Aihearkisto: Romaani

31 maaliskuun, 2018 · 6:37 am

Sara Medberg: Kultaportin kaunottaret

Vaatteen kaunista leikkausta ihaillessaan Margaretha pohti hämillään, kuinka Adele saattoi moderneista ajatuksistaan huolimatta olla niin muotitietoinen. Margarethalle oli opetettu, että liika tieto häivytti neidosta pehmeän naisellisuuden. Tämä alkoi laiminlyödä ulkonäköään, muuttui riitaiseksi ja kovaääniseksi – sanalla sanoen hänestä tuli vastenmielinen olento, jonka seuraa herrat karttoivat.

Margaretha on noin onnistuneesti opetettu aatelisneidon oikeille ajatustavoille muun muassa tohtori Karl von Raumerin tyttöjen kasvatusoppaan (1870) keinoin. Tuohon opukseen ja Turun tienoon maisemiin tutustuttuaan Sara Medberg on ideoinut historiallisen viihderomaanin Kultaportin kaunottaret (Otava 2018). Esikuva on one and only Jane Austen.

Kultaportin kaunottarien päähenkilö on Adele, jonka isä on kasvattanut maalaiskartanossa vapaasti, joten Turkuun saapuva neito poikkeaa muista talven 1870 debytanttikurssille osallistujista. Adele on yksi komean kreivi Gyllenfredin residenssiin majoittuneista parikymppisistä kaunottarista, toinen on tuittupäinen tukholmalaissukulainen Margratetha. Kolmas neito ilmestyy kuvioihin myöhemmin, suloinen Beatrice. Näin kaunotarkööri on valmis ja naimakauppojen teko voi todenteolla käynnistyä, mikä vie tilaa neitojen ja koko romaanin muilta pyrkimyksiltä.

Kultaportin kaunottaret.jpg

Alkuasetelmien ilmeisyydet vetävät suupieliäni vinoon hymyyn, sillä konventiot Austenista Utrioon erottuvat: heti alkuunsa on selvää, kuka kaunotar saa kenetkin komistuksista; neitoset supattelevat röyhelöissään, ja vanhemmat matamit vahtivat naisellisia hyveitä sekä tuputtavat patavanhoillisia käsityksiään; neitojen liepeillä liehuvat urhot ovat salskeita veistoksellisine piirteineen, ja asianmukaisten asujen kätköissä lihakset pullistelevat. Hupsutuksessa minua huvittaa esimerkiksi, miten seuruetta isännöivä kreivi koettaa uppoutua suomen kielioppiin kaiken silkinkahinan keskellä. Tuollaisia hyväntuulisten kerrontalaahusten laskoksiin kätkettyjä komiikkakohtia on siellä täällä, mutta tasapainottavia tummia kerroksia on niukasti, no, osuvana poikkeuksena syömishäiriöviittailu.

Näppärää: debytanttikurssilla opettaa muun muassa rouva Fredrika Runeberg, pöytäkeskusteluissa sivutaan Aurora Karamzin juuri perustamaa diakonissalaitosta, ja Adele etsii kiihkeästi sanomalehtijuttuja ensimmäisestä naisylioppilaasta. Esikuvia siis viritellään tyttöjen kasvatusoppaasta viistompaan suuntaan. Kaikkien asusteruusukkeiden, pitsikerrosten ja lemmentoiveiden lomassa Margarethaa vaivaavat liikenaishaaveet, ja Adelella on hinku opiskella ja ryhtyä kirjailijaksi, mutta siihen sisältyy pulma:

Adele terästäytyi. Jos neiti Austen olisi mennyt naimisiin, ei hän luultavasti koskaan olisi julkaissut mestariteoksiaan. Naisen oli valittava joko avioliitto tai ura, molempia ei voinut saada. Oli pidettävä lujasti kiinni päämääristään.

Lukijalle tarjotaan pätkiä Adelen romaaniteelmästä, jonka yltiöromanttisessa paatoksessa ei ole merkkiäkään esikuva-Austenin terävyydestä. Hihittelen neidon kässärille ja samalla pähkäilen: on kuin Austenin hömppäromaani-ironia (esimerkiksi Neito vanhassa linnassa -romaanissa) olisi jäänyt Adelelta ymmärtämättä. Adele tuntee myös Aleksis Kiven tekstejä, muttei sekään ole häneen jälkiä jättänyt. Ei Medbergiinkään, sillä loppupuoli nytkähtää humpuukiksi ilmeisine roistoineen ja juonen oikopolkuineen. Minulle ei näemmä riitä joutuisa viihdejuoni, vaikka Adelen mahdollisuudet lavenevat joko-tai-pulmista sekä-että-onneen.

Austen kuvasi aikalaisena säätyläisromanssien reunaehtoja ja sai tekstiinsä terää, vaikka onnellisiin loppuihin päädyttiinkin. Ei ole helppoa saada nykyajan tasa-arvotietämyksellä vuoden 1870 aatelisten naimapuuhia Austen-tasoiseksi viihdytysproosaksi. Valitettavan pintapuolisiksi Kultaportin kaunottarien henkilöt jäävät sekä sääty- ja ajankuva kovin asetelmalliseksi kulissiksi. Ymmärrän toki viihdetavoitteet, mutta silti ohuus vaivaa, kuten kaikkien oleellisten henkilöiden osoittautuminen yltiövarakkaiksi. Harmittelen: voi kun olisi ollut himpun ristiriitaisempaa ja säröisämpää, ja kelpaisi minulle myös reipasotteisempi komiikka. Vaan ei ole kirjan vika, jos en oikein käsitä genren rajoja, kun vaadin rajojen ylityksiä.

– –

Sara Medberg
Kultaportin kaunottaret
Otava 2018
historiaviihderomaani
445 sivua.
Sain kustantajalta ennakkokappaleen.

5 kommenttia

Kategoria(t): Hömppä, Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat:

28 maaliskuun, 2018 · 6:11 am

Tapani Tolonen: Sokeisto

Historiallisten romaanien ystävänä tartun Tapani Tolosen esikoisromaaniin Sokeisto (Otava 2018). Romaani sakeentuu tarkasti tavoitetusta ajankuvasta. Käynnissä on vuoden 1905 suurlakon valmistelu Helsingissä. Siihen kuuluu luokkaeroja, vakoilua, kyräilyä sekä epätyydyttäviä suhteita.

Tolonen käsittelee varmaotteisesti ja luennoimatta aikaa ja ajan aatteita. Erilaisten henkilöiden välityksellä selvenevät poliittiset jännitteet. Koska niitä synnyttävät ihmiset, eivät asiat etene odotetusti. Takana luuraa henkilökohtaisia intressejä: kaunaa, omaneduntavoittelua, kilpailua, pätemistä. Ainakin niitä. Ja sitten on vielä se sekoittavin tunne – rakkaus.

Koska jo mainitsin henkilövetoisuuden, tarkennan hieman sitä. Aatetoimintaa seurataan maanalaisesti toimivien Topin ja Franzin välityksellä. Piikanäkökulmaa saadaan Kaisan kautta. Kaisan palveluspaikan isäntä eli tohtori on yllättävä epeli, ja Kaarin-rouvan vaikutus romaanissa kasvaa juonen edetessä. Keskeisin henkilö on Eetu, latoja ja itseoppinut ajattelija, joka Topin silmin näyttää tältä:

Eetua ei voinut tavoittaa, se oli jotenkin aina kasvot hämärässä, kädet piilossa takuissa. Siitä ei tiennyt, mikä sitä veti. Ehkä se oli sen uskonnollinen omatunto.

Juuri tuo on kirjassa kiehtovaa, toisaalta hermostuttavaa. Henkilöt ovat saippuapalamaisen pakenevia. Vakavaan Eetuun kyllä kiinnyn, mutta varovainen saan olla, sillä yllätyksiä ilmaantuu. Hienosti on kuvattu Eetun herkkyys, erikoiset näyt ja kallistuminen teosofiaan. Hänessä on oleellista myös syyllisyystematiikka. Myötäelän Eetun rakastumisessa ja siihen liittyvissä kohtalonkysymyksissä, tosin kirjan kiehtovimmat kuvauskohdat löydän rakastuneen Karinin ajatusmaailmasta.

Silloin Eetu oli taas vieras. Mutta Karin tajusi, että vieras ja läheinen vaihtuivat alati toisikseen kuten uni ja valve. Hän ymmärsi, että saattoi yhtenä hetkenä vihata koko olemuksellaan, ilman että oli mitään nurkkaa sielussa vailla kiukkua, ja toisena täyttyä niin suuresta hellyydestä, että se satutti, ja että rakkauden täytyi olla jotain tämän kaiken takana olevaa.

Sokeisto kuvaa henkilöitä, jotka haluavat nähdä aikaansa kirkkaasti ja vaikuttaa, mutta ovat sokeita toisilleen, välistä itselleenkin. Sokeisto on myös painoalan ammattisana: tekstin aukkopaikkojen täytteet.

Puolivälissä olen sokeutua kerronnalle. Näen, että sitä on liikaa. Olen väsähtää. Mutta Eetu jää vaivaamaan, Kaarin myös, jotenkin myös pahantahoiset Kaisu ja Topi. Siksi kahlaan junnaavat vaiheet. Loppukolmannes alkaa vetää, kun jännitteet kiristyvät ja henkilöiden salakähmäisyys syvenee. Ja mikä loppuluku! Se on hieno.

Sokeisto.jpg

– –

Tapani Tolonen
Sokeisto
Otava 2018
romaani
445 sivua.
Lainasin kirjastosta.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat:

26 maaliskuun, 2018 · 5:56 am

Erkka Mykkänen: Something not good

Elina Warsta koristaa taas kannen tulkiten kirjan ytimiä. Pinkillä sohvalla istuu läppäri sylissään irrallinen hahmo, ja kun katson takakantta, hemmolla on liikuttavasti sydän kämmenellä. Räikeää kellanvihreää tyhjyyttä on ympärillä, yksinäinen palmu huojuu haaveiden havinaa. Pää on silkkaa söherryssotkua täynnä.

Something not good

Pyörittelen käsissäni Erkka Mykkäsen romaania Something not good (WSOY 2018). Takakansiteksti kiteytyy yhteen lauseeseen: ”Veikolla on kaikki hyvin.” Noin se on, eikä kuitenkaan ole, osin surkuhupaisesti.

Päähenkilö-Veikolla on päällisin puolin asiat vallan mainiosti. Lukio loppuu, seurustelusuhde alkaa, sivarina Veikko loistaa kirjailijahaastattelijana, reppureissu järjestyy, kirjallisuuden opiskelu käynnistyy ja jotkut vanhoista kontakteista kuihtuvat ja uusia tuttavuuksia syntyy. Siis ihan tavallista nuoren miehen epävarman elämän etenemistä. Tämän pintapeilauksen jälkeen tulee havaita säröt.

Hiusmurtumia melko tavallisessa tarinassa ilmenee siellä täällä. Veikon vaelluksessa on hyviä päätöksiä ja pieniä pettymyksiä, reteitä irtiottoja ja kalvavia kolauksia. Isäsuhteessa on todellisia halkeamia, mummon kanssa hyvät aikeet hajoavat ja seurustelusuhdetta kalvaa etäisyys. Äiti on äiti.

Mykkäsen kirja ei tuo erityistä uuttaa aikuistumiskipuiluun, mutta viihdyn oikein hyvin sitä seuratessani. Auts, siis viihdyn, kun nuori mies kärvistelee? Tuon lausuttuani minua jäytää syyllisyys kuten Veikkoa, joka kaiken ok-elämän keskellä tuntee, ettei kaikki ole hyvin, vaikka tavallaan on tai pitäisi olla. Ihan tavallisia hyvänolon ja nolouden tuokioita siihen mahtuu. Tavalliselta tuntuva tarina on sen kokijalle ainutlaatuinen: onnea jokainen elämään toivoo, ja sitten se tuntuu jollain lailla aina pakenevan. Sellainen on ihminen, ainainen haikailija.

Ehkä koen itseni myös tätimäisen heltyneeksi. Ehkä ajattelen, että haluaisin sanoa Veikolle jotain niinkin latteaa kuin ”kyllä se siitä”. Tämähän on mainiota: kirja ei jätä välinpitämättömäksi. Se todennäköisesti resonoi eri lailla eri-ikäisissä lukijoissa, mutta mainiosti se välittää kertojan ajatuksia, tuntemuksia, ajatuksia ja kokemuksia. Esimerkiksi tässä ollaan joulunvietossa, hetkissä tyttöystävän seitanpaistin syömisen jälkeen:

Yöllä Veikko hakeutui jääkaapille ja teki kinkkuvoileivän. Se oli niin hyvää että itketti. Pihalamppu oli jäänyt päälle. Se valaisi vanhan vaahteran, joka näytti yhtä yksinäiseltä kuin miltä mummosta kai tuntui joka päivä.


Tapanina ajettiin takaisin Helsinkiin. Lämmitys oli niin kovalla, että nukutti. Takapenkillä sai olla lapsi taas.

Kirjan juttu on kerronta ja kielenkäyttö. Tarkka mutta säästeliäs kuvaus ja tiukasti nakuttava virke välittävät napsakasti sisällön. Siitä pidän, ja niin myös siitä, että hymähdyttävät hetket liukuvat kiusallisiin ja naurettavat tilanteet liikuttaviin. Henkilökuvauksesta nautin, sillä säästeliäin sivalluksin tyypit kasvavat sanoja suuremmiksi vaikkeivät välttämättä moniulotteisiksi persooniksi. Kiinnostavin on Veikon olhella Maija, omaehtoinen opiskelija-kirjoittaja-kollega.

*

Maaliskuisella bloggariklubilla Mykkänen kertoi kirjastaan ja kirjoittamisestaan. Päällimmäiseksi mieleeni jäi se, että hän toivoo, että hänen tekstinsä olisi kuin Miina Supisen ja Petri Tammisen kirjalapsi. Ja toden totta, jotain sellaista olen kerronnassa tunnistavinani: arkea niksauttavaa näkökulmaa ja hiottua sanomisen tapaa.

– –

Erkka Mykkänen
Something not good
WSOY 2018
romaani
kansi Elina Warsta
153 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

Tässä videossa kirjailija vastailee kysymyksiin.

Tässä  kaksi lukijan kokemusta: Kirjallisia ja Opus eka.

P. S. Veikko on runoilija, joten taiteilijaromaanihaasteeseen tämän kirjan linkitän.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani, Taiteilijaromaani

Avainsanat:

18 maaliskuun, 2018 · 5:20 pm

Olli Jalonen: Taivaanpallo

Niin Angus se on niin että me elämme kahdessa todellisuudessa. Ensin on se mitä me olemme. Sitten on se mitä me ajattelemme olevan. Ensin on kovat kivet ja suolainen meri ja maapallo pyörii ja kiertää aurinkoa. Sitten on meidän vahvoja ajatuksiamme että vielä muutakin täytyy olla. Niitä me yritämme löytää ja todistaa. Ymmärrätkö?

Ja Angus ymmärtää, mitä tähtitieteilijä Edmond Halley sanoo. Ja minä ymmärrän, että käsissäni on nyt sellainen fiktio, jonka maailma saa valtoihinsa. Tällaista on kaunokirjallisuus parhaimmillaan, eli ei ole merkitystä ajoilla, paikoilla ja henkilöiden iällä ja sukupuolella, kun kerronta rakentaa todellisuuden, joka on lukuhetkessä totta ja jonka aistii kokonaisvaltaisesti. Olen suuren kertomuksen äärellä: Olli Jalosen romaani Taivaanpallo (Otava 2018).

Jalonen yllättää täysin hakemalla aiheen 1600-luvulta. Viimeisimmät romaanit ovat valaisseet nuorukaisen kehitystä sodanjälkeisessä Suomessa (Miehiä ja ihmisiä ja Poikakirja). Ja sitten havaitsen, että niissä yhteiskuntaluokkien ja ympäristön merkitys yhdistettynä päähenkilön kasvun kuvaukseen ovat merkityksellisenä läsnä kuten nyt Taivaanpallossa. Kuvaustapa ja tunnelma ovat kuitenkin nyt erilaisia.

Lähtökohta on se, että nuori tähtitietelijä Edmond Halley käväisi Saint Helenalla tutkijakollegansa kanssa ja vaikutti monin tavoin koko Anguksen perheeseen. Romani käynnistyy siitä, kun Halleyn lähdettyä poikaan jää opinnälkä ja sen myötä taito havainnoida ympäristöä tarkasti tähtien liikkeistä lintuihin ja ihmisten käyttäytymiseen. Romaanin alussa Angus on kahdeksanvuotias ja lopussa hän täyttää 13 vuotta (1679 – 1683). Romaani jakautuu kolmeen pääosaan: Anguksen perheen tilanteeseen Saint Helenan saarella, pojan merimatkaan kohti Lontoota ja alkuaikoihin tähtitieteilijä Halleyn kodissa.

Taivaanpallo1

”Kysyn että mitä maailmassa on mitä ei saarella ole.”

Jalosen kirjassa ihmiset eivät todellakaan ole yksinäisiä planeettoja tyhjässä avaruudessa vaan tiukasti kytköksissä ympärillä tapahtuvaan. Imperiumin sekasortoisuus vaikuttaa Brittein saarelta Saint Helenalle saakka, sillä uskonkiistat protestanttien ja katolisten välillä ovat oiva maaperä vehkeilylle ja vallankäytölle, ja jyrkät luokkaerot vaikuttavat ihmisten suhtautumiseen toisiinsa sekä ihmisen mahdollisuuksien ja arvon määrittelemiseen. Anguksen perheen asemattomuus ja riippuvuus ”hyväntekijöistä” on yksi esimerkki, ja toinen on se, millä hinnalla Angus maksetaan laivaan salamatkustajaksi – lisää esimerkkejä piisaisi.

Yksi tärkeä teema on kuuliaisuus. Angus on kasvatettu Jumalan ja kuninkaan kunnioitukseen, ja muita toteltavia ovat Halley, pastori ja äiti. Ja nyt pääsen kirjan hienoon kerrontaan. Romaanin minäkerronta upottaa täydellisesti pojan ajatusmaailmaan ja asioihin, joista se koostuu. Saan ikään kuin suodatetun kuvauksen ja samalla itselleni vallan tehdä aikuisen johtopäätöksiä asiantiloista sen perusteella, mitä lapsi-Angus kertoo. Se pitää minut valppaana, se virittää keskittymiseni nupit kaakkoon.

Muita pääteemoja ovat uskon, taikauskon, tiedon ja tietämättömyyden rajojen venyttäminen valistuksen aikaan. Olen haltioissani romaanin loppupuolella Halleyn ja Anguksen matkassa, kun minulle konkretisoituu, millaista on maailmassa, jossa ensimmäisen kerran keksitään nykyisin itsenstäänselvät fysiiikan lait. Se on uskomusten voittamista, mittaamista, miettimistä, punnitsemista ja mullistavaa uuden ymmärryksen luomista. Vaikka Jalosen kirjan henki on vakava, en voi estää hymynkaretta, kun Angus eräällä oivalluksellaan muuttaa minun käsitykseni siitä, mitä kaikkea voi tarkoittaa Halleyn komeetta. (Olen arvoituksellinen ihan tarkoituksellisesti.)

”Että ensimmäinen on se missä ihminen on. Ja toinen on se mitä ihminen ajattelee.”

Olen säästellyt romaanin ytimet juttuni loppuun: henkilökuvaus ja kieli. Voin vielä mainita Taivaanpallon yhdeksi teemaksi uuden oppimisen merkityksen, ja Angus on aivan poikkeuksellisen oppivainen ja hoksaavainen. Erityishenkilön elämän alkukaari ei ole lainkaan ristiriidaton niin kuin ei ole sekään, että pojan esikuva Halley olisi yksionomaan hyvä mies. Angus on ihmiskoe, riipaisevasti ja moniulotteisesti sellainen –  ja siksi koko romaanin juoni ja perusta sisältää kaikkea muuta kuin yksioikoista sisältöä.

Vaikka romaanin loppupuoliskolla hetkittäin ajattelen fokuksen hämärtyvän, heitän moiset ajatusailahdukset syrjään upeiden kuvaustuokioiden vuoksi. Niitä ovat esimerkiksi Anguksen ensilumikokemus tai loppusivujen mittausretki. Olen nöyränä Jalosen kaltaisten taitureiden edessä: siis näin voi kielellä luoda maailmaa, aivan omaperäisesti ja silti saavutettavasti ja uskottavasti.

Olen lukenut kevääni hienoimman (historiallisen) romaanin, joka puhuttelee minua monella tasolla ja joka avaa sitä, miten ympäristö, aika ja asema rajaavat meitä. Aluksi minun on vaikea päästä kielen rytmiin mukaan, mutta kun sen saavutan, se siirtyy verenkiertooni. Pojan havainnot ja niiden laajennukset ajatelmiksi hivelevät mieltäni. Pääsen esimerkiksi seuraamaan konkreettisen ajattelun kehittymistä abstraktiksi. Ajattelun hienous tarinan takana on romaanin yksi puoli, toinen on se, että se mahdollistaa päähenkilöön eläytymisen.

Kuljen paljasjalkaisen pikkupojan nahoissa 1600-luvun kaukaisen saaren puunlatvuksissa siristelemässä taivaalle, kärsin purjelaivan märssykorissa ja orjalastin laskennassa sekä sinnittelen kalseassa Englannissa vierasta aksenttia puhuvien keskellä yksin, matkassani vain valtava halu selvitä ja oppia.

Silloin kun tuntuu näin on itsellä korkea olo eikä voisi olla hetkeä paikoillaan ja ajattelematta. Vaikka jalat ovat liikkumattomina, niissä silti tuntuu että ne jo kävelevät ja juoksevat. Vaikka pää on sidottu nahkaremmillä, ajatuksissa liikkuu suunnitelmia ja miettimistä että mitä sitten jos ja vielä varmemmin että mitä sitten kun.

Toivon, että Anguksen tarina jatkuu. Toivon, että englanninkielinen maailma saa Taivaanpallon käännettynä ihailtavakseen.

P. S. Taivaanpallo tähtitieteessä tarkoittaa koko taivasta katsottuna niin, että kaikki taivaankappaleet on sijoitettu havaitsijaa ympäröivän kuvitellun pallon sisäpinnalle.

Taivaanpallo2
– –

Olli Jalonen
Taivaanpallo
Otava 2018
romaani
461 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

17 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat:

14 maaliskuun, 2018 · 6:45 am

Naja Marie Aidt: Jos kuolema on vienyt sinulta jotakin anna se takaisin

Jos kuolema on vienyt sinulta jotakin anna se takaisin (S&S 2018) vaatii minulta sisua. Lähtökohtaisesti kirja lapsen kuolemasta on aihe, jota haluan pitää käsivarren mitan päässä. Tunne on sekoitusta pahaenteisestä taikauskosta ja alkukantaisesta pelosta. Jos en lukisi siitä, minun ei tarvitsisi kohdata pahinta, jota en haluaisi edes kuvitella. Luen silti.

Runoilija oivaltaa sekunnissa että kuoleman rinnalla kirjoitus ja kieli eivät merkitse mitään. Millään ei ole kuoleman ehdottomuuden rinnalla mitään merkitystä.

Tanskalainen runoilija-kirjailija Naja Marie Aidt on joutunut kasvokkain tosiasian kanssa: hänen 25-vuotias Carl-poikansa kuolee. Ei hän ole ensimmäinen surun murtama äiti, läheisensä liian varhain menettänyt. Se tulee kirjassa riipaisevasti esille. Surutyön osana Aidt kahlaa kirjallisuutta vastaavanlaisista kokemuksista, siteeraa niitä, hakee vertaistukea Sokratesta ja Cicerosta Gilgamešiin, Walt Whitmanista Nick Caveen – esimerkiksi Denis Rileyltä näin:

Yllättävä kuolemantapaus tekee eloonjääneille sellaista väkivaltaa, että aika pysähtyy ja alkaa hitaasti kerääntyä isoksi altaaksi. Entisen aikajanan tilalle on tullut jotakin pidättelevää. Silloin elää isossa ympyrässä jossa ei ole reunaa.

Aidtin kirja noudattaa edellisen sitaatin viitoittamaa rakennetta. Fragmenttien tapaan surusta hajonnut todellisuus välittyy aikaa ja muistoja silpoen, sinkoilevana syklinä. Kirjallisuussitaatit ahtautuvat kertojan kokemusten väliin, ja kaikki tämä ilmentyy erilaisin typografisin keinoin. Tunteet tiivistyvät välillä runoiksi tai hajamietteiksi. Vaikuttava on kursivoituna erottuva tilannekuvaus hetkestä ennen peruuttamatonta puhelua pojan onnettomuudesta ja siitä seuraavista hetkistä.

Aidt

Carlin kirjasta välittyy rakkaus ja pohjaton murhe. Riipaisevia kohtia on lukemattomia, mutta ehkä musertavinta on hetki, jolloin äiti tyhjentää lapsensa huonetta, törmää jälkikäteen poikaansa, jota hän ei tuntenut: runoilijaan. Se selviää jälkeenjääneistä papereista, joissa elävät aikuisen lapsen ajatukset, tunteet ja kokemukset.

Olen aika mykistyneessä tilassa väkevän kirjan jäljiltä. Suren ja pelkään. Tiedän, että tällaisia kirjoja tarvitaan elämästä selviytymisen avuksi, ne ovat tapa käsitellä käsittämätöntä, peruuttamatonta.

Takerrun kuolemaan, koska se on lapseni todellisuus. Se on ehto. Minun on tunnustettava, että en enää koskaan näe häntä, ja minun on tunnustettava että joudun elämään tämän tiedon kanssa, jotta se ei tappaisi minua. Surun olemus on keskeneräinen, epätäydellinen. Hajanaisen arvaamaton. Runoilija makaa kuin haavoittunut eläin ja kuulee kaukaisen käsittämättömän kohinan. 

– –

Naja Marie Aidt
Jos kuolema on vienyt sinulta jotakin anna se takaisin. Carlin kirja
Suomentanut Katriina Huttunen
S&S 2018
157 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

Kirjasta on vaikuttunut myös Omppu.

P.S. Kertoja on kirjailija, siksi liitän kirjan taiteilijaromaanihaasteeseeni.

4 kommenttia

Kategoria(t): Asiaproosa, Kirjallisuus, Romaani, Taiteilijaromaani

Avainsanat:

5 maaliskuun, 2018 · 4:46 pm

Saara Turunen: Sivuhenkilö

Minusta tuntuu, että kaipaan jotakin, vaikka en oikeastaan tiedä mitä se olisi. Ikävöin elämän ääntä ja tunnetta. Jotakin sellaista, että tuntisin olevani tapahtumien keskellä enkä sivussa.

Saara Turusen Sivuhenkilö-romaanin minäkertoja kuvaa elämäänsä esikoisromaanin julkaisun jälkeen. Hän etenee kronologisesti ensimmäisen vuoden ja välillä poikkeaa muistelemaan ex-mieheen, nuoruuteen ja lapsuuteen liittyviä asioita. Vuoden mittaan katoavat odotukset esikoisromaanin vaikutuksesta elämänotteeseen. Myös kirjan vastaanotto on pettymys. Yksinäisyyden ja vierauden tunteet lisääntyvät. Se johtaa perimmäiseen kysymykseen:

Miksi minä elän?

Pähkäilen kerrontakerroksia. Romaani alkaa tutulla kuvauksella minäkertojan asunnosta. Sama kämppä kattokoukkuineen ja palmuineen tuli minulle tutuksi Turusen Hanna-novellissa (antologiassa Jatkuu!). Novellin statementit patriarkaalisesta kaanonista ja epätasa-arvoisen sukupuolittuneesta kohtelusta toistuvat romaanissa. Tunnistan riipaisevasti Turusen Sivuhenkilö-romaanista samat yksinäisyyden uhat ja mahdollisuudet kuin Turusen Hanna-novellissa ja Canthin Hannassa.

*

Kerronta ja tyyli on tunnistettavissa Turusen esikoisromaanista Rakkaudenhirviö. Tarkka virke, selkeä sanonta tallentaa havaintoja, tilanteita, ajatuksia ja toimintaa. Välillä on listauksia, jopa proosarunon kaltaisia. Ja varjolista kaanonkirjoista. Päänsisäisen paljastaminen tapahtuu kaikkiaan nasevasti. Esimerkiksi hetket, joissa kertojan tunne sanoo muuta, mutta suu käy kiltisti. Ja häpeän hellittämätön ote.

Sivuhenkilö

Kansikuvassa kuihtuvat esikoiskirjapalkintokukat.

Joukossa on purevuutta ja kitkeryyttä sekä hauskoja huomioita, tarkkailijan väläyksiä etenkin taidepiirien kokoontumisissa, myös perheen parissa. Minua huvittavat ilmaisut tyyliin ”maamme huomattavin sanomalehti”, ”kuuluisa ystäväni” – osoittelevat peitot selvästi tunnistettavien asioiden ja henkilöiden päällä.

Kuka kertoja on? Fiktiorakennelma? Sekä-että-hahmo mielikuvitusta ja kirjailijaa, ”Saara Turunen”? Vai ”oikea” Saara Turunen Rakkaudenhirviö-esikoisromaanin ilmestymisen jälkitunnelmissa? Oikeasti tunnistettavuus, ”oikea”,  hämmentää minua, koska olen kasvanut antibiografiseen kirjallisuuskäsitykseen. Sen tökkiminen saa minut miettimään todellisuuden luonnetta. Sitä, miten asiat näen – tai miten kirjailija näkee ja välittää maailmaa, joka kirjassa muuttuu tarinaksi.

Mitä ihmiset oikein haluavat? Ehkä minun vain kannattaisi sanoa, että kyllä joka sana on omasta elämästä poimittu, että miettikääpä sitä. Olisiko reaktio silloin päinvastainen? Ryhtyisivätkö lukijat epäilemään totuutta, kuten kirjailija Kjell Ove Knausgårdin tapauksessa, jossa keskustelu kääntyy aina siihen, että eihän kukaan voi muistaa sellaisia keskusteluja kahdenkymmenen vuoden takaa, joissa sanotaan, että minä menekin tässä nyt vessaan. Mitä väliä on lopulta sillä, mikä osa taideteoksesta on poimittu todellisesta maailmasta, mikä henkiolennoilta ja mikä mielikuvituksesta? Eikö sellaisen tivaaminen ole samaa kuin hiillostaisi leipuria kertomaan, montako teelusikallista sokeria taikinassa oli? Oliko sillä merkitystä, jos kakku kuitenkin maistui hyvältä?

Noin suoraan Sivuhenkilön kertoja vastaa totuustivaamisiin. Hän kertoo suoraan sekin, miten kertoja kokee ymmärtämättömän kritiikin, sitä myötäilevät blogijutut, kustantamon panostuksen tai sen puutteen, tuttavien kyselyt myynnistä, perheenjäsenten kirjahämmennyksen jne. Hän kertoo suoraan esikoisromaanin tavoitteet ja teemat. Esikoisesta ”viisastuneena” tämän kirjan nimi on suora: miltä tuntuu olla sivussa itsestä, parisuhteesta, perheestä, ystävistä, työstä, erilaisista yhteisöistä.

*

Sivuhenkilö pistää miettimään. Mitä voi julkaista taidekokemuksista? Piti lukea oma Rakkaudenhirviö-postaus ja tarkistaa, kuulunko mutta-varautujiin, HS-kritiikin myötäilijöihin vai johonkin muuhun leiriin. Turunen kuvaa sitä, miten vereslihaisesti tekijä odottaa ja tutkii palautetta. Hän huomaa ystävälle antamastaan palautteestaan arvioimisen vaikeuden.

Myöhemmin jään miettimään, miten hankalaa taideteoksista puhuminen ylipäätään on. En oikeastaan tiedä, miten niistä voisi keskustella loukkaamatta toista. Ehkäpä olisi tarkasteltava ainakin niitä syitä, miksi haluaa puhua kriittisesti. Siis että onko sellaisen takana halu auttaa toista, vaiko jotakin ihan muuta, kuten oman erinomaisuutensa korostaminen.

Niinpä – mitä arviointi sitten tarkoittaa kritiikeissä ja blogijutuissa? En juuri tunne taiteilijoita, eikä teostulkinnoissani ole tarkoitus kirjoittaa heistä henkilökohtaisuuksia, silti on mahdollista, että he ottavat jutut henkilökohtaisesti. Pitääkö minun alkaa säästellä sanojani vai taiteilijoiden kasvattaa paksua nahkaa niin kuin Turusen kirjan kertojaa kehotetaan tekemään? Kun muotoilen mielipiteitäni, pöyhkeilenkö omien oivallusten ihmeellisyydellä?

Jokaisen julkisesti kirjoittavan täytyy tiedostaa ja määritellä toimintatapansa. Niistä ja teoskokemuksesta on syytä rehdisti ja perustelevasti kertoa. Sitä ei voi välttää, että tekijöiden ja lukijoiden (joita ovat myös kriitikot ja bloggaajat) joukossa on erilaisia maku-, tyyli-, aihemieltymyksiä.

*

Sivuhenkilössä melankolia ja erillisyys vallitsevat, vetävät pinnan alle. Loppua kohti pääsen kertojan kanssa haukkaamaan happea. Tukahduttavien asioiden vaikutus vaihtelee eri aikoina. Ja kirjoittaminen on keino käydä niitä läpi. Turusen taiteilijaromaani vakuuttaa kaihtelemattomuudellaan. Se avaa rohkeasti matalat mietteet. Pidän siitä, miten vahva näkemys ja olemisen hauraus yhdistyvät. Pinnalta yksityinen, tunnuksellinen purkaus sisältää jälleen kerran yleisiä, jaettavia asioita.

Mieleeni tulee tilanne viime syksyltä, kun olin teatteri Jurkan näytelmän Kim, Lekki ja Namwaan ennakkoesityksessä. Sen jälkeen haahuilin metrin päässä dramaturgi-ohjaaja Turusesta ja odotin, että hän päättäisi juttunsa tuttavansa kanssa, jotta olisin saanut esittää henkilökohtaiset kiitokset hienosti päähenkilö-kertoja-kirjailija-näkökulmia kieputtavasta Hanna-novellista ja kerrontatyyliltään taitavasta Rakkaudenhirviöstä. Siinä sitten pyörin miettien, millä sanoilla kiitokseni esittäisin. Hetken pälyilin, enkä kehdannut kakistaa kiitoksia ääneen. Miltähän sekin kirjailijasta näytti ja tuntui?

– –

Saara Turunen
Sivuhenkilö
Tammi 2018
romaani
7 tuntia 12 minuuttia, lukija Anni Kaaja
162 sivua.
BookBeat: kuuntelin alun, luin loput eKirjana.

Taitelijaromaani

1 kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Kirjallisuuspohdintoja, Romaani, Taiteilijaromaani

Avainsanat:

24 helmikuun, 2018 · 8:13 am

Laura Manninen: Kaikki anteeksi

Oletko kuullut varoituksen: jos joku asia vaikuttaa liian hyvältä ollakseen totta, se ei ole totta. Oletko uskonut? Harva uskoo. Sitä ei usko Laura, joka treffaa komean, huomaavaisen, ympäristön lumoavan Mikon. Hän ei halua tunnistaa selviä varoittavia merkkejä.

Mikko katsoi minua vesikarpaloita ripsissään ja halusin uskoa. Miksi piti tapahtua näin outoa, kun olin vihdoin löytänyt onnen? Halusin pitää unelmani ja antaa lounatuulen tanssittaa tulevaisuuteen, jossa en olisi yksin enää koskaan, halusin ryppyyntyä ja painua kumaraan ja harmaantua rinta rinnan, varata vierekkäiset uurnapaikat hautuumaalta ja kuolla käsi kädessä. Ja niin minä uskon mitä hän sanoi.

Laura Mannisen romaani Kaikki anteeksi (WSOY 2018) kertoo suhdetarinan, jossa unelmien mies osoittautuu mieleltään epävakaaksi ja väkivaltaiseksi. Valitettavasti tarinan aihe ei ole harvinainen. Vaan kerrotaanko se tavallisesti? Vastausta jännittäen tartuin kirjaan: hmm, josko kirja on kömpelösti kerrottu, kiusallisesti kirjailijan omakohtainen itsehoitoterapiaromaani. Ei. Temppu on se, miten se tehdään, ja Manninen tekee sen hyvin.

Mikko oli vauhko eläin ja minä olin eläintenkesyttäjä.

Minäkertoja-Laura kertoo seikkaperäisesti suhteen kehittymisen, alkuajan hurahduksen ja hälytysmerkkien ohittamisen. Koska kerronta ylittää tavanomaisen, siihen jää koukkuun. Hieman välillä kohottelen kulmiani runsaille ”kuin”-vertauksille, mutta monesti ne ovat tuoreita ja syventävät sisältöä. Muutenkin kuvaus välittää elävästi tunteet ja tilanteet, etenkin säämetaforat ovat osuvia.

Koska heti kirjan alussa lukijalle paljastetaan, että perhehelvettiä on tulossa, virittäytyy tekstiin kuin hyytävään kauhutarinaan. Ja kauhutarina tämä on. Se on samalla varoitus- ja selviytymistarina. Ja on se sukutarinakin, sillä taustalla viriää epäily, että mummi, itsenäiseltä ja omaehtoiselta vaikuttanut mummi, onkin elänyt isoisän murjomana, siis lapsenlapsilleen aina empaattisen isoisän pahoinpitelemänä. Sukupolviin viittaa myös uusperheasetelma, sillä myös Mikon lapset oppivat väkivaltaan ja vähintään sen ilmapuntareiksi. Ja niin käy lisäksi viattomalle luontokappaleelle, Sopu-koiralle.

Kaikki anteeksi

Sanoma on selvä: koskaan ei voi arvata, mitä perheissä todella tapahtuu. Ja sattuu. Ja miten hengenvaarallisuus hiipii kotiin hiljaa ja varmasti.

Silloin syntyi perusta sairaalle kuviolle, jossa Mikko saattoi tehdä mitä vain ja minä ymmärsin mitä vain.

Romaanissa on hyytäviä kohtia. Esimerkiksi se, kun kirjassa ensimmäisen kerran viedään Mikon harhaiseen mieleen tai ensimmäiseen väkivallan uhkaa tihkuvaan riitaan. Yhteiskunnan suojarakenteet eivät vakuuta, mikä lisää kertojan turvattomuuden tunnetta. Pelastautuminen on vaikea prosessi, siitä kirja todistaa. Siinä ovat pelissä unelmat, toiveet, rakkaus – ja oma mielenterveys ja henki.

Loppua kohti romaani muuttuu opetustarinaksi, mutta perustelluin syin. Kertoja haluaa tehdä perheväkivallan näkyväksi, jotta sen uhrille tuottama häpeä pyyhitään pois ja sen myötä uhrit vähenevät. Tärkeä asia.

– –

Laura Manninen
Kaikki anteeksi
WSOY 2018
romaani
BookBeatin äänikirja, n. 9 t, lukijana Sanna Majuri
eKirja 183 sivua.

9 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat:

21 helmikuun, 2018 · 5:06 pm

KOM: Veriruusut

Näytelmä päättyy. Valkeakoskelaisen naiskaartin kuoron Veriruusut-laulu hiljakseen hiipuu teatteritalon käytäviin, mutta 100 vuoden takaisten kohtaloiden muisto jää teatterikatsomoon. Se on syytä pitää mielessä, jotta vuosisadassa saavutettu edistys kohti hyvinvointia ja tasa-arvoa jatkuu. Siksi KOM-teatterin versio Anneli Kannon Veriruusut-romaanista on ajankohtainen, merkittävä  – ja koettava.

Sata vuotta sitten sotineet olivat eläviä ihmisiä, joilla oli elämä edessä ja jotka sota perusteellisesti hävitti tai muutti. KOMin tulkinnassa välittyy etenkin nuorten naisten näkökulma. Veriruusujen paperitehtaan likat ovat vain parikymppisiä, keskushenkilö Sigrid vasta 15-vuotias. Tämän tajuamiseen draama johdattaa.

Teatteriesitys noudattaa Kannon kirjan tapahtumia siten, että näyttämöllä nähdään lähinnä romaanin Valkeakoskeen liittyvät tapahtumat. Keskittäminen on erittäin onnistunut ratkaisu, kuten on myös se, että Tampereen työväen teatterin musikaali Tytöt 1918 fokusoi Tampereeseen. Muuten en pidä mielekkäänä vertailla näitä kahta esitystä. Tampereen spektaakkeli kuuluu jättiestradin ja joukkovoiman mahdollistamaan megamusikaaligenreen, kun taas KOMin esitystä voi luonnehtia pienimuotoiseksi musiikkiteatteriksi, joka hyödyntää täysillä kymmenen näyttelijän vahvuuksia välittää väkevää draamaa.

Istuin KOMissa ensimmäisellä rivillä, pääsin sitenkin lähelle henkilöitä, tapahtumien keskelle. Näin näyttelijöiden mikroilmeet, hien ja kyyneleet. Esimerkiksi Hilja (Vilma Melasniemi) käpertyi jalkojeni eteen taistelukohtauksessa.

Monilla näyttelijöillä on kaksoisroolit, jotka onnistuivat uskottavasti. Vaikuttavien suoritusten joukosta mainitsen erikseen Sigridin (Helmi-Leena Nummela) ja Maijan (Oona Airola), joiden nuoruuden into, eläytyminen ja raikkaus heiluttavat tunteitani. Heidän ja muiden kautta hengitän tyttöjen ja naisten asemaa sekä vahvaa tahtoa tasa-arvoon. Ne konkretisoituvat housujen pukemisena ja tukan leikkaamisena vastoin kaikkia sopivaisuuden sääntöjä, mutta pohjimmiltaan kyse on sitä, että naisille kuuluu sama palkka samasta työstä kuin miehille ja mahdollisuus tehdä samaa kuin miehet – puolustaa ihmiseksi tunnustamista. Yhdenvertaisuusvaateet ovat ajattomia, mutta toivottavasti sotimaan ei tarvitse kenenkään enää lähteä. (Kirjoitan tämän tiedostaen sen, etteivät sodat ole maailmasta loppumassa.)

Veriruusut_KOM (2)

Lavastus on niukan ilmeikäs. Lavan keskellä liikuteltava pyöreä, punainen alusta muuntautuu tarkoituksenmukaisesti monenlaiseksi, esimerkiksi paperitehtaan työläisten oravanpyöräksi, työväentaloksi, sotatantereeksi tai teloituskentäksi. Siellä vietetään myös Maijan perheen lämpimiä yhteishetkiä. Näytelmässä näytetään sävykkäästi Maijan ja Sigridin kotiolojen erot ja Sigridin herkkä, orastava lempi. Tällaiset tilanteet syventävät henkilöitä ja heidän kohtaloihinsa eläytymistä. Ne riipaisevat, kun jo etukäteen tiedän, miten vasta elämän alussa olevien työläistyttöjen käy.

Akustisesti soitetut ja hienosti lauletut työläislaulut vahvistavat tunnelmaa. Valo- ja äänitehosteet tekevät samoin. Kun näytelmässä edetään teloituksiin, yksi uhri kerrallaan suoraan katsomoon katsoen, kovasti kouraisee: laukaus, kuolema. Sitä voimakkaampi on tunne, kun viimeistä teloitusta seuraa täysi hiljaisuus.

Ensimmäinen puoliaika on pitkä vaan ei pitkästyttävä, sillä siinä pohjustetaan päähenkilöiden persoonaa ja tilannetta sekä tekijöitä, jotka vaikuttavat sotaisuuteen. Toinen puoliaika on hitusen hajanainen ja jopa sen oloinen, ettei malteta lopettaa.  Näytelmä olisi voinut päättyä hiljaisuuteen, viimeiseen laukaukseen, mutta menköön: antaa vain Veriruusut-laulun jäädä soimaan, jäädä muistuttamaan. Vahva, vaikuttava draama tekee kunniaa sadan vuoden takaiselle tasa-arvotaistelulle ja Kannon romaanille.

– –

Veriruusut
KOM-teatteri, ensi-ilta 16.2.2018 (esitys 20.2.2018)
Alkuperäisteksti Anneli Kant
Dramatisointi ja ohjaus Lauri Maijala
Näyttämöllä: Oona Airola, Antti Autio, Vilma Melasniemi, Juho Milonoff, Helmi-Leena Nummela, Inka Reyes, Niko Saarela, Ursula Salo, Saga Sarkola, Eeva Soivio
Lisätietoja KOMin sivuilla.

KOM-teatterin Veriruusut-traileri: https://youtu.be/TSH1vNDsn8o

Kiitos KOM-teatterille etkoista ja lipusta.

7 kommenttia

Kategoria(t): Draama, Kirjallisuus, Romaani, teatteri

Avainsanat: , ,

20 helmikuun, 2018 · 6:03 am

Markus Falk: Profeetan soturit

Markus Falkin esikoisromaani Profeetan soturit (Otava 2018) tuntuu kevyttrilleriltä. Kyllä siinä on jännittävyyttä ja terrorismiuhkaa, mutta tunnelma ja toiminta tuntuvat hienoisen kotikutoiselta, vaikka siinä vain piipahdetaan Suomessa.

Aihepiiri on omintakeinen, ja se tuo kirjaan spesialiteettia. Arabialaisen kulttuurin tutkija Tuomas Pyy matkaa työasioissa Beirutiin ja yhyttää siellä tutkijatutun Carla Contin. Conti on saanut käsiinsä varsinaisen käsikirjoituspommin, piilossa pidetyn suuran. Suuran perässä on islamistiterroristeilta vaikuttavaa väkeä mutta myös muuta porukkaa. Tämä valkenee tutkijaparivaljakolle vähitellen. Suuran sisältö iskee kiilaa nykykäsityksiin väkivaltaisesta islamista – mikä mainio, ajantasainen lähtökohta.

– Mutta tällaista suuraa ei löydy Koraanista. Panen pääni siitä pantiksi. Sisältökin on kummallinen. Ei saa lietsoa vihaa, tässä sanotaan. Jos uskoisimme esipuhetta, teksti on profeetan viimeisiltä vuosilta. Profeetan myöhäisen kauden suurat eivät ole näin lauhkeita. Niissä kehotetaan taistelemaan vääräuskoisia vastaan, ja sellaisia tuntuu olevan vähän joka puolella.

No, onhan ennenkin tutkija toiminut menestyksellisesti suurten kulttuurisalaisuuksien selvittäjänä. Tietysti viittaan Dan Brownin kirjoihin. En muista aiemmin lukeneeni trillerissä vakuuttavaa islamilaista taustatarinaa. Se on kirjassa parasta. Pidän myös pienistä poikkeamista historiaan vuodesta 656 alkaen. Itse asiassa suurasta ja sen historiallisista seikkailuista olisin halunnut tietään paljon, paljon enemmän.

Profeetan soturit

Tuomasta ja Carlaa seuraavat väkivaltaa kaihtamattomat suuran havittelijat tuovat kirjaan lajityyppiin kuuluvaa räiskintää. Väkivaltatilanteisiin tottumattomista tutkijoista sukeutuu selviytyjiä, mutta huojennuksekseni kirjassa kuvataan, ettei se ihan tuosta vain tapahdu. Järkytys saa näkyä ja tuntua. Valitettavasti monet taisteluihin ja poliisioperaatioihin liittyvät juonenkäänteet tuntuvat jollain lailla kevyiltä, vaikkei uhreilta vältytä.

Henkilökuvaus jää aika pinnalliseksi. Tutkijoiden välinen suhde pidetään avoimena, mutta kyllä se kehittyy. Tuomaksen vähittäinen ujo ihastuminen on hellyttävää, sen sijaan Carlasta ei oikein ota naishahmona selvyyttä. Hän on ikään kuin tutkijakammioiden jääkuningattaren ja femme fatalen sekoitus. Ei ole ehkä kirjalle eduksi, että minua monissa kohdissa naurattaa ääneen, kun ne muistuttavat aikuisten Viisikoita. Niin tunnollisesti tallennetaan Carlan ja Tuomaksen aterioinnit. Vaan eikös tämä olekin tarkoitettu viihdyttämään? Ja viihdynhän minä. Kevyt välipala, sopiva annos, ei-niin-tosissaan-otettava suupala.

Voisin kuvitella, että Tuomas ja Carla jatkavat seikkailujaan. Voisiko henkilöitä saada hitusen moniulotteisimmiksi, rosoisemmiksi, vaikkei se trilleri-genressä ole yleistä? Ja jos saa toivoa vielä lisää, haaveilen syventymistä tarinan historiatasoon (vähän niin kuin Elif Shafakin Rakkauden aikakirjassa – ai niin, se ei ole trilleri). Kirjailijan tietopohja ei ainakaan tule esteeksi, sillä Markus Falkin takaa löytyy tutkija-kirjalijapari Jaakko ja Virpi Hämeen-Anttila.

– –

Markus Falk
Profeetan soturit
Otava 2018
trilleri
345 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

4 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat: , ,

18 helmikuun, 2018 · 4:10 pm

A. W. Yrjänä: Joonaanmäen valaat

Mikä lumoava alku! Korvissani hyrrää kirjailijan pehmeä ääni, joka vie maailmoihin, joihin vain kirjallisuus voi viedä. Siellä on rajana vain mielikuvitus.

Mereltä nähtynä Joonaanmäki on suolapärskeen syliin piiloutuva kallioluoto,
tuulen kynsimä metsäinen näppylä
jonne Suomenlahden rantaa seuraillen voi seilata
Porvoon edustalta, kunhan luovii äkkisumut, karikkoiset
matalat ja sietää syväuomien suurten tankkerien
torvien ja pillistöjen haikean kutsun.

Vanhanajan seikkailukertomuksen tapaan A. W. Yrjänän ensi romaani Joonaanmäen valaat (Johnny Kniga 2017) maalaa ensin maiseman ja tunnelman, johdattelee henkilöihin ja vie sitten yllättäviin tilanteisiin. Lyhykäisesti kuittaan juonen: pikkuruisen porvoolaissaaren yhteisön yllättää valas, aluslöytö ja aikakone. Se johdattaa seikkailuun, jossa liikutaan liukkaasti ajassa ja paikassa. Etelänavalta Marsiin ei ole mahdoton matka, kun sen saan tehdä Yrjänän kertojaäänen kanssa.

Joonaanmäen valaat

Kuuntelin äänikirjana, miten Joonaanmäen kirjava väki ottaa haltuunsa ihmealuksen ja toimivat yhteistyössä yksilöinä. Kirjailijan kertojaäänen matala hyrinä vaivuttaa miellyttävästi transsinomaiseen tilaan, mikä auttaa mainiosti uskomaan kirjan fantasia-aineksiin. Lisäksi perinnetietoinen kerronta ja kielen vivahteikkuus viehättävät. Tarinan alkunousu kohottaa odotukseni, ja vaikka tarina puolivälin jälkeen hajoaa taivaan tuuliin (konkreettisestikin) – ei se mitään.

Jo kirjan nimi viittaa Melvilleen, Verne-yhteyttä ei peitellä, Pikku Prinssiin on selvä kimppa – vain muutamia mainitakseni. On filosofiaa, kulttuurihistoriaa ja maailmankaikkeustietämystä. Natsikorttikin vilahtaa. Joonaanmäen valaat vilisee viittauksia: se on sivistynyt aikuisten satu.

Meri kiilteli auringonkilossa kuin sula metalli ja
Kaukaa erottui salamointia pilviverhon ja ulapan välillä.
Antoine [de Saint-Exupéry] kaatoi laseihin lisää viiniä ja puhui kuin itsekseen:
”Ehkä tämä näkyvä maailma, joka vaikuttaa niin pysyvältä,
rakentuukin ihmisajatusten varaan. Eikä ihmisten,
jotka tämän tietävät, pitäisi tavata toisiaan, vaan olla kuin
katulyhtyjä tai radiomastoja, joiden välillä siirtyy ajatusten kajoa,
ja muut seuraavat heidän mielensä näkyjä.”

Vaikka kuuntelin kirjan, on se minulla myös painettuna. Sisällön lisäksi kirjan ulkoasu kunnioittaa vernemäistä perinnettä. Kaunis kuvitus viehättää vanhahtavana. Vaan eniten minua innostaa taitto. Teksti on selkokielityylisesti jaettu lyhyisiin, selvästi erottuviin, liehureunaisiin kappaleisiin. Se sujuvoittaa lukemista – jollei halua nauttia kirjasta kuunneltuna. Kumpikin parempi. Ja lisää seikkailukertomuksia on tulossa Vernen tapaan – niin kirjailija on luvannut.

– –

A. W. Yrjänä
Joonanmäen valaat. Seikkailukertomus
Johnny Kniga 2017
äänikirja 4 t 47 min, lukija A. W. Yrjänä
227 sivua.
Kuuntelin BookeBeatissa, sain kirjan kustantajalta Helsingin kirjamessuilla.
Muissa blogeissa mm. Hemuli, Kujerruksia, Mannilainen ja Suketus.

P. S. Jouduin poistamaan tämän kirjan aamuisen postauksen, johon oli tullut jo kommentteja ja jakoja. Jostain syystä siinä oli jokin bugi, joka poisti etusivultani sivupalkit.

6 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani, spefi

Avainsanat:

13 helmikuun, 2018 · 7:00 pm

Avoimet ovet: Sudenmorsian

Aino Kallaksen romaani Sudenmorsian (1928) on symbolinen kertomus naiseudesta, vapaudesta ja itsensä toteuttamisen kaipuusta. Viron Hiidenmaan kansantaruun pohjautuen nuori vaimo Aalo kuulee metsän kutsun (lue: ruumiin ikävän) ja vastaa siihen. Seurauksena on ympäristön ja aviomiehen tuomio.

Aalon tarinaa on luettu Aino Kallaksen elämää vasten. Tähän lähtökohtaan rakentuu Teatteri Avointen ovien näytelmäsovitus, jonka Heini Tola on dramatisoinut ja ohjannut. Näytelmässä Kallaksen päiväkirjatekstit kehystävät romaanin tapahtumia, jotka pelkistettyinä siirtyvät näyttämölle.

Ylöspano tavoittelee ajattomuutta, vaikka romaanin vanhahtavaa kieltä ja sen rytmiikkaa on onnistuneesti säilytetty. Ihmissusiuskomukset viittaavat menneeseen maailmaan, vaikka (luomis)vapauden ja rakkauden problematiikka eivät ajoituksia kaipaa. Aalon mies edustaa yhteisön ennakkoluulopaineisiin lankeajaa, Aalo itsensätoteuttajan ja joukosta poikkeavan kovaa kohtaloa.

Pääsin katsojaksi toisiin pääharjoituksiin, joten jotain voi vielä tapahtua ensi-iltaan mennessä. Siksi kokemukseeni sopii suhtautua sen mukaan. Kokoan ensin varuksellisia tuntemuksia ja sitten ihastustani.

Hieman häirtiseväksi koen ensimmäisen näytöksen äänimaton, joka on peittää alleen muilla keinoin ilmaistut tunnevivahteet ja suhteen kehittymisen. Vaikka musisoinnissa on kohokohtana väkevä duetto, en löydä perustelua lähes tauottomalle soitannolle ja laulannalle. Niukka lavastus sopii esityksen, kuten se, että musta harsokangas erottaa osuvasti päiväpuolen öisestä suomaailmasta. Myös Aalo toteaa repliikissään elämänsä olevan kuin harson takana. Siksi Aalon metsäinen vapautustanssi olisi voinut rajoittua vain harson taa, noin niin kuin johdonmukaisuuden nimissä.

Toimiva ratkaisu on esimerkiksi se, että lasta symboloi vain pienet kengät.  Ensimmäistä näytöstä tehostaa toiston käyttö. Siten välittyy, miten eri tavoin Aalo ja Priidik suhteen kokevat ja miten he etääntyvät – tai miten Aalo on saavuttamaton, vaikka Priidik yrittää vaikka mitä. Tämä on mielenkiintoista: näytelmässä ei ole yksioikoista näkemystä asioiden tilasta. Priidik ihailee vaimoaan, huomaa Aalon mielen harhailun, on kiinnostunut, mistä se johtuu, mutta vaimo vaikenee. Aaloa jäytää tyydyttämätön rakkauden- ja vapaudenkaipuu, eikä hän anna miehen nähdä, kuka hän oikeasti on. Toinen näytös on intensiivinen, ja miehen ja naisen konfliktin ristiriitaisuus näyttäytyy vahvana.

sudenmorsian

Maija Andesson Aalona on elastinen liikekielessään ja herkkä ilmaisussaan. Ehkä välillä päiväpuolen Aalo on turhan yksitotinen, vaikka ymmärrän syyn: sisin on suljettava, sillä siellä kytee jotain, joka on kaikkea yleisesti hyväksyttyä vastaan. Ekstaattinen metsänhengen vapauskutsuun vastaaminen tuo rooliin voimaa. Andersson onnistuu myös niukin keinoin muuntautumaan Kallakseksi. Kokonaisuuden kannata hyvä ratkaisu on se, että Kallas-osuuksia on vähän. Ehkä niitä ei edes tarvittaisi. Sauli Suonpään Priidikin tunnevaihtelu vakuuttaa: humalluttava rakastuminen, vaimon ihailu ja vähittäinen pettyminen vaimon välttelevyyteen ja lopun epätoivo välittyvät hienosti. Tunnustettakoon tämä: miehekäs komeus lisää Priidikin kiinnostavuutta. Suvi Isotalolla  on kertojan rooli, ja yllätykseksi se toimii, sillä kertojaosuus ei päälleliimaa asioita vaan juoksuttaa kallastyylistä tekstiä. Isotalo vastaa myös musisoinnista, joka toisessa näytöksessä toimii ensimmäistä tehokkaammin.

Sudenmorsiamen ilmestymisestä tulee tänä vuonna täyteen 90 vuotta ja Viro viettää satavuotisjuhlia. Dramaturgi-ohjaaja Heini Tola kertoi, että osumatarkkuus niihin on sattumaa, sillä hienon tekstin sovittaminen näyttämölle on pitkään ollut mielessä. Nyt se toteutui. Minä pidin tiiviistä näyttämösovituksesta, ja esitys jättää pohtimaan odotuksia, joita suhteille tai rakkauden määrälle ladataan, mahdollisuuksia elää suhteessa omaa elämää, tunnustella vapauden ja rakkauden rajoja.

– –

Sudenmorsian
Aino Kallaksen romaanista dramatisoinut Heini Tola
Avoimet ovet, ensi-ilta 13.2.2018 (pääharjoitus 8.2.2018)
Ohjaus Heini Tola
Rooleissa Maija Andesson, Suvi Isotalo, Sauli Suonpää
Musiikki Suvi Isotalo
Lavastus ja valot Raisa Kilpeläinen
Koreografiakonsultointi Jenni Nilolajeff
https://www.avoimetovet.fi/ohjelmistossa-nyt/sudenmorsian/

2 kommenttia

Kategoria(t): Draama, Kirjallisuus, Romaani, teatteri

Avainsanat: , ,

12 helmikuun, 2018 · 6:12 pm

Pirkko Soininen: Ellen

Ellen Thesleffin (1869 – 1954) maalaus- ja puupiirrostaide erottuu aikalaisista omaperäisenä ja muuntautuvana. Se on varmasti yksi syy, miksi hän kiinnostaa nyt fiktiohenkilönä vähintään tuplaten. Viime syksynä Kati Tervon Iltalaulaja kuvasi Thesleffiä iäkkäänä maalarina Muroleen maisemissa. Hänen toiseen lempiympäristöönsä Firenzeen vie Pirkko Soinisen romaani Ellen (WSOY 2018). Italialainen vilkas kulttuuriympäristö virittää taiteilijan toisiin taajuuksiin kuin kotimaassa.

Ihan erilainen äänimaisema kuin jouluna Muroleessa, missä kovin ääni syntyy, kun lumihiutale törmää maahan.

Romaanin alaotsikko tiivistää, mistä on kyse: Ellen Thesleffin fiktiivinen Firenzen-päiväkirja. Soininen selvittää loppusanoissa, että makrotasolla romaanin asiat ovat faktaa pohjautuen taiteilijan omiin dokumentteihin ja esimerkiksi Thesleff-elämäkerturi Hanna-Reetta Schreckin tarkistuksiin (Minä maalaan kuin jumala). Mikrotasolla romaani on Soinisen sepitettä, eläytymistä Elleniin.

Minä maalaa sieluni jokaiseen maisemaan ja se on totta vieköön vaikeampaa.

Taiteilijan ekspressiivinen tyyli ja väriasteikko muuttuivat vuosikymmenien aikana. Romaani pikakelaa taiteilijan kehittymistä, asemaa taideyhteisössä naisena ja oman tyylin rakentajana. Hän rikkoo kaavoja niin olemuksellaan, naimattomuudellaan kuin otteellaan. Soinisen romaani kuvaa hyvin sitä, miten Thesleffin taiteessa oleellista on tunne.

Ellen, miksi sinä haluat kapinoida? Onko pakko maalata taulu yhdellä värillä?
Mamma hyvä, ei ole oleellista, millä värillä maalaan. Maalaanko yhdellä värillä vai kahdella. Oleellista on, että maalaan tunnetta.

Romaani on varsinaista nimipudottelua. Perheenjäsenet ovat tuiki tärkeitä, samoin taideopiskelussa tutuiksi tulleet kollegat. Firenzessä Ellen tutustuu eurooppalaiseen kulttuurikermaan, merkittävin Ellenille on teatterivelho Gordon. Juuri Schreckin elämäkertakirjan lukeneena pystyn hyvin tunnistamaan nimiä eli todellisia henkilöitä, paikkoja ja tilanteita. Välillä pohdin, miten selviäisin ilman taustatuntemusta.

Ellen.jpeg

Miksi minä uhraan kaiken taiteelle?

Ellen on tiivis tavoittelu taiteilijan pään sisään ja kieleen, jolla ilmaistaan taiteen tekemisen paloa sekä uskoa itseensä ja päättymätöntä kehittymistä taiteilijana. Kun Eurooppa elää poliittisesti kriisiaikoja ja lähipiirissä kuolemantapaus seuraa toistaan, Ellen maalaa. Se on hänen kannanottonsa: hän välittää iäisyyden katukivissä, maailmankaikkeuden vedenpinnassa ja maapallon sydämenlyönnit.

Minä maalaan juuri niin kuin haluan.

Päiväkirjan lyhyet merkinnät etenevät kronologisesti. Kirja alkaa rakastumisella Firenzeen ja päättyy siitä luopumiseen. Firenzekin muuttuu, vaikka se pysyy vapauden ja luovuuden tyyssijana vuosien ajan. Ei Ellen elä vain luomiskuplassa tai irti juuristaan, esimerkiksi Murole välkkyy rinnakkaisympäristönä Ellenin mielessä. Kumpikin ympäristö kasvattaa Ellenistä tinkimättömän taiteilijan.

Tavoittelen totuutta, se on ainut totuuteni.

Välillä päiväkirjamerkinnät kertovat arkisesta puuhailusta, nälästä, koti-ikävästä, toimeentulohuolista; toisaalla välittyy juhlaa, perheyhteyttä ja hullaannusta. Myös tyyli vaihtelee arkikirjaamisesta uhoon ja muisteluista tavoitteisiin sekä runonomaisesti kiteytyneisiin havaintoihin ja julistuksiin. Päiväkirjalle luonteenomaista on, että kirjaukset ovat yksityisiä, valikoituja, silti kaikkea paljastamattomia.

Ei se, että jäljentää todellisuutta, sitä mitä näkee, ole parempaa kuin se, että maalaa tunnetta, sitä mitä tuntee nähdessään jotain.

Aluksi en pääse oikein rytmiin mukaan, mutta kun etenen romaanissa, seuraan mieluusti verbaaleja sivellinvetoja. Alan uskoa, että Ellen se siinä valitsee sanapaletista oikeat sävyt. Ellen oli myös runoilija, Soininen on myös runoilija; Ellen on kirjoittanut monikielisiä päiväkirjoja, ja nyt Soininen sanoittaa Ellenin ytimestä suomenkielisiä päiväkirjauksia. Viehätyn romaanin rohkeasta rajaamisesta vain yhteen paikkaan ja näkökulmaan – siten kirkastuu kohteesta jotain oleellista. Katson, kuka Ellen on, mitä hänelle tapahtuu ja miltä se tuntuu – ehkä myös näen.

Toiset katsovat, toiset näkevät. 

– –

Pirkko Soininen
Ellen. Fiktiivinen Ellen Thesleffin Firenzen-päiväkirja
WSOY 2018
romaani
189 sivua (kirjana).
Luin kirjan BookBeatin eKirjana.

Taitelijaromaani

11 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani, Taiteilijaromaani

Avainsanat: ,

11 helmikuun, 2018 · 3:56 pm

Tampereen työväen teatteri: Tytöt 2018

Anneli Kannon Veriruusut olen julistanut kirjaksi, jonka jokaisen tulisi lukea sisällissodan muisteluvuonna. Ei ihme, että siitä on innostuttu tekemään erilaisia dramatisointeja. KOM-teatterin ensi-ilta on tulossa, Tampereen työväen teatterissa esitys jo pyörii. Aloitan siis vaikuttavan kirjan näyttämönäkymien katselmuksen Tampereelta: Tytöt 1918.

Juoni on lyhykäisyydessään seuraava: pumpulitehtaan tyttöporukasta muotoutuu sisällissodan naiskaarti. Esitys elävöittää erilaisten naisten poliittisen aktivoitumisen syitä ja seurauksia. Naisnäkökulma pitää pintansa linjakkaasti koko esityksen ajan: halvat likat hakevat ihmisarvoaan. Kuvauskohteina ovat sekä yksilöt että kollektiivi. Muutama henkilö nousee joukosta. Minua koskettavat etenkin 15-vuotias Sigrid ja muutamaa vuotta vanhempi Lempi, piikatyttö Teiskosta. Minä olisin voinut olla Lempi 100 vuotta sitten.

Tytöt 2918

Kun luin ennakkotietoja esityksestä, pyörittelin epäuskoisena päätäni. Miten tuosta aiheesta voi irrota musikaali? En ole musiikkiteatterin suuri ystävä, ja siksi ennakkoluuloni painoivat odotuksiani. Mutta tunnustan: esityksessä on komeita joukkokohtauksia, joissa moniääninen kuoro välittää voimantuntoa ja lukuisat soololaulajat osaavat asiansa. Musiikkityyli vaihtelee protomusikaalisävelmistä rokkiin ja räppiin. Nuorten miesten sotaan lähdön symbolisesti sanoitettu Lumi-biisi soi erityisen kauniisti, sekä menevä Kumoon-rallatus ja vauhdikas Housut-laulu jäävät mieleen. Räppi toimii työväen hengennostatushetkissä, sillä ghettojen kapinakälätys sopii noin niin kuin ideologisestikin sisältöön. Muuten pidän räppiosuuksia hieman kosiskelevina, ja osin musiikin pauhu vie tilaa draamalta.

Harvoin olen ollut näin ihastuksissani lavastuksista. Yksinkertaisen toimivin keinoin loihditaan näyttämölle tehdassali, katunäkymät, kaupunkitaistelut – kaikki tapahtumataustat. Myös valot sekä säästeliäs lavastuksen ja puvustuksen värien käyttö tehostavat näyttämökuvia ja tunnelmia. Tanssillisia elementtejä vierastan, varsinkin yhtäkkisiä pakkoliikkeenomaisia yksittäisiä kouristeluja.

Sisällissotakuvaus tietysti kertoo siitä, että sodassa menetetään henkiä. Alkupuoliskon tunnelmiin mahtuu innostusta ja rakkautta, jotta loppupuolen fyysisten ja psyykkisten tappioiden karuus korostuu. Elän mukana, tunnistan paljon Kannon romaanin sykähdyttävää sisältöä ja pitkälti pidän romaaniin liittyvistä dramaturgisista ratkaisuista. Liikutun useaan otteeseen. Kokonaisuus onnistuu, ja kolmisen tuntia vierähtää nopeasti. Silti huomaan, että saisin napsittua pituudesta puolisen tuntia pois; jokunen pitkitetty biisi saisi väistyä kuten kesähääunelmointi.

Tytöt 1918 alkaa ja loppuu hienosti. Heti alkuunsa otetaan luulot pois, sillä henkilöt esittäytyvät ja kunkin kohtalo paljastuu oitis. Myös loppu on pysäyttävä: oikeuksiaan ja tasa-arvoisuuttaan äärioloissa puolustaneiden 1918-tyttöjen joukkoon saapuu vuoden 2018 tyttöjen kuoro. Viimeistään silloin katsoja herätetään ymmärtämään hyvinvointivaltiomme kehityskaari ja toivo (lue: vaara): etteivät enää minkään vuoden tytöt (ja pojat) joutuisi puolustamaan aseilla oikeuksiaan.

– –

Tytöt 1918
Tampereen työväen teatteri 2018 (esitys 10.2.2018)
musikaali
Käsikirjoitus ja ohjaus Sirkku Peltola, käsikirjoitus perustuu Anneli Kannon Veriruusut-romaaniin ja historiallisiin dokumentteihin
Musiikki Eeva Kontu
Laulujen sanat Heikki Salo
Esiintyjät ja muuta lisätietoja: http://www.ttt-teatteri.fi/ohjelmisto/tytot-1918

4 kommenttia

Kategoria(t): Draama, Kirjallisuus, Romaani, teatteri

Avainsanat: ,

9 helmikuun, 2018 · 8:49 am

Mirjam Lohi: Rouva Suominen välittää

Rouva Sointu Suominen välittää asuntoja ja välittää ihmisistä. Valuneen taikinan tapaus on ensimmäinen osa Rouva Suominen välittää -sarjasta (Teos 2018). Eli alkuun päästyään Miriam Lohelta on luvassa jatkoa kepeään arkiseikkailuun.

Mma Ramotswe selvittää Botswanassa tavallisten ihmisten ongelmia rooiboisia siinä sivussa maistellen ja leppostellen automekaanikkomiehensä kanssa. Kummasti se tulee mieleen, vaikka Lohen kirjassa Sointu perheineen säheltää Vuosaaressa ja hauduttaa vihreää teetä. Säntäilevää rouvaa tukee turvajärjestelmiä kauppaava aviopuoliso. Pariskunnan välejä lämmittää lempeä hyväksyntä. Jos aviokriisejä on, ne ovat naapureiden. Perheen kaksi tytärtä ei erityisemmin tässä ensimmäisessä osassa erotu, kuuluvatpa pakettiin.

Rouva Suominen välittää

Sointu on siirtynyt psykologin hommista kiinteistövälitykseen. Hän saa kaupattavaksi vanhan rivitaloasunnon, jota myydessään hän törmää valuneeseen taikinaan, tai oikeastaan äkkikuolemaan ja outoon kirjeeseen. Asiakkaastaan välittävä Sointu alkaa selvittää kirjekriisiä. Päähenkilön muita kiireitä ovat perhe, tökkivä bisnes ja verrattain kaoottinen blogipostailu. Hurmaavaa höpsöä hahmosta tavoitellaan.

Ei. Nyt pitää ottaa järki käteen ja keskittyä olennaiseen, eikä vetää mitään emännöintiövereitä. Kaikki vain jotenkin lähtee lapasesta, aina kun mieleen juolahtaa IDEA.

Ei tätä romaani oikein jännäriksi voi kutsua, vaan arvoitussetvintä on juonimauste. Rouva Suominen välittää on kevyttä ja viihdyttävää tavallisen arjen tyylittelyä. Voin kuvitella tämän tv-sarjaksi, jossa kuva värikäsitellään kirkkaaksi pastelliksi, Itä-Helsinki näyttää kesät talvet pittoreskilta ja henkilögalleria päähenkilöistä merkilliseen naapurustoon karikatyyreilta, mutta niin, että päähahmoista pilkistää silloin tällöin luonteikas särmä. Tunnelma loihditaan hyväntuuliseksi.

Jo tammikuu. Lunta on tupruttanut koko yön, ja lisää tulee. Tänäänkin Hänen Kuninkaallinen Korkeutensa Aurinkolahti hörppää vain mitättömän kulauksen valoa, kuin valtava sukellusve, ennen kuin taas sukeltaa syvistä syvimpään pimeyteen kuin merenpohjaan.
   Taas tämmöinen tupruntai, Sointu huokaa.

Ja siinä se on, kirjaa sävyttävä ydinsalaisuus. Se ei ole juonenrakentelun yllätyksellisyys, vaikka kieltämättä on veikeää tavallisen perhe- ja taloyhtiötouhuilun yhdistäminen kevytsalapoliisiuteen. Mukavasti tarinaa toisinaan katkotaan ja siinä pompitaan, saadaan sattumuksia ja yhteensattumia, mutta se ei ole kirjan viehättävyyden syy. Jutun juju piilee eritoten kekseliäässä kielessä ja kerkeässä kerronnassa. Omanlaisella rytmillään pulppuavat etenkin Soinnun mielleyhtymät, toiveajattelun ryöpyt ja touhukkaat toimet.

Kirjoille on aikansa ja paikkansa. Minulle Valuneen taikinan tapaus tuli oivaan saumaan, kevyeksi iltapalaksi todella raskaan päivällisen jälkeen. Siksi se maistui mukavan eskapistiselta haukkaukselta (Han Kangin Ihmisen teot -romaanin perään). Ja kyllä minua jää vaivaamaan, mihin suuntiin Soinnun perhe-elämä, asunnonvälitys ja blogi etenevät sekä se, mitä saa aikaan uusi naapuri.

– –

Mirjam Lohi
Rouva Suominen välittää. Valuneen taikinan tapaus
Teos 2018
romaani
253 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

5 kommenttia

Kategoria(t): Hömppä, Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat:

7 helmikuun, 2018 · 7:25 am

Han Kang: Ihmisen teot

Han Kangin romaani Ihmisen teot (Gummerus 2018) kertoo eteläkorealaisen Gwangjun kaupungin kansannoususta diktaattorisia toimia vastaan vuonna 1980. Se voisi kertoa kaikista väkivallalla ratkaistuista konflikteista, sillä tuhoavat kokemukset ovat universaaleja ja peruuttamattomia.

Ihmisen teot

Romaani on sanomaromaani. Se ei peittele sitä, mitä ihminen on valmis tekemään toiselle ja mitä siitä uhreille seuraa – mitä siitä seuraa eloon jäänneille ja läheisille vuosikymmeniksi eteenpäin. Romaanin nimi on ytimekkyydessään ainoa oikea. Ihmisen tekoja ovat käsittämättömät julmuudet, ja kun niitä tapahtuu, muut teot jäävät niiden varjoon.

Olemmeko me ihmiset todellakin pohjimmiltamme julmia? Vain sekö on yhteistä meille kaikille? Onko takertuminen arvokkuuteen vain itsepetosta, jolla suojaudumme siltä tosiasialta, että jokainen meistä voi muuttua hyönteiseksi, saaliinhimoiseksi pedoksi, lihakimpaleeksi? Onko historia todistanut, että vääjäämätön kohtalomme on tulla häpäistyksi, vahingoitetuksi ja teurastetuksi?

*

Han Kangin romaani on luettava, vaikka helppoa se ei ole. Koska kuvatut asiat ovat ihmisen tekoja, niistä on kirjoitettava ja luettava. Kirjassa kuuluu kuolleiden sielujen, väkivaltaa kokeneiden, vangituksi tulleiden ja omaisten ääni. Osa on 15-vuotiaita poikia, osa aikuisia miehiä ja naisia; yksi on kirjailija, joka ei voi vaieta vanhoista tapahtumista. Yksi henkilö löyhästi sitoo kokonaisuutta: nuori poika, kansannousun uhri Dong-ho. Kirjailija noudattaa toivetta: ”Olkaa hyvä ja kirjoittakaa kirjanne niin, ettei kukaan voi enää häpäistä veljeni muistoa.” Koettu ei katoa, vaikka aika kuluu.

Odotan, että aika huuhtoo minut pois kuin samea vesi. Odotan että kuolema tulee ja pesee minut puhtaaksi, vapauttaa minut toisten viheliäisten kuolemien muistoista, jotka vainoavat minua ympäri vuorokauden.

Tuntuu kummalliselta käsitellä romaanin kirjallisia keinoja, niin väkevänä aihe vyöryy. Sanon silti seuraavaa. Han Kang valitsee jokaiseen kirjan kuuteen osaan eri näkökulmahahmon ja vaihtelee kerrontatapaa sinuttelusta minäkerrontaan ja kolmannen persoonan kerrontaan. Sinuttelu-kerrontakeino toimii. Välillä ”sinä” voi olla jo tietty kuollut sielu, mutta voin myös itse ottaa itseni puhuteltavaksi ja olla siten osallinen, osa tarinaa, kohtuuttomia kokemuksia.

*

Helsingin Sanomissa 4.2.2018 oli laaja juttu eteläkorealaisesta kirjallisuudesta (Arla Kanerva: Surun ja toivon maa). Siinä tuotiin esille historia- ja kulttuuriseikkoja, jotka auttavat avaamaan Han Kanginkin romaanin kontekstia. Pysäyttävintä minulle lehtijutussa oli ”han”-mielentilan selittäminen: kulttuuriin kuuluu kaihoisaan surumielisyyteen liittyvä kauneuden kuvaus – kollektiivinen tunnetila, jossa on surua mutta myös toivoa. Kirjallisuus on sen seurausta ja ilmentymää.

Kukin määrittelee kauneuden tavallaan. En sanoisi, että Han Kangin romaanissa on perinteisellä tavalla ymmärtämääni kauneutta, sillä kaihtelematon aiheenkäsittely ei sovi samaan lokeroon ”kauneuden” kanssa, mutta kielen ja kerronnan taito on – no, olkoon se sitten ”kaunista”. Varma ote, näkemys ja eetos välittyvät – ne menevät ihon alle. Lukiessani kauhu ja paha olo kouraisevat, mikä pistää kysymään: miksi tämä? Haen oikeutuksen julmuuskuvauksille: kaikki tämä siksi, ettemme unohtaisi, ettemme sulkisi silmiä siltä, mitä on tapahtunut ja koko ajan tapahtuu jossain.

En uskalla sanoa, onko romaanissa Ihmisten teot toivoa. Surua on. Se on selvä, että menetetyt elämät jättävät jäytävät jäljet. Takuuta tuonpuoleisesta ei ole, mutta sielut kokevat kaltaistensa lehahduksen hetken.

Yön tummuessa sama toistui yhä uudelleen. Varjoni aisti pehmeän sipaisun, toisen sielun läheisyyden. Jäimme pohtimaan, kuka toinen oli; meillä ei ollut käsiä, jalkoja, kasvoja eikä kieltä, ja vaikka kosketimme toisiamme, emme saaneet sanottua mitään. Olimme murheellisia liekkejä, jotka nuolivat sileää lasiseinää mutta liukuivat vaiti pois, koska emme selvinneet esteestä.

Han Kangin edellinen suomennos Vegetaristi jo vakuutti ja vaikutti. Sen sisällä muhivan jäytävän väkivallan jälkeen Ihmisen teot on tappavan suora. Minun on pakko lukea sitä nopeasti mutta hengähdystaukoja pitäen – mutta pakko on lukea. Ihmisen teot on pakko lukea ihmisten tekojen takia. Sen sanat osuvat iskujen ja luotien tapaan. Minusta tulee yksi uhreista.

Romaani pistää minut kysymään, miten ampujat, hakkaajat, haavojen vereslihojen ronkkijat, raiskaajat ja kiduttajat kertoisivat tarinansa, ihmisten teot. Kun uhrit ja uhrien läheiset ovat henkiin jäätyään täynnä syyllisyyttä, mikä on muiden laita?

Omatunto.

Maailmassa ei ole mitään sitä kauhistuttavampaa.

– –

Han Kang
Ihmisen teot
Deborah Smithin englanninoksesta Human Acts suomentanut Sari Karhulahti
Gummerus 2018
romaani
231 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

Esimerkiksi näissä blogeissa kirjan vaikutus tuntuu: Kirjaluotsi, Kirjasähkökäyrä, Koukussa kirjoihin,Oksan hyllyltä ja Reader why did I marry him.

3 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat: