Avainsana-arkisto: Jari Järvelä

6 tammikuun, 2026 · 9:13 am

Jari Järvelä: Raiteet

En voi vastustaa historiallisia romaaneita ja tarinaa, jossa seurataan sukupolvia ja mukana kulkee esinemotiivi. Ja ei tietenkään tarvitsekaan vastustaa, kun tarinaa kerii varma kertoja, Jari Järvelä: romaani Raiteet (Tammi 2025).

Järvelän romaanin esinemotiivi on kultainen taskukello, joka kulkeutuu romaanin ensimmäisessä osassa nuorelle Amandalle. Tyttö rakentaa veljensä kanssa nälkävuosien aikana Pietarin rataa. Kello siirtyy romaanin seuraavassa osassa Amandan pojantyttärelle Kuutamolle. Hän taistelee Kouvolan seudulla punaisten rivissä ja ampuu valkoisia taisteluvaunusta, joka suhaa raiteilla. Viimeinen osa vie jatkosodan loppuun, jolloin Kuutoamon poika Voitto hoitaa pientä, autiota rautatieasemaa kaukana vallatun itärajan reunamilla.

•

Järvelällä on taito kertoa vetävästi niin, että henkilöt tulevat tutuksi ja heidän kohtaloitaan sitoutuu seuraamaan jännittäen. Lisäksi hän taitaa karkeiden, väkivaltaisten tilanteiden kuvauksen. Niissä ei kaihdeta puistattavia yksityiskohtia: ne pakottavat katsomaan silmiin syitä ja seurauksia. Kauheudet kestää, sillä takaa kuultaa ymmärrys ja lämpö etenkin altavastaajia ja vähäosaisia kohtaan.

Raiteet-romaanissa sympatiat kääntyvät oitis Amandan ja Voiton puoleen. Kuutamo on kenties äkkivääränä kiukuttelijana vähän vaikeampi henkilö oitis sympata, mutta hienoisesti tihkuvat tiedot hänen elämänsä alusta ja kulusta kartuttavat ymmärrystä nuoren naisen valinnoista. Näin Voitto kertoo äidistään ja samalla jakautuneesta yhteiskunnasta:

”Isomummini väittää, että äiti lentää harakkana taivaalla ja valvoo kulkuani, harakka hän oli eläessäänkin. Sähäkkä, mustavalkea niin asultaan kuin mielipiteiltään, metallinkiiltoinen, vilkasliikkeinen. Ryöstelevä harakka, teräväkatseinen harakka. Toisten mielestä pirun lintu jonka pesä pitää hajottaa, toisten mielestä se puu jossa harakka päivystää on päinvastoin pyhä puu.” 

Huomasin uppoutuvani romaaniin täysin. Henkilögalleria on toisaalta rajattu, toisaalta ympäröity niin, että kuvattujen tilanteiden ja ympäristöjen ominaispiirteet välittyvät. Ripaus taikauskoa maustaa päähenkilöitä. Jokaisen kolmannen osan sivuhenkilöistä syntyy vereviä hahmoja, jotka lisäävät näkökulmia aikaan, josta kerrotaan. Uskon kaiken, mistä romaani kertoo.

•

Historiallisen romaani on ikään kuin mikrohistoriaa: fiktiiviset henkilöt elävöittävät yksilöiden näkökulmista historian tapahtumia. Järvelä osaa sen. Esimerkiksi romaanin alkuosan nälän kuristamat luurangonlaihat selviytyjät ovat tottuneet kalmoihin, joten he eivät hätkähdä sitä, miten itärata rakentuu vainajien luiden päälle. Minun on syytä siitä hätkähtyä.

Ratarakennus piirtyy sieluni silmiin tarkasti köyhiä kyykyttävänä hankkeena, mitä korostaa romaanin hirtehinen alku. Kirjoittajan Järvelä osaa yhdistää rankkaa ja kevyehköä viemättä kummaltakaan sävyltä tehoa. Järvelä näyttää siten kansanosien railot, ja se korostuu romaanin kansalaissotakuvauksessa. Silloin luut entisestään lisääntyvät kotomaan maaperässä.

Romaanin loppuosa tuo sotakuvauksiin uutta, sillä Voiton vahtiman aseman tapahtumat viittaavat Suur-Suomen epäonnistuneiden toimien pimeään puoleen, keskitysleirien karmeuteen. Itse leireille ei kirja vie, vain joihinkin seurauksiin, mikä mielestäni lisää tehoa.

•

Romaanin rakenne on onnistunut – kuten jo alussa mainitsin kolmen sukupolven seuraamisesta. Kerronta monipuolistuu kertojavalintojen keinoin: ensimmäisessä osassa Amanda ja tapahtumat valottuvat Amandan isoveljen silmin, seuraavissa osissa kertoo Kuutamo ja Voitto.

Suosittelen romaania kaikille Suomen historiasta kiinnostuneille. Tämä romaani näyttää ensinnäkin yhden käsittelemättömän aiheen, ratarakennuksen. Lisäksi se tuo uusia näkökulmia jo kolutuiksi luultuihin kansalais- ja jatkosotiin.

Järvelä ei himmaile hirveyksiä, mutta ei jumitu niihin. Romaania ei vesitä se, että henkilöihin vähintään kätkeytyy toivo ja rakkaus.

•

Jari Järvelä: Raiteet, Tammi 2025, 306 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.

Tämä on kirja-arvio, ei mainos.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat:

30 syyskuun, 2023 · 8:50 am

Jari Järvelä: Rakastan Eva Braunia

Jostain syystä minun tekee mieli haarukoida romaanista lajityypillisiä piirteitä. Jonkinlaista veijaritarinaa löydän, rikosjuontakin, historiaa ja paljon on sepitettä sepitteessä, satiiria, vieläpä mustan huumorin muodonmuutoskertomuskin. Mistä on kyse Jari Järvelän romaanissa Rakastan Eva Braunia (Tammi 2023)?

Kotkalainen wannabe-kirjailija Johanna on julkaissut pari omakustannetta, mutta hänen elämänsä tarina on tähän asti ollut epäonnistumisien ketju, myös itsemurhat ovat menneet mönkään. Vanhan saksan kielimuodon taitajana Johanna päätyy lapsuudenystävänsä Lisen ja tämän Martin-miehen natsiroinakaupan tekstiväärentäjäksi – eikä minkä hyvänsä tekstin vaan Eva Braunin päiväkirjan sepittäjäksi.

”Enkä suoraan sanoen paljoa pitänyt siitä elämästäni jota olin elänyt ennen Lisen ja Martinin tapaamista ja heittäytymistäni Eva Brauniksi. Se oli muistuttanut liikaa isoäitini elämää. Hän oli elänyt kunnolla vain öisin, unissaan, seikkaillessaan parempana versiona itsestään. Viime aikoina minun ei ollut ainakaan tarvinnut vaipua tokkuraiseen uneen ollakseni joku toinen.” 

•

Romaanin yksi jujuista on Johannan keksimä Eva Braunin feikkipersoona, siis muka hänen päiväkirjamerkintänsä ja ennen kaikkea hölmö rakkaus Suteen (Hitler), jonka privaatti asetetaan Evan kertomana naurunalaiseksi. Evan muusta natsitouhusta irrallaan oleva mikrokosmos hupsun tavistytön haaveineen olympiavoitosta ja elokuvatähteydestä on sekin vähintään tragikoominen. Historiankirjojen Eva Braun jäi salaperäiseksi taustatekijäksi ja alaviitteeksi, josta ei paljon tiedetä. Romaanissa on mukana autenttiset Braunin päiväkirjat, noin 20 sivua – ja sitten ne Johannan väsäämät lisäykset.

Mietin kovasti tätä Sutta, miljoonien massasurmaajaa ja kirjahahmon surkuhupaisuutta. Ei minun tee mieli nauraa ja siten pienentää julmuria, vaikkei Järvelä mihinkään natsivähättelyyn minua ohjaakaan. Olenko tosikko, onko Hitler minulle kavahduttava tabu tässä maailmanajassa, jossa flirttaillaan uusnatsismilla ja kuitataan se ”vitsi, vitsi” -takaisinvedoin? Tosi taitaa olla tarua oudompaa, kun elämme poliittista todellisuutta, jossa hallituksen täytyy julistaa lausumia natsivastaisuudesta. Järvelän kirja antaa vähintään välillisesti päivänpolttavaa pohdittavaa.

•

Romaanissa ovat nämä todet ja keksityt päiväkirjat, ja lisäksi on Johannan nykyelämä. Huijausosuudessa on veijarimaisuuden lisäksi häijyyttä. Eniten jään miettimään manipuloinnin ja hyödyn merkitystä ihmissuhteissa. Ihminen on aina ollut valmis täyskäännöksiin, muuttumaan muuksi, jopa alistumaan, jotta elämän epäonnistumisien sarja saisi uudenlaisen jatko-osan. Sellaisesta Järvelä tuottaa pohjimmiltaan synkkää sanottavaa.

Järvelän edellinen taustahenkilön nostoromaani Aino A. toi esille Alvarin taa piilotetun Aino Aallon ja sai meriitit keränneen miehen näyttämään tyhjältä pöyhkeilijältä. Vähintään samanhenkinen on Rakastan Eva Braunia, edeltävää romaania rouheampi ja kärjistävämpi – jo kirjan kansikuvanaisen överi ilme sitä ilmentää. Välillä historialuennoinnilta vaikuttava teksti sulaa mielikuvitukseen, välillä hätkähdyttää oivalluksin, esimerkiksi kuuntelin ja katselin Boomtown Ratsin I Never Loved Eva Braun -videota uusin korvin ja silmin. 

Aikamoinen kierre on kirjassa käynnissä, mutta taitaa se kieputtaa lopulta siihen, mitä ihminen on valmis tekemään kokeakseen merkitystä, hyväksyntää ja ripauksen rakkautta. Nousu tai tuho, kumpikin on mahdollista.

•

Jari Järvelä: Rakastan Eva Braunia, Tammi 2023, 189 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.

2 kommenttia

Kategoria(t): Romaani

Avainsanat:

1 marraskuun, 2022 · 6:40 am

Ihmisiä ajan sylissä – novelliantologia klassikoista ja nykyversioista

Novelliantologia Ihmisiä ajan sylissä tarkentuu alaotsikon avulla: Uusi novelli kohtaa vanhan (Laatusana 2022). Kirjassa on kymmenen klassikkonovellia ja niiden rinnalla nykykirjailijoiden novellit. Kirjan toimittajat Irene Bonsdorff ja Sari Hyytiäinen kiteyttävät kirjan näin:

”Pyysimme kymmentä nykykirjailijaamme valitsemaan kaksi suosikkiaan tarjolla olevasta kymmenen novellin joukosta ja valitsimme heidän toiveitaan noudattaen kullekin ns. nimikkonovellin. Sen jälkeen kirjailijat veivät novellien teemat nykypäivään ja kirjoittivat uusia kertomuksia taiteilijan vapaudella.”

Tällä tavoin antologiasta kehkeytyy mielenkiintoinen yhdistelmä, jossa entinen kohtaa nykyisen. Siispä kirja tarjoaa aihe- ja teematasolla tuumailtavaa ihmisestä, ihmisyydestä, tunteista ja ajattelusta eri aikoina ja eri tekijöiden keinoin. Novellien kompakti pituus ja rakenne sopivat sekä tekstien itsensä että niiden rinnakkaiseen tarkasteluun.

Klassikkonovellit on valittu meiltä ja muualta, ja tyylilajeissa on vaihtelua. Nykykirjailijoiden lähetymistavat klassikkoteksteihin tuottavat uutta ja tuoretta novellistiikkaa, ja samalla syntyy herkullisia yhdistelmiä verrokkinovellien kanssa. Seuraavasta sisällyskuvasta selviää kirjakokonaisuus:

•

Otan esimerkkejä vain muutamasta nykynovellista, miten ne vastaavat klassikkohaasteeseen. Toiset säilyttävät melko paljon klassikkonsa aihelmia ja tunnelmia, toiset päätyvät omaehtoisiin suuntiin. 

Monissa uutuusnovelleissa keskeistä on siirtyminen nykyajan kotkotuksiin, eli ihmisten toiminnassa korostuvat elinympäristön ja toimintatapojen muutokset. Näin on esimerkiksi Petri Tammisen novellissa ”Aa ja Oo”, jossa some vaikuttaa ihmisten käytökseen. Tammisen novellin inspiraationa on Anton Tšehovin ”Paksukainen ja Ohukainen”. Riina Katajavuoren novellissa ”Syntymäpäiväyön taika” nuoren tytön odotusten ja toden ristiriita on tunnistettavissa Sigrid Undsetin novellista ”Puoli tusinaa nenäliinoja”, mutta nyky-ympäristö ja eroperhetematiikka tuovat siihen rutkasti uusia sävyjä.

Sitten on novelleja, joista tunnistaa klassikkovertaisen mutta näkökulma ja kerrontakeinot muuttuvat. Salla Simukan novelli ”Syntymättömälle lapselleni” vertautuu Aino Kallaksen novelliin ”Vieras”. Simukka vie Kallaksen novellissa mainitun nuoren naisen mieleen säekirjatyyliin.

Minna Canthin novellissa ”Eräänä sunnuntaina” minäkertojanainen päätyy kirkkoon ja (mielen)terveydenhuollon pohdintoihin. Niin käy myös Anja Erämajan intensiivisessä novellissa ”Vappusunnuntaina”, joka ajoittuu kevään työläisjuhlaan ja kasvun aikaan. Kysymys on sama kuin Canthilla mutta aikamme ehdoin:

”Kaiken katoavaisuuden tietoisuus tekee elämästä helvettiä, luonto herää mutta on henkitoreissaan, kysyy missä, missä on lääkäri.

Tai ei se mitään kysy. Totuuden nimissä, ei se kysy, ihminen kysyy, ihminen on kävelevä kysymysmerkki, kyyryniska, kännykkä kädessä. Se värisee: ois kiva.”

Nykynovelleista voi lukea ajankohtaisia luonnon ja identiteetin kysymyksiä. Esimerkiksi sukupuoli-identiteettiteemasta Jyri Paretskoin novelli ”Pojat eivät leiki nukeilla” vaihtaa toiseksi Teuvo Pakkalan novellin ”Poikatyttö” asetelman.

•

Ihmisiä ajan sylissä tarjoaa napakkana pakettina elämyksiä ja oivalluksia, ja siksi kirja sopii kaikille kirjallisuudesta kiinnostuneille (linkki verkkokauppaan). Vastaavanlaisia vanha kohtaa uuden -kirjoja on viime vuosina ilmestynyt muitakin, esimerkiksi Toinen tuntematon ja Sadan vuoden unet. Tämä antologia tuo sen sorttiseen sarjaan tuoreesti kestävää novellistiikkaa.

Kustantamo Laatusana liittyy Äidinkielen opettajain liittoon, joten novelliantologia on suunniteltu sopivaksi myös opetuskäyttöön yläkoulussa ja toiselle asteella, ja ÄOL:n jäsenille on kirjaan myös tehtäväpaketti. Tunnustanpa tässä, että osallistuin antologian ideointiin.

Tervetuloa torstaina 17.11. klo 17 kuuntelemaan kahta antologian kirjailijaa, Jari Järvelää ja Tuutikki Tolosta Helsingin Kaisa-talon Rosebud Sivulliseen, Kaisaniemenkatu 5. Silloin käydään keskustelua kirjasta Ihmisiä ajan sylissä ja novellien synnystä.

•

Ihmisiä ajan sylissä. Uusi novelli kohtaa vanhan. Toim. Irene Bonsdorff ja Sari Hyytiäinen, Laatusana 2022, 173 sivua. Sain kirjan kustantajalta.

3 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Novellit

Avainsanat: , , , , , , , , , , , , , , , , , , ,

22 syyskuun, 2021 · 5:51 am

Jari Järvelä: Aino A.

Taiteilijoista ilmestyy nyt paljon romaaneita. Todellinen henkilö fiktiossa väkisinkin herättää mietteitä, miten pitkälle kirjailija voi mielikuvitustaan venyttää. Päädyn taas kerran siihen, että annan romaanin olla romaanin. Se on kirjailijan luoma eläytyvä fiktiivinen todellisuus tosielementein.

Jari Järvelä kertoo romaanissa Aino A. (Tammi 2021) Aino Aallosta, Alvarin ensimmäisestä puolisosta. Olen nähnyt Virpi Suutarin Aalto-dokumentin, jossa muun muassa luettiin pariskunnan vetovoimaisia kirjeitä. Mutta nyt pääsen katsomaan arkkitehtiparin elämää ja työtä proosan ja Ainon kannalta.

”Kun kohtaat miehen joka tuntuu idiootilta, älä juokse pakoon. Anna hänelle toinen mahdollisuus.”

Aino antaa toisen mahdollisuuden hunsvotille ja päätyy lähinnä järkisyistä puolisoksi varsinaiselle huithapelille. Romaani ei peittele, kenen puolella se on. Ainon viisaus, ahkeruus, järkevyys ja taiteellinen luovuus pitävät työn ja perheen pystyssä. Aino tarvitsee kovuutta ja pitkää pinnaa pitääkseen palaset kasassa.

Paljon romaanin Aino pohtii naiseutta, sillä Ainon työura – muurarin, puusepän ja arkkitehdin työt – ei ole perinteistä naishommaa, ei edes nykyään. Eikä Ainoa kiinnosta kotityöt tai lastenhoito, ne hän ulkoistaa. Ja kun mies hyppää alituiseen vieraissa, horjuttaa sekin Ainon ajatuksia naiseudestaan. Ketäpä ei korventaisi olla miehelleen mami.

”Alvar jos kuka on taitava kumartelemaan ettei pyllistä mihinkään suuntaan. Paitsi Ainon suuntaan.”

Harvoin olen lukenut kirjaa, jossa suivaantuneesti suomitaan yhtä henkilöä siten kuin romaanissa Aino A. Alvaria. Järvelä on turhautunut Alvarin arkkitehtuurin epäkäytännöllisyyteen jo opiskeluaikanaan, mikä on varmasti houkutellut ruotimaan ei vain töitä vaan koko ukkoa.

Taiteelliset ansiot ja tilanteiden pelastamiset lankeavat Ainolle, kun siinä sivussa Alvar sössii ja sotkee sen kuin ehtii. Tämä kaava toistuu romaanissa kerrasta toiseen. Aluksi se huvittaa, sitten siitä kehittyy inhimillinen tragedia. Romaanin henkilökehittelyssä se tarkoittaa vähän junnaamista.

”Alvar on silloin lommo ja särö hänen maailmassaan. Ja sitä hänen elämänsa kauneus tarvitsee. Kaiketi.”

Romaanin kiinnostavuus ja kauneus on siinä, miten faktat Aaltojen suunnittelutöistä sulavat fiktioon. Hienosti välittyvät Ainon arkkitehtuuriset oivallukset ja visiot. Häämatkan valaistumisen hetki sisä- ja ulkotilojen yhdistymisestä kohottaa, samoin kaarevien muotojen löytyminen muotokieleen.

Alvarin omat ihanteet tuntuvat naurettavilta, mutta hymyni hyytyy: mies omii vaimonsa ja muiden ideoita. Alvar häärii narsistisesti, mutta toisaalta moni hänen piirteensä nähdään taiteessa tyypillisinä. Ainon ajatuksin: ”Kaikkihan me varastamme. Toisiltamme myötätuntoa, jollei muuta.”

Siis harvinaisen kitkerä kirja, joka iskee palasiksi nero-Alvarin ja hänen hännystelijänsä. Ilmeisesti Alvar sen on ansainnut kuten Aino sen, että hänen panoksensa saa ihailevan tunnustuksen. Välistä Järvelä ei pääse irtautumaan faktalähteistään ja niiden herättämistä ajatuksista. Esimerkiksi Ainosta tehty 50-vuotisuutinen ilmenee romaanissa samoin miettein kuin kirjailijan jälkisanoissa. 

Mutta monesti romaani on herkkua kuvauksen tarkkanäköisyyden ja kielen osumien vuoksi. Hän-kerronta kulkee Ainon kannoilla, ja pätkät Ainon päiväkirjasta vahvistavat sävyjä. Järkevä, näkemyksellinen, taitava nainen tarvitsee oman tarinan.

*

Jari Järvelä

Aino A.

Tammi 2021

romaani

237 sivua eKirjana.

Luin BookBeatissa.

7 kommenttia

Kategoria(t): Romaani

Avainsanat:

5 syyskuun, 2020 · 6:07 am

Jari Järvelä: Klik

Valokuva(us) voi viedä sielun. Niin uskovat jotkut alkuperäiskansat, mutta ei se ajatus ole poissuljettu kuvauksen ammattilaisiltakaan. Kuvaaja voi myydä sielunsa täydellisestä klik-hetkestä. Kuvista voi myös lukea niin kohteen kuin kuvaajankin sielunmaisemaa. Sellaista minä luen Jari Järvelän romaanista Klik (Tammi 2020).

”Minä elän vuotta yksi, sen ensimmäistä päivää. Päivää jolloin minulla on kamera.”

Järvelän romaani yhdistelee taiteilijaromaania vaellus-, seikkailu- ja veijariromaaniin. Se on myös vaihtoehtohistoriaa ja sitä, miten sivullinen on osallinen. Varsinainen veijari tämä Iris, päähenkilö, jolla on valokuvaukseen osuva etunimi, silmään sopiva. Iriksen päiväkirjatyyppinen tarinointi etenee 1920-luvulta näihin päiviin, ja selviää, että hän on elänyt eurooppalaisen 1900-luvun merkittävimmät hetket linssin takana huipputaiteilijoiden seurassa. 

Selviää, että merkittävimmät Henry Cartier-Bressonin ja Robert Capan kuvat ovat Iriksen ottamia. Se on vain jäävuoren huippu siinä, miten tämä suomalaisen terveysalaperheen hylkäämä lyhytkasvuinen perillinen seikkailee halki vuosikymmenet maailmalla ja keitä hän kohtaa. Kirja käy läpi taidehistorian tähtien kavalkadia yllättävästi ja viihdyttävästi.

”Otan kuvia hajoavasta maailmasta ympärilläni.”

Kirjassa on kevyehkö ote, vaikka se kumisee vakavia asioita. Esimerkiksi Espanjan sisällissodan ja etenkin Normandian maihinnousun tapahtumien kuvaus ei sodan kauhuja kaihtele. Lisäksi kirjassa on lukuisia hienoja väläyksiä, jotka näyttävät ihmisen ja maailman, historian ja luonnon suhteita. Nimenomaan väläyksiä – ja sehän sopii valokuvausteemaan.

En lue vain Iriksen elämästä, vaikka se onkin sadunomaisen kiehtova. En odota, että hänestä pitäisi syntyä täyteläinen henkilökuva. Eikä synnykään, salaisuuksia jää. Silti naisessa viiltää terävä särmä. Lähinnä näen Iriksen välikappaleena käsitellä tärkeitä teemoja. Nostan nyt vain yhden, sillä kirjassa on runsautta, josta jokainen voi valita.

Minuun osuu Klik-romaanissa eniten se, miten Järvelä tuo esille unohduksen. Maailman menoon kuuluu se, että ihmiset, muistot, teot ja tulokset (kuten valokuvat) häviävät jäljettömiin. Ja on lukuisia unohtuneita naisia, joiden tärkeät teot miehet ovat pimittäneet ja omineet. Niistä kirja kertoo monta kirpeää esimerkkiä. Lisäksi unohdus voi olla monitasoista.

”Minä: Olen viime aikoina ottanut kuvia vain puista. Ja unohdetuista ihmisistä, joita kukaan ei enää tunne. Sinä et kuulu kumpaankaan ryhmään.

Nainen: Päinvastoin. Sovin kuvattavaksesi hyvin. Olen unohtanut kuka oikeasti sisimmässäni olen. Ja niin ovat unohtaneet kaikki muutkin.”

”Minun kuvani ovat minun elämäni, eivät teidän.”

Voin ihailla Järvelän kekseliäisyyttä ja kirjallista taitoa verbalisoida valokuvausta. En ole ihan varma päiväkirjamuodosta, joka lipsahtelee koko ajan muuksi, mutta toisaalta se ei häiritse, sillä kiinnostun siitä muusta: irtonaisista huomioista ja kohtaamisten dialogista. Ja intohimosta lajiin.

”Sanon, että joskus minusta tuntuu kuin kuvat olisivat ruumiinosiani, aivonpalasiani, sisäelimiäni, sormiluitani, henkitorven pätkiä, verisuoniani. sydämeni vasen kammio. En pystyisi unohtamaan yhtäkään kuvistani niin kauan kuin elän, ja sen jälkeen kun kuolisin, ruumiini voisi hyvin unohtua ja hajota.”

Taiteilijat ripotellaan tekstiin. Ensin vihjaillaan, jotta taidehistoriaa tuntevat voivat keksiä, kenestä on kyse. Sitten henkilöllisyys paljastetaan, jotta ei jää epäselvyyttä, kuka suuruus on nyt Iriksen polttopisteessä. Osin se toimii, aina ei yhtä luontevasti. Huomaan, että minussa välillä vaihtelevat riemu ja ”ei kai tämäkin tyyppi” -ajatukset julkkisten marssituksessa Iriksen luupin alle.

Olen jo maininnut väläyksenomaisuuden. Se miellyttää, se myös, minkälainen kaari kirjassa yhdistää Iriksen suomalaisen valokuvauksen uranuurtajaan ja hänen traagiseen kohtaloonsa, Signe Branderiin. Romaanin loppupuolella on monia minua koskettavia kohtia, myös kirjan loppu. Vai onko loppuja, unohtuvatko ihmiset, katoavatko valokuvat niin kuin me oletamme?

•

Jari Järvelä

Klik

Tammi 2020

romaani

335 sivua.

Sain kirjan kustantajalta

1 kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat:

30 elokuun, 2018 · 5:39 am

Jari Järvelä: Kosken kahta puolta

Jari Järvelän romaani Kosken kahta puolta (Tammi 2018) tarjoaa uudenlaisen näkökulman sisällissotaan, sillä tässä kirjassa sota koetaan kolmannen polven päästä. Lievetekstin mukaan Järvelän isoäidit asettuivat aatetaustaltaan vastakkaisille puolille. Romaanissa kirjailija käyttää lapsuuskokemuksiaan ja mummujen tarinoita. Näistä aineksista rakentuu romaani, jossa 7-vuotias Jari Järvelä viettää  kesälomaa Vammalassa ensin punalähtöisen äidinäidin luona ja sitten virran toisella puolella valkoisen isänäidin luona.

”Kuljen takaperin ja vilkutan, Voiton-mummi [Aino] vispaa ison tuomipuun vieressä kättään niin kovaa että taivas halkeaa siltä kohtaa.
   Sitten se lopettaa äkkiä. Me ollaan saavuttu sillan puoliväliin.
   Toisella puolella odottaa Sofia, mun toinen mummi. Mummit tuijottaa toisiaan yli kosken, kumpikaan ei nosta kättään.”

Kansalaissotahistoriaa tunteva tietää, että Vammalassa liipasinsormi oli herkkä ja  kauppala poltettiin. Aino- ja Sofia-mummit olivat vuonna 1918 lapsia mutta osallisina julmuuksissa. Se vaikuttaa heidän näkemyksiinsä, mikä välittyy romaanista hienosti. Välillä kerronta siirtyy suoraan isoäitien tyttöaikojen kokemuksiin. Lisäksi kantava aihelma on Jari-pojan löytämät kapinarunot.

20180829_193226.jpg

Järvelä onnistuu erittäin hyvin lapsen maailman kuvaamisessa. Romaanin Jari viettää paljon aikaa yksin tai aikuisten seurassa, kuulee kaiken, lukee paljon ja tekee lapsenomaisia johtopäätelmiä. Mielikuvitus laukkaa villinä, ja hänelle yhtä todellisia leikkikavereita ovat niin ärsyttävän ilkeät ja ylimieliset serkut kuin kansalaissodassa vatsaan ammuttu poika.

Nautin lapsen silmin nähdyistä 1970-luvun ilmentymistä, joista aikuinen lukija pääsee tekemään johtopäätöksiä esimerkiksi sukulaissuhteista ja isoäitien erilaisuudesta. Sodat vaikuttavat Jaria edeltävissä sukupolvissa. Silmiinpistävän runsaina aikuisten puheissa vilisee varotteluja, jotka liittyvät vahingoittumiseen tai kuolemanvaaraan. Kuolema on konkreettisesti läsnä niin kirjan alussa kuin loppupuolen toukkien tuhoamisessa – ja monessa yksityiskohdassa niiden välissä.

Kirjan luoma maailma tempaa mukaansa. Sävyt vaihtelevat, ja lapsikertojan terävyys ja huomiokykyisyys tarjoavat huvitushetkiä sen ohella, että taattuun Järvelä-tyyliin sotatapahtumat esitetään niin karmaisevina kuin ne vain voivat olla. Romaanin loppuluku ja viimeiset kappaleet kohottavat tunnelman. Jo on romaanilla oiva päätös ja tyylikäs kannanotto kansalaissotakaunojen kuittaamismahdollisuudesta. Jääköön tämä päätöshuomio härnääväksi lukukoukuksi.

– –

Jari Järvelä
Kosken kahta puolta
Tammi 2018
romaani
200 sivua.
Lainasin kirjastosta.

Kirjavinkit on myös postannut Järvelän kirjasta.

Muuten: toisenlaisella otteella Vammalan kauppalan (ja läheisen Tampereen) sisällissotatunnelmia kuvaa  Pirjo Tuominen: Tulen väri punainen.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat:

11 tammikuun, 2018 · 7:24 pm

Kierrätysproosaa Röngältä ja Järvelältä

Viime vuosi oli oikea uusioproosan riemuvuosi. Kotimaiset klassikot jatkuvat tai muokkautuvat kokoelmassa Jatkuu!, sadut muuttivat muotoaan kokoelmassa Sadan vuoden unet, ja Toinen tuntematon taittoi Linnan klassikon Tuntematon sotilas naisnäkökulmaan. Esikuva-apajilta ammensivat myös Matti Rönkä ja Jari Järvelä.

kierrätysproosa 2017.jpg

Yyteet

Matti Röngän Yyteet (Gummerus 2017) ponnistaa Tuntemattomasta sotilaasta. Nyt liikutaan nykyajan datailuyritysmaailmassa. Henkilöt ovat tunnistettavia, vaikka nimiä ja sukupuolia on leikkisästi muuteltu. Kertojana toimii sovitteleva Koskela.

Lopputulosta pidän näppäränä. Monet hahmot toimivat mainiosti kierrätettyinä, kuten Koskela, Lammio ja Lehto, myös Rokkaan ja Suen Tassuun siirtyy kunnolla uusvipinää. Vanhala ja Rahikainen hieman nolostuttavat minua, niin yhden piirteen ”tuntemattomina” he pysyvät.

Röngän romaanissa on parodiaa tai satiiria, mutta kokonaisuus keikahtaa minusta pastissin puolella. Toisaalta illuusioton yritysmaailmakuvaus vaikuttaa kyllä uskottavalta. Lopputulos lipsuu lempeäksi: hyvät voittavat, vaikka velvoittavat perinteet edellyttävät reissun olevan paska.

Se ken tulee viimeiseksi

Jari Järvelän jännäri Se ken tulee viimeiseksi (Tammi 2017) kierrättää Agatha Christien Eikä yksikään pelastunut (poliittisesti korrekti kirjan uusionimi), ja takakannessa mainitaan myös James Dickeyn Syvä joki. Kymmenen suomalaisluuseria houkutellaan rahapalkinnon toivossa vaeltamaan korsikalainen hengenvaarallinen vuoristoreitti. Ja kuinkas sitten kävikään?

Esikuvat tuntien lukija tietää jo alusta asti, mikä kohtalo henkilöitä kohtaa. Sitä tietysti sopii arvailla, miten ja milloin kullekin. Ehkä siksi, että henkilöistä joutuu pian luopumaan, keneenkään en kiinnity, heistä en saa edes sen vertaa kiinnityskohtia kuin pisimmälle päässyt vaeltaja saa kiinni vaellusreitin jyrkänteiden kielekkeistä.

Ymmärrän toki, että romaani tutkii sitä, mitä kukin on valmis tekemään äärioloissa tai oman henkensä pitimiksi. Järvelän romaanin julmuus ei ole yllätys, sen verran ovat aiemmat hienot kirjat – esimerkiksi Metro-trilogia ja Romeo ja Julia – minua opettaneet. Suoraviivaisuus uutuudessa silti yllättää: henkilöt jatkavat vaellustaan hätkähtämättä matkakumppaneiden kuolemaa. Siinä mielessä kirjan kuvaus näköalattomasta selviytymisvimmasta viiltää.

Kalmojen vaivaton karttuminen tekee minusta kuitenkin epäuskoisen koko romaanin lähtökohdan ja juonen suhteen. Jotain oleellista en nyt tavoita, ehkä luen kirjan turhan tosikkomaisessa mielentilassa. Järvelän vetävä virke ei petä, mutta muuten en tempautunut kirjan kielekkeille.

– –

Matti Rönkä
Yyteet
Gummerus 2017
romaani
251 sivua.
Lainasin kirjan bloggaajaystävältä.

Jari Järvelä
Se ken tulee viimeiseksi
Tammi 2017
jännitysromaani
270 sivua.
Lainasin kirjan kirjastosta.

3 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat: ,

31 joulukuun, 2016 · 1:01 am

Vuosikatsaus 2016

Aikamoinen vuosi on takana. Muusta viis – perinteiseen tapaan kokoan vuoteni kulttuurihuiput. Sanomattakin on selvää, että jouduin vaikeisiin valintoihin. Onhan esimerkiksi eri lähteissä moninkertaisesti mainittu kotimaisen proosan kova taso. Listauksesta jäävät pois monituiset hienot kohtaamiset kirja- ja blogi-ihmisten kanssa; ne pysyvät sydämessä. Tällaiseen otokseen päädyn.

Kotimainen esikoisromaani

Vaaka kallistui tällä kertaa Lempin puoleen. (Toinen nainen oli toisessa vaakakupissa.) Minna Rytisalon romaanin rakenne miellyttää kovin, sillä ristiin katsovat näkökulmat tarjoavat vivahteita tapahtumiin ja henkilöihin. Omaperäinen ratkaisu on myös se, että päähenkilöä ei tavallaan ole, vaikka häntä puhutellaan. Tunnekylläinen tarina tempasi minut kesällä täysillä mukaansa ja on jättänyt väkeviä muistijälkiä.

Kotimainen proosateos

Nyt kyllä peesaan reippaasti Finlandia-kisavoittoa. Vaikka mieli tekisi valita toisin, en voi. Jukka Viikilän romaani vei helmikuussa jalat altani, ja yhä siis konttailen sen edessä. Akvarelleja Engelin kaupungista hidasti ja hiljensi. Toistan tuolloisen ajatuksen: romaani ei tee yksityisestä yleistä vaan sisäisestä julkista. Vaikuttavaa kerrontaa, vangitseva tunnelma.

Kotimainen dekkari

Jari Järvelä sai Metro-trilogian päätökseen sellaisella kierteellä, että annan kaikki epäuskottavuudet anteeksi. Päätösosassa Tyttö ja seinä on entistä enemmän merkillisiä henkilöitä ja yhteensattumia, mutta jännite ei siitä notkahda. Nyrjähtänyt meno ei kätke sitä, että tämä kotkalainen kostosinfonia kannattelee romanttista pääteemaa. Miltä tuntuisi loihtia jonkun vuoden jälkeen Metron paluu, kirjailija Järvelä?

kotimaiset

Kotimainen runokokoelma

Processed with Snapseed.

En pyri jou-räppipiireihin, en hae katu-uskottavuutta, en poimi keski-ikäisten tätien nuorekkuuspisteitä. Kunhan vaan tykkään Paperi T:n runoista, joissa on sattuvaa sanaa, kulmikasta kuvaa, ajatuksia liikuttelevaa. Joka päivä hätkähdän ilon puolelle Post-alfan vuoksi, sillä liimasin allakkani kanteen kokoelman viimeisen runon: nää on kaikki rakkausrunoja / sä vaan luet niitä väärin

 

Lapset ja nuoret

naondelLuin tänä vuonna hävettävän vähän lastenkirjallisutta, joten en voi siitä mitään lausua. Nuortenkirjallisuuskin jäi muutamaan niteeseen. Valitsen kuitenkin suosikikseni rajatapauksen, Maria Turtschaninoffin Naondelin, jonka mieluusti luokittelen (nuorten) aikuisten fantasiakirjallisuudeksi. Synkeähkö saaga selvittää, mitä tapahtui ennen Maresia. Erilaisten naisten tarinoista askelletaan alistamisen rappusia pitkin vapauden mahdollisuuteen. Kirja loihtii mahdollisia maailmoita.

Käännösromaani

nora-websterColm Tóibín tekee sen taas. Kerronta imee itseensä, vetää puoleensa. Nora Webster on kiteytettävissä lyhyesti: Nora jää leskeksi ja koittaa pärjätä sen jälkeen perheensä kanssa. Hillitysti ja hallitusti aukeaa mielettömän hienot näkymät henkilöihin toiminnan keinoin. Tätä on, kun proosassa ei selitetä vaan näytetään ihminen.

 

Käännösdekkarisarja

ireneKoska ahmin Pierre Lemaitren dekkarit siinä järjestyksessä, kuin ne käännettiin, jouduin tinkimään kronologiasta. Suosittelen lukujärjestykseksi Irène, Alex ja Camille. Alex ilmestyi jo viime vuonna, kaksi muuta tänä vuonna. Jännärikonventioita noudatetaan pieteetillä ja sopivasti varioiden. Kauheudet kuuluvat genreen, ja ne kuvataan niin, että tuntuu. Kerronta vakuuttaa ja henkilöihin kiinnittyy, joten siedän jopa sen, että päähenkilö sotketaan jännärijuonen keskiöön muutenkin kuin selvittäjänä.

Äänikirja

jarjen-ja-tunteen3Vasta tänä vuonna olen tottunut kuuntelemaan äänikirjoja. Koska olen ytimeltäni visuaalinen, asetan äänikirjalle kovia ehtoja: kerronnan tulee olla etenevää, henkilöt kiinnittäviä ja lukija ärsyttämätön.  Enni Mustosen viisiosainen romaanisarja Järjen ja tunteen tarinoita kuvaa itsenäistymiseen päätyvää historiaa naisnäkökulmasta: se koukuttaa, viihdyttää ja jopa liikuttaa. Muista valinnoistani poiketen, tämä on ”vanha” tuote, sarja vuosilta 2004-2008.

 

Tieto

h-niin-kuin-haukka

Helen Mcdonald työstää isän kuoleman aiheuttamaa kriisiä haukkaa kesyttämällä. Tiedän vähemmän eksentrisiä tapoja surun käsittelyyn, mutta tiedän nyt tällaisenkin. H niin kuin haukka -kirjan kerronta tavoittaa yksityisen matalalennon vaiheet älykkäästi ja tunteikkaasti. Hyvät kirjat ovat tällaisia: etukäteen ei  voi uskoa, että kirja kannattelee.

 

Asiaa

100-syyta-lukea2Vuoden viimeisen viikon asiaproosalukukokemuksen nostan myös listalleni. Uskallan sanoa, että tämän kaiken tiedän, mutta se ei estä lukunautintoa: 100 syytä lukea. Marika Helovuo kokoaa mutkattomasti hyvät syyt nauttia kirjoista. Sanonpa, ei ole kenelläkään yhtään syytä olla lukematta tätä kirjaa.

 

Draama

olive-kitteridge-9781471149047_hrSeulon tässä teatteri-, elokuva- ja tv-draamakokemuksiani, ja tv:n puoleen käännyn, vaikka on ollut suuri ilo ollut osallistua esimerkiksi Bloggariklubiin ja nähdä sen myötä kiinnostavia teatteriesityksiä. Katselin HBO:n välityksellä hienon sarjan Olive Kitteridge, ja huomaan, että sen jälkeen YLE on esittänyt sen kolmesti. On kyllä komeasti näytelty draama perheestä, jossa tömäillään tunteissa ja puheissa niin että kolisee. Kiehtova tunnelma kuorruttaa kaiken.

Näyttely

kusama3Taidenäyttelyissäkin on ollut runsaudenpulaa. Joudun arpomaan muutaman huippukokemuksen kesken. Japanilaisen Kusaman näyttely In Infinity HAMissa tuotti iloa. Peilihuoneiden äärettömyydessä nautiskelin perusmuodoista, -väreistä ja -olemisesta. Kumarran sille, että mielenterveyden horjunta ei ole mitta tai este taiteen tekemiselle.

Kirjallisuustapahtuma

Helsinki LitOnhan Helsingin kirjamessut hieno kokonaisuus, ja siellä hellitään kirjabloggaajia esimerkiksi kustantajatilaisuuksin ja kirjapiirein. Viihdyin tapahtumassa joka aukiolopäivä. Siitä huolimatta nautintollisin kirjatapahtuma oli toukokuinen Helsinki Lit. Sain istua rauhassa salissa, kuunnella hienoja keskusteluja, joissa pureuduttiin teksteihin, kirjailijat keskenään. Lisäksi oli ilo tavata kanssabloggareita (niin kyllä kirjamessuillakin).

Kulttuurimatka

Julian parveke

Kesäreissu Veronaan ja ympäristöön virkisti ja viritti. Juhlistin sillä samalla Shakespearen 400-juhlavuotta haahuillen fiktiohenkilöiden oletetuilla olinpaikoilla ja lukien mestaria. Itse Italia ihastutti myös historiakerroksillaan, kesäsäällään ja herkuillaan.

 

 

Runoni

Hoksasin, että kymmenkunta vuotta olen vuosittain julkaissut jotain, usein porukan osana pedagogista tekstiä. Siitä poiketen toukokuussa ilmestyi  runojani: Kierrän vuoden. Haastetta ei puutu, sillä rustasin runot selkoksi, kielellä ja tyylillä, jonka on tarkoitus avautua myös lukijoille, jotka ovat runoon tottumattomia. En halua tinkiä tulkintakerroksista, mutta runoista pitää myös saada nauttia vain tunnistaen ja jakaen puhtaan havainnon – vaikkapa vuoden vaihtumisen:

 Vaihdan vuotta.
Se koskee kaikkia.
Koskee, ei satuta.

Pitääkö luvata jotain?

Lupaan:
Herään joka aamu,
käyn illalla nukkumaan.
Siinä välissä elän.

tuija_kierran-vuoden

Jos kahlasit juttuni loppuun, on todella syytä kiitellä siitä, että seuraat blogiani! Toivotan tulevalle vuodelle antoisia kulttuurihetkiä ja jakamisen iloa!

20 kommenttia

Kategoria(t): Asiaproosa, Dekkari, Elämäkerta, Kirjallisuus, Kulttuurimatkailu, Listaus, Runot, Tietokirja

Avainsanat: , , , , , , , , , ,

12 kesäkuun, 2016 · 12:12 pm

Dekkarivinkit kesälle 2016

img_3223Dekkariviikon loppuhuipennukseksi kokoan jännityssuosikkini tämän vuoden alkupuoliskon lukulistalta. Karsin ja seulon viisi kärjestä – tekijänmukaisesti aakkostettuna. Pari listauksen kirjoista olen esittellyt dekkariviikon aikana, muut postaukset on ilmestynyt keväällä. Ja kaksi kirjaa pääsi toukokuun lopussa kesälukemistovinkkaukseeni – toistoa ei voi välttää.

Dekkareita luen ajanvietteeksi, mutta suosikkejani ovat yleensa jännärit, joissa on kiehtovia henkilöhahmoja. Huomaan sarjakirjojen viehättävän, sillä niissä päähenkilöt syventyvät: seuraan heidän kehitystään. Parhaimpia ovat dekkarit, joilla on annettavaa kielellisesti ja kerronnallisesti. Pelkkä juoni ei minulle riitä. Plussaa on yhteiskunnallinen näkemys, joka siilautuu tekstistä saarnaamatta mutta paljastavana.

Fiminauha kohtalon käsissäFlavia de Luce, kauhukakara sotienjälkeisestä brittimaalaiskartanosta! Miten mojovasti Alan Bradley onnistuukin saamaan tekstiin pikkuvanhan lapsen besservisseriyden, viattomuuden ja riipaisevan yksinäisyyden! Mukana on huumorihippusia, vanhanajan jännitysjuonikuviointia ja rappiokartanoromantiikkaa. Sarjan neljäs osa Filminauha kohtalon käsissä (Bazar 2016) kertoo joulumyräkästä ja poikkeuksellisen vilkkaasta seuraelämästä konkurssin partaalla pyristelevässä kartanossa. Flavia on virkeässä vedossa kemistikokeiluissaan ja päättelyketjuissaan. Kerrassaan viihdyttävää.

Metro2Metro on ohittanut kauhukakaraiän: nuori nainen on parikymppisensä jo juhlinut mutta rebelliys elää siinä missä kostokin. Hän ravistaa spreypurkkiaan ja suihkaisee ravisuttavaa jälkeä kotkalaisiin kontuihin. Kontu, hmm: dekkarissa saa tavata kotkalaisia hobitteja, myös verrattoman kauhujen talon Kouvolan suunnalla. Jari Järvelän Metro-sarjan päätösosassa Tyttö ja seinä (tammi 2016) Metro vie jääräpäisesti päätökseen sen, mikä alkoi ja jatkui osissa Tyttö ja pommi (2014) sekä Tyttö ja rotta (2015). Tuloksena on rajua menoa, jossa on romanttinen alavire. Graffitikulttuurikuvauksiin kätkeytyy myös yhteiskunta-asiaa.

Kenenkään ei pitänyt tietääRenee Knightin esikoisdekkari Kenenkään ei pitänyt tietää (Otava 2016) pyöräytti dekkarikevätkauden kiihkeästi käyntiin. Kuvittelen olevani kouliintunut dekkarilukija, mutta Knight onnistuu yllättämään ja jujuttamaan juonenkuljetuksella. Pidän kirjan henkilökuvauksesta, joka antaa liikkumatilaa lukijan kuvittelulle. Kuvatut kohtalot jättävät jälkiä, kirjan teho ei perustunut vain rikosten paljastumiseen vaan jälkivaikutuksiin. Salaisuuksilla, väärinymmärryksillä, vihalla ja häpeällä on pitkät jäljet.

CamilleAlex (2015) aloitti ja Camille (Minerva Crime 2016) lopetti Pierre Lemaitren dekkaritrilogian suomennokset. Duo toimii tehokkaasti. Camille on pikkuruinen etsivämies, jolla ei ole ollut onnea rakkaudessa. Vaikka poliisiporukan asetelmissa on monessa dekkarissa tutuksi tulleita asetelmia ja jännitteitä, Lemaitre on ammattimies kertomaan henkilöiden sisäisestä elämästä ja ihmissuhteiden kiemuroista. Camillen alun pahoinpitelymeno meinasi hyydyttää lukemiseni, mutta onneksi en jättänyt kesken. Poliisiromaani yllättää käänteillään ja kouraisee henkilökohtaloillaan.

Hyisiä aikojaFred Vargas se vain osaa vinksauttaa dekkarihenkilönsä etukenoon lukulistalleni. Taituri taitaa kerronnan keinot kaapata kimppaan, siinä se. Sarjakirja tämäkin, jo seitsemäs osa komisario Adamsberg –sarjaa: Hyisiä aikoja (Gummerus 2016). Komisario Adamsberg on ehkä entistä hämärämmässä henkisessä tilassa, mutta yhtä kiehtova kuin ennenkin. Mytologian ja menneen paino harteillaan hän sekoittaa koko ryhmänsä. Kahdeksatta osaa odotellessa.

Dekkarivikolla julkaisin jutut myös Karin Erlandssonin, Kati Hiekkapellon, Donna Leonin ja Dolores Redondon uusimmista dekkareista. Kesälukupinossa odottavat  Jussi Adler-Olssenin, Virpi Hämeen-Anttilan, Håkan Nesserin ja Vera Valan uusimmat sekä jokunen esikoisuutuus.

Dekkariviikon emännöi Oksan hyllyltä -blogi. Siellä on linkit viikkoon osallistuneisiin blogeihin.

 

2 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus, Listaus

Avainsanat: , , , ,

31 toukokuun, 2016 · 5:22 am

Kesäkirjavinkit

On aika varustautua kesään. Jaan tusinan vinkkiä riippukeinuun, rannalle ja sadepäivän sohvalle. Ei valinta helppoa ollut, mutta nämä jaan fiilispohjalta.

Historiaa ja ihmisiä

Akvarelleja 2

Alkutalven kirjahuumauksen tuotti Jukka Viikilän Akvarelleja Engelin kaupungista (Gummerus 2016). Sen luettuani katsoin esimerkiksi Senaatintoria uusin silmin. Kirja sopii siten Helsinki-matkailijoille ja paikallisille. Kirja sopii myös aukkoisesta ja kielellisesti hiotusta tekstistä nauttiville.

 

Säädyllinen ainesosa

Toukokuun lopun lukuyllätyksiä on Leena Parkkisen Säädyllinen ainesosa (Teos 2016). Vahva sodanjälkeisen ajan tunnelma huokuu tekstistä. Ajankuva vangitsee: värit, tuoksut, liike, ajattelu – kylmän sodan ajan kaikuja. Tarinan kaksi päänaista ovat kiehtovia henkilöitä, joista ripotellaan  yllätyksiä. Tämä vielä: kieli ja kerronta on varmaa.

 

 

Frau

Natsikortti vilahtaa. Kylmää kyytiä tarjoaa Terhi Rannelan romaani Frau (Karisto 2016). Kirja on kiinnostava siksi, että keskushenkilönä on natsiupseerin vaimo sota-aikaan kaikessa kukkeudessaan ja vanhana hiipuvana hahmona. Romaani haarautuu ja silti pysyy kasassa.

 

 

Hävityksen jumala 1Käännöskirjallisuudesta suosittelen Kate Atkinsonin Hävityksen jumalaa (S&S 2016) – etenkin heille, joita miellyttää brittiläinen proosa, jossa kuljetetaan useita henkilöitä ja aikoja. Etenkin sota-ajan ja sodan vaikutukset vakuuttavat. Monet ovat kirjaan jollain tavalla pettyneet Elämä elämältä -romaanin ensin luettuaan, mutta minulle tämä rinnakkaisteos jysähtää. Vaikutun fiktion tehosta.

 

Nora WebsterSiirrytään meren yli länteen, Irlantiin. Sieltä takuutekstiä työstää Colm Tóibín: keväällä ilmestyi ajan- ja elämänkuva Nora Webster (Tammi 2016). Kovin paljon ei ulkoisesti tapahdu, mutta sisäisesti kyllä, niukasti ilmaisten mutta elämänkaltaisesti. Kun kirjallisuuden sanotaan sen lisäävän eläytymis- ja empatiakykyä, taidetaan puhua tämäntapaiseista romaaneista.

 

Uiden kotiinSitten suosittelen lähihistoriaan (1990-luvulle) istutettua ihmissuhdedraamaa. Yhteensopimaton henkilörypäs viettää kuumaa kesää Nizzassa. Ääneen lausumattomia tunteita aistii, ääneen lausutaan ohi sinkoilevia sanoja. Ja se kaikki kerrotaan taitavasti, tiheästi ja viittauksellisesti. Uiden kotiin on Deborah Levyn romaanin nimi (Fabriikki Kustannus 2016). Selvitäpä, upotaanko vai pysytäänkö pinnalla.

Mitä miehen pitääKaikki kesäheilaa etsivät voivat saada vertaistukea nettideittailun ihmeistä Jarmo Ihalaisen romaanissa Mitä miehen pitää (Atena 2016). Nykymaailman kotkotuksista ja miehen roolista on asiaa, mutta siihen peilautuu viime vuosituhannen alkupuolella huutolaisena elämäntaipaleensa aloittaneen muurarin tarina. Mies(kin) on ihminen. Joka ajassa.

Rikoksia sarjassa

Tyttö ja seinäJari Järvelä sai Metro-trilogian valmiiksi. Ihastelen kirjailijan tiukkaa tyyliä, kielellistä tarkkuutta ja aiheen omaperäisyyttä. Päähenkilö Metron minäkerronta kuljettaa älykkäästi, hauskasti ja rajusti. Suosittelen lukemaan sarjan järjestyksessä, sillä tapahtumat vyöryvät lineaarisena sarjana. Myös henkilöihin tulee ulottuvuutta.  Ja se sarja: Tyttö ja pommi, Tyttö ja rotta, Tyttö ja seinä (Tammi 2016).

 

Hyisiä aikojaSalarakkaani Adamsberg kävi täällä taas! Fred Vargasin luoma kummallinen komisario tutkii alaisineen seitsemännessä suomennetussa romaanissa islantilaisen henkiolennon edesottamuksia ja Ranskan vallankumoukseen juontavia juuria. Nykymaailmassa kuitenkin eletään. Kyse on rikosromaanista Hyisiä aikoja (Gummerus 2016). Ja eniten saa iloa irti, jos lukee sarjan järjestyksessä.

Kokemustietoa

H niin kuin haukkaToiset pöyristyvät eläimen kesyttämisestä oman psyyken tasapainottamiseksi, toiset lumoutuvat kirjallisesta coctailista, jossa kerrotaan haukkametsästyksen ikiaikaisesta perinteestä, yhdestä brittiläisestä haukkakirjailijasta ja kertojan suruprosessista. Minä kuulun kiinnostuneisiin lukijoihin. Tunnetta vahvisti Helen Mcdonaldin kuunteleminen livenä Helsinki Lit -tapahtumassa. Lukulistalle siis tarjoan kirjaa H niin kuin haukka (Gummerus 2016).

Ellan ToscanaJos ei ole aikaa eikä mahdollisuuksia matkustaa, kylmä korventaa tai epäsosiaalinen olo jäytää, käy kirjallisesti Toscanassa. Nojatuolireissu Ella Kanninen oppaana varmasti virkistää. Kirjassa on paikalliselämän tuntevan kertojan jutustelumaista helppoutta. Ellan Toscana (Tammi 2016) voi myös tehdä nälkäiseksi, sillä kirjan reseptit ovat maittavan näköisiä.

 

Runollisena

Ehkä liioittelen vähänAnja Erämaja on rytmillinen sanalatelija, jonka runoissa on laulua, lentoa, arkea ja yllätyskäänteitä. Ehkä liioittelen vähän (WSOY 2016) vie ihmettelemään tilaa, jossa r-sanaa ei sanota mutta tunnetaan vaikka mitä. Erämajan runoja raikastaa hitunen vinksahtaneisuutta ja huumoria. Tykkään.

 

Bonusraita

Kierrän vuoden KANSITämä vinkki on aloitteleville runon lukijoille, sellaisille, jotka pitävät runoja vaikeina. Okei, olen omahyväinen: tarjoan luettavaksi selkorunokokoelmaani Kierrän vuoden (Opike 2016). Sen myötä voi elää – ei vain kesän vaan – viikko viikolta, kuukausi kuukaudelta, koko vuoden.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Listaus

Avainsanat: , , , , , , , , , , ,

15 toukokuun, 2016 · 11:00 am

Jari Järvelä: Tyttö ja seinä

Jännittää lukea Jari Järvelän Metro-trilogian päätösosa Tyttö ja seinä (Tammi 2016). Tottahan odotettavissa on jännäri, vaan eniten hermostuttaa, pysyykö yllä taso. Ensimmäinen osa Tyttö ja pommi jysähti kunnolla, eikä sen jatko Tyttö ja rotta vähentänyt vaikutusta: nyt on ilmestynyt omaperäistä piissiä genreen.

Metro on graffiteja maalaava nuori nainen, jonka rakastettu Rust kuolee yhtenä maalausyönä. Syypää on vartija, jota Metro sittemmin jahtaa, ja Metroa jahtaa sekä vartija että kriminaali raharikas, jonka taideaarteet Metro tuhoaa. Tämä on karkea tiivistys aiemmin tapahtuneesta. Kolmannessa osassa menneitä selitellään tarinan tuntevalle toistelevasti, mutta kirjaa itsenäisenä teoksena lukevalle se on luonnollisesti tarpeen. Tyttö ja seinä huipentuu Metron määrätietoiseen tuhoretkeen Kotkassa ja lähiympäristössä, joissa hengenvaarassa ovat Metron lisäksi harvat hänelle tärkeät henkilöt.

Pohjimmiltaan Tyttö ja seinä on rakkausromaani. Menetetty onni on polttoainetta kostolle, jota Metro jääräpäisesti jatkaa kuin viimeistä rakkaudentekoa. Rust ei Metron mielessä ruostu vaan hohtaa entistä kirkkaampana. Surulle ei ole tilaa, mutta katkeruus oikeuttaa vaikka mitä. Romaani näyttää graffitityylille uskollisesti, miten rakkaus ei kuole – ja minua haudantakainen rakkaudentunnustus vavahduttaa.

Karu, tiivis ja visuaalisesti vaikuttava teksti menee ihon alle. Kerronta on kurinalaista ja havainnollista, erityisesti Järvelän tyyliin natsaa ääripäiden yhdistäminen. Väkivalta räiskähtää rajuna, ruumiinosien rusahdukset kuulee ja ruhjeet näkee. Vendettatyyppisessä kujanjuoksussa on vauhtia, johon onnistuneesti limittyy iskevä dialogi, pitkälti piikikäs sanailu. Kuitenkin joukossa on hetkellisesti rujouden riisuvia kauneuden ja välittämisen hetkiä.

Tyttö ja seinä -romaanissa herätellään myös hilpeyttä. Metron ex-isäpuoli maalataan melkoiseksi originelliksi, ja vaikutelmaa tukevat herran asuinympäristö ja ajopelit. Kotkalaiset hobitit ovat hekin erikoista porukkaa. Lisäksi romaani sisältää pahimman painajaiseni, johon liittyy vettä ja umpio. Tarjolla on vieläkin pahempaa – se, kun on umpio ja sitä itseensä. Ei niistä sen enempää. Eikä yhdestä liian ihmeellisestä sattumasta.

Tyttö ja seinä

Koko sarjan sydän ja sisus on Metro, jonka silmin kaikki nähdään, suulla kerrotaan, keholla koetaan. Muutamia muita viistoja vilkaisuja näkyy; jaan entisen isäpuolen Voltin  havainnot, kaikella rakkaudella:

– Olen seurannut sun elämääsi nyt muutaman päivän, ja mun täytyy sanoa että sun koko elämäsi on hätätilanne. Sun pitäis tyttö hyvä rauhottua. Ettet makaa kohta sairaalassa äitis vieressä. Oikeassa hätätilanteessa. Sä olet yksi kävelevä katastrofi.

Metron älykäs selviytymistaistelu tekee vaikutuksen. Lapsesta lähtien hänen on pitänyt pärjätä itsekseen, koska huhaa-äiti on tempoillut omiaan ja isä jättänyt. Joukosta erottuvana Metro on oppinut pitämään puolensa ja olemaan alituiseen varuillaan. Usko ihmisiin on mennyt, mutta luovuttaminen ei ole Metron juttu.

Kukaan ei tekisi mun puolesta mitään. Mun pitää toimia itse. Se oli ainoa hyvä ohje, jonka mä olin osannut itselleni antaa elämässä.

Kuolema on vain ulospääsy. Eläminen on paljon vaikeampaa, se vaatii sinnikkyyttä, sitä että jaksaa nousta jokaisesta kuopasta, johon putoaa, ja jatkaa matkaa. Ja niitä kuoppia riittää.

Ruumiinvammoja ja kalmoja kertyy yksityistä oikeutta jakavan naisen matkalla. Minut asetetaan moraaliseen konfliktiin. Olen Metron puolella, toivon hänelle pelkkää hyvää, mutta miten voin hyväksyä hänen pyövelintoimensa? Metro ei hevillä paljasta, että säälimättömyys kirpaisee. Toisaalta hän on kuolemanvaarassa ja puolustaa itseään. Ehkä toivoisin enemmän Metron pohdintaa aiheesta, sillä kovaksikeitetyn tyylin vaarana on yksioikoistus. Kyllä Metro on houkuttelevan ristiriitainen hahmo, mutta kolmannessa osassa on melko selvät (hyvät,) pahat ja rumat. Länkkäriksikö tämä meni?

Olkoon sitten graffitilänkkäri, yksinäisen kostajan ratsastus kohti auringonlaskua wraittaajien paratiisiin. Tyttö ja seinä etenee jäntevästi ja tilannekehittelyt onnistuvat yllättämään. Lopun unenomaisuus ja rytminmuutos on tyylikäs tapa viedä juttu päätökseen. Mikä loppulause! Heilauttaa se. Ja Metro jättää jäljen, eikä vain kaupungintalon seinään. Epäilyksettä ihmetyttö-Metro pysyy kulumattomana tagina lempijännärihenkilöitteni kuvagalleriassa.

– – –
Jari Järvelä
Tyttö ja seinä
Tammi 2016
jännitysromaani
262 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.
Lähiaikoina ilmestyy postaus Ompulta, jonka kanssa aiempien osien suhteen meillä on ollut kahden hengen pop up -blogibändi, sellainen myöhempien aikojen Metro-tytöt.

P.S. Tuijata ylpeänä esittelee romaanin Tyttö ja seinä kansiliepeen:

Tyttö ja seinä2

4 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus

Avainsanat:

6 tammikuun, 2016 · 6:02 pm

Jari Järvelä: Romeo ja Julia

Romeo on 17-vuotias Vantte, Julia on 13-vuotias Julia. Kouvolan kulmilta romanssi alkaa, ja rakastavaisten pako päättyy hyiseen huvipuistoon. Jari Järvelän modernisoiman Romeon ja Julian (Tammi 2007) päähenkilöt ovat esikuviensa ikäisiä, ja tuttua on myös se, että teiniromanssi on epäsopiva. Nyt ei ole kyse sukuvihasta, vain siitä, että lempiväiset ovat liian nuoria. Järvelä lisää juoneen ennen kokemattomia: tulee mieleen eräs tien päällä irrotteleva tappaja-Valjakkala Shakespearen sijaan.
Romeo ja Julia_Järvelä
Shakespearen Romeo on tunnekuohujaan hallitsematon teini, joka pari kertaa tirvaisee pistoaseella. Vantte tappaa monesti, eri konstein, aika harkiten ja jälkiään korkeajännitteisen ruokottomasti peittäen. Jään pitkäksi aikaa mietteisiini romaanin loppusanojen jälkeen: ”Me vaan rakastettiin toisiamme.” Ja olihan heti kärkeen omistus ”nuorelle rakkaudelle”.

Mitä on nuori rakkaus? Se on äkkinäistä, ehdotonta, näköalatonta, ryöpsähtelevää, hillitöntä. Siinä on ujoutta, kokeilua, todistelua ja näyttämistä. Siinä ollaan hauraita ja puolustusasemissa. Luovun selvittämästä, miksi Vantte niksahtaa. Seuraan kauhun vallassa. Julia on aivan vietävissä. Tapahtuu pahoja. Rakkaus ja nuorten mielenliikkeet välittyvät lähinnä tekoina tai vyöryvänä höpinänä, jonka epätoivoinen lapsekkuus lisääntyy tapahtumien kärjistyessä.

Tarinan jutustelee Vantte. Etenkin romaanin käynnistys on juipin sanailun säihkettä, ja hienosti kieli mukautuu mielen ja tekojen mutkistuessa. Vanten sanomisen tapa on assosiatiivista, se hyppää mielleyhtymästä toiseen ja kuljettaa vallan varmasti. Shakespearelaisia sulosointuja ei luettavaksi loruilla, jonkin verran virtaa joukkoon valo-pimeys/päivä-yö -tekstiä esikuvan lailla. Mutta pistämättömästi Vantella on siis sana hallussa – muuten hän pistää sillä, mikä käteen osuu.

Kuuntelen radiosta kun meistä puhutaan, joka toinen lause kompastuu naamalleen teknopoppiin, radio Novosibirskin laulaja kimittää taustalla huokailee itseltään mursunnahkasukkahousut pois. Saan huokausten seasta selvää, olen aseistettu ja vaarallinen.

Juttu jää loppupuolella junnaamaan, toisaalta tragedian suhteettomuus on suhteessa nuoruuden suhteellisuudentajuttomuuteen. Tekstitaidosta teos todistaa.
Romeo ja Julia_J&S
– – –
Jari Järvelä
Romeo ja Julia
Tammi 2007
romaani
182 sivua.
Lainasin kirjastosta.

4 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Avainsanat: ,

31 joulukuun, 2015 · 10:00 am

Vuosikatsaus 2015

Paras kotimainen romaani

OneironArpaa heitän, noppa jää kallelleen. Hienoa, että saa olla sekä-että, eikä valita tarvitse. Siis: sekä lyhyt ja täyteläinen että laaja ja haarautuva. Pitemmittä puheitta valintani ovat Petri Tammisen Meriromaani ja Laura Lindstedtin Oneiron. Minua miellyttävät kirjat, joissa elämä on moniselitteistä, jopa sietämätöntä, silti mahdollista ja puhuttelevaa.

kesäpari

Kotimainen ja käännetty, vuoden 2015 elämyksiä.

Parasta käännettyä proosaa

Saatana 2Viime vuoden käännöskirjoista en löytänyt yhtä kiinnostavaa luettavaa kuin viime vuonna. Lukuisia hyviä lukukokemuksia on silti ollut. Blogistania Globalia -äänestykseen osallistun, ja vielä on siis aikaa pohtia valintoja (postaukseni ilmestyy 13.1.). Valitsen tähän listaukseen klassikon. Kiitos kirjabloggaajien klassikkohaasteen luin vihdoin Bulgakovin Saatana saapuu Moskovaan. Kummallinen irreaalia harova kirja on kiinni ajassaan, irti siitä ja tarrautuu tähän päivään. Ilmeistä klassikkoainesta!

Paras kotimainen dekkari

Tyttö ja rottaMetro-tyttöjä täällä ollaan. Odotan jännityksellä Jari Järvelän Metro-trilogian viimeistä osaa, joka on keväälle luvattu. Tiukka tyyli, tuore aihepiiri ja kiinnostava päähenkilö ihastuttavat. Liputan yleensä psykologisen jännityksen puolesta. Sitäkin on kakkososassa Tyttö ja rotta. On niitä verikekkereitäkin. Menköön. Tämän kerran. Ja sitten vielä ensi keväänä.

Paras käännösdekkari

Nesser juoniTaas arpakuutio keikkuu: Barbarotti vai Brodie? Nyt en taidakaan valita dekkaria vaan dekkari-ihannemiestä. Håkan Nesser päättää kunnialla Barbarotti-sarjansa Pikku-Burman teurastajatar. Ihmispoloisten yksinäisyys, kamppailu ympäröivää ankeutta vastaan ja vastoinkäymiset ovat arkista aineistoa, joista Nesser luo inhimillistä tarinointia. Keskeinen kiinnostavuuselementti on pääpoliisin elämänkulun ja sielunkamppailun seuraaminen. Hieno henkilökuva! Niin on kyllä Jo Nesbøn Olavkin ja…

Parasta historiafiktiota

”Tässäkin päivässä on jotain, jos ei muuta niin kissan maito.”

”Tässäkin päivässä on jotain, jos ei muuta niin kissan maito.”

Anneli Kanto luo pyövelin, tuomarin ja apteekkarin näkökulmista elävän kuvan 1600-pikkukaupunkielämästä. Ja pyöritään siinä muuallakin Euroopassa. Pyöveli on komea romaani kerronnallisesti ja aiheiden käsittelyn kannalta. Monet ainekset pysyvät kasassa, ajankuva vakuuttaa ja henkilöt koukuttavat seuraamaan. Kuvauksessa on pyöveliammatin karkeutta, mutta siinä on myös hupaisat hetkensä. Minua esimerkiksi huvitti pyöveleiden tyhy-tapaaminen Saksanmaalla.

Parasta tietoa

NaparetkiBea Uusman Naparetki vie arkistoihin, vanhoihin päiväkirjoihin, arktiselle kuolinsaarelle – puhuri käy. Taitava teksti, taitto ja toteutus sulattavat minut. Täysin älyvapaa kuumailmapallolentoyritys jälkiseurauksineen 1800-luvun lopulla muuttuu 2000-luvun alussa tietotekstiseikkailuksi, joka vetää kuin paras fiktio. Kummallisesti riveistä tunkee romaniikkaa, toisaalta onhan kirjan alaotsikko Minun rakkaustarinani.

Parasta draamaa

oopperataloTeatteri- ja elokuvakokemukseni ovat olleet niin harvalukuisia, etten tohdi nostaa yhtä ylemmäksi muita. Poimin viimeisimmän ja siksi mielen päällä pyörivän kulttuurikokemuksen. Kansallisoopperan Thaïs joulun alla osui sopivaan aikaan: työtauko ja loman aloitus lähtivät siitä käyntiin. Melodinen, romanttinen musiikki ja korea art deco -toteutus veivät arjen yläpuolelle ja nostattivat irti olon tunnelmaa.

Parasta tv:ssä

Miss FisherMennyt kiehtoo ja etenkin 1920-luku. Totta kai Downton Abbeyn viimeiset vaiheet on tarkkaan katsottava. Mitä silmäkarkkia! Ja leskikreivitär Violetin pistämättömät lohkaisut! On herkullista, että kiintoisimmat hahmot ovat vanhoja rouvia. Silti valitsen vuoden tv-ilostuttajaksi Neiti Fisherin etsivätoimiston. Keski-ikäinen Neiti Fisher ratkoo reippaasti rikoksia ja toteuttaa estoitta naiseuttaan. Neidin osaaminen ohittaa kaikki uskottavuusrajat, mutta viihdyttävyyskertoimet ovat suuret. Tietysti iso osa viehätystä on 20-lukulainen tyylikkyys. Eipä unohdeta romantiikkaa: komean komisaarion ja neidin ensisuudelmaa saa odottaa kolme tuotantokautta. Australiassa pykätään sarjasta jo neljättä kautta.

Parasta kuvataiteessa

Ai Weiwei 1Näin hienon Ellen Thesleff -näyttelyn Turussa ja tarinallisen suomalais-norjalaisen -maalaustaidekatsauksen Ateneumissa. Jälkimmäisen kävin katsomassa kahdesti. Cartier-Bressonin valokuvat vaikuttivat myös. Vanha taide elää ja voi hyvin. Muitakin näyttelyitä katsastin meillä ja muualla. Vahvimmin vuoden taidekokemuksista mielessä myllää kiinalaisen Ai Weiwein näyttely Tennispalatsissa. Teoksissa on avartavaa puhuttelevuutta. Ja huippuna on taiteilijan nappaama pariselfie.

Paras matkakokemus

Kesällä Gdansk ja joulua ennen Riika: minilomat lähimaihin irrottavat yllättävän tehokkaasti rutiineista. Nautittavaa on kävelykaartelu uusissa maisemissa, ja historian kuiskailu murjottujen kaupunkien korjatuista perustuksista kiihottaa mielikuvitusta. Istuskelu pikku kuppiloissa ja ihmisten katselu – parasta proosaa. Vai jopa runoutta, joskus draamaakin.

Gdansk

Gdansk

Torun

Torun

101

Sopot

Riika

Riika

Kohottava kirjallisuustilanne

Jussi Valtonen ja minäPäätin elämäni yhden pitkän ja tärkeän ajanjakson elokuussa. Sen kulminaationa voisi pitää noin kolmesataapäisen kollegakuntani edessä vetämääni kirjailijahaastattelua. Tilanne alkoi tuntua oudon henkilökohtaiselta: siihen yhdistyivät  ammatti-identiteettini muuttuminen ja kirjabloggaajaharrastukseni jatkamisen punnitseminen – ne jännittivät (ja jännittävät yhä). Kaiken hermostuksen keskellä pysähdyin kohtaamaan tekstinsä ja esiintymisensä kanssa sinut olevan kirjailijan, Jussi Valtosen. Kirjailijahaastattelusta sukeutui antoisa keskustelu teemoista ja teksteistä. Kirjat ja kirjallisuus merkitsevät ja puhuttelevat.

Oma tuotanto

Työryhmän kanssa työstetty ja uudistettu oppikirja ilmestyi elokuussa. Ajantasaistus muutti kymmenkunta vuotta sitten ensi kerran kootun kirjan melko perusteellisesti, mikä on hyvä asia. Tuotantoa tämäkin: kissani runoilee sännöllisesti. Hän on erikoistunut haiku- ja tanka-sanailuun. Uusia ajatushenkäyksiä on ilmestynyt noin kerran viikossa: Alman runot.Vaihtuu

2 kommenttia

Kategoria(t): Asiaproosa, Dekkari, Kirjailijatapaaminen, Kirjallisuus, Kirjallisuuspohdintoja, Kulttuurimatkailu, Listaus, Oppera, Sekalaista

Avainsanat: , , , , , , , ,

9 elokuun, 2015 · 10:00 am

Jari Järvelä: Parempi maailma

Jos paratiisi onkin sitä, että kuvittelee elämän jatkuvan niin kuin sen toivoisi jatkuvan. Ehkä makasin todellisuudessa juuri nyt arkussa ja mätänin.

Jos onkin niin, että paratiisillinen parempi maailma on mahdollinen vain kuvitelmissa? Todellisuus on pyyteellisten intressien ajamista, hengissä selviytymistä, väkivaltaa, pettymyksiä ja mielen tasapainoilua toimintakyvyn rajoilla. Aikamoisen annoksen elämisen ehdoista tarjoilee Jari Järvelän Parempi maailma (Tammi 2012).

Poliittisen alamäen notkossa ex-ministeri Väinö Kanerva kohtaa nuoren irakilaistaustaisen Naïmin ja Naïmin kolmevuotiaan tyttären Jamilan. Samoihin aikoihin Väinö löytää isoäitinsä 1930-luvun Natsi-Saksasta saamat kirjeet, jotka on lähettänyt Ishtarin porttia entisöivä kuvanveistäjä Väinö Wagner. Romaanista kehkeytyy merkillisten ainesten sulatusuuni.

Ymmärrän, miksi HS-kirjasto tarjosi Järvelän romaanin heinäkuun viimeisenä viikkona. Kesän rasismiryöpytykseen se osuu täysin, samoin jatkuviin uutisiin pakolaisvirrasta Eurooppaan. Romaani on todella ajankohtainen.Parempi maailma

Naïmin ja Jamilan reitistä Irakista Berliiniin saa lukea puistattavasta ihmisarvon riistosta ja hyväksikäytöstä kunniaväkivaltaa unohtamatta. Järvelä ei säästele lukijaa: kaltoinkohtelun kaikki muodot kirjataan karusti. Vähintään kaksivalotteinen on Naïmin pelastatuminen Suomeen Väinön hoteisiin, sillä hyväksikäyttö jatkuu mutta muotoaan muuttaen. Poliitikko-Väinö kääntää rasistileiman Naïmin avulla.

Väinö Kanerva on karnevalistisiin mittoihin venyvä hahmo, jonka kiirastuli käynnistyy varomattomasta ”neekeri”-sanan käytöstä. Väinön kyyninen pyrkyrihahmo on röyhkeä ja surkuhupaisa. Väinön minäkerrontaosuudet kiitävät kielellisenä menopelinä: vauhtia piisaa, kurvit selvitetään pientareet pöllyten. Kyydissä olevaa henkilön tarkkanäköinen kylmyys hirvittää. Väinö laskelmoi medianousunsa organisoimalla kirjaroviot, mikä ei liene juonipaljastus kirjan kansikuvan vuoksi. Nyt kipinää iskevät Pepit ja Tintit, nuorisoa rotuennakkoluuloilla kasvattava kirjallisuus. Sellaista sarkasmia! Epäsopivien kirjojen tuhovimma leviää kulovalkean tavoin.

Ylen toimittaja soitti minulle samana iltana. Hän väitti, että kannattajani olivat hakanneet rautaputkilla joukon skinheadeja, jotka olivat vaatineet, ettei rasistisia kirjoja saa polttaa. Skinheadit olivat ruhjeisina ilmestyneet tekemään rikosilmoituksen poliisille. Väitteessä oli niin monta absurdia yksityiskohtaa, etten voinut kuin hymähtää kännykän toisessa päässä puhisevalle toimittajalle.

Aluksi 30-luvun kirjeet tuntuvat irrallisilta. Sitten niiden merkitys vahvistuu. Kuvanveistäjä rekonstruoi Berliinissä Baabelin porttia, joka on Naïmille merkityksellinen konkreettisesti ja symbolisesti. Väinö-kuvanveistäjän henkinen tasapaino heilahtelee, ja pääsen kirjeitä tirkistellen seuraamaan hänen ajatteluprosessinsa liukumista kansallissosialistisen ajattelun suuntaan. Samalla kirjeet valottavat kaima-Väinön perhetaustaa, ja kytkeytyvät ne siihenkin, miten poliitikko-Väinö nyky-Suomessa flirttailee urajohtoisesti rasismin kanssa.

Kyllä Järvelä tällä romaanilla sohaisee. Romaanilla on agenda, ja hämmentävintä on se, että se on yksioikoinen – eikä kuitenkaan ole. Kolmen kertojan äänet eroavat toisistaan, ja näin eri aikojen, kulttuurien ja yhteiskuntailmiöiden kärjet ja kytkökset terävöityvät.

Pidän Järvelän tyylistä. Karmeiden, kärjistettyjenkin sisältöjen lisäksi se hyödyntää pimeää huumoria. Niin tekee myös Särkyvää (Tammi 2014). Juonivauhtia riittää sekä tässä romaanissa että Metro-rikossarjassa (2014, 2015), eikä väkivaltakuvauksia silotella. Ja sitten siellä seassa soi selviämisen sävel. Kun Parempaan maailmaan -romaanissa kirjaroviot kytevät aukioilla tai kovat kädet kopeloivat kivuliaasti, voi henkiin jäädä mielikuvien voimin; silloinkin kun kaikki viedään, voi olla jotain omaa. Naïmi selviää mielikuvituskirjojen avulla, niihin ei tuli tartu.

Niin kauan kuin mulla on ikiomia kirjoja, joiden sisältöä muut eivät tiedä, minulla on lopullinen valta. ”Pysäytän sydämeni aivastamalla” on yhden kirjani nimi.

– – –
Jari Järvelä
Parempaan maailmaan
Tammi 2012
romaani
e-kirja HS-kirjastosta, 400 sivua.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus

Avainsanat:

30 kesäkuun, 2015 · 8:10 am

Dekkarikesäkuun lopputulema: jännitysvinkit

Dekkariviikko (8.-14.6.2015) venyi osaltani dekkarikuukaudeksi. Luin muutaman muunlaisenkin romaanin, mutta lähes kaikissa jäyti jokin ratkaisematon ongelma tai arvoitus, joka houkutti selvittämään tapahtumia viimeiselle sivulle saakka, esimerkiksi epätoivoisen romanssin vaiheet Lena Anderssonin romaanissa Vailla henkilökohtaista vastuuta (Siltala 2015) on sellainen. Vaan palaan varsinaisiin dekkareihin: jaan kuukauden ja koko alkuvuoden jännityssuosikit kuuteen kategoriaan.

1. Jännittävin kotimainen

SusiPauliina Susi on kirjoittanut dekkarin, jossa tavallisen asiantuntijanaisen elämä sotkeutuu. Takaikkunassa (Tammi 2015) jännitys tihenee asteittain, ja vähitellen selviää, mikä osuus ja rooli kaikessa on teinityttärellä, ministerillä, ministerin neuvonantajalla ja tietokonevelholla. Kerronta luistaa, henkilöissä on jäynää ja juoni kestää tiukankin tarkastelun.

2. Kotimaisen dekkarisarjan kärkeä

Tyttö ja rottaSarjamaisuus on dekkareissa nykyisin pikemminkin sääntö kuin poikkeus (Takaikkuna on poikkeus). Trilogiaksi on Jari Järvelän Metro-dekkarit suunniteltu, kesän kynnyksellä ilmestyi toinen osa Tyttö ja rotta (Tammi 2015), vuosi sitten aloitusosa Tyttö ja pommi (Crime Time). Meno on karua, kieli iskevää ja graffiti-aihepiiri harvinaista herkkua, joten spreimaalipurkki valmiina odottelen päätösosaa.

3. Scandinavian Crime

NesboEhdokkaita pohjoismaisen jännitysviihteen olisi monia (kärjessä Tapaus 64), mutta valitsen yksinäisen suden monien sarjakavereiden joukosta. Jo Nesbø onnistuu luomaan kiehtovan hahmon lukivaikeuksisesta ammattitappajasta: Verta lumella, osa 1 (suom. Outi Menna, Johnny Kniga 2015). Pisteet myös siitä, että vaihteeksi kyse on muusta kuin poliisiromaanista ja että kompakti kokonaisuus on tehokas, jopa romanttinen pläjäys.

4. Haikeat jäähyväiset

NesserGöran Barbarottin keski-iän muutosvaiheita olen ilokseni saanut seurata viiden osan edestä. Håkan Nesser syystä tai toisesta hylkää hienon hahmonsa, ja Pikku-Burman teurastajatar (suom. Päivi Kivelä, Tammi 2015) päättää Barbarotti-sarjan, ja tyylikkäästi päättääkin. Perimmäisiä kysymyksiä pohditaan ja inhimillinen ote pitää pintansa.

5. Angloamerikkaiseni

FlynnMuiden harvnaisempien kielialueiden dekkareissa en ole törmännyt tänä vuonna tytisyttäviin teoksiin. Aika vähän olen viime aikoina lukenut englantilaisen kielialueen dekkareita mutta suuntaan katseeni niihin. Voisin valita Kate Atkinsonin Brody-sarjan uusimman osan Joka lapsia ja koiria rakastaa, mutta nappaankin valikkooni ei-sarjakirjan, amerikkalaisen Gillian Flynnin Teräviä esineitä (suom. Maria Lyytinen, WSOY 2015). Jännitysjuoni ei mielestäni ole kaksinen, mutta päähenkilön selviytymistarina on hyytävä ja kärjistyksineenkin tehokkaasti rakennettu.

6. Rajatapaus

Äly 2Spesiaalikategorian saa Lauri Mäen romaani Älykkät kuin käärmeet, viattomat kuin kyyhkyset. Murha jos toinenkin sitoo juonta, mutta dekkarimaisuus ei ole tämän romaanin juttu, vaan romaanin ydin ja originellius on ajassa ja paikassa: ambomaalainen lähetysasema 1890-luvulta vuoteen 1924. Suomalaisten lähetyssaarnaajien rinnanelo paikallisten klaanien ja taikauskon kanssa on erikoisen mielenkiintoisesti napattu. Esikoisromaanissa on kupruja, mutta aihe on aiemmin käsittelemätön ja siksi kiinnostava, eikä kerronta ole hassumpaa.

Vielä on kesää jäljellä ja ehtii lukea vaikka mitä.

2 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus

Avainsanat: , , , , ,