Aihearkisto: haaste

16 joulukuun, 2025 · 9:06 am

Jane Austen 250 v. & Gun Britt Sundström: Suhteista parhain

Jane Austenin romaanien lukeminen on minua säväyttänyt vuosien varrella. Kersti Juvan uusimmat suomennokset ovat hienoja. Alkukielellä en ole mestaria lukenut, vaikka myöhäisteininä ostin Lontoosta romaanin Pride and Prejudice.

Austenin romaanien terävä säätykuvaus viehättää yhä, ja vaikka moni henkilöhahmo äityy karikatyyrimäiseksi, ei voi olla ihailematta, miten mojovasti Austen käsittelee turhamaisuutta, pikkusieluisuutta ja oman edun tavoittelua. Joukossa on myös rakastettavia hahmoja ja tunteisiin vetoavuutta.

Austen on vaikuttanut merkittävästi romanttisen viihteen kaavaan: lupaava lemmenpari on selvillä aika alkuvaiheessa, mutta mutkia tulee matkaan ennen hääkellojen kilinää. Austen toteutti malliaan vivahteikkaasti – sellaisella älyllä ja taidolla, johon jälkipolvet harvoin yltävät.

•

Vuonna 1995 valmistuneen tv-sarjan Ylpeys ja ennakkoluulo olen nähnyt ainakin 10 kertaa, ja nyt odotan Netflixin uutuustuotantoa. Vähän kyllä säälittää jo etukäteen Jack Lowden, joka joutuu Mr. Darcyna täyttämään Colin Firthin säihkyvät ratsastussaappaat – muusta roolituksesta en huolta kanna. Tosin Lowden on kyllä vakuuttanut sarjassa Slow Horses…

On minulle muutkin Austen-filmatisoinnit maistuneet. Etenkin arvostan Emma Thompsonin käsikirjoittamaa Järki ja tunteet –elokuvaa (1995). Katsoin sen pari viikkoa sitten, ja monen vuoden tauon jälkeen minuun taas vetosi rahan ja rakkauden ristivedon kuvaus, myös tunteiden voimakkuuden luonnevaihtelut.

•

Ruotsalainen Gun Britt Sundström on kääntänyt Austenia äidinkielelleen. Austen myös mainitaan Sundströmin romaanissa Suhteista parhain (Tammi 2024/1979). Muuten ei romaanissa austenilaisuus juuri ole läsnä kuin järki ja tunne -vatvonnassa. Päähenkilö Martinasta saattaa kyllä löytyä ripaus itsetietoista ja härnäävää Elizabeth Bennetiä tai miksei myös jotain rippeitä Dashwoodin sisaruksista:

”Pitkä elämäni on mielestäni vähintäänkin opettanut ettei tunteilta kannata odottaa järjen valoa. Mutta vielä ei minulle ole valjennut miten tulisi menetellä, että saisi ne hallintaansa.”

•

Sundströmin romaani vaikutti ilmestyessään ruotsalaisiin, kun se käsitteli vapaita suhteita naisnäkökulmasta. Kolmihenkinen lukupiirini valitsi sen alkusyksyn kirjaksi, koska meitä kiinnosti sen tituleeraaminen moderniksi klassikoksi. Kaikkia meitä kolmea väsytti romaanin ylipitkä jaarittelu. On meillä ollut lukupiirikirjana myös Austenin Emma, joka kirvoitti hieman samoja tuntemuksia. Silti Austen virkisti (ainakin minua) enemmän kuin nykyklassikko Ruotsista.

Sundströmin romaanin alussa kiinnostaa tunnistettava ajankuva, pohjoismainen 1970-luku. Osuvin osuus löytyy kuitenkin kirjan viimeisestä 10 %:sta. Noin 90 %:a yksityiskohtaista suhdesepustelua päättyy luopumisen tuskaan ja eritoten yksinäisyyden kokemuksen kuvaukseen. Se vaikuttaa aidolta.

Suhteista parhain ei siten pääty avioliiton satamaan, ja avioliittokin on muuttunut Austenin hyvien naimakauppojen hamuamisen kulttuurista vapaaseen valintaan. Ihmisessä on tapahtunut muutoksia ja kirjallisissa konventioissa myös: suorasukainen seksuaalisuus on toisenlaista kuin Austenin väreilevä odotus. 

•

Siispä onnittelut yhä elävälle Austen-teksteille Jane Austenin 250-vuotissyntymäpäivänä! Muita kirjabloggaajien Austen-kokemuksia pääset lukemaan Tuulevin lukublogissa.

•

Gun Britt Sundström: Suhteista parhain, suomentanut Marja Aloparus, Tammi 2024 / 1979, 17 tuntia 28 minuuttia. Kuuntelin BookBeatissa.

3 kommenttia

Kategoria(t): Draama, haaste, Kirjallisuus, Kirjallisuuspohdintoja, Romaani

Avainsanat: ,

28 lokakuun, 2025 · 7:38 am

Marko Hautala: Kuokkamummo selkokielellä / Selkosyksy 2025

Lokakuun blogissani on käynnissä Selkosyksy 2025 -sarja. Lähinnä julkaisen juttuja alun perin selkokielelle kirjoitetuista kirjoista. Tässä jutussa esittelen kuitenkin kauhugenreen sopivan mukautuksen, sillä sitä lajia ei liiemmälti selkokirjallisuudessa ilmesty. Ja onhan viikon loppua kohti tuloillaan kekri, kansainvälisesti halloween.

Sanna-Leena Knuuttila on mukauttanut Marko Hautalan romaanin Kuokkamummo (Haamu 2025). Alkuteos on katkelmallinen, ja siinä on takaumia ja muuta selkeää rakennetta rikkovaa, joten mukautus helposti seurattavaksi selkokirjaksi on ollut selvä haaste. Rakenneratkaisuna on se, että kirja on jaettu kahteen osaan, joista kumpikin etenee kronologisesti.

Kuokkamummon ensimmäinen osa kertoo 1980-luvusta. Samuel ihastuu Juliaan, jolloin Samueliin ihastunut Maisa jää paitsioon. Romaanin nuoria pelottaa ja kiinnostaa saaren arvoituksellinen Bondorffin kartano. Paikasta kulkee huhuja kadonneista nuorista, ja kyllä keskeiset henkilöt joutuvat siellä tekemiseen kuokkaa kuljettavan, mustakielisen kalmanhajuisen naisen kanssa.

Romaanin toisessa osassa tapaamme taas Maisan mutta 2000-luvulla. Maisa kohtaa teinejä, jotka jatkavat urbaania legendaa Kuokkamummosta. Siihen liittyvät salaisuudet paljastavat joutuvat vaikeuksiin, ja Maisa selvittää, mitä on tapahtunut kadonneelle Sagalille. Paljon muuta en tohdi paljastaa.

•

Arvoituksellinen, tummanpuhuva tunnelma on säilynyt selkomukautuksessa tehokkaasti. Juoni kulkee sutjakkaasti, ja tapahtumat rytmittyvät mainiosti niin, että kauhukohtaukset kohauttavat. Joukossa on sopivasti selittämötöntä ja selityksiä kylmiä väreitä herättäville hetkille.

Kuvitus tarjoaa lisäsävyjä, joskin kyllä jo teksti jättää lukijan mieleen visuaalisia mielikuvia. Sisäkannen irralliset hampaat purevat heti lukijaa, johdattelevat tunnelmaan, ja erikoiskehu kirjan mainiosta neliömuodosta.

Selkokieli toimii sujuvasti. Joitain pitkiä rivityksiä pohdin, mutta niihin tuskin lukijat kiinnittäävät huomiota. Mainiosti selkomukautuksessa säilyvät tarinan ja henkilöiden särmät. Henkilökuvauksessa kiinnostavaa on se, että mustanpuhuvan tarinan päähenkilöt eivät juuri ole mustavalkoisia. Joten: selkokauhua nuorille ja aikuisille, olkaa hyvät!

•

Marko Hautala: Kuokkamummo, selkomukautus Sanna-Leena Knuuttila, Haamu 2025, 163 sivua. Sain kirjan kustantajalta.

Tämä on kirja-arvio, ei mainos.

4 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Kauhu, Kirjallisuus, Romaani, Selkokirja, selkotekijä

Avainsanat: ,

25 lokakuun, 2025 · 11:05 am

Kolme nuortenkirjaa – Selkosyksy 2025

Selkosyksy 2025 -juttusarjani tässä postauksessa kokoan kimppaan nuortenkirjoja. Pohdin poimintojani yhdistäviä tekijöitä.

Nuortenkirjoissa käsitellään usein ongelmia – se on tavallista myös selkokielisissä nuortenkirjoissa. Tässä jutussa on yksi mukautus, Katri Alatalon romaanin Kesäkuu on mukauttanut Riikka Tuohimetsä. Esittelen myös alun perin selkokieliset kirjat: Edith Arkon Samira/Ninni ja Marja-Leena Tiaisen Lumi ja Leo.

Ongelmakeskeisillä nuortenkirjoilla on aikansa ja paikkansa. Yläkoululainen lukija kokee ongelmia tutuiksi, saa vertaiskokemuksia ja tukea. Nuortenkirjoille on lisäksi ominaista, että toivoa on ja toivoa tarjotaan – niin myös näissä kolmessa nuortenkirjassa.

•

Selvästi ajassamme liikkuu aiheita, joita kirjailijat nappaavat samanaikaisesti, niinpä myös esittelyyn valikoituneessa kolmikossa on yhteisiä aineksia. Kaikissa on kaksi henkilöä, joihin tarina keskittyy. Tärkeää on henkilöiden ystävyys ja yhdistävät kokemukset. Yksi kirjoista osoittaa, että ystävyys voi kestää vain yhden yön, ja sillä on silti merkitystä. 

Kolmikko-otannassani käsitellään nuorten vaikeaa suhdetta vanhempiin: luottamuksen ja kontaktin karkaaminen vaivaa nuoria. Kahta kirjaa yhdistää veljen kuolema, mikä on jättänyt syvän trauman. Kahta kirjaa yhdistää lisäksi nuoren masennus ja itsemurha-ajatukset. Kahdessa kirjassa toinen keskushenkilöistä on muu kuin syntyperäinen suomalainen, ja mukana on siihen liittyviä kysymyksiä, mutta myös se, että kumpikin on koulussa kympin tyttöjä eikä se varjele ongelmilta.

•

Kukin kirja käsittelee omaehtoisesti aiheitaan niin, että kirjat ovat täsmäiskuja etenkin ysiluokkalaisille. Koulu vaikuttaa nuorten elämään, joka on sakeanaan myös muuta pulmallista. Löydän kolmikkokirjasta myös omaa, uutta nuortenromaaniani viistävää: Vihreä on hyvä väri -selkokirjassa ysiluokkalainen pohtii ammattikoulun alavalintaa, ja se on myös teemana Arkon Samirassa. Tiaisen Lumi ja Leo esittelee sinitukkaisen tytön, kun taas oman romaanini Sara sekoittaa tavallisuuttaan vihreällä tukalla. Lumia ja Saraa yhdistää myös se, että he asuvat kaksin isänsä kanssa.

Lumi ja Leo on kerrottu  kahden kertojan vuorottelulla kuten oma romaanini, jotta tulee tapahtumiin kaksi näkökulmaa, ja Arkon romaanin kääntökirjamaisuus tarjoaa lukijoille myös kaksi näkökulmaa. Oma romaanini on tietoisesti rakennettu niin, että siinä painopiste ponkaisee ongelmista muihin teemoihin – vähän vastapainona ongelmiin keskittyviin nuortenkirjoihin – vaan ainahan kaunokirja rakentuu jollain tavoin pulmien käsittelystä.

Seuraavassa lyhyet esittelyt kolmesta nuortenkirjasta.

Katri Alatalo: Kesäkuu, selkomukautus Riikka Tuohimetsä

Kesäkuu-romaanin (Hertta 2025) kertoja Juli joutuu kesäleirille maaseutumaisemiin. Julin provosoiva ja äkkipikainen käytös on vaikuttanut siihen, että hän ei tule toimeen muiden kanssa; lisäksi taustalla vaikuttavat koulukiusaaminen, ADHD ja surematon suru veljen kuolemasta, eikä suhde äitiinkään ole kasvua tukevaa.

Juli karkaa leiriltä, ja matkaan mukaan lähtee Bao, Kiinasta adoptoitu, masentunut kympin tyttö. Kahden erilaisen tytön kohtaamisen jännite kantaa hienosti juonta ja tunnelmaa. Kirjassa on yllätyksiä ja omaperäisen kohottava loppu.

Riikka Tuohimetsä on mukauttanut romaanista vetävän, luistavan ja kompaktin kokonaisuuden. Julin persoonan äkkivääryys välittyy hienosti, ja mukana on mukavasti tilannekomiikkaa, jolla on sija kirjan nuoria painavien ongelmien rinnalla. Nuorten puhekieli taipuu uskottavasti selkokieleksi: kuvaus on elävää ja sujuvaa. Onnittelut Riikka Tuohimetsälle myös siitä, että hän on saanut tänä vuonna Seesam-tunnustuspalkinnon selkokirjallisuuden edistämisestä!

•

Katri Alatalo: Kesäkuu, selkomukautus Riikka Tuohimetsä, Hertta 2025, 103 sivua. Sain kirjan kustantajalta. Tämä on kirja-arvio, ei mainos.

Edith Arkko: Samira/Ninni

Edith Arkko sai Punni-palkinnon edeltävästä kääntökirjasta Aurora/Eino (Hertta 2024), ja Samira/Ninni jatkaa samaa, kerronnallisesti toimivaa linjaa. Taitavasti samat tapahtuvat taipuvat kahden kertojan kuvauksiksi niin, että niissä on luonnolliset yhtäläisyydet mutta kiinnostavat näkökulmaerot.

Samira on ysiluokkalainen ensimmäisen polven maahanmuuttaja, joka menestyy erinomaisesti koulussa. Häntä painaa vanhempien toive lukiosta, sillä hän itse haluaa opiskella ammattikoulussa kosmetologiksi. Myös opo painostaa lukioon. (Opo olisi kyllä voinut ohjata myös välimuotoon, kaksoistutkintoon.)

Samira tutustuu ilmaisutaidon tunneilla Ninniin ja varovaisesti he ystävystyvät ja avautuvat ongelmistaan. Samirasta on suuri tuki Ninnille, joka masentuu ja ahdistuu vanhempien avioerosta ja huonoista väleistä. Ninni ahdistus alkaa vaikuttaa joka tilanteessa ja vie itsetuhoisiin ajatuksiin. Romaani tuuppaa tapahtumia kauniisti eteenpäin niin, että toivottomuuteen löytyy apu ystävästä ja ystävän avusta oikeanlainen taho auttaa eteenpäin. Lisäksi kirjan lopuissa on vinkit auttajatahoista.

Arkko kirjoittaa joustavaa puhekielen tyylistä selkokieltä, joka sopii yläkoululaisille, jotka eivät ole välttämättä tottuneita kirjan lukijoita. Heillä ei ehkä ole kielellisiä vaikeuksia, mutta he hyötyvät selkokielestä, joka on melko lähellä yleiskieltä mutta luettavuudeltaan helpompaa kuin yleiskieli. Usein selkokirjat ovat alle 150-sivuisia, mutta Arkko tarjoaa samassa kirjassa kaksi noin 150-sivuista kirjaa. Se on aika rohkeaa mutta perusteltua: vetävistä tarinoista lukija haluaa lukea kummatkin puolet. Lukuinto kasvaa!

•

Edith Arkko: Samira/Ninni, Hertta 2025, 149 sivua + 159 sivua. Sain kirjan kustantajalta. Tämä on kirja-arvio, ei mainos.

Marja-Leena Tianen: Lumi ja Leo

Marja-Leena Tianen on konkarikirjoittaja, ja hänen selkokielensä on tarkkaa ja joustavaa. Sujuva selkokieli saattaa juonen ja tarinan matkaan niin, että sitä on helppo seurata ja samalla kirjan henkilöt tulevat tutuiksi ja ottavat otteeseensa. Lumi ja Leo (Avain 2025) on kirjoitettu siten, että nuoret kertovat vuorotellen minämuodossa. Siten kertojien ajatukset ja tunteet välittyvät mutkitta. 

Lumin vanhemmat ovat eronneet, koska Lumin äiti on päihdeongelmainen. Isän luona on turvallista, mutta Lumiin vaikuttaa suhde epäluotettavaan äitiin, ja hän joutuu ongelmiin hyväuskoisuutensa vuoksi.

Tapahtumat käynnistyvät siitä, kun nuoret tapaavat rippileirillä. Leo suree päihteisiin kuollutta veljeään, kun taas Lumia piinaa äidin päihde-elämä. Mutkien kautta nuoret tutustuvat toisiinsa, löytävät yhdistäviä asioita, ja kenties ilmassa on ihastustakin. Tiainen punoo viehättävän kokonaisuuden arjen elämisestä, jossa on monenlaisia sävyjä.

•

Marja-Leena Tianen: Lumi ja Leo,  Avain 2025, 148 sivua. Lainasin kirjan kirjastosta.

2 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus, Selkokirja, selkotekijä

Avainsanat: , ,

13 lokakuun, 2025 · 7:29 am

Titta Kemppainen: Sotalotan kivi / Selkosyksy 2025

Lokakuun ajan blogissani on käynnissä Selkosyksy 2025 -sarja. Lähinnä julkaisen juttuja alunperin selkokielelle kirjoitetuista kirjoista. Nyt on vuorossa Titta Kemppaisen romaani Sotalotan kivi.

Aiemmin sota-ajasta on kirjoittanut Sanna-Leena Knuuttila selkoromaanisarjassaan, jossa sotaa käsitellään kotirintamalta. Kemppaisen romaani kertoo lotan äänellä sota-ajasta: kirjan kertoja Elli lähtee rintamalle ja myöhemmin osallistuu ilmavalvontaan Kuopiossa. Kirja ei kuvaa taisteluita mutta tilanteita, joissa myös lotta kohtaa sodan vaarallisuuden.

Elli on luonteikas minäkertoja. Päähenkilön persoona välittyy hienosti: lukija saa otteen omapäisestä, rohkeasta ja toimeliaasta nuoresta naisesta. Minäkertojana hän paljastaa myös pelkojaan. Hän tiputtelee harkiten, pitkin matkaan murheitaan, joten lukija saa sopivasti tiedonmuruja ja kiinnittymiskohtia. 

Sotalotan kivi on myös rakkaustarina. Naapurin Niilo on Ellistä kiinnostunut, mutta Ellin kiinnostus suuntautuu muualle. Romaani kuvaa luontevasti kahden naisen rakkauden syttymistä ja suhteen mutkallisuutta.

•

Titta Kemppaisen kirja on mainio esimerkki alunperin selkokielelle kirjoittamisen tärkeydestä. Aihevalinta tarjoaa uutta, koska kirjailija valitsee oman luovan prosessin myötä sisältöä ja teemoja. Tapahtumat ja henkilökuvaus saavat sellaisen tilan, joka sopii kirjailijan intentioihin ja ilmaisutapaan selkokielen rajoissa.

Kirjailijan valitsema selkokieli on vaikeimmasta päästä, sillä sanojen ja virkkeiden rakenteissa on monesti perusselkokieltä hankalampaa kieliainesta. Jostain syystä myös dialogien johtolauseet ovat poikkeuksellisesti aina puheenvuorojen jälkeen. Näin toki voi olla, sillä selkokirjojen lukijoita on monenlaisia. Kaikkiaan kirja sopii kuitenkin helppolukuiseksi.

Romaanin tarinankuljetus on sujuvaa ja kuvaus eloisaa. Sotalotan kivi sopii hyvin yläkouluun valottamaan sota-ajan haasteita, ja se sopii samasta syystä myös toisen asteen opiskelijoille ja aikuisille. Sotateema on ajassamme valitettavan ajankohtainen, ja siksi Sotalotan kivi sopii monesta syystä tähän aikaan.

•

Titta Kemppainen: Sotalotan kivi, Avain 2025, 133 sivua. Sain kirjan kustantajalta. Tämä on kirja-arviointi, ei mainos.

2 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus, Listaus, Romaani, Selkokirja, selkotekijä

Avainsanat:

6 lokakuun, 2025 · 5:46 am

Silja Vuorikuru: Nelosten tanssit / Selkosyksy 2025

Syys-lokakuun blogissani on käynnissä Selkosyksy 2025 -sarja. Lähinnä julkaisen juttuja alun perin selkokielelle kirjoitetuista kirjoista. Tässä jutussa esittelen Silja Vuorikurun lastenromaanin Nelosten tanssit (Avain 2025).

Kymmenvuotiaiden kohokohta on monella paikkakunnalla itsenäisyyspäivän tanssit koulussa ja kunnan juhlatilassa. Vuorikuru kerrassaan ihastuttavasti tarttuu tähän säpinään ja läikyntään, jota huipputapahtuma aiheuttaa lapsissa.

Romaanin päähenkilö on Aada, mutta moni muukin hänen luokaltaan tulee kirjassa tutuksi. Hienosti Aadan pohdinnat lomittuvat tapahtumakerrontaan. Esimerkiksi Aada kyseenalaistaa totuttuja kaavoja ja pohtii kysymyksiä, miksi tytön täytyisi tansseissa olla lyhyempiä kuin poikien, miksi pitäisi pukeutua tietyllä tavalla ja miksi ylipäätään kaikkien pitäisi olla samanlaisia.

•

Kirjassa on siten moniarvoisuuden opetuksia, mutta Vuorikuru lomittaa sanoman nätisti osaksi tilanteita. Aadan luokkalaisten touhut ja tokaisut kulkevat pääjuonessa luontevasti kuten myös kasvattavat merkitykset. Eloisa lapsijoukko tuntuu uskottavalta, ja minua ilahduttaa kiltteys ja huomaavaisuus, jota lapsista löytyy. Ystävyysteema loistaa kirjassa kauniisti myös säröt ymmärtäen.

Samalla kaikki ”hömppä” asuista, kampauksista ja muusta hulinasta saa ansaitsemansa osan. Suuren tapahtuman aiheuttamat tunteet jännityksestä iloon ja yhteisöllisyyteen välittyvät aitoina. Tilanteita käsitellään kirjassa niin, että tyttöjen lisäksi tarttumapintaa riittää myös pojille ja mahdollisille muunsukupuolisille.

Siispä Nelosten tanssit olkoon kouluikäisten romaani, jonka joka kunta voisi ostaa nelosluokkalaisille syyslukukauden alkuun. Vuorikurun kirja hienosti osoittaa, että selkokielen helppous ei vie mitään pois vetävältä tarinalta, joka on sisällöltään täsmäisku lukijoille, jota aihe koskettaa. Kirjan sävykäs selkokieli kantaa aiheen komeasti.

•

Silja Vuorikuru: Nelosten tanssit, Avain 2025, 96 sivua. Sain kirjan kustantajalta.

Lue lisää Selkosyksy 2025 -juttusarjasta.

2 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus, Lasten- ja nuortenkirjat, Listaus, Selkokirja, selkotekijä

Avainsanat:

31 heinäkuun, 2025 · 6:30 am

Astrid Lindgren: Mio, poikani Mio & Klassikkohaaste 21

Kirjablogit haastavat klassikoiden pariin 21. kerran. Haastetta kokoaa blogi Oksan hyllyltä. Olen ollut haastetta aikanaan pykäämässä ja osallistunut joka kerta.

Välillä sana ”klassikko” tuntuu kavahduttavan. Tausta-ajatus taitaa olla, että lähtökohtaisesti klassikko tarkoittaa pölyttyneen tylsää kirjaa. Ennakkoluulot sikseen! Niin nykykirjallisuudessa kuin vanhassakin kirjallisuudessa on monenlaista, sekä epäkiinnostavaa että elävää. Kannattaa käydä klassikkorajapinnalla (hah), josta voi löytää iloisia yllätyksiä. Omat klassikkohaasteyllätykseni listaan juttuni loppuun: on kannattanut kokeilla vanhan kirjamaailman teoksia.

•

Kysyin modernisti tekoälyltä, mikä on klassikkokirja. Sain vastaukseksi määreet ajattomuus, kulttuurinen merkitys, laadukas kieli ja tyyli sekä toistuva lukeminen ja tulkinta. Selvä. Nämä ominaisuudet toki ovat suhteellisia ja tulkinnanvaraisia. Lainaan vielä tekoälyä (Copilot):

”Klassikkokirja tarkoittaa teosta, joka on kestänyt ajan hammasta ja saanut laajaa arvostusta kulttuurissaan tai maailmalla. Se ei välttämättä ole vanha, mutta sillä on erityinen asema kirjallisuushistoriassa.”

Tuon tarkemmin klassikkoa tuskin pystyy määrittelemään, ja jäähän siihen avaruutta. Julkiset valinnat klassikoiksi vaihtelevat, sillä valitsijoiden näkökulmat ovat erilaisia. Painottuuko joku piirre tai tekijä klassikossa? Onko kyse kaanonkirjasta, jonka joku tietty (mies)joukko on määritellyt, vai mahtuuko mukaan marginaalikirjallisuudenlajin merkkiteos jne.?

•

Minä valitsin tälle kierroksella lanu-klassikkokirjailijan, Astrid Lindgrenin. Peppi teki vaikutuksen lapsena etenkin elokuvina ja tv-sarjana, mutta eniten innostuin Eemeli-kirjoista ja -tv-sarjasta. Ronja ryövärintytär viehätti vielä opiskeluaikoina. Lapsilleni luin aikanaan lindgrenejä ja hyvin upposivat.

Lukupiirini valitsi kesäkirjaksi Astrid Lindgrenin saturomaanin Mio, poikani Mio, ja nappasin ses samalla klassikkohaastekirjakseni. Sitä en ollut aiemmin lukenut. Todettakoon oitis tässä, että kirjapiirimme piti Lindgrenin luomasta satumaailmasta.

Mio ilmestyi Ruotsissa 1954 ja suomeksi 1955, ja se sopii mielestäni klassikoksi. Tyyli pitää kutinsa, kieli on varmaa ja tarinalla on merkitystä saturomaanitradition ylläpitäjänä. Se on sisällöltään ja teemoiltaan ajaton, vaikkakin sadun alku sijoittuu kirjan kirjoitusaikaan 1950-luvun alun pohjoismaiseen kaupunkimaisemaan sekä yhteiskunta- ja perherakenteeseen. Suomennoksessa on ympäristö muutettu Helsinkiin Liisankadun tienoille, mikä yllättäen toimii mainiosti.

•

Mio asuu kolkkojen kasvattivanhempien luona ja leikkii parhaan kaverin Pentin kanssa. Pentin kiva ydinperhe erottuu selvästi Mion kotioloista, joissa poika kokee olevansa alituiseen vääränlainen. 

Sattuman oikusta Mio siirtyy fantasiamaailmaan, joka muistuttaa kaikkien kaltoinkohdeltujen lasten paratiisia, mutta silti siellä – kuten paratiiseihin kuuluu – lymyää vaara. Jokainen lukija saa tulkita tahollaan, kuvaako fantasiamaailma tuonpuoleista tai kuvaako vasta romaanin loppu sitä. Vai onko kyse lainkaan sellaisesta symboliikasta, vaan satu on niin kuin sadun tulee olla: toiveajattelua ja fantasiaa?

Fantasiamaailmassa asuu Mion oikea isä, kuningas, joka on odottanut puhdassydämistä poikaansa pelastamaan valtakunnan pahan ritarin uhasta. Juonenkulkuun kuuluu kauniita suvantoja, pelottavia käänteitä sekä hyvyyden ja pahuuden taistelua.

•

Lindgren hallitsee arkkityypit ja kierrättää niitä mainiosti elävästä kuvaten. Mielenkiintoinen sattumus on se, että Tolkienin Taru sormusten herrasta on ilmestynyt samana vuonna, ja kumpikin kirja tahollaan toistaa toisistaan riippumatta samaa: vain yksi voi pelastaa maailman, pelastajalla on tehtävää tukeva bestis, ja vaarallisella matkalla on ylitettävä pelottava autiomaa ja päästävä vaaralliselle vuorelle kukistamaan kaiken valtaava paha. Lingdrenin kompakti satu sopii satuikäisille toisin kuin Tolkienin lavean eeppinen fantasia uppoaa nuoriin ja aikuisiin. 

Mio, poikani Mio tuntuu viehättävältä, vilpittömältä sadulta. Kenties se on sepitetty lohdutustarinaksi kirjailijalle itselleen tai hänen pojalleen, mutta hyvän tarinan tavoin se ei tarvitse taustatietoja vaan toimii sellaisenaan. Kyllä se vei maailmaansa ja osui satutarpeeseeni. Kelpo satuklassikko siis.

•

Astrid Lindgren: Mio, poikani Mio, suomentanut Kristiina Kivivuori 1955, WSOYn äänikirja 2018, lukija Jarmo Heikkinen, 3 tuntia 52 minuuttia. Kuuntelin BookBeatissa.

•

Klassikkohaastekirjani

Astrid Lindgren: Mio, poikani Mio (Klassikkohaaste 21)

Elsa Soini: Rouva johtaja (Klassikkohaaste 20)

Simone de Beauvoir: Erottamattomat (Klassikkohaaste 19)

Maria Jotuni: Huojuva talo (Klassikkohaaste 18)

Eeva Kilpi: Kesä ja keski-ikäinen nainen (Klassikkohaaste 17)

J- L. Runeberg: Hanna (Klassikkohaaste 16)

Ernest Hemingway: Ja aurinko nousee (Klassikkohaaste 15)

Anni Blomqvist: Tie Myrskyluodolle (Klassikkohaaste 14)

Volteri Kilpi: Alastalon salissa (Klassikkohaaste 13)

Aino Kallas: Lähtevien laivojen kaupunki (Klassikkohaaste 12)

Anton Tsehov: Vanhan ruhtinaan rakkaus (Klassikkohaaste 11)

Anne Frankin päiväkirja (Klassikkohaaste 10)
Halldór Kiljan Laxness: Salka Valka (Klassikkohaaste 9)
Minna Canth: Salakari (Klassikkohaaste 8)
Goethe: Faust (Klassikkohaaste 7)
Oiva Paloheimo: Tirlittan (Klassikkohaaste 6)
John Galsworthy: Omenapuu (Klassikkohaaste 5)
Anna Ahmatova: Valitut runot (Klassikkohaaste 4)
Jane Austen: Neito vanhassa linnassa (Klassikkohaaste 3)
William Shakespeare: Romeo ja Julia (Klassikkohaaste 2)
Mihail Bulgakov: Saatana saapuu Moskovaan (Klassikkohaaste 1)

6 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus, Lasten- ja nuortenkirjat

Avainsanat:

24 heinäkuun, 2025 · 9:00 am

Naistenviikkoni 2025: koonti

Naistenviikon kirjavalikoimani syntyi sattumalta. Toisia täsmäsin nimipäiviin sopivasti, toiset kirjat olivata minulle ”must”-luettavaa, jonka varasin kesälomalleni, ja monet poimin sattumalta mukaan.

Kesäinen naistenviikkohaaste on sopivan rento. Naisnäkökulma johdattelee minua valinnoissani. Kaikki kirjailijat ovat naisoletettuja, ja kirjoissa monilajisesti käsitellään naisen asemaa perheessä ja yhteiskunnassa. Valikoimaan mahtuu viihdettä ja vakavaa.

Koko naistenviikkohaasteen kokoaa Tuulevin lukublogi. Tässä on minun viikkoni yhteenveto juttulinkkeineen:

18.7. Chimamanda Ngozi Adichie: Unelmia 

Kansainvälistä laatuproosaa, henkilövetoinen lukuromaani

19.7. Liz Nugent: Särmikäs Sally Diamond  & Patricia G. Bertényi: Rikoksista pahin

Jännityskirjallisuuden epätavallista laitaa, särmäistä näkökulmaa naisiin kohdistuvasta väkivallasta

20.7. Ulla Rask: Blanka, Itämeren tytär & U. M. Susimetsä: Hämeen linnan Kerttuli

Kotimaisesta historiallisesta romaanista kaksi esimerkkiä, kummatkin 1600-luvun alkupuolen elämästä

21.7. Johanna-nimivariaatioiden teemalla:

Jenny Erpenbeck: Kairos 

Johanna Elomaa: Rosalisa 

Jenna Kostet: Sinisiipisten saari 

Romaaneja meiltä ja muualta moneen makuun: tyylikästä saksalaista, tunteikasta suomalaista ja kepeää kotimaista.

22.7. Emily St. John Mandel: Rauhallisuuden meri

Scifiä tätä aikaa ja arkea virkistämään, aiheena aikamatkailu.

23.7. Soili Pohjalainen: Perätilassa 

Harvinaista herkkukaunokirjallisuutta, jossa kevyt, raskas, hauska ja vakava sekoittuvat.

24.7. Krista Launonen: Kuvankauniit ja kuolleet 

Naistenviikkoni tietokirjaosuus, joskin tieto ja henkilökohtainen sekoittuvat.

Onnittelut työstänne, kirjailijat! Onnittelut lukijoille siitä, että luette!

Onnittelut lisäksi naistenviikon inspiroijille:

  • Riikka (18.7.)
  • Sari, Saara, Sara, Salla, Salli ja Sarita (19.7.)
  • Marketta, Maarit, Reetta, Reeta, Maaret ja Margareeta (20.7.)
  • Johanna, Hanna, Jenni, Jenna, Jonna, Hannele, Hanne ja Joanna (21.7.)
  • Leena, Matleena, Leeni ja Lenita (22.7.)
  • Olga ja Oili (23.7.)
  • Kristiina, Tiina, Kirsti, Kirsi, Krista, Kiia ja Tinja (24.7.)

1 kommentti

Kategoria(t): Asiaproosa, Äänikirja, Dekkari, haaste, Kirjallisuus, Kirjallisuuspohdintoja, Listaus, Naistenviikko, Romaani, Tietokirja

Avainsanat:

24 heinäkuun, 2025 · 6:24 am

Krista Launonen: Kuvankauniit ja kuolleet

Kristat ja muut Kristiinan johdannaiset: hyvää nimipäivää naistenviikon päätteeksi! Merkkipäiväänne olen valinnut Krista Launosen kirjan Kuvankauniit ja kuolleet (Deadline Kustannus 2025). Se saattaa juhlaan ja arkeen langettaa varjon johtuen siitä, että jos olet nuori, kaunis ja viattoman oloinen valkoinen tyttö tai nainen, olet potentiaalinen ideaaliuhri.

Launonen esittelee ja pohtii kirjassaan, miten media ja taide käsittelee henkirikosten naisuhreja.  Tilastollisesti miehet joutuvat useimmiten uhriksi, mutta mediassa on perinteisesti tilaa saaneet naisuhrit, jotka ovat nuoria ja kauniita, taustaltaan puhtoisia ja valkoisia. Launonen on valinnut tietokirjaansa muutaman esimerkin pääosin selvittämättömistä tapauksista, joista suomalaisille tutuin on 1950-luvulla suohaudasta löydetty Kyllikki. Launonen haluaa myös murtaa sitä, että vain valkoinen, viaton neito kiinnostaa yleisöä ja poliisia, ja siksi mukana tarkastelussa on musta prostituoitu ja transnainen.

•

Ideaaliuhrien tarkastelun Launonen aloittaa Seineen hukkuneesta pariisilaisesta Annesta, jonka kipsattua kuolinnaamiokuvaa myytiin 1880-luvulla. Sellainen löytyy jopa Akseli Gallen Kallelan kotimuseosta. Annen avulla kirjassa tuodaan esille etenkin 1800-luvun taide, jossa hekumoitiin raukeilla naiskuvilla. Ideaaliuhriin liittyy runsaasti seksualisoitua sukupuolittumista. 

”Arjessa naisten fyysistä kyvyttömyyttä, sairaalloista olemusta ja haurautta ihailtiin. Avuttomassa asemassa oleva nainen tarvitsi pelastajan, miehen. Lopulta ihailu meni äärimmäisyyksiin ja kuolleesta naisesta muotoutui paras ja kaunein nainen. Kuolema nähtiin uhrauksena. Kuollut alaston nainen on mahdollisimman avuton ja passiivinen, joten hänestä fantasioitiin ja häntä himottiin. Kuollut nainen ei pystynyt uhkaamaan miehen asemaa.”

•

Anne-tutkimukset tekevät kuitenkin kirjailijalle tepposet, ja se on hienosti hyödynnetty kirjan rakenteellisissa ratkaisuissa: Annella kirja alkaa ja loppuu niin, että Anne-yllätykset saadaan kurottua kasaan. Pikantti yksityiskohta on, että salaperäisen Annen kasvokuva on ollut esikuva ensiapukurssien Anne-nukelle.

Launonen yhdistää tietokirjassa esseemäisesti faktoja, tutkimukseensa kuuluvien vaiheiden dokumentointia matkoineen, arkistoineen ja museoineen sekä omakohtaista. Kirjailijan parantumaton sairaus varjostaa häntä, ja lisäksi kirjan löytöretki ideaaliuhreihin sisältää kirjailijan nuoruusmuistoja, jolloin hän olisi voinut olla ideaaliuhri, etenkin Lontoon opiskeluvuodet korostuvat. Avoin henkilökohtaisuus tuo kirjaan jutustelevaa tunnelmaa. Jotkut kirjailijan tulkinnat tuntuvat liian lennokkailta, mutta hänellä on kaikki vapaus sellaisia esittää.

•

Launonen sivuaa kirjassaan viihdeteollisuutta, joka hyödyntää ideaaliuhreja ja selvittämättömiä rikoksia:

”Ideaaliuhrien suosioon liittyy se, että rikokset ja katoamiset ovat usein mysteerejä. Podcasteissa, kirjoissa, artikkeleissa ja sosiaalisessa mediassa pohditaan, minne nuori nainen katosi tai kuka hänet tappoi. Mysteerit ovat aina kiehtoneet ihmisiä. Selvittämätön rikos rassaa mieltä. Syntyy tarve ratkaista mysteeri ja tietää, mitä tapahtui, kuka tekijä oli ja mikä oli hänen motiivinsa. Kun murha on yhä ratkaisematta, se motivoi kaivamaan esiin uusia johtolankoja, penkomaan vanhoja arkistoja ja spekuloimaan. Onhan mahdollista vielä ratkaista mysteeri.”

Itse en ole kiinnostunut tippaakaan true crimestä, jonka menestystä hieman ihmettelen, mutta toisaalta minulla ei ole sellaiseen varaa: luen melko paljon dekkareita sekä katson tv:n rikossarjoja. Kyllähän niissä(kin) on melko yliedustettuna nuori nainen, usein valkoihoinen ja myös monesti seksuaalisen hyväksikäytön uhri. Siksikin Launosen kirja toimii pysäyttävänä sivutuotteena rikosviihteen kuluttajille: pistää miettimään todellisuuden ja fiktion suhdetta, rajoja ja taustoja.

Välillä minua puistattaa rikosten viihteellistäminen, ja pidän dekkaritaukoja. Ymmärrän, miten tosielämän väkivaltarikokset ovat äärimmäisen kaukana ajanvietteestä – nehän tuhoavat uhrin lisäksi laajalti lähipiirin elämän. Silti tapan aikaani rikosviihteen seurassa, haen arkeen etäännytettyä fiktiojännitystä (ks. naistenviikkopostaukseni 19.7.) Launosen kirja saa pohtimaan sitä.

•

Krista Launonen: Kuvankauniit ja kuolleet. Näin luotiin täydellinen uhri, Deadline Kustannus oy 2025. Osin luin (154 sivua), osin kuuntelin (7 tuntia 18 minuuttia, lukija Henna-Maija Alitalo) BookBeatissa.

1 kommentti

Kategoria(t): Asiaproosa, Elämäkerta, haaste, Kirjallisuus, Naistenviikko, Tietokirja

Avainsanat:

23 heinäkuun, 2025 · 6:23 am

Soili Pohjalainen: Perätilassa

” – Lapselle kuusi, äidille kymmenen pistettä!

Niin lääkäri huutaa salissa. Näin minä kuvittelen. Lääkäri on koulutettu ihminen, auktoriteetti. On sanomatta selvää, että hän on mies.

Minä sain kuusi pistettä.

Meidän täytyy peruuttaa ajassa taaksepäin.”

Käynnistin juttuni Soili Pohjalaisen romaanin Perätilassa (Atena 2025) alkukappaleella. Siinä syntyvät sekä rosoisenraikkaan perheromaanin kertoja että yksi perheen lentävistä lauseista. Ja mikä tekee perheestä perheen ihmisten lisäksi? No, lauseet, jotka ovat syntyneet jossain merkittävässä tilanteessa ja joita toistetaan, kun palautetaan tunneyhteys, muistutetaan yhteisestä jaettavasta ja liimataan perheenjäseniä tilannekomiikalla.

Kuuntelin Pirjo Heikkilän lukeman Perätilassa, enkä voinut jättää sitä kesken. Kirjan lyhyys sopi ahmintaan, ja kyllä kompaktius on eduksi koko kirjalle: napakka, iskevä tyyli tehoaa. Ja tärkeintä: sisältö viehättää – naurattaa ja vähän itkettääkin.

•

Ja jopas konstailematon ydinperhekuvaus pirskahtelee ja ydinperhe porskuttaa polvesta toiseen! Kertojan vanhemmat kulkevat yhä yksissä, ja äiti jaksaa vielä viksata itseään; kertoja on kimpassa aikuisten lastensa isän kanssa, ja kertojan tytär vakiintuu varhain ja odottaa esikoistaan. Kertojan mielessä käväisevät lisäksi usein omat isovanhemmat.

Kertojasta on tulossa isoäiti, ja jatkuvuuden ihme välittyy kirjaan – myös tyttären ennakoitu perätilasynnystys. Kirja etenee näennäisen kronologisesti mutta poukkoilee ilmavasti muistoissa ja tulevaisuuden peloissa. Kertoja kahlaa perhevaiheita, nappaa sieltä maukasta naposteltavaa kaikille jaettavaksi. Ja tämä lähelle nähty – kenties ihan autofiktio – on kertojalle myös keino selättää kirjoituskammo.

•

Romaani on viihdyttävä ja terävä tutkinta perhesuhteista ja tunnetaakoista. Vaikka kirja ei tunkeudu syvällisyyksiin, siinä psykologis-pedagoginen pohjavire pulputtaa pintaan kuplia siitä, mitä edeltävät polvet siirtävät jälkikasvulle ja miten ne voi poksauttaa. Kertojan huoli ja hyörintä omien virheiden vatvonnassa on samastuttavaa, ja jopa kadehdittavaa on se, miten luontevasti se siirtyy kaunokirjallisuudeksi.

Kerta kaikkiaan Perätilassa kuuluu naistenviikoille ja sopii kaikille viikoille.

•

Soili Pohjalainen: Perätilassa, Otava 2025, äänikirjana 4 tuntia 49 minuuttia, lukijana Pirjo Heikkilä. Kuuntelin BookBeatissa.

1 kommentti

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus, Naistenviikko, Romaani

Avainsanat:

21 heinäkuun, 2025 · 6:21 am

Naistenviikolla 2025: Kairos, Rosalisa ja Sinisiipisten saari

Keskikesäiseen tapaan tänään 21.7. on monen naisen nimipäivä, siis onnittelut Johanna, Hanna, Jenni (ja Jenny), Jenna, Jonna, Hannele, Hanne ja Joanna! Näitä etunimiä löytyy myös monilta kirjailijoilta. 

Kolmen kirjailijan valinta tämänpäiväiseen postaukseen perustuu yksinomaan siihen, miten kaunokirjallisuus on moninaista ja vaihtelevaa. Esittelyiden kolme romaania voivat sopia sekalukijan valikoimaan tai jakaa lukijakuntaa makumieltymysten suhteen, sillä tarjolla on saksalaista vakavaa proosaa, tunnekylläinen romaani ja kotimaisen historiallisen romaanisarjan aloitusosa.

Jenny Erpenbeck: Kairos

Jenny Erpenbeckin romaanin Kairos (Tammi 2025) alussa selviää, että romaanin nimi juontaa juurensa antiikin onnellisten hetkien jumalaan. Ernbeckin romaani tuottaa laatuproosan lukijoille onnellisuuden hetkiä siten, että kirjan tylyntiukan kerronnan taitoa alkaa arvostaa, siten se onnellistaa. Sen sijaan romaanin henkilöiden onnellisuuden hetket ja niiden kääntöpuolet saavat kaipaamaan tätä nimettyä antiikin hiipparia, Kairosta.

Itäberliiniläiset Katharina ja Hans rakastuvat silmäiltyään toisiaan bussissa. Hans lähentelee jo iältään kuuttakymppiä, mutta Katharina on täyttänyt vasta 19 vuotta. Hans on naimisissa ja teinipojan isä, mutta se ei estä muutaman vuoden kestävän suhteen syntymistä ja kypsymistä. 

Romaani tallentaa suhteen vaiheet äärimmäisen tarkoin yksityiskohdin kuitenkin niin, että kerronnassa säilyy ilmaa. Näkökulmia ei osoitella, kun ne vaihtuvat, eikä dialogia tallenneta suoraan. Kerronnassa toimii etäännytys, joka oudosti onnistuu vaikuttaa tehokkaammin, kuin jos kuvatuissa tilanteissa ryvettäisiin tuntemuksissa. Kielen tarkkuus lähettää täsmäiskuja, joiden sirpaleet alkavat jäytää lukijaa.
Romaani kuvaa viiltävästi vallankäyttöä suhteessa ja valtiotasoisesti.

Romaaniin vaikuttaa ajankohta: 1980- ja 1990-lukujen taite tarkoittaa itäblogin hajoimista ja Saksan yhdistymistä. Harvoin olen lukenut saksalaista romaania, joissa eleettömästi natsi- ja kommunismimenneisyydet kietoutuvat henkilöihin muurin murtumisen alla ja miten DDR:n hajoaminen koskee henkilökohtaisesti – koskee kaikin tavoin. Monisärmäistä, sanoisin.

Päähenkilöiden suhteen eteneminen sadistiseksi tunnustamisen, painostamisen ja taipumisen karuselliksi on kuin stasilaista toimintaa privaattitasolla. Vakuttavaa, harkittua – viileää ja polttavaa yhtäaikaisesti.


•
Jenny Erpenbeck: Kairos, suomentanut Jukka-Pekka Pajunen, Tammi 2025, 366 sivua. Sain kirjan kaverilta.

Johanna Elomaa: Rosalisa


Ihan kuin Johanna Elomaan romaani Rosalisa (Otava 2025) olisi tähdätty kansainvälisille viihdemarkkinoille, sillä siinä Gotlannin ja Cronwallin ikiaikaisilla kalliojyrkänteillä tuodaan tunnelmiin dramatiikkaa, salaparäisyyttä ja myös romantiikkaa. Lisäksi Töölöön keskittyvä Helsinki saa sijansa juonessa, joissa tunnepuolella sattuu ja tapahtuu. 

Juonen tiivistän siten, että hentoinen, aikuinen nainen Siru kärsii sydänsairaudesta ja saa aivokuolleelta naiselta elämänsä pelastuksen, sydämen. Siru saa elinaikaa vain niin, että joku toinen kuolee, ja se sysää Sirun ns. syviin vesiin. Sirun hämmennystä lisäävät oudot näyt, unet ja tuntemukset, joten juoni kovertaa realismiin yliluonnollisuuksia solujen muistista. Siruun siirtyy sydämen myötä sydämenluovuttajan Alisan elämä, jota Siru selvittää salapoliisin tavoin.

Uskon tunteellisiin arvioituksiin tykästyneiden tempautuvan juonen mukaan. Itse en ollut otollisessa mielentilassa, enkä saanut itseäni uskomaan siirtosydämen menneen elämän taakkaan ja juonikuvion sattumiin, mutta kirja sopi sadepäivän ratoksi.


•
Johanna Elomaa: Rosalisa, Otava 2025, 360 sivua. Kustantaja lähetti arvostelukappaleen.

Jenna Kostet: Sinisiipisten saari


Kesäkepeään sopii Jenna Kostetin Sinisiipisten saari (Aula & Co 2025), kun tavoitteena on pieni todellisuuspakoinen lukurupeama. 1930-luvun alun Turkuun sijoitettu romaani vie tietyllä tapaan viattomuuden aikaan, vaikka oikeistoradikalismi ja rotuopit vaikuttavat porvarispiirien salonkikeskusteluihin ja käytökseen. Romaani tarkastelee tuon ajan ilmapiirin hengessä nuorten naisten paikkaa ja mahdollisuuksia vaikuttaa elämäänsä.

Sukulaisten armoilla elävä Aina Ahlgren yllättää kaikki katoamalla eli pestautumalla perhostutkijan assistentiksi saaristoon. Tähän juonikehikkoon mahtuu sukulaissuhteita, hyönteistutkijoiden yhteisön kesäelämää ja Ainan identiteettikriisi, jossa lojaliteetti riitelee omien intressien ja sydämen äänen kesken. Romanssiakin lukija saa ounastella, sillä Ainaa alkaa kiinnostella mies, joka hautoo monen naistenviihteen teoksista tuttua dilemmaa, eli miestä painaa synkkä salaisuus.

Sadanvuodentakainen Turku ja saariston kimmeltävä kesä tallentuvat mukavasti kirjaan. Kevyen kerronnan alla viriää naisasia- ja yhteiskuntakysymyksiä, mutta fokus pysyy vähitellen vahvistuvan Ainan kokemuksessa ja valinnoissa. Sarjan aloitus tuntuu pohjustukselta mutta kasvattaa odotuksia, mihin Ahlgrenin nuoret naiset alkavat suuntautua. Kuinka pitkälle he pääsevät suvun päivällispöydistä omille poluilleen? Trilogiaa pukkaa!


•
Jenna Kostet: Sinisiipisten saari. Osa 1 – Ahlgrenin suvun nuoret naiset, Aula & Co. 2025, 185 s. eKirjana. Luin BookBeatissa.

1 kommentti

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus, Naistenviikko, Romaani

Avainsanat: , ,

20 heinäkuun, 2025 · 6:20 am

U. M. Susimetsä: Hämeen linnan Kerttuli & vähän Ulla Raskin Blankasta

Kesääni sulostuttavat ”tavallisten” romaanien ohella dekkarit ja historialliset romaanit. Historiallisuus tarkoittaa aikoja ennen lähivuosikymmeniä, ja eritoten viehättää aikamatka vuosisatojen taa.

Monesti historiallisia romaaneja ryydittää romantiikka, ja jostain syystä siihen liittyy helposti vähättelyä. Loksautettiinhan aikanaan Kaari Utriokin rouvaspornon ja -viihteen lokeroon. Kumma kyllä romaanitaide usein pöyhii rakkauden teemoja, eikä miesten kirjoittamat rakkausromaanit muinaisilta ajoilta saa moista leimaa. Esimerkiksi Mika Waltarin romaaneissa miespäähenkilöt säntäilevät kuin päättömät kanat rakkautensa perässä, ja – kaikella kunnioituksella – ei historiamestarin naiskuva oikein enää kestä päivänvaloa.

•

Viime vuosina Suomessa on ilmestynyt naiskirjailijoiden monia päteviä historiallisia romaaneita, joissa näkyy nykyajan emansipaatio menneisiin aikoihin saatettuna. Romanssit ja kuuma seksi kuuluvat asiaan myös. Toiset teokset ovat viihteellisempiä kuin toiset.

Keväällä minut iloisesti yllätti Ulla Raskin Blanka, Itämeren tytär (WSOY 2025), jossa on uskottava historiallinen kehys 1600-luvun alkupuolelta osana Blankan kasvutarinaa. Naisen asema porvarispiireissä huipentuu kauppatavarana, jolloin rakkaus jää toissijaiseksi, kun suvun jatkaminen ja varallisuuden kerryttäminen painottuvat.

Raskin romaanin tallinnalainen Blanka naitetaan erinäisten vaiheiden jälkeen lyypekkiläiselle kauppiaalle, mutta morsmaikuin merimatka sulhon luo tekee merirosvomutkan. Merirosvoilu kenties menee romaanissa överiksi, mutta virkistävästi muuten juoni yllättää ja välttää ennalta arvattavuuden. Pisteitä ropisee naistenvälisestä solidaarisuudesta ja naimakaupan laatuvaihtelun sävykkyydestä.

•

•

U. M. Susimetsä on kirjailijanimi, jonka takana kirjoittavat aviopari Ulla ja Marko Susimetsä. Heidän historiallinen viihdetomaaninsa Hämeen linnan Kerttuli käynnistyy vuodesta 1612 ja jatkuu parisen seuraavaa vuotta. Tapahtumat sijoittuvat Hämeen linnaan ja sen seutuville. Romaanissa käväistään myös Hattulan kirkossa noin 100 vuotta Anneli Kannon Rottien pyhymys -tapahtumien jälkeen.

Ei ole ihan helppo vetää rajaa, mikä on viihdettä ja mikä ei.  Jo totesin rakkaden sopivan vallitsevana teemana kaikenlaiseen kirjallisuuteen, mutta kenties viihteen tunnistaa parhaiten siitä, että teemojen moninaisuus jää kapeaksi ja sivuhenkilöt tyypeiksi. Hämeen linnan Kerttuli –romaanissa rakkaus polttaa nivusissa ja ylittää säätyeroja, mutta niiden vastapainona kytevät vallanhalu ja kateus. Pahat ovat turhan vivahteettomia pahoja, hyvät ajattelevaisia ja oikeamielisiä.

Päähenkilö Kerttuli häärää Hämeen linnassa fatabuuripiikana, ja sitä ennen hän on kokenut kovia kuninkaan miesten ryöstötoimien vuoksi. Usko ja luotto Ruotsin kuninkaan miehiin ei ole suuri, mutta linnaan saapuva vapaaherra Karl Ulvhufvud muuttaa kaiken. Verevä lempi leiskuu, heinänkorret ja untuvapatjan höyhenet pöllyävät. Salasuhdetta säätyeron lisäksi uhkaavat Jumalan sana, hyvät tavat, pahantahtoinen palvelija ja juonitteleva vallasnainen.

Historiallinen tausta tuntuu vakuuttavalta, ja ajan henki huokuu töistä, tavoista, asenteista ja asuinoloista. Valtakunnan tilanne tulee tiettäväksi Karlin sotakokemuksin ja kuninkaan Kustaa II Adolfin määräyksin. Hämäläisen kansan ominaispiirteet näkyvät melko oletuksenomaisina, mutta virkistävästi kansanuskon rippeet elävät Hämeen kansassa. Esimerkiksi helatulet polttavat kuumina, ja Kerttulin keinot hallita elämää uskomiskeinoin on sopiva kansanuskomauste tarinaan. Viihdyin.

•

Ulla Rask: Blanka, Itämeren tytär, WSOY 2025, 375 sivua. Sain kirjan kustantajalta.

U. M. Susimetsä: Hämeen linnan Kerttuli, Karisto 2025, 446 sivua. Sain kustantajalta ennakkokappaleen.

1 kommentti

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus, Naistenviikko, Romaani

Avainsanat: ,

19 heinäkuun, 2025 · 6:19 am

Liz Nugent: Särmikäs Sally Diamond & Patricia G. Bertényi: Rikoksista pahin.

Vaihtelua jännäreiden perustyyliin saa irlantilaisen Liz Nugentin romaanista Särmikäs Sally Diamond. Siinä rikosasetelmia käännellään asentoihin, jotka yllättävät. Myös tyyli tuulettaa trillerigenreä. Siispä leuhuttelen sillä naistenviikon dekkari-ilmaa, ja uussuunnilta puhaltelevaa tuulta saa alleen myös Patricia G. Bertényin jännäri Rikoksista pahin.

Liz Nugent: Särmikäs Sally Diamond

Särmikäs Sally Diamond (Sitruuna 2025) käynnistyy, kun päähenkilö Sally Diamond polttaa isänsä ruumiin roskana. Selviää, että nelikymppinen Sally olettaa isänsä toivoneen niin; selviää myös, että Sally on lapsena adoptoitu psykiatriperheeseen ja hänen taustansa traumaattisuus on johtanut sosiaaliseen rajoittuneisuuteen.

Mainitsin jo Liz Nugentin loihtiman tuulettavan, psykologisesti purevan tyylin. Siinä yhdistyy tilannekomiikka ja rikollisten tekojen kauheus. Omalaatuisesti tilannekomiikka ei vesitä rikollisten tekojen tuhoavuutta vaan toimii inhimillisenä selviytymiskeinona – lukijalle. Eivät tilannehuumoriväläykset peitä äärimmäistä julmuutta, josta romaani pohjimmiltaan kertoo. Pääteema on perusluottamuksen menetys. Sallyn yritykset tavoittaa luottoa muihin ihmisiin kouraisevat kirjan loppuun asti. 

Sosiaalinen taidottomuus saa lukijan Sallyn puolelle, sillä Sallyn vilpittömyys viehättää. Sally sanoo, mitä ajattelee, ja saa aikaan törmäyksiä – välillä myös lämpöä ja iloa. Sallyn toiminta paljastaa henkilöistä hyvä ja huonoja puolia, lisäksi sekä-että-inhimillisyyttä ja silkkaa pahuutta, sillä sitä on.

Juoni rakentuu lähinnä Sallyn nykyhetkestä ja taustasta sekä toisen kertojan muistoista Sallyn äidistä lapsikaappauksen uhrina, myös kaappaajasta. Ne osuudet ovat rankkaa luettavaa: väkivalta ja manipulointi satuttavat. Romaani kertoo myös psykologisesti siitä, minkälainen valta vanhemmilla on, ja aika lohduttomaksi voi vetää sekä kirjan biologisen isän kuin adoptioisän rooli lapsen kehityksen muovaajina. Kauheaa, kuitenkin terävästi kerrottuna kiinnostava lajissaan.

•

Liz Nugent: Särmikäs Sally Diamond, suomentanut Veli-Matti Murtovaara, Sitruuna 2025, 261 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.

Patricia G. Bertényi: Rikoksista pahin

Miksi jännityskirjoissa möyritään niin paljon tyttöihin ja naisiin kohdistuvassa väkivallassa? Miehet joutuvat eniten rikosten uhreiksi, mutta väkivalta tyttöjä ja naisia kohtaan on silti rakenteellista. Miksi se myy viihteenä? Krista Launosen Kuvankauniit ja kuolleet -kirjassa etsitään osaltaan vastauksia kysymyksiini, ja kirjoitan kirjasta naistenviikon päättöpostauksessani 24.7. 

Yhä useimmin dekkareissa on alettu ottaa kantaa naisten kokemaan väkivaltaan. Martta Kaukosen sarjaa (postaus päätösosasta Poissa) on tituleerattu ensimmäiseksi suomalaiseksi feministiseksi jännäriksi, jossa naisiin kohdistunut väkivalta kostetaan naisnäkökulmasta. Taitavaa ja sanoisinko jopa sävykästä on Patricia G. Bertényin jännityskerronta. Hänen Osasto C1-sarjansa yhdistää sairaala- ja jännitysromaania feministisellä kärjellä, etten sanoisi ihan intersektionaalisesti. 

Romaanissa Rikoksista pahin (Tammi 2025) etsitään naisia vaanivaa, kylmän psykopaattista sarjamurhaajaa. Minun suosikkijännäreihini eivät mielenvikaiset sarjaveriteot kuulu, mutta tässä jännärissä on sen voittavaa ainesta. Naisiin kotona kohdistuva väkivalta on myös aiheena, ja lisäksi julkituodaan ylipäätään rakenteellinen vinouma tyttöjen ja naisten väkivaltauhasta. Jälkimmäisen sanottaa meetoo-henkeen romaanin poptähti. 

Jännäristä löytyy siis sisältöä naisen asemasta, myös työpaikkahierarkiasta. Romaanihenkilöiden moninainen seksuaalinen ja sukupuoli-identiteetti tarjotaan sellaisina kuin ne ovat, ei korosteta eikä vähätellä. Jos joitain kaikuja ulkopuolisten ennakkoluuloista kumiseekin, henkilöt ovat sinuja itsensä kanssa ja heillä on tukijoukkoja. Virkistävää, tähdellistä.

Juoni käynnistyy niin, että teho-osastolle tuodaan hoidettavaksi vakavan pahoinpitelyn uhri, yksi osaston hoitajista. Uhrin ystävä Dan(iela) ryhtyy omahoitajaksi. Syyllisyys ihmissuhteista riivaa Dania, ja osaston siivooja Janka seuraa tilannetta sivusta – kuulee, näkee ja päättelee kaiken, lisäksi hän löytää sarjamurhaajaviitteet – ja uteliaisuuttaan selvittelee rikosten johtolankoja, jolloin mielessä liikkuvat palaset loksahtelevat paikoilleen.

Berténey ehkä turhan paljon viivähtelee sairaalan ammattikielessä ja hoitoyksityiskohdissa mutta tekee sen uskottavasti. Hän saa myös Aboan (melkein suur)kaupungin uskottavaksi kuten myös päähenkilönsä kaikkine ekstremepiirteineen. Kuusikymppinen, lonkkavaivainen laitosapulainen Janka Vitéz nousee oitis yhdeksi suosikkidekkarihahmokseni kuten myös Jankan eläköitynyt, jäyhä patologiystäväkin.

Jankan hahmo saakoon meidät kaikki kiemurtelemaan häpeästä, sillä miten helposti vanheneva nainen, siivoojan habitus ja puheen ulkomainen korostus tekee monille sellaisesta ihmisestä näkymättömän ja vähätaitoisen. Janka on kaikkea muuta. Romaanissa on myös muita tasoja vähemmistöistä, integraatiosta ja perhesuhteista. Siispä suosittelen tätä turkulaisjännitystä ja siihen ujutettua muuta sisältöä – on vetävästi kirjoitettu.

•

Patricia G. Bertényi: Rikoksista pahin, Tammi 2025, 11 tuntia 37 minuuttia, lukijana Satu Paavola. Kuuntelin BookBeatissa.

2 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, haaste, Kirjallisuus, Naistenviikko

Avainsanat: ,

18 heinäkuun, 2025 · 6:18 am

Chimamanda Ngozi Adichie: Unelmia

Toukokuussa Chimamanda Ngozi Adichie vieraili Helsinki Lit -tapahtumassa ja kertoi romaanistaan Unelmia (Tammi 2025). Tätä romaania ennen hänellä venyi tauko, jolloin romaaneja ei ilmestynyt. Siihen vaikutti kirjailijan äidin kuolema. Lavalla kirjailija säteili arvonsa tuntevana daamina. 

Käynnistän vuoden 2025 kirjasomen naistenviikon Unelmilla. Postailen päivittäin lajista toiseen, mutta enää en vedä haastetta vaan sen 11. kierroksella juttuja kokoaa Tuulevin lukublogi.

•

Unelmia ei varsinaisesti ole romaani kirjailijan äidistä, vaikka aihe vaikutti kirjailijaan. Adichie avaa taustoja kirjan loppusanoissa, eritoten taustavaikuttajasta, sinnittelevästä surusta. Romaanissa sijan saavat lähivuosien tapahtumat kuten korona ja siihen liittyvät harhaluulot ja odottamattomat kuolemat. Toinen vaikuttava tapahtumasarja on kirjaan ollut kansainvälisen valuuttarahaston pääjohtajan raiskaussyyte. Adichie käsittelee raiskaukseen liittyvien raskaiden rattaiden hinkkausta yhden romaanihenkilön kannalta.

•

Romani rakentuu neljän naisen näkökulmiin. Kaikki heistä on afrikkalaistaustaisia, pääosin nigerialaisia, mutta miljöönä toimii lähinnä amerikkalaiset suurkaupungit. Neljällä naisella on erilaiset siteet toisiinsa, lisäksi heidän lähipiirissään on muita naisia, miehiäkin. 

Näkökulmat kumpuavat pääasiassa yläluokkaisesta elämänpiiristä. Chiamaka on vauraan perheen matkakirjailija, joka kirjassa kelailee miessuhteitaan. Tyly Omelogor on Chiamakan serkku, menestynyt pankkialalla mutta haluaa vaihtaa väitöstutkijaksi ja latelee blogissaan tuimia totuuksia miehille. Chiamakan ystävä Zikora menestyy lakialallaan mutta onnelliselta vaikuttava parisuhde kääntyy päälaelleen. Näitä kolmea yhdistää samnatyyppinen tausta ja hyväosaisuus, kun taas Chiamakan taloudenhoitaja, kiltiksi kasvatettu Kadiatou joutuu kokemaan seksuaalisen hyväksikäytön kurimuksen.

Naisten elämäntarinoista koostuu luistava lukuromaani. Se saa pohtimaan kasvuympäristön ja kulttuuriperinnön vaikutusta elämään ja sen kolhuista selviämiseen. Romaani käsittelee lähiyhteisöjä ja ystävyyttä. Ystävyys ja auttaminen korostuvat ja ovat kestävämpää rakkautta ja tyytyväisyyttä tuottavampaa kuin heterosuhteet.

” ’Eikö ystävyydessä ole kyse juuri siitä, että haluaa toisen hyväksynnän?’ Oloni oli hitusen teennäinen. Ystävyyteen pitäisi kuulua etuliitteitä, loppuliitteitä, vivahteita.”

•

Ajatuksia minussa herättävät romaanin päähenkilöiden äidit ja vanhemmat sukulaisnaiset, jotka yksiviivaisesti jatkavat kulttuurisia perinteitä, osa myös tyttöjen ympärileikkausta. Vanhempien naisten suhtautuminen tuntuu kovin päällekäyvältä ja eriarvoistavalta. Romaanin kuvaamat perinteet osoittavat patriarkaattia palvelevia piirteitä. 

Esimerkiksi avioliiton solmimisen sosiaalinen paine näkyy ja tuntuu kaikissa kirjan naisissa. Monikaan naisista ei romaanin mittaan aviosatamaan purjehdi, mutta erilaisten heterosuhteiden kokemuksia kyllä kertyy. Pitkälti naiset ja miehet näyttävät tulevan vastakkaisista maailmoista, kuluneesti naiset Venuksesta ja miehet Marsista  – ovat he sitten juuriltaan Afrikasta, Amerikasta tai Euroopasta.

Vanhempi polvi (muutkin) hellivät myös stereotypioita muista kansoista, ja onkin valaisevaa länsimaisena valkoisena havahtua siihen, että Nigeria ei ole joku yhtenäinen mustien valtio jossain kaukaisessa Afrikassa vaan lukuisten kansojen sulatusuuni, jossa kansanosat luokittelevat toisaan ja eroavat toisistaan jyrkästikin.

•

Kerronnaltaan Unelmia johdattelee lukijaa varmaotteisesti naisesta toiseen ja heidän yhteisiin hetkiinsä. Jokainen näkökulmahenkilö erottuu omaksi persoonakseen eikä kukaan ole yksioikoinen tai vain muutaman piirteen tyypittely. Hyvin myös vaihtelevat tunnelmat kepeydestä raskaaseen.

Paksu romaani osoittautuu nopealukuiseksi. Pysyn kuitenkin kumman etäällä henkilöistä ja eksyskelen tarinoiden sivupoluilla. Aiempien Adichien romaanien vaikuttavaa kolahtamista ei kuulu, mutta silti luin kirjan mieluusti. Vahvoja jälkitunnelmia ei romaani minuun jättänyt, mutta kiinnostavaa on, miten avoimeksi se jää – romaani antaa lukijalle tilaa. Unelmia on siten mainio naistenviikkokirja monien naiskohtaloiden kuvaajana.

•

Chimamanda Ngozi Adichie: Unelmia, suomentanut Christina Sandu, Otava 2025, 534 sivua. Ostin kirjan.

1 kommentti

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus, Naistenviikko, Romaani

Avainsanat:

15 kesäkuun, 2025 · 7:44 am

Kaksi kotimaista dekkariviikolle: Verijäljet & Valhe

Dekkariviikko on päättymässä. Viikon aikana luin kokosin kotimaista jännitysromaania, joten tarjoan niistä viikon kunniaksi lyhyet makupalat. Kumpikin on sarjansa kolmas kirja. Kolmas kerta toden sanoo?

Tiina Martikainen: Verijäljet

Poliisikoira Ruutin ja emäntänsä Miran vaiheet Lohjan seudulla ovat ehtineet kolmanteen osaan. Sarjan juju lienee tarkan poliisikoiratoiminnan kuvauksen lisäksi Miran lukkiutuneessa tunne-elämäässä. Jälkimmäinen pitää yllä privaattijännitystä. Menneisyyden traumatisoivat kokemukset  vaikuttavat Miran orastavaan suhteeseen, johon sitoutuminen ottaa koville. Verijäljet (Otava 2025) vie luottamuspulateeman äärimmilleen romaanin rikosjuonessa.

Sammattilaisesta retkikeskuksesta löytyy naisen ruumis ja jatkoa seuraa. Mira kollegoineen joutuu sarjamurhaajajahtiin. Romaanin tehokeinona toimii rakenne, jossa risteilee eri näkökulmia: murhaajan lyhyet aatokset siellä täällä kirjaa, yhden kaapatun uhrin kokemuskatkelmat ja aikaa vastaan taistelevien poliisien selvitysponnistelut bonuksena Miran suhdetilanne.

Martikainen tekee vakaata dekkarityötä, ja kerronnan varmuus vakuuttaa. Poliisien puurtaminen näyttäytyy uskottavana, ja eri tutkintalinjat valottuvat hyvin. Kuulustelu- ja keskustelutilanteet kuvataan elävästi, ja dialogi etenee sujuvasti. Myös miesvaltaisen työyhteisön hegemoniaa välähtää mielenkiintoisesti ja uskottavasti. 

Jos ihmettelen Miran mustavalkoisuutta miessuhteessaan, siinäpä ihmettelen: kyllä Mira saa olla patoutunut Mira – niin hän hahmottuu omanlaisekseen koirakaveri-ihmiseksi. Ja jännitys, sitä oli! Jälleen menneisyyden möröt vaikuttivat nykyisyydessä, ja syy pohjustuu kovin kipeäksi. Loppuyllätykseen sisältyy kokemuksia, jotka vaikuttivat rikollisen täysnyrjähdykseen.

•

Tiina Martikainen: Verijäljet, Otava 2025, 227 sivua; osittain kuunelin, 9 tuntia, 29 minuuttia, lukijana Armi Toivanen. Käytin BookBeatia.

Kaisu Tuokko: Valhe

Kaisu Tuokon sarjan keskushenkilönä on kristiinankaupunkilainen toimittaja Eevi Manner, joka on aiemmissa osissa sotkeutunut rikostapauksiin. Eeville ne ovat osoittautuneet mullistaviksi, sillä Vaasasta rikoksia on tullut tutkimaan entinen nuoruudenrakkaus Mats. Kunkin kirjan rikostapauksen lisäksi lukija saa seurata, miten vanha suola janottaa.

Kolmannessa osassa Valhe (Otava 2025) tilanne on uusi: Eevillä on kauan odotettu vauva miehensä kanssa, ja Mats on palannut vaimonsa luo. Vanha tunne polttaa kuitenkin kumpaakin ja tuo heidät taas kohtaamaan toisensa, kun Kristiinankaupungin kirkon portailta löytyy verijäämiä. 

Kenties lukija saa jännittää, kuka on Eevin lapsen isä, mutta varsinainen jännärin aihe on kirkkopihan tapaus, joka on kummallinen: ruumista ei löydy. Silti tutkintakoneisto on täydessä käynnissä.

Romaani näyttää arjen ja tunteiden ristiriitoja. Eevi Manner -sarja on tuonut genreen herkkyyttä, joka kolmannessa osassa on kääntyä itseään vastaan. Eevin tunnepuoli on viedä koko tilan, ja edellisen kirjan tavoin nytkin kytee muun mukana ystävä-case, jota Eevi pähkäilee. 

Jälleen vaikutin rikoksiin löytyy menneisyydestä. Jännitys ei juuri pääse käyntiin, mutta kirjan rikososuus kertoo karun totuudellista kieltä ihmisestä, joka lajina käyttää hyväksi muita, myös läheisiä, kun siihen tilaisuus tulee.

Turhaa toistoa ja selittelemistä soisin karsisittavan. Kenties kyse on kustannustoimittajan työtapaturmasta.

•

Kaisi Tuokko: Valhe, Otava 2025, 270 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.

1 kommentti

Kategoria(t): Dekkari, Dekkariputki, haaste, Kirjallisuus

Avainsanat: ,

13 kesäkuun, 2025 · 11:19 am

Hanni Maula: Vintagea ja veritekoja

Hanni Maula käyttää cosy-jännärinsä Vintagea ja veritekoja (Karisto 2025) loppukiitoksissa ilmaisua pastissi ja mainitsee Ellen Griffithsin, Richard Osmanin ja Kate Atkinsonin. Maulan esikoisteos ei mielestäni häviä brittiläisille torstaikerhoille tai thamesjokilaisille häärääjäetsivien tarinoille, ja pelkästä pastissista se muhevoituu omanlaisekseen.

Maula vie hämäläismaisemiin, Hämeenlinnan lähitienoille Hauholle, uinuvaan pientaajamaan, jossa kytee tie- ja siltariitoja. Viihdyttävä ja hykerryttävä amatöörisalapollisihommailu käynnistyy, kun naapuruston ikävä, vanha mies kuolee kotiinsa, keskelle arvokkaita Tynell-valaisimia. Naapuriston tympeä eläkelläiskauhu Helvi Helve räksyttävän mussukka-koiransa kera löytää kalmon ja haistaa palaneen käryä – myöhemmin sitä myös konkreettisesti.

Epäillyttävä kuolintapaus tuo yhteen näennäisen epäsopivan naapurustokolmikon, sillä Helvin kanssa alkaa tilannetta setviä innokas sisustaja Riitta ja kyläkuppilan Hannu. He myös tekevät tuttavuutta poliisin puolesta rikosta selvittävän vanhemman konstaapeli Annan kanssa. Näin henkilövetoinen viihdejännäri saa seurattavakseen neljä erilaista, kiinnostavaa tyyppiä.

•

Tyylittely sopii hyvin tapaan, jolla henkilöitä käsitellään, ja mainiot säröt siinä syventävät tyypeistä persoonia. Oivaltavasti Maula käyttää keinonaan sitä, miten ihmiset muodostavat toisistaan ennakkoluuloja, ruokkivat niitä ja vaivalloisesti luopuvat niistä (osin), kun tulevat tutuiksi. Lisäksi siirtymät näkökulmasta toiseen tarjoavat tyyppeihin moniuloitteisuutta. 

Humoristinen ote kantaa alusta loppuun. Se syntyy tilannekomiikasta, sutkista sanailusta ja tarkkasilmäisestä henkilökuvauksesta. Vaivattomasti kerronta soljuu ja juoni etenee.

Vintage ei ole kirjan nimessä turhaan. Virkistävästi antiikkialan hämäräpuoli pääsee rikosjuonen keskiöön. Siitä mieluusti lukisin lisääkin, ainakin Helvi Helve jatkaa tutkimuksiaan Hauholla – sopisiko jo sanoa – ystäviensä kanssa. Osaa 2 kiinnostuneena odottelen tämän vuoden viihdyttävimmän jännäriyllättäjän seuraksi.

•

Hanna Maula: Vintagea ja veritekoja, Helvi Helve tutkii -osa 1, Karisto 2025, 227 sivua. Luin BookBeatissa.

•

Dekkariviikko kirjablogeissa, lisää Kirsin kirjanurkan blogissa.

1 kommentti

Kategoria(t): Dekkari, Dekkariputki, haaste, Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat: