Aina herättyään Saara tunnusteli ensimmäiseksi pelkojaan. Hän levitti ne eteensä kuin viuhkan.
Tällaiset visuaalisuuteen vikittelevät kielikuvat ihastuttavat minua. Hiotusta kerronnasta nautiskelen Leena Parkkisen romaanissa Säädyllinen ainesosa (Teos 2016). Tarinassa on arvoituksellisuutta ja viileyttä, jossa kuitenkin polttaa näppinsä. Juonessa on salaisuuksia, siispä sananen vain ajasta, henkilöistä ja tunnelmasta.
Parkkinen pureutuu etenkin 1950-luvun tunnelmiin. Sota on ohi mutta niin lähellä, se vaikuttaa kaikkeen: garderobin koostumukseen ja laatuun, ruokasäännöstelyyn, sukupuolirooleihin, tapakulttuuriin. Pikantti yksityiskohta on sodan välttäneen Ruotsin itseriittoinen hyvinvointi. Kaikkiaan ilmapiiri tavoitetaan tekstissä hienosti. Ajan vaatima käytös on pinnalta hillittyä, jolloin paljon jää sanomatta ja näyttämättä, mutta joka solulla aistii, että pinnan alla porisee kiellettyjä tunteita.
Mistä romaani kertoo? Hämäyksistä, salaisuuksista, menneistä tapahtumista, jotka vaikuttavat yhä. Se kertoo myös ihmissuhteista, joita täytyy naamioida normiin sopiviksi. On suhteita, joita siedetään, tai sellaisia, joihin liittyy sitoutunut huolehtivuus, ja sitten niitä, joissa hullaannutaan säädyllisyyden rajat ylittäen. Latausta siis on.
Kuitenkin jonkinlainen epämääräisyys hämärtää, enkä saa kiinni kaikista motiiveista, vaikka jännäriasetelmiakin rakennetaan. Atmosfääri on oleellinen: siinä on kylmän sodan henki, menneen lumoa ja vaaran tuntua. Outo omakohtainen sattumus on se, että katsoin heti kirjan luettuani elokuvan Carol, ja aistin siitä kirjalle tuttua väreilyä ja ajankuvaa.
Joskus hän ajatteli, että hänen ja maailman välissä oli huurrettu lasi, sen ulkopuolella tapahtui todellinen elämä: suuret tunteet ja tarinat, joista hän oli lukenut vain kirjoista.
Saarasta ei oikein ota selkoa. Nykyhetken Saara on rakastava äiti ja tunnollinen rouva. Aviomies on yksi haalea mutta itsekeskeinen hölmö, mutta oleellinen tausta Saaran kehitykselle. Tavallinen, nukkavieru pikkurouva on pintakuva, jota takautumat terävöittävät, ja silti Saarasta jää ääriviivaton käsitys. Onkin kummallista, miten kiinnostava muotokuva syntyy naisesta, jolla ei oikeastaan ole omaa persoonaa.
Saara oli aina ollut sellainen, hänen mielialansa vaihtelivat aina kulloisenkin keskustelukumppanin mukaan.
Saaraan hiipivän muutoksen ja romaanin jännitteiden katalysaattorina loistaa naapurin Elisabeth, todellinen femme fatale. Poikkeuksellisen kosmopoliitit elämänvaiheet lisäävät naisen jännittävyyttä. Hänkin on tavallaan persoonaton mutta toisella tavalla kuin Saara. Jos Saara on valuva, valkoinen maito, Elisabeth läikkyy kuin punaviini, siis jättää jälkeensä vaikeasti poistettavia tahroja.
Pidän romaanin rakenteesta. Tapahtumia seurataan Saara edellä, lähinnä vuonna 1956, mutta merkittävät piipahduksen Elisabethin sota-aikaan ja sodasta toipuvaan Eurooppaan vaikuttavat tarinaan. Niistä moni romaanin salaisuuksista juontaa. Ruokalajein nimetyt lukuotsikot ovat aika hauskoja, osin osoittelevia, osin osuvia. Elisabethin kirjeillä on merkitys, myös sillä, että niistä erottaa heti, ettei niitä ei ole tarkoitettu lähetettäviksi.
Kovin kirjallinen teos on tämä Säädyllinen ainesosa. Se on osa viehätystä, siitä syntyy tyylikästä proosaa, kiehtovaa ajakuvaa ja tunnelmaa. Olen tyytyväinen, että pääsen todistamaan kahden erikoisen naisen käänteitä ja kohtaamista sekä arvoitusten jatkuvuutta.
”Sinun pitää valita, Saara. Kun katsot myöhemmin vuosien taakse elämääsi, niin tämä on se hetki. Se hetki, kun sinä et enää lukenut kirjoja vaan sinusta tulee nainen, josta voisi kirjoittaa kirjan.”
– – –
Leena Parkkinen
Säädyllinen ainesosa
Teos 2016
romaani
335 sivua.
Sain lainaksi bloggaajakaverilta.
Muissa blogeissa mm. lumoutunut Lumiomena, tekstiin tempautunut P.S. Rakastan kirjoja ja ihastuneesti ällistynyt Kulttuuri kukoistaa.
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 