi tunnistanut säveltäjän ja kappaleen ensimmäisen tahdin perusteella. Onneksemme isä ei ollut musikaalinen. Hän vain epäili.

  Silloin oivalsin jotain totuudesta ja kertomatta jättämisestä. – – Ei koko totuutta tarvitse kertoa niille, joiden ei tarvitse tietää sitä. Totuuden voi pimittää valehtelemattakin, sääntöjä voi rikkoa sääntöjen puitteissa.

Sissos! Siinä singahtaa monta romaanin teemaa: perhesuhteet, uskonto, musiikki ja totuus – ja suurin niistä on totuuden ja sääntöjen vääristely.

Vien sinut kotiin

Totuus

Markus kertojana antaa itsetutkiskelevan ja menneitä perkaavan kuvan, mutten voi olla varma totuudellisuudesta. Hän voi aivan hyvin värittää asioita omaksi edukseen, vaikkei tunnu peittelevän ikäviä puoliaan. Hänessä on kolkkoa kyynisyyttä ja harkitsevaa oman edun etsintää. Kiinnostava hän on kertojana ja päähenkilönä juuri siksi, että hän ei ole kaikkiaan miellyttävä eikä läpinäkyvä. Kertojan kehitys kaltaisekseen saa selityksen uskosta ja perheestä sekä nuoruudessa koetuista menetyksistä.

Uskonto

Romaani kertoo jehovantodistajista ja Markuksen etenemisestä liikkeen johdon liepeille USA:ssa. Hienointa on tässäkin se, ettei Markus opeta lukijaa lahkon ominaispiirteistä vaan kuvaa tilanteita ja toimintaa. Siten pääsee tarkkailemaan ihmisten kehittämiä alistusdoktriineita. Kaksinaismoralismi, patriarkaattinen vallankäyttö ja hierarkinen arvojärjestelmä eivät tarjoa kaunista katsottavaa.

Vaikka kaikenlainen kyttääminen ja heikkouksien hyväksi käyttö värittää lahkolaisten uskonelämää, kuvaus ei kuitenkaan osoittele. Lukijalle annetaan tilaa tehdä johtopäätöksiä. Eikä Markus säästele itseään, sillä oman toiminnan iluusioton kuvailu ei hänestä hääppöistä uskonmieskuvaa anna.

Perhesuhteet

Markuksen lapsuudenperheessä kasvetaan ankarien uskonkappaleiden henkeen. Vastenmielistä on isänvalta ja uskontoon nojaava ylimielisyys siitä, miten jehovat ovat muita parempia. Kyseenalastamisen vaaroista pelotellaan, ja helppoa se onkin, sillä seurauksena on yhteisöstä karkottaminen tai perheyhteydestä eristäminen. Näistä kaikista romaani tarjoaa tulkittavaa, samoin sisarussuhteista.

Koko kirjan linjan mukaisesta perhesuhteista välittyy pääosin varovaisuus ja vierauden tunne. Etenkin suhde vanhempiin vaikuttaa pelonsekaisen etäiseltä, eikä vanhempien suhde voi välittää lapsille muuta kuin vieraannuttavan mallin. Tarkkailevuus, varuillaanolo ja sääntöjen salattu kierto tuntuu sen johdosta luontevalta tavalta kohdata elämä.

Musiikki

Heittäydyn tekstin valtaan musiikkikuvauksissa. Musiikki on elimellinen osa Ellen-siskon omalaatuista persoonaa, ja myös minäkertoja-Markukselle musiikki näyttää tarjoavan vapauttavan väylän muuten ahtaissa oloissa. Nautiskelen lukemisen lomassa tilanteenmukaista musiikkia. Se on mahdollista romaanin loppuun kootun soittolistan avulla, mikä onkin mainio keksintö.

Ja vielä kerran totuudesta

Vien sinut kotiin jää selvästi minua askarruttamaan, ja sehän on hyvän kirjan merkki. Hyvässä kirjassa perustan tavallisesti rakentavat rakkaus ja kuolema, niin tässäkin, paisuttelematta mutta kaikkeen vaikuttaen. Jotkut aihelmat kirjassa jäävät viitteelliseksi, jopa kesken, jotkut ihan syystä. Henkilöt jäävät vaivaamaan – nytkin mietin, miten Markuksen työ- ja perhe-elämä tänään jaksaa.

Totuus vaihtelee kertojan, näkökulman ja kokijan mukaan. Kirjan loppunousukohdassa eletyn elämän totuus ei välttämättä Markusta miellytä, kun siitä kertoo joku muu, mutta hänelle totuudellisesti vastataan:

”Totuus on optinen illuusio, jota ei voi nähdä, jos katsoo sitä suoraan. Fiktio on sitä, että keksitään asioita, jotka eivät ole totta mutta jotka paljastavat totuuden.”

– –

Vien sinut kotiin
Ben Kalland
Vien sinut kotiin
Atena 2017
esikoisromaani
248 sivua.
Sain kustantajalta ennakkokappaleen.

12 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Avainsanat:

3 elokuun, 2017 · 6:00 am

Pauliina Lindholm: Komendantti

– Kellukaa, sanoi isoisä käheästi. – Kellukaa ja kuunnelkaa. Odottakaa oikeaa hetkeä. Kaikki tapahtuu itsellään ja oikein, kun maltatte odottaa ettekä pelkää. On hulluutta luulla, että voitte ohjailla veden ja maan ja ilman väkeä mielenne mukaan. Kellukaa, katsokaa noita!

Ja komendantti Augustin Ehrensvärd katsoo meduusojen leijailua vedenpinnan alla. Ei komendantin kellumisesta tällä erää enempää, mutta minä totisesti kellun Pauliina Lindholmin kerronnan aalloilla. Komendantti (Otava 2017) on romaani, jossa kieli, kerronta ja tarina upottavat ja nostavat pinnalle miellyttävästi –  ojentaudun ja antaudun sen nautittavasti kannattelevaan virtaan, joka vie Viaporiin 1748.

Komendantti

Pitkään luin romaania sillä ajatuksella, ettei juoni ole tässä merkityksellinen vaan tarina. Romaanissa kronologisen etenemisen mukana ajelehtii tilanteita ja tapahtumia, jotka viistävät toisiaan mutta joiden yhteydestä ei niin tarvitse piitata. Komendantti kohoaa kuvailun taiteeksi, tuokiokuvien valloittavaksi kertomushelminauhaksi. Aikaan sopiva ilmaisutyyli ja voimakkaita mielikuvia herättävät väläykset usein jopa huikaisevat.

 

”Huominen suhisi ilman halki vastaan kuin tykinkuula. Enää ei ennättäisi väistää.”

 

Luen Komendanttia hitaasti, viivytellen ja maistellen. Vähittäin valkenee, että onhan romaanissa juoni, ei vain vangitsevia tilannekuvia. Siinä katsastetaan, kuinka Ehrensvärd selviää Viaporin rakentamisesta ja rahoituksesta sekä suhteesta Helsingin ja Tukholman valtaapitäviin sekä Suomenlinnan väkeen. Oikeamielisyyteen ja jonkinmoiseen säädystä riippumattomaan arvonantoon pyrkivä komendantti tutustuu myös köyhään kalastajavaariin ja hänen pojantyttäreensä Annaan. Romaanissa on toveruutta, rakkautta, valtakähmintää ja huijaamista – vaan ei aivan tavanomaiseen tapaan. Se viehättää.

Yleensä parun fokusoinnin perään. Komendantissa aiheita ja henkilöitä vilisee. Haluaisin viipyä isoisän ja tytön luona, isoisän luonnonlääkintäpuuhissa, komendantin keittiössä, makuukammarissa ja piirustustuokioissa, upseeriston juomingeissa, linnoitustyön kesäöiden valossa, rakennusurakan rapaisissa vaiheissa, kateellisen kaupunkiporvariston kamareissa ja köyhälistön arjen askareissa. Viivynkin. Ja ihmettelen, miten kirjailija saa tuon kaiken ylenpalttisen tuntumaan tarpeelliselta ja uskottavalta.

 

”- Olette eriskummallinen mies, Komendantti.”

 

Ehrensvärd kohoaa keskiöön. Päähenkilöä seuraan sivusta, mutta saan lukea myös hänen päiväkirjakatkelmiaan ja kirjeenvaihtoaan. Kiehtovan kuvan saan tästä sivistyneestä monitaiturista, jolla on strategista silmää politiikan ja ihmisten suhteen.

Velvollisuus! Minun työtäni säätelee velvollisuus. Minua raastaa se, että joudun antamaan kauneudelle periksi velvollisuuden vuoksi. Kun piirrän bastionia, minä lasken koko ajan, miten se säilyy ehjänä kun ammukset sitä kivittävät. Kun seuraan tykinputken valua, käsken valumestaria seuraavaksi tuhoamaan täydellisen työnsä poraamalla putkeen reijän. Että sillä voi ampua ja hajottaa ja tappaa. Miten minäkin halusin olla taiteilija ja luoda vain kauneutta, mutta minulla on velvollisuus. Minulla on velvollisuus ja minulla on yksinäisyys…

Lindholmin kirja saa hinkuamaan lisää tietoa Suomenlinnan rakentamisesta ja rakentajasta. Romaani kuvittaa elävästi ajan, paikan ja päähenkilön taustatekijöineen.

Tekee mieli tuoda tämän lukukokemuksen rinnalle romaani toisesta Helsingin rakentajasta Engelistä. Jukka Viikilän romaani Akvarelleja Engelin kaupungista, arkkitehdin yöpäiväkirja, esittelee tsaarinaikaisen Helsingin synkkämielisen rakentajan; Komendantti puolestaan kuvaa Suomen Ruotsin vallan aikaista asemaa lännen ja idän tallattavana sekä siihen liittyen pikemmin päiväpuolen eläjää, visionääri-Ehrensvärdiä. Herra Komendantin pimeä puoli on lähinnä toikkarointia valoisassa kesäyössä, moniuloitteinen henkilö silti perhe- ja urahuolineen. Kumpikin Helsingin muotoilija on totisesti fiktionsa ansainnut. Enkä lainkaan ihmettele, miksi Komendantti-romaani voitti Suomi 2017 -romaanikilpailun.

 

– –

Pauliina Lindholm
Komendantti. Viapori 1748
Otava 2017
esikoisromaani
300 sivua.
Sain kustantajalta ennakkokappaleen.

Kulttuuri kukoistaa -blogin Arja postaa kirjasta samaan kellonaikaan. Kurkista Arjan arvioon!

10 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat:

1 elokuun, 2017 · 4:30 pm

Mattias Edvardsson: Melkein tosi tarina

Melkein tosi tarina (Like 2017) on melkein erilainen dekkari. Siinä on murhaksi oletettu katoaminen ja vahva epäily siitä, että teosta istui 12 vuotta väärä henkilö. Eipä tuossa ole mitään genreyllätystä, eikä siinäkään, että murha-aikaa ja nykyaikaa kuljetellaan vuorotellen. Mutta lähestymistavassa ja tyylissä on jotain kirpeän virkistävää – jopa virnistävää.

Melkein tosi tarina

Nykyhetken Zackarias Levin saa potkut tukholmalaislehdestä ja palaa äidin hoteisiin Skåneen uraan ja rakkauteen pettyneenä. Rahattomuuteen hän ei keksi muuta ratkaisua kuin bestsellerin kirjoittamisen. Laskelmoinnin tuloksena menestysreseptiin pitää yhdistää rikos, henkilökohtaisuus ja tosipohjaisuus sekä optimipituus 413 sivua. Näin käy. Oma luovan kirjoittamisen kurssi Lundissa 12 vuoden takaa ja opiskelukaverin tuomio menestyskirjailijan murhasta täyttävät kaikki kriteerit.

Tämähän on herkullisen satiirista kirjamaailmapilkkaa ja vieläpä ilmaistu viihdyttävän vilkkaasti osana dekkarijuonta. Minäkertoja on sekä liukas luikku että säälittävä, mutta mielenkiinnolla seuraan vuosientakaista kirjoittamiskurssia, samoin tätä romaanikirjoittamisprojektia. Mennyt keriytyy sopivan säästellen, ja nykyhetkessä minua ilahduttaa etenkin takapajuinen äiti. Opiskelukavereiden kanssa jutustelussa on jotain naiivia ja asetelmissa ilmeistä, mutta innostuneesti kirjan kanssa vietin aikaani.

”Kaikki kirjat kertovat tavallaan samasta asiasta: miten selviytyä elämästä ja säilyttää silti ihmisyytensä.”
”Ai se on sellainen kirja?”
”Ei mikään dekkari”, minä sanoin. ”Paitsi ehkä sittenkin. Tavallaan.”

Tavallaan Melkein tosi tarina on muutakin kuin dekkari. Se hellästi kuvaa nuoria opiskelijoita tunnemyrskyissään, vaikutuksille alttiina. Se kertoo ammattikirjoittamiseen liittyvästä tuskasta ja tunteettomuudesta sen ohella, että parhaimmillaan sepittelyyn sisältyy sanomisen pakkoa, ja pahimmillaan sen puutetta. Jännittävyys ei henkeä salpaa, mutta tämä kirja huvittaa ja kiskoo mukaansa selvittämään, mikä mahtaa olla totuus.

 ”Hyvä tarina menee kaiken muun edelle. Näinä postmoderneina aikoina totuus on äärettömän suhteellinen käsite.”

– –

Mattias Edvardsson
Melkein tosi tarina
suomentanut Tiina Ohinmaa
Like 2017
413 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

Moni kirjablogi on kirjan jo esitellyt, esimerkiksi Leena Lumi, Kirjaluotsi, Kirsin kirjanurkka, Kirjakko ruispellossa ja Reader, why did I marry him?

3 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus

Avainsanat:

31 heinäkuun, 2017 · 4:47 am

John Galsworthy: Omenapuu. Klassikkohaaste osa 5

Klassikkohaasteen kunniakkaalla viidennellä kierroksella kaivelin lapsuudenkotini kirjahyllyjä. Nappasin sieltä John Galsworthyn Omenapuun (1916, suomenkielinen 11. painos 1982). Tältä Nobel-kirjailijalta en ole aiemmin mitään lukenut, vaikka olen viettänyt elämyksellisiä hetkiä The Forsythe Saga -tv-dramatisoinnin parissa (Granada Television / ITV 2002).

klassikkohaaste-5

Tekstiluola-blogin Tuomas kokoaa tämänkertaisen klassikkohaasteen postaukset.

Pienoisromaanissa kehyksen muodostaa avioparin hopeahääpäivän merkeissä tekemä retki maaseudulle. Frank Ashurst tunnistaa seudun tutuksi opiskeluaikaiselta kesäreissusta. Sillä aikaa, kun rouva taiteilee niityillä, herra lähtee kiertämään maisemaa. Samalla tarina siirtyy nuoruuden kesään.

Omenapuun pintaan piirtyvät nostalgiset muistot maaseudun luonnosta, joutilaasta vaeltelusta ja omenapuunkukan lailla hehkuvan maalaisneitosen kohtaamisesta. Tavallaan kyse on tavallisesta tarinasta: viattomanyksinkertaisen töllintytön haksahduksesta herraspoikaan.

Huomaan ärsyyntyväni asetelmista sivistys/maaseutu, akateeminen ylemmyys  / yksinkertainen maatalotouhu. Olen jossain vaiheessa heittämässä klassikkovalintani kesäheinikkoon. Vanhanaikainen mieshegemoninen romantiikka tökkää. Luen kirjan kuitenkin loppuun ja huomaan katsantokantani heltyvän ja tarinaterän löytyvän.

Ja hän palasi omenapuun juurelle. Mutta tyttö oli poissa. Poika kuuli kahinaa, veräjän narahtavan, sikojen äännähtävän. Tytön asemesta vain vanha omenapuu! Hän kietoi käsivartensa sen ympäri – äsken hän oli syleillyt tytön pehmeää ruumista! Karhea sammal poskea vasten – äsken siihen nojasi tytön pehmeä poski! Vain metsän tuoksu oli sama. Ja hänen päänsä päällä ja ympärillään näyttivät kukat hehkuvan ja hengittävän elävämpinä ja kirkkaimpina kuin milloinkaan ennen.

Nuoruuden kesän kuvauksessa viehättää heräävän luonnon yhteys nuorukaisen hehkuvaan tunneviritykseen. Myös tavoitan hyvin sen, miten nuori ihminen irrallaan arkitodellisuudesta heittäytyy hetkeen ja toisaalta taas havahtuu säätynsä juurruttamiin toimintamalleihin, kun palaa omaan ympäristöönsä.

 

Omenapuu päätyy lopulta elämänkulun punnintaan. Alatekstinä kulkee miehen ääneen lausumaton arviointi tehdyistä elämänvalinnoista. Selviää myös se, että valinnoilla on seurauksia, jotka eivät koske vain valintojen tekijää. Minun kirjavalinnallani on se seuraus, etten kaikkiaan kadu lukukokemustani. Tulipa luettua hetkittäin menneen maailma lumoa levittävä tarina. Seuraavalla kierroksella sitten valitsen taas jotain ihan muuta.

– –

John Galsworthy
Omenapuu
The Apple Tree 1916
suomentajaa ei mainita
WSOY, 11. painos 1982
112 sivua.
Löytyi isävainaan kirjahyllystä.

Löysin yllätyksekseni monia Omenapuun lukeneita: Luettua elämää, Kirja vieköön!, P. S. Rakastan kirjoja, Kirjojen kamari, Ullan luetut kirjat, Lumiomena, Kirja-aitta ja Hyönteisdokumentti.

Klassikkohaasteen 31.7.2017 postauksiin pääset tästä linkista: Tekstiluola.

Aiemmat klassikkohaastepostaukseni:

Mihail Bulgakov: Saatana saapuu Moskovaan
William Shakespeare: Romeo ja Julia
Jane Austen: Neito vanhassa linnassa
Anna Ahmatova: Valitut runot

27 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat:

28 heinäkuun, 2017 · 8:10 am

Jarkko Laineen Turku

Turku on minulle tunnelmia, valojen ja varjojen kaupunki.

Näin on kirjoittanut Jarkko Laine (1947 – 2006). Niin minäkin voisin, jos osaisin kirjoittaa kuin hän. Laine kirjoitti paljon – ja paljon nimenomaan Turusta. Valtavan kahluutyön Laineen teksteihin Turku-näkökulmasta ovat tehneet Homo aboensis -kirjan (Sammakko 2017) toimittajat Jussi Keinonen ja Joni Pyysalo.

Kokoelmateos on varsinainen silppu. Siinä on katkelmia Laineen erityyppisistä proosateksteistä ja runo-otantoja. Turun ja lähiseudun paikannimin aakkostettu eteneminen vie kirjasta ison osan, ja muutaman sivun runosikermä tuntee saman nimen kuin koko kirja, Homo aboensis. Kirjan lopussa esitellään lyhyesti Laineen asuinpaikat ja biografia.

Kuvailen kirjaa siis silpuksi, mikä ei ole moite vaan silkka sisältökokemus. Kirja on häpeilemätön kotiseuturakkauskirja. En tiedä, miten se puhuttelee ulkopaikkakuntalaisia, mutta Turusta edes jotain tietäviä se varmasti sykähdyttää. Voi jakaa, verrata ja maistella kokemuksia.

Koska opiskeluvuodet vietin Turussa ja niitä aikoja ja paikkoja välillä haikailen, kirja huvittaa minua. Mikä voisi olla parempaa matkalukemistoa minilomalla Turussa? Mikä voisi olla mainiompaa ääneen luettavaa matkakumppanilleni, joka on lapsuutensa asunut samoilla Martinmäen kulmilla kuin Jarkko Laine? Ei tarvinne vastata omiin kysymyksiin, silti: hohdokasta on lukaista Laineen sanoja juuri samoista paikoista, joilla reissullani pysähdyn tai joissa olen aikanaan käynyt – erilainen matkaopas, joka tekee tutusta uuden.

Kunnia kirjalle myös siitä, että se herättää kiinnostuksen Laineen teoksiin, sillä monet runot innostavat ihailemaan ilmaisukykyä. Kirjassa on myös paljon katkelmia etenkin teoksesta Soutajat Aurajoella, jonka nasevat sanontatavat miellyttävät.

Seuraavaksi silppuan kirjaa mikro-osiin, omaan matkaani häpeämättömästi sovittaen.

Aurajoki

Aboensis Aura (2)

– – / En tarkemmin / osaa kertoa, / mitä joki meille puhuu, / mutta jälkeen aamupäivän, kiireen, työn / kun saapuu hameet, lahkeet, öiset autot, / jälleen valkokankaalla / itseni näen, / joukossa väen, veden ääreen pysähtyneen.

Föri

Aboensis Föri

– – / Sylki putoaa jalkakäytävälle. / Lautta kolahtaa laituriin. / Tungeksii ihmisiä, polkupyöriä, mopoja. / Taivaalle tuprahtaa valkea savu. / – –

Martinmäki

Aboensis MArtinmäki

– -. Vanhoissa valokuvissa, jotka esittävät pommitettua Martinmäkeä, kirkko näyttää oudolta, ja kestää hetken ennen kuin huomaa sen johtuvan siitä, että tornin kellossa ei ole viisareita. Onko se Buñuelia vai Dalia, unta kuitenkin. – -.

Ruissalo

Aboensis Ruissalo

Vesi kananlihalla. Sataa. / Kukaan ei enää viivy rantapaviljongissa / kun on syksy, hajut tuntuvat voimakkaina / kuin olisivat tarttuneet vaatteisiin. / Ainainen puhe muutoksesta, / vaikka lähdettävä on vain kerran, / eikä kenenkään mieleen tule lähteä tänään.

Suomen Joutsen

Aboensis Suomen Joutsen

Turkulainen jota Walt Disney saa kiittää menestyksestään, ilman Joutsenen apua olisi Mikki Hiiri ollut kalanruokaa jo kauan sitten.

*

Suosittelen ilman muuta reissua Turkuun! Vinkkaan, että paraikaa näytillä on kaksi mielenkiintoista näyttelyä, joilla voi katkaista vaeltelun kaupungilla. Niistä lisää tässä linkissä.

– –

Homo aboensis. Jarkko Laineen Turku
Toim. Jussi Keinonen & Joni Pyysalo
Sammakko 2017
Tekstikokoelma
211 sivua.
Lainasin kirjastosta.

6 kommenttia

Kategoria(t): Esseet, Kirjallisuus, Romaani, Runot

Avainsanat:

28 heinäkuun, 2017 · 8:00 am

Hashimoto ja Doisneau Turussa

Turussa on syytä matkailla muutenkin, mutta kesän aikana siellä on kaksi kerrassaan kiinnostavaa näyttelyä. Jokirantakävelyllä niissä kannattaa poiketa tois ja täl puol jokke.

*

Wäinö Aaltosen museo on saanut näyttelyn, jossa yksinkertaisista materiaaleista tarjotaan moninkertainen ilo: Giants and Uncertain Atmospheres. Yhdysvaltalainen nykytaiteilija Jacob Hashimoto (s. 1973) käyttää perusmuotoja, puuta ja paperia – siinä kaikki eikä ollenkaan kaikki. Pääosin leijatekniikkaa hyödyntäen hän loihtii monikerroksisia taulunkaltaisia töitä ja installaatioita.

Ajatus, muoto ja väri saavat aikaan ainutlaatuista. Tätä on taide: se luo tutusta jotain aivan uutta, alkuperäistä ja monimerkityksellistä. Kuusi tai kahdeksan kerrosta pieniä, erikokoisia paperiympyröitä erilaisin värein ja kuvioin lähettävät lepattavan viestin, jota voi lukea lukemattomia kertoja. Lisäksi töiden runolliset nimet viehättävät kuten ”Komeettojen rakettimainen pölypyrstö”, ”Satunnainen kauttakulkuni” ja ”Lähes turmeltumatonta selvää järkeä, valkoista valoa, et cetera”. Jälkimmäisestä työstä on tässä kuvat edestä ja sivulta:

 

Hashimoton installaatioissa on jotain hypnoottista. Yhden huoneen täyttää pienien purjeveneiden aaltoilu, jota voisi tuijottaa ajan unohtaen. Suuren huoneen katon peittävä ”Gas Giant” on sekin melkomoinen katseenvangitsija. Noin 30 000 leijarakennetta taittavat värejä ja muotoja.  Kun alimmaisia hiljaa puhaltaa, alkaa pikkuleijojen vieno tanssi.

Turku WA1

*

Turun taidemuseossa saa nauttia vanhojen valokuvien välittämistä silmänräpäyksistä. Robert Doisneaun valokuvista koostuu Minun Pariisini -niminen yli sadan valokuvan katselmus. Hienoja tuokioita kaduilta yhdistää se, että niissä kuvan katsoja pääsee mukaan tavallisen elämän tilanteisiin, jossa kukaan ei katso kameraan. Sen sijaan henkilökuvissa on lavastettuja kameraankatsomishetkiä, kohdettaan mainiosti valottavia, esimerkiksi Picasson,Tatin ja Giacomettin muotokuvat.

Voisin jorista monestakin kuvasta, mutta ”Cabaret Le Petit Balco” (kuvan voi nimellä googlettaa) jäi tarinallisena erityisesti mieleeni. Siinä kabareekatsomon eturivissä on pollea, pyylevä porvarismies. Hänen polveensa nojailee elämään kyllästyneen näköinen, lattialla istuva kabareetyttö. Herran toisella puolella tilannetta seuraa rouva, ilmeisesti vaimo, jonka katse kabareetyttöön herättää kiinnostukseni, virittää melkoisen jutun juonen. Myös muu ympäristö kiinnostaa, sekin, mitä lavalla tapahtuu – kuvan katsoja näkee vain katsomon.

Turku TM

*

Antoisasta Turun reissusta voisi kertoa kaikkea muutakin: aurinkoiset Aurajoen joenpenkereet, maukas lounas Blancossa, Förin kyyti, Ruissalon tammet ja kasvitieteellinen puutarha. Käy! Matkaoppaaksi suosittelen edesmennyttä Jarkko Lainetta: hänen teksteistään on koottu Turku-kokemusten komea kavalkadi Homo aboensis (lue lisää tästä linkistä).

 

– –

Jacob Hashimoto
Giants and Uncertain Atmospheres
Wäinö Aaltosen museo, http://www.turku.fi/waino-aaltosen-museo
9.6. – 24.9.2017

Robert Doisneau
Minun Pariisini
Turun taidemuseo, http://www.turuntaidemuseo.fi/
9.6. – 27.8.2017

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Kulttuurimatkailu, Taide

Avainsanat: ,

26 heinäkuun, 2017 · 9:00 am

Laura Lehtola: Takapenkki

Mikä ilo on saada nauraa makeasti lukemalleen! Ääneen tyrskimään minut saa Laura Lehtolan romaani Takapenkki (Otava 2017).

Kirjassa on kolme kertojaa: kuuttakymppiä lähentelevä Tuula sekä teinit Aleksi ja Elina. Tarinan aikana he kohtaavat, sillä Aleksi käy Tuulan ohjattavana työvoimatoimistossa, ja Aleksi tuntee Elinan kouluajoilta, hmm, ovatpa tehneet myös lähempää tuttavuutta. Elina ja Tuulakin tapaavat, ja se tapahtuu aika erikoisessa tilanteessa. Tarina alkaa kunkin henkilön taustoituksella ja kiihtyy sovelletuksi road movie -meiningiksi. Juoni nykii loppupuolella, mutta kyllä meno silti virkistää.

Teinien välityksellä romaanissa käsitellään vakavia teemoja. Vanhemmitta vaille jäämisen vaikutuksia kirja katsoo kahdelta taholta: Aleksi on eksentrisen isoäitinsä kasvattama orpo ja Elinan vanhemmat ovat kiinnostuneempia muista suhteista kuin yhteydestä tyttäreensä. Aleksissa nähdään syrjäytymisvaara ja sossu-leiman itseään toteuttavan ennusteen nurja puoli. Tärkeä kirjan teema on viranomaisten kapeakatseisuus ja herkkyys leimata.

Mutta se nauru! Se pulppuaa etenkin Tuulan osuuksista. Tuulan avioliitto on rutiinien tasoittama, mutta nyt pukkaa kriisiä ainokaisen lapsen muuttaessa pois kotoa. Tuula totisena kertoo avioliitostaan, äitiydestään ja havainnoistaan. Tämän virkanaisihmisen pienet kummallisuudet, jotka takaavat hänelle turvallisen elämän, näyttäytyvät lukijalle huvittavuuksien ketjuina. Nautin esimerkiksi siitä, miten Tuulan ja aviomiehen odotukset toisiaan kohtaan ovat selvää mars- ja venus-osastoa – maanläheisesti ja kaikella rakkaudella.

Kaikkien kertojien ihmissuhteita, nykyisyyttä ja mennyttä annostellaan harkiten ja osoittelematta, mikä antaa lukijalle keksimisen nautintoa. Se, että kertojat kuvailevat toisiaan, tarjoaa vinkeää ristivalotusta. Huumori huokuu tilanteista, erilaisten todellisuuksien kohtaamisista. Etsin kiivaasti sopivia sitaatteja, mutta EI. Eivät ne anna irrallisina oikeaa kuvaa siitä näppäryydestä, millä Lehtola loihtii henkilöistä tuttuja ja saa heidän toimintansa huvittavaksi. Kirja ymmärtää ja rakastaa henkilöitään, ja siksi Takapenkin komiikka tekee hyvää.

Tekee mieli lukea kirja uudelleen siten, että poimin vain Tuulan osuudet. Ei ole erityistä syytä kirjan nuorisoa syrjiä, sillä hupaa hekin saavat aikaan, ja samalla vakuuttavan osoittelematta kirja kertoo luokkaeroista sekä kokemattomien nuorten tavoista toimia ja ratkoa asioita. Nyt vain vanhemmat naiset vetoavat eniten, Tuulan ohella mie-kieltä ketterästi käyttävä Aleksin äidinäiti.

Takapenkillä hytkyin suurimman osan aikaa. Lopusta olisin napsaissut sivun verran pois ja pahimpia virkakuntayksinkertaistuksia monipuolistanut, mutta mitäpä siitä. Kyytiin vain!

Takapenkki

– –

Laura Lehtola
Takapenkki
Otava 2017
romaani
270 sivua.
Sain kirjan yllätyksenä kustantajalta.

Samalla kellonlyömällä kirjasta postaa Kulttuuri kukoistaa -blogin Arja.

9 kommenttia

Kategoria(t): Hömppä, Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat:

25 heinäkuun, 2017 · 6:00 pm

Kulttuurimatkalla Italiassa ja poikkeama Espanjaan

Viime kesän alun virkisti matka Veronaan ja sen lähiympäristöön. Tänä kesänä ei ole ollut mahdollisuutta matkustaa Italiaan eikä ylipäätään monen päivän reissuihin – mutta onneksi on televisio. Sarja Kulttuurimatkalla Italiassa on lohduttanut sadeiltoja, sohva muuttunut menopeliksi.

Taideasiantuntija Andrew Graham-Dixon ja keittiömestari Giorgio Locatelli autoilivat ensin kolmen jakson mittaa Italian länsipuolella, nyt kolmen jakson ajan itäpuolella. Kuluvan viikon keskiviikkona Teemalla esitetään toiseksi viimeinen jakso. Tunnin mittaisten osien soisin aina jatkuvan ja jatkuvan, mutta kaikki hyvä päättyy aikanaan. Kaikkeen hyvään sisältyvät hienot maisemat, monipuolinen kaupunkiarkkitehtuuri, historian ja nykyajan vuoropuhelu, taide-elämykset ja ruokakulttuuri.

Andrew Graham-Dixon on aiemmin esiintynyt monissa Ylen esittämissä taideohjelmissa, mutta taidedokumenttiaiheiden kiinnostavuutta on välillä häirinnyt herran ponnekkaat ylitulkinnat. Nyt ei moinen haittaa lainkaan, sillä yhteistyö Giorgio Locatelliin kanssa poreilee maukkaasti. Matkakumppanit täydentävät toisiaan, ja heidän aito ilonsa kokemastaan välittyy kotisohvalle. Toistuvat ”fantastic”-huudahdukset eivät tunnu lainkaan yliampuvilta. Kummankin tietotaito uppoaa nyt kokonaisuuteen kuin veitsi voihin. Jään kaipaamaan tätä herraseuraa ja italialaistunnelmia.

Kulttuurimatkalla Italiassa

*

Nyt taitavat kelit muuttua kesäisiksi, eikä sisäoleilu tv:n edessä niin houkuta, mutta mainitsen kaksi espanjalaista humpuukisarjaa, joilla olen aikaani kuluttanut kesän alkupuolella. Miljööt, asut ja kieli kiinnostavat.

Lähes nolona tunnustan, että olen Teemalta seurannut vuosien varrella 1960-luvulle sijoittuvaa muotitalosarjaa Velvet. Juoni etenee epäuskottavasti ja hidastempoisesti, eikä muotiakaan tarpeeksi käsitellä, mutta silti tuijottelen tapahtumia ja odotan tämänviikkoisia loppuratkaisuja. Sen lisäksi Netflixistä olen tuijotellut Keskustytöt-sarjaa, joka sijoittuu 1920-luvulle – minua aina kiehtoneelle aikakaudelle. Tässäkin sarjassa juoni on käsittämättömän epäuskottava, mutta niin vain olen jaksoja katsellut, sillä on joukossa aikaan ja naisten asemaan liittyvää terää.

Jotain samanhenkistä on Velvetin ja Keskustyttöjen otteessa. On traaginen rakastavaispari, joka on joutunut erehdysten ja vehkeilyjen vuoksi erilleen, on luvatonta rakkautta, on perhekähmintää ja kaiken kukkuraksi koominen pari kommelluksineen. Ainakin. Sarjoja yhdistää myös yksi käsittämätön ja raivostuttava seikka: kummassakin taustamusiikkina on englanninkielinen poppirenkutus. Velvetissä se sentään on ajanmukaista, mutta 20-luvun sarjassa nykypoppia. Oudoksun. Espanjalaiset: pitäkää kiinni ajasta ja kauniista kielestänne!

 

8 kommenttia

Kategoria(t): Draama, Hömppä, Kirjallisuus, Kulttuurimatkailu, Sekalaista

25 heinäkuun, 2017 · 1:01 am

Naistenviikko 2017: koonti

Naistenviikko2017Kansanperinne nimittää heinäkuun naisnimipäivistä täyttyvää viikkoa naistenviikoksi. Naismaisesti itkevänä pidetään tilastollisesti runsassateista viikkoa, jolloin nimipäiviä viettävät Riikka, Saara, Marketta, Johanna, Leena, Oili ja Kristiina muunnoksineen. Tänä kesänä naistenviikolla on taivaalta tippunut kaikenlaista rakeista lähtien, mutta kirjabloggaajanäkökulmasta on annettu sataa kirjajuttuja ja paistateltu niiden lämmössä.

2017 naistenviikkohaasteessa mukana olivat seuraavat blogit:
Dysphoria
Evarian kirjahylly
Kaikkia värejä
Kirja hyllyssä
Kirjakaapin kummitus
Kirjan jos toisenkin
Kirjaluotsi
Kirjan pauloissa
Kirjasähkökäyrä
Kirja vieköön!
Kirjojen elämänmullistava taika
Kirsin Book Club
Kulttuuri kukoistaa
Limalepakon kirjablogi
Luettua elämää
Mari A:n kirjablogi
Mrs Karlsson lukee
Oksan hyllyltä
Orfeuksen kääntöpiiri
Reader why did I marry him?
Saran kirjat
Sheferijm – Ajatuksia kirjoista
Sivutiellä
Tuijata. Kulttuuripohdintoja
Tuulevin lukublogi
Yöpöydän kirjat 

Linkit ovat blogeihin, ei yksittäisiin juttuihin. Juttulinkkejä voivat bloggaajat liittää tähän postaukseen.

Naistenviikkohaasteen aloituspostaukseen vie tämä juttu ja tämä muistinvirkistys. Aiempien vuosien naistenviikkokoonnit ovat tässä: 2015 ja 2016.

Jotkut blogit ovat viikon varrella postanneet kerran, jotkut muutaman kerran, ja esimerkiksi minun laillani blogit Kirjasähkökäyrä, Kirja vieköön!, Kirsin Book Club, Oksan hyllyltä ja Sheferijm- Ajatuksia kirjoista ovat postanneet päivittäin. Naisteeman käsittely on haasteessamme villiä ja vapaata. Otetaan kantaa tai hellitään hömppää, eritellään teemoja ja kerrontaa tai kellutaan lukutunnelmissa. Naistenviikon genret vaihtelevat sarjakuvasta eppiseen proosalaveuteen, runoista novelleihin, ja tyylilajeissa liu’utuaan kauhusta romantiikkaan.

Naistenviikon koonti

Toivotan viikon päätteeksi virkistävää blogilueskelua. Minä olen viettänyt kollegoiden juttujen parissa antoisia hetkiä ja jatkan vielä postailulueskelua jonkin aikaa. Saan lukuvinkkejä ja muuten herkuttelen kirjahavainnoilla.

Kiitos mukana olleille kirjablogeille, lukijoille ja kommentoijille!

Taivutan vielä lopuksi naistenviikkohaasteajatukseni tankarunoksi.

Helma heilahtaa
heinäkuun, vilahtava
viikko naisien –
kuin alushame. Peittää
ja paljastaa. Niin kertoo.

36 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus, Naistenviikko