”Tämä nainen on Katie-Kate, ja nyt me astumme hänen tielleen, sillä häntä odottaa lähes tuhkimollinen reitti, from rags to riches, bitches.”
Nainen on kolmikymppinen Åsa, jonka ulkonäkö muistuttaa Kate Middletonia ja joka siksi päätyy kahden iäkkään brittiläisen rojalistin kämppikseksi ja seksileluksi, muuntautuu Katie-Kateksi. Åsan alkunimen etukirjaimen päällä keikkuva O eli reikä, on oleellinen Anu Kaajan romaania Katie-Kate (Teos 2020). Teksti on täynnä merkityksiä ja sivumerkityksiä, ja se raatelee kuvastoa, jota media pornoistumisesta välittää.
Kaajan kerronta kokeilee ja yhdistää populaaritietoa Englannin kuninkaallisista kriittiseen mediatutkimukseen sekä feministiseen kaihtelemattomuuteen. Yhtenä osana on provosoivan glamourmallin Katie Pricen suorasukaiset elämäkerrat ja media-avautumiset, toisena median välittämä kuva herttuatar Katesta, eli perusdikotomia huora-madonna-naiskuvasta, jota vielä täydentää etenkin Dianan ikoninen hahmo neitsytprinsessasta uhriksi. Näiden välissä Åsa toteuttaa mallinnusta povipimusta prinssintarpeessa masturboijaksi, ei itseään. Tai mikä tai kuka on itse, eihän sitä mediamallien ja pornon tykityksessä noin vain erota, jos ei ennenkään.
Kaaja tietää, mitä tekee. Tyyli, rakenne ja kerronta on hiottu vastaamaan tarkoitustaan. Tekstilajit vaihtelevat, ja joukossa vilisee englanninkielisiä sitaatteja. Silti pornoilu, kuninkaalliskertaukset ja Price-hahmon pyörittely ottavat koville, vaikka samalla ymmärrän Kaajan olevan tärkeän äärellä ja tekevän sen älykkäästi ja terävästi. Minulta kuitenkin hioo terävimmän kärjen toisto – tietynlainen asennon vaihto tavoitteena aina sama, sama, sama. Ja, yes, yes, yes, ymmärrän sen kumpuavan pornosta, oh my god.
Ymmärrän, että tämän kirjan täytyy herättää epämukavuutta, mitä kirjan kanssa tunnenkin. Se on törkeän ponnekas aiheen käsittelyssään, jossa teemoja riittää siitä, miksi me olemme tällaisia, miksi markkinat ja media saa myllätä ja muokata meitä tällaisiksi ja mihin kaikkeen seksuaalisuutta käytetään ja kenen tai minkä ehdoilla ja kustannuksella.
– –
Anu Kaaja
Katie-Kate
Teos 2020
romaani
162 sivua eKirjana.
Luin BookBeatissa.
”Miksen voi olla nainen, jota kiinnostaa olla killan saniaisvastaava.” Noin itsearvioi Laura Lehtolan romaanin Minä valitsin sinut (Otava 2020) toinen kertoja Saara, hurmaava huithapeli. Hän saa soluasunnon kämppikseksi jämptin Elisan, toisen kirjan kertojista – ja rakkaus roihahtaa.
Lehtola kuvaa herkullisesti nuorten naisten suhteen alkuvaiheita. Kotoinen rupattelu, välitön vetovoima sekä lempeä suhtautuminen luonteiden ja toimintatapojen erilaisuuteen siirtyvät letkeäksi ja eloisaksi kerronnaksi ja luontevaksi dialogiksi. Kertojavuorottelu syventää henkilökuvausta.
SAARA
” Elisa ei tajua, että sen ei koskaan tarvitse yrittää mitään missään. Se voi olla halutessaan hiljaa, ja kaikki pitävät siitä kuitenkin. Elisa on se, johon ihastuttiin ala-asteella. Se, jota katsottiin yläasteen tupakkapaikalta. Se, jolla ei ole ollut vaikeuksia löytää vanhojentanssiparia.”
– –
ELISA
”Saara pystyy ottamaan sen tilan mitä naiselle ikinä ei anneta ja jota naiset eivät saa, vaikka yrittäisivät. Jos se olisi toimistotöissä, sedät eivät sitä keskeyttäisi ja kävelisi sen päältä. Kukaan tässä maailmassa, rasvaisista rasvaisinkaan äijä, ei uskalla puristaa sitä perseestä tai tuijottaa sen rintoja. Se ei varmaan edes huomaa mitään sukupuolten välistä epätasa-arvoa. Jotenkin se ei elä samassa todellisuudessa kuin muut.”
*
Komiikka kulkeutuu monessa mukaan, esimerkiksi Elisan vanhemmat huvituttavat. Suhteen kuherrusvaiheen jälkeen siirrytään kipupisteisiin. Mitä on tulla ulos kaapista? Miten raskaaksi tulemisen vaikeus vaikuttaa mieleen ja suhteeseen? Miten pitää kaksi erilaista elämänrytmiä toimivina? Miten kipinä kestää lapsiperhearjen ja erilaiset haaveet? Miten suhde sietää pettämisen?
Kirja vie mukaan naisten elämään, ja kummassakin kertojassa on viehättävyyttä ja ärsyttävyyttä. Hyvä. Heille toivon vain hyvää, yhteistä hyvää, mutta joudunkin luopumaan toiveistani. Sattuu näet jotain odottamatonta. Ja vielä lisää. Oi että, miten kirjan viimeiset sivut muljauttavat!
*
Lesbonäkökulma kulkee mukana, totta kai, koska on kyse naisparista. Siitä kirjassa on myös teräviä kulmia, joita etenkin särmikäs Saara tuo esille yhteiskunnallisesta näkökulmasta. Esimerkiksi muutos suhtautumisessa Pride-liikkeen marsseihin ilmentyy mielenkiintoisesti. Kirja törmäyttää lopulta siihen, miten lesboyhteisöstä siirtyminen takavasemmalle eli heterosuuntaan sekoittaa pakan, siis tämä vieraslaji:
”Miehet ovat karvainen ja vieras laji. Nollaa ja ykköstä tilanteissa, joissa tarvittaisiin nolla pilkku kuuskytkaks tai nolla pilkku kolkytseitsemän.”
Minua miellyttää Lehtolan irtonainen tyyli, jossa kepeä humoristisuus kohtaa sydäntä puristavat aiheet. Kieli tai kerronta ei kokeile mitään vaan vie vain luistavasti ja kronologisesti tarinaa eteenpäin. Edellisen kerran hytkyin huvittuneena Lehtolan Takapenkillä.
Samansorttinen lukukokemus on Miika NousiaisenPintaremontti. Jo sen tiimoilta pähkäilin, että jokin genre tämä on, kun viihteellisyys naitetaan vakavaan. Nousiainen luonnehti kirjamessuhaastattelussa oman genrensä: ”keski-ikäisen demarimiehen kirjoittamaa chicklitiä”. En Lehtolaa ihan tuonnimiseen genreen lokeroisi, ehkä kumpikin voisi edustaa kirjoillaan ”kevytvakavaa”. Ja minä luen mielelläni kevytvakavaa, joka on kirjoitettu tällaisella tekstitajulla ja varmuudella.
*
Laura Lehtola
Minä valitsin sinut
Otava 2020
romaani
181 sivua eKirjana, 319 sivua kirjana.
Luin BookBeatissa, mutta sain sittemmin kirjan kustantajalta.
Esikoiskirjojen joukosta poimin Reetta Aallon sekoilevasta rakkaudesta kertovan romaanin Vadim (S&S 2020). Lehtitietojen mukaan Aalto siirtää Pietarissa 1990-luvulla kokemaansa fiktioon. Romaanissa nuori suomalaisnainen opiskelee ja työskentelee Pietarissa, suunnittelee ja kuvaa elokuvaa sekä hullaantuu epäilyttävään tyyppiin, Vadimiin. Nappaan kirjasta kolme kuvakulmaa.
Ensimmäinen kuva: panoraama Pietarista
Romaanissa on kohtauksia, joissa katsotaan katolta laajalle leviävää suurkaupunkia, mutta myös kamera-ajoja, joissa poikkeillaan leveiltä paraatikaduilta porttikongeihin, kellarikapakoihin, ravintoloihin, lähiöihin ja monenlaisiin kommuunityyppisiin kämppiin. Arvaamaton, eloisa, rappiota ja runsautta pursuava kaupunki ohimenevine ihmisineen on romaanin parasta antia.
Sekä…
”Kävelimme katonharjaa pitkin vahtitornille, joka oli rakennettu toisen maailmansodan aikana ilmapommituksia varten. Maisema oli henkeänsalpaavan kaunis. Katedraalien kullatut kupolit kimalsivat ympärillämme ja tuuli pyöritti hiuksiani.”
…että
”Parvekkeelta avautuva näkymä toi mieleen ydinvoimalaonnettomuuden jälkeisen Priojantin tai piirityksen aikaisen Sarajevon, josta olin nähnyt kuvia lehdissä. Tuntui oudolta, että taloissa todella asui ihmisiä, tuhansia, kymmeniä tuhansia, ehkä satojakin tuhansia.”
Toinen kuva: rakastavaiset
Eroottinen veto parin välillä on vahva, ja keskinäinen käsitys toisen kiehtovuudesta sokaisee, mutta yhdessä olon kauneuden voittaa kauheus. Vadim taitaa olla yksi omituisimmista rakastajista pitkään aikaan. Selväksi tulee tasapainoton magnetismi, josta kertojan on vaikea päästä eroon.
Kolmas kuva: ruplatukku
Romaaniin mahtuu muutakin kuin nuoren parin sekoileva seksisuhde. Väkivalta ottaa suhteesta ja koko kaupungista osansa, ja sillä on tiensä myös isien kokemuksiin. Mielenterveys- ja päihdeongelmilla on lisäksi rooli kokonaisuudessa. Ystävyys ja spontaanit, vodkahuuruiset seurueet kuuluvat kuvioon. Mutta parhaiten jäävät mieleen tilanteet, joissa köyhä suomalainen on ruplarikas pietarilaisissa kommuuniympyröissä. Romaanista välittyy, miten kukin näkee oman kasvuympärsitönsä suodattimen läpi: ”Minun maailmani asiat eivät merkinneet hänen maailmassaan mitään.” Mutta lopulta Vadimista minulle jää ristiriitainen olo, ja niin kuuluukin.
”Olisin kai yhtä hyvin voinut sanoa aivan vakavissani haluavani kuvata sitä viehätyksen ja inhon ambivalenssia, jota ihminen kokee kohdatessaan vierautta – -.”
Pidin tietoisesti ajallista etäisyyttä Tommi Kinnusen romaanin Ei kertonut katuvansa jälkeen, ennen kuin luin Petra Rautiaisen esikoiskirjan Tuhkaan piirretty maa (Otava 2020). Tiesin kummankin liittyvän Lapin sotaan, joskin tiesin myös, että näkökulma on kuitenkin erilainen.
Valintani oli oikea, sillä kahden rankan sotamenneisyyden lukeminen sai nyt väliin ilmaa. Rautiaisen kirja tupruttaa sankkaa kokemussavua aiheesta, josta ei juuri ole fiktiota eli natsien vankileireistä Lapissa ja niiden vaikutuksista paikallisiin ja osallisiin.
•
Romaanissa vuorottelevat Väinö Remeksen vankileiripäiväkirja Inarista vuodelta 1944 ja Inkeri-valokuvaajasta kertova osuus Enontekiöltä vuosilta 1947 – 1950. Niitä yhdistää se, että Väinö kertoo päiväkirjoissaan muun muassa Kallesta, joka on Inkerin mies. Inkerin osuus liittyy siihen, että hän ostaa Enontekiöltä talon, tutustuu saamelaisukkoon ja hänen pojantyttäreensä Bigga-Marjaan, lisäksi taloon jää vuokralainen, Olavi. Ensisijaisesti Inkeri saapuu Lappiin etsimään selitystä, minne hänen miehensä on sodassa kadonnut.
Juoni sisältää sodanaikaisia salaisuuksia, joista on vaarallista tietää sodan jälkeenkin. Mitä tapahtui Väinölle ja hänen rakastetulleen saamelais-Saaralle? Mitä tapahtui Inkerin miehelle Kallelle? Mitä Olavi salaa Inkeriltä ja miksi? Sota ei jätä rauhaan.
”Oli niin outoa, että jotkut asiat jatkuivat samalla tavalla, vaikka ei ollutkaan enää sotaa. Ja se vasta outoa olikin, että elämä jatkui, vaikka sota oli ollut.”
•
Romaanista olisi voinut tiputtaa Inkerin Afrikka-ajat, sillä Lapin sota-aiheet saamelaisteemoineen riittävät jo sakeaksi sisällöksi. Kiinnostavia sivuhenkilöitä on monta, ja vaikka iso osa romaania on sotamenneisyyden vaikutus, saamelaistyttö Bigga-Marja tarjoaa näköalaa tulevaan.
Vankileirien kauheus on sitä, mitä muissakin vastaavanlaisissa kuvauksissa. Natsien ja suursuomalaisten rotuylimielisyys sekä siihen liittyvät puistattavuudet järkyttävät. Mutta sitä ihmettelen itsessäni, että miksi kaiken julmuuden keskellä niin ilkeästi sisuksissa muljahtaa kohta, jossa päiväkirjakirjoittaja kuvailee hyväuskoista joutsenenpoikasta ja sen ampumista.
Kerrontatavan tehokkuus syntyy kiemurtelemattomasta ilmaisusta, joka ei mehusta alkuvoimaisuutta vaan vakuuttaa suoruudellaan. Ympäristön karuus, vuodenajat ja niiden valo vaikuttavat tekstiin. Näköaistimuksilla on romaanissa monia merkityksiä, ei vähiten Inkerin ammatin vuoksi. Yhteen piirteeseen kiinnitän erityishuomiota: ”Kaikkialla haisee”. Romaanissa ylikorostuvat hajuaistimukset, mihin limittyy löyhkätuntemusten ohella symboliikkaa.
Tuhkaan piirretty maa on tosien, vaikeiden asioiden äärellä. Lapin ja alkuperäisväestön moninainen riisto ja poliittinen pelinappula-asema erottuvat henkilöiden elämäntilanteiden taustalta. Hyvä, että historiaamme kytkeytyvä romaanikirjallisuus näyttää tätä.
Takanani on useita vakavia romaaneja vaikeista elämäntilanteista. Niiden kerronnassa taiteelliset ulottuvuudet ovat lisänneet kertomuksiin tasoja. Usko kestävään kirjallisuuteen on vahvistunut.
Se ei poista sitä, että päiväperhona lepattava hurmaava hömppä voi myös ilahduttaa. Kyse voi olla tarpeestani vilvoitella kuumien kirjakokemusten välillä. Joka tapauksessa Miika NousiaisenPintaremontin (Otava 2020) viihteellisen rento ja häpeämätön romanttisuus sopivat juuri nyt vireys- ja lukutilanteeseeni.
Pintaremontti pistää minut ensinnäkin miettimään sitä, miten romanttiset komediat niin elokuvina kuin kirjallisuutena mielletään naisille suunnatuiksi ja naisten tekemiksi. Mieleeni tulee useita hömpäksi sopivista teelmistä, jotka ovat miesten tekosia. Mutta miksi vain naisten romanssikomediat usein hömppä-leimataan ja niitä lukevat vain naiset? Miksi nousiaistyyppiset viihdehupsutukset eivät samoin tavoin leimaudu tai rajaudu? Ja tähän sopiikin Nousiaisen romaanista sitaatti:
”Jos Kolumbus olisi ollut nainen, hänelle olisi naurettu ja hänen olisi epäilty hormonipäissään navigoineen väärälle mantereelle.”
•
Nousiainen pelaa muutenkin sukupuolioletuksia härnäten. Romaanissa on nelikymppisiä miehiä ongelmineen, joita voisi pitää feminiinisinä – jos haluaisi tuijottaa sukupuoliyleistyksiin. Eipä tuijoteta.
Sami hermoilee biologisen kellon kuminan pauhussa, kun omien lasten äidiksi sopivaa naista ei löydy. Samin ystävistä Markus on kolmen pienen tytön väsynyt yksinhuoltajaisä ja Pesonen syöpään kuolevan isän ja muistisairauteen menehtyvän äidin omaishoitaja. Romaanissa vaikuttavat myös lapsettomuudesta piinattu Samin sisko ja leskeydyttyään uutta elämää aloitteleva äiti. Kaikki viisi henkilöä kertovat asioita omalta kannaltaan. Lisäksi näyttäytyy Pintaremontti-bloggaaja ja jää perin pinnalliseksi mutta henkilöitä hupisitovaksi hahmoksi.
Kuten kutistetusta esittelystäni käy ilmi, romaanissa viistetään monia raskaitakin aiheita. Aihelmia on vielä enemmän kuin tässä paljastan. Mahdollisesti ihan liikaa, ennalta arvattavaa ja laskelmoituakin. Syväluotauksia ei kannata kaivata, pintapuolisuus kuuluu käsittelytapaan, mutta voi kirjasta poimia silti kipeitä asioita ja nykyelämätotuuksia.
”Mikähän helvetti tätä maailmaa vaivaa? Kaikki indikaattorit osoittavat, että vauraus, hyvinvointi, vapa-aika ja onnellisuus lisääntyvät, mutta silti kukaan ei vaikuta olevan tyytyväinen omaan elämäänsä?”
•
Nousiainen muuttaa henkilöidensä elämäntarinoiden kurssin positiiviseen, ja kerronta saa suoraviivaisuudellaan, sanailullaan ja tilannekomiikallaan minut useasti naurahtelemaan. Hyväntahtoinen tavallisuuteen taiottu romanttisuus painottuu, ja tuloksena on onnellisten loppujen satumaisuus. Tämä on jokin genre (Eve Hietamies yksinhuoltajaisätarinoineen tulee verrokkina mieleen), jossa romaani rakastaa ongelmia, arkea ja epätäydellistä elämää, uskoo selviytymiseen ja tosikkoimaisuuden välttelyyn. Hymyillen ja hörähdellen itkun läpi, oletan. Tosiaan, miesitkua kirjassa piisaa!
Siispä Pintaremontti on viihdyttävä hupsutus. Ihmettelen, jos se ei siirry kesäteatterinäytelmäksi tai elokuvaksi.
Nyt tallennus päälle! Voi myös napata stillkuvia. Käynnissä on REC (S&S 2020), Marisha Rasi-Koskisen romaani. Ja millainen romaani!
”On turha takertua mihinkään, sillä kaikki liukuu.”
Saan kuvia, tallennusotoksia; saan huoneita monin kerroksin. Jos on tarve pakottaa jotain juoneksi, romaanissa on Lucas, joka ystävystyy 13-vuotiaana Colen kanssa. Cole manipuloi, ja Lucas on vietävissä. Cole uskottelee, että hänellä on kaksonen Nik, pitelemätön ja arvaamaton. Vai onko? Siitä on loppuiän seuraukset.
”Jos menee sisältä rikki varhaisessa teini-iässä, siihen ei kuole, mutta voi olla, ettei koskaan tule täysin ehjäksi.”
Lucaksen on-off-suhde Coleen toistuu aikuisuuteen. Se on yksi romaanin juonteista. On myös salaperäiset katoamiset, ja on kaukainen Z:n kaupunki vajoavine keskustoineen ja ohittuvat henkilöt tarinoineen, joissa on ympäristö-, turismi- ja some-aiheita. On sattumia, kaksoisuutta ja muuta. Ennen kaikkea ovat kuvat ja tarinat.
”Jokainen kuva sisältää totuuden, mutta yksikään totuus ei ole ainoa oikea.”
Kuvallisuuden valta hyökyy romaanista. Lucas kuvaa, Cole ohjaa, ihmisten hyllyköissä on valikoituja perhekuvia, netti pursuaa kuvia, eikä sinne ladattuja kuvia saa pois tai niitä kaikkia ei voi kukaan katsoa. Kirjassa törmää myös kuvaamisen etiikkaan ja siihen, että kuva tai kuviin suostuminen tai kuvaaminen on teko, esimerkiksi dokumenttivideo vapaaehtoisesta kuolemasta särkee, rikkoo.
REC verbalisoi kuvallisuutta. Kirjassa kuvaillut kuvataideteokset toivoisin näkeväni, vaikka niiden sanallistus on jo tehokasta. Ja toisaalta: niin verbaalisvisuaalinen kuin Rasi-Koskisen romaani onkin, se on pohjimmiltaan mielikuvaromaani siitä, mitä ei näe ja mitä on elämä.
”Ja lopulta on asioita, joita ei edes ole muualla kuin psykologisessa todellisuudessa ja jotka silti ovat tärkeitä, todellisia asioita. Jopa enemmän kuin se mikä on näkyvää.”
”Entä sinä”, Lucas sanoi, ”omistatko sinä oman tarinasi?”
Rasi-Koskisen romaania ei voi kuvailla tavalliseen tapaan. Sitä ei voi lukeakaan tavalliseen tapaan. Sen tyhjentämättömyyteen täytyy antautua, täytyy hyväksyä määrittelemättömyys ja arvoituksellisuus. Tunnustan, että yli 600 sivun lukemiseen mahtuu myös suorittamisen hetkiä, mutta monesti lukemisen aikana ja sen jälkeen koen olleeni ainutlaatuisuuden seurassa.
Tämän kaiken hämärän jorinani lomassa haluan tähdentää, että kirjassa on paljon konkreettista, johon tarttua. On henkilöitä ja heidän kohtaamisiaan ja niistä seuraavia tarinoita. Juuri tarinallisuutta tahdon pohtia. Minulle romaani on kaleidoskooppi, välkehtivä kuvakulmikko tarinoihin, joita jokaisessa ja jokaisesta on. Esimerkiksi on Lucas, joka on pitkälti tarinassaan hukassa:
”Hän sanoo, ettei kukaan omista omaa tarinaansa, mutta vain koska niin hänelle on sanottu. Edes se ei ole hänen oma ajatuksensa.”
Romaani pistää minut miettimään alttiutta vaikutuksille ja sitä, mitä kaikkea meidät uskotellaan olemaan, näkemään ja tekemään, koska olemme suhteessa toisiin ihmisiin, yhteiskuntaamme, vaikuttajiimme. Ja jokainen tarina on jossain suhteessa toiseen.
”Viimeistään nyt siitä, miten sinä katsot ja miten sinä ymmärrät, tulee osa tätä teosta.”
REC häkellyttää minut. Se kertoo paljon eksymisestä, ja myös minä olen eksyksissä lukukokemukseni kanssa. En tiedä, mitä kaikkea tekisin kaikilla niillä kymmenille, hienoille tekstikohdille, joita olen laputtanut pitkin romaanin sivuja.
Se, että REC editoi henkilöt ja juonet odottamattomiksi kohtauksiksi, korostaa romaanin kielellistä ja kerronnallista taituruutta. Romaanissa viitataan monesti sirpaleisiin, ja niistä kirja on koottu ja niitä minä kokoilen – kuten kirjan runotyyppisestä osuudesta poimin: ”Jos tarinan haluat, keksi itse”.
En lähde arvioimaan, mitä kirjasta ymmärrän. Mutta tätä ajatusta hellin. Elämä on hetkessä, ja sen jälkeen siitä tulee kertomus, jonka voi pakottaa, valita, muokata, rajata – kuin kuvan. Kuviini eksyneet tuntemattomat henkilöt jossain taustalla vilahtamassa ovat kuin kirjan erilaiset kerrokset, tilat ja huoneet täyttävät henkilöt, kuvat ja tarinat. He elävät omissa tarinoissaan. Minä yritän elää tätä omaani, kirjailijan sanoin:
”Jokainen ihminen sepittää tarinoita maailmasta ja itsestään. Tarinat sivuavat toisiaan, mutta sopivat yhteen vain sieltä täältä, kokonaisuus jonka ne muodostavat on pelkkä sopimus. Kun kerromme itsestämme, tarvitsemme sivuhenkilöiksi toisia ihmisiä, pakotamme heitä tekemään meistä sen minkä haluamme olla. Samalla pakotamme itsemme sellaisiksi jollaisena kuvittelemme muiden meidät haluavan.”
Tänä syksynä on ilmestynyt selkokirjat nuorille kolmelta komean tuotannon jo julkaisseelta kirjailijalta: Tapani Bagge, Raili Mikkanen ja Marja-Leena Tianen. Kaikkien kustantaja on Avain. Nämä kirjat toivottavasti löytävät lukijoita yläkoulusta. Ja koska tuloillaan oleva syysloma on lukuloma, kirjavinkkaus on juuri nyt paikallaan.
Selkokirjojen etu on se, että niitä on nopea ja helppo lukea, koska kieli on helpompaa kuin yleiskieli. Juttuni kirjat eivät ole helpointa selkokieltä, mutta ne tasoittavat tietä kirjaelämyksiin, sillä ne ottavat kohderyhmän huomioon. Nuortenkirjoissa usein korostuu juoni ja henkilöt, ja se sopii selkokirjoihin. Eli keskivertoa helpompi kieli tai taitto ei siten vie mitään pois lukukokemuksesta.
Tapani Bagge: Jäätävää kyytiä
Jäätävää kyytiä on sopiva nimi Tapani Baggen jännitysromaanille. Kirjassa kaksi nuorta joutuu huonoille teille – kirjaimellisesti ja kuvainnollisesti:
”Archie nauroi vain,
mutta kääntyi seuraavasta risteyksestä
vasemmalle alamäkeen.
Renkaat luistivat sohjoisella kiveyksellä.
Tanja pelkäsi,
mutta Archie ehti oikaista.
Ei osuttu lyhtypylvääseen.”
Kirjan nuori pari eli 15-vuotiaat autovarkaat joutuvat moniin kommelluksiin ja tapaavat erikoisia ihmisiä. Kirjassa on huumoria, vauhtia ja vaarallisia tilanteita. Romantiikkaa on myös ilmassa, eikä kirja piittaa sukupuolirooleista: Tanja on aktiivinen toimija. Kirjasta ei löydä erityistä varoitusta tai opetusta, joten lukija saa vapaasti arvioida Tanjan ja Archien toimintaa.
Jäätävää kyytiä liikkuu selkokirjan kipurajoilla pituutensa vuoksi, eli melkein 200 sivua ylittää reippaasti perusselkokirjan sivumäärän. Selkokielinen taitto eli lyhyet kappaleet ja kapea palsta toimivat siten kuin pitää: se tekee kirjasta helppolukuisen. Ja lennokas juoni vetää nuoren lukijan seikkailuun, johon kirjan ilmeikäs kuvitus tuo lisävipinää.
•
Tapani Bagge
Jäätävää kyytiä
kuvitus Hannamari Ruohonen
Avain 2020
jännitysromaani nuorille
195 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.
Raili Mikkanen: Kunhan ei nukkuvaa puolikuollutta elämää
Raili Mikanen sai viime vuonna Tirlittan-palkinnon ansioistaan lasten- ja nuortenkirjailijana. Viime vuonna myös ilmestyi Mikkasen YA-romaani Kunhan ei nukkuvaa puolikuollutta elämää, ja nyt on siitä julki kirjailijan itse mukauttama selkoversio.
Romaanissa kertojana on Minna Canthin tytär Elli, joka on kirjan alussa teini-ikäinen ja lopussa itsenäistyvä nuori nainen. Kirjassa seurataan Canthien perhettä Kuopiossa vuodesta 1880 alkaen. Elävästi Elli kertoo nuoren elämästä ja ajatuksista. Tärkeä aihe on, miten poikkeuksellinen äiti vaikuttaa kaikkien elämään. Aina ei moderni äiti tee elämää helpoksi:
”Aamulla teimme yhteisen päätöksen:
olkoon äiti miten uudenaikainen hyvänsä,
nyt emme osanneet ruveta sinuttelemaan häntä.
Tunsimme tietysti itsemme vanhanaikaisiksi,
äiti oli meille vähän liian uudenaikainen.
Kun kerroimme sen aamulla hänelle,
hän katsoi meitä yllättyneenä ja purskahti nauruun,
puisteli päätään ja luovutti.”
Selkokielellä ei ole ilmestynyt montaa historiallista romaania, ja siksi romaani Canthin perheestä on tervetullut. Mikkasen romaani on hyvä esimerkki selkoromaanista, joka on jo aika lähellä yleiskieltä. Romaanin sanasto ei ole helppoa, ja virkkeissä on välillä pituutta ja kielessä vaikeita rakenteita verrattuna perusselkokieleen. Silti Mikkasen selkoromaani toimii vaihtoehtona alkuperäiselle romaanille ja madaltaa kynnystä tarttua selkokirjaan.
•
Raili Mikkanen
Kunhan ei nukkuvaa puolikuollutta elämää
Avain 2020
selkokielinen nuortenromaani
152 sivua.
Lainasin kirjastosta.
Marja-Leena Tiainen: Aateveljet
Marja-Leena Tiaisen kuudes selkoromaani Aateveljet tarttuu aiheeseen, joka varmasti puhuttaa. Nuortenromaani sopii hienosti keskustelun virittäjäksi yleistyksistä ja teoista, joilla on seurauksia.
Kirja pureutuu rasismiin yhdeksäsluokkalaisen Aapon kautta. Nuortenromaani onnistuu kokoamaan monet pelkistykset, joilla rasistit perustelevat ennakkoluulojaan ja vihamielisyyttään. Näin esimerkiksi uhoaa Aapon isoveli Pate:
” ’Suomen maahanmuuttopolitiikka on perseestä’,
Pete sanoo.
’Miksi?’ Aapo kysyy.
’Pakolaisia hyysätään.
Niille syydetään rahaa.
Mutta vanhusten huoltoon ei sitten riitä’,
Peten ääni kohoaa sitä mukaa,
kun hän puhuu.”
Sitaatti kertoo, ettei Aatevelikään ole sanastoltaan helpointa selkokieltä, mutta sujuvasti romaani etenee. Paten lisäksi Aapon kaveri Saku lyöttäytyy rasistiporukoihin, mikä aiheuttaa Aapolle päänvaivaa. Väkivallan uhka välittyy tekstistä monesta suunnasta, lisäksi ristiriita oikean ja väärän sekä lojaalisuuden välillä kalvaa Aapoa. Tiiviiseen romaaniin mahtuu monenlaisia tunteita, myös ihastumista. Loppu olisi ehkä kaivannut hieman enemmän Paten syventämistä, muuten sekä pojille että tytöille sopiva nuortenkirja on tehokas.
”Ihminen voi piirtää itsensä uudelleen niin monin tavoin.”
Näin ajattelee Kaikki kadonneet -romaanin (Tammi 2020) päähenkilö Annu. Ja voisin sanoa niin myös kirjailija Satu Vasantolan tavasta kirjoittaa henkilönsä. Romaanissa Annu kertoo nykyhetkestään minäkertojana, ja takaumia luen Annusta lapsena ja nuorena kolmannen persoonan kerrontana. Niin piirtyy yksi elämäntarina, jonka ääriviivoja värittää varjostus.
Suomalaiseen proosaan kuuluvat ankeat kohtalot, ja siihen traditioon Vasantolan romaani kuuluu. Lisäksi kirja kuvaa selviytymistä sen ohella, että menneisyyden valheilla on pitkät jäljet. Siksi Annusta on kasvanut omatoiminen, kiinnittymätön nainen, joka nyt keski-ikäisenä yhden aikuisen lapsen äitinä löytää itsensä selvittämässä menneisyyttään. Annu on myös ristiriitainen henkilö, joka tekee etiikan rajoilla gynegologityötään ja elämänratkaisuja. Annun tarina alkaa kiehtoa ja koen samoin kuin Annu katsoessaan vanhaa ystäväänsä:
”Teki mieli asettaa lukulasit silmille, katsoa läheltä ja tarkkaan, käydä tämä ihminen läpi sentti sentiltä, etsiä tuttu ja vieras, päättää vihdoinkin, tahdoinko hänet elämääni vai en.”
Juonesta raapaisen vain repaleet. Perhekatastrofi on kulminoitunut Annun lapsuudessa laittomia abortteja tekevän isän paljastumiseen, äidin omatoimiseen, veriseen sairaalareisuun ja tietopimetoon pikkusiskon kohtalosta. Annun ottaa huomaansa parhaan ystävän Lauran perhe, mutta heidät teini-Annu jättää ennen kuin hänet jätetään. Se on pitkälti Annun aikuiselämänkin strategia.
•
Vaikka olen repaleisen kerronnan ystävä, välillä vihjaileva poukkoilu on ottaa voimille. Silti tarinarihmoista solmin lukijana seittiä, johon kuitenkin kiinnityn. Haluan katsoa tämän loppuun asti. Haluan tietää, mitä kaikkea on sattunut ja miksi kaikki sattuu niin pahasti. Kerronta peittää ja paljastelee huolellisin sanavalinnoin ja lauserakentein.
”Muistot tulivat ohuina rihmoina, katkeilivat mistä tahtoivat, liittyivät vain vaivoin toisiinsa. Nostimme niitä toistemme eteen, katsoimme outoja kuvioita, rakensimme haurasta seittiä. Tästä syntyi harva verkko, jos sitäkään.”
Annun lapsuudenmuistojen ja nykykokemusten, etenkin romaanissa vilahtavien sivuhenkilöiden, avulla kirja kantaa painavaa sanomaa. Kaikki kadonneet tarjoaa moninaisen näkymän sen seurauksista, kun naisen ruumiista päättää joku muu kuin nainen itse. Näky on moni tavoin pysäyttävä ja herättää tunteita.
”Halusin niin kovasti uskoa, että meidän onnellisuutemme oli toisenlaista kuin muiden, ettei lumous koskaan haihtuisi, ja vaikka pieniä, säröjä tulisikin, ne eivät voisi meitä haavoittaa.”
Näin Amanda tilittää, kun suhde Onniin roihuaa vastarakastumisen poltteessa. Sitaatista voi päätellä, ettei säröiltä vältytä. Mutta ennen sitä: mistä romaanissa on kyse?
Emmi Pesonen kertoo romaanissa Maailman kaunein sana (Otava 2020) suoranselkeällä otteella itsellisen Amandan hullaantumisesta Onniin, jolla on joka toinen viikko huollettavaan neljä lasta murrosikäisistä esikoululaiseen. Sitoutumista kammonnut nainen löytää itsensä keskeltä kaoottista lapsiperhearkea.
Amanda ei voi saada lapsia, ja omasta lapsuudesta hänellä on ristiriitaisia muistoja. Lisäksi suhde omaan isään on mutkikas. Siksi perhekuvio sisältää minäkertoja-Amandalle sisäisiä jännitteitä, ja myös ulkoisia riittää. Pesonen kuvaa tilanteita, joissa Amanda jakaa arjen lasten kanssa muttei ole monenkaan silmin perheessä oikein mitään.
On aiheellista, että ilmestyy romaaneita, joissa käsitellään uusperheaihetta ja ”puoliäidin” tunteita, sillä yllättävän vähän siitä on silmiini osunut fiktiota. Muistelen Riikka Pulkkisen kuvanneen hienosti rakkautta miehen lapseen, myös Leena Paasion romaaneissa on käsitelty aihetta.
•
Peltosen romaanin kieli virtaa mutkattomasti. Kerronta ei selitä vaan näyttää. Siksi kirjan lukeminen on joutuisaa. Voisi sanoa, että jopa viihdyttävää, mikä ei anna ihan oikeaa kuvaa, sillä eivät käsitellyt asiat etene kepeään suuntaan. Minulle tulee kuitenkin tunne, että romaani etsii tyyliään ja sille sopivaa lokeroa.
Romaanin fokus painottuu perhetilanteeseen, ja siksi Amandan ja Onnin romanssi jää lopulta sivuosaan. Siksi ehkä myös monet henkilöt supistuvat muutamiin ominaisuuksiin, esimerkiksi perheen lapset kunkin ikävaiheen ilmentäjiksi.
Amandan henkilöstä saa romaanissa kyllä eri puolia irti, mutta Onni jää häilyväksi ja ohueksi hahmoksi. Mielen sairaus tosin lisää romaaniin rakkauden olemuksen pohdintaa: harhaako vain? Vai sellaista, jossa kasvaa joustavuus rakastaa myötä- ja vastamäessä, nyt ja tulevaisuudessa? Mitä huuman jälkeen?
”Rakastuneen mieli on huumattu. Ei ihminen silloin tiedä mitä tekee, hän on syyntakeeton, kuin ymmärryksensä kadottanut. Kaikki ikävät sävyt katoavat ja rakastunut nousee taivaalle leijailemaan kuin Chagallin maalausten mustatukkaiset naiset.”
Sanna-Leena Knuuttila on kirjoittanut kaksi romaania Hilkasta: Ne lensivät tästä yli ja Minä odotan sinua. Niissä Hilkka kertoo maaseudun nuoren naisen elämästä sodan aikana Pohjanmaalla. Sarjan kolmannessa osassa Jäätyneet tiet (Reuna 2020) kertoja vaihtuu. Nyt nuori Anna kertoo Lapin sodasta 1944.
Sota Neuvostoliittoa vastaan on loppunut, mutta Suomen armeijan on vielä ajettava saksalaiset sotilaat Lapista. Lapin asukkaat saavat määräyksen: heidän täytyy lähteä pakoon, evakkoon, koska saksalaiset polttavat rakennukset ja piilottavat räjähteitä teille ja metsiin. Jäätyneet tiet kertovat Annan, hänen perheensä ja ystävänsä pakomatkasta Lapista Pohjanmaalle ja paluusta kotiin.
Anna kuvailee tapahtumia, mutta parasta on se, miten hän ilmaisee tunteita. Anna kertoo kodin jättämisestä ja vaarallisesta matkasta koskettavasti. Anna myös tiivistää tunteitaan:
”Elämä on kuin tie.
Se ei kulje aina pehmeää metsäpolkua.
Joskus se on jäätynyt ja kova.”
Annan perhe saa Hilkan luota turvapaikan sodan ajaksi. Kirja kertoo myös siitä, minkälaista evakoilla on asua vieraiden kodissa. Toisilla se onnistuu, toisilla ei. Hilkan luona kaikki on hyvin.
” – Vaikka elämä jatkuu toisenlaisena,
se voi jatkua silti hyvänä.
Elämään voi tulla myös
jotain uutta ja mukavaa.
Jotain sellaista, mitä ei olisi tullut,
jos tätä vaikeaa aikaa ei olisi ollut,
Hilkka sanoi.”
Selkokirjaan sopii, että juoni etenee selkeästi ja kirjan pituus on lyhyt. Kirjaan mahtuu silti monia tasoa, etenkin tunnetasoja. Tärkeitä aiheita ovat sodan ja evakkojen lisäksi ystävyys ja rakastuminen. Myös oman kotipaikan merkitys on tärkeä.
Suoraan selkokielelle ei ole aikaisemmin kirjoitettu historiallisia romaaneita, jotka kertovat kotirintaman ihmisistä. Jo siksi Knuuttila on tehnyt merkittävän selkokirjasarjan. Kirjojen avulla kuka tahansa pääsee eläytymään aikoihin, jolloin oli kaikesta pulaa ja jatkuva pelko. Kirjasarja sopii myös koulukäyttöön, kun on tarve saada historia elämään.
Tapahtumat, ajatukset ja tunteet välittyvät Knuuttilan kirjoista kaikille, nuorista vanhuksiin. Eli kirja on hyvä esimerkki siitä, että selkokieli ei rajaa lukijoita vaan tekee lukemisen mahdolliseksi monille.
P. S. Sanna-Leena Knuuttila on myös kirjoittanut opinnäytteen selkokirjan kirjoittamisesta: tässä.
Jos olet sirpaleisen havaintoproosan ystävä, Jenny Offillin romaani Ilmastoja (Gummerus 2020) houkuttanee sinua. Kirjaan voi heittäytyä vailla jäntevän juonen vaateita.
Kirjan kappalepalaset kertovat henkisestä ilmastosta, mutta kyllä ilmastomuutosasiatkin kaihertavat. Kertojahenkilö Lizzie toimii ilmasto-podcastaajan taustajoukoissa, ja pessimistinen suhtautuminen maailmanmenoon välittyy. Se on vain yksi juonne, toinen on addiktioihin taipuvaisen ja ahdistuneen veljen hyysääminen, kolmas leppoisa perhe-elämä, neljäs kirjastohommat, viides kulkeminen paikasta toiseen, kuudes satunnaiset havainnot, seitsemäs Trump-vaalien jälkeinen tunnelma ja niin edelleen. Hetkellisyys olkoon nimittäjä:
”On tärkeää pysyä valppaana, jotta huomaa ’ratkaisevan hetken’, sanoo viereisen pöydän mies treffikumppanilleen. Olen samaa mieltä. Ainoa ero on siinä, että hän puhuu valokuvataiteesta viime vuosisadalla ja minä puhun ihan kaikesta tällä vuosisadalla.”
Pidin Offillin edellisen romaanin Syvien pohdintojen jaostokerronnan ekonomisuudesta ja tasoista, ja pidin siitä enemmän kuin tästä uutukaisesta. Offillin tarkka havainnointi viehättää silti edelleen, ja hänellä on silmää arjen absurdiudelle, kitkerälle huvittavuudelle:
”Myöhemmin lähikaupassa huumehörhöinen kaveri hokee: ’Minulla on vaikka kuinka paljon vaikka mitä.’ Mohan [kauppias] kysyy: ’Kuulehan veli, kerro mitä olet vailla?’”
Välillä koen hupiheitot väkinäisiksi, välillä ne toimivat. Virkistävää on, ettei oteta itseään liian vakavasti. Vaan entä tämä pirstaleisuus? Yleensä olen sen ystävä. Nyt oudosti innostukseni laimenee. Perimmäistä syytä en tavoita, seuraavassa kuitenkin yksi.
Kirjan lievetekstissä mainostetaan, että Offill uudistaa kirjallista kerrontaa. Vaan ei ole Ilmastoja-romaanille eduksi, että luen sen heti Jussi Seppäsen romaanin Jussi Seppänenjälkeen. Aika samoin keinoin Seppänen ripottelee rosoreunaisia peilauksia, hetken havaintoja sieltä täältä. Offillia enemmän Seppänen pelaa autofiktiopeliä, mutta kummallakin välkkyvät humanismivalot: tuhon enteiden kanssa siis eletään hyvää toivoen. Mutta miksi mielikuvat Offillin kirjasta eivät jätä jälkiä, vaikka siinä on enemmän yhteiskuntatasoja kuin Seppäsellä? Seppäsen discopallopalasista jokunen raapii yhä.
Tyttöjen ja naisten välinen ystävyys, siitä riittää ammennettavaa. Siksi aiheesta liikenee hyvin Susanne Maudelle, joka kuvaa kahden turkulaistytön kasvua aikuisiksi 1960-luvulta 1970-luvun loppupuolelle. Romaani Ennen kuin unohdat (Gummerus 2020) käsittelee sekä ystävyyden kestämistä että suurten salaisuuksien vaikutuksia elämään.
Kirjan kertoja Eeva ystävystyy lapsena:
”S niin kuin Sirkku.
En voi olla tuijottamatta.
Tyttö näyttää vähän linnulta. Sellaiselta ettei sitä kannata sulkea käsien suojiin, se voi vielä nokkaista.”
Eevan tasapainoinen, tavallinen perhe ottaa ongelmaperheeseen syntyneen Sirkun siipiensä suojaan. Tytöt jakavat kaiken, mutta sitten parikymppisenä tuleekin sellaista, jota ei voi enää jakaa. Silti Sirkku nokkaisee siitä osansa.
Nyt pähkäilen, kuinka paljon kerron juonesta. Päädyn siihen, etten paljasta koko kirjan oleellisinta asiaa. Romaanin nimeä Ennen kuin unohdat pohdiskelen, sillä romaani kertoo kuitenkin siitä, ettei voi unohtaa, ei koskaan – sittenkään, kun kykenee elämään eteenpäin.
•
Eeva kertoo puhtaasti omalta kannaltaan, hänen tunteensa ovat pinnassa. Aikuistumiseen liittyvät asiat kulkevat juonta pätkien siten, että väliin jää aikoja, joista Eeva ei kerro. Juonijännite säilyy mainiosti, vaikka puolivälin jälkeen toivon hieman jouduttamista. Eeva kertoo itseensä, Sirkkuun, äitiin ja rakkauksiin liittyvät asiat. Eeva ja Sirkku ovat kiinnostavia, eloisia henkilöitä, ja henkilökuvaus onnistuu psykologisesti.
Tarkat huomiot tilanteista ja tuntemukset siirtyvät sutjakkaaksi kieleksi, ja dialogi soljuu luontevasti. Etenkin ihastelen sitä, miten kerrontaan rakentuu tasoja. Esimerkiksi Eevan kohtaaminen siltojen rakennuksesta kiinnostuneen insinööriopiskelijan kanssa on sellainen, kun nuori mies sanoo siltakiinnostuksensa syyn: ”Että ihmiset osaa rakentaa tyhjän yli.”
•
Pidän Mauden esikoisromaanista monesta syystä. Siinä on oma ääni ja omanlainen ote, vaikka aiheet ovat tuttuja.
Raikkaasti romaani kertoo tyttöjen ja naisten seksuaalisuudesta ja kehollisuudesta aikana, jolloin luulemme, että alkoi seksuaalinen vapautuminen, mutta ehkäisyä ei juuri käytetä, ja jolloin aborttilaki muuttui. Seksistä ei paljon puhuttu, mutta Sirkku toteaa suoraan: ”Miks helvetissä panemisen pitää tuntua niin hyvältä.” Se kertoo myös siitä, mikä kaikki voi vaikuttaa haluun tai haluttomuuteen. Halusta voi seurata raskaus tai sitten ei, ja raskaanakin on haluja. Siitäkin romaanista voi lukea.
Mietin paljon romaanin sisaruusteemaa, sellaista, joka ei edellytä yhteisiä vanhempia. Eevan ja Sirkun suhde jännitteineenkin kertoo siitä arvosta, että on ihmisiä, joihin sitoo yhteinen historia. Sillä voi selvitä pahimmista, jos niin antaa tapahtua.
”Oikeastaan haluaisin soittaa Sirkulle. Haluaisin soittaa ja kertoa, että kun vedän leikkauskäsineet sormiini, minusta tulee samalla vähän enemmän, siltä se tuntuu, ja aina silloin, hetken, ajattelen isää.
Sirkku tietäisi mitä se merkitsee.
Se seisoi eilen kadulla edessäni, ja sen takissa oli vihreällä pohjalla ruskeat napit, nappien välissä kangas rakoili vatsan päällä. Se on raskaana, ne asuvat lähellä meitä, ja se sanoi, että sillä on ollut ikävä.”
•
Susanne Maude
Ennen kuin unohdat
Gummerus 2020
romaani
364 sivua.
Sain ennakkokappaleen kustantajalta; kirja ilmestyy 21.9.2020.
(Minä niin toivoisin, että tästä kirjasta tehtäisiin tv-sarja. Minulla on jo roolitusehdotus: Eeva (Satu Tuuli Karhu), Sirkku (Anna Airola), Matti (Olli Riipinen), Lasse (Paavo Kinnunen).)
Kristina Carlsonin lyhyt romaani Eunukki (Otava 2020) on kunnianosoitus elämälle. Kirjassa kertoo vuonna 1120 seitsemänkymmentä vuotta täyttänyt eunukki, joka ilmaisee lähestymistavan: ”En puhu, ajattelen vain.”
”Kaikenlaista voi suustaan päästellä. Viisasta ja tyhmää.”
Voisi ajatella, että elämää ja kuolemaa vatvova vanhus harhailee sisäisessä puheessaan summamutikassa. Tunnen kuitenkin tarinoinnin tarkoituksenmukaisuuden, samanarvoisuuden eetoksen, vaikka eunukin kuvaama (ja meidän) maailma täyttyy eriarvoisuudesta. Valta ja taloudellinen eriarvoisuus vaikuttavat yksilöiden elämään ja valintoihin, ja eunukki on siinä suhteessa uhri. Hän on asemaa vailla, välitilan henkilö, eikä hän ole mies eikä nainen. Välitilaa muistuttaa myös kerronta: eunukin pulinassa sekoittuvat arkipäiväisyydet, muistot, mielleyhtymät ja aforismit.
”Ajattelen omia ajatuksiani eikä kukaan ajattele minua.”
Poimin tiiviistä romaanista useita teemoja, etenkin nämä ikuiset: rakkaus ja kuolema. Rakkautta voikin lähestyä epätavallisesta kulmasta, sillä eunukilla ei ole mahdollisuuksia perinteiseen lihalliseen rakkauteen tai rakkauteen jälkeläisiä kohtaan. Silloin vaalitaan tunteita elämään itseensä tai ystävään, ystäviin. Sen sijaan kuolema on kaikille sama, lopullinen luopuminen. Siinä ehkä lohduttaa ajatus jokaisessa lymyävästä, näkymättömästä kuolemattomuussikiöstä. Silti perimmäistä yksinäisyyttä ei voi kukaan välttää.
”Ajattelin, ettei kannata koko elämäänsä kielen päällä kuljettaa.”
Karlsonin kirjasta voisi poimia kymmeniä hienoja kiteytyksiä. Loppusivu vahvistaa tunnetta, että vaikutteita kirjaan on kerätty vanhasta kiinalaisesta kirjallisuudesta. Miksi siis vuonna 2020 tarvitaan suomalainen versio? Siksi että on paljon, mikä ei ihmisessä tai maailmassa muutu mutta josta täytyy muistuttaa – jota täytyy muistella ja muistaa.
” – – muisteleminen on tulevaisuudelta varastamista.”
Eunukki on kirkasta tekstiä. Joitain huutomerkkejä haluaisin väistellä, mutta muuten nautin kirjan kielestä ja sen tuomista rauhoittumisen hetkistä. Etenkin pidän arkisen ja ajatelmallisuuden vaihtelusta. Pelkään kyllä, että eunukin hiljainen tarinointi voi nopeasti unohtua muun proosatarjonnan pauhussa. Silti: mielelläni valitsen lukemistoni lomaan tällaista lyhyttä pysähtymisproosaa.
”Ajattelemisen ajatteleminen on myös sen ajattelemista mitä joskus ehkä ajattelin, jos ylipäänsä ajattelin. Jos ylipäänsä muistan.”
Otsikon nähtyäni ailahti: onpa kaunis nimi kirjalle, Suon villi laulu (WSOY 2020). Sitten silmäilin taustatietoja, joiden mukaan kirja on jenkkimenestys ja siirtymässä leffaksi, vaikka odotukset kirjalle eivät olleet järin suuret, osin kai siksi, että esikoiskirjailija Delia Owens on eläkeikäinen biologi.
Ennakkoon arvuuttelin, olisikohan tässä romaanissa jotain suohon liittyvää myyttistä alisen-ylisen rajapintaa, unohtumatonta, tajun ylittävää, mieltä kiertävää. Ei, sitä ei Owensin romaani minulle tarjoa vaan parhaimmillaan konkreettista soista miljöötä. Romaanin hienot kuvaukset marskimaasta ja rämeisestä maisemasta meren pohjukassa ihastuttavat minua. Niissä biologi-kirjailijan tarkkanäköisyys tulee oikeutetusti esille.
”Laguunissa haisi yhtä aikaa sekä elämä että kuolema, toivo ja tuho kietoutuivat orgaanisesti yhteen. Sammakot kurnuttivat. Hän katseli alakuloisena, miten tulikärpäset kirjoivat yötä. Hän ei koskaan kerännyt niitä purkkiin; elävistä olennoista oppi enemmän, kun niitä ei pane purkkiin.”
Luontoyhteys liittyy kiinteästi romaanin päähenkilöön Kyaan. Olosuhteiden pakosta asuinmökin suoympäristö on hänelle ainoa kiintopiste elämässä, ja silloin eläinten, eliöiden ja luontoilmiöiden seuraaminen ja tallentaminen antavat merkityksen yksinäiseen elämään. Monesta syystä eristettynä ja eristyksissä Kya saa oppinsa ihmissuhteisiin luonnonvalinnasta ja luonnosta kuten tulikärpäsistä ja rukoilijasirkoista. Eihän se anna inhimillisesti hääppöistä kuvaa esimerkiksi sukupuolisuhteista tai keinoista suojautua hylkäämiseltä tai peloilta.
Romaani etenee pitkälti kahta aikatasoa vuorotellen, eli samalla kerrotaan Kyan kasvutarina 1950-luvulta lähtien ja paikallisen komistuksen kuolinsyyntutkinta 1969. Kya tunnetaan seudulla nimellä Rämelikka. Tytön masentunut äiti jättää perheen, alkoholisti-isä häviää jonnekin, ja sitä ennen vanhemmat sisarukset ovat karanneet omille teilleen. Alle 10-vuotias tyttö jää erakkona selviämään omin päin. Se ei ympäristöä erityisesti kiinnosta, koska kyse on valkoisen roskaväen jälkeläisestä. Tyttö on kuitenkin välkky ja lahjakas, kasvaessaan kaunistuu ja harjoittaa taiteilija-tutkija-ominaisuuksiaan. Ja rakastuu kahdesti – pettyy yhtä monesti.
Siispä se juonesta, jossa on minulle liikaa jenkkihenkistä ilmeistä tunteisiin vetoavuutta. Miksei riitä rämelikkuus, miksi erityislahjakkuus runovärssyineen? Miksi susilapsityyppistä selviytymisromantisointia? Miksi tyttökirjaklisee lapsuudenystävyysrakkaudesta?
No, onhan Kyan kauhistuttavassa heitteillejätössä ja pärjäämiskeinoissa päivittelemistä. Silti tökkivät ulkonäköihailut ja päähenkilön kiitetyksi luontokirjailijaksi päätyminen. En ole amerikkalaisten oikeussalikuvausten ystävä, enkä tälläkään kertaa alkanut niitä kaveeraamaan. Rikostutkinnan uskottavuus on niin ja näin, ja samaa voin sanoa muusta. Myönnän kyllä auliisti Owenin onnistuvan luonnehtimaan kipeästi yksinäisyyden ja pettymyksen karvaita kokemuksia.
”Kuu jos joku ymmärsi yksinäisyyttä. Kya palasi sammakonpoikasten tuttujen vaiheiden ja tanssivien tulikärpästen ääreen, yhä syvemmälle sanattoman erämaan syvyyksiin. Luontoon, joka tuntui tarjoavan ainoan vakaana säilyvän perustan.”
Jotain siis jää kirjasta puuttumaan. Tulee myös tunne, että kirja oli saatava kiireellä päätökseen ja Kyan elinkaari kasaan loppuylläreineen. Kyllä Suon villi laulu on juoneen ja henkilöön viihteisen vetävästi vievä, ja siksi uskon monen tempautuvan erikoisen kasvutarinan kipukohtiin, rakkaussuruihin ja murhatutkinnan jännitysmomentteihin. Ja pystyn hyvin kuvittelemaan, miten notkeasti kirja taipuu elokuvaksi.
Delia Owens
Suon villi laulu
suomentanut Maria Lyytinen
WSOY 2020
285 sivua eKirjana.
Luin Bookbeatissa.
Keväällä kuuntelin Antti Holman äänipakinoita oopperasta. Naureskelin. Nautin siitä, miten henkilökohtainen, aihe, tieto ja sananasettelunäppäryys muodostavat omaperäisen kokonaisuuden. Olen huvittunut myös Holman neuvonta-podcastista ja YouTube-videoista.
Eli fanitan juuri sitä helppoheikkistä mediapellehahmoa, jota kirjan Kaikki elämästä(ni) (Otava 2020) ”Antti Holma” vihaa. Kirja luokitellaan romaaniksi ja elämäkerraksi. Olen väsynyt autofiktiosta vääntämiseen, joten olkoot minun puolesta totta tai ei, vaikka moni juttu voi tuntua mediasta ennestään tutulta tai avoimelta tilitykseltä. Menkööt samaan syssyyn vielä kirjan muuntautumiskykyiset henkilöt Saatana ja Jumalakin. Mutta autofiktiostakin kirjassa heitellään:
”Otto kertoi viime viikolla osallistuneensa kirjallisuustapahtumaan pienkustantamon markkinoinnissa työskentelevän hoitonsa kanssa ja järkyttyneensä siitä, että paneelissa oli ollut kaksi vastajulkaissutta YouTube-tähteä ja joku hänelle tuntematon nuorisoidoli puhumassa autofiktiosta, vaikkei yksikään heistä edes tiennyt, mitä termi sisältää tai voi sisältää.”
•
Holman kirjassa vilisee lapsuuden, nuoruuden ja aikuisuuden kokemuksia, ystäviä, seksikumppaneita ja työasioita. Se kertoo kirjoittajan tekstintuottamiskammosta, urapettymyksestä, pakoilukeinoista ja pitkälti alamailla haahuilevista mielialoista. Erilaiset pelot ja häpeät painavat, eikä itseironia eikä komiikantaju peitä haurautta. Kirjassa vuorottelevat herkkyys, hulvattomuus ja tympeys. Kyynisyyttä huokuva henki kirjan loppua lukuunottamatta kertoo joko kertojan masennuksesta tai muusta. Roisius on välillä itsetarkoituksellista, ja kerronnan poukkoileva hapuilevuus joko harkittu tehokeino tai muuten kertojan sisäisen kaaoksen aito kuva. Joka tapauksessa: Holman katse itseensä ja ympärilleen on pitkälti armoton.
Kirjassa on kaari, harkittu rakenne, mutta monet luvut toimivat myös pakinanomaisesti. Äänikirjaksi se myös sopii, koska kirjailija lukee tekstiään paisuttelematta mutta sopivasti sävyttäen. Ja itse asiassa kirjassa on sellaista, mihin kertoja on tähdännyt, mutta minkä hän omista teksteistään kieltää ja myöntää:
”Kirjoitan, että hänellä on uskomaton taito olla banaali ja ylevä yhtä aikaa ja että olen tavoitellut jotakin vastaavaa aina, mutta jäänyt jumiin alatyyliin ja keskeneräisiin ajatuksiin.”
•
Alkupuoli naurattaa niin, että kuuntelu ulkoilun aikana saattaa näyttää ulkopuolisesta siltä, että tasapainoton henkilö siinä hörähtelee häiriintyneesti. Kirja kipeytyy ja vakavoituu loppua kohti, joten loppupuolen rakkauskirjetyyli lämmittää. Muikeasti loppuratkaisu paljastaa kertojan homohäpeän alkujuuret, mikä samalla perustelee paljon muutakin: Holman totuuksiin sotkeutuu vilkas mielikuvitus. Se on kirjan voima vetävän verbaliikan ohella. Ja lempeä lopetus.
•
Antti Holma
Kaiki elämästä(ni)
Otava 2020
elämäkerta/romaani
äänikirjana 8 t 23 minuuttia, lukijana Antti Holma.
Kuuntelin BookBeatissa. Sain myös kirjan kustantajalta.
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 