Päivittäinen arkisto: 10 kesäkuun, 2014

Mahdolliset maailmat

Oli olemassa toinen maailma, mutta se oli tämä.

Fiktio on sepitettä, ”voisi olla” -kohtaloiden luontia. Tiedän. Silti juuri lukemani englantilainen nykyproosa pistää minut ihmettelemään kuvitteellisuuden ydintä, ”olisi voinut tapahtua” -pyörrettä. Voimakkaan lukukokemuksen hengessä kirjaan aluksi luetusta romaanista irrallisen, oman tekstitestini.


I

Tyttö syntyi alkuvuoden lumimyrsky-yönä. Hätäsektio onnistui, mutta vastasyntynyt jouduttiin kiidättämään ambulanssilla parin sadan kilometrin päähän verensiirtoon toiseen, paremmin varustettuun sairaalaan. Toistakymmentä vuotta lasta kaivannut pari jäi epätietoisuuteen vauvan kohtalosta. Tyttö kuoli matkalla.

II

Tyttö syntyi alkuvuoden lumimyrsky-yönä. Hätäsektio onnistui, mutta vastasyntynyt kiidätettiin verensiirtoon toiseen kaupunkiin. Vauva toipui ja kotiutettiin. Hän kasvoi ja kehittyi vanhojen vanhempiensa ainokaisena, metsän ja peltojen välissä. Yksinäinen lapsi vaipui usein mielikuvitusmaailmaansa. Viisivuotiaana hän istui enonsa tielanan päällä, jolloin lapsen tarkkaavuus herpaantui ja jalka jäi lanan alle. Vauriota ei hoidettu kunnolla ja tyttö kuoli verenmyrkytykseen.

III

Tyttö syntyi alkuvuoden lumimyrsky-yönä. Hätäsektion jälkeen vauva kiidätettiin satojen kilometrien päähän paremmin varustettuun sairaalaan verensiirtoon. Vauva toipui, ja tytöstä kasvoi vanhojen vanhempiensa ainokaisena epävarma eläjä. Vähitellen, vääjäämättä hän rohkaistui kulkemaan omia polkujaan. Hän lähti opiskelemaan länsirannikolle, ajautui ammattiin ja perusti perheen toiseen merenrantakaupunkiin. Viisikymppisenä hän oli tienhaarassa: mennyt vaikutti joka päivään, tuleva oli yhtä tuntematon kuin ennenkin, pimeys läheni pyytämättä.


Miksi tuhlaan tilaa omaan variaatioluonnosteluun? Miksi en kerro suoraan Kate Atkinsonin romaanista Elämä elämältä (suom. Kaisa Kattelus, Schildts & Söderströms 2014)? Lähestyn romaania mutkan takaa, kerrontatapaa valitettavan kömpelösti apinoiden, sillä haluan säästää romaanin salaisuuksia mahdollisimman eheinä tuleville lukijoille. Montaa kertaa vuodessa en heittäydy näin lumoavan kirjan vietäväksi.

Elämä elämältä on yllätyksellinen, variaatioilla herkutteleva elämän vakavuudella leikittely.

Elämä elämältä on yllätyksellinen, variaatioilla herkutteleva kuvakudos.

Kirjan kerrontarakenne on kuin loivan rannikon aallokko: välillä vesi ulottuu pitkälti maa-alueelle, välillä se vain nuolee rantaviivaa, ainoastaan liike on säännöllinen. Tarina palaa tiettyihin vuosiin, välillä liukuu kymmenien vuosien päähän, palaa taas johonkin aikaisempaan, samaan uusin kääntein, useaan otteeseen. Tämä aaltoliike keinuttaa lukijaa tekstin virrassa.

Romaani kertoo brittiperheen keskimmäisestä lapsesta Ursulasta. Juonen raivaaminen veisi harhapoluille, sillä kyse on mahdollisista maailmoista, joista kirjassa esitetään erilaisia vaihtoehtoja. Ilkeästi ajatellen teos voisi olla kirjailijan käsikirjoituskokeilu, jonka jokainen versio on eksynyt painettuun kirjaan. Lopputuloksena on mukaansa tempaava elämänkulkukirjo vuosista 1910 – 1967. Välissä on kaksi maailmansotaa, paljon pimeyteen päätyvää kuolemaa, perhesuhteita, aikuiseksi kasvua, elämänkriisejä. Elämässä on raskaita tilanteita, silti on hilpeitäkin hetkiä.

Kokonaisuuden kuorruttaa kerronnan ketterä ote. Kirjan henkilöt ovat kiinnostavia, etenkin ajassa aaltoileva Ursula, äiti Sylvie, isä Hugh, sisar Pamela ja peribrittiläinen kiintiöeksentrikkotäti Izzie. Ohimenevissäkin rooleissa olevat henkilöt ovat luonteikkaita. Runsas romaani (595 sivua) puoltaa pituuttaan, mutta silti sanoisin, että ajatuksen kärsimättä voisi karsia kirjan saksalaisosuudet.

Soisin mahdollisimman monen kokevan Elämä elämältä haarautuvan tarinoinnin, sillä se viekoittelee järkeä ja tunnetta. Mikä miellyttävintä, kieli on tarkan kaunista ja henkilökuvaus psykologisesti terävää. Rakenteellinen kerroksellisuus on pitkälti päähenkilö-Ursulan häilyvään persoonaan liittyvää – uniin, pelkoihin ja enteisiin vaipumista. Toisaalta se on fiktion ja ihmismielen ydintä: mielikuvitus jyllää, kulkua voi muuttaa omin valinnoin, ja silti sattuma sanelee. Jäät henkiin syntymässä tai et, kuolet tapaturmassa tai et, elät elämäsi niin kauan kuin elät.

”Kaikki tietysti kuolevat jossain vaiheessa.”
”No se lienee ilmeistä”, Pamela sanoi nauraen.
”Ei, tarkoitan, että kaikki tutut ovat jonakin päivänä kuolleita, mekin olemme.”
”Ilmeistä edelleen.”
”Amor fati”, Ursula sanoi. ”Nietzsche kirjoitti siitä kaiken aikaa. Minä en tajunnut luulin että sana oli ’armovati’. Muistatko, että kävin psykiatrilla? Tohtori Kellerillä. Hän oli sydämeltään filosofi.”
”Kohtalon rakastaminen!”
”Se tarkoittaa hyväksymistä. Ota vastaan kaikki, mitä tapahtuu, yhtä lailla hyvä ja paha. Kuolemakin on kai vain yksi asia, joka pitää ottaa vastaan.”

Elämä elämältä
– –
Sain kirjan kustantajalta.

8 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus