Kirjablogit haastavat klassikoiden pariin 21. kerran. Haastetta kokoaa blogi Oksan hyllyltä. Olen ollut haastetta aikanaan pykäämässä ja osallistunut joka kerta.
Välillä sana ”klassikko” tuntuu kavahduttavan. Tausta-ajatus taitaa olla, että lähtökohtaisesti klassikko tarkoittaa pölyttyneen tylsää kirjaa. Ennakkoluulot sikseen! Niin nykykirjallisuudessa kuin vanhassakin kirjallisuudessa on monenlaista, sekä epäkiinnostavaa että elävää. Kannattaa käydä klassikkorajapinnalla (hah), josta voi löytää iloisia yllätyksiä. Omat klassikkohaasteyllätykseni listaan juttuni loppuun: on kannattanut kokeilla vanhan kirjamaailman teoksia.
•
Kysyin modernisti tekoälyltä, mikä on klassikkokirja. Sain vastaukseksi määreet ajattomuus, kulttuurinen merkitys, laadukas kieli ja tyyli sekä toistuva lukeminen ja tulkinta. Selvä. Nämä ominaisuudet toki ovat suhteellisia ja tulkinnanvaraisia. Lainaan vielä tekoälyä (Copilot):
”Klassikkokirja tarkoittaa teosta, joka on kestänyt ajan hammasta ja saanut laajaa arvostusta kulttuurissaan tai maailmalla. Se ei välttämättä ole vanha, mutta sillä on erityinen asema kirjallisuushistoriassa.”
Tuon tarkemmin klassikkoa tuskin pystyy määrittelemään, ja jäähän siihen avaruutta. Julkiset valinnat klassikoiksi vaihtelevat, sillä valitsijoiden näkökulmat ovat erilaisia. Painottuuko joku piirre tai tekijä klassikossa? Onko kyse kaanonkirjasta, jonka joku tietty (mies)joukko on määritellyt, vai mahtuuko mukaan marginaalikirjallisuudenlajin merkkiteos jne.?
•
Minä valitsin tälle kierroksella lanu-klassikkokirjailijan, Astrid Lindgrenin. Peppi teki vaikutuksen lapsena etenkin elokuvina ja tv-sarjana, mutta eniten innostuin Eemeli-kirjoista ja -tv-sarjasta. Ronja ryövärintytär viehätti vielä opiskeluaikoina. Lapsilleni luin aikanaan lindgrenejä ja hyvin upposivat.
Lukupiirini valitsi kesäkirjaksi Astrid Lindgrenin saturomaanin Mio, poikani Mio, ja nappasin ses samalla klassikkohaastekirjakseni. Sitä en ollut aiemmin lukenut. Todettakoon oitis tässä, että kirjapiirimme piti Lindgrenin luomasta satumaailmasta.
Mio ilmestyi Ruotsissa 1954 ja suomeksi 1955, ja se sopii mielestäni klassikoksi. Tyyli pitää kutinsa, kieli on varmaa ja tarinalla on merkitystä saturomaanitradition ylläpitäjänä. Se on sisällöltään ja teemoiltaan ajaton, vaikkakin sadun alku sijoittuu kirjan kirjoitusaikaan 1950-luvun alun pohjoismaiseen kaupunkimaisemaan sekä yhteiskunta- ja perherakenteeseen. Suomennoksessa on ympäristö muutettu Helsinkiin Liisankadun tienoille, mikä yllättäen toimii mainiosti.
•
Mio asuu kolkkojen kasvattivanhempien luona ja leikkii parhaan kaverin Pentin kanssa. Pentin kiva ydinperhe erottuu selvästi Mion kotioloista, joissa poika kokee olevansa alituiseen vääränlainen.
Sattuman oikusta Mio siirtyy fantasiamaailmaan, joka muistuttaa kaikkien kaltoinkohdeltujen lasten paratiisia, mutta silti siellä – kuten paratiiseihin kuuluu – lymyää vaara. Jokainen lukija saa tulkita tahollaan, kuvaako fantasiamaailma tuonpuoleista tai kuvaako vasta romaanin loppu sitä. Vai onko kyse lainkaan sellaisesta symboliikasta, vaan satu on niin kuin sadun tulee olla: toiveajattelua ja fantasiaa?
Fantasiamaailmassa asuu Mion oikea isä, kuningas, joka on odottanut puhdassydämistä poikaansa pelastamaan valtakunnan pahan ritarin uhasta. Juonenkulkuun kuuluu kauniita suvantoja, pelottavia käänteitä sekä hyvyyden ja pahuuden taistelua.
•
Lindgren hallitsee arkkityypit ja kierrättää niitä mainiosti elävästä kuvaten. Mielenkiintoinen sattumus on se, että Tolkienin Taru sormusten herrasta on ilmestynyt samana vuonna, ja kumpikin kirja tahollaan toistaa toisistaan riippumatta samaa: vain yksi voi pelastaa maailman, pelastajalla on tehtävää tukeva bestis, ja vaarallisella matkalla on ylitettävä pelottava autiomaa ja päästävä vaaralliselle vuorelle kukistamaan kaiken valtaava paha. Lingdrenin kompakti satu sopii satuikäisille toisin kuin Tolkienin lavean eeppinen fantasia uppoaa nuoriin ja aikuisiin.
Mio, poikani Mio tuntuu viehättävältä, vilpittömältä sadulta. Kenties se on sepitetty lohdutustarinaksi kirjailijalle itselleen tai hänen pojalleen, mutta hyvän tarinan tavoin se ei tarvitse taustatietoja vaan toimii sellaisenaan. Kyllä se vei maailmaansa ja osui satutarpeeseeni. Kelpo satuklassikko siis.
•
Astrid Lindgren: Mio, poikani Mio, suomentanut Kristiina Kivivuori 1955, WSOYn äänikirja 2018, lukija Jarmo Heikkinen, 3 tuntia 52 minuuttia. Kuuntelin BookBeatissa.
•
Klassikkohaastekirjani
Astrid Lindgren: Mio, poikani Mio (Klassikkohaaste 21)
Elsa Soini: Rouva johtaja (Klassikkohaaste 20)
Simone de Beauvoir: Erottamattomat (Klassikkohaaste 19)
Maria Jotuni: Huojuva talo (Klassikkohaaste 18)
Eeva Kilpi: Kesä ja keski-ikäinen nainen (Klassikkohaaste 17)
J- L. Runeberg: Hanna (Klassikkohaaste 16)
Ernest Hemingway: Ja aurinko nousee (Klassikkohaaste 15)
Anni Blomqvist: Tie Myrskyluodolle (Klassikkohaaste 14)
Volteri Kilpi: Alastalon salissa (Klassikkohaaste 13)
Aino Kallas: Lähtevien laivojen kaupunki (Klassikkohaaste 12)
Anton Tsehov: Vanhan ruhtinaan rakkaus (Klassikkohaaste 11)
Anne Frankin päiväkirja (Klassikkohaaste 10)
Halldór Kiljan Laxness: Salka Valka (Klassikkohaaste 9)
Minna Canth: Salakari (Klassikkohaaste 8)
Goethe: Faust (Klassikkohaaste 7)
Oiva Paloheimo: Tirlittan (Klassikkohaaste 6)
John Galsworthy: Omenapuu (Klassikkohaaste 5)
Anna Ahmatova: Valitut runot (Klassikkohaaste 4)
Jane Austen: Neito vanhassa linnassa (Klassikkohaaste 3)
William Shakespeare: Romeo ja Julia (Klassikkohaaste 2)
Mihail Bulgakov: Saatana saapuu Moskovaan (Klassikkohaaste 1)
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 