Kuukausittainen arkisto:heinäkuu 2015

Naistenviikko kirjablogeissa

Seitsemää kesäpäivää 18.-24.7. kutsutaan naistenviikoksi. Viikon naisnimipäivien johdosta vanha kansa rustasi sanontoja vetistelevistä naisista, joista tirisevät viikolle osuvat runsaat sateet. Ilmatieteen laitoksen mukaan ajankohta on tosiaan usein vetinen, vaikkeivät kesät ole siskoksia: tilastojen mukaan täysin poutaisia naistenviikkoja on kerran 10 vuodessa. Säät eivät kirjabloggaajia hetkauta, vaan luemme ja kirjoitamme viikon varrella naisaiheisesti.

Mukana ovat ainakin seuraavat kirjablogit:

Ainakin 52 kirjaa
Anun ihmeelliset matkat
Calendula
Hyönteisdokumentti
Kirja hyllyssä
Kirjainten virrassa
Kirjakaapin kummitus
Kirjamuistikirja
Kirjan jos toisenkin
Kirjan pauloissa
Kirjasfääri
Kirjasähkökäyrä
Kirjoista ja muista kertomuksista
Kirsin Book Club
Kulttuuri kukoistaa
Lukutoukan kulttuuriblogi
Luettua elämää
Oksan hyllyltä
P.S. Rakastan kirjoja
Reader, why did I marry him?
Tuijata. Kulttuuripohdintoja
Ullan Luetut kirjat
Yöpöydän kirjat

Naistenviikkojuttumme tunnistat logosta:
naistenviikko

Kukin julkaisee omalla aikataulullaan. Joukossa on jokunen kimppaluku, eli samaan kirjaan on tarttunut useampi lukija. Naistenviikon kirjoissa yhteistä on se, että niissä käsitellään naiseutta tai tyttöyttä. Luettu on esimerkiksi

A Celibate Season
Hakekaa kätilö
Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän
Kuninkaan Anna
Melkein äiti
Myrskyluodon Maija
Naiset ilman maata
Näin minusta tuli tyttö
(kimppapostauksia: Erja, Tuija ja Ulla)
Parempaa väkeä
Sara ja Sarri -kirjat
Signaali
Tyttö sinä olet…
Tyttölapsia (kimppapostauksia: Jane ja Tuija)
Vailla henkilökohtaista vastuuta (kimppapostauksia: Jonna ja Tuija).

Viikolla nimipäiviään juhlivat Riikka, Saara, Marketta, Johanna, Leena, Oili ja Kristiina nimimuunnoksineen, kaikkiaan yli 600 000 naista. Kaikki nimipäiväsankarit, heitä tuntevat tutut ja tutuntutut on täten haastettu lukemaan.

Naistenviikkolukemisiin!
naisviikko

14 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Sielut kulkevat sateessa

Pasi Ilmari Jääskeläinen on juuri nyt ajankohtainen, sillä hän on ehdokkaana World Fantasy Award -kirjallisuuspalkinnon saajaksi (HS 10.7.2015). Englannoksien myötä kirjailijan agentti mainostaa suojattiaan sanoin: ”The best kept literary secret in Finland.” Salaisuus on näemmä paljastumassa.

Jääskeläinen kirjoitti maaliskuisessa Imagessa terävästi kirjakauppailun tilasta. Kirjan elinkaari on päiväperhosen luokkaa, ja ilman medianäkyvyyttä teos on jo syntyessään vainaa. Vain valtamedioissa noteeratut uutuudet myyvät ja näkyvät, kun taas edellisen kirjakauden ”ihan kivat” kirjat unohtuvat ja ovat alelaarien euroroinaa. Jääskeläinen uhmasi tätä kaikkea tarjoamalla viimeisimmän romaaninsa ilmaisladattavaksi. Kesäkuussa kirjailija julkaisi tilityspostuksen vapaajaon tunnelmista: hän on tyytyväinen tempaukseensa, sillä romaani tavoitti lukijoita, joita se ei ilman nettijakamista olisi tavoittanut.

Otin ilmaiskirjan vastaan. Sielut kulkevat sateessa (Atena 2013) on omistettu verkossa laulaville seireeneille, kirjabloggajille – siis minullekin. Tulkitsen kirjailijan olevan tosissaan: bloggaajat ovat kirjoja arvostavia suurkuluttajia, ostajia, lainaajia ja sanomanlevittäjiä, pikku apureita kirjan hengissä pitämiseksi.

Kumarran syvään Jääskeläisen omaperäiselle spefi-luomistaidolle. Aiemman tuotannon tapaan (blogissani Harjukaupungin salakäytävät) hän loihtii uskottavien ja uskomattomien tapahtumien kokonaisuuden, jota kantaa kielen selkeys – silloinkin, kun kuvattu monimutkainen todellisuus ylittää tavallisen ja toden. Pidän myös Jääskeläisen tavasta vietellä arkisten toimintojen kautta fantasian risteyskohtiin. Lisäksi ihastun taitoon luoda tunnelmia, vaihdella niitä, hivuttaa jännitettä. Tässä romaanissa aistii alusta lähtien pahaenteisen ilmapiirin. Sielut kulkevat sateessa on minusta kirjailijan voimakoe: aiheeltaan kunnianhimoinen, toteutukseltaan runsas ja rönsyävä.Sielut kulkevat sateessa

***
SIVUHUOMAUTUS

Jo alussa, vahvistuen puolivälissä kirjaa aloin pahoitella lukutilannetta itselleni ja kirjalle. Ei ole tälle eikä millekään kirjalle otollista, jos ja kun edellinen lukukokemus on fantasiavyöry nimeltä Saatana saapuu Moskovaan. Tematiikat natsaavat yllättäen toisiinsa – Bulgakov askartelee saatanan kanssa, Jääskeläinen jumalan, taivaan isän tms. – mutta Bulgakovin mielikuvamyrsky on jyrätä uuden fantasiamaailmaelämyksen. Kirjailijuuden kiemuroitakin kumpikin siinä sivussa käsittelevät.
***

Nelikymppinen sairaanhoitaja Judit aloittaa uuden elämänjakson pääkaupungissa monikansallisessa kotihoitofirmassa, jossa esimiehenä on lapsuudenystävä Martta. Näin hän saa olla lähellä rakasta kummipoikaa, jolle ei kuulu hyvää. Uusi työpaikka poikkeaa aiemmasta hoitotyöstä.

Vähitellen lähestymistapa alkoi tuntua järkevältä, jopa uraauurtavalta, ja työ sujua. Judit ajatteli, että hoitotyössä oli ehkä hyvinkin ollut tähän saakka sielun mentävä aukko. Hän ei itse uskonut sieluun F-Remediumin oppien mukaisella tavalla, mutta sielusta puhumalla saatiin selvästi esille sellaisiakin psykofyysisiä oireita, jotka muuten jäivät helposti huomaamatta.

Firman toimintatapojen kautta alkaa purkautua lapsuuskokemuksia ja perimmäisiä kysymyksiä. Tavallisen hoitajanaisen matkassa liu’utaan fantasiaan ja kauhuromanttiseen uskonsotamystiikkaan. Judit on hienosti hahmoteltu päähenkilö, etenkin ristiriitaisten tunteiden ja ajatusten käsittely onnistuu. Kuvaus yllättää välillä tarkkanäköisellä viileydellä, välillä lihallisuudella. Muut henkilöt ovat hankalammin lähestyttäviä.

Voi taivas, miten vaikea aihe! Ateistit, agnostikot, taivasuskoiset ja hurmoshihhulit marssivat kirjan sivuille esittelemään näkökantojaan ja kokemuksiaan. Sen lisäksi pääsee uppoutumaan aivan omalakiseen sielujen vaellukseen jatkuvan sateen saattamana. Varjoissa vaanivat ”syväläiset” hirvittävät ja arvoituksellinen vampyyrihahmo häkellyttää. Saanko vastauksia sielujen toiviotieltä? En sellaisia, joita olisin etukäteen arvannut. Silti vähempi olisi riittänyt, koin kokonaisuuden melko raskaaksi, jopa pitkitetyksi.

Lukijalle on eduksi elämänkatsomuksellinen, filosofinen ja kirjallisuustieteellinen tietämys. Kaikella tällä leikitään. Raamatullisilla nimillä on merkitystä, esimerkiksi Juditin kirja on kristinuskosta poistettu evankeliumi, ja Marttakin on Sanasta tuttu hahmo. En ole aivan vakuuttunut romaanin sisäisistä sivuhuomautuksista, itsetietoisesti ja postmodernisti flirttailevan kirjailijajumalan tai luojajumalan puuttumisesta kerrottuun. (Ja samantien: minun on ihan pakko huvitella samoin keinoin.) Jätän erilaisten symbolien ja viittausten purkamisen tähän, tehköön jokainen omia löytöjään ja olkoon niistä vastuussa – mikä sekin liittyy kirjan sisältämiin viittauksiin.

***
SIVUHUOMAUTUS

Kun Judit ensimmäisen kerran kohtaa johtavan ateistin kotona majailevan oudon Lukijan, hykertelen sitä, miten hahmossa vangitaan kyltymätön, muun maailman unohtava kirjallisuudenrakastaja. Hän on Lukija, hän on myös Kirjallisuus, hän on myös ikoni kirjailijan vallasta luoda ihan mitä vain, vaikka pitää hengissä ikuisesti.
***

Romaani jättää ylen hämmentyneen olon: siinä on upeaa kuvausosaamista mutta sisällön kanssa en tule ihan sinuiksi. Kannustan ilman muuta kirjan pariin ennakkoluulottomia ja ajatusaskartelua kaipaavia lukijoita.

Lopuksi lataan Juditin ajatuksia elämästä ja sen jälkeisestä. Vaikka hän hetkeä myöhemmin tuomitsee tuumailunsa naiiviksi, en piittaa; siruja tuollaisesta soisin kokevani ennen mahdollisen sielun liejuhomehtumista, irtautumista, siirtymistä, tuhoutumista tai haipumista – kuinka sitten käykin.

Mitä mieltä ikuisessa elämässä olisi ilman ruumista, jonka avulla nauttia olemassaolostaan? Elämisen arvoinen elämä oli kauniiden asioiden näkemistä, musiikin ja suloisten sanojen ja lintujen laulun kuulemista, hyvien ruokien ja juomien maistamista ja ennen kaikkea sitä, että tunsi toisen ihmisen kosketuksen, joka tarjosi viatonta hellyyttä, lämmintä ystävällisyyttä tai kiihottavaa riettautta. Uusien asioiden ja paikkojen kokemista kaikilla aisteillaan. Tästä kaikesta hänen olisi luovuttava ruumiinsa kuollessa.

– – –
Pasi Ilmari Jääskeläinen
Sielut kulkevat sateessa
Atena 2013
romaani
453 sivua e-kirjana.
Latasin kirjan kirjailijan ilmaistarjouksen johdosta.
Blogijuttuja:
Kirsin kirjanurkka kehottaa kärsivällisyyteen, joka kyllä palkitaan.
Kirjasfääri pureksii metatasoja ja pitää kirjaa ovelana uskon ja fiktion mekanismien pohdiskelijana (ks. lisää blogilinkkejä Kirjasfäärin postauksesta).Sade

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Kirjallisuuspohdintoja

Jean-Paul Didierlaurent: Lukija aamujunassa

Kaikkien kirjallisuusrakastajien painajainen on varmaankin kirjojen makulointi. Siihen ja arkisen elämän unelmasyrjään pureutuu Lukija aamujunassa, Jean-Paul Didierlaurentin esikoisromaani (suom. Kira Poutanen, Tammi 2015).

Koska nykyaikana ei länsimaissa tehdastyötä enää paljon ole, on koneen toiminnan kuvaus tässä romaanissa harvinaisen väkevän tuntuista. Kirjoja silpova kone saa inhimillisen teurastajan olemuksen. Koneenkäyttäjä Guylain vihaa työtään, tekee sen kuitenkin ja kaappaa irrallisia kirjansivuja pedon hampailta, lukee niitä työmatkoillaan junassa ääneen.

Kotiin kulkevassa junassa hän veti vihdoin pelastetut paperit esiin ja laski ne varovasti imupaperille, joka imi sisäänsä niiden kuiduissa edelleen olevan kosteuden. Huomenna tässä samassa vaunussa eloonjääneet lopulta kuolivat, kun Guylain vapautti heidän sanansa.

Muutakin kirjallisen eksentristä väkeä romaanissa on, kuten aleksandriinimitan keinoin kommunikoiva porttivahti ja Guiseppe, jonka jalat jatkavat elämäänsä eräässä puutarhakirjassa. Aivan.

Romaani kertoo yksinäisyydestä, ystävyydestä ja muutoksen mahdollisuudesta. Siinä on sadunomaista hyväntahtoisuutta, ja romantisoitu kuorrutus on lopulta aika viehättävä. Hyvässä sadussa on pahiksia, tässä romaanissa työpaikan ilkimykset ja kirjantuhoajakone. Ilmiselvä hyvis on päähenkilö, ja sadun tapaan saamme hänelle onnellisen lopun, todennäköisesti niin.Lukija aamujunassa

Eikä tarina ole aivan vailla terää. Raadollista kuvausta on paikoittain, ja tyylinvaihtelua tarjoavat junasta löydetyn muistitikun tekstit, vessavahdin päiväkirjakatkelmat. Makulointiaiheessa on myös kirjan elinkaarikritiikkiä, ja niinpä lukemisen ja kirjallisuuden merkitys sekä arvostus ponnistavat sadun opetukseksi rakkaudellisuuden lisäksi.

Kirjallisuus on vuorovaikutusta tekstin ja lukijan kesken. Yllätyksekseni tunkeutuu tämän kirjan lukuprosessiin tuntematon tekijä hämmentämään intiimiä suhdettamme. Tuo minua edeltänyt lukija on alleviivaillut siellä täällä hennolla lyijykynäjäljellä yksittäisiä sanoja. Yllätyn niiden voimasta, sillä näennäisessä epäloogisuudessaan merkinnät sysäävät minut vieraille raiteille: mitä tuo lukija meinaa, miksi nuo sanat ovat merkityksellisiä? Välillä hän suivaantuu korjaamaan käännöstä. Huomaan lukevani sekä Didierlaurentin että edeltävän lukijan kirjaa. Juuri kun olen innostumassa merkinnöistä, niiden tekijä luovuttaa. Jäljelle jäävät vain Lukija aamujunassa ja minä. Sopii, on meillä mukavaa kaksin.

Ex-lukija sotkeutuu tekstin ja minun suhteeseen.

Ex-lukija sotkeutuu tekstin ja minun suhteeseen.

P.S. Lukija aamujunassa kuvaa valloittavasti vanhuksille järjestettäviä lukutuokioita, joissa osallistujat nauttivat teksteistä ja niiden kirvoittamista keskusteluista. Tämähän sopii mainokseksi viime vuosina kehitetylle lukutuki-toimintamallille (linkkiä klikkaamalla saat tietää siitä lisää). Toivottavasti Didierlaurentin kirja innostaa vapaaehtoisia julkilukijoita vanhainkoteihin.

– – –
Jean-Paul Didierlaurent
Lukija aamujunassa
Suomentanut Kira Poutanen
Tammi 2015
romaani
189 sivua.
Lainasin kirjastosta.
Muita ihastuneita lukijoita ovat mm. Omppu, Jonna ja Henna – ja Hannakin melkein.

6 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Kirjallisuuspohdintoja

Heli Laaksonen: Lähtisiks föli?

Mitä mää tierän
Heli Laaksosesta?

Heli Laaksonen on oman kielensä ja suomen kielen tuntija, ja hän taitaa jutustelevan tyylin. Runokiertuesitykset ovat mutkattomuudessaan valloittavia, ja proosatekstiin hän saa sanomisen rytmin. Oikein kuulee esimerkiksi Lähtisiks föli (Otava 2015) tekstiä lukiessaan Helin äänen, sen sävyvaihtelut ja painotukset, naurunkajon. Korvakuuloa voi vahvistaa seuraamalla perjantaisin tv:stä Helil kyläs -ohjelmaa.

Matkalaukussa mukana.

Matkalaukussa mukana.

Sanamaija on monipuolinen, ja hän on osannut tuotteistaa tapansa elää kielestä ja omia latujaan tamppaavasta mielestä. Helin valtti on nimenomaan tapa tarkastella elämää huithapeliboheemisti, yksityiskohdista nautiskelevan sanavalmiisti ja itseironisesti. Uusimmassa kirjassaan Heli tekee myös aluevaltauksen ilmeikkäänä kuvittajana.

Ja sen tiedän vielä entisestä työkaveristani, että impulsiivisen ideoijan lisäksi hänessä on hommansa harkiten hoitava puoli. Ja kun kirjailija on pikkuisen tuttu, jatkan juttuani hänestä vain etunimeä käyttäen.

Mitä mää tierän
murteesta?

Niin paljon, etten itse kirjoita murteellani, hämeeksi. Jätän ne hommat kielikorvaisille. Uudessa krjassa Heli kertoo sellaisenkin anekdootin, jossa Jarkko Laine suhtautui aloittelevan runoilijan murretyyliin suopeasti, mutta tuomitsi, ettei sellainen myy. Jarkko-vainaa oli väärässä, Heli niin oikeassa.

Lähtisiks föli? on muikea murrepakinakokoelma lounaissointuisten runokirjojen ja näytelmän jatkoksi. Jokaisen Helin runokirjan olen lukenut, viimeksi Aapise, ja ihailen niiden oivallusten sekä mieli- ja kielikuvien määrää. Helin luomuksissa on ääneennauratushetkensä, mutta huumori kumpuaa mielleyhtymistä, ei itse murteesta. Etenkään runot eivät elä vain huvituksesta, ydintä niissä on elämänpohdiskelu ja kaipuu.

Mitä mää tierän
lukunautinnosta?

Otin Lähtisiks föli? matkaseuraksi Gdanskiin. Harvoin pääsee eroon arjen painosta paremmin kuin istuen aurinkoisen hansakaupungin komistustalojen suojassa katukahvilassa ja höröttäen Helin kirjan jutuille. Vieressä taidokas katusoittaja hellii jousisoittimellaan barokkisävellyksiä.

Kirja muodostuu lyhyistä luvuista, joista monet perustuvat Helin kokemuksiin eri paikkakunnilta. Sattumukset ja sanomiset kirjautuvat ytimekkäästi ja häpeämättömän omakohtaisesti. Parasta kirjassa on havaintojen haaliminen. Niitä kertyy matkoilta, mutta aivan yhtä osuvasti Heli onnistuisi, vaikka seisoisi kotitalonsa itänurkalla heinän heilumista katsellen. Kyse on taitavasta tavasta ilmaista arvaamattomat ajatukset.

Turussa opiskelleena murrejuttelu ei tuota minulle hankaluuksia, se soljuu korvissani hyväntuulisena, jopa lukemista seuraavan yön uniin siirtyen. Yksi ilon aihe on siis kieli, toinen on tunnelmatavoitus. Lähtisiks föli? on hilpeintä Heliä, silti mieleenpainuvin on juttu Helin pappaystävästä ja elämän kiertokulusta. Monen naurun jälkeen herahtaa kyynel.

Näissä näkymissä kirjaa lukemassa, lasissa lukutunnelmaan sopivasti gdanskilainen erikoisuus: vodkapohjainen likööri lehtikultahippuineen.

Näissä näkymissä kirjaa lukemassa, lasissa lukutunnelmaan sopivasti gdanskilainen erikoisuus: vodkapohjainen likööri lehtikultahippuineen.


Kirja fölis.

Kirja fölis.

– – –
Heli Laaksonen
Lähtisiks föli?
Kuvitus: Heli Laaksonen, kansi: Heli Laaksonen & Elina Varsta
Otava 2015
murrejuttuja pakinatyyppisesti
219 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

6 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Kulttuurimatkailu

Matkailua Gdanskissa ja Grass

Hansakaupunki Danzig on nykyään Gdansk. Kauan se porskutti monikulttuurisena vapaakaupunkina, vaan natsien ja neukkujen jäljiltä se raunioitui. Sitkeän jälleenrakentamisen jäljiltä kaupunkikuva vaikuttaa metsäsuomalaisesta autenttiselta. Suosittelen silmäkarkkimiljööseen tutustumista: reissu sopii mainiosti muutaman päivän arkipaussia kaipaavalle. Seuraavaan kuvakoosteeseen olen koonnut talohelmiä – se vie minuutin elämästäsi, jos Drive-linkki toimii…

Itse asiassa oli rentouttavaa vain harhailla pienen ja korean vanhankaupungin kaduilla ja jokivarsilla. Kiire ja totisten toimien toteutus kaikkosi. Damian Hirstin taidetapahtumaa en koskaan löytänyt, ja ainoa museokäyntini oli ripeä mutta antoisa. Hans Memlingin vastikää restauroitu kolmiosainen maalaus viimeisestä tuomiosta (1467-71) on komea kuva. Värit hehkuvat, vaatetusyksityiskohtien neulokset erottuvat janvaneyckmaisen hienosti, ja ihmispolot joko kärsivät helvetin lieskoja tai paratiisinporttien autuutta.

Museopihan mainos Memlingistä

Museopihan mainos Memlingistä

Grass fölis

Mutta kun keväällä viisikymmentäkahdeksan vierailin Puolalle kuuluvassa Gdanskin kaupungissa etsimässä jälkiä Danzigista eli kirjaamassa menetyksiä, sainkin huomata, että kaupunginkirjasto oli entisellään ja että sen salit olivat yhä paneloidut ja vanhanaikaiset, niin että minun oli helppo nähdä itseni kasvuikäisenä, polvihousuisena poikana tutkimassa kirjaston aarteita – -.

Grass GdanskDanzig/Gdanskia ei kirjabloggaaja taida voida mainita ilman Günter Grassia. Danzigiin sijoittuva Peltirumpu oli ammoin vaikuttava lukuelämys. Nyt otin matkaan muistelman Sipulia kuoriessa (Tammi 2007). Kaupunki on taiteesta, lukemisesta ja naamanvääntelystä kiinnostuneen pojan koti. Myös kaupungin sodanaikaisiin tuhoihin kirjailija puuttuu moneen otteeseen. Iso osa kirjaa käsittelee kuitenkin Grassin sotakokemuksia ja miehistymistä sodan jälkeen.

Grass on kertojana poukkoileva ja rönsyävä. Aikatasot, kommentoivuus ja persoonamuotovaihdokset vilisevät. Tietoisesti kirjailija kuorii elämänsä sipulikerroksia, muistaa oikein ja väärin. Kiintoisasti eri elämänkerrokset päällekkäin ja lomittain kulkevat kertojansa mukana. Sotaan ja natsismiin osallisuuttaan hän ei selittele pois, kummastelee ehkä hieman ajautuvuuttaan.

Heli GdanskKieltämättä Sipulia kuoriessa on lomalukemistoksi aika raskassoutuinen. Käykin niin, että loppuosa kirjasta jää silmäilyn varaan. Alkureissun kirja sen sijaan ilostutti alusta loppuun: Heli Laaksosen Lähtisiks föli? (Otava 2015) on lounaismurteisen letkeää lukemistoa kirjailijan matkailusta ja paljosta muusta (pyhitän sille oman postauksen).

Torun, Turku

Joskus suunnitelmallisuuteen ripustautunut matkailija saattaa hellittää ja päättää lähteä pääkohteesta spontaanille päiväreissulle. Jotain pientä lukaisin etukäteen toisesta hansakaupungista Torunista, Unescon maailmaperintökohteeksi nimetystä pikkukaupungista. Kolmen tunnin junamatka suuntaansa kuumana kesäpäivänä oli ehkä ylimitoitettua spontaaniutta, mutta onhan tuo jokivarsikaupunki nätti. Se sentään säilyi sodasta ehjänä, ruotsalaiset sen sijaan sitä kävivät sörkkimässä vuosisatoja aiemmin. Iso osa kaupunkia on 1300-luvulta lähtöisin, mutta eri aikakerrokset elävät mukavasti rinnan. Uusimpia taitavat olla muutamat jugendtalot.

Kopernikus tutki täällä.

Kopernikus tutki täällä.


Aikoja, tapoja.

Aikoja, tapoja.

Eihän tässä voi kuin kateellisena murehtia, ettei Turusta kehittynyt aikanaan kunnon hansakaupunkia ja että monet tulipalot tuhosivat vanhan rakennuskannan (suurtoria lukuun ottamatta). Toisaalta nyt ei tarvitse sättiä sitä, miten grynderit olisivat todennäköisesti kohdelleet Auran partaan hollantilaistyyppisiä fasadeja.

Lopuksi vielä pari palaa Gdanskista.

Portista vanhaan kaupunkiin.

Portista vanhaan kaupunkiin.


Kerroksia.

Kerroksia.


Elämä etenee, vuosisatoja.

Elämä etenee, vuosisatoja.


Ajatonta.

Ajatonta.


Siinä se.

Siinä se.

– – –
Günter Grass
Sipulia kuorimassa
Suomentanut Oili Suominen
Tammi 2007
521 sivua
Lainasin kirjastosta.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Kulttuurimatkailu

Tove Jansson: Kesäkirja

Pitkät automatkat sujuvat yleensä radiokanavilla puikkelehtien. Vähitellen sisäänajan itseäni äänikirjallisuuteen. Kuuloaistin varassa kirjaan uppoaminen ei ihan luonnikkaasti minulta suju, silti yhden suvisen reissun vietin soljuvan kuulonvaraisen tekstin turvin: Tove Janssonin Kesäkirja (WSOY Äänikirjat 2014).Kesäkirja

Janssonilla on kyky taluttaa turvallisesti tarinaan, jonka kulkua ei voi ennakoida. Hän tallentaa tunnelmia, väläyksiä ja tilanteita. Selityksiä ei hän tarjoa, enkä minä niitä kaipaa. Kuljen mukana luottaen mutta valppaana, silla myös jotain vaarallista voi tapahtua.

Kesäkirja on rakenteeltaan novellimainen: jokainen luku on oma ehjä kertomuksensa, joka toimii sellaisenaan. Kokonaisuus sen sijaan tarjoaa kesän kiertokulun keväästä syksyn alkuun. Mukana on sakeaa elämäntuntua mutta myös katoavuuden haikeutta.

Pieni tyttö ja isoäiti viettävät kesän saaressa vanhassa suvun huvilassa. On mukana isäkin, vaan hänellä on vain taustarooli, ei yhden yhtä repliikkiä. Keskustelut ja toiminta kilpistyvät Sofiaan ja isoäitiin. Mitään erityistä ei tapahdu, kesää eletään luonnon helmassa, ja silti tapahtuu paljon merkityksellistä kävely- ja meriretkillä, leikeissä, sadepäivien tylsyydessä ja kuumottavien kallioiden lämmössä.

Taustalla on tytön äidin kuolema. Se vain ohimennen mainitaan, mutta se säteilee tunnelmaan ja tytön olemiseen. Jansson tavoittaa ihailtavasti elämän hahmottamista harjoittelevan lapsen ja jo siitä luopumista lähenevän vanhan naisen maailmat sekä heidän keskinäisen suhteensa. Siinä on leikkiin antautumista, lempeyttä, kiukuttelua ja ärsyttämistä. Lapsen kirje kiteyttää paljon: ”Vihaan sinua. Rakkaudella Sofia”

Kesäkirjan päähenkilöihin kiintyy, mutta heitä ei voi koskaan tuntea läpikotaisin. Heissä on ikuinen kasvunvara, iästä riippumatta. Kuvaus lumoaa, ja sitä lisää saariluonnon ja vaihtelevien säätilojen tallennus. Kesäkirjan äänenä on Tytti Paavolainen, jonka luenta vahvistaa tekstin tunnelmaa: siinä on väkevää läsnäoloa ja ajattomuutta.

Toivottavasti kaikilla on aikaa kompaktille Kesäkirjalle joko kuultuna tai omin silmin luettuna. Teoksen tunnelmista intouduin luomaan oman kirjatrailerin. Jos alla oleva kuvake ei käynnistä traileria, tämä Drive-linkki sen teke (pahoittelen kuvan laatua).

 

 
– – –
Tove Jansson
Kesäkirja
WSOY Äänikirja 2014
Lukijana Tytti Paavolainen, äänitys vuodelta 1998
Kesto n. 2 t 35 min
Lainasin kirjastosta.

8 kommenttia

Kategoria(t): Äänikirja, Kirjallisuus