Ben Kallandin romaani onnistuu yllättämään, sillä etukäteen veikkasin, ettei aihe kuulu houkuttelevimpiin. Uskonyhteisökuvaukset eivät yleensä saa minua valtoihinsa. Nyt käy toisin. Vien sinut kotiin (Atena 2017) nappaa kyytiinsä kerrontansa vuoksi.
Kirjan kertoja Markus kuvailee elämäänsä lapsuudesta tähän hetkeen aikatasoja vaihdellen. Nykyhetkeen liittyy merkittävä ja yllättävä taite, isoisyys; menneisyyteen viulistisisaren Ellenin aivan alkuunsa päättynyt soittoura. Menneisyys on sakeanaan kaikkea muutakin perheeseen ja ihmissuhteisiin liittyvää.
Romaanin aloitus vie selittelemättä nykyhetken tapahtumiin, ja toinen luku kertoo todella hyytävän tapahtuman nuoruusvuosilta. Ja siitä jatketaan niin, ettei etukäteen voi paljoakaan arvailla. Kerronnan kermaksi kuorin päältä juuri sen, että asioita ei paisutella eikä puhki pakista, ne kuvaillaan kuin matkan päästä ja näytetään. Siksi poimin tämän pitkän sitaatin.
”Mitä musiikkia tuo on?”
En voinut valehdella, mutta en halunnut tunnustaa käyttäväni aikaa katolisen musiikin soittamiseen. Tunsin paniikin kasvavan. Paljonko isä oli kuullut? Säestys muodostui vain peräkkäisistä tersseistä ja kvarteista ennalta arvattavassa rytmissä. Ellenin soitossa ei ollut jälkeäkään alkuperäisestä melodiasta. Sointukulku oli kuitenkin niin tunnistettava, että äiti olisi tunnistanut säveltäjän ja kappaleen ensimmäisen tahdin perusteella. Onneksemme isä ei ollut musikaalinen. Hän vain epäili.
Silloin oivalsin jotain totuudesta ja kertomatta jättämisestä. – – Ei koko totuutta tarvitse kertoa niille, joiden ei tarvitse tietää sitä. Totuuden voi pimittää valehtelemattakin, sääntöjä voi rikkoa sääntöjen puitteissa.
Sissos! Siinä singahtaa monta romaanin teemaa: perhesuhteet, uskonto, musiikki ja totuus – ja suurin niistä on totuuden ja sääntöjen vääristely.
Totuus
Markus kertojana antaa itsetutkiskelevan ja menneitä perkaavan kuvan, mutten voi olla varma totuudellisuudesta. Hän voi aivan hyvin värittää asioita omaksi edukseen, vaikkei tunnu peittelevän ikäviä puoliaan. Hänessä on kolkkoa kyynisyyttä ja harkitsevaa oman edun etsintää. Kiinnostava hän on kertojana ja päähenkilönä juuri siksi, että hän ei ole kaikkiaan miellyttävä eikä läpinäkyvä. Kertojan kehitys kaltaisekseen saa selityksen uskosta ja perheestä sekä nuoruudessa koetuista menetyksistä.
Uskonto
Romaani kertoo jehovantodistajista ja Markuksen etenemisestä liikkeen johdon liepeille USA:ssa. Hienointa on tässäkin se, ettei Markus opeta lukijaa lahkon ominaispiirteistä vaan kuvaa tilanteita ja toimintaa. Siten pääsee tarkkailemaan ihmisten kehittämiä alistusdoktriineita. Kaksinaismoralismi, patriarkaattinen vallankäyttö ja hierarkinen arvojärjestelmä eivät tarjoa kaunista katsottavaa.
Vaikka kaikenlainen kyttääminen ja heikkouksien hyväksi käyttö värittää lahkolaisten uskonelämää, kuvaus ei kuitenkaan osoittele. Lukijalle annetaan tilaa tehdä johtopäätöksiä. Eikä Markus säästele itseään, sillä oman toiminnan iluusioton kuvailu ei hänestä hääppöistä uskonmieskuvaa anna.
Perhesuhteet
Markuksen lapsuudenperheessä kasvetaan ankarien uskonkappaleiden henkeen. Vastenmielistä on isänvalta ja uskontoon nojaava ylimielisyys siitä, miten jehovat ovat muita parempia. Kyseenalastamisen vaaroista pelotellaan, ja helppoa se onkin, sillä seurauksena on yhteisöstä karkottaminen tai perheyhteydestä eristäminen. Näistä kaikista romaani tarjoaa tulkittavaa, samoin sisarussuhteista.
Koko kirjan linjan mukaisesta perhesuhteista välittyy pääosin varovaisuus ja vierauden tunne. Etenkin suhde vanhempiin vaikuttaa pelonsekaisen etäiseltä, eikä vanhempien suhde voi välittää lapsille muuta kuin vieraannuttavan mallin. Tarkkailevuus, varuillaanolo ja sääntöjen salattu kierto tuntuu sen johdosta luontevalta tavalta kohdata elämä.
Musiikki
Heittäydyn tekstin valtaan musiikkikuvauksissa. Musiikki on elimellinen osa Ellen-siskon omalaatuista persoonaa, ja myös minäkertoja-Markukselle musiikki näyttää tarjoavan vapauttavan väylän muuten ahtaissa oloissa. Nautiskelen lukemisen lomassa tilanteenmukaista musiikkia. Se on mahdollista romaanin loppuun kootun soittolistan avulla, mikä onkin mainio keksintö.
Ja vielä kerran totuudesta
Vien sinut kotiin jää selvästi minua askarruttamaan, ja sehän on hyvän kirjan merkki. Hyvässä kirjassa perustan tavallisesti rakentavat rakkaus ja kuolema, niin tässäkin, paisuttelematta mutta kaikkeen vaikuttaen. Jotkut aihelmat kirjassa jäävät viitteelliseksi, jopa kesken, jotkut ihan syystä. Henkilöt jäävät vaivaamaan – nytkin mietin, miten Markuksen työ- ja perhe-elämä tänään jaksaa.
Totuus vaihtelee kertojan, näkökulman ja kokijan mukaan. Kirjan loppunousukohdassa eletyn elämän totuus ei välttämättä Markusta miellytä, kun siitä kertoo joku muu, mutta hänelle totuudellisesti vastataan:
”Totuus on optinen illuusio, jota ei voi nähdä, jos katsoo sitä suoraan. Fiktio on sitä, että keksitään asioita, jotka eivät ole totta mutta jotka paljastavat totuuden.”
– –
Vien sinut kotiin
Ben Kalland
Vien sinut kotiin
Atena 2017
esikoisromaani
248 sivua.
Sain kustantajalta ennakkokappaleen.
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 
Tuija, voisin ihan alleviivataa monta samaa asiaa eli minäkään en mieluusti lue uskonyhteisöihin liittyviä kirjoja. Toisekseen, minustakin Markus saattoi väritellä asoita omaksi edukseen, tosin minusta hän ihan teki niin ja musiikkiosioissa olin ihan mennyttä.
(Arvaa mitä, minulle tuli ensi kertaa heikotus, että mitä jos lukija ei tajuakaan, mitä E:lle tapahtui…En pidä puhkikerrotusta, joten hyvä, että se meni näin, mutta mikä sääli olisi olla tuota tajuamatta.) Ihan värisyttävä kuva mielessä Ellen suutelemassa…
Leena, juuri tuo oli yksi hieno juttu kirjassa, eli lukijalle jäi kaluttavaa. Minua vieläkin hytisyttää kuvaus nuorista avantouinnilla… musiikkiosastontodella toimi, esimerkiksi yhdessä kirjan kohdassa iho kananlihalla luin Ellenin soitosta.
Minusta tässä kirjassa on hienoa se, että vaikka se kertoo uskonnollisesta yhteisöstä (Jehovan todistajat), lukijalla ei tarvitse olla mitään ennakkotietoa jehovantodistajuudesta. Niillä kirjan lukijoilla, jotka eivät itse ole Jehovan todistajia eivätkä ole koskaan olleetkaan, on tämän romaanin kautta loistava tilaisuus kurkistaa Jehovan todistajien suljettuun todellisuuteen. Kirjailija tekee sen helpoksi kirjoittamalla asioista niiden oikeilla nimillä rehellisesti ja peittelemättä, eikä kuitenkaan itse ala selitellä mitään.
Olin itse Jehovan todistaja 31 vuotta ja voin vakuuttaa, että Jehovan todistajien maailma on juuri niin omituinen ja luotaantyöntävä kuin kirjassa kerrotaan. Entisten jäsenten karttaminen on mitä julminta henkistä ja hengellistä väkivaltaa ja vallankäyttöä. Kirjassa tulee selvästi esiin myös se, että miesten ja naisten tasa-arvosta ei tuossa yhteisössä ole tietoakaan. Naiset ovat täysin alistetussa asemassa.
Niitä varten, jotka eivät tiedä jehovantodistajuudesta juuri mitään, tein Ben Kallandista henkilöhaastattelun 29.07.2017 juuri ennen kirjan julkaisua. Benin haastattelusta käy ilmi, millainen on se yhteisö, johon hän syntyi ja josta hän aikuisena irrottautui. Haastattelusta paljastuvat myös ne asiat, joiden takia Ben lähti.
Täältä sen voi lukea:
http://johanneksenpoika.fi/uutiset/juttu_s796.html
Oman kirja-arvioni voi lukea täältä, jos kiinnostaa:
http://johanneksenpoika.fi/uutiset/juttu_s797.html
Valtavasti tietoa Jehovan todistajista täällä:
http://johanneksenpoika.fi/
Kiitos kommentistasi ja linkeistä! Pidin juuri tuosta, että päähenkilön välityksellä mentiin suoraan hänen elämäntilanteeseen ilman ”opetuksia” ja selityksiä jehovalaisuudesta. Uskon sen, että kirjakokemus on varmasti aivan erilainen, kun on sisäpiiritietoa kuten sinulla. Näin maallikkona romaani on todella antoisa monin tavoin, ei vain uskoon liittyvissä asioissa vaan siten, miten se ja muu elämässä sattunut vaikuttaa.
Kiitos! Vai että iho kananlihalla… veikkaan että tarkoitat erästä Englannissa tapahtuvaa kohtausta. On hyvin palkitsevaa lukea tällaista!
Kirjailijalle kiitos kiehtovasta proosasta, vangitsevasta tarinasta ja kerronnasta.
Tuo varovaisuus ja vieraus perheen sisällä oli karmivaa. Jos äiti olisi ollut toisenlainen, myös Markus olisi onnistunut ihmissuhteissaan paremmin, samoin tyttäret, luulen. Kohtalaisen ohueksi kirjaksi sisältää paljon askarruttavaa!
Hienosti kirjassa kuvattiin perhedynamiikkaa ja vanhempien suhdetta. Tai siis karmivasti, mutta hienosti siten, että vinoon menoa ei ruodittu, vain näytettiin joitain tilanteita. Arja, juuri niin: tiivistä, monipuolista!
Luin kirjan juuri ja sen jälkeen on ollut pakko lukea toisten mielipiteitä blogeista. Nyt tämän kirjoituksen kommentti siitä, että mitä jos lukija ei tajua mitä Ellenille tapahtui, pysäytti. Mitä Ellenille oikeasti tapahtui? Luin tämän kipeänä ja suurempia miettimättä ja tämä jäi nyt häiritsemään.
Mitä sinun mielestäsi hänelle tapahtui? Tulkita saa kukin tavallaan. PALJASTUSVAROITUS! Minä tulkitsin niin, että Ellenin mursi ja ajoi musiikista ja elämästä kieltäytymiseen Markuksen kaveri, hyväksikäyttö. Romaanin alun hyytävä jääkohtauksen tulkitsen kostoksi. Voi mennä vikaan, mutta niin se luin.
Oli pakko selata kirja osittain vielä läpi. 🙂 Ja päädyin aivan samaan. Onhan se sieltä luettavissa, jos vaan malttaa keskittyä paremmin.
Ihanaa, että vastasit vielä uustutkimisen jälkeen!