Petri Tammisen romaani Musta vyö (Otava 2019) käy läpi minäkertojan vaihetta, jona isän musta nahkavyö lakkaa olemasta isän vyö ja on vain vyö. Se kestää vuodenkierron, eikä taida jäädä siihen.
”Isäni kykeni näköjään kuolemallaan hajottamaan paljon sellaistakin, jota en ollut tiennyt hänen pitäneen koossa.”
Isän kuolema sysää viisikymppisen Petri-nimisen kirjailijan setvimään isäsuhdetta ja oman elämän rajallisuutta. Hän jumittuu kuolema-ajatuksiin, etenkin pelkäämiseen vapautui paljon aikaa. Millekään muulle ei jää tilaa. Lähellä pysyy silti ymmärtävä Liisa-vaimo, kauempana yksinoloa harjoitteleva äiti ja etäällä aikuistuvat lapset.
”Miten tämä voi olla näin vaikeaa?
Pelkää että kuolee.
Pelkää ettei saa elää.
Mutta ei sitten elä. Vaan valittaa, että minä en viihdy. Hädin tuskin suostuu elämään.”
Tammisen romaanissa aikuisesta miehestä kasvaa poika, joka isättömänä etsii aikuisuuttaan. Siihen liittyy vanhempien näkeminen toisin kuin ennen, joten kertoja käsittää isästään enemmän ja muuta kuin isän eläessä. Myös aikuisuuden ja yksinäisyyden yhtymäkohdista on pohdintaa. Samalla hän möyrii omassa ominaislaadussaan: kiduttavaa itsetarkkailua, epävarmuutta hyväksytyksi tulemisesta, riittämättömyyttä, huolestunutta yritystä esittää tilanteisiin sopivaa miestä.
Romaani kulkee syvissä vesissä, vaikka kertoja hylkääkin hukuttautumishalunsa. Musta vyö kuvaa havainnollisesti, miten aika pysähtyy, tyhjenee, menettää merkityksensä ja kaikki jumittaa. Romaanin kerronnan selkeys vie koreilematta kokemukseen. Tamminen hioo mielenliikkeet, havainnot ja tapahtumat kieleksi, jossa lyhytvirkkeisyys ja melko niukka muoto kertoo määräänsä enemmän ja jossa ulkoinen on sisäistä. Lisäksi yksioikoisuudet kuten ”kuolema tappaa” ovatkin asioita, joiden totuus valkenee.
Konkreettiset tilanteet välittyvät riisuttuina, mutta joukkoon mahtuu aforistisuutta ja kielikuvallisuutta. Joskus takana luuraa kerrottua synkempi sävy, mutta monesti pilkahtaa tilanteen naurettava puoli, mikä irrottaa vapauttavaa naurua. Romaanissa on myös monia lempeitä hetkiä, esimerkiksi vaimon viisaat väliintulot sekä isän ja kertojan ääneen sanotut arvostustunnustukset.
Olen siinä määrin vaikuttunut romaanin kuvaustavasta, että siitä on vaikea irrota. Teksti vie väkisin hapuilemaan omaan sumuuni isän kuoleman jälkeen ja tunnistamaan irrallisen olotilan, jossa vieraantuu kaikesta, satunnaisesti onkin yhteydessä kaikkeen, pohtii jatkuvuutta ja rajallisuutta, yllättää itsensä näkemässä irrationaalisia merkkejä, vaikkei sellaisiin ole uskonut – ja pelkää elämää. (Silloin on voinut auttaa lohtukirja, Meriromaani.)
Musta vyö tuo jotain uutta Tammisen tuotantoon, avointa haurautta, vaikka tyyli on tunnistettavaa. Ja taitaa tallella olla ihmisen epävarma yhteys itseensä ja muihin, mutta on muutakin:
”Jolloin kuin kivi lampeen tipahtaa jostakin tajuntaani se tieto, että kaikki on samaa, minä ja multa ja maailmankaikkeus.”
– –
Petri Tamminen
Musta vyö
Otava 2019
romaani
175 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 