”Miksi tätä meidän kirjaamme voisi kutsua? Sanot, etteivät nämä ole kirjeitä vaan kohtaamisia. Ajatuksia, jotka ovat syntyneet kohtaamisissamme ja joita olen kirjannut muistiin. Ehkä näistä tulisi muillekin tärkeitä.”
Eeva Kilpi on merkittävä esikuva kirjailijana, lisäksi kirjojen, kirjoitusten ja elämäntapansa vuoksi luonnonsuojelijana, sotien vastustajana ja naisasianaisena. Kenties hänestä vielä ilmestyy perinteinen elämäkerta, mutta sellaisen kaipuuta vaimentaa uutukainen, Anna-Riikka Carlsonin kirjekohtaamisteos Rakas Eeva Kilpi (WSOY 2024).
En tähän hätään saa mieleeni vastaavanlaista teosta, jossa kirjoittaja kirjetyyliin kertoo tapaamisista kirjan kohteen kanssa, kuvailee niitä yhdistäen omia tunnelmiaan ja havainojaan sekä elämäntapahtumiaan, limittää kohteen elettyä elämää ja nykyhetkeä sekä vahvistaa kohteen merkitystä niin kotimaisessa kirjallisuudessa kuin yhteiskunnallisissa, universaaleissa asioissa. ”Ehkä näistä tulisi muillekin tärkeitä.” Tuli.
•
”Koputan oveen. Toivon, että olet hereillä. Hei Eeva. Anna-Riikka tässä. Otan käsistäsi kiinni. Ne ovat kuin siivet.”
Kirjassa nuorehko kustantaja ja veteraanikirjailija ystävystyvät, jakavat ilon tapaamisista, kirjallisesta ilmaisusta, kirjallisuuden lukemisesta ja kuuntelusta. Carlson kertoo kunnioittavasti, kauniisti ja aidosti Kilven haurastumisesta, jossa sumeuden hetket eivät peitä kirkkautta.
Liikuttavaa on se, miten kulttuurihenkilöiden ja ”tavallisten” lukijoiden palautteet yllättävät ja kohottavat Kilven tunnelmia, kun Carlson sanansaattajana niitä kertoo kirjailijalle niin Kilven tuotannosta kuin luonnonsuojeluteoistakin. Kirja opettaa tuputtamatta, miten hyvät sanat eivät ole koskaan liikaa, niiden toistoa ei kannata karsia.
Ilahdun kirjan kohdista, joissa siteerataan Kilven tekstejä. Carlson lukee niitä Kilvelle, joka riemastuu siitä, miten hyvin hän itse on kirjoittanut.
•
”Sanot, että tämä runsaus on kuin käkikellon suurenmoinen huuto. Rakastan näitä sanojasi ja sitä, miten uusi rakentuu vanhan päälle. Kirjoitan sinun sanojasi muistiin, kirjoitan sinun sanojesi päälle. Sinä olet kirjailija, ja minä olen muistiin merkitsijä, kirjeiden kirjoittaja, kirjeilijä. Sinä jätät sanat meille. ’Sinä osaat käyttää niitä’, sanot. Yritän.”
Väitän yhä kirjassa olevan ainutlaatuista. Lukijana pääsen osalliseksi ystävyyden hehkuun ja sen lisäksi kirjoittamis- ja kirjaprosessiin. Vaivihkaa olen mukana siinä, miten kirja etenee ja kehittyy. Se jäntevöittää ja rakentaa kirjakokonaisuuden draaman kaarta kahden kirjan päähenkilön elämäntapahtumien rinnalla.
Carlsonin kerronta perustuu Kilpi-tapaamisten kronologiaan, mutta lähes joka tapaaminen liukuu eri aikoihin ja paikkoihin, sekä kertojan että Kilven. Kilven sielunmaisemat korostuvat, paikkoina lapsuuden rajantakaisen Karjalan Hiitola ja aikuisiän kirjoittamiskehto, luonnontilainen Piskola, myös Tapiolan kaupunkikoti sekä Lapin vaellusmaisemat merkitsevät paljon. Nautin Carlsonin taidosta poimia yksityiskohtia ja ilmaista ne elävästi, kaunokirjallisesti. Kirjoittajan henkilökohtainen sulautuu elimellisesti mukaan, kirjetyyliin luontevasti.
•
”En kirjoittaisi ilman sinua, kirjoitan sinusta, sinulle, ja kirjoitan jotakin omaa, ja sinun rohkaisemana alan ehkä kutsua tätä minun kirjakseni. Sinun sanasi ovat siirtyneet minuun, siten teksti on syntynyt. Sanot: ’Mutta sinä olet tehnyt paljon työtä löytääksesi kaiken.’ ’Toteuta tämä. Sinä toteudut tässä.’ ’Älä epäröi, ole rohkea.’”
Mielessäni kirja tiivistyy sanaan rakkaudellinen. Kirjan tunnelma nostattaa hyvää. Siinä on elämän kaikkien sävyjen ymmärrys, mutta suurin niistä – kyllä, todellakin – on rakkaus. Se on hetkien ainutlaatuisuuden ymmärtämistä, eletyn elämän arvostamista, elämäntyön kunnioitusta, kohtaamisiin pysähtymistä, läsnäoloa. Carlson kertoo kirjassa, että hänelle on aina puhuttu kauniisti. Se heijastuu kirjaan luonnollisesti vailla päälle liimausta.
Vaikuttaako tämä kaikki hymistelyltä? Se ei ole tarkoitus, eikä kirja ole pelkkää Kilven tai kirjoittajan ylistystä, koska kyllä kirjasta välittyy nurjaa puolta suruista, eroista, pettymyksistä, sairauksista ja väsymyksestä. Kaikkea on kummankin kirjan henkilön kannalta.
•
”Toistat tätä. Että tämä teksti on totta. Ajattelen, että kaikki, mitä tässä tapahtuu on totta. Havainnot ovat havaintoja ja todempia kuin tulkinnat. Se, mitä sinulle kirjoitetaan ja mitä sinä olet kirjoittanut, se on olemassa ja se on niin totta kuin vain sydämestä kirjoitettu voi olla.”
Kirjan yleistunnelma juhlii elämää siten, että se on vastaan sanomatonta. Tunnistan kirjassa vääjäämättömän hyvästijätön enteitä, muistokirjoitusmaista – mutta: juhlat jatkuvat. Kirjan alaotsikko toden totta osuu oikeaan: Nämä juhlat jatkuvat vielä, koska juhlan aiheen on Kilpi kirjallisin ja aatteellisin perintöineen sekä elämä ylipäätään.
Minulle Eeva Kilven kirkas, konstailematon runokieli on ollut esikuva. Rakkauden metsiin ja puihin jaan myös. Anna-Riikka Carlsonia olen ihaillut kirja-alan soihdunkantajana ja loistavana kirjailijahaastattelijana. Ei silti ole itsestään selvää, että yhdistelmä automaattisesti onnistuisi. On ilo ilmaista: Carlsonin kirja sykähdyttää.
•
Anna-Riikka Carlson: Rakas Eeva Kilpi. Nämä juhlat jatkuvat vielä. WSOY 2024, 456 sivua. Ostin kirjan.
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 