Aihearkisto: Romaani

27 joulukuun, 2017 · 7:58 am

Marianne Kurtto: Tristania

Kaunokirjallisuuden hienous piilee siinä, että sen kautta pääsee maailmoihin, joita ei tiennyt olevan olemassa. Tarkoitan tällä aivan konkreettisesti maantieteellisiä kohteita ja aikoja, mutta tarkoitan myös päänsisäistä. Kaunokirjallisuus avaa kuvaamiensa henkilöiden mieltä siten kuin ei ikinä – tai parhaimmillaan harvoin – oikeassa elämässä. Siksi fiktio kouluttaa minua opettamatta, tarjoaa elämyksiä hahmottaa, tunnistaa, samastua, ihmetellä, paheksua ja hyväksyä inhimillisen kirjavia tekoja, ajatuksia ja tunteita. Ymmärrys elämästä lisääntyy.

Näihin aatoksiin johdattelee Mairianne Kurton romaani Tristania (WSOY 2017). Se sijoittuu pääasiassa Tristania-saarelle 1960-luvun alussa, jolloin tällä maailman eniten erityksissä lymyävässä, asutussa pikkusaaressa tapahtuu tulivuorenpurkaus. Tilanne on muutenkin räjähdysherkkä, sillä keskeisten henkilöiden suhteet kipunoivat.

Ei Tristaniassa auta haaveilla paremmasta ihmisyydestä, kun toukat tappavat perunasadon ja linnunmunat mätänevät kalliolle.

Jon-poika aistii herkästi ilmapiirin ja kuvaa sitä pikkuvanhasti. Kirjan kertojia ovat myös hänen vanhempansa Lise ja Lars, ja heidän suhteensa väliin valuu varsinainen polttava laavavyöry, sillä perheenisä jättää perheensä. Lisäksi kertojana toimii kyläkoulun nuori opettaja Martha, jonka myötä sivutaan muunlaisia tragedioita kuin on Jonin kotona.

Kirjassa on useita teemoja. Syyllisyys määrittää monia henkilöitä, ja myös kaipuu värittää henkilöitä ja tunnelmia. Välimatkan merkitys on sekä symbolinen että konkreettinen. Kaiken takana väreilee rakkaus, ja on kuolemallakin osuutensa asioihin.

Tristania

Huomannet, että jätän kirjasta paljon avomeksi. Ehkä olen salaperäinen siksi, että myös romaanissa on salaisuuksia ja salaperäisyyttä, jota raotetaan vähän, vähitellen tai vihdoin viimein. Siitä syntyy romaanin kiehtova tunnelma sen lisäksi, että romaani houkuttaa seuraamaan, kuinka henkilöiden käy. Hetkellisesti hämäryys häiritsee, sillä se pistää lukiessa minut tulisille hiilille epäröimään, menikö minulta jotain ohi, ymmärsinkö väärin.

Tristaniassa olleellisena pidän kieltä ja kerrontaa. Se on hiottua ilmaisutiheyden, ilmavuuden ja konkreettisen yhdistelmää. Välillä tunnepaakut ovat tukkeuttaa tekstiä, ja kaikissa kertojaäänissä on samalta kuulostavia kaikuja, mutten sen perusteella esitä nurjia nurinoita. Suomen kieli soljuu tenhoavasti kaukaisen maan meren myllertäessä, tulen tuprutessa ja ihmisten ikävöinnissä.

Ja äiti tuolillaan ja äiti ovenpielessä, äiti hengittämässä ja taltuttamassa sydäntään joka tahtoo levittää tuhkaansa hetken ylle jotta kaikki olisi pimeää taas ja äiti ainoa valo, jonka isä näkee.

Palaan tekstini alkuun: miten kasvoin Tristanian avulla? Hyväksyn, että välimatka on joskus lopullinen, joskus kurottavissa. On uusia alkuja ja on paluita uudenlaisena. Ihmistä ytimiään myöten murjovista kokemuksista voi selvitä. Saa rakastaa epätäydellisenä.
– –

Marianna Kurtto
Tristania
WSOY 2017
romaani.
331 sivua.
Sain kirjan kustantajalta kirjamessujen bloggaaja-aamiaisella.

3 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat:

19 joulukuun, 2017 · 6:54 am

Haruki Murakami: Rajasta etelään, auringosta länteen

Ensimmäinen asia, joka tulee mieleen Haruki Murakamin romaanista Rajasta etelään, auringosta länteen (Tammi 2017), on tyylikkyys. Jazz-klubiympäristö ja japanilaiskaupunkikuvasto ovat siinä osatekijöitä. Hillityn pinnan alla kytevä tunne-elämän hillittömyys vaikuttaa myös. Eniten minuun vetoaa kerronta.

Keski-ikäinen miekkonen, Hajime, kertoo elämästään. Maailma on tavallaan mallillaan, mutta menneisyys aktivoituu miehen mielessä. On kelailun paikka: kuka olen, miksi olen, miten vaikutan muihin?

Tulin kerran vähän yli 20 vuoden ikäisenä ajatelleeksi, että ehkä minusta ei tulisi koskaan kunnon ihmistä. Olin tehnyt virheitä. Mutta ehkä ne eivät olleet edes virheitä. Ehkä ne pikemminkin ilmensivät todellisia taipumuksiani. Ajatus sai mieleni synkäksi.

Romaani pureutuu siihen, mistä sananlasku sanoo: Minkä taakseen jättää, sen edestään löytää. Hajimea vaivaa petturuus, jolla hän kohteli ensimmäistä tyttöystäväänsä. Häntä myös askarruttaa lapsuuden tärkein ystävä, ontuva tyttö Shimamoto. Kun Hajime tapaa muuttuneen ystävänsä, hän joutuu tarkastelemaan itseään ja valintojaan aiempaa terävämmin. Taitaa olla uusien valintojen aika, mutta valinnat vaikuttavat muihin ja muiden valinnat itseen.

Murakamin romaani vaikuttaa minuun melankolis-romanttisesti. Koska teksti on taitavaa, en ärsyynny kliseistä. Esimerkiksi romaanin täysiverinen salaperäinen nainen kärsivällisen vaimon vastakohtana ovat sellaisia. Olkoot.

Rajasta etelään, auringosta länteen ei syökse sellaisiin irreaalisuuksiin kuin esimerkiksi 1Q84, Suuri lammasseikkailu tai Kafka rannalla. Virittävä outous on tässä romaanissa tavallisuuden sisällä, se hyrisee henkilökohtaiselta tuntuvan kerronnan moottorina. Murakamilaiset ainekset ovat tuttuja: kuu näkyy, korvia suudellaan, itsemurha-kokemukset liippaavat läheltä ja nuoruus vaikuttaa koko elämää leimaavana. Myös kohtalonomaisuus ja yksinäisyyden perustunne seuraavat kirjasta toiseen. Seuratkoot. Tämä romaani tulee liki, vaikka tunnelma on ”cool”.

Murakami2017

Murakamin kerronnan kirkkaudessa on lukijan ilo paistatella. Minäkertoja-Hajimen tarkka, selkeä ja silti ilmeikäs ilmaisu elämänkulusta, ajatuksista ja tunteista tuottaa esteettistä mielihyvää. Luen murakamiani, tyrkin hienojen kohtien merkiksi paperisuikaleita, ja lopputuloksena on perusteellisesti laputettu kirja. Kirja kertoo minulle ihmisen ikuisesta keskeneräisyydestä sekä aina sisimmässään yksinäisen ihmisen kiinnittymisestä seittisitein muihin, menneeseen, nykyiseen ja tulevaan.

Ei ollut mitään välimuotoa. Ja siellä, missä ei ole välimuotoja, ei ole välitiloja. Luultavasti on ehkä olemassa siinä paikassa, joka sijaitsee rajasta etelään. Mutta ei siinä paikassa, joka sijaitsee auringosta länteen.

– –

Haruki Murakami
Rajasta etelään, auringosta länteen
suomentanut Juha Mylläri
Tammi 2017, alunperin kirja on ilmestynyt 1992
230 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

Kirjasta ovat postanneet esimerkiksi Ei vain mustaa valkoisella, Kirja vieköön!, Lumiomena ja Mummo matkalla.

Tästä linkistä pääset lukemaan kaikki Murakami-juttuni.

6 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat:

17 joulukuun, 2017 · 10:07 am

Kansallisteatteri: Mestari ja Margarita

Olen lukenut Mihail Bulgakovin romaanin Saatana saapuu Moskovaan. Siksi aprikoin, miten kirja taipuu teatteriesitykseksi. Omin silmin pääsen näkemään, että panostus visuaalisuuteen herättää romaanitunnelmia eloon. Näin käy Kansallisteatterin esityksessä Mestari ja Margarita.

MESTARIJAMARGARETA

Mielikuvituksellinen romaani sisältää sakeasti sävyjä ja lukemattomia juonenkäänteitä, joita sitovat Saatanan ja hänen apureidensa toistuva väliintulo ja tapahtumien järjestely. Tärkeitä juonisäikeitä ovat kirjailijan eli Mestarin ja Margaritan rakkaustarina, Mestarin ja runoilijan keskustelut mielisairaalassa sekä Mestarin Pilatus-kirjan käsittely. Nämä erottuvat teatteriesityksessä. Aika säästeliäästi esitykseen irtoaa kirjan karnevalistisia tapahtumamylläköitä, fantasia-aineksia ja kirjoittamisajan poliittis-kulttuurisia piikkejä, veitsenteräviä pilkkaiskuja.

Etenkin lavastusratkaisut ovat hienoja, jopa huikeita. Willensaunan pieni näyttämö ON Pilatuksen palatsi tai ratikkalinjan katunäkymä tai Moskovan yleiskuva kattojen yllä.  Musiikki, liike  ja valot tukevat hienosti tunnelmia. Kohtaukset lomittuvat sujuvasti.

Hienoja hetkiä on esimerkiksi tanssiaisissa: koko näyttämö on pelkkää lainehtivaa Margaritan kirkkaanpunaista silkkimekkoa. Myös Pilatuksen ja Jesuan poistuminen kuunsiltaa pitkin sykähdyttää. Monia hauskoja pikkuyksityiskohtia jää myös mieleen kuten kirjailijaliiton kokoustalon tupsahtaminen pienoismallina katosta. Nukketeatterielementtien yhdistäminen esitykseen miellyttää, etenkin ensimmäisen näytöksen nukkeosuudet naksahtavat paikoilleen ja edistävät juonenkuljetusta. Kaikkea en toisessa näytöksessä ymmärrä: miksi roolihahmo on esillä nukkensa kanssa, miksei roolihahmo silloin riitä? Loppupuoliskolla rakastavaisten sänkykohtaus nukke-esityksenä on kyllä hieno. Nukkeja olisi voinut hyödyntää kaikkiaan enemmän esimerkiksi lisäämään tarinan fanatasiakäänteitä.

Paikoitellen tyylittelyt huvittavat ja kirjalle ominainen hurttihuumori pilkistää, mutta muut sävyt eivät oikein erotu. Kokonaisuutena Mestari ja Margarita on kavalkadi, eikä siksi tarina nouse henkilöihin samastuttavaksi. En usko, että se on tarkoituskaan: näyttämöllä välitetään keskeisteemaa, joka kertoo ihmisistä pelinappuloina. Siitä järjestelystä vastaa Saatana apureineen – on aika tai yhteiskuntajärjestelmä mikä tahansa.

Saatanassa porukoineen on ilkikurista leikittelyä ihmispoloisten ponnisteluilla. Välillä se tehoaa minuun, hetkittäin ei, mutta sen sanon empimättä, että Saatanassa on värisyttävää viekkautta. Muuten roolisuorituksissa on epätasaisuutta, joka laimentaa teatterielämystäni. Esimerkiksi rakastavaisten leimuava lempi ei yllä kakkosrivin istumapaikkaani, vaan kaipaan lisää tulta ja välitöntä läsnäoloa.

Esityksen lopuksi osa yleisöstä huusi bravota ja nousi ylös aplodeeraamaan. Sellaista kokee harvoin suomalaiskatsomossa. Vaikken syttynyt moisiin liekkeihin, vilpittömän iloisena läiskin kämmeniäni yhteen kekseliäille visualisoinneille ja hienoille näyttämökuville.

– –

Mestari ja Margarita
Kansallisteatteri 2017, esitys 16.12.2017
Ohjaus ja dramatisointi Anne Rautiainen
Dramaturgi Eva Buchwald
Lavastus, nuket ja pukusuunnittelu Janne Siltavuori
Rooleissa Marc Gassot, Maria Kuusiluoma, Juhani Laitala, Ilja Peltonen, Annika Poijärvi, Juha Varis.

Lisää Kansallisteatterin sivuilla: tässä.
Muissa blogeissa mm. Kirsin Book Club, Paljon melua teatterista, Teatterikärpäsen puraisuja ja Mannilainen.

6 kommenttia

Kategoria(t): Draama, Kirjallisuus, Romaani, teatteri

Avainsanat: ,

16 joulukuun, 2017 · 9:46 am

Marjo Niemi: Kaikkien menetysten äiti

”Ei tapahdu mitään. Mitään ei tapahdu.”

Ulkoisesti Marjo Niemen romaanissa Kaikkien menetysten äiti (Teos 2017) ei oikein mitään tapahdu. Silti tapahtuu kaikki.

Mona on nelikymppinen varastotyöntekijä. Hänellä on mies ja päiväkoti-ikäinen tytär. Romaani alkaa siitä, kun Mona käpertyy varastohyllyyn siköasennossa. Vai onko hän kuitenkin kotisohvalla? Vai onko hän sysipimeällä elämänsä näyttämöllä, esirippu muilta suljettuna? Mona on sekaisin.

”Hirveen raskasta tää elämä”

Kuinkahan monta romaania on kirjoitettu mielenterveyden järkkymisestä, onnettomista kotioloista ja kohtaamattomista perhesuhteesta? Monta. Marjo Niemen romaania en luokittele silti millään muotoa liikatuotannoksi. Kaikkien menetysten äidin sijoitan sarjan muotovaliohyllyyn monien muiden seuraksi.

Minäkerronnan puhekielivyöry syöksee sumeilemattomasti Monan mieleen. Se poukkoilee, laukkaa mielikuvituksellisesti, soljuttaa kieltä kiinnostavasti kallonkolkasta toiseen.

Nainen ei ole päässyt yli ydinkokemuksesta: äiti ei katsonut, puhunut, koskenut. Hylätyksi ja huonoksi itsensä kokenut nainen on elämänsä varrella kompensoinut psyykkistä puutteenalaisuuttaan tuhoavin keinoin. Nyt hän on taitekohdassa, jossa muistot, harhakuvat ja nykyisyys astuvat näyttämölle. Ne todellakin esiintyvät Monalle. Ensisijaisia ovat monologit kuolleelle äidille, toissijaisia ovat dialogit oman perheen ja työn kanssa.

Aivot estää mua voittamasta, pääsemästä koskaan yli siitä rajasta joka vois lopettaa sen ainaisen painajaisen ja siks mä herään aina häviäjänä. Se on mun ruumis. Se estää mua. Mut nyt mä katon tän loppuun, nyt mä pysyttelen täällä arkihuoleni kaikki heitän ja tulen täältä jonkun päätä kantaen sinä ihmisenä joka oon, enkä tällaisena surkeena kimppuna mikä mä nyt oon. Käyn pötkölleen lattialle, laskostan raskaat jäsenet lattialle, se on puinen lämmin lattia, pidän varmuuden vuoksi käden äidin kärryn pyörän ympärillä ettei se katoa.

”Onko elämän tarkoitus selviytyä? Onko?”

Niemi näyttää romaanin Monan avustuksella, miten kuolemanhiljaisuus täytetään. Vimmainen viimeinen yritys tehdä tilit selväksi psyykkis-fyysis-sosiaalisesti vaienneen äidin kanssa on hurja kirjakokemus. Onneksi romaani on lyhyt. Siten siinä säilyy intensiteetti, eikä vatvonta verota teemalta tehoja.

kaikkienmenetystenäiti

Samalla hirvittää ja naurattaa ajatukseni, että Mona on kuin maanpäällinen yhden naisen Oneiron, linkoava limbotila, jossa ei ole väliä, onko kuollut vai elossa tai jotain siltä väliltä. Mutta mielen mylly pyörii.

Romaani on tällaisenaan valmis kotimaisten korkeakoulujen kasvatustyön ja psykologian varhaisen vuorovaikutuksen sisältöjen pakolliseksi kurssimateriaaliksi. Juuri siksi se on täysiveristä kaunokirjallisuutta, joka tunnetusti lisää lukijoiden kokemusta ja ymmärrystä ihmisestä.

Riipivästi romaani lähenee sitä, miten vanhempi siirtää seuraavalle sukupolvelle psyykkisen tuhon kierrettä. Mona tekee tietentahtoen tahtomattaan samaa kuin hänelle on tehty.  Monologinäyttämöllään Mona näkee sen. Ja sitten. Esirippu taitaa aueta, valot syttyä Monan estradille. Romaanin loppu vavahduttaa:

Tää on mun käsissä nyt.

– –

Marjo Niemi
Kaikkien menetysten äiti
Teos 2017
romaani, Runeberg-kirjallisuuspalkintoehdokas
146 sivua.
Luin e-kirjana, BookBeat.

Tekstiluolan mielestä kirja on vuoden raskaimpia ja samalla kärkipäässä ajatusten herättäjänä.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat:

14 joulukuun, 2017 · 4:58 pm

Kirja vieköön Savoyn 13.12.2017

Ja veikin. Siis kirja vei Savoyssa. Baba Lybeckin vuoden viimeisessä kirjaillassa tavattiin Finlandia-romaanipalkinnon ehdokkaista viisi. Cristina Sandu ei päässyt paikalle, mutta Hanna Hauru, Jaakko Yli-Juonikas, Miki Liukkonen, Tommi Liimatta ja Juha Hurme astuivat lavalle.

Kirja vieköön joulukuu

Arvostan, että Finlandia-palkintoehdokkaat pääsevät esille voittajajulistuksen jälkeenkin – eli näin osoitetaan, että kirjat kiinnostavat yhä, ei vain voittaja. Vaikka kirjakisaehdokkuudet ovat muutaman valitsijan makumieltymyksiä tai palkitsemistavoitteita noudattavia, ovat ehdokaskirjat yksi kiinnostava otanta vuoden kirjavirrasta.

Savoyssa oli yllättävän väljää, joten pahaa pelkään, etteivät kaikki ole kanssani samaa mieltä siitä, että Finlandia-ehdokkaita kannattaa kuunnella humun jälkeen. Mutta kyllä kannatti. Me kuuntelijat saimme esimerkkejä jokaisen kirjailijan yksilöllisestä tavasta kirjoittaa. Kuulimme, miten sekä ohuen että paksun proosan luominen vie vuosia. Se edellyttää taustatyötä, muistiinpanoja, suunnitelmia. Se sisältää valkoisen paperin kammoa ja paperille suoltamisen vyöryjä. Jokainen illan kirjailijoista kirjoittaa paljon myös käsin.

Keskustelua käytiin sanojen merkityksestä ja kirjallisuuden tulevaisuudesta. Vedän ensin yhteen näin: sanoilla on merkitystä, ne heijastavat sekä senhetkistä yhteiskunnallista diskurssia että kirjailijan tapaa suodattaa ajatuksiaan. Hanna Haurulla toistuu ”mutta” pettymyksen kitetymäsanana; muut kirjailijat antoivat esimerkkejä uudisyhdyssanoista, joilla luodaan merkityskerroksia. Kirjailijat toivoivat jatkossakin kirjallisuudelta monimuotoisuutta. Juha Hurme ei usko manifesteihin mutta suhtautui riemastuneesti Miki Liukkosen tavoitteeseen laatia sellainen.

Tämän vuoden Finlandia-ehdokasromaaneita pidetään kokeellisina. Olen lukenut niistä vain kaksi, enkä löytänyt käänteentekevää muutosvyöryä suhteessa viime vuosikymmenen erilaisiin proosakokeiluihin. Pääasia on kirjailijan omaäänisyys ja -tyylisyys. En oikein pidä arvottavasta erottelusta perinteinen ja kokeellinen kerronta. Ei kaikki perinteisiä keinoja hyödyntävä proosa ole laimeaa, vaan sen joukossa on paljon kerronnallisesti ja kielellisesti kekseliästä sekä ajatuksia askarruttavaa proosaa – ja kokeellisessa höttöä. Kaikelle on paikkansa ja lukijansa. Ja lukijoista totean, että toivottavasti niitä – meitä – riittää jatkossakin, vaikka kirjan kriisistä, lukuharrastuksen vähenemisestä ja lukutaidon heikkenemisestä on todisteita.

On myös todisteita siitä, että kirjallisuus kiinnostaa. Siitä osoitus on hieno Kirja vieköön! -vuosi. Formaattiin kuuluvat näyttelijöiden ja Baban esittämät tekstiesimerkit illan kirjailijoiden kirjoista johdattelevat elävästi aiheeseen. Niiden vanavedessä kuulija nauliintuu Baba Lybeckin vetämiin kirjakeskusteluihin. Ympärillä ei ole mitään ylimääräistä, keskittyminen sanoihin ja sanojiin riittää. Kokonaisuus sallii sen, että jotkut kirjailijat ovat esiintyjinä sujuvasanaisia viihdyttäjiä, toiset varautuneita. Se sallii myös ammattinäyttelijöiden monologien takelteluhetket. Se sallii lisäksi sohvan, jolla kirjailijoiden on selvästi epämukava istua – tyynyt vievät tilaa, vaan se ei vie tilaa kirjailijoiden ajatuksilta.

Vaikka tapahtuman takana oleva Kirja-Suomi -hanke päättyy, soisin Kirja vieköön! -iltojen jatkuvan jossain muodossa. Palaan otsikkooni: kirja vieköön Savoyn – myös tulevaisuudessa. Suuri kiitos Baballe ja kaikille kirjatapahtuman mahdollistajille!

Savoy joulukuu

Illan esiintyjät: Baba Lybeck, Hanna Hauru, Minna Kivelä, Jaakko Yli-Juonikas, Mari Perankoski, Miki Liukkonen, Taisto Oksanen, Tommi Liimatta, Myy Lohi ja Eetu Känkänen sekä Juha Hurme.

Blogissani muut Kirja vieköön! -kokemukset 1, 2, 3 ja 5.

4 kommenttia

Kategoria(t): Kirjailijatapaaminen, Kirjallisuus, Romaani, Tapahtuma

13 joulukuun, 2017 · 7:09 am

Jasu Rinneoja: Kauno ja Sutki

Selkokeskus veti tänä vuonna Iloa selkokirjasta -hanketta, jonka seurauksena on ilmestynyt uusia selkokirjoja. Näin on mukaan saatu tuoreita tekijöitä: kirjoittajia ja kustantajia. Reuna Kustannus lähti mukaan niin, että tänä vuonna on ilmestynyt Sanna-Leena Knuuttilan päiväkirjamuotoinen selkoromaani Ne lensivät tästä yli ja Jasu Rineojan kaksiosainen selkotarina Kauno ja Sutki. Ensi vuonna Reunalta ilmestyy selkona ainakin pakinoita ja runoja. Uusien kustantajien selkoavaukset ovat todella tärkeitä.

*

Jasu Rinneojan Kauno ja Sutki -kirja on kirjoitettu selvästi aikuiseen makuun, ja siinä yhdistyy tavallisten ihmisten arki poikkeustilanteeseen. Oleellista on se, että huumori pilkahtaa sekä tilanteissa että kielessä. Se ei silti poista sitä, että kirjassa sivutaan arkoja tunneasioita kuten pelkoja. Ja on kirjassa myös odottamaton rakkaustarina.

Kauno ja sutki.jpg

Ensimmäisessä tarinassa Maija lähtee itselleenkin yllätyksenä talonmies-Kaunon mökille viettämään juhannusta. Se on tavallaan pohjustus hahmoihin, sillä kirjan toisessa tarinassa Kauno auttaa Maijaa ex-mieheen Sutkiin liittyvässä kiperässä tilanteessa. Lempeästi, maanläheisesti ja ilkikurisesti lukijalle paljastuu pala palalta, että hyvä sydän ei ole tietoviisaudesta, ulkomuodosta tai asemasta kiinni.

Maljakosta puuttui paljoa.
Ei se haitannut.
Se oli vähän viallinen, mutta toimi.
Mietin, että Kauno oli samanlainen.

Minä mietin, että niin on tämä kirjakin. Kyllä se toimii, vaikka vielä on kerronnan fokusoinnissa ja selkokielisyydessä rukkaamista. Kirja alkaa lupaavasti kielellisesti helposti, mutta välillä selkokielinen lauserytmiikka ontuu ja kielen helppous-vaikeus-taso vaihtelee. Lopputulema on kuitenkin se, että kirja tuottaa iloa monessa kohtaa. Esimerkiksi mökkiolosuhteet välittyvät elävästi, samoin Maijan viihtyminen ja ennakkoluulot sekä niiden muuttuminen.

Pakko on mainita yksi ehkä epäoleellinen mutta minua vaivaava juonen osa: Miksi Maija marisee mökkijuhannuksen ruokahuollosta, eikä laita tikkua ristiin minkään eteen eikä tuo edes tuliaisia? Joitain muitakin samanmoisia juttuja mietin. Ehkä se on tarkoituksellista, eli se pistää pohtimaan henkilöitä ja ihmisten tapoja. Ja vielä tämä: kansikuva voisi olla vetävämpi – mutta makuasioitahan nämä ovat.

Kauno ja Sutki -kirjan pääosassa on kolhittu väki, joka hyväksyy toistensa epätäydellisyyden. Arvomittarina on se, miten nätisti kohdellaan muita, niin ihmisiä kuin eläimiäkin. Siksi suon, että kirjaa kokeilevat lukijat, jotka eivät pidä ylimakeista tarinoista mutta pitävät toiveikkuudesta. Ja tietysti kirja kuuluu lukijoille, jotka haluavat hyväntuulisia, lyhyitä ja helposti luettavia kirjoja. Tällä pääsee vaivattomasti lukemisen alkuun. Ja vaikka alussa totesin kirjan kirjoitetun aikuiseen makuun, sopii nuortenkin lukea Kaunon, Maijan ja Sutkin epätavallinen kolmiodraama.

– –

Jasu Rinneoja
Kauno ja Sutki
Reuna 2017
selkokirja
136 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

3 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani, Selkokirja

Avainsanat:

12 joulukuun, 2017 · 6:51 am

Harri Veistinen: Kotitekoisen poikabändin alkeet

Viime syksynä viehätyin Harri Veistisen Kotitekoisen poikabändin alkeet -nuortenromaanista (S&S 2016). Nyt on siitä ilmestynyt Leena Kaivosojan selkomukautus (Opike 2017).

Selkoistus vaikuttaa mittatilaustyöltä yläkoululaisille, joilla on lukemisen ja keskittymisen vaikeuksia. Jos alkuperäinen, noin 200-sivuinen nuortenromaani tuntuu paksulta pakertamiselta, alle 100-sivuinen selkoversio olkoon varteenotettava vaihtoehto. Toivon todella, että kotiväki ja opettajat tyrkyttävät tätä teosta lukemista empivälle yläkoululaiselle. Kirjassa on kaikkia ainekset virkistävälle lukukokemukselle.

Kotitekoisen poikaändin alkeet.jpg

Lyhennelmässä säilyy suuri osa sympaattisesta tarinasta – tyylistä ja tunnelmasta tinkimättä. Juoni on selkeä: kaikkien odotusten vastaisesti ja nokittelusta huolimatta huomiota karttelevat pojat perustavat bändin. Samalla kerrotaan ystävyydestä, ihastumisesta, koulumaailmasta ja erilaisista perheistä.

– Mun elämän kohokohta on se,
että Sofia sanoo mun nimen väärin.
Haluan jotain parempaa,
sanoin Onnille.
– Mä ymmärrän sua,
mutta tuo bändi on ihan hullu idea.
Eihän me osata edes soittaa eikä laulaa,
Onni sanoi.

Minäkertoja taustoittaa tapahtumia, ja puhekielinen dialogi kuljettaa liukkaasti juonta. Kokonaisuus on helppolukuinen, sillä selkotyyliin lyhyet kappaleet ja kapeat palstat tukevat teknistä lukutaitoa. Vaikkei itse kieli ole helpointa selkokieltä, se on silti sangen sopivaa lukemisen väsyttävyyttä valittaville teineille, myös pojille – tai etenkin pojille.

Vaikka ote on rento, tunteita käsitellään laidasta laitaan. Esimerkiksi hupaisten tilanteiden taustalla selvitetään suurta surua. Toistan: sympaattinen Kotitekoisen poikabändin alkeet pysyy selkokielisenäkin mainiossa nuortenkirjarytmissä.

– –

Harri Veistinen
Kotitekoisen poikabändin alkeet
selkomukautus Leena Kaivosoja
Opike 2017
nuortenkirja
96 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Lasten- ja nuortenkirjat, Romaani, Selkokirja

Avainsanat: ,

5 joulukuun, 2017 · 12:00 pm

Heidi Köngäs: Sandra

Sisällissodasta on pian 100 vuotta. Jo tänä vuonna moni romaani on aiheeseen osunut. Näin itsenäisyyspäivän alla julkaisen kolmen sisällissotaromaanin sarjan: Pirjo Tuomisen Tulen väri punainen, Antti Tuurin Tammikuu 18 ja Heidi Köngäksen Sandra (Otava 2017). Postausrimpsuni päätösromaanista Sandrasta annan aluksi kirjailijan kertoa, sitten sanon siitä sanaseni.

Kirjailija

Heidi Köngäs kertoi Sandrasta elokusena taiteiden yönä 2017 Villa Kivessä. Siinä vaiheessa olin vielä kahden vaiheella, tartunko Köngäksen romaaniin. Sisällissota on aiheena sakea ja raskas, ja tämän vuoden muut aihetta käsitelleet kirjat kuten Anneli Kannon Lahtarit, Pirjo Tuomisen Tulen väri punainen ja Antti Tuurin Tammikuu 1918 tuntuvat jo täyttäneen minut. Mutta sitten tälle romaanille raivasi tilaa kirjailijalta kuultu pohjustus.

Heidi Köngäs tähdensi, ettei romaanin aihe ole sisällissota vaan päähenkilö, mutta myös sisällissotaa pitkään ympäröimä hiljaisuus tekee aiheesta tärkeän. Hän aloitti kirjan kirjoittamisen jo 2009. Köngäs on käyttänyt fiktion aineistona omaa perhetaustaansa. Kokemuksistaan sukutarinoiden, arkistojen ja tutkimusten pohjalta hän sanoi:
– Missioni on ymmärtää ja antaa anteeksi.

Mikrohistoria on nyt suosittua, sotaa käsitellään yksilöiden kautta. Silloin käsittelyssä on se, millä tiedoilla yksilöt aikanaan toimivat. Huhut ja pelot olivat valta-asemassa. Köngästä askarrutti se, että pieni kylä on yhtäkkiä keskellä taistelua.
– Sota on aina tragedia ja sen vaikutukset kestävät pitkään, sodat synnyttävät vain uhreja.

Kirja

Minulta kesti aika pitkään ennen kuin Sandra vetosi. Vierastin nykyhetken aikatasoa, sillä se tuntui osoittelevalta. Siinä Sandran tyttärentytär pohtii sukutaustaansa. Tämä Klaara löytää ränsistyneestä ruovesiläistorpasta ja vanhoista valokuvista edesmenneen isoäitinsä ja arkistomerkinnöistä isoisänsä. Hieman minua riepovat kerronnan toistot: lukijalle selvitetään samoja asioita eri kertojien voimin muttei erilaisin painotuksin. Kirjan lopussa sentään Sandran ja hänen läheistensä elämäntilanteen kohtuuttomuus satutti.

Sandra

Aivan kuten Köngäs lupasi, romaani on henkilövetoinen kuvaus siitä, miten eriarvoistunut yhteiskunta ajautuu sotimaan sekä syöksee siihen osalliset ja osattomat. Miehet voivat pakotettuna tai vahingossa joutua taisteluihin ja tuomituksi väärinkäsitysten tai kostohengen vuoksi. Se on kehys, josta koko kuva näkyy vasta seurauksista, joista perheet kärsivät.

Nykyhetken keski-ikäisen Klaara-kertojan lisäksi romaanissa valaistaan 1900-luvun kaksi alkuvuosikymmentä Sandran ja hänen kälynsä Lyytin kertomuksin. Ne lomittuvat mutta etenevät kronologisesti. Lyytin kautta selviää kaupunkiolojen palveluspiian olosuhteet, ja Sandran elämä taustoitetaan huutolaisuudesta maalaispiiaksi ja siitä torpparin akaksi. Lyytissä on rosoa, Sandra on siloinen, jopa ihannekuva kunniallisesta raatajasta.

Vasta kirjan loppupuolella juoni etenee sisällissotaan ja sen välittömiin seurauksiin. Alkupohjustus sisältää sekä terävän, levottoman Lyytin lemmenleiskuntaa että lämpimiä välittämisen hetkiä Sandran ja Jannen perheenperustamisen alkutaipaleelta. Ne ovat tärkeitä lukijan tunnetilojen ruokkimiseksi, sillä siten luokka-erot, sota-ajan karkea kohtuuttomuus puraisee terävin hampain.

Romaanissa on paljon todentuntuista arkikuvausta, ja pelko, kärsimys ja sinnittely välittyvät vereslihaisesti. Paikoitellen kieli on kovin koreaa ollakseen maalaisnaisten kynästä. Esimerkiksi Lyyti kuvaa säätyeroja uhmaavaa hullaannustaan:

Minä olin kuin kuun kaventaja, hän kuin kuun kuume.

Joukossa on tunnekuvauksia ja luontoelämyksiä, jotka minua koskettavat metaforisuudellaan, mutta herättää epäilykseni, etteivät sandrojen ja lyytien voimat siihen olisi riittäneet kaiken huolen ja raadannan keskellä. Näin Sandran epätoivo välittyy luontokuvin:

Pahoja kuului, muuta ei kuulunut, pelkäsin kuin rintatautinen korppi. En ollut tumma, olin musta. Päivä piteni minuutti minuutilta, mutten nähnyt sitä.
   Pihakuusen oksat taipuivat päästään ylöspäin, ne olivat kuin ylöspäin kohonneet kädet, niiden kasvut kuin apua pyytävät sormet. En tiennyt onko minulla enää miestä.

Jos ei ole paljon sisällissota-aiheesta lukenut, Köngäksen kirja varmasti järisyttää. Jos on siihen jo monen kirjan kera perehtynyt, Sandra sopii joukon jatkoksi. Tämä tarina ansaitsee tulla kerrotuksi, sillä Köngäksen kirja muistuttaa osaltaan, että sata vuotta on lyhyt aika. Muistomerkit tönöttävät yhä niin Ruovedellä kuin muuallakin virtojen vastapuolilla, ja muistot tykyttävät sukupolvien mielenpintojen alla.

Lopultakin jokainen sota on aina häviö, ihmisyyden häviö. Sodilla on aina pitkät jäljet, jotka eivät lakanneet koskaan silloin, kun aseet vaikenivat.
   Miksei voi olla vain yhteistä, vedenväristä surua, surua siitä, että näin kävi, ettei osattu elää ja sopia, vaan piti taistella ja jättää valkoiselle hangelle punaiset jäljet.

– –

Heidi Köngäs
Sandra
Otava 2017
romaani
285 sivua.
Lainasin kirjan kirjastosta.

Sandra sopii Ompun 1918-kirjahaasteeseen.

12 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat:

4 joulukuun, 2017 · 8:00 am

Antti Tuuri: Tammikuu 18

Antti Tuuri on ajan hermolla siten, että sisällissota-ajasta on vierähtänyt kutakuinkin 100 vuotta ja sitä muistellaan nyt valtakunnasamme tiheästi fakta- ja fiktiokeinoin. Tuuri yhdistää ne, sillä Tammikuu 18 (Otava 2017) perustuu dokumentteihin mutta ilmiasu on romaanimuotoinen.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat vuodenvaihteeseen Pohjanmaalla. Takautuvasti kertoja, Ahto Sippola, kertoo edellisvuoden lopun valmistelureissuja, mutta pääpaino on otsikonmukaisesti tammikuussa 1918. Silloin viedään voimat venäläisiltä sotilailta ja aseistetaan suojeluskunta. Romaani kuvaa konkreettisesti, miten iso venäläiskasarmi vaikuttaa ympäristöön aikana, jolloin ei enää Pohjanmaa eikä muukaan Suomi ole osa Venäjää.

Tuurin tiukka dokumentointityyli minäkerrontana kuulostaa uskottavalta. Kertoja on mielenkiintoinen sekoitus sisäpiiriläistä ja ulkopuolista. Oiva tapahtumatallentaja siis. Hänessä viehätyn perhekeskeisyydestä ja velvollisuudentuntoisuudesta. Hän on järkimies, eikä hän lähde mukaa yliampuviin vouhotuksiin. Hän hoitaa asiallisia asioita.

Kertojalla on hetkittäin silmää komiikalle. Esimerkiksi juopot ja kelvottomat uhoajat näyttävät naurettavat puolensa. Romaanin alkupuoli vetää hienosti, mutta loppupuoliskolla välillä väsähdin runsaaseen väkimäärään, pikkupiirteisyyteen ja hienoiseen junnaamiseen.

Tammikuu 18 (2)

Tuurin romaani muistuttaa monien muiden sisällissotaa kuvaavien tekstien tapaan siitä, että aluksi korostui suojeluskuntien ja jääkärien motiivi ajaa venäläiset sotajoukot itsenäistyneestä Suomesta sotkemasta selvää uuden valtion asiaa, jonka haluttiin olevan Neuvosto-Venäjästä riippumaton. Se, että tilanne riistäytyi verikekkereiksi saman valtion väen kesken, on tragedia pahimmasta päästä. Kohtalokkaaseen kahakointiin johtivat huhut, vihapuheet ja paikkaansa pitämättömät yleistykset, kuten esimerkiksi valkoisten puolella se, että yhtäkkiä kaikki vasemmistolaiset luokiteltiin venäläisiksi, ryssiksi. Mutta tuo kaikki sisällissodan taisteluihin ja niiden jälkimaininkeihin liittyvä on vielä tulevaisuutta Tuurin kirjassa.

Istuimme hetken rukoushuoneella omissa ajatuksissamme; sitten Bergman halusi puhua niistä monista asioista, joita olimme yhdessä tehneet isänmaan hyväksi viimeisten vuosien aikana. Kuulin, että se jo kaipasi niitä aikoja. Minä ajattelin tulevaisuutta, mutta en osannut aavistaa millaiseksi se muodostuisi.

*

Tuuri on ammattimies, ja niin Tammikuu 18 jatkaa vakuuttavasti kirjailijalle ominaista dokumentaaristyylistä minäkerrontaproosaa. Osallistun romaanilla Ompun 1918-kirjahaasteeseen, ja lisäksi liitän sen blogini itsenäisyysjuhlaan, jossa julkistan peräkkäin jutut kolmesta 1918-vuoteen kytkeytyvästa, keskenään kovin erilaista kirjasta. Eilen postasin Pirjo Tuomisen romaanista Tulen väri punainen ja huomenna Heidi Köngäksen kirjasta Sandra.

– –

Antti Tuuri
Tammikuu 18
Otava 2018
romaani
220 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat:

3 joulukuun, 2017 · 7:37 am

Pirjo Tuominen: Tulen väri punainen

Itsenäisyysjuhlinnan hengessä julkaisen kolmena peräkkäisenä päivänä vuoteen 1918 kilpistyvät kirjat. Kaikissa niissä jo edeltävä vuosi ja Suomen itsenäistyminen esiintyvät vahvasti tulevaa tragediaa pohjustaen. Huomenna paneudun aiheeseen Antti Tuurin romaanin Tammikuu 18 avulla, ja ylihuomenna päätän käsittelyn Heidin Köngäksen romaanilla Sandra. Tänään julkaisen pohdintani itselleni ennestään vieraan kirjailijan romaanista.

Pirjo Tuominen on kirjoittanut yli 40 kirjaa, enkä ole lukenut niistä yhtäkään. Äänikirjana kuuntelin uusimman romaanin Tulen väri punainen (Tammi 2017). Ajomatkoihin Helsinki-Tampere-Helsinki se sopii Tampere-kuvauksen vuoksi, ja aihe käy Ompun 1918 -haasteeseen.

Olen lokeroinut tuotteliaan kirjailijan teokset sensorttiseen romantiikkaviihdepiironkiin, jonka laatikoita en ole halunnut avata. Osin ennakkoluuloni piti paikkansa, osin tein korjausliikkeen. En tosin voi arvioida, eroaako uusin romaani aiemmista. Sen tiedän, että se on itsenäinen jatko-osa romaanille Hiljaiset huvimajat.

Romaani kertoo vuosista 1914 – 1918 Tampereella ja lähialueen mahtitiloilla. Pääosassa on Maria Manner, joka on taustaltaan järkevä virkanainen. Kolmikymppisen naisen rakkaus- ja perhe-elämää sumentavat salaisuus ja pettymykset. Ulkoisesti tyyntä naista sisältä korventaa suuri rakkaus, jota ei voi paljastaa, ja tuhoon tuomittu avioliitto. Avioliitosta siunaantuvat sentään hienot appivanhemmat ja elämisen edellytykset kartanonrouvana.

Marian ohella kirjassa kuvataan useasta näkökulmasta mullistavia vuosia. Tilanne nähdään pesulan omistajan, konkurssin kokeneen kauppaneuvoksen, tehdastyöläisten, kartanoiden, torppien ja työväen vinkkelistä. Sisällissotaa pohjustavat mielialat ja sotatapahtumat siis välittyvät monin tavoin.

Komeimmillaan romaani on kuvatessaan ihmisten ajautumista sodan jalkoihin. Tampereen pommitukset eritoten tekevät vaikutuksen kaunistelemattomalla kauhukuvastollaan, niin myös kuvaus Tampereen yhteen kirkkoon paenneista kaupunkilaisista. Myös maatilojen ja Vammalan kauppalan tuhoaminen kerrotaan väkevästi: ei jää epäselväksi, millaista on, kun elinkeinojen edellytykset tuhoutuvat.

Kirjassa painottuu valkoisten näkökulma, sillä suuri osa kuvattavista on vallasväkeen kallellaan. Eduksi on sanottava se, että näkemys ei ole aivan yksioikoinen. Vaikka punaisten silmittömän vihan tihutöihin paneudutaan paatoksella, ei tekstissä väheksytä sodan lopun vankileirien kauheutta. Kun näkökulma on kartanon naisten, käsitys sodasta on se, että käsittämätön hulluus pääsi irti, eikä sille osoiteta yhtä syytä eikä syyllistä.

Minun makuuni kerronta on turhan selittelevää, toisteista ja välillä jopa puuduttavan junnaavaa. Kielellisesti ei se tarjoa omaperäistä tai kuvauksellisesti syvälle luotaavaa. Kovin perinteisin menetelmin tarina kulkee, jos esimerkiksi vertaa vaikka Anneli Kannon romaaniin Lahtarit.

Jos Tuomisen kirjasta odottaa ihmiskohtalokuvausta, sitä saa. Romanttiseksi viihteeksi Tulen väri punainen on vaisu, mikä todennäköisesti johtuu siitä, että traaginen sota väkisin vyöryy lemmenpuuhien ohi. Romanssiosuus vaikuttaa kovin kiltiltä ja ajan tapoihin kangistuneelta. Tietysti se myös on juonen mutka: päähenkilön kunnollisuus suhteessa olosuhteisiin ja kehon kohisevaan vetovoimaan kaikkine seurauksineen. Kaikkiaan aistin kuvauksessa vanhahtavuutta. Siksi myös heteronormatiivisuutta haastavat ainekset maustavat juonta kovin asenteellisesti ja pinnallisesti. Ja kaikki tuo tietysti istuu kuvatun ajan asenne- ja arvoilmapiiriin.

Tulen väri punainenNyt on puututtava kansikuvaan. Se ei mielestäni millään muotoa sovi kirjan henkeen eikä tunnelmaan – ei edes aikaan. Flirttailevanhehkeä 1920-luvun muodikas flapper-neitonen on todella kaukana niin kansalaissodan ja sitä edeltävien vuosien Mariasta kuin kirjan työläistytöistäkin. Kansi on monta piirua herttasarjamaisempi kuin itse kirja, jossa on maanläheisyyttä ja joitakin aidosti järisyttäviä kansalaissotakohtia. Niiden vuoksi pidän tärkeänä, että kirja käytti minua mukavuusalueeni ulkopuolella.

– –

Pirjo Tuominen
Tulen väri punainen
Tammi 2017
Lukija Kirsti Valve
äänikirja noin 13 tuntia 30 minuuttia.
Kuuntelin Book Beatin kautta.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat:

28 marraskuun, 2017 · 6:45 am

Cristina Sandu: Valas nimeltä Goliat

Viimeistelen lentokoneessa juttuani Christina Sandun romaanista Valas nimeltä Goliat (Otava 2017). Kirjoittamispaikka sietää tulla mainituksi, sillä osa romaanin henkilöistä on omimmillaan matkustaessaan yläilmoissa, siirtymätilassa vanhan ja uuden kotimaan välillä. Romaani kertoo henkilöistä, joiden on vaikea olla kotona missään tai kenenkään kanssa.

Kertojapäähenkilö Alba on kolmekymppinen nainen, jonka äiti on suomalainen ja isä romanialainen. Kertojan toinen jalka on Punaisessa kylässä Romaniassa eli isän lapsuudenkodissa, toinen Suomessa – ja sydän muistossa, joita hallitsee ristiriitainen rakkaus romanialaismieheen. Joskin tämä miekkonen on ainoa, joka on selkeästi valinnut maansa: Romanian. Rajatilakansalaisia ovat sekä Alban kotiväki ja sedän perhe että puolalaissyntyinen ystävä.

Valas nimeltä Goliat

Matkalukemisena Berliinissä

Romaanin ajallinen ja paikallinen kiintopiste on Alban isänisän Suden kuolema Punaisessa kylässä läpeensä homehtuneessa talossa. Suku kokoontuu Suomesta ja Amerikasta saattamaan hautaan synkeitä tunteita herättänyttä patriarkkaa. Leskeytynyt  Flavia-isoäiti esittää surevaa puolisoa ja noudattaa muutenkin perinteitä. Perheenjäseniä kertoja kuvaa illuusiottomasti, syrjäsilmin.

Nykyajan lomassa on kertojan etäännyttämiä takautuvia vuosikatsauksia, joiden keskiössä ovat Alban romanialaissukulaisten elämäntapahtumat ja suhteet. Samalla hahmottuvat paikallisen politiikan, maailmankuvan ja arvojen vaikutus jokaiseen silloin ja nyt.

Aika-, paikka- ja henkilöhyppely paljastaa mutta myös peittää: kaikesta on valikoituja palasia. Tunnen etenkin ajan hampaan nakertavan jotain oleellista ympäristöstä ja ihmisistä, ja suoraan sanoen menneen kuvaus peittoaa nykyisyyden. Avoimeksi jää paljon niin Kalasataman romanialaisresupekoista kuin Albasta ja hänelle läheisistäänkin. Ymmärrän hyvin, että on ihmisen osa jäädä osin itselleenkin arvoitukseksi. Silti huomaan romaanin epämääräisyyksien tekevän minut levottomaksi, ja syy selviää:

Nyt ymmärrän että joka kevät vuosien ajan, homeen alkaessa työntyä tapetin läpi, Flavia maalautti seinät. Ne olivat valkoiset kun me saavuimme, häikäisevän puhtaat, jokainen käärmemäinen halkeama poissa silmistä. Ja samalla tavalla me olemme aina työntäneet kaiken hankalan ja kivuliaan niin syvälle kuin mahdollista, lattian alle seinien sisään, sileän tapetin taakse, ja maalanneet seinät uudelleen.

Tiheiden tunnelmien kielellistäminen ihastuttaa. Kertoja ei paljon selitä, hän havaitsee ja huomaa – löytää sanat mikro-ja makrovirtauksille. Niin kirja lähestyy toiseutta, muiden keskellä erillisyyden potemista, ja sen ohella henkilöiden juurisäikeitä sekä muistoista koostuvaa minuutta.

Talo on kuin ihminen jonka persoonallisuus muovautuu vuosien varrella. Sillä on ominaistuoksu ja äänet. Muistot kertyvät sen iholle. Sen arvet ja mustelmat kertovat omia tarinoitaan.

Sandun esikoisromaanin  kerronta on varmaa ja näkemyksellistä. Aineksia on paljon ja symboliikkaa runsaasti, hetkittäin liian kanssa. Se valaskin. Tunnistan romaanin hienouksia, mutta kaikesta huolimatta luen käsijarru päällä. Romaani alkaa vapaasti liikkua vasta lukemisen jälkeen, jolloin flashbackeina ympärilläni kirmailee syitä, seurauksia ja selityksiä.

Romaani kunnioittaa tarinointiperinnettä, jossa ei juttua aloiteta ”olipa kerran” vaan sitä monimerkityksellisemmin uskotellaan uskomatonta – vaikkapa tarinaa valaasta nimetä Goliat. Tarinat voivat olla totta tai tarua. Niin tai näin: parhaimmat elävät. Valas nimeltä Goliat komeasti kelluu tämän vuoden vuolaassa romaanivirrassa hetken jos toisenkin, mutten usko sukeltavani sen luo tuonnempana.

– –

Cristina Sandu
Valas nimeltä Goliat
Otava 2017
romaani (Finlandia-palkintoehdokas)
265 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

Kirja vieköön! sukelsi Sandun satuun, Kirsin Book Clubin Airi viihtyi romaanin rinnakkaistodellisuuksissa, Omppu ihastui aistikylläiseen kieleen, Luettua elämää kehuu kikkailemattoman kaunista kieltä, Kirjaluotsi lumoutui ja Mistä luimme kerran julistaa kirjan vuoden parhaaksi – näin muutamia postauksia poimien.

6 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat:

14 marraskuun, 2017 · 7:29 am

Syksyn 2017 äänikirjakokemuksia

Autoilun ja työreittien ratoksi olen viime vuosina keksinyt äänikirjat. Syksyllä olen kuunnellut kolme erilaista romaania. Äänikirjoiksi minulle sopivat juoneltaan selkeät ja henkilöhahmojen edesottamuksia melko kronologisesti seuraavat tarinat. Myös lukijan ääni vaikuttaa tekstin seurattavuuteen.

Venäjä ennen vallankumousta

Ystäväni rasputinJP Koskisen romaani Ystäväni Rasputin (WSOY 2013) jostain kummasta syystä on jäänyt lukematta. Parempi myöhään kuin ei ollenkaan, kuittaisin asian. Kirja sopi hienosti kuunneltavaksi, sillä se etenee kronologisesti, kietoo kiehtovaan historiavaiheeseen ja kiinnittää minäkertojaan.

Nuori Vasili seuraa Rasputinia niin paheiden kuin luottohenkilönä tsaari-perheen pariin. Vasili ihastuu Anastasiaan, eikä siitä mitään hyvää seuraa, koska tiedämmehän historiatapahtumat. Vai tiedämmekö? Nostan hattua Koskisen kyvylle elävöittää ajan, ympäristön ja eläneet ihmiset fiktion mahdollisiin maailmoihin. Hän houkuttaa minut tekemään johtopäätöksiä ja ennakoimaan tapahtumia – ja sitten onnistuneesti eksyttää arvailemaan vikaan. Kirja lisää kierrettä viimeiseen sanaan asti.

Tarina ja tapa kertoa se valloittivat minut. Jukka Pitkäsen rauhallisen eleetön ääni sopii erinomaisesti; se lisää Vasilin muistelutehoa nuoruusvuosien tapahtumista.

JP Koskinen
Ystäväni Rasputin
WSOY 2013
romaani
lukija Jukka Pitkänen
äänikirja 10 t 18 min, Book Beat

”Tämä on Neuvostoliitto, baby”

junamatka moskovaanVille Haapasalon Venäjä-kokemuksia olen lukenut aiemmin ja satusetämäisiä kommelluksia ihmetellyt. Uskomattomien tarinoiden todenperäisyyttä tekisi mieli kyseenalaistaa, vaan mikä minä olen sitä tekemään. Sepitykset on präntätty, ja totean ne viihdyttäväksi.

Uusin Kauko Röyhkän kirjaama Ville-kirja on Junamatka Moskovaan (Docendo 2017). Tarina on tuttu aiemmista kirjoista, mutta nyt siihen pureudutaan perusteellisesti. Teksti soljuu sulavasti. Villen äärimmäisyyksiin kallellaan keikkuva luonne välittyy elävästi. Nuoren miehen yksinäinen korpivaellus melko kielitaidottomana Pietarissa ja tällä junamatkalla Helvettiin jopa riipi, herättää suojeluhalua ja melkein kauhua, koska kovin kovia poika kokee.

Kirja käsittelee Villen siivellä neuvostoliittolaisuutta, josta saa kylmäävän kuvan. Kansalaisten välinpitämättömyyttä ei kaunistella eikä kauhistella, kuvaillaan vain ilmentymiä. Neuvostoliiton byrokratian rattaissa ei yksi hiukkanen tunnu missään. Siitä, Villestä ja Villen mielentila-ailahteluista kuuntelen kiinnostuneena miellyttävän matalaäänisen Ville Tiihosen lukemana.

Ville Haapasalo – Kauko Röyhkä – Juha Metso
Junamatka Moskovaan
Docendo 2017
muisteloita
lukija Ville Tiihonen
äänikirja 5 t 27 min, Book Beat

Sukujuhlat

Särkyneen pyörän karjatilaPeter Franzénin itse lukema romaani Särkyneen pyörän karjatila (Tammi 2017) vie sotien jälkeiseen jälleenrakennusaikaan. Pohjoisen Suomen yhden suvun matriarkka viettää 80-vuotisjuhlia, ja kekkereihin saapuvat kotoa muuttaneet aikuiset lapset perheineen ja yksi yllätysvieras. Kotitalossa juhlakalun kanssa odottaa viinaanmenevä poika äitinsä järjestämän nuorikon kanssa.

Romaani muistuttaa elokuvakäsikirjoitusta. Luvut ovat lyhyitä ja nopeat leikkaukset henkilöstä ja tapahtumasta toiseen tuovat mieleen vilkkaasti etenevän filmin, jolla kuvitetaan pikaisesti persoonat taustatekijöineen. Mennyt sota jäytää aikuisia ja ihmissuhteet verestävät. Jokainen yrittää selviytyä odotusten ja parhaansa mukaan.

Romaani on viihdyttävä, joskin aika ennalta-arvattava. Mummo täräyttää totuuksia, keski-ikäiset sähläävät ja teinit seuraavat aikuisuuden kaikkea muuta kuin tavoiteltavia touhuja. Kirjailijan itsensä pehmeästi lukemana kokonaisuus miellyttää minua yli odotuksieni.

Peter Franzén
Särkyneen pyörän karjatila
Tammi 2017
romaani
lukija Peter Franzén
äänikirja  6 t 11 min, Book Beat

6 kommenttia

Kategoria(t): Äänikirja, Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat: , , ,

11 marraskuun, 2017 · 9:32 am

Marraskuun Kirja vieköön! 7.11.2017

Rehellisyyden nimissä: marraskuisen Kirja vieköön! -illan kirjallisuuskattaus ei etukäteen nostanut vettä kielelle. Olen niin fiktioon kallellaan, että suhtauduin varauksella tietokirjapainotteiseen ohjelmaan. Koska tiedän, että ensi vaikutelma ei kerro kaikkea, annoin illalle mahdollisuuden. Hyvä niin!

marraskuu kirja vieköön

Illan alkupuoliskolla Raija Oranen kertoi romaanistaan Kreivin aikaan, joka kertoo Kainuusta 1700-luvulla. Pääosassa on korea nainen, mutta alueen murjonta lännen ja idän välisissä kahinoissa kuvataan myös. Lähemmäs nykypäivää toi Herman Lindqvist, jonka Mannerheim-kirjaa esiteltiin. Koko ajan taustalla pyörivät hienot luontokuvat, ja syy selvisi, sillä kolmas keskustelija, Kimmo Ohtonen, oli ottanut valokuvat kirjaansa Metsäkansan tarina. Luonnon nopea muutos puhutti Orasta ja Ohtosta – Herman Lindqvist kielimuurin vuoksi tyytyi seuraamaan ei-kielellistä viestintää.

Kirja vieköön! -formaatissa mainiota on tapa, jolla keskustelija pohjustetaan lavalle. Illan emäntä, haastattelija ja teemojen sitoja Baba Lybeck, aloittaa tapahtumissa monologit, eli yleisö kuulee aina katkelman kirjailijan uutuusteoksesta ennen henkilön esiinmarssia Savoyn lavalle. Monologit tuovat tekstin liki. Karl-Christian Rundman ja Tommi Korpela tekivät sen marraskuun illassa koruttomasti, Sampo Sarkola takellellen ja Jussi Valtonen valloittavasti.

Puoliajalla ajattelin, että ilta tulee loppumaan nopeasti, jäljellä vain kaksi vierasta. Ei ollenkaan, keskustelu ryöppysi eloisasti. Odotusteni vastaisesti kiinnostavimmaksi ja sävykkäimmäksi esiintyjäksi osoittautui Sixten Korkman. Kirjassaan Miten pärjää Suomi? hän käsittelee globalisaatiota. Baba Lybeck nostatti keskusteluun etenkin ilmastonmuutokseen liittyviä teemoja. Faktat ovat selvästi Korkmanille tärkeitä, ja selvästi merkittävin fakta hänelle on se, että tuloerojen kasvu on ilmeinen niin Amerikassa kuin Suomessakin. Se hälyttää, sille on tehtävä jotain. Viehättävällä tavalla Korkman lateli faktoja, mutta piti yllä positiivisuutta. Uskoa ihmisiin ja ihmiskuntaan riittää vielä.

Lopuksi lavalla viihtyi Alexander Stubb, jonka Karo Hämäläisen kanssa kirjoittama omaelämäkerta on Tieto-Finlandia -ehdokkaana. Kirjaprosessi oli ex-pääministerille ilmeisen mieluinen. Kirjoittajat esimerkiksi lenkkeilivät yhdessä, Hämäläinen tuotti tekstiä keskusteluiden pohjalta, ja taas sen pohjalta Stubb työsti tekstiä. Raskaat kotimaan politiikan ajat ovat ohi, nyt kansainvälisessä virassa Stubbilla tuntuu olevan aikaa tärkeimmille asioille kuten perheelle, kavereille, urheilulle ja tekoälyopiskelulle.

Miellyttävän kirjallisuusillan jälkilämmössä voin vain arvuutella joulukuista (13.12.) ohjelmaa. Odotan fiktiojättipottia, kirjavuoden loppuhuipennusta.

marraskuu kirja vieköön 1

Kirja vieköön! -tapahtumien sielu Baba Lybeck kirjallisuusiltojen esittelytilaisuudessa lokakuussa.

2 kommenttia

Kategoria(t): Asiaproosa, Kirjailijatapaaminen, Kirjallisuus, Romaani, Tapahtuma, Tietokirja

9 marraskuun, 2017 · 7:07 am

Finlandia-ehdokkaani 2017

On taas vuoden Finlandia-palkintoehdokkaiden esittelyaika.  Romaanipalkinnon virallinen lista julkaistaan 10.11. eli minä otan varaslähdön. Hyvä kotimaisia romaaneja olen lukenut mielestäni runsaasti mutta silti rajallisesti, joten se otettakoon listauksessani  huomioon. Poimin lukemistani kirjoista seuraavat viisi suosikkiani, joita määrittelen lainaten sitaatteja omista postauksistani.

Mustata koskettimetMarjo Heiskanen: Mustat koskettimet

Mustat koskettimet soi moniäänisesti. Kaipa kerrontaa voisin pitkälti kuvata musiikkitermein ainakin polyfoniseksi. Kaikkitietävä kertoja tunkeutuu kerrontakohteiden mieleen, luonteeseen, tilanteisiin, nykyisyyteen ja menneisyyteen. Upeasti joustavat tilanteesta ja henkilöstä toiseen siirtymät tai yhtäaikaiset äänet.

Yön kantajaKatja Kallio: Yön kantaja

Romaanin valtaansa ottava tunnelma sikiää aistillisesta kielestä, mikä liikkuu linjassa Amandan aistiherkkyyden kanssa. Amanda on fyysinen ajatuksista tekoihin, ja hän kokee äänet, näyt, ja tuntoaistimukset äärimmäisen voimakkaina. Sille voimalle on romaanissa löytyneet sanat.

lahtarit

 

Anneli Kanto: Lahtarit 

Kokonaisuus hengittää, välillä jopa huohottaa kokemuksista, joissa on julmuutta, kauhua, alistumista, välittämistä ja välinpitämättömyyttä. Tekstistä osoittelematta nousevat tunteet vaikuttavat.

 

KivitaskuAnni Kytömäki: Kivitasku

Kivitaskun kielen kauneus koskettaa siinä kuin romaanihenkilöiden kohtalotkin. Teksti on aistillista. Metaforat tuntuvat kehossa, ruumiillisina tyyliin: Saunan ylälauteella löylyn sormet nousevat nikama nikamalta kohti niskaa. Kielikuvat leiskuvat eritoten luontokuvauksissa.

Everstinna

 

Rosa Liksom: Everstinna

Etenkin lumoaa puhunnan rytmi, suohöyryisenpyörryttävä pohjoisen sanonta. Kuvailevuus kukoistaa kaikissa tunnerekistereissä.

 

Kuudennesta paikasta listassani kisaavat yksityisiä asioita käsittelevät romaanit, joiden kerronnassa on omaperäistä otetta: Selja Ahavan Ennen kuin mieheni katoaa yhdistää huikeasti yksityiseen tragediaan löytyretkeilijän erehdyksen; Satu Taskisen Lapset viekoittelee kerronnan virrassa ajalehtimaan eettisissä pohdinnoissa; tuoreena on mielessäni tarkasti rajatun tekstin vakuuttava näytös eli Ossi Nymanin Röyhkeys; kollektiivisyksityinen juhlavuosikirja Suomen historia Petri Tammisen koostamana pyrkii sekin kärkikahinoihin ekonomisin väläyksin ihmiselle merkityksellisestä.

Yhtenä mylläkkänä mieleeni marssii muitakin romaaneja, joista olen vuoden varrella nauttinut. Ja sitten on vielä lukemattomat tämän vuoden proosahelmet. Odotan jännittyneenä huomista  ja varsinaista valintapäivää. Sitä ennen voi lukea muita arvuutteluja, esimerkiksi Ylen Kirjojen Suomi julkisti eilen omansa. Joitain samoja valintoja näyttää siinä olevan, samoin Kirsin kirjanurkassa ja Kirja vieköön! -bogissa.

9 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Listaus, Romaani

6 marraskuun, 2017 · 11:10 am

Mai Jia: Koodinmurtaja

marrasjännitystäMonella tapaa kiinalainen juttu, sanoisin. Mai Jian kirja Koodinmurtaja (Aula & co 2017) on kiinalaisen ex-tiedustelupalvelutyöläisen romaani valtiolliseen tiedustelutoimintaan kuuluvasta koodinmurtamisesta. Adjektiivilla ”kiinalainen” on myös muita merkityksiä (omituinen, kummallinen, mutkikas), joita kirja toteuttaa.

Koodinmurtaja

Koska en tunne kiinalaisia kirjallisia konventioita, en voi arvioida, onko Koodinmurtajan kerrontatapa sikäläisittäin tavallinen. Minäkertoja kuulostaa journalististyyppiseltä asioita etäännyttävältä selostajalta, joka välillä väläyttää kertojaosuuttaan, valintojaan ja sitä, miten tietoisesti hallinnoi tarinointiaan. Kirjan edetessä kertoja tulee yhä enemmän esille, sitä ennen hänen roolinsa hämäryys kiehtoo minua, on osa romaanin viehkoa outoutta. Samoin loppua kohti erilaiset tekstilajit yllättävät. Totuuden ja vain totuuden toitottamisen lisäksi kirjaan kasvaa rönsyjä, sellaista kummaa, joka mutkistaa mukavasti.

Se, mitä tapahtui seuraavaksi, oli täysin epätodellista, ja juuri siksi aivan liian todellista.

Oleellisinta romaanissa on yksi erikoinen elämänkulku. Koodinmurtaja kertoo – yllättävää – koodinmurtajasta, jota eri elämänvaiheissa kutsuttiin esimerkiksi nimillä Isopäinen Hyönteinen, Helmiveli ja Rong Jinzhen. Kuvaus hämmentää minua. Saan selville jotain suvun merkillisistä vaiheista, isopäisen matematiikkaneron omituisuuksista ja tämän poikkeusyksilön poikkeuksellisesta työskentelystä sekä sen kohtalokkaista seurauksista. Silti päähenkilö jää etäiseksi arvoitukseksi. Vaikutelma on todennäköisesti ihan oikea.

Hän ajatteli, että nerojen ja tavallisten ihmisten vertaaminen lasiin ja kiveen oli hyvin kuvaavaa. Neroilla on erinäisiä lasin ominaisuuksia, jotka eroavat kivestä: he ovat läpikuultavia, hauraita ja helposti särkyviä, he eivät kestä kosketusta.

Koodinmurtajaa luen ajanvieteromaanina, sillä se ei syvätasolla kosketa, vaikka se antaa ajateltavaa käsittelytapansa ja aihepiirinsä vuoksi. Uskon saavani siitä silti jotain uutta kokemusta kiinalaisuudesta. Pidän siitä sekä kehityskertomuksena että jännityshenkisenä älymittelönä, jossa on hetkittäin innostavaa merkillisyyttä mutta myös raskautta. Yhdistelmä kuluttaa, ja niin käy, ettei Koodinmurtaja merkitse minulle unohtumatonta lukukokemusta.

– –

Mai Jia
Koodinmurtaja
suomentanut Rauno Sainio
Aula & co 2015
romaani
356 sivua.
Lainasin kirjastosta.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat: