Helmi Kekkosen romaanin Vieraat (Siltala 2016) nimi viehättää monimielisyydellään. Elokuun lopun kuumana päivänä Senja odottaa illallisvieraita. Jotkut vieraista ovat toivottuja tuttuja, jotkut eivät tule. Ja missä on Senjan mies, Lauri? Oleellista on, miten läheisetkin ovat toisilleen vieraita tai vieraantumassa.
He katsovat tosiaan, katsovat halki hiljaisen huoneen, kunnes Lauri liikahtaa, on aikeissa sanoa jotain, mutta pysyykin vaiti.
Senjan hermostuneisuudesta tarina alkaa, ja se jatkuu kutsuttujen episodein. Näin koko kuva muodostuu näkökulmista. Kuten yleensäkin pidän sirpalemaisesta rakenteesta ja siitä, että eri silmin tilanteista ja henkilöistä erottuu eri puolia. Kolmannen persoonan kerronta ei etäännytä henkilöistä vaan vie sisälle kuvattujen käytökseen ja ajatuksiin. Koen kerronnan utuisen ahdistuneisuuden rinnalla pisteliästä terävyyttä siinä, miten aikuiset henkilöt selitetään menneestä. Ihan loppuun suhtaudun ristiriitaisesti: toisaalta ajattelen, että se on tarpeeton, toisaalta se asemoi jatkuvuuteen.
Romaani kertoo ennen kaikkea vanhemmuudesta. Suurella osalla henkilöistä olisi ollut aikanaan syytä päästä lastensuojelun asiakkaaksi, vaan niin lapset kuin aikuiset ovat peitelleet laiminlyöntejä tai jaksamattomuutta. Nyt kaikki ovat aikuisia, jotakin vailla. Tavallaan Vieraat haukkaa ison palan perheproblematiikkaa, sillä siinä pureksitaan lapsettomuuden tuskaa, lapsiarjen raskautta, hyväksikäyttöä sekä erolapsuuden vaikutuksia.
Kuulostaako synkältä? Kieltämättä romaani väreilee murheellisuutta, myös jonkinlaisen katastrofin odotusta. Romaanin ainoa lapsi on nimetty Toivoksi, joten teen sellaisen johtopäätöksen, että toivoa on. Vastapainona on pari henkilöä, joissa tuntuu kuumailmapallon noste – tosin toisia maaduttavat pettymykset ja uusien pettymysten pelko.
Senja huokaisee, nousee ylös, ja samalla hetkellä iltapäivän kohinan leikkaa voimakas, matala tuhadus. Hän astuu avonaisen ikkunan äärelle ja näkee kaksi kuumailmapalloa pilvettömällä taivaalla, kattojen lähellä, liian lähellä. Tai mistä hän tiesi mikä oli liian lähellä ja mikä ei, ei hän tiedä kuumailmapalloista yhtään mitään, mutta hän ei tahdo niiden häilyvän tuolla tavalla vaativina yllään.
Hän sulkee ikkunan ja torjuu epämiellyttävät, sakeat aavistukset, kääntyy ja kohtaa Laurin.
Kekkonen osaa kuvata erityistilanteita. Mielessäni on latautunut erityislapsikuvaus Suojaton. Vieraalle antaisin epiteetin lasinhauras: särkyminen on yhtä lähellä kuin mahdollisuus pysyä kasassa. Ulkoisesti kirja on vuoden somin; myös Arja hienossa postuksessaan ihastelee Elina Warstan kansitaidetta.
– – –
Helmi Kekkonen
Vieraat
Siltala 2016
episodiromaani
195 sivua.
Sain lainaksi bloggaajaystävältä.
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 