Kuukausittainen arkisto:heinäkuu 2017

31 heinäkuun, 2017 · 4:47 am

John Galsworthy: Omenapuu. Klassikkohaaste osa 5

Klassikkohaasteen kunniakkaalla viidennellä kierroksella kaivelin lapsuudenkotini kirjahyllyjä. Nappasin sieltä John Galsworthyn Omenapuun (1916, suomenkielinen 11. painos 1982). Tältä Nobel-kirjailijalta en ole aiemmin mitään lukenut, vaikka olen viettänyt elämyksellisiä hetkiä The Forsythe Saga -tv-dramatisoinnin parissa (Granada Television / ITV 2002).

klassikkohaaste-5

Tekstiluola-blogin Tuomas kokoaa tämänkertaisen klassikkohaasteen postaukset.

Pienoisromaanissa kehyksen muodostaa avioparin hopeahääpäivän merkeissä tekemä retki maaseudulle. Frank Ashurst tunnistaa seudun tutuksi opiskeluaikaiselta kesäreissusta. Sillä aikaa, kun rouva taiteilee niityillä, herra lähtee kiertämään maisemaa. Samalla tarina siirtyy nuoruuden kesään.

Omenapuun pintaan piirtyvät nostalgiset muistot maaseudun luonnosta, joutilaasta vaeltelusta ja omenapuunkukan lailla hehkuvan maalaisneitosen kohtaamisesta. Tavallaan kyse on tavallisesta tarinasta: viattomanyksinkertaisen töllintytön haksahduksesta herraspoikaan.

Huomaan ärsyyntyväni asetelmista sivistys/maaseutu, akateeminen ylemmyys  / yksinkertainen maatalotouhu. Olen jossain vaiheessa heittämässä klassikkovalintani kesäheinikkoon. Vanhanaikainen mieshegemoninen romantiikka tökkää. Luen kirjan kuitenkin loppuun ja huomaan katsantokantani heltyvän ja tarinaterän löytyvän.

Ja hän palasi omenapuun juurelle. Mutta tyttö oli poissa. Poika kuuli kahinaa, veräjän narahtavan, sikojen äännähtävän. Tytön asemesta vain vanha omenapuu! Hän kietoi käsivartensa sen ympäri – äsken hän oli syleillyt tytön pehmeää ruumista! Karhea sammal poskea vasten – äsken siihen nojasi tytön pehmeä poski! Vain metsän tuoksu oli sama. Ja hänen päänsä päällä ja ympärillään näyttivät kukat hehkuvan ja hengittävän elävämpinä ja kirkkaimpina kuin milloinkaan ennen.

Nuoruuden kesän kuvauksessa viehättää heräävän luonnon yhteys nuorukaisen hehkuvaan tunneviritykseen. Myös tavoitan hyvin sen, miten nuori ihminen irrallaan arkitodellisuudesta heittäytyy hetkeen ja toisaalta taas havahtuu säätynsä juurruttamiin toimintamalleihin, kun palaa omaan ympäristöönsä.

 

Omenapuu päätyy lopulta elämänkulun punnintaan. Alatekstinä kulkee miehen ääneen lausumaton arviointi tehdyistä elämänvalinnoista. Selviää myös se, että valinnoilla on seurauksia, jotka eivät koske vain valintojen tekijää. Minun kirjavalinnallani on se seuraus, etten kaikkiaan kadu lukukokemustani. Tulipa luettua hetkittäin menneen maailma lumoa levittävä tarina. Seuraavalla kierroksella sitten valitsen taas jotain ihan muuta.

– –

John Galsworthy
Omenapuu
The Apple Tree 1916
suomentajaa ei mainita
WSOY, 11. painos 1982
112 sivua.
Löytyi isävainaan kirjahyllystä.

Löysin yllätyksekseni monia Omenapuun lukeneita: Luettua elämää, Kirja vieköön!, P. S. Rakastan kirjoja, Kirjojen kamari, Ullan luetut kirjat, Lumiomena, Kirja-aitta ja Hyönteisdokumentti.

Klassikkohaasteen 31.7.2017 postauksiin pääset tästä linkista: Tekstiluola.

Aiemmat klassikkohaastepostaukseni:

Mihail Bulgakov: Saatana saapuu Moskovaan
William Shakespeare: Romeo ja Julia
Jane Austen: Neito vanhassa linnassa
Anna Ahmatova: Valitut runot

25 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat:

28 heinäkuun, 2017 · 8:10 am

Jarkko Laineen Turku

Turku on minulle tunnelmia, valojen ja varjojen kaupunki.

Näin on kirjoittanut Jarkko Laine (1947 – 2006). Niin minäkin voisin, jos osaisin kirjoittaa kuin hän. Laine kirjoitti paljon – ja paljon nimenomaan Turusta. Valtavan kahluutyön Laineen teksteihin Turku-näkökulmasta ovat tehneet Homo aboensis -kirjan (Sammakko 2017) toimittajat Jussi Keinonen ja Joni Pyysalo.

Kokoelmateos on varsinainen silppu. Siinä on katkelmia Laineen erityyppisistä proosateksteistä ja runo-otantoja. Turun ja lähiseudun paikannimin aakkostettu eteneminen vie kirjasta ison osan, ja muutaman sivun runosikermä tuntee saman nimen kuin koko kirja, Homo aboensis. Kirjan lopussa esitellään lyhyesti Laineen asuinpaikat ja biografia.

Kuvailen kirjaa siis silpuksi, mikä ei ole moite vaan silkka sisältökokemus. Kirja on häpeilemätön kotiseuturakkauskirja. En tiedä, miten se puhuttelee ulkopaikkakuntalaisia, mutta Turusta edes jotain tietäviä se varmasti sykähdyttää. Voi jakaa, verrata ja maistella kokemuksia.

Koska opiskeluvuodet vietin Turussa ja niitä aikoja ja paikkoja välillä haikailen, kirja huvittaa minua. Mikä voisi olla parempaa matkalukemistoa minilomalla Turussa? Mikä voisi olla mainiompaa ääneen luettavaa matkakumppanilleni, joka on lapsuutensa asunut samoilla Martinmäen kulmilla kuin Jarkko Laine? Ei tarvinne vastata omiin kysymyksiin, silti: hohdokasta on lukaista Laineen sanoja juuri samoista paikoista, joilla reissullani pysähdyn tai joissa olen aikanaan käynyt – erilainen matkaopas, joka tekee tutusta uuden.

Kunnia kirjalle myös siitä, että se herättää kiinnostuksen Laineen teoksiin, sillä monet runot innostavat ihailemaan ilmaisukykyä. Kirjassa on myös paljon katkelmia etenkin teoksesta Soutajat Aurajoella, jonka nasevat sanontatavat miellyttävät.

Seuraavaksi silppuan kirjaa mikro-osiin, omaan matkaani häpeämättömästi sovittaen.

Aurajoki

Aboensis Aura (2)

– – / En tarkemmin / osaa kertoa, / mitä joki meille puhuu, / mutta jälkeen aamupäivän, kiireen, työn / kun saapuu hameet, lahkeet, öiset autot, / jälleen valkokankaalla / itseni näen, / joukossa väen, veden ääreen pysähtyneen.

Föri

Aboensis Föri

– – / Sylki putoaa jalkakäytävälle. / Lautta kolahtaa laituriin. / Tungeksii ihmisiä, polkupyöriä, mopoja. / Taivaalle tuprahtaa valkea savu. / – –

Martinmäki

Aboensis MArtinmäki

– -. Vanhoissa valokuvissa, jotka esittävät pommitettua Martinmäkeä, kirkko näyttää oudolta, ja kestää hetken ennen kuin huomaa sen johtuvan siitä, että tornin kellossa ei ole viisareita. Onko se Buñuelia vai Dalia, unta kuitenkin. – -.

Ruissalo

Aboensis Ruissalo

Vesi kananlihalla. Sataa. / Kukaan ei enää viivy rantapaviljongissa / kun on syksy, hajut tuntuvat voimakkaina / kuin olisivat tarttuneet vaatteisiin. / Ainainen puhe muutoksesta, / vaikka lähdettävä on vain kerran, / eikä kenenkään mieleen tule lähteä tänään.

Suomen Joutsen

Aboensis Suomen Joutsen

Turkulainen jota Walt Disney saa kiittää menestyksestään, ilman Joutsenen apua olisi Mikki Hiiri ollut kalanruokaa jo kauan sitten.

*

Suosittelen ilman muuta reissua Turkuun! Vinkkaan, että paraikaa näytillä on kaksi mielenkiintoista näyttelyä, joilla voi katkaista vaeltelun kaupungilla. Niistä lisää tässä linkissä.

– –

Homo aboensis. Jarkko Laineen Turku
Toim. Jussi Keinonen & Joni Pyysalo
Sammakko 2017
Tekstikokoelma
211 sivua.
Lainasin kirjastosta.

6 kommenttia

Kategoria(t): Esseet, Kirjallisuus, Romaani, Runot

Avainsanat:

28 heinäkuun, 2017 · 8:00 am

Hashimoto ja Doisneau Turussa

Turussa on syytä matkailla muutenkin, mutta kesän aikana siellä on kaksi kerrassaan kiinnostavaa näyttelyä. Jokirantakävelyllä niissä kannattaa poiketa tois ja täl puol jokke.

*

Wäinö Aaltosen museo on saanut näyttelyn, jossa yksinkertaisista materiaaleista tarjotaan moninkertainen ilo: Giants and Uncertain Atmospheres. Yhdysvaltalainen nykytaiteilija Jacob Hashimoto (s. 1973) käyttää perusmuotoja, puuta ja paperia – siinä kaikki eikä ollenkaan kaikki. Pääosin leijatekniikkaa hyödyntäen hän loihtii monikerroksisia taulunkaltaisia töitä ja installaatioita.

Ajatus, muoto ja väri saavat aikaan ainutlaatuista. Tätä on taide: se luo tutusta jotain aivan uutta, alkuperäistä ja monimerkityksellistä. Kuusi tai kahdeksan kerrosta pieniä, erikokoisia paperiympyröitä erilaisin värein ja kuvioin lähettävät lepattavan viestin, jota voi lukea lukemattomia kertoja. Lisäksi töiden runolliset nimet viehättävät kuten ”Komeettojen rakettimainen pölypyrstö”, ”Satunnainen kauttakulkuni” ja ”Lähes turmeltumatonta selvää järkeä, valkoista valoa, et cetera”. Jälkimmäisestä työstä on tässä kuvat edestä ja sivulta:

 

Hashimoton installaatioissa on jotain hypnoottista. Yhden huoneen täyttää pienien purjeveneiden aaltoilu, jota voisi tuijottaa ajan unohtaen. Suuren huoneen katon peittävä ”Gas Giant” on sekin melkomoinen katseenvangitsija. Noin 30 000 leijarakennetta taittavat värejä ja muotoja.  Kun alimmaisia hiljaa puhaltaa, alkaa pikkuleijojen vieno tanssi.

Turku WA1

*

Turun taidemuseossa saa nauttia vanhojen valokuvien välittämistä silmänräpäyksistä. Robert Doisneaun valokuvista koostuu Minun Pariisini -niminen yli sadan valokuvan katselmus. Hienoja tuokioita kaduilta yhdistää se, että niissä kuvan katsoja pääsee mukaan tavallisen elämän tilanteisiin, jossa kukaan ei katso kameraan. Sen sijaan henkilökuvissa on lavastettuja kameraankatsomishetkiä, kohdettaan mainiosti valottavia, esimerkiksi Picasson,Tatin ja Giacomettin muotokuvat.

Voisin jorista monestakin kuvasta, mutta ”Cabaret Le Petit Balco” (kuvan voi nimellä googlettaa) jäi tarinallisena erityisesti mieleeni. Siinä kabareekatsomon eturivissä on pollea, pyylevä porvarismies. Hänen polveensa nojailee elämään kyllästyneen näköinen, lattialla istuva kabareetyttö. Herran toisella puolella tilannetta seuraa rouva, ilmeisesti vaimo, jonka katse kabareetyttöön herättää kiinnostukseni, virittää melkoisen jutun juonen. Myös muu ympäristö kiinnostaa, sekin, mitä lavalla tapahtuu – kuvan katsoja näkee vain katsomon.

Turku TM

*

Antoisasta Turun reissusta voisi kertoa kaikkea muutakin: aurinkoiset Aurajoen joenpenkereet, maukas lounas Blancossa, Förin kyyti, Ruissalon tammet ja kasvitieteellinen puutarha. Käy! Matkaoppaaksi suosittelen edesmennyttä Jarkko Lainetta: hänen teksteistään on koottu Turku-kokemusten komea kavalkadi Homo aboensis (lue lisää tästä linkistä).

 

– –

Jacob Hashimoto
Giants and Uncertain Atmospheres
Wäinö Aaltosen museo, http://www.turku.fi/waino-aaltosen-museo
9.6. – 24.9.2017

Robert Doisneau
Minun Pariisini
Turun taidemuseo, http://www.turuntaidemuseo.fi/
9.6. – 27.8.2017

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Kulttuurimatkailu, Taide

Avainsanat: ,

26 heinäkuun, 2017 · 9:00 am

Laura Lehtola: Takapenkki

Mikä ilo on saada nauraa makeasti lukemalleen! Ääneen tyrskimään minut saa Laura Lehtolan romaani Takapenkki (Otava 2017).

Kirjassa on kolme kertojaa: kuuttakymppiä lähentelevä Tuula sekä teinit Aleksi ja Elina. Tarinan aikana he kohtaavat, sillä Aleksi käy Tuulan ohjattavana työvoimatoimistossa, ja Aleksi tuntee Elinan kouluajoilta, hmm, ovatpa tehneet myös lähempää tuttavuutta. Elina ja Tuulakin tapaavat, ja se tapahtuu aika erikoisessa tilanteessa. Tarina alkaa kunkin henkilön taustoituksella ja kiihtyy sovelletuksi road movie -meiningiksi. Juoni nykii loppupuolella, mutta kyllä meno silti virkistää.

Teinien välityksellä romaanissa käsitellään vakavia teemoja. Vanhemmitta vaille jäämisen vaikutuksia kirja katsoo kahdelta taholta: Aleksi on eksentrisen isoäitinsä kasvattama orpo ja Elinan vanhemmat ovat kiinnostuneempia muista suhteista kuin yhteydestä tyttäreensä. Aleksissa nähdään syrjäytymisvaara ja sossu-leiman itseään toteuttavan ennusteen nurja puoli. Tärkeä kirjan teema on viranomaisten kapeakatseisuus ja herkkyys leimata.

Mutta se nauru! Se pulppuaa etenkin Tuulan osuuksista. Tuulan avioliitto on rutiinien tasoittama, mutta nyt pukkaa kriisiä ainokaisen lapsen muuttaessa pois kotoa. Tuula totisena kertoo avioliitostaan, äitiydestään ja havainnoistaan. Tämän virkanaisihmisen pienet kummallisuudet, jotka takaavat hänelle turvallisen elämän, näyttäytyvät lukijalle huvittavuuksien ketjuina. Nautin esimerkiksi siitä, miten Tuulan ja aviomiehen odotukset toisiaan kohtaan ovat selvää mars- ja venus-osastoa – maanläheisesti ja kaikella rakkaudella.

Kaikkien kertojien ihmissuhteita, nykyisyyttä ja mennyttä annostellaan harkiten ja osoittelematta, mikä antaa lukijalle keksimisen nautintoa. Se, että kertojat kuvailevat toisiaan, tarjoaa vinkeää ristivalotusta. Huumori huokuu tilanteista, erilaisten todellisuuksien kohtaamisista. Etsin kiivaasti sopivia sitaatteja, mutta EI. Eivät ne anna irrallisina oikeaa kuvaa siitä näppäryydestä, millä Lehtola loihtii henkilöistä tuttuja ja saa heidän toimintansa huvittavaksi. Kirja ymmärtää ja rakastaa henkilöitään, ja siksi Takapenkin komiikka tekee hyvää.

Tekee mieli lukea kirja uudelleen siten, että poimin vain Tuulan osuudet. Ei ole erityistä syytä kirjan nuorisoa syrjiä, sillä hupaa hekin saavat aikaan, ja samalla vakuuttavan osoittelematta kirja kertoo luokkaeroista sekä kokemattomien nuorten tavoista toimia ja ratkoa asioita. Nyt vain vanhemmat naiset vetoavat eniten, Tuulan ohella mie-kieltä ketterästi käyttävä Aleksin äidinäiti.

Takapenkillä hytkyin suurimman osan aikaa. Lopusta olisin napsaissut sivun verran pois ja pahimpia virkakuntayksinkertaistuksia monipuolistanut, mutta mitäpä siitä. Kyytiin vain!

Takapenkki

– –

Laura Lehtola
Takapenkki
Otava 2017
romaani
270 sivua.
Sain kirjan yllätyksenä kustantajalta.

Samalla kellonlyömällä kirjasta postaa Kulttuuri kukoistaa -blogin Arja.

9 kommenttia

Kategoria(t): Hömppä, Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat:

25 heinäkuun, 2017 · 6:00 pm

Kulttuurimatkalla Italiassa ja poikkeama Espanjaan

Viime kesän alun virkisti matka Veronaan ja sen lähiympäristöön. Tänä kesänä ei ole ollut mahdollisuutta matkustaa Italiaan eikä ylipäätään monen päivän reissuihin – mutta onneksi on televisio. Sarja Kulttuurimatkalla Italiassa on lohduttanut sadeiltoja, sohva muuttunut menopeliksi.

Taideasiantuntija Andrew Graham-Dixon ja keittiömestari Giorgio Locatelli autoilivat ensin kolmen jakson mittaa Italian länsipuolella, nyt kolmen jakson ajan itäpuolella. Kuluvan viikon keskiviikkona Teemalla esitetään toiseksi viimeinen jakso. Tunnin mittaisten osien soisin aina jatkuvan ja jatkuvan, mutta kaikki hyvä päättyy aikanaan. Kaikkeen hyvään sisältyvät hienot maisemat, monipuolinen kaupunkiarkkitehtuuri, historian ja nykyajan vuoropuhelu, taide-elämykset ja ruokakulttuuri.

Andrew Graham-Dixon on aiemmin esiintynyt monissa Ylen esittämissä taideohjelmissa, mutta taidedokumenttiaiheiden kiinnostavuutta on välillä häirinnyt herran ponnekkaat ylitulkinnat. Nyt ei moinen haittaa lainkaan, sillä yhteistyö Giorgio Locatelliin kanssa poreilee maukkaasti. Matkakumppanit täydentävät toisiaan, ja heidän aito ilonsa kokemastaan välittyy kotisohvalle. Toistuvat ”fantastic”-huudahdukset eivät tunnu lainkaan yliampuvilta. Kummankin tietotaito uppoaa nyt kokonaisuuteen kuin veitsi voihin. Jään kaipaamaan tätä herraseuraa ja italialaistunnelmia.

Kulttuurimatkalla Italiassa

*

Nyt taitavat kelit muuttua kesäisiksi, eikä sisäoleilu tv:n edessä niin houkuta, mutta mainitsen kaksi espanjalaista humpuukisarjaa, joilla olen aikaani kuluttanut kesän alkupuolella. Miljööt, asut ja kieli kiinnostavat.

Lähes nolona tunnustan, että olen Teemalta seurannut vuosien varrella 1960-luvulle sijoittuvaa muotitalosarjaa Velvet. Juoni etenee epäuskottavasti ja hidastempoisesti, eikä muotiakaan tarpeeksi käsitellä, mutta silti tuijottelen tapahtumia ja odotan tämänviikkoisia loppuratkaisuja. Sen lisäksi Netflixistä olen tuijotellut Keskustytöt-sarjaa, joka sijoittuu 1920-luvulle – minua aina kiehtoneelle aikakaudelle. Tässäkin sarjassa juoni on käsittämättömän epäuskottava, mutta niin vain olen jaksoja katsellut, sillä on joukossa aikaan ja naisten asemaan liittyvää terää.

Jotain samanhenkistä on Velvetin ja Keskustyttöjen otteessa. On traaginen rakastavaispari, joka on joutunut erehdysten ja vehkeilyjen vuoksi erilleen, on luvatonta rakkautta, on perhekähmintää ja kaiken kukkuraksi koominen pari kommelluksineen. Ainakin. Sarjoja yhdistää myös yksi käsittämätön ja raivostuttava seikka: kummassakin taustamusiikkina on englanninkielinen poppirenkutus. Velvetissä se sentään on ajanmukaista, mutta 20-luvun sarjassa nykypoppia. Oudoksun. Espanjalaiset: pitäkää kiinni ajasta ja kauniista kielestänne!

 

8 kommenttia

Kategoria(t): Draama, Hömppä, Kirjallisuus, Kulttuurimatkailu, Sekalaista

25 heinäkuun, 2017 · 1:01 am

Naistenviikko 2017: koonti

Naistenviikko2017Kansanperinne nimittää heinäkuun naisnimipäivistä täyttyvää viikkoa naistenviikoksi. Naismaisesti itkevänä pidetään tilastollisesti runsassateista viikkoa, jolloin nimipäiviä viettävät Riikka, Saara, Marketta, Johanna, Leena, Oili ja Kristiina muunnoksineen. Tänä kesänä naistenviikolla on taivaalta tippunut kaikenlaista rakeista lähtien, mutta kirjabloggaajanäkökulmasta on annettu sataa kirjajuttuja ja paistateltu niiden lämmössä.

2017 naistenviikkohaasteessa mukana olivat seuraavat blogit:
Dysphoria
Evarian kirjahylly
Kaikkia värejä
Kirja hyllyssä
Kirjakaapin kummitus
Kirjan jos toisenkin
Kirjaluotsi
Kirjan pauloissa
Kirjasähkökäyrä
Kirja vieköön!
Kirjojen elämänmullistava taika
Kirsin Book Club
Kulttuuri kukoistaa
Limalepakon kirjablogi
Luettua elämää
Mari A:n kirjablogi
Mrs Karlsson lukee
Oksan hyllyltä
Orfeuksen kääntöpiiri
Reader why did I marry him?
Saran kirjat
Sheferijm – Ajatuksia kirjoista
Sivutiellä
Tuijata. Kulttuuripohdintoja
Tuulevin lukublogi
Yöpöydän kirjat 

Linkit ovat blogeihin, ei yksittäisiin juttuihin. Juttulinkkejä voivat bloggaajat liittää tähän postaukseen.

Naistenviikkohaasteen aloituspostaukseen vie tämä juttu ja tämä muistinvirkistys. Aiempien vuosien naistenviikkokoonnit ovat tässä: 2015 ja 2016.

Jotkut blogit ovat viikon varrella postanneet kerran, jotkut muutaman kerran, ja esimerkiksi minun laillani blogit Kirjasähkökäyrä, Kirja vieköön!, Kirsin Book Club, Oksan hyllyltä ja Sheferijm- Ajatuksia kirjoista ovat postanneet päivittäin. Naisteeman käsittely on haasteessamme villiä ja vapaata. Otetaan kantaa tai hellitään hömppää, eritellään teemoja ja kerrontaa tai kellutaan lukutunnelmissa. Naistenviikon genret vaihtelevat sarjakuvasta eppiseen proosalaveuteen, runoista novelleihin, ja tyylilajeissa liu’utuaan kauhusta romantiikkaan.

Naistenviikon koonti

Toivotan viikon päätteeksi virkistävää blogilueskelua. Minä olen viettänyt kollegoiden juttujen parissa antoisia hetkiä ja jatkan vielä postailulueskelua jonkin aikaa. Saan lukuvinkkejä ja muuten herkuttelen kirjahavainnoilla.

Kiitos mukana olleille kirjablogeille, lukijoille ja kommentoijille!

Taivutan vielä lopuksi naistenviikkohaasteajatukseni tankarunoksi.

Helma heilahtaa
heinäkuun, vilahtava
viikko naisien –
kuin alushame. Peittää
ja paljastaa. Niin kertoo.

36 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus, Naistenviikko

24 heinäkuun, 2017 · 6:06 am

Tiina Raevaara: Veri joka suonissasi virtaa

Kovin usein en kauhuelementtejä sisältäviä kirjoja lue. Kingejäkin olen kahlaillut vain muutaman. Pienin varauksin siis kääntelin Tiina Raevaaran kirjaa Veri joka suonissasi virtaa (Like 2017) ennen aloitusta. Lukemisen varrella ihastelin varmaa kerrontaa.

*

Ihailen kielen selkeyttä ja ilmeikkyyttä. Se kannattelee minua, ja siksi on melko vaivatonta solahtaa kirjan irrationaalisiin aineksiin. Kummasti minulle tulee mieleen Pasi Ilmari Jääskeläinen tunnelmanrakentajana, outouksien normalisoijana, esimerkiksi romaani Sielut kulkevat sateessa.

Raevaaran kirjassa kertoo Johannes traumaattisista vaiheistaan esikoispojan Aaron kuoleman jälkeen. Hän on etääntynyt surevasta vaimostaan, ja kuopuslapsi käyttäytyy oudosti. Mieltä kaivertaa nuoruudenrakkaus Aalo, myös outo ex-suhde palaa näköpiiriin. Varsinainen tapahtumakäynnistys liittyy vanhaan ystävään, romanialaisvanhukseen Theodoriin – siitä ensimmäinen kytkös romaanin romanialaismytologiaan.

Kun aavemaiset hahmot vähitellen ilmaantuvat tarinaan, näen ne selvästi hyytelömäisine varsineen ja ammottavine suuaukkoineen. Reaalimaailmaan yhteydessä oleva tarinaosuus sen sijaan mielestäni hiukan hapertuu kohti loppuhuipennusta. Itse asiassa olisin halunnut joutua syvälle romanialaisiin metsiin, kylähautausmaiden etäisiin nurkkiin ja selvitellä vereen peittyneen joenpartaan vaeltavien sielujen vaellusvaiheita.

Veri joka suonissasi virtaa

Romaanissa minua kiehtoo suhde näkymättömään. Johannes harhailee menneisyydessä, jossa on paljon asioita, joita hän ei halua muistaa tai kohdata. Eikä hän halua nähdä, mitä ympärillään oikeasti tapahtuu. Siksi hän vie lukijankin fantasiaan, jossa hämääntyy, mikä on harhaa, mikä todellista. Myös Johanneksen setä etsii näkymätöntä, kadonnutta lintulajia.

Tunnelma on synkkä, koska menetyksien, kuoleman ja sairauden arvoituksissa möyritään, ja lisäksi kipua lisäävät kauheat ihmiskokeet. Sattumia on runsaasti, perustellusti: ”Elämässäni kaikki tuntuu liittyvän kaikkeen.”

Väittäisin, että kirjan johtoajatus on tämä: ”Mutta ihminen itse on pyhä, hänen elämänsä ja koskemattomuutensa.” Elämässä tosin eivät kaikki sitä kunnioita – ja se kylvää tuhoa. Toinen tärkeä teema on muutos, sen hyväksyminen tai tunnistaminen.

Maailma ehkä jähmettyy pakkasesta, mutta ihmiset muuttuvat koko ajan, elämä virtaa heidän lävitseen eikä heissä ole mitään samaa kuin hetkeä aiemmin. On harhaa, että pystyisimme omistamaan jonkun, tai edes tuntemaan.

Viittasin aiemmin hapertuvaan tarinaan. Minun makuuni kirjaan jää turhan paljon hämärää, kuten Johnneksen isoisän painostava muisto, vanhempien menetys, Aalon kanssa eletty aika, outo suhde Ellen Sandvalliin, Aalo-Aaro-nimileiki psykologisointeineen, Jaakko-sedän tulemiset ja menemiset, romanialasiluostarisairaala mengeleläisine salaisuuksineen… 

Ei kaikki tarvitse selityksiä, sillä voihan antaa arvoituksellisuuden sumun kiehtovasti leijua ja tarinan kuljettaa, mutta silti minulle jää jotain turhan viitteelliseksi ja psykopatologia askarruttavaksi keinoksi. Ehkä kokemukseeni vaikuttaa se, että luin Raevaaran kirjan heti Camilla Greben trillerin jälkeen, ja siinä hoidettiin homma päätökseen samalla psykologisella selityksellä, mikä tuntuu minusta hieman kuluneelta. Silti rummutan sitä, että Veri joka suonissani virtaa on kielellisesti taidokas ja monta kertaa se onnistuu viemään minut oudonkiehtovaan maailmaansa.

*

Naistenviikko päättyy. Raevaaran kirjassa sukupuolella ei oikeastaan ole suurta merkitystä vaan psykologisella tutkimuksella mieleen, joka menee menetyksistä metsään… Kirja kuitenkin kunniakkaasti lopettaan tämän vuoden naistenviikkoni. Ja tänään voin lähettää nimipäiväonnittelut viikkoni lopettaneelle Tiina Raevaaralle ja aloittaneelle Kristiina Vuorelle! Lisäksi lähetän ilotervehdyksen kaikille naistenpäivähaasteeseen osallistuneille kirjablogeille.

Huomenna blogissani on koontipostaus, johon osallistuneet voivat liittää linkit naistenviikkojuttuihin.

Naistenviikko2017

– –

Tiina Raevaara
Veri joka suonissasi virtaa
Like 2017
spefi-romaani, trilogian kolmas osa.
304 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

Tiina Raevaaran romaanista on monia innostuneita postauksia, esimerkiksi Annika,  Heidi ja Omppu.

7 kommenttia

Kategoria(t): Kauhu, Kirjallisuus, Naistenviikko

23 heinäkuun, 2017 · 10:00 am

Laila Hirvisaari: Hiljaisuus

HiljaisuusEn ole aikaisemmin tutustunut Laila Hirvisaaren kirjoihin. Autoilun oheen otin äänikirjan Hiljaisuus (Otava 2016). Kuljin sen mukana sodanjälkeiseen Etelä-Karjalaan, vaikka ajoin pääsiäisen viettoon Hämeeseen. Kuuntelusta on siis jo jonkin aikaa.

Hiljaisuus kertoo 9-vuotiaasta pikkutytöstä, joka ei sota-ajan trauman vuoksi puhu. Ingan käänteentekevää kesää ja alkusyksyä pohjustaa kevätjuhla, jossa selviää, miten isovanhempien kasvattamaa Ingaa kiusataan koulussa ja kyläyhteisössä. Lisäksi Inga ontuu, muttei suostu korjaavaan leikkaukseen. Orpous, yksinäisyys, mykkyys, nilkuttaminen, painostavien salaisuuksien hautominen – erilaisuus todella paistaa romaanin päähenkilöstä.

Entä se käänne? Siihen liittyy kontakti ensimmäiseen vertaiseen, puoliorpoon Joeliin, ja kokemus siitä, että on ihmisiä, jotka ovat hänen puolellaan. Lopun traumakäsittely ja jymy-yllätys huipentavat draaman kaaren.

Ingan herkän maailman välittyminen on romaanin parasta antia. Sulkeutumisen ja erilaisuuden tunnot ilmaistaan riipaisevasti. Pieni hierre syntyy siitä, että lapsenomaisuuteen sisältyy roppakaupalla pikkuvanhuutta. Niin Inga kuin Joelkin ovat poikkeuksellisen kypsiä lapsia. Toisaalta on perusteltua, että isovanhempien kasvattamat lapset sotakokemuksineen voivat olla sellaisia. Harmillisesti romaanin henkilöt ovat aika rajoitetusti vain joko hyviä tai ymmärtämättömiä. Sanomattoman selvästi kaikkiin vaikuttaa sota-ajan jäytävien menetysten läheisyys.

Kun vertaan mutismiaiheen käsittelyä Linda Boström Knauskårdin romaaniin Tervetuloa Amerikkaan, jossa myös tyttö vaikenee kriisin seurauksena, makumieltymykseni selvästi kallistuvat ruotsalaiskirjailijan puoleen. Luonnollisesti kuvaustapa,  -aika ja teemat ovat kovin toisenlaisia.

Hirvisaaren romaanissa ympäristö ja tavat hahmottuvat tarkasti. Hieman ihmettelen sitä, miten joka luvussa kerrataan joitain tietoja edellisistä luvuista. Se tuo tekstiin kömpelyyttä, ja romaani vaikuttaa muutenkin vanhahtavalta. Ajattelen parhain päin niin, että siten siitä henkii kuvausajan 1940-luvun tyyli ja tunnelma. Tietynlainen naiivius sopii hyvin aiheeseen ja käsittelytapaan, jossa tavoitetaan lapsen kokemusmaailma. Äänikirjana teksti soljuu ilmeikkäästi Elsa Saision lukemana. Ja sanottakoon vielä, että sanoma siivilöityy selvästi: pienimmät ja satutetut ansaitsevat kaiken huolenpidon, ymmärryksen ja tuen.

Hyvä niin, että on kirjoja kaikenlaisille lukijoille. Hirvisaari on kuulunut myyntitilastojen kärkeen, hänen kirjoilleen riittää lukijoita, monet naisia – siksi kirja natsaa kuluvaan naistenviikkoon. Tämä vuoden naistenviikolla on mukana noin 30 blogia. Itse olen jo postannut Kristiina Vuoren, Jojo Moyesin, Camilla Greben, Elena Ferranten ja Raili Mikkasen kirjoista.

Naistenviikko2017

– –

Laila Hirvisaari
Hiljaisuus
Otava 2016
Otavan änikirja noin 5 tuntia 6 minuuttia
Lukijana Elsa Saisio.
Testasin Storytel-palvelua.

Muita postauksia, joiden perusteella Hiljaisuus eroaa kirjailijan perustyylistä, esimerkiksi Kirjakaapin avain, Kirjasähkökäyrä, Kulttuuri kukoistaa ja Kirja ja kynä.

4 kommenttia

Kategoria(t): Äänikirja, Kirjallisuus, Naistenviikko, Romaani

Avainsanat: ,

22 heinäkuun, 2017 · 7:28 am

Raili Mikkanen: Hilja

Naistenviikko2017Naistenviikkoa vietetään kirjablogeissa (haaste tässä), joten sopii julkaista juttu teemaan sopivasta elämäkertaromaanista. Raili Mikkasen kirja Hilja. Yksi maailman ensimmäisistä kertoo Hilja Liinamaa-Pärssisestä (1876 – 1935), joka valittiin ensimmäisten naisten joukossa Suomen eduskuntaan. Kirjan lopussa Mikkanen tekee vielä Hilja Pärssisestä elämäkertatiivistyksen.

Mietin, miten ihmeessä nainen saattoi silloisissa oloissa ehtiä tekemään hiljat, kun ottaa huomioon liikkumiseen ja viestintään tarvittavan ajan ja vaivan. Opettajantyönsä ohella Hilja veti monenlaisia kulttuurikerhoja ja siinä sivussa opiskeli kieliä sekä kirjoitti runoja. Kappalaisen ahkera tytär vaihtoi isän uskon yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden aatteeseen. Hän heräsi Viipurissa työväen naisten ja lasten surkeisiin oloihin, liittyi sosiaalidemokraatteihin ja päätyi samantien johtotehtäviin ja ensimmäiseen eduskuntaan.

Poliitikkona Hilja ajoi tinkimättömästi naisten ja huono-osaisten asiaa, teki esityksiä varten taustatyötä ja opintomatkoja. Itsenäistymisen ajan poliittisessa kaaoksen seurauksena hän vaelteli kaksi vuotta Neuvostoliitossa, ja sen jälkeen hän joutui Suomessa vankilaan. Kansalaisoikeuksien palauttamisen jälkeen Hilja pääsi jatkamaan eduskuntatyötä, mutta sairastui vakavasti.

Hilja

Koska kyse on romaanista eikä tietokirjasta, tavoite on saada irti jotain persoonasta, ei vain tekoja. Romaanin Hilja on herkästi innostuva heittäytyjä ja sanavalmis asioiden edistäjä. Avioliitto rauhaa rakastavan puolison kanssa vaikuttaa aluksi harmoniselta mutta vaimon urakiito ja lapsettomuuden suru nakertaa salavihkaa suhdetta. Hiljalle luottamus tai sen menettäminen merkitsee kaikkea. Välillä teksti syöksyy Hiljan tunteisiin, välillä se liukuu pinnalla tapahtumia raportoiden.

Romaani rakentuu siten, että Hilja kuolinvuoteellaan kokee väläyksiä elämänsä varrelta. Niissä on menestyksen, onnen, uurastuksen, epätietoisuuden ja pettymysten hetkiä. Koska Hilja on paatoksellinen runoilija ja julistaja, tekstin lomaan sopivat Hiljan autenttiset runot. Tässä yksi säkeistösitaatti, joka kiteyttää aateydintä:

Mut nähkää, nainen jo valveutuu
ja katkoo kahlehen inhan.
Ja voimakas, kasvava edistys
saa vauhdin uuden ja vinhan.

Raili Mikkanen aivan oikeutetusti muistuttaa kirjallaan tästä suomalaisista edelläkävijänaisesta ja hänen ihmisten yhtäläisiin oikeuksiin tähtäävästä uutteruudestaan. Tämäntyyppisten elämäkertaromaanien ansio on se, että ne herättävät unohduksesta poikkeusyksilöitä, jotka ovat pohjustaneet nykyistä hyvinvointia. Hyvinvointivaltio tasa-arvotavoitteineen ei ole syntynyt itsestään eikä pysy itsestään selvästi.

– –

Raili Mikkanen
Hilja. Yksi maailman ensimmäisistä
Robustos 2017
elämäkertaromaani
320 sivua.
Lainasin kirjastosta.
Muissa blogeissa: Leena Lumi.

Jos haluat tosipohjaisen elämäkertaromaanin rinnalla tutkiskella naisnäkökulmaista silkkaa fiktiota samasta ajasta, yhteiskunnallisista oloista, ensimmäistä eduskuntaa edeltävästä naisten vaalityöstä, eduskunnan istuntokausista sekä maan ajautumisesta sisällissotaan, suosittelen Enni Mustosen romaanisarjaa Järjen ja tunteen tarinoita.

Ja vielä tästä naistenviikosta: mukana on melkein 30 kirjablogia postailemassa naisteemasta. Mukana olevat blogit luettelen tässä jutussa.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat:

21 heinäkuun, 2017 · 7:07 am

Elena Ferrante: Amalian rakkaus

Elena Ferranten romaania Amalian rakkaus (Avain 2005) tituleerataan takakannessa psykologiseksi trilleriksi. Tytär selvittää äitinsä epämääräistä kuolemaa. Samalla hän selvittää menneisyyttään ja rakkauden pahoja voimia.

Nelikymppinen Dalia-tytär kuulee Amalia-äidin kuolemasta ja ryhtyy hautajaisten jälkeen purkamaan äidin elämää. Perhesuhteiden vaikeuksiin viedään romaanissa vähitellen. Äiti on eronnut vuosikymmeniä siteen väkivaltaisesta isästä, sisarukset eivät ole tekemisissä toistensa kanssa, ja Dalia on aikuisikänsä vältellyt äitiään.

Nyt kun äitini on kuollut, joku on raaputtanut pois hänen kasvonsa ja muuttanut hänen kasvonsa muistuttamaan minun kasvojani. Tämä tapahtuu nyt kun olen vuosikausia yrittänyt vihoissani ja peloissani poistaa hänen minuun jättämistä jäljistä kaikkein lähtemättömimmätkin: eleet, äänensävyt, tapani tarttua lasiin tai juoda kupista, pujottaa hame tai puku päälleni, tapani järjestää keittiön hyllyt ja laatikot, tapani peseytyä, makumieltymykset, inhon kohteet, innostuksen aiheet sekä murteen, kaupungin ja hengityksen rytmin. Olin luonut kaiken uudelleen irtautuakseni hänestä.

Tyttären suhde äitiinsä on romaanin varsinainen jännitysjuoni. Se muuttaa asentoaan arvaamattomasti. Kerronta kulkee kuin ratas pykälä pykälältä, asioiden asento nytkähtää paikaltaan, vie muuttuvia katsantotapoja katkonaisesti eteenpäin. Vie sitä toisaalta myös taaksepäin, sillä ratkaisut löytyvät menneisyydestä.

amalian rakkaus

Romaani liikkuu samassa ajassa, ympäristössä ja hengessä kuin Ferranten Napoli-sarja. Napolin murteen karkeus rahisee; kodit, pimeät kujat ja liikennevälineet kihisevät seksuaalisesti latautunutta väkivaltaa. Tutulta tuntuu, ja tuntuu jopa siltä, että Amalia on tavallaan harjoitustyö Napoli-sarjan Lilalle. Kummatkin ovat himottuja ja omaehtoisia naisia, silti ympäristöönsä sidottuja, macho-kukkoilun kanatarhaan ahdistettuja.

Ferranten kerronta kietoo outoon tunnelmaan. Siinä on jotain ahdistunutta, jopa tasapainotonta mutta samalla selväjärkistä ihmisen outouden palastelua. Tarkkuus, jolla henkilöitä kuvataan, lumoaa ja kavahduttaa – ei jätä kylmäksi. Tämä jännittää kuin paraskin dekkari.

Naistenviikon teemaan kirja sopii kuin nakutettuna, sillä romaanissa kuvataan monitahoisesti äiti-tytärsuhdetta ja naisen asemaa yhteisössä, jossa miehiselle pullistelulle sallitaan kaikki, eivätkä miehet kyseenalaista valtarakenteita. Naisten pärjääminen riippuu yksilöllisestä kovahermoisuudesta.

Ja naistenviikosta: tule mukaan noin 30 kirjablogin teemaviikkoon. Lisää haasteesta voit lukea tästä postauksesta. Naistenviikolla olen jo julkaissut jutut Kristiina Vuoren, Jojo Moyesin ja Camilla Greben kirjoista.

Naistenviikko2017

– –

Elena Ferrante
Amalian rakkaus
suomentanut Taru Nyström Abeille
Avain 2005
151 sivua.
Lainasin kirjastosta.

Muissa blogeissa mm. Kulttuuri kukoistaa, Oksan hyllyltä, Reader, why I marry him? ja Täysien sivujen nautinto.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Naistenviikko

Avainsanat:

20 heinäkuun, 2017 · 10:00 am

Camilla Grebe: Kun jää pettää alta

Trilleristi-dekkaristeja Ruotsista sikiää, nyt on vuorossa Camille Greben sooloilun vuoro. Aiemmin hän on ollut kirjoittamassa kimppadekkareita. Sormiharjoittelut on siis suoritettu, nyt on aika omaehtoisen psykologisen jännityksen: Kun jää pettää alta (Gummerus 2017).

Romaanissa on kolme kertojaa. Peter vaikuttaa elämään pettyneeltä puurtajalta, joka tunnollisesti toteuttaa poliisityötään, mutta muuten hän ei uskalla kiintyä eikä sitoutua. Emma on nuori vaatemyyjä, joka rakastuu firman isoon pomoon. Hanne on tutkija, joka joskus on avustanut poliisia ja avustaa taas, mutta häntä piinaa etenevä, fataali sairaus.

Kertojia yhdistää eletyn elämän vaikeudet. Peter ja Hanne ovat jopa kolhineet toisiaan. Peteriä ja Emmaa painavat lapsuusaikaiset perhetragediat, ja Hannen riippakivenä roikkuu epäonnistunut avioliitto. Ai niin, onhan kirjassa myös ainakin yksi murha.

Murhatutkinta on samanlaista kuin elämä: siinä on alku, keskikohta ja loppu. Ja aivan kuin elämässä muutenkin, ne tunnistaa oikeastaan vasta jälkikäteen. Välillä tulkinta loppuu ennen kuin se on kunnolla alkanutkaan, kun taas toisinaan se vaikuttaa jatkuvan ikuisuuden, kunnes se kuivuu kokoon tai siitä luovutaan.

Kun jää pettää alta -trillerissä keritään vähitellen murhatapausta ja muita mutkallisuuksia eri näkökulmista, niin edeltävistä tapahtumista kuin sitten tutkintaan liittyvistä. Pidän tässä niin kuin monessa muussakin kirjassa kertojien eri-äänisyydestä ja vuorottelusta. Peterin poikkeuksellisen ikävä persoona vaikuttaa virkistävältä, ja Hannen toimintakykyisenä säilyminen herättää sympatiani. Emman psykologinen profiili hahmottuu lapsuudesta aikuisuuteen. Paikoitellen tekstissä on keskivertojännäristä korkeammalle kohoavia kohtia, esimerkiksi Emman lapsuudenaikainen, symboliselta vaikuttava perhosenkasvatus on sellainen.

Kun jää pettää alta

Pettymyksen ailahduksia koen sen suhteen, mikä piilee tappotyön taustalla. Voin vain ratkaisua kierrellä ja kaarrella, sillä en suin surmin halua pilata tapahtumia tulevilta lukijoilta. Sanon vain, että kirjan pääratkaisu ei ole ainutlaatuinen, eikä minua moinen ole koskaan saanut hihkumaan. Mutta meitä lukijoita on monenlaisia, ja uskon kirjan ahmijansa löytävän.

Kaiken kaikkiaan Kun jää pettää alta sopii sateisten (kesä)päivien lepäilijän puuhakirjaksi. Lukija pääsee askartelemaan romaanipersoonien pään sisälle ja arvuuttelemaan minäkertojien luotettavuutta, sillä kirjassa on paljon psyykkisiä patoutumia ja ihmissuhdeongelmia. Ehkäpä siitä syystä myös varsinaiset tapahtumat etenevät hitaasti. Tunnelma on synkkä, mutta osoittautuu, ettei tavoitteena ole toivottomuus. Siispä päätän Peterin säväyttävään opetukseen:

Rakkaus ja kauneus ovat katoavaisia.

Paska taas on ikuista. Toisinaan syntyy lyhyitä, kirkkaita onnenhetkiä. Ja kun sellainen sattuu kohdalle, on parasta antaa sen edetä omalla painollaan.

– –

Camilla Grebe
Kun jää pettää alta
suomentanut Sari Kumpulainen
Gummerus 2017
trilleri
506 sivua.
Sain oikolukemattoman ennakkokappaleen: kirjabloggaajien yhteisisku 20.7.2017 klo 10. Tutustu muiden tempaukseen osallistuneiden trillerikokemuksiin:

Kun jää pettää alta2

Osallistun kirjalla myös naistenviikon kirjablogihaasteeseen: romaanista välittyy kasvuympäristön ja elämäntilanteen vaikutus eri-ikäisten naisten naiseuteen ja sen toteuttamiseen. Muut ihmiset ympärillä vaikuttavat paljon siihen, särkyvätkö vai eheytyvätkö unelmat – ja elämä.

Naistenviikko2017

19 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, haaste, Kirjallisuus, Naistenviikko

Avainsanat:

19 heinäkuun, 2017 · 10:00 am

Jojo Moyes: Parillisia ja parittomia

Kesän aikana on kerätty hömppäkirjalistoja (#hömppäkirjalista). Laadin kesäkuussa omani, ja täytyy myöntää, että vaikeaa se oli. Ensinnäkin hömpän määrittely ei ole yksinkertaista, ja toiseksi listatarjokkaita oli yllin kyllin. Yksi listalle sopiva kirjailija olisi mielestäni ollut Jojo Moyes. Olin listaa rustatessani lukenut kolme suomennosta (tässä, tässä ja tässä), tämä uusin odotti vuoroaan: Parillisia ja parittomia (Gummerus 2017).

Parillisia ja parittomia on hömppää parhaimmillaan. Kirjan mittaan monin vaihein joutuu odottamaan, että hyville ihmisille käy hyvin. Moyesin eduksi on luettava se, että juuri ne vaiheet korottavat kirjan keskivertoa korkeammalle.

Parillisia ja parittomia

Moyesin romaanin henkilöissä on ytyä, ja heidän epäonnen hetkiinsä eläytyy vaivattomasti. Erityisansioita tulee köyhyysrajan todenoloisesta kuvauksesta ja lapsien ominaislaadun kunnioituksesta. Jess on kolmikymppinen kahden lapsen yksinhuoltaja. Tosin teinipoika on hänen ex-miehensä, mutta se sopii Jessin avaraan perhekäsitykseen. Juoni kilpistyy siihen, että Jess raha-asioiden ratkaisun toivossa tekee yhden vikapäätöksen ja yhden epätoivoisen matkan. Jälkimmäinen on reissu Skotlantiin, jotta 10-vuotias nerotytär pääsee matematiikkaolympialaisiin. Sattuma saattaa autokuskiksi Jessin siivousasiakkaan Edin, joka tuskailee äveriään elämänsä taitekohdassa.

Hellää kohta minussa hiertää lasten kokemat vääryydet, myös rahan puutteesta johtuvat ratkaisut tuntuvat palana kurkussa. Jessille pesueineen toivoo kaikkea hyvää, ja kirjan mittaan ala- ja ylämäet vaihtelevat tunteita heilautellen. Mukavasti joukkoon mahtuu myös koomisia kohtia. Ja romanssi, sehän on väistämätön, ja ohittamatonta on myös se, etteivät asiat ratkea tuskattomasti.

”Uskotko sinä oikeasti, että asiat voivat muuttua?” Tanzien Silmät olivat suuret ja tummat ja epäluuloiset.

Jess laski veitsensä ja haarukkansa. ”Taidanpa uskoa, kulta. Toki meillä kaikilla on ankeat hetkemme. Mutta kyllä minä uskon niin.”

On Parillisia ja parittomia -romaanissa myös sanomaa: virheitä sattuu ja asioiden on tapana järjestyä. Ei silti kannata kuvitella, että asiat ovat hyvin, mutta siitäkin selvitään. Tällainen elämänmakuinen hömppä viihdyttää ja vapauttaa omasta arjesta. Ja sopii se mainiosti myös naistenviikkoon, mikä EI tarkoita sitä, että vain naisille sopii hömppä. Naisille sopii MYÖS hömppä, kenellepä ei, kun tavoittelee rennonletkeitä lomapäiviä. Ja naisille sopii, vaikka mikä! Katsopa noin 30 kirjablogista, jotka osallistuvat naistenviikkohaasteeseen: ideasta esimerkiksi tässä linkissä.

Naistenviikko2017

– –

Jojo Moyes
Parillisia ja parittomia
suomentanut Heli Naski
Gummerus 2017
romaani
482 sivua.
Lainasin kirjastosta.

Muualla mm. Kirsin Book Club mielistyi, Kirjasähkökäyrä totesi rakastettavaksi rakkaustarinaksi, Järjellä ja tunteella löysi vakavien aiheiden keskiöstä romanssin ja Lillin kirjataivas nautti hömpästä välipalasta.

Naistenviikon kunniaksi olen jo postannut tämän viikon nimipäiväsankarin Kristiinan Vuoren romaanista Filippa.

8 kommenttia

Kategoria(t): Hömppä, Kirjallisuus, Naistenviikko, Romaani

Avainsanat:

18 heinäkuun, 2017 · 5:55 am

Kristiina Vuori: Filippa

On ilo ja kunnia aloittaa naistenviikko ja siihen liittyvä kirjabloggaajien naisteemainen haasteviikko tällä kirjalla (haastejulkistus tässä ja muistutus tässä). Postailen päivittäin jostain naisen kirjoittamasta kirjasta – tästä se lähtee!

Naistenviikko2017

Ensinnäkin ihmettelen, miten Kristiina Vuori kykenee vuosittain julkaisemaan vankan historiallisen romaanin, joka on paneutuvan taustatyön tulosta. Toisekseen totean, että päästyään 1500-luvulle, hän kertojana kohentuu. Kolmanneksi: kuudes romaani Filippa (Tammi 2017) on mielestäni Vuoren paras.

Olen lukenut myös Kaarnatuulen (Tammi 2016), joka jäi postaamatta (muista lukemistani Vuoren romaaneista tässä ja tässä). Siinä kerrotaan päättäväisestä turkulaisesta kauppiasrouvasta, jolla on tosielämän esikuva Valpuri Innamaa. Vaikka kerronta on paikoin tehokasta, kokonaisuus tuntuu ohuelta. On siksi ilo kohdata Valpuri hetkellisesti Filippassa poikkeavana sivuhenkilönä, nyt pontevana porvarisneitona ja nuorena rouvana ennen hänen Kaarnatuuli-vuosiaan.

FilippaMyös Filippassa on tosipohjaa, sillä romaani kertoo Flemingien suvusta 1500-luvulla. Joitain katkelmia romaanissa on Filippa Flemingin (k. 1578) testamentista, muuta kirjallista tietoa veljiensä varjoon jääneestä naisesta ei juuri ole jäänyt. Veljet Joakim ja Klaus historialähteistä löytyvät, ensimmäinen melkomoisena vempulana, jälkimmäinen sotaisena räyhähenkenä. Nyt pääsee Vuoren välityksellä naimattoman vallasnaisen asemointiin. Vallalla tallotaan, ja se, mitä sallitaan miehille, on kaukana naisille sallitusta.

Filippa vie keskelle lukuisia suvun kartanoita ja hovijuoruja, sillä kulloisenkin kuninkaan suosion aallonharjalla ja -pohjalla vuorotteleva vauras ja riitaisa perhe sukkuloi vallan linnakkeissa. Kustaa Vaasa vierailee Flemingeillä ja Flemingit Turun ja Tukholman linnoissa Erikin ja Juhanan hoveissa. Kaikkinainen historiataustoitus asettuu luontevasti päähenkilön kuvauksen pohjaksi. Nyt ei uuvuttavasti junnata yksityiskohdissa, ei luennoida eikä tähdennetä: nyt eletään Filippan mukana.

Kerronnan jäntevyys ja latautuneisuus yllättävät. Vuosia kahlataan vikkelästi, ja pääsääntöisesti kirjassa kertoo Filippa itse. Se on kuin sisäistä puhetta Klaus-veljelle. Romaanin räjähdysherkkä tulilanka on poikkeuksellisesti viritetty sisarusten välille. Toinen on susi, toinen jänis.

Tätä ajojahtia ei pitäisi olla käynnissä verisukulaisten kesken.

Ehkä juuri siksi, että paria polttaa perimmäisen paheksuttava paine, teksti välillä oikein kipunoi. Aistilliset kohdat tuntuvat aika ajoin kuumottavilta. Mieleeni jää muusta kuin sisarrakkaudesta eräs uintikohtaus, jossa naisen salasilmä nuolee väkevää miesvartaloa. Mutta kuvausvoimaa riittää myös niin valtavehkeilyihin kuin arkisiinkin asioihin. Tuntuu kuin Vuori tabun takaa olisi vapautunut, eikä edes kertojan sinuttelutyyli vaivaa minua, kun kielikuvat tehostavat tuntemuksia.

Äskeinen herjasi tammoista on kuin eltaantunut suolaliha kurkussani. En saa sitä alas vaikka miten yritän nieleskellä.

Mielenkiintoista on se, että ei Filippa eikä lukija voi olla aivan varma Klausin tarkoitusperistä. Romaani valottaa sekä vallasnaisten että vallasmiesten jalkavaimojen huteran aseman. Esimerkiksi Filippaa roikotetaan naimattomana löysässä lieassa joko tilusten tai tunteiden vuosi – tai sekä että. ”Minäkin osaan pelata. Se yllättää minut”, sanoo Filippa, mutta riittääkö se? Vallankäyttöä on monenmoista, ja siitä Vuori kehittää vetävää historiaviihdeluettavaa.

– –
Filippa
Tammi 2017
historiallinen romaani
e-kirja
405 sivua.
Luin BookBeatin välityksellä.
Muissa blogeissa mm.
Kirjasähkökäyrä
Kirsin kirjanurkka
Kirjahilla

Seuraa naistenviikon postauksia.

Seuraavat blogit ovat ilmoittautuneet naistenviikkohaasteeseen:

Naistenviikko2017Limalepakon kirjablogi, Kirja hyllyssä, Kulttuuri kukoistaa, Oksan hyllyltä, Yöpöydän kirjat, Kirjakaapin kummitus, Mrs Karlsson lukee, Evarian kirjahylly, Kirjan jos toisenkin, Lukumato, Kirjojen elämänmullistava taika, Kirjan pauloissa, Dysphoria, Kirsin Book Club, Reader why did I marry him?, Sivutiellä, Kirja vieköön!, Luettua elämää, Saran kirjat, Kirjaluotsi, Mari A:n kirjablogi, Kirjasähkökäyrä, Orfeuksen kääntöpiiri, Kaikkia värejä, Sheferijm – Ajatuksia kirjoista

Viikon päätyttyä 25.7. Jaakko heittää kylmän kiven kaivoon ja minä julkaisen koontipostauksen: toivon, että osallistuneet blogit linkittävät siihen naistenviikkojuttunsa.

#naistenviikkohaaste #naistenviikko2017

Itse postailen viikon aikana Kristiina Vuoren lisäksi seuraavien kirjailjoiden kirjoista:

Jojo Moyes, Camille Grebe, Elena Ferrante, Raili Mikkanen, Laila Hirvisaari ja Tiina Raevaara.

 

9 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Naistenviikko, Romaani

Avainsanat:

13 heinäkuun, 2017 · 8:03 am

Heikki Willamo: Myyttinen matka

Hengitän tutussa hämäläiskuusikossa vapaammin kuin muualla. Sammalpohjaisella kesäkankaalla näen vihreän villin kirjon. Kun en kuule muita kuin metsän ääniä, on tilaisuus leijua vain hetkessä. Metsän mindfullness täyttää  rauhalla muuten rauhattoman mielentilan. Koen tutussa metsässä myös jatkavani sukupolvien ketjua. Sienipaikat ovat siirtyneet isältä minulle, ja omat askeleeni seuraavat edeltäjieni polkuja. Kerran vakioreitiltä hairahdettuani päädyin silmätysten hirven kanssa. Hirvitti. Iso uroshirvi kuitenkin kääntyi ja lönkytti muutaman muun heimolaisensa kanssa metsän siimekseen.

Näistä metsämietteistäni on yllättävän lyhyt askel siirtyä valokuvataiteeseen. Paraikaa valokuvataiteen museossa Kaapelitehtaalla on Heikki Willamon näyttely Myyttinen matka. Siinä metsä kätkee ikiaikaiset ainekset. Kuvissa voi tietoisesti olla tässä hetkessä ja täydellisessä ajattomuudessa.

Willamo on kuvannut Suomen salojen lisäksi myös muun muassa Pohjois-Amerikassa ja Norjassa. Esimerkiksi preerioiden alkuhärkien kuvat kadottavat ajan, niin myös pitkällä valotusajalla pehmeytetyt maisemat. Kotimaisissa metsissä pääosassa esiintyvät karhut ja hirvet. Ne ovat merkityksellisiä suomalaisessa mytologiassa, ja myyttien matka nykypäivään näyttää Willamon kuvissa lyhyeltä, ajan ylittävältä.

Willamo

Mustavalkoisissa kuvissa on maalauksellinen ote, ja kuvat osoittavat, miten ilmaisevia voivat olla mustaharmaan eri sävyt. Eläinten figuurit yötaivasta vasten usein riittävä synnyttämään metsän ja eläinten kohtaamisen tunnelman. Kuvia katsoessani koen, että olen vain väliaikainen syrjästäkatsoja luonnon kiertokulussa. Willamo on huomannut sulkevansa ympyrän kalliomaalauksista valokuviinsa, jotka tyylitellyimmillään muistuttavat kalliomaalauksia.

Willamo2

Olen valitellut, etten pääse lomallani matkalle. Turhaan. Pääsin hetkeksi osalliseksi Myyttisestä matkasta.

– –

Heikki Willamo
Myyttinen matka
Suomen valokuvataiteen museo, Kaapelitehdas
avoinna 13.82017 saakka:
http://www.valokuvataiteenmuseo.fi/fi/nayttelyt/myyttinen-matka

6 kommenttia

Kategoria(t): Taide

Avainsanat:

11 heinäkuun, 2017 · 9:00 am

Kaksi kertaa palvelijasta: Handmaiden ja Handmaid’s Tale

Korealais-japanilaista elokuvaa ja amerikkalaista draamasarjaa yhdistää se, että niissä kerrotaan palvelijattarista, jotka ovat kauppatavaraa isäntäväkensä oikkujen armoilla. Pulaan joutumiseen vaikuttavat alhainen asema, miehinen alistuskulttuuri ja seksuaalisuuden rajojen runtelu. Kummasakin perversiot saavat sijansa, vaikka toinen (elokuva) puetaan noin sadan vuoden takaiseen menneisyyteen ja toinen (draamasarja) tulevaisuuden dystopiaan. Yhteistä niille on lisäksi huikaisevan kaunis visuaalinen ilme.

*

The Handmaiden tapahtuu Japanin vallan alaisessa Koreassa. Nuori ammattivarasnainen vehkeillään upporikkaan japanilaisneitosen palvelijattareksi. Korelaisen metsän siimeksessä piilotteleva mahtitalo sisältää synkkiä salaisuuksia, joista elokuvan mittaan vähitellen saa selkoa. Samoin paljastuu elokuvan päähenkilöistä puolia jos toisia. Elokuvan juonen kannalta on kiinnostavaa se, ettei kovin paljon kykene etukäteen asioita arvailemaan. Kolmiosainen elokuva näyttää osissaan asioiden eri tolan.

handmaiden

Ällistyn. Ensinnäkin korealaisuuden ja japanilaisuuden jännite on minulle tuntematon, enkä tunne kumpaakaan kulttuuria käsittääkseni kaikkea. Elokuvan sisältämä fyysis-psyykkis-sosiaalinen sadismi vyöryy välillä ylivoimaisena päälle, välillä tilanteet irrottavat kunnon komiikkaa. Toisaalla elokuva leikittelee erotiikalla ja yhtäällä porhaltaa pornon puolelle.

Kuvallinen kauneus ja juoneen kuuluvat kauheudet käyvät sellaista vuoropuhelua, josta en lähimainkaan saa selvää, mutta kiinnostumaan se minut saa. Ällistelen tuntemusteni sekamelskaa. Elokuvalle on ropissut palkintoja. Annan The Handmaidenille hämmentäjän kunniamaininnan.

*

Astetta tutummilla tantereilla kuljen sarjan The Handmaid’s Tale aikana. Ensinnäkin tarinan pohjan tiedän Margaret Atwoodin romaanista Orjattaresi, vaikkei se minulla olekaan tuoreessa muistissa. Draamakäsikirjoitusta on muokattu moderniin suuntaan, enkä erota, mikä kännyköitä lukuun ottamatta on uudistettua. Toisekseen länsimainen ote liippaa lähempää kuin aasialainen, vaikka sarja kertookin hihhulifundamentalistiseksi muuttuneesta yhteiskunnasta Pohjois-Amerikassa.

Kammottavan mahdolliselta miehinen väkivalta- ja alistusvaltio saadaan vaikuttamaan. Naisten asema hedelmättömyyden uhkaamassa sääty-yhteiskunnassa viedään äärimmilleen. On valtaa pitävät miehiä, on jälkeläisiä kaipaavat vaimoja, on nimettömiä sijaissynnyttäjäorjattaria. On pelon ja alistamisen ahdistavuutta.

handmaids tale

Jos elokuvassa pornoflirttailtiin vapaaehtoisen seksin kanssa ja altistettiin/alistettiin yhtä päähenkilöä pornokuvastolle, Orjattaresi / The Handmaid’s Tale näyttää puistattavasti, mitä on vallan alainen pakkoakti. Voin vain sormien välistä katsoa Ferdiläisen eli Fredin orjattaren kasvoja tilanteissa, joissa vapauteen tottunut nainen (ja toisaalta myös Fredin vaimo) koittavat selvitä äärimmäistä nöyryytyksistä. Sarjan roolitus onnistuu erinomaisesti, samoin kuvaus, jossa tummia sävyjä viiltelevät orjattarien punaiset ja vaimojen vihreät mekot.

*

Tällaista kesäelämyksiä teille tarjoilen draaman alalta.

The Handmaiden
ohjaaja Park Chan-wook
Japani/Korea 2016
elokuva, traileri tässä.
Huomio: korealaisiin tunnelmiin voi itseään johdatella hyytävänvaivaavalla romaanilla Vegetaristi.

The Handmaid’s Tale
luoja Bruce Miller
HBO 2017
draamasarja, 1. tuotantokausi: 10 osaa, traileri tässä
pääosassa loistava Elizabeth Moss.
Huomio: sarjasta tehdään toista tuotantokautta. Sitä odotellessa voi lukea Atwoodin romaanin Orjattaresi, sillä siitä on tarjolla uusi painos.

(Juttuni valokuvat ovat cc-julkaisuvapaita.)

9 kommenttia

Kategoria(t): Draama, Elokuvat, Kirjallisuus

Avainsanat: