Laura Honkasalon uutuusromaani Vie minut jonnekin (Otava 2018) iskee ajankohtaisiin aiheisiin. Siinä on life style -bloggaamisen valo- ja varjopuolia, kaupunkilaiskolmikymppisten pätkätyöelämänmenoa, city-kulutustottumuksia ravintola-aterioineen ja viininlipittämisineen sekä kaikkea muuta. Yksi aihepiiri nousee muiden yli.
Viime kuukausina on tiuhaan uutisoitu ennätyksellisen matalista syntyvyysennusteista. On myös ilmestynyt juttuja nuorten aikuisten haluttomuudesta lisääntyä. Honkasalon romaani on aihepiirin täysosuma. Kirjan Miska potee vauvakuumetta eli edustaa henkilöä, joka etenee elämässään kaavamaisesti: seurustelu, opiskelu, työpaikka ja lastenhankinta. Nella huomaa kaavan sopimattomuuden itselleen, ja sopuisa avoliitto alkaa uuvahtaa, joskus sentään pari syttyy likistelemään pötkön-pötkön.
Chick lit -tyyppinen keveys ja elämänratkaisujen peruuttamattomuus kohtaavat kirjassa. Pääpaino on Nellan kolmenkympin kriisissä: päiväperhostelun pinnan alla poreilee todellisen Nellan ja Nellan halujen hamuilu. Peruslikkalitteratuurille viistommin tässä käy, sillä lopussa Nellalle eivät kilkata hääkellot eivätkä vauvanhelistimet vaan jotkut muut kulkuset.
Minusta Vie minut jonnekin on vaivaton nykyelämäkatsaus kolmikymppisten elämästä. Vakaus ei kuulu siihen, sillä milloin tahansa voi saada töistä kenkää tai itsensä toteuttamisen tarve muuttaa mieltä. Aihelmia kirjassa on tukuittain, ja mukaan mahtuu myös keski-ikäisten ja vanhojen naisten elämänkohtaloita. Sivujuonteina ovat sisaren unelmaelämän romahdus ja tomeran tädin valinnat.
Kirja on kirjoitettu keskivertoviihdettä vetävämmällä virkkeellä. Myönnän, että kirjaan on tupattu liikaa kaikkea, mutta viihdyin kirjan mitan verran. En jää tarinaa erityisesti kaipaamaan, mutta ei se puuduta eikä vaivaannuta toisin kuin Hesarin kriitikkoa. En ihan tavoita, miksi huimia kirjaa noin latistavin sanakääntein valtakunnan päälehdessä (HS 3.6.2018: ”Laura Honkasalo luettelee viihderomaanissaan kaupunkilaiselämän trendit nyhtökaurasta artesaanileipiin – lopputulos on sekä puuduttava että vaivaannuttava”).
Kirjassa ei päähenkilön osalta päädytä synnytystalkoisiin vaan individualistiseen itsensä toteuttamiseen. Se on Nellan tie, muitakin reittejä kirja näyttää. Jokainen etsiköön itselleen sopivan. Ja jokainen löytäköön itselleen sopivia kirjoja muiden arvioista huolimatta. Minun naistenviikkoni Laura Honkasalon kirja saa päättää siksi, että kaikenlaiselle kirjallisuudelle on aikansa ja paikkana, naistenviikolla myös naistenviihteellä. Haasteviikkoon on osallistunut parikymmentä blogia, joiden postauksista löytyy lukukivaa kaikille. Iloitsen osallistumisesta!
Naistenviikon haastehuuto tässä ja viikkoon osallistuneiden blogien linkkauksia tässä. Haastekoonnin julkaisen 25.7.
Laura Honkasalo
Vie minut jonnekin
Otava 2018
viihderomaani
351 sivua.
Luin BookBeatin eKirjana.
Muita lukijoita mm. Kulttuuri kukoistaa ja Luettua ja maistettua.
Äijäkulttuuri odottaa naisiltaan tälläytymistä ja fyllinkejä strategisiin paikkoihin ja statuksen ulkoisia osoituksia. Mustilla ei ole asiaa töihin ilman afrohiuksien suoristamista. Äidit odottavat synnyttävänsä poikia, toissijaisten tyttöjen tehtävä on näyttää kauniilta ja päästä hyviin naimisiin. Kaksinaismoralismi kukoistaa, ja nokkimisjärjestelmä merkkivaateylimistön ja työläisten välillä tuntuu karulta. Vaikuttamismahdollisuudet vaikuttavat heikolta, on naisen yhteiskunta-asema mikä tahansa. Ei kirjassa tietenkään ole koko totuus kolumbialaisesta elämänmenosta, mutta miettimään se pistää oikeudenmukaisuuden ja tasa-arvon puutoksia.
Kansanperinne nimittää heinäkuun naisnimipäivistä täyttyvää viikkoa naistenviikoksi. Naismaisesti itkevänä pidetään tilastollisesti runsassateista viikkoa, jolloin nimipäiviä viettävät Riikka, Saara, Marketta, Johanna, Leena, Oili ja Kristiina muunnoksineen. Tänä kesänä naistenviikolla on taivaalta tippunut kaikenlaista rakeista lähtien, mutta kirjabloggaajanäkökulmasta on annettu sataa kirjajuttuja ja paistateltu niiden lämmössä.
En ole aikaisemmin tutustunut Laila Hirvisaaren kirjoihin. Autoilun oheen otin äänikirjan Hiljaisuus (Otava 2016). Kuljin sen mukana sodanjälkeiseen Etelä-Karjalaan, vaikka ajoin pääsiäisen viettoon Hämeeseen. Kuuntelusta on siis jo jonkin aikaa.
Myös Filippassa on tosipohjaa, sillä romaani kertoo Flemingien suvusta 1500-luvulla. Joitain katkelmia romaanissa on Filippa Flemingin (k. 1578) testamentista, muuta kirjallista tietoa veljiensä varjoon jääneestä naisesta ei juuri ole jäänyt. Veljet Joakim ja Klaus historialähteistä löytyvät, ensimmäinen melkomoisena vempulana, jälkimmäinen sotaisena räyhähenkenä. Nyt pääsee Vuoren välityksellä naimattoman vallasnaisen asemointiin. Vallalla tallotaan, ja se, mitä sallitaan miehille, on kaukana naisille sallitusta.
Limalepakon kirjablogi, Kirja hyllyssä, Kulttuuri kukoistaa, Oksan hyllyltä, Yöpöydän kirjat, Kirjakaapin kummitus, Mrs Karlsson lukee, Evarian kirjahylly, Kirjan jos toisenkin, Lukumato, Kirjojen elämänmullistava taika, Kirjan pauloissa, Dysphoria, Kirsin Book Club, Reader why did I marry him?, Sivutiellä, Kirja vieköön!, Luettua elämää, Saran kirjat, Kirjaluotsi, Mari A:n kirjablogi, Kirjasähkökäyrä, Orfeuksen kääntöpiiri, Kaikkia värejä, Sheferijm – Ajatuksia kirjoista
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 