Andrea Abreun romaanin nimi Pilvipeitto (Siltala 2024) on osuva. Kymmenvuotiaalle minäkertojalle on moni asia vielä udun peitossa. Hänen kesänsä keikkuu lapsuuden ja teiniyden rajamailla, ja hänen omia rajojaan rikkoo kiihkeä ystävyys rouheaan Isoraan. Lapsen ääni kuuluu kerronnasta, vain jonkin kerran se lipsahtaa aikuismaisiin metaforiin:
”Mieleeni juolahti, että meidän naapuruston asukkaiden alakulo oli kuin pilvipeitto, sakea pilvi joka painoi niiden niskaa ja selkärangan ylänikamia telenovelan aikaan.”
Lapsen silmin näkyy välillä pilvien takaa tulivuori Teide, Teneriffan maamerkki. Kertoja asuu perheineen köyhälistöalueella, kaukana turistien hiekkarannoista. Romaani tarjoaa Kanarialla rampanneille kurkistusaukon paikallisoloihin. Kertoja on siivoojan tytär:
”Äiti sanoi että ulkkari-girit olivat hirveitä sikoja joille ei ollut siisteyttä opetettu ja ihmetteli eivätkö ne ikinä siivonneet kotonaan, mitä häh? Äiti sanoi että jos lomatalot olivat niiden jäljiltä sikolättejä, se ei ollut mitään hotellihuoneisiin verrattuna ja ihmetteli käyttäytyivätkö girit niin kotonaankin, sillä hotelleissa ne jättivät paskatahroja pöntön viereen ja väänsivät tortut roskikseen kuin saastaiset rakit, ja äiti siivosi niiden jälkiä hengitystä pidättäen ja oli sen jälkeen koko loppupäivän tosi huonolla tuulella.”
•
Nyt taustoitus on selvillä, joten siirryn siihen, mitä kirjan esittelyteksti kuvaa oivaltavasti tahmaiseksi. Lasten mielikuvat aikuisuudesta perustuvat vanhempien poissaoloon, telenoveloihin ja suorasukaisiin biisiteksteihin. Kertoja vielä tiedä, miten vauvat saavat alkunsa, mutta navanalusasiat kutkuttavat.
Yhdessä Isoran kanssa tutuksi tulevat kiihottava hinkutus ja kosteat pussaukset, ja barbileikitkin muuttuvat Isoran kanssa pornahtaviksi. Kertoja seuraa tietäväistä Isoraa kuin noiduttuna. Lumous purkautuu jopa välimerkittömään vuodatukseen:
”isoralla oli karvoja pimperossa ja joskus hän ajeli ne kaikki pois pyllyvakoon saakka ja sen jälkeen pyllyä kutitti isoran tukka oli musta paksu ja jäykkä kuin lomatalojen tekonurmi isoran tukka haisi gofiojauhoille paahdetuille manteleille tuoreille sämpylöille minä rauhoituin aina kun näin isoran samalla tavalla kuin jos puoli yhden aikaan kuulin lihapadan kiehuvan”
Isora vie kertojaa kaikkiaan kuin pässiä narussa myös vaaran paikkoihin. Kiihkeä ystävyys saa alttiiksi rikkoutua.
•
Kertoja rajaa maailmansa Isoraan ja kotikortteliin. Lukija pidetään samoissa rajoissa, ei auta rimpuilla kertojan näkökulmasta, vaikka saakin tehdä siitä tulkintoja lapsia ympäröivästä todellisuudesta. Kertoja havainnoi ja välittää lukijalle havaintonsa pääosin ruumiillisin tuntemuksin sen kummemmin erittelemättä, ja se on kerronnan kiinnostavuuden ydin.
•
Andrea Abreu: Pilvipeitto, suomentanut Sari Selander, Siltala 2024, 95 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 