Avainsana-arkisto: Jari Järvelä

Särkyvää elämänvarrelta

Mitä tämä on? Tien päällä -kirjat eivät ole suosikkejani. Tavallisesti tympäännyn ”matkustan kauas päästäkseni lähelle itseäni ja ratkaisua” -kirjahenkilöiden yllättävistä (lue: kaavaan kuuluvista) parivaljakoista ja kummallisuushenkilöiden kohtaamisista. En yleensä syty keski-ikäisten äijien kriisikertomuksista. Nyt Lada 1200 L tempaa mukaansa Jari Järvelän romaanissa Särkyvää (Tammi 2014). Kyyti on tragikoomista absurdein painotuksin, ja ladamaiseen tyyliin siinä on sekä vääjäämätöntä etenemistä että epävarmuutta kyydin vakauden suhteen.

Lihava, hikinen ja angstinen Teemu ajelee tempoilevalla retromenopelillään kohti Pamplonaa ja poimii kyytiinsä liftaavan rastatukan, Agnes-neitosen. Lähtökohta on tämä:

Mä olen matkalla tekemään itsemurhaa. This is my suicide car. Machina di suicidio.
Ei hyvää päivää. Ja mä luulin, että mä olen meistä kahdesta se kahjo.

Huhujen perusteella Järvelän Tyttö ja pommi -dekkarista (Crime Time 2014) neuvotellaan jenkkileffaa, ja Amazon on romaania jo kääntämässä. Särkyvääkin taipuisi hyvin elokuvaksi, sillä Järvelän tapa laatia tilanteita leffakohtausmaisiksi toimii tehokkaasti. Näissä otoksissa on vaihtelevia ympäristöjä, kuten korkeille paikoille kiipeämisiä, vilkkaan vaihtuvia tapahtumia ja henkilöiden välistä energiaa.

Romaanissa on tapahtumaetenemisen lisäksi verbaalia visuaalisuutta, koska Järvelällä on sanailun ja tilannetajun yhdistelemisen lahja. Kielelle on ominaista lyhyet napsautukset, jotka osuvat minussa lukijana eri hermoihin. Säälittävistä, kauheista ja raivostuttavista asioista hän pistelee teräviä ja hauskoja iskuja. Joukossa on haaleuksia, ennalta-arvattavuuksia ja kärjistysyksinkertaistuksia, mutta usein huonon hetken taittaa jokin hienosti ilmaistu havainto tai absurdi naurunaihe. Tyrskähtelen huumoritöytäisyistä, joita tasaisesti isketään suoraan tai salakavalasti tölväistään.

Tarkkaavainen katsoja huomaa kuvan kirjan päällä lapsen maitohampaan; tarkkaavainen kirjan lukenut tietää sen kuuluvan juoneen...

Tarkkaavainen katsoja huomaa kuvan kirjan päällä lapsen maitohampaan; tarkkaavainen kirjan lukenut tietää sen kuuluvan juoneen…

Olen rikkonaisten rakenteiden ystävä, ja siksi kaveeraan Särkyvää. Teemun ja Agneksen matkaa kuvataan tasaisin välein niin sanotusti yleisellä tasolla. Sitä katkovat Teemun blogijutut sekä niiden älyttömät ja valaisevat kommentit. Teemu on vuorovaikutustaitorajoitteinen, aktiivis-passiivis-aggressiivinen lötjäke, perinteiseen tapaan itsetuntonsa, perheensä ja elämänsuuntansa menettänyt. Pääasiassa romaanin näkökulma on Teemun, ja hänen elämänkaarensa pirstalekohdat paljastuvat vähitellen. Ei nuori Agneskaan ole ehjänä säilynyt, hänen vastapariroolinsa on romaanissa oleellinen mutta jää tarkoituksella salaperäiseksi.

Teemu raijjaa mukanaan sälätäytteistä pahvilaatikkoa, jossa lukee ”särkyvää”. Särkyä voi niin monella tavalla, ja sirpaleita voi helliä katkerana ikänsä tai heivata ne kaatopaikalle (tai kaveri voi viskata ne nuotioon). Romaanin lopussa on Lada-kyytiä notkahduttavia kuoppia – mutta antaa matkan jatkua. En anna sen haitata. Palaan alkuun, siihen, miten arjessa voi löytää tähden, tavallisesta asiasta uuden oivalluksen.

Pimeydessä Heli oli puolittanut omenan väärinpäin, vaakasuoraan eikä pystysuoraan.
Henkäisin. Omenan sisälle oli kätketty tähti. Viisi siemenen koloa muodostivat sakarat. Kaikki nämä vuodet olin halkaissut omenan mielestäni oikein, pystysuoraan.
– -. Silmäilin ympärilleni epäluuloisena, nuuhkin verikoirana, nostelin pahvilaatikosta tuttuja esineitä, kuvittelin mitä niiden sisältä löytyy, jos osaa vain katsoa eri tavalla kuin ennen.

– –
Sain kirjan kustantajalta.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Kesäkirjavinkit

Minulle kesäisiä rentoutushetkiä parhaimmillaan ovat vapaat iltapäivät takapihalla tai parvekkeella, puolivarjossa, kirja kädessä, muissa maailmoissa. Saman olotilan saan sateen sattuessa sohvalla loikoillen. Lomalukemiseksi olen varannut muun muassa Donna Tarttin Tiklin ja Kate Atkinsonin Elämä elämältä.kesäkirjat

Kevään lukukokemuksista kerään seuraavaksi täsmävinkkejä. Rajaan tärpit viiden kirjailijan kirjoihin, no, hieman lipsun. Tuskaa karsinta tuottaa, mutta kaikkea ei voi antaa eikä saada. Tai voihan jokainen lukea kaikki kevään postaukseni ja Lukemani-listan.

Esikoinen

Tästä kävi kova kisa Neljäntienristeyksen ja Kultarinnan välillä. Lukekaa ihmeessä kummatkin, mutta päävinkiksi valitsen Anni Kytömäen Kultarinnan (Gummerus 2014). Romaani on runsas niin teemoiltaan kuin sivumäärältäänkin, se tempaisee mukaansa taitavalla kielenkäytöllä ja kerronnalla. Isän ja tyttären tarina 1900-luvun ensimmäisiltä vuosikymmeneltä on yllätyksellinen: historiaan sijoittuminen on siinä oleellista, mutta kirja poimii ajasta sellaista, mitä ei ole ennen näin kerrottu. Romaani on perhetarina, jossa henkilökuvaus loistaa. Yksi perheenjäsen on metsäluonto, jota kuvataan herkällä voimalla. Tunnelma on romanttinen, vaan ei perinteisessä mielessä, sillä varsinaisesta rakkausromaanista ei ole kysymys. Rakasta – ja raskasta – on elämä, sen jatkuvuus.

Käännöskirja

Olen keväällä lukenut enimmäkseen kotimaista kirjallisuutta, joten käännösotantani on rajallinen. Muun muassa Siri Hustvedtin uutuus sekä kiehtoi että uuvutti ja Junot Diazin kevätkirja viehätti ja kiukutti. Valitsen kuitenkin varsinaiseksi vinkattavaksi Ferdinand von Schirachin kertomuskokoelman Syyllisyys (Atena 2014). Se on tiukkaa ja tiivistä tarinaa siitä, mitä voi sattua kelle tahansa. Voi joutua uhriksi, tekijäksi, osalliseksi; selittäviä tekijöitä löytyy, mutta tehtyä ei saa tehdyksi. Kirjasta on riisuttu dekkarimainen jännitys, jäljellä on ihmiselämää säästeliään tyylikkäästi paketoituna. Ohut kirja muuttuu painavaksi, hyvällä tavalla. Sopii riippukeinuun pienin annoksin nautittavaksi.

Dekkari

Jari Järvelän Tyttö ja pommi (Crime Time 2014) on napakka jännitysotos graffiti- ja vartijamaailmasta. Kirjan rakenne on koukuttava, juoni jäntevä ja henkilökuvaus tehoava. Kieli ja kerronta on hiottu nautittavaksi, ja vaikka tarina taittuu dekkarityyliin, on romaanissa myös muita kerroksia. Rivien välissä kerrotaan paljon perheestä ja perheettömyydestä sekä siitä, mitä ihmiselle tapahtuu, kun tunne vie.

Sarja

Voisin vinkata Kati Hiekkapellon kahden dekkarin sarjaa, Vera Valan italialaisjännitystrilogiaa tai Milja Kauniston historiakaksikkoa, mutta päädynkin vanhushöpsötykseen. Minna Lindgrenin kärjistysduo Kuolema Ehtoolehdossa (Teos 2013) ja Ehtoolehdon pakolaiset (2014) on napakka isku kaikille ikääntymisestä, vanhustyöstä ja satiirisesta kantaaottavuudesta kiinnostuneille. Joitain reipas ja tyylitelty meno voi ärsyttää, mutta minä viehätyin yli 90-vuotiaiden hyväosaisten sinnittelijöiden hersyvästä kuvauksesta. Jännitystä on nimeksi, vanhusarkea sitäkin enemmän pisteliäästi pisteltynä.

Tietokirja

Tämä kirja on jo viime vuoden satoa, mutta ei se latista sen viehättävyyttä: Mia Kankimäen Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin (Otava 2013). Kirjoittajan tutkimusmatka tuhannen vuoden päähän japanilaisen hovikirjailijattaren elämään vie nyky-Japaniin ja keski-ikäistyvän minäkertojan taitevuoteen. Tekstissä on älyä ja tunnetta, höpöttelyä, hymyä ja havaintotarkkuutta. Tietokirjakategoriaan kirja luokitellaan, mutta elämysosastoon se kuuluu.

Bonusraidaksi tarjoan Aino-Maria Savolaisen ja Katja Jalkasen Linnasta humisevalle harjulle. 50 parasta kirjaa (Avain 2014), sillä siitä saa lisälatingin kirjavinkkeihin ja taitavat taustoitukset antavat lukupotkua.

Kesäisiä lukuelämyksiä toivotellen ja odotellen!

 niittykukat

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Lukupäiväkirja

Pommittavaa jännitystä

Jari Järvelän tuotannon ensimmäinen dekkarityyppinen romaani Tyttö ja pommi (Crime Time 2014) on viritetty siten, että juoni- ja henkilökuvauspiuhat ehtivät kuumeta kunnolla ennen räjähdystä. Jotten enempää innostu kielikuvailemaan, menen asiaan.

Tässä on graffitin idea yksinkertaisuudessaan. Näkymättömät tekevät näkyvää. Graffiti on pommi, jonka sirpaleet leviävät ympäri kaupungin.

Lähiöstäni löytyy kirjan teemaa tukevaa aineistoa.

Lähiöstäni löytyy kirjan teemaa tukevaa aineistoa.

Juonena on kahden graffitinuoren rakkaus, toisen kuolema virka-intoisten vartijoiden takaa-ajosta johtuen sekä siitä sikiävä koston kierre. Graffitimaalareille vartijat ovat rottia ja rotille maalarit bakteereja.

– Tää on henkien taistelua, Raittila sanoi. – Niin kuin lätkäpeli. Peli ratkaistaan järjellä eikä tunteella. Puhe tunnevoimasta ja liekehtimisestä ja monumentumista on kuule ihan paskaa. Voittaja on se, joka päästää tunteensa vähiten valtaan. Älä päästä niitä sun reviirilles vaikka ne tunkeutuvat sun talosi reviirille, tän voittaa vain maltilla. Kärsivällisyydellä.

Edellä puhuu vartijoiden pomo, mutta saman voisi sanoa vastapuoli. Lukija pääsee seuraamaan kummastakin näkökulmasta uhria ja vaanijaa, ja nekin roolit vaihtuvat moneen kertaan. Ennakoimattomuutta romaaniin tuovat väärinkäsitykset ja petokset.

Kerronta koukuttaa ja houkuttaa ahmimaan, sillä graffitimaalarin ja vartijan mieleen poraava minäkerronta vie osin limittäin, osin peräkkäin tapahtumia eteenpäin. Kirjan henkilöt irtoavat paperista erityisen eläviksi, koska sekä Metro että Jere ovat monisyisiä hahmoja. Kertojien tunne- ja perhe-elämä herättävät empatiaa, ja kummankin tapa kertoa on sekä tunteeseen että älyyn vetoava. Vähitellen kierrosten lisääntyessä henkilöiden tummat sävyt mustenevat.Tyttö ja pommi

Dekkarikehys toimii toivotusti, sillä lukijana joutuu luku luvulta yhä enemmän jännittämään ja pelkäämään. Jännäriaineksien ohella kirja on psykologinen ja yhteiskunnallinen. Rakennemuutoskaupungin ihmiset yrittävät löytää elantoa ja oikeutusta olemassaololle, vaikka kiinnityskohdat ovat rajallisia ja elämän reititys on epäselvin merkein väylätty. Perhe vaikuttaa, perheettä karttelevalle rakastettu.

En tunne graffitialakulttuuria enkä sen slangia, en myöskään turva-alaa. Järvelän kuvaus niistä on ainakin tällaiselle maallikolle katu-uskottava. Kirjan kieli on onnistumisen pohja: sanankäyttö on nasevaa ja visuaalisen tehokasta. Myös miljöön ominaispiirteet erottuvat, sillä Kotka hahmottuu ulkopaikkakuntalaisellekin. Öiset näkymät pääsee näkemään spreymaalitölkkien suhistessa:

Takanani oli syksyinen metallinjähmeä meri ja vanhoja raanoja, satamanostureita, edessä nousi korkea kallio. Päivällä jyrkänne oli punertava kuin vuotaisi verta, nyt se peitti taakseen kaupungin keskustan. Mainosvalot kajastivat tumman graniittiseinämän yli.

Tyttö ja pommi on alkuvuonna lukemieni dekkareiden kärkeä. Kirja on saanut paljon muitakin suopeita arviointeja. Jari Järvelä kokoaa omaan blogiinsa sekä lehtiarviointeja että kirjablogijuttuja ja kuvailee kirjan syntyä.
tyttö ja pommi 2
Kannattaa katsoa myös graffititekijän blogi, jonka postauksen on innoittanut Tyttö ja pommi.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus