Kuukausittainen arkisto:kesäkuu 2014

26 kesäkuun, 2014 · 7:09 pm

Barcelonassa irtoaa

Alicia Giménez Bartlettin kolmas suomennos Petra Delicado ja vaaran viestit (suom. Matti Brotherus, Tammi 2014) menee melkein heti suoraan asiaan: komisario Delicato saa paketin, jonka hän avaa työparinsa ylikonstaapeli Fermín Garzónin kanssa.

”Petra, joko minä olen tulossa dorkaksi tai tämä tässä on ihmisen siitin.”

Ja siitä se sitten lähtee. Paketteja tulee lisääkin, ja alkaa hermostunut silpomissyiden ja -syyllisten etsintä. Vaihtelevista teorioista päädytään yhteen potentiaaliin. Myös tutkittavia ruumiita siunaantuu, ja lisäksi poliisipari tekee kuuman matkan kylmään Moskovaan. Käänteitä riittää. Lopputulema on melkoisen kaukaa haettu, mutta päätössanoissa kirjailija muistuttaa siitä, että totuuteen hän tukeutuu, ja se on usein fiktiota villimpää.

Petra Delicado -sarjan viehätys on rempseässä ja humoristisessa kerronnassa. Reippaasti edetään ja sanaillaan. Kieltämättä tässä sarjan osassa on aika matalamielistä läppää. Koska elinasia on juonen juurena, ei vältellä aiheeseen liittyvää vitsailua eikä anatomisia yksityiskohtia.

Kertoja-Petra on itseironinen ja kipakka. Naispoliisius tuo mukanaan tiettyä kirpeyttä, mutta erityisen paljon ei tasa-arvoasioissa kieriskellä. Polisiromaanin päähenkilö tarvitsee aina työparin, ja Fermín on oikein oiva leukailija toiminnan naisen rinnalle. On oikeastaan hämmästyttävää se, että alkuteos on ilmestynyt 1999, mutta meno ei vaikuta 90-lukulaiselta, vaan maailma ja Barcelona ovat niin kuin olisivat nyt.Petra Delicado ja vai

Juhannusajan dekkariputkeni kirjoissa jumaluutta ja uskontoa pureskelevat etenkin Karin Fossumin Carmen Zita ja kuolema sekä Håkan Nesserin Yksinäiset. Kuinka ollakaan, Petra Delicado -uutuuskin pyörittelee näitä ikuisia aiheita. Myös rikosvyyhti liittyy uskonnon kääntöpuoleen, vaaralliseen lahkolaisuuteen. Romaanissa on komea kapakkakohtaus, jossa vertaillaan eri uskontoja. Väittäisin, että siinä missä pohjoismaisen luterilainen pohdinta on melkoisen vakavaa (pohjimmiltaan Nesserilläkin), katolinen katsanto on yllättävän rento ja väljä, silloin kun ei ole kyse lahkolaisuudesta.

Kukaan ei nauranut. Itse asiassa Garzónin sisäinen näkemys Jumalasta oli kaikkein aidoin. Siihen mahtui kaikki todellinen materia: pienuus, maallisuus, ihmisen niukat mahdollisuudet muuttua kokemuksen kautta, oman vähäpätöisyyden hyväksyminen, luonnonläheisyys. Ihminen vailla haasteita, vailla saavuttamattomia tavoitteita.

Rehellisyyden nimissä eivät uskonpohdinnat ole päätarkoitus Petra Delicado ja vaaralliset viestit -dekkarissa, vaan ne ovat sivutuote menevässä juonikuljetuksessa. Jännäri on viihdyttämään laadittu. Silti en voi välttää kiusausta heittää romaanista vielä yhden herkullisen, romaanisarjan henkeen sopivan irtonaisen uskonajatelman:

Miten uskonnon ja psykologian keinot eroavat toisistaan? Loppujen lopuksi kaikilla oli yhteiset lähtökohdat: pyrkimys kannustaa tervettä järkeä, rationaalista ajattelua. Ja jos yritys epäonnistui, kumpikin turvautui omaan reseptiinsä päästäkseen suoraan sydämeen. Jumala tai Freud, väliäkö sillä.

Näin – miksipä ei hurtista rikoskirjastakin voi irrotella elämänviisauksia. Kirjan voi lukea myös aivan toisin, naureskellen nauttien juonesta ja jutustelusta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Draama, Kirjallisuus

Avainsanat:

25 kesäkuun, 2014 · 9:27 am

Raakunnasta unitiloihin

Varistytöllä alkaneen trilogian toinen osa Unissakulkija (suom. Kari Koski, Otava 2014) luonnollisesti jatkaa psykologi Sofia Zetterlundin elämänkulun ja rikoskomisario Jeanette Kihlbergin tutkimusten seuraamista. Ensimmäisen osan aineksia lisätään ja hämmennetään.

Nykydekkareissa on kovin tyypillistä se, että kerronnassa vaihdellaan aikatasoja, jolloin takaumat menneeseen syventävät henkilöitä ja tapahtumia. Sillä idealla tekstinikkariyhteispersoona Erik Axl Sund vie juonta eteenpäin. Teksti luistaa ja uskottavaa juttua riittää rikostutkinnasta ja psykologiasta. Yhteiskuntaulottuvuuttakin roimaistaan esikoisen malliin: miksi hyväosaiset saavat höyhenenkevyttä ja myötäsukaista kohtelua, kun taas alaikäiset, köyhät, syrjäytyneet tai ulkomaalaistaustaiset eivät? Eivätkä naiset, etenkään poliisiorganisaatiossa. Eivätkä lapset, etenkään pedofiiliperheissä.Unissakulkija

Sitten siirryn romaanin syntilistaan. Kalmoja teurastyyliin syntyy kovaa tahtia, minulle riittäisi pari. Raakuuksien kuvaaminen on linjassa ensimmäisen osan kanssa, joskaan lapsikaappauskidutuksia ei esiinny, pedofiliakauheuksia jopa yltyvästi. Lapsiruumiiden rikostutkinta unohtuu uuden hässäkän alle lähes tyystin. Yhteensattumia alkaa olla rasittavuuksiin asti: kaikkien ällömiesten vaimot ovat kytköksissä toiseen häpeätekoon, ja etsityn ja etsijän suhde lähenee. Vaikka psykologista uskottavuutta haetaan, ekstreemi aines ehkäisee pysymistä päähenkilön puolella, myös Janette jää yhä aika persoonattomaksi ammatissaan päteväksi eroäidiksi.

Kun ei näe pelkästään miksi vaan ymmärtää sen koko tapahtumaketjun, joka johtaa siihen mikä on lopullisen sairasta, se hirvittää. Osa kutsuu sitä perisynniksi, toiset ennaltamääräytymiseksi, mutta oikeastaan se on vain jääkylmää ja tunteetonta kausaalisuutta.

Välillä kirjailijakaksikko kirjoittaa kryptisesti, välillä tempaavasti, mutta minulle teksti alkaa yhä kirpeämmin maistua jääkylmältä, miksei jopa tunteettomaltakin laskelmoinnilta. Toisaalta voi ajatella niinkin, että jos ennen Varistytön ja Unissakulkijan lukemista on sulkenut silmänsä pedofilian tai lapsipornon järkyttävyydeltä, ei niin pysty toimimaan enää. Kirjan mukaan tilastollisesti jokaisessa ruotsalaisessa koululuokassa istuu vähintään yksi runneltu tyttö. Ei siis sittenkään niin ekstreemia kuin haluaisi.

Pahan kukkia...

Romaanissa on rooli keltaisella kukkakimpulla. Pahan kukkia.

Varhaislapsuuden kauhut selittävät jakautunutta persoonaa, josta romaanissa näytetään useilta puolilta – vai onko tuhotoiminnan takana enemmän kuin yksi ytimeltään tuhottu persoona? Koukkua isketään taas kunnolla, sen tekijät taitavat. Kummallinen natsi-Saksa lukuhyppäys on samaa yllätyskaliiberia kuin ensimmäisen osan sota-aika-Ukraina-osuus, joten taas pitää odottaa, että lokakuussa ilmestyvä kolmas osa yhdistää juonilangat, joita tämä toinen osa sisältää koko vyyhdin verran.

– –
Sain kirjan kustantajalta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus

Avainsanat:

24 kesäkuun, 2014 · 9:42 am

Barbarotti ja perimmäiset kysymykset

Valon ja yöttömän yön aikaan olen lukenut dekkareita, jossa kuolema korventaa ja jossa ruoditaan elämän merkitystä. Joissakin on ollut oleellista väkivaltaisen kuoleman syyllisten selvittäminen, mutta monessa ohi tunkevat ikuisuuskysymykset. Jälkimmäisistä dekkarityylistä kerroin Karin Fossumin uutuuden yhteydessä, mutta teeman paras esimerkki on Håkan Nesserin Yksinäiset (suom. Päivi Kivelä, Tammi 2014).

Tunne liittyi tietysti häneen itseensä. Tänään kaksikymmentäviisi, huomenna kuusikymmentä, tai mikä vielä pahempaa, miten vanhoissa dekkareissa sanottiinkaan? Tänään elossa, huomenna kuollut.

”Vaikka ei tässä vuosien määrästä ole kyse. Tunnit ja päivät meidän pitää muistaa elää. Eikö niin? Tarkoituksetonta elämää voi elää vaikka sata vuotta, mitä hyötyä siitä on?”

Olen toistuvasti viitannut Sandemoseen, jonka mukaan muusta ei kannata kirjoittaa kuin kuolemasta ja rakkaudesta. Niitä yhdistellen totisesti syntyy voimakasta proosaa, tarinoita, jotka säväyttävät, sillä ne uskaltavat nostaa pintaan sellaista, jota arjessa painaa upoksiin. Nesser kieputtaa rakkauden ja kuoleman naruja siten, että niistä syntyy nyöri, josta karkailee merkityksellisiä irtopätkiä. On kuusi 1970-luvun nuorta, jotka ikääntyvät salaisuuksia kätkien sekä haarautuvaa rakkautta ja kuolemaa kokien. On oudon, nuorena kuolleen tytön päiväkirja (alkaa olla jo kulunut kerrontakikka). On entistä isomman osan saava työpari Eva Backman, joka rakkausasioissa hailuu välitilassa ja säilyttää terävyytensä. On itse Barbarotti, jota rakkauden ja kuoleman läheisyys horjuttaa ja joka uppoutuu entistä syvemmin uskonasioihin.Yksinäiset

Nesserin sympaattinen viisikymppinen sankari Barbarotti on sarjan neljännessä osassa rakastava aviomies ja uusperheen nuorisosta nauttiva perheenisä sen lisäksi, että hän on omaperäinen rikostutkija. Aiemmat osat ovat vietelleet minut Barbarotti-faniksi. Tapa, jolla poliisiherra on tullut tutuksi, on ollut vastaan sanomaton: silloin tällöin kepeäksi äityvä sanailu viihdyttää ja hymähdyttää, ja samalla päähenkilöetsivän ja tutkinnan kohteiden kohtalot sekä syvät tunneluotaukset satuttavat.

Jo aiemmissa osissa on nostanut päätään Barbarottin uskonetsintä, hän esimerkiksi tiukan paikan tullen tuikkaa sormensa raamatun väliin osviittaa etsien. Tässä osassa leikillisyys on vähentynyt, eikä enää sattumanvarainen Sanaan sohiminen riitä, vaan keskustelut Meidän Herramme kanssa vakavoituvat. Koska suhtaudun uskonasioihin melko neutraalisti, en tästä häiriinny mutta kieltämättä seikka hieman hämmentää. Toisaalta nostan hattua, sillä pohjoismaisen suvaitsevuuden mitta on suhde uskontoon: hihhulileiman saa hetkessä ja samalla menettää uskottavuutensa. Nesser ja Barbarotti siis uskaltavat!

Raamatunkohta tuli taas mieleen, ja keskustelu taksissa Meidän Herramme kanssa.
Voimasi päivinä käyt käsi kädessä kuoleman enkelin kanssa.
Luottamus.
Hän ei tiennyt vieläkään mistäpäin Raamattua kohta oli, ja luottamus oli edelleen märkä saippua. Ehkä ihminen kykeni luottamaan vain hetken kerrallaan, hän ajatteli, muutaman minuutin silloin tällöin, tuntemaan jonkinlaista turvallista mutta haihtuvaa varmuutta, että kaikki sujuisi hyvin.

Usko ei ole sille varatuista tiloista kiinni, uskoo Barbarotti.

Usko ei ole sille varatuista tiloista kiinni, uskoo Barbarotti.

Yksinäiset-otsikko osoittautuu monimutkaiseksi, mutta kyllä se kuvastaa monen henkilön murheellista kohtaloa. Unohdanko koko dekkarin juonen? Siitä sen verran, että samassa paikassa tapahtuu 35 vuoden välein epäilyttävä onnettomuus ja että juonta kuljetetaan kerroksellisesti. Jälleen kerran mennyt ja nykyisyys vuorottelevat ja sillä koukutetaan lukija jatkamaan, vaikkei itse rikostutkinta juuri etenekään. Putoamisonnettomuuksiin kytkeytyvät henkilöt ovat ongelmaisia, siten kiinnostavia. Romaanissa on pitkittämisen makua, ja rikosten synkeät rakkaussyyt tuntuvat lopulta yksioikoisilta, joskin kovin traagisilta. Yhtä kaikki, kiinnostus Barbarottin tuleviin vaiheisiin säilyy.

– –
Sain kirjan kustantajalta.

6 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus

Avainsanat: ,

23 kesäkuun, 2014 · 8:04 am

Pahaa verta Kansasista

Gillian Flynnin Kiltti tyttö -läpimurtoa edeltänyt kirja Paha paikka (suom. Maria Lyytinen, WSOY 2014) kertoo kantriballadiin sopivasta perhetragediasta. Maanviljelijä-yksinhuoltajaäiti tapetaan tyttärineen, yksi jää henkiin ja perheen poika vangitaan. Eloon jäänyt Libby ajautuu parikymmentä vuotta myöhemmin penkomaan tapahtunutta.

Osan tarinaa kertoo Libby nykyajassa, osittain tapahtumia seurataan äidin ja Benin näkökulmasta surmavuorokautena vuonna 1985. Eniten irti saa Libbysta. Koko romaani alkaa Libbyn töykeällä omakuvalla:

Sisuksissani asustaa häijyys, yhtä todellinen kuin sisäelin. Jos mahani viiltäisi auki, se saattaisi luiskahtaa ulos lihaisana ja tummana, mätkähtää lattialle, missä sen voi talloa jalkoihinsa. Sellaista on Dayn suvun veri. Siinä on jotain mätää. En koskaan ollut mikään kiltti pieni tyttö ja murhien jälkeen muutuin entistä kamalammaksi. Pikku-Libby-orvosta kasvoi yrmeä ja ponneton tapaus etäisten sukulaisten – pikkuserkkujen ja isotätien ja tutuntuttujen – heittopussina parakkikodeissa tai lahoavissa pientaloissa pitkin Kansasia.

Parasta romaanissa on säälimätön ja ronski ote. Libby ei peittele laiskuuttaan, ahneuttaan eikä kleptomaniaansa, muun muassa. Nyt ei sievistellä eikä filosofeerata, vaan pistetään haisemaan. Romaanista löytyy esimerkiksi paskin isä -kilpailun kärkeen kuuluva inhake.

Dekkarissa etsitään syyllistä, siinä mielessä siinä on tavisdekkaria. Raikkaan räikeästä alusta ja tempovan mojovasta kerronnasta huolimatta kirja välillä laahaa, ja jotkut juonikuviot loppuosassa tympäisevät. Muista lukijoista Sonja on jäänyt hieman ristiriitaisiin mietteisiin, Arja koukuttui ja Krista ihastui.  Ei vienyt minulta tämä paha kuin pikkusormen, mutta romaanissa on puolia, joita arvostan.Paha paikka

Viime vuoden Flynnin arvoituskirja Kiltti tyttö onnistuu vedättämään lukijaa aika pitkään, mutta eniten siinä minua viehättää yhteiskuntakritiikki. Ensin ajattelin, että Paha paikka ei sellaisia tavoittele, vaan vähitellen aloinkin lukea tekstiä toisin. Romaani menee aivan omia uriaan verrattuna valtaosaan suomennettuja jenkkidekkareita. Nyt märehditään Kansasin takamailla, pahimmissa white trash -piireissä, joissa punaniskaväki kittaa budweiseria ja höynähtää huhuihin. Tällaisessa joukossa kasvaa parantumattoman pimeitä tyyppejä. Köyhyys ei jalosta, se ajaa epätoivoisiin tekoihin ja mahdollistaa kaiken myttyyn menon. Sanonpa vaan, että äidin kuoleman todellinen syy on karmea.

Oma tarinansa ovat rikostarinoihin hurahtaneet klubilaiset, jotka kokoontuvat veristen murhatarinoiden tiimoilta ja fanittavat rikoksien uhreja, jotkut rikoksentekijöitäkin. Kaamein kuva kuitenkin piirtyy oikeuslaitoksen toiminnasta, tai puhua voi pikemmin vääryyslaitoksesta. Millainen yhteiskunta tuomitsee 15-vuotiaan elinkautiseen todistajana 7-vuotias sisko? Millainen maa tuomitsee ja päättää ihmisten kohtaloista sen perusteella, miten omistautuva asianajaja on (lue: miten maksu- ja esiintymiskykyinen asiakas on). Köyhät ovat kyykyssä tässä tarinassa. Jonkinsorttinen totuus paljastuu. Mutta se pitää self made -maassa etsiä itse.

2 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus

Avainsanat:

22 kesäkuun, 2014 · 10:11 am

Konrad Sejer tutkiskelee

Uskoa vai eikö uskoa? Onko Jumalaa, tuonpuoleista elämää ja jälleennäkemistä? Karin Fossumin uusimmassa dekkarissa Carmen Zita ja kuolema (suom. Tarja Teva, Johnny Kniga 2014) käsitellään perimmäisiä kysymyksiä.Carmen Zita ja kuolema

Konrad Seijerin luottopari Jacob Skarre alkaa epäillä hukkumisonnettomuutta muuksi ja samaan päätyy vanhempi kollega. Poliisikaksikko alkaa tutkia nuorta perhettä. Lukija pääsee seuramaan sekä poliisien työskentelyä että nuoren parin elämää. Tutkinta keskittyy päiväperhomaisesti tunteiden pinnalla liihottelevaan Carmen Zitaan.

Fossumille ominaiseen tapaan lähestytään henkilöitä psykologisesti. Mahdollista rikosta tutkitaan, mutta oleellisempaa on tutkia ihmisen käytöstä ja siihen vaikuttavia syitä. Carmen on aika epeli, makuuni turhan patologinen tapaus. Selittäviä tekijöitä kyllä tarjotaan monesta suunnasta, jopa päiväkirjan avulla.

Seijerin ihmisläheinen persoona elelee myötätuntoisesti ja tarkkasilmäisesti tapahtumien tahdissa, ja häntä ravisuttaa omakin kuolevaisuus. Yhdessä juonen mutkassa hän kyllä hieman myöhästyy, ja loppuun tyrkätään varsinainen onnenkantamoinen. Seijer on melankolinen pohtija, jolle ei mikään inhimillinen ole vierasta, silti hän ei ole kyynistynyt. Elämänviisauksiakin irtoaa:

Kyllähän sinä tiedät, että ihmiselämässä riittää raskaitakin päiviä, sellaisia joita ei millään jaksaisi, sellaisia joiden yli on vaikea päästä. Ei ole elämää ilman vastoinkäymisiä, ei päiviä ilman huolia, ei vuosia ilman tuskaa eikä öitä ilman yksinäisyyttä. Jokaisen ihmisen elämässä riittää sekä kärsimystä, synkkiä ajatuksia että sarastavaa toivoa. Sellaiset tunteet sinkoilevat mielemme syövereissä edestakaisin, hän ajatteli, kaikki elävät myrskyn silmässä päiviensä loppuun asti.

Kuolema askarruttaa ja siksi useaan otteeseen romaanissa kosketellaan uskonasioita. Valmiita vastauksia ei tarjoilla vaan vaihtoehtoja ja välimaastoa. Lisäksi tässä romaanissa teemana on oikeus elää erilaisena. Kehitysvammaisuuteen liittyvät kysymykset ovat keskeisiä.

Fossum on ollut yksi pohjoismaisista dekkarisuosikeistani. Tämänkin romaanin humaani vire viehättää, mutta kirjassa on hitusen väsähtänyt väreily, ja jollain tavoin kokonaisuus jää ulkokohtaiseksi. Kerronnassa on paikoittain kömpelyyksiä. Huonoksi en kirjaa tuomitse, keskiverroksi vain.

Romaanissa liikutaan syvissä ja vaähän matalammissakin vesissä.

Romaanissa liikutaan syvissä ja vähän matalammissakin vesissä.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus

Avainsanat:

21 kesäkuun, 2014 · 8:33 am

Murhetta tulvii

En saa mielestäni kalkuttalaisen tulvaniityn lammen näkyä: vesihyasinttien alle kätkeytynyt nuori mies nousee piilopaikastaan pisarat päästä valuen. Hänestä näkyy vain ylävartalo, muu on vihreyden alla. Kuumuus ja pelko värisyttävät ilmaa. Se on hetki, joka murtaa monen romaanihenkilön elämän ja jakaa sen ennen ja jälkeen -osiin.

Jhumpa Lahirin romaani Tulvaniitty (suom. Sari Karhulahti, Tammi 2014) on perhetarina, jossa kuljetaan laaja kaari noin 1940-luvulta lähelle tätä päivää. Vanhemman polven perinteet ovat pohjana veljesparin kehitykselle. Esikoinen Subhash on varovainen, pikkuveli Udayan rohkea ja uhmakas. Seuraavaan polveen syntyy tyttö, Bela, joka kasvaa amerikkalaisympäristössä salaisuuksien ja vierauden ilmapiirissä. Belan äidillä Gaurilla on romaanin henkilöitä yhdistävä ja rikkova rooli.

Tulvaniityn kerrontatapa on selkeää, täsmällistä, havainnollista. Vaikka se paikoitellen on viileän esittävää, se välittää henkilöiden taustasta johtuvat suhtautumistavat, tilanteet ja tunteet. Etenkin tukahtuneisuus on vallitseva tila, ja siitä johtuen tarinassa on tiettyä tukkoisuutta. Murheelliset henkilöt ovat likistyä sinnittelyyn. Olen ollut vaikuttunut Lahirin aiemmista teoksista, eikä Tulvaniittyäkään voi taitamattomuudesta moittia, mutta välillä sen apeus on selättää minut. Loppupuolella onneksi lukijaa armahdetaan toivonpilkahduksilla.Tulvaniitty

Romaani kertoo keskiluokkaisista ja koulutusta saavista intialaisista, joten kalkuttalaiset kurjuuskuvaukset jäävät vähäisiksi, vaikka kaikenlainen epätasa-arvo kyllä välittyy. Intia on monien kansojen, kielien, uskontojen, kulttuurien ja kastien maa, ja vaikka romaanissa on tavoista ja perherooleista vain pieni siivu, se silti osoittaa, miten jälkipolven osa on odotuksilla ladattu ja odotusten pettäminen rankkaa kaikille. Siirtymä Rhode Islandiin ja muihin amerikkalaisympäristöihin on huolella hahmotettu. Siirtolaisten ‒ joskin kielitaitoisten ja koulutettujen sellaisten ‒ erillisyys tuntuu, samoin vähittäinen entisestä irtautuminen.

Nyky-Intia näyttäytyy uutisissa vain puistattavana joukkoraiskaus-, korruptio- ja uskontopommimaana, joten lähihistoriasta tuttu väkivallaton Gandhi on alkanut vaikuttaa epätodelta satuhahmolta. Lahirin romaaninsa yksi kuriositeetti jättimaan poliittisesta väkivaltahistoriasta saa näkyvyyttä: intialainen 1960-luvun kommunistiliike, naksaliitit. Taustoitus menee välillä esitelmän puolelle, mutta tarkoituksena on isän ja pojan sukupolvien erottautuminen toisistaan. Lisäksi ääritoiminta ‒ josta on päivittäisiä pommiuutisia toisenlaisten aatteiden nimissä ‒ pistää pohtimaan sitä, miten yleensäkin aatepuuhailu teettää, vaikka tekijät ovat toimivinaan hyvän asian puolesta. Lähipiiri saa yleensä kärsiä seurauksista, kummankin taisteluosapuolen. Ja kun vuosikymmenten päästä googlettaa rivikapinoijia, ei heistä ole jälkipolville mitään mainintaa. Muistokivienkin päällä on uusia kaupunginosia. Jääkö väkivallan keinoin toteutetuista hyvistä aikeista jälkiä?

Ihmisissä tausta ja muistot säilyvät. Ne voivat jatkaa elämää tai musertaa, jopa sekä-että. Siitä Tulvaniitty kertoo. Lahiri on taitava henkilökuvauksessa, jossa ei ole yksioikoisuuksia, vaan ristiriitaiset henkilöt ovat vaikeita, sellaisina ymmärrettäviä ja inhimillisiä. Romaani tarjoaa heistä pysäyttäviä tunnetilanteita ja tapahtumakuvia.

Seuraavanakin iltapäivänä hän palasi samaan paikkaan. Käveli marskimaan rajalla ja etsi haikaran hahmoa. Pysähtyi tuijottamaan horisonttia, kun valo muuttui kullanhohtoiseksi ja aurinko painui kohti taivaanrantaa. Mietti, onko lintu ehkä lähtenyt muuttomatkalle. Sitten hän kuuli yhtäkkiä käheää raakuntaa.
Raakkuja oli haikara, joka lensi veden yllä mahtavat siivet liikkuen niin hitain harkituin lyönnein, että se näytti paitsi vapaalta myös jonkin pidättelemältä. Sen pitkä kaula oli mutkalla ja tummat koivet riippuivat takana. Sen siluetti oli musta taivaanrantaa vasten ja lenninsulkien kärjet ja harottavat varpaat erottuivat selvästi.
Subhash palasi kolmantenakin päivänä mutta ei nähnyt haikaraa enää. Ensi kertaa elämässään hän rakasti avuttomasti.

Tammen Keltaisen kirjaston 60-juhlavuoden kunniaksi levisi testi, jossa selvisi, kuka Keltaisen kirjaston kirjojen henkilöistä on kaltaiseni. Minulle osui Tulvaniityn Subhash. Siitä ja muusta syystä tunnen myötätuntoa tätä surullista, tunnollista, velvollisuudentuntoista miestä kohtaan, joka nurkumatta kantaa osansa, tekee joitain itsenäisiä päätöksiä mutta joutuu nielemään monia asioita, joihin on ajautunut hyvää tarkoittaen mutta ennakoimatta seurauksia. Jo romaanin ensimmäinen luku näyttää suuntaviivat: Subhash saa kokea iskut veljensä puolesta. Koko ikänsä hän on jäädä jumiin lapsuudenperheen elämän vaikutuksiin. Vaan on hänelläkin hetkensä ja toivoa. Toivottavasti jokaisella on.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Avainsanat:

18 kesäkuun, 2014 · 8:10 am

Lemmen vaara

Minä olen Iiris Lempivaara, ja minulla on levoton mutta painava sydän. Minun elämäni on alkanut kolme kertaa.

Suoraan asiaan menevä alku imaisee Riikka Pulkkisen kirjaan Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän (Otava 2014). Iiris on yksi hukkuva rukka, kun seitsenvuotinen suhde kariutuu. On ollut elämä sitä ennen ja sen aikana, mutta mitä tulee sen jälkeen? Sitä kirjassa revitellään pakinamaisesti. Kummallisia kohtaamisia ja Iiriksen päähäntunkemia kuvataan eloisasti, ja lukijaa naurattaa.Iiris Lempivaaran...

Olin etukäteen hieman skeptinen kirjaa kohtaan. Teksti on alun perin ilmestynyt pätkinä Kauneus & Terveys -lehdessä, joten epäilin koontia hajanaiseksi rahastusrykäisyksi. Lisäksi Raja-romaanin jälkeen kirjailijan kielitaiturointi on äitynyt kikkailevaksi tunnelmoinniksi. Mahtavaa, ennakkoluulot lensivät romukoppaan!

Pulkkinen on kirjoittanut rennon ja hauskan voimakirjan kolmikymppisille naisille siten, että se sopii luettavaksi teineistä mummoille. Kieli on letkeää, virkkeet rytmikkäitä ja sanailu näppärää. Kaukana on taiturinäyttövyörytys, nyt yhdistyvät mukavasti kepeä ja kipeä. Itsensä ja onnen löytäminen sekä ystävyys ovat yhtä tärkeitä kuin hyvä seksi, pitsa, jäätelö, suklaa, kellohelma ja korkokengät – tai niitä kaikkia on hyvä olla.

Itsekeskeisen Iiriksen kaverina ei välttämättä saa vastavuoroisuutta; sellainen voi olla tämä privaatissa psykologian maisteri, kuten kuka muu tahansakin. Rakas Elina-ystävä, sisko perheineen, ex-poikaystävä ja naapurin 85-vuotias Marja-Liisa ovat Iiriksen kaikukoppia: heille voi huutaa tai huokaista, ja tukijoukko vastaa joko myötäillen tai näyttäen kasvun paikat. Lisäksi elämänohjeita voi poimia niin Kauniista ja rohkeista kuin Bonoon hurahtaneelta gynekologiltakin. Mutta tosipaikan tullen ystävä sanoo suoraan:

Elina oli saanut minut lauseillaan mykäksi. Olin hiljaa. Hän sen sijaan jatkoi:
– Kyllä sinä osaat rakastaa, Iiris Lempivaara. Mutta miksi sinä löydät miehistä vain virheitä? Kaljuponnari, Mallinukke, Mielipuoi Foucault, miksi niitä kaikkia pitää pilkata? Kyllä, niillä on usein vääränlaiset kengät, vääriä mielipiteitä, vääränlaiset hiukset ja leivänmuruja leukapielissä, mutta niin on sinullakin, ja minulla – -.

Peiliä näytetään vinosti ihmistyypille, joka vatvoo itseään itseensä käpertyen ja sokeutuen ja joka jokaisen potentiaalin kumppanin nähtyään kuvittelee yhteisen tulevaisuuden lasten nimiä myöten. Epärealistiset onnenodotukset estävät onnen.

Ei Iiris-kirja kuolemattomien suomalaiskirjojen kärkeen kapua, mutta ilolla sitä lukee. Ihastuttavasti siinä nähdään iästä riippumaton ihmisen ikävä, perille pääsyn ja perillä olemisen vaikeus ja haikeus, murkkujen hauraus ja mummojen elämänkokemus. Kirja on hurmaavan irtonainen ja letkeä, eikä se ota itseään vakavasti, mikä jättää lukijallekin vapautuneen olon. Silti kirja antaa oivia opetuksia onnen karikkoisille poluille, jos ei kovin omaperäisiä, niin tosia: riitä itse itsellesi, se on riittävän hyvä.

1 kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus

Avainsanat: ,

15 kesäkuun, 2014 · 2:25 pm

Hyvistä teoista pahoihin ja päinvastoin

Donna Tarttin Tikli (suom. Hilkka Pekkanen, WSOY 2014) kestää lähes 900 sivuaan, se jopa lisää loppua kohti kierroksiaan ja jättää kylläiseen lukijaan silti pienen nälän tunteen. Romaani on hieno: se on viihdyttävää ja sielukasta taidetta.

– – mutta – todella suuri taideteos on niin monimuotoinen, että se tunkeutuu mieleen ja sydämeen monenlaisista kulmista ja monenlaisin ainutlaatuisin ja ainutkertaisin tavoin.

Tikli on monista aineksista rakennettu.

Tikli on monista erisävyisistä aineksista rakennettu.

Koska periaatteenani on välttää juonikuvailuja, kerron vain sen, että romaanin alussa 13-vuotias minäkertoja Theo Decker näkee manhattanilaisessa taidemuseossa 2000-luvun taitteessa, juuri ennen katastrofia, Fabritiuksen maalauksen ”Tikli” vuodelta 1654. Maalauksesta tulee Theon elämän kantava voima, hyvässä ja pahassa. Theo kertoo elämästään siihen asti, kun hän on kolmikymppinen  antiikkikauppias. Miehenalun varhaiskasvua on vahvistanut rakastava äiti, ja sen vaikutus tuntuu hanttapuli-isän ja muiden kaltevalle pinnalle vievien vaiheiden rinnalla.

Henkilökuvaus on on polveilevaa, havainnollista, pieniä piirteitä ja suuria linjoja yhdistelevää. Theo kuvaa itseään säästelemättä, samoin lähellään viivähtäneitä. Teiniystävä, hurmaava ja hirveä Boris, on romaanille ja päähenkilölle merkityksellinen, samoin Boriksen vastavoima, sydämeen käyvä vanha herra Hobie. Barbourin hienostoperhe kietoutuu sekin Theoon monin kiehtovin tavoin. Tyttöjä romaanissa vilahtaa jotenkin symbolisesti, sillä Tikli on erikoisen epäeroottinen romaani. Rakkautta romaanissa kyllä on. Tunteet tiivistyvät etenkin surussa, pelossa, ystävyydessä ja taiteessa.

Tikliä kutsuisin sumeilematta lukuromaaniksi (vaikka termiä kritisoidaankin): se on juonivetoinen, paljon käänteitä sisältävä, täyteläinen tapahtumatallennus. Romaanin henkeen sopivasti kerronta on pitkälti kronologista kasvukertomusta, ja teksti syvenee ja laajenee kuvailuista dialogeihin, havainnoista pohdintoihin. Vaivattomasti se kunnoittaa vanhoja romaaniperinteitä, ja itse tekstissäkin mainitaan Dostojevski, Maupassant ja Proust. Dickensiin viitataan, eikä häntä voi ohittaa: Tiklissä on modernisoituna vähintään puoliorpoja, ankeita oloja, (pikku)rikollisia, vaaroja ja jokunen pelastava hyväntekijä sekä neuvokkaita koltiaisia. Tartt on lisäksi lomittanut rikosromaanin psykologiseen romaaniin. Jollain tavoin myös tyttökirja-aineksistakin ammennetaan, sillä lapsuudesta seurannut ihastus kytee hiipumatta. Kokonaisuus on tavallaan pohjimmiltaan kirjeromaani, kertojansa jälkiviisaana muokkaama.

Kaikkinainen rönsyily viehättää minua, mutta erityisen sytyttävä on taideromaanipuoli. Kertojan ja hänen kumppaneidensa keskustelut ja pohdinnat taiteesta ovat silkkaa sielun ravintoa. ”Tikli”-maalauksen analysointikohdat ovat huikeita, ja maalauksen merkitys Theon kehityksessä on ylittämätön, osin selittämätön ja elämänkaltaisen arvaamaton.

Jo siinä, että ojensin käteni tarttuakseni siihen, oli jonkinlaista avartumisen tuntua, tuntui mielihyvän ailahdus, ylevöitymisen tunne, ja jossain merkillisessä vaiheessa, kun olin katsellut sitä tarpeeksi pitkään silmät jäähdytetystä autiomaan ilmasta kuivina, kaikki tila tuntui katoavan sen ja minun väliltä niin että kun kohotin katseeni, todellista oli enää vain maalaus enkä minä.

Se oli erilainen eikä ollut. Ja kun valojuovat liukua välähtelivät sen yli, koin rauhattoman tunteen, että verrattuna tähän maalaukseen oma elämäni oli pelkkä säännötön, ohimenevä energianpurkaus, biologisen sähkön staattista rätinää, umpimähkäistä kuin sivutsemme vilahtelevien katulamppujen valo.

Tikli_Fabritiuksen maalaus

– ”hänellä oli tapana puhua siitä, että miten hyvin suuria taideteoksia katsoessaan voi tuntea ne syvästi, melkein tunkeutua sisään, jäljennöstenkin avulla.”

Ars longa, vita brevis -tyylinen kirja hönkii korkeakulttuurisesti, mutta sen lisäksi ala- ja pop-kulttuurien hapekas ilma tekee kokonaisuuden helpoksi hengittää ja kirjan teksti kulkeutuu vaivattomasti verenkiertoon.  Tikli on romaani elämän tarkoituksettomuudesta ja tarkoituksesta. Valinnat ja ennakoimattomuus kulkevat rinnakkain. Sanomaloimena mutkittelee se, että hyvää tarkoittavat valinnat voivat johtaa pahaan, ja jotkut pahat teot voivat johtaa hyvään. Eletään sen kanssa – ja nautitaan taiteesta.

Siinä todellisuus törmää ihanteeseen, pilasta tulee vakavaa ja kaikki on vakavaa pilaa. Se on lumottu paikka, jossa kaikki asiat ja niiden vastakohdat ovat yhtä totta.

Tikli on kaikin tavoin runsas: lukuilo, allitreeneri, päänalunen, rahinkorotin.

Tikli on kaikin tavoin runsas: lukuilo, allitreeneri, päänalunen, rahinkorotin.

PS. Unelmani on, että HBO saisi tehdä romaanista 12-osaisen laatusarjan (jonkun tanskalaisen käsikirjoittamana); Theon aikuisroolissa olisi ehdottomasti James McAvoy (skottiaksentista koulittuna) ja aikuis-Boriksena itseoikeutetusti Girls-sarjan heittiö-Adam (Adam Driver).

PS. PS. Muita lukukokemuksia voi tutkia ainakin blogeista Kirjakaapin kummitus ja Kulttuuri kuoistaa, ja näissä teksteissä on linkkauksia vielä lisää.

– –
Sain kirjan kustantajalta.

11 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Avainsanat:

13 kesäkuun, 2014 · 8:27 am

Kun runous ei riitä

Lukulumouksen huuruissa (Tiklin jälkilämmössä) myönnän auliisti, ettei runous aina riitä. Todellisuuden hahmottamiseen ja käsittelyyn tarvitaan muutakin. Kuva voi olla sellainen. (Joku voisi olla sitä mieltä, että ihan itse eläminen.)

Alfredo Jaarin töitä on Kiasmassa otsikolla Kun runous ei riitä. Lähinnä valkokuviin perustuvia teoksia on eri lähivuosikymmeniltä, ja niissä on kunnon yhteiskuntalataus.  Niissä on myös kirjallisia viittauksia, kuten otsikon runositeeraus ja sarja Sadan vuoden yksinäisyys.

Sanoilla onnistutaan usein sohaisemaan sieluun, mutta kun Jaarin kahdessa teoksessa katsoo lapsia epäinhimillisten katastrofien keskellä, menevät kuvat ja niiden todellisuus ihon alle ja pysyvät siellä pitkään. Teoksessa The Silence of Nduwayezu pureudutaan Ruandan kansanmurhaan pienen pojan silmiin katsomalla. Sadoin diakuvin toistetaan lapsen silmät. Riepoo, mitä nämä silmät ovat nähneet. Toisen huoneen kymmenien kuvien teossarjassa pakolaisleirin vietnamilaistyttö katsoo suoraan katsojaan ja hymyilee, ympäristöstä irrotettuna yhtä viattoman luottavaisesti kuin kuka tahansa hyvinvointilapsi hymyäisi vaikkapa leikkipuiston reunamilla – vaihtoehdot ja mahdollisuudet ovat vain aivan toiset.Kun runous...

Kiasman muista näyttelyistä tässä mainitsen vain Marimekko-yhteistyönä syntyneen Kimpassa-kokoelman. Ilmeisen tuotemerkkisidonnainen eri taiteilijoiden töiden kasauma pikkuriikkisen hiertää, vaikkei taide koskaan synny pyhästä hengestä. Kimpassa-töistä jotkut ovat enemmän kytköksissä sponsorifirmaan, toiset vähemmän. Sillisalaatti tuntuu melkoisen laimealta, etenkin Jaarin jälkeen. Enkä ole kiistämässä sitä, etteikö elämään sovi sekä heppoista että raskasta. Tällä kertaa Jaarin paino kestää marimekkoilua paremmin.

Anu Tuomisen Piha-teos kyllä miellyttää. Luovuutta on tavallisen tarjoaminen uudelleen ajateltuna. Pyykkipoikarivistö väristä toiseen liukuen ilahduttaa idealla, värien kauneudella ja tilaa halkovana yllätyksenä. Samalla asialla on Henna Vihriälän Ruusu. Seinänkokoinen ikoninen kukka hätkähdyttää, kun se on koottu nuppineuloin pistellyistä irtokarkeista. Makeaa ja kivuliasta. Elämän osia nekin.

Piha

Piha

Ruusu. Enkä voi olla siteeraamatta runoa: "Ruusu on ruusu on ruusu"

Ruusu. Enkä voi olla siteeraamatta runoa: ”Ruusu on ruusu on ruusu”

Jätä kommentti

Kategoria(t): Taide

Avainsanat:

12 kesäkuun, 2014 · 8:45 am

Selkeää fantasiaa

Mikä? Unohtunut maa
Kuka? Kirjoittanut Satu Leisko
Mitä? Selkokielinen fantasiaromaani, 80 sivua
Mistä? Kustantanut Opike, 2014

 

Mitä fantasia tarkoittaa?
Siinä kerrotaan erikoisesta, kuvitellusta maailmasta,
jossa elää usein myös keksittyjä olentoja.
Miten fantasia sitten sopii selkokirjaan?
Laji vaatii kirjalta paljon,
koska tarinassa pitää olla outoa ja uutta.
Silti lukemisen pitää olla helppoa.
Unohtunut maa onnistuu tässä hyvin.

Kirja kertoo teinitytöstä, Susannasta.
Vanhempien ero on vaikea.
Hän kaipaa isää, kiukuttelee äidille
ja käyttäytyy ikävästi ystävilleen.

Susanna tapaa Aarnin,
jonka kanssa hän siirtyy toiseen maailmaan.
Aarnin harsomaailmassa on ihmeellisiä otuksia,
vaaroja ja yllättäviä tilanteita.
Mukana on myös hieman romantiikkaa.

Kirjassa elää taitavasti
kaksi maailmaa rinnakkain.
Tavallisen elämän ongelmat ovat esillä,
lisäksi hypätään satumaiseen ympäristöön.
Harsomaa ei ole tuttu eikä turvallinen,
silti se tuntuu uskottavalta.
Etenkin kummat otukset kiehtovat.
Seikkailulla on lisäksi tarkoitus:
käynti satumaassa kasvattaa Susannaa.

Suru on nyt osa sinua,
ja se muuttaa sinua.
Mutta jos sinulla ei olisi sitä,
ymmärtäisit paljon vähemmän
maailmasta ja ihmisistä.

Susannan suru koskettaa,
ja kirja käsittelee sitä kauniisti.
Kirja sopii erittäin hyvin nuorille,
joita muutokset pelottavat
ja joita tunteet koskettavat.
Kirja tarjoaa seikkailua, lohtua ja toivoa.

Selkoteksti etenee sujuvasti,
se on havainnollista ja elävää.
Kansikuva on houkutteleva,
mutta kirjan ihmisten suut ovat kovin supussa.
Kasvot jäävät siten aika ilmeettömiksi.
Muuten kuvitus kertoo hyvin tilanteista ja otuksista.
Unohtunut maa on nautittava avaus:
fantasia sujuu selkeästi.Unohtunut maa

– –

Selkokielisen nuortenkirjan hengessä kirjoitin arvionikin selkokielellä.

Sain kirjan kustantajalta.

3 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Selkokirja

Avainsanat:

10 kesäkuun, 2014 · 7:43 am

Mahdolliset maailmat

Oli olemassa toinen maailma, mutta se oli tämä.

Fiktio on sepitettä, ”voisi olla” -kohtaloiden luontia. Tiedän. Silti juuri lukemani englantilainen nykyproosa pistää minut ihmettelemään kuvitteellisuuden ydintä, ”olisi voinut tapahtua” -pyörrettä. Voimakkaan lukukokemuksen hengessä kirjaan aluksi luetusta romaanista irrallisen, oman tekstitestini.

I

Tyttö syntyi alkuvuoden lumimyrsky-yönä. Hätäsektio onnistui, mutta vastasyntynyt jouduttiin kiidättämään ambulanssilla parin sadan kilometrin päähän verensiirtoon toiseen, paremmin varustettuun sairaalaan. Toistakymmentä vuotta lasta kaivannut pari jäi epätietoisuuteen vauvan kohtalosta. Tyttö kuoli matkalla.

II

Tyttö syntyi alkuvuoden lumimyrsky-yönä. Hätäsektio onnistui, mutta vastasyntynyt kiidätettiin verensiirtoon toiseen kaupunkiin. Vauva toipui ja kotiutettiin. Hän kasvoi ja kehittyi vanhojen vanhempiensa ainokaisena, metsän ja peltojen välissä. Yksinäinen lapsi vaipui usein mielikuvitusmaailmaansa. Viisivuotiaana hän istui enonsa tielanan päällä, jolloin lapsen tarkkaavuus herpaantui ja jalka jäi lanan alle. Vauriota ei hoidettu kunnolla ja tyttö kuoli verenmyrkytykseen.

III

Tyttö syntyi alkuvuoden lumimyrsky-yönä. Hätäsektion jälkeen vauva kiidätettiin satojen kilometrien päähän paremmin varustettuun sairaalaan verensiirtoon. Vauva toipui, ja tytöstä kasvoi vanhojen vanhempiensa ainokaisena epävarma eläjä. Vähitellen, vääjäämättä hän rohkaistui kulkemaan omia polkujaan. Hän lähti opiskelemaan länsirannikolle, ajautui ammattiin ja perusti perheen toiseen merenrantakaupunkiin. Viisikymppisenä hän oli tienhaarassa: mennyt vaikutti joka päivään, tuleva oli yhtä tuntematon kuin ennenkin, pimeys läheni pyytämättä.

Miksi tuhlaan tilaa omaan variaatioluonnosteluun? Miksi en kerro suoraan Kate Atkinsonin romaanista Elämä elämältä (suom. Kaisa Kattelus, Schildts & Söderströms 2014)? Lähestyn romaania mutkan takaa, kerrontatapaa valitettavan kömpelösti apinoiden, sillä haluan säästää romaanin salaisuuksia mahdollisimman eheinä tuleville lukijoille. Montaa kertaa vuodessa en heittäydy näin lumoavan kirjan vietäväksi.

Elämä elämältä on yllätyksellinen, variaatioilla herkutteleva elämän vakavuudella leikittely.

Elämä elämältä on yllätyksellinen, variaatioilla herkutteleva kuvakudos.

Kirjan kerrontarakenne on kuin loivan rannikon aallokko: välillä vesi ulottuu pitkälti maa-alueelle, välillä se vain nuolee rantaviivaa, ainoastaan liike on säännöllinen. Tarina palaa tiettyihin vuosiin, välillä liukuu kymmenien vuosien päähän, palaa taas johonkin aikaisempaan, samaan uusin kääntein, useaan otteeseen. Tämä aaltoliike keinuttaa lukijaa tekstin virrassa.

Romaani kertoo brittiperheen keskimmäisestä lapsesta Ursulasta. Juonen raivaaminen veisi harhapoluille, sillä kyse on mahdollisista maailmoista, joista kirjassa esitetään erilaisia vaihtoehtoja. Ilkeästi ajatellen teos voisi olla kirjailijan käsikirjoituskokeilu, jonka jokainen versio on eksynyt painettuun kirjaan. Lopputuloksena on mukaansa tempaava elämänkulkukirjo vuosista 1910 – 1967. Välissä on kaksi maailmansotaa, paljon pimeyteen päätyvää kuolemaa, perhesuhteita, aikuiseksi kasvua, elämänkriisejä. Elämässä on raskaita tilanteita, silti on hilpeitäkin hetkiä.

Kokonaisuuden kuorruttaa kerronnan ketterä ote. Kirjan henkilöt ovat kiinnostavia, etenkin ajassa aaltoileva Ursula, äiti Sylvie, isä Hugh, sisar Pamela ja peribrittiläinen kiintiöeksentrikkotäti Izzie. Ohimenevissäkin rooleissa olevat henkilöt ovat luonteikkaita. Runsas romaani (595 sivua) puoltaa pituuttaan, mutta silti sanoisin, että ajatuksen kärsimättä voisi karsia kirjan saksalaisosuudet.

Soisin mahdollisimman monen kokevan Elämä elämältä haarautuvan tarinoinnin, sillä se viekoittelee järkeä ja tunnetta. Mikä miellyttävintä, kieli on tarkan kaunista ja henkilökuvaus psykologisesti terävää. Rakenteellinen kerroksellisuus on pitkälti päähenkilö-Ursulan häilyvään persoonaan liittyvää – uniin, pelkoihin ja enteisiin vaipumista. Toisaalta se on fiktion ja ihmismielen ydintä: mielikuvitus jyllää, kulkua voi muuttaa omin valinnoin, ja silti sattuma sanelee. Jäät henkiin syntymässä tai et, kuolet tapaturmassa tai et, elät elämäsi niin kauan kuin elät.

”Kaikki tietysti kuolevat jossain vaiheessa.”
”No se lienee ilmeistä”, Pamela sanoi nauraen.
”Ei, tarkoitan, että kaikki tutut ovat jonakin päivänä kuolleita, mekin olemme.”
”Ilmeistä edelleen.”
”Amor fati”, Ursula sanoi. ”Nietzsche kirjoitti siitä kaiken aikaa. Minä en tajunnut luulin että sana oli ’armovati’. Muistatko, että kävin psykiatrilla? Tohtori Kellerillä. Hän oli sydämeltään filosofi.”
”Kohtalon rakastaminen!”
”Se tarkoittaa hyväksymistä. Ota vastaan kaikki, mitä tapahtuu, yhtä lailla hyvä ja paha. Kuolemakin on kai vain yksi asia, joka pitää ottaa vastaan.”

Elämä elämältä
– –
Sain kirjan kustantajalta.

8 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Avainsanat:

7 kesäkuun, 2014 · 4:50 pm

Yksityisetsivä Roomasta

Vera Valan kolmas romaani Villa Sibyllan kirous (Gummerus 2014) liikkuu sutjakkaasti Roomassa ja sen ympäristössä. Ikuinen kaupunki väreilee kesän lopun viimeisinä lämpiminä päivinä. Kaupunki on päähenkilön yksityisetsivä Arianna de Bellisin eloisa kumppani tapahtumien nopeissa käänteissä.

Rooma paljasti jatkuvasti uusia puolia itsestään, ja sen tarjoamat yllätykset vetivät häntä vastustamattomasti puoleensa. Toisaalta ikuisen kaupungin varjoilla oli veren ruosteenmakea haju, eikä hänellä olisi enää montaakaan paikkaa, johon ei liittyisi muistoja hänen elämäänsä sivunneiden ihmisten väkivaltaisista kuolemista. Jopa Giovannin kanssa rakkaudella sisustettu koti oli tahrautunut el Lobon myötä. Pian hänellä ei olisi jäljellä yhtä ainoaa seesteistä piilopaikkaa. Kaupunki oli hänen vaativa ja salaperäinen rakastajansa, joka jätti jälkeensä aina halun tietää enemmän ja samalla myös pelon tietää liikaa.

Ariannan elämässä on kolme miestä: Giovanni on edesmennyt, el Lobon pitäisi olla edesmennyt, ja suhteessa Bartolomeoon on harmaita alueita. Rakkausjuoniainekset ja päähenkilöä suojelevat tai uhkaavat uroot korostuvat sankaritarpersoonan luonnostelussa. Muut henkilöt jäävät etäisiksi, vaikka Angelo-apurissa olisi sopivan virkistävää leikillisyyttä muuten totisenoloiselle kuvaukselle. Tarinarakenne sitoo lukijan siten, että yhtä tärkeää kuin jännärijuonen eteneminen on Ariannan tunne-elämän ja ihmissuhdesalaisuuksien selvittely.

Päähenkilön eleetön puolisuomalaisuus ja sulava sukkulointi italialaisuudessa toimivat hyvin yhteen. Perheeseen liittyvät vaietut asiat selittävät päähenkilöä ja ammatinvalintaa, tinkimätöntä pyrkimystä erilaisten arvoitusten selvittämiseen, vaikka oma salaisuus on muistamattomuuden udussa. Romaani ei hetkauta syvällisyydellä, vaikka kovasti päähenkilöllä on trauman aiheita, mutta hahmossa on kiehtovuutta. Vala3

Murha, siihen punoutuva aiempi kuolemantapaus, perhejännitteet, taloussotkut, järjestäytynyt rikollisuus ja kulttiuskonto muodostavat vetävän tapahtumaketjun, joka purkautuu tilanne tilanteelta. Yhteensattumia ja yllätyksiä putkahtelee tasaiseen tahtiin. Kerronta on mutkatonta, ja näkökulmia vaihtamalla siihen pyritään lisäämään jännitettä. Aika vaivattomasti kirjailija upottaa joukkoon taustatutkimuksiaan niin italialaisesta poliittisesta kehyksestä, rikoskulttuurista kuin historiastakin. Matkalla on pieniä töyssyjä: salaperäisesti putkahtelevan susimiehen takapirurooli on kuin deux ex machina, ja uskontokulttiviritys on uskottavuusrajalla. Jotenkin hupaisaa on se, että Arianna on contessa eli aatelinen, mutta se perustelee ovien avautumisen elitistisiin piireihin.

Suhtaudun silti suopeasti kokonaisuuteen, sillä vaivattomasti ja yllätyksellisesti juttu luistaa eteenpäin. Loppuviritys pakottaa selvittämään, mitä seuraavaksi tapahtuu. Kelpo jännäriajanvietettä siis.

Ehkä olisin tempoilematta liimautunut Ariannan aivoituksiin, jos olisin lukenut Valan sarjan oikeassa järjestyksessä. Nyt luin käänteisesti. Toisaalta tämä tapa tarjosi omanlaistaan ekstraa: Kosto ikuisessa kaupungissa (Gummerus 2013) parissa sain olla osittain kaikkitietävä lukija. Päähenkilöä rakennetaan tutusti muistamattomuuden, salaperäisen menneisyyden ja nykytoimeliaisuuden varaan. Juonenkuljetuksessa on ideaa, mutta karsimisen ja jäntevöittämisen varaa on.Kosto ikuisessa kaupungissa

Kuolema sypressin varjossa (Gummerus 2012) on oiva aloitus sarjalle, sillä siinä hahmotellaan päähenkilö ja tärkeimmät sivuhenkilöt siten, että heidän etenemistään seuraa mieluusti, vaikka kahden seuraavan osan edesottamukset jo tietääkin. Iloinen yllätys on Angelon piristävän isohko osuus, ja sen soisin lisääntyvän tulevissa osissa letkeyden vuoksi. Jännärijuoni on sarjan parhaasta päästä, silti on pakko toivoa, että kirjailija malttaisi hivenen tiivistää jutun kuljetusta. Lisäksi toivon, että hitusen myös terävöitetään kieltä omaperäisempään suuntaan, sillä kolmetoista tusinassa, sähköiset värinät iholla ja vatsanpohjan kipristelyt toistuvat turhan usein. Tämä marinani vain siksi, että Vala on luonut omanlaisen ja uskottavan jännäriympäristön sekä seuraamaan houkuttelevia aineksia sisältävän henkilöjoukon.Kuolema syprseesin varjossa

– –
Sain Villa Sibyllan kirouksen e-kirjana kustantajalta Blogat Teamin kampanjaan liittyen.

1 kommentti

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus

Avainsanat:

2 kesäkuun, 2014 · 2:17 pm

11187-424 lusimassa

Pikkumusta vaihtuu oranssiin haalariin Piper Kermanin omaelämäkerrallisessa muistelossa Orange is the new black. Vuosi vankilassa (suom. Oona Timonen, Otava/Seven 2014). Parikymppisenä Piper sai kriminaalia jännitystä elämäänsä, ja minkä taakseen jättää sen edestään löytää: nuoruuden seikkailu vei hänet kymmenkunta vuotta myöhemmin naisvankilaan. Sähläilystä lankeaa 15 kuukauden kakunsiivu, paussi menestyvästä tuottajanurasta ja sitoutuneesta parisuhteesta.

Kirjan Piper on rento tarkkailija. Hänellä on oiva sosiaalinen vainu, joten hän sukkuloi mutkattomasti vankilayhteisössä, tunnistaa hyödylliset liittoutumistilanteet ja välttää ikävyydet. Hän on akateeminen kirjafriikki, jolla on ylemmän keskiluokan perhearvot ja sosiaalinen status, ja sellaisena hän ujuttautuu porukoihin. Asiaa auttaa asenne: hänestä eliittiyliopiston asuntola-asuminen oli hyvää harjoitusta vankilaelämään. Odotin tiukkaa tyypittelyä ja sellisekoilua, odotin mehukkaita hahmoja, odotin jengijännitteitä – mitä vielä: kirja tarjoaakin lopulta yllättävän kesyn kuvan virkkaavista, joogaavista, aikaa tappavista, melkoisen solidaarisista naisista.

Tämä oli omituinen paikka; pelkistä naisista koostuva yhteisö, johon oli siroteltu kourallinen vieraita miehiä, armeijatyylinen asuminen, kaikenkattava (sekä urbaani että maalaismainen) naisten näkökulmasta luotu ghettotunnelma, sekoitus eri-ikäisiä hupsuista nuorista tytöistä vanhoihin mummoihin, kaikki samaan kasaan heitettyinä vaihtelevine sietokykyineen. Hullut ihmiskeskittymät saavat aikaan hullua käytöstä. Pystyn jo nyt tarkastelemaan tilannetta niin etäältä, että osaan arvostaa sen surrealistisen merkillistä luonnetta, – -.

Kirja on rakennettu näpsäkästi siten, että joka luvussa edetään Piperin vankila-ajassa, käydään läpi hänen tuntemuksiaan, tutustutaan erilaisiin tyyppeihin, ja monissa luvussa on tietty teema, jota tarkastellaan kaiken lomassa. Kirjasta saa mielenkiintoisia tietoja ja tilastoja amerikkalaisesta rikostuomio- ja vankilasysteemistä. Välissä on havaintoja ja kritiikkiä systeemistä, joka ylläpitää syrjäytymiskierrettä.

Yhdysvallat käyttää valtavasti rahaa vankiloihin samaan aikaan, kun ne julkiset rakennelmat, jotka itse asiassa ehkäisisivät rikoksia ja vahvistaisivat yhteisöjä – koulut, sairaalat, kirjastot, museot, monitoimitalot – jätetään pärjäämään omillaan.

Odottamattominta kirjassa on se, että muut kuin Piper jäävät ohikiitäviksi hahmoiksi, joista näytillä on vain jokin tietty piirre tai tilanne. Kirja on persoonakurkistus Piperiin. Kumma tunne tulee lukiessa: kertoja on avoimen oloinen mutta hitusen yläpuolella kertomastaan ja kovin valikoiva. Piper on selvästi pelinaisia, mutta tyyppilusijoihin verrattuna hän on kuin merkkituote supermarkettisälän joukossa. Eipä silti, juttu luistaa ja särmikkäät hetket seuraavat toisiaan. Tiivistämisen varaa yli 450-sivuisessa selostuksessa on, mutta kaikkiaan Piperin suodattamista kokemuksesta syntyy letkeää luettavaa.Orange is the new black

Katsoin kirjan luettuani tekstiin pohjautuvan, samannimisen tv-version avausjakson. Draama tarvitsee kiinnostavia käänteitä ja tyyppejä, joten tv-käsikirjoituksessa näemmä korostetaan sivuhahmoja ja herkutellaan niillä raflaavuuksilla, joita kirja lähinnä sivuaa. Päähenkilövalinta on ilmeikäs, sulho on yhtä ideaali kuin kirjassakin, ja vankilayhteisö erikoispersoonilla lastattu. Lähtötilanne ja pääjuoni ovat kirjasta tuttuja, mutta jo aloitusjaksoon ympätään omia virityksiä, ja loppukuvat tarjoavat kirjasta poikkeavan yllätyskäänteen. Kirja innostaa jatkamaan sarjan katselua: saa vertailla filmatisointivalintoja ja eroavaisuuksia. Vääränlainen kihlasormus alkoi heti ärsyttää ja… No, Netflixissä on ensimmäinen tuotantokausi (2013), sen saa heinäkussa DVD:näkin, ja toinen tuotantokausi alkaa Netflixissä 6.6.

– –
Sain kirjan kustantajalta.

2 kommenttia

Kategoria(t): Draama, Kirjallisuus

Avainsanat: ,

1 kesäkuun, 2014 · 9:44 am

Kesäkirjavinkit

Minulle kesäisiä rentoutushetkiä parhaimmillaan ovat vapaat iltapäivät takapihalla tai parvekkeella, puolivarjossa, kirja kädessä, muissa maailmoissa. Saman olotilan saan sateen sattuessa sohvalla loikoillen. Lomalukemiseksi olen varannut muun muassa Donna Tarttin Tiklin ja Kate Atkinsonin Elämä elämältä.kesäkirjat

Kevään lukukokemuksista kerään seuraavaksi täsmävinkkejä. Rajaan tärpit viiden kirjailijan kirjoihin, no, hieman lipsun. Tuskaa karsinta tuottaa, mutta kaikkea ei voi antaa eikä saada. Tai voihan jokainen lukea kaikki kevään postaukseni ja Lukemani-listan.

Esikoinen

Tästä kävi kova kisa Neljäntienristeyksen ja Kultarinnan välillä. Lukekaa ihmeessä kummatkin, mutta päävinkiksi valitsen Anni Kytömäen Kultarinnan (Gummerus 2014). Romaani on runsas niin teemoiltaan kuin sivumäärältäänkin, se tempaisee mukaansa taitavalla kielenkäytöllä ja kerronnalla. Isän ja tyttären tarina 1900-luvun ensimmäisiltä vuosikymmeneltä on yllätyksellinen: historiaan sijoittuminen on siinä oleellista, mutta kirja poimii ajasta sellaista, mitä ei ole ennen näin kerrottu. Romaani on perhetarina, jossa henkilökuvaus loistaa. Yksi perheenjäsen on metsäluonto, jota kuvataan herkällä voimalla. Tunnelma on romanttinen, vaan ei perinteisessä mielessä, sillä varsinaisesta rakkausromaanista ei ole kysymys. Rakasta – ja raskasta – on elämä, sen jatkuvuus.

Käännöskirja

Olen keväällä lukenut enimmäkseen kotimaista kirjallisuutta, joten käännösotantani on rajallinen. Muun muassa Siri Hustvedtin uutuus sekä kiehtoi että uuvutti ja Junot Diazin kevätkirja viehätti ja kiukutti. Valitsen kuitenkin varsinaiseksi vinkattavaksi Ferdinand von Schirachin kertomuskokoelman Syyllisyys (Atena 2014). Se on tiukkaa ja tiivistä tarinaa siitä, mitä voi sattua kelle tahansa. Voi joutua uhriksi, tekijäksi, osalliseksi; selittäviä tekijöitä löytyy, mutta tehtyä ei saa tehdyksi. Kirjasta on riisuttu dekkarimainen jännitys, jäljellä on ihmiselämää säästeliään tyylikkäästi paketoituna. Ohut kirja muuttuu painavaksi, hyvällä tavalla. Sopii riippukeinuun pienin annoksin nautittavaksi.

Dekkari

Jari Järvelän Tyttö ja pommi (Crime Time 2014) on napakka jännitysotos graffiti- ja vartijamaailmasta. Kirjan rakenne on koukuttava, juoni jäntevä ja henkilökuvaus tehoava. Kieli ja kerronta on hiottu nautittavaksi, ja vaikka tarina taittuu dekkarityyliin, on romaanissa myös muita kerroksia. Rivien välissä kerrotaan paljon perheestä ja perheettömyydestä sekä siitä, mitä ihmiselle tapahtuu, kun tunne vie.

Sarja

Voisin vinkata Kati Hiekkapellon kahden dekkarin sarjaa, Vera Valan italialaisjännitystrilogiaa tai Milja Kauniston historiakaksikkoa, mutta päädynkin vanhushöpsötykseen. Minna Lindgrenin kärjistysduo Kuolema Ehtoolehdossa (Teos 2013) ja Ehtoolehdon pakolaiset (2014) on napakka isku kaikille ikääntymisestä, vanhustyöstä ja satiirisesta kantaaottavuudesta kiinnostuneille. Joitain reipas ja tyylitelty meno voi ärsyttää, mutta minä viehätyin yli 90-vuotiaiden hyväosaisten sinnittelijöiden hersyvästä kuvauksesta. Jännitystä on nimeksi, vanhusarkea sitäkin enemmän pisteliäästi pisteltynä.

Tietokirja

Tämä kirja on jo viime vuoden satoa, mutta ei se latista sen viehättävyyttä: Mia Kankimäen Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin (Otava 2013). Kirjoittajan tutkimusmatka tuhannen vuoden päähän japanilaisen hovikirjailijattaren elämään vie nyky-Japaniin ja keski-ikäistyvän minäkertojan taitevuoteen. Tekstissä on älyä ja tunnetta, höpöttelyä, hymyä ja havaintotarkkuutta. Tietokirjakategoriaan kirja luokitellaan, mutta elämysosastoon se kuuluu.

Bonusraidaksi tarjoan Aino-Maria Savolaisen ja Katja Jalkasen Linnasta humisevalle harjulle. 50 parasta kirjaa (Avain 2014), sillä siitä saa lisälatingin kirjavinkkeihin ja taitavat taustoitukset antavat lukupotkua.

Kesäisiä lukuelämyksiä toivotellen ja odotellen!

 niittykukat

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Lukupäiväkirja

Avainsanat: , , , , , , ,