Luen (tai kuuntelen) verrattaen vähän scifiä enkä ole ihan sinut lajin kanssa. Aikamatkailen kirjojen kera kyllä mieluusti menneisyyteen, mutta tulevaisuuden fantasiat kummasti etäännyttävät. Annoin silti avoimen mahdollisuuden Emily St. John Mandelin romaanille Rauhallisuuden meri (Tammi 2025) – alkaahan se 1900-luvun alusta.
Romaani käynnistyy konservatiivisen brittiperheen illallisilta, jossa nuori aatelisherra sanailee siten, että perhe passittaa nuorukaisen Kanadaan. Romaanin alku lupaa paljon: kerronnan elävyys herättää kiinnostuksen Edwin haahuiluun Kanadassa. Hänen osuutensa tosin päättyy melko nopeasti outoon kokemukseen vaahteran varjossa.
Edwardin kokemus sitoo yhteen romaanin monet muut episodit eri vuosisadoilta, myös 2200- ja 2400-luvuilta. Meidän aikojamme lähellä olevat episodit kytkevät romaanin myös St. John Mandelin aiempiin romaaneihin, eritoten Lasihotelliin. Minua kutkuttavat kirjailijat, jotka kierrättävät eri romaaneidensa henkilöitä, esimerkiksi Elizabeth Strout ja Pierre Lemaitre. Sellainen tarjoaa tasoja ja näkökulmia juoneen ja tarinaan. Konsti on samalla kuitenkin sellainen, että lukija, joka ei voi tunnistaa viittauksia aiempien romaanien henkilöihin, saa kuitenkin eheän romaanikokemuksen.
•
Hienoiseksi ongelmaksi minulle muodustuu Rauhallisuuden meri –romaanintulevaisuuden vuosisadat, miljööt ja teknologia. Romaanin tulevaisuudessa on siirtokuntia kuussa ja muualla avaruudessa. Osin kuvitelma tulevasta tuntuu uskottavalta, osin ei. En esimerkiksi saa kiinni yhteiskuntarakenteesta.
Avaruuselämässä tapahtuu myös tämän ajan toimintaa kuten kirjojen kirjoittamista ja kirjailijoiden kirjakiertueita. Olen valitettavan skeptinen kirjamuodon ja -kiinnostuksen säilymisestä 2200-luvulla, mutta kyseinen olkoon oma ongelmani.
•
Ihminen on sen sijaan romaanissa tunnistettava nyt ja tulevaisuudessa: poloiset ovat erehtyväisiä, pandemioiden uhkaamia ja sattumien saattelemia. Vai ovatko sattumat jonkun ulkopuolisen vaikutusta?
Mielenkiintoista on romaanin aikamatkailu ja sen etiikka. Romaanissa tulevaisuudesta tupsahtava tulija ei saa vaikuttaa sen ajan tapahtumiin, joihin hän siirtyy. Malttaako romaanin aikamatkailija tulevaisuudesta olla niin toimimatta? Se selviää vivahteikkaasti kerrotusta ja suomeksi käännetystä romaanista.
Rauhallisuuden meri ei leimallisesti ole naistenviikkokirja niin, että siinä olisi korostetusti naisasiaa. Se on naisoletetun kirjailijan romaani, jossa on ihmisasiaa ja mielikuvitusta.
•
Emily St. John Mandel: Rauhallisuuden meri, suomentanut Aleksi Milonoff, Tammi 2025, äänikirjana 6 tuntia 3 minuuttia, lukijana Krista Putkonen-Örn. Kuuntelin BookBeatissa.
Torstain messupäivä ei mahtunut työläisen ohjelmaan, ja nyt sunnuntaina tukeudun Helsingin kirjamessujen striimauksiin. Perjantaina ja lauantaina vietin täyteläisiä kirjallisuustuokioita täydessä Messukeskuksessa.
Aloitan takaperoisesti tästä striimipäivästäni ja esikoiskirjapalkintoehdokkaista (Helsingin Sanomat 26.10.). Syksyn työkiireiden vuoksi uutuusteosten lukutahti on ollut epätasainen, joten palkintoehdokkaista olen lukenut ja postannut vain kahdesta. Mikko KauppilanTerveisin K -romaanin tosin julistin lukemisen jälkeen oitis ehdolle palkintoon. Myös Carlos LievosenVain heteitä -runokokoelma vakuutti. Lukemattomat-pinossani odottaa Linnea KuuluvaisenMetsän peitto. (Aihe kiinnostaa: olen kirjoittanut muuten samasta aiheesta novellin ”Metsä peittää” novellikokoelmaan Niin metsä vastaa, Avain 2021.) Pinon päällä keikkuu myös Eino TainanSe laajenee.
•
Lauantainen messuille saapuminen mykisti: tuloportailta halli näytti muurahaispesältä. Iloisesti kirjallisuus kiinnostaa. Se olkoon vastaisku murheelliselle kulttuurileikkauspolitiikalle. Kuhina voi kertoa tästäkin: messutarjoukset houkuttavat pöyristyttävän alv-korotuksen varjossa.
Lauantaina asemoin itseni lähinnä Töölö-Senaatintori-akselille, jossa oli hallin etuosaa väljempää kulkea. Siellä oli myös Kirjasomen kohtauspaikka, jossa piipahdin tapaamassa tuttuja. Muutenkin messukohtaamisista sain irti isoa iloa.
Kirjallisuuskeskusteluiden kuunteluhuippuja olivat Pajtim Statovci, Tommi Kinnunen ja Saara Turunen. Eloisa Donna Leon virkisti. Perjantaina nautiskelin esimerkiksi Miina Supisen, kääntäjien Kristiina Rikman ja Aleksi Milonoff sekä mietiskelijä Joel Haahtelan kuuntelemisesta.
•
Lauantain varsinainen yllätys oli oma osuuteni. Minun oli tarkoitus haastatella Anne Helttusta ja Annamari Saurea tietokirjasta Kynällä raivattu reitti(SKS 2024). Valitettavasti kirjailijat sairastuivat, ja vasta perjantai-iltana varmistui, ettei kumpikaan heistä tervehtynyt messuille. Kävin kuitenkin varmistamassa Suomenlinna-salin edustalla ennen ohjelman alkua, että peruutusasia oli kunnossa. Hmm. Missään ei näkynyt tietoa peruutuksesta, sali oli täyttymässä – siis kirjasta kiinnostuneita riitti.
Selitin tilanteen salin ulkopuolelle Kirsi Hietaselle ja Sari Päivärinteelle, jotka eivät luovuttaneet vaan passittivat minut esittelemään kirjan ilman kirjoittajia. Kaikki valmistelumateriaali oli kotona, minä salissa mikrofoni kädessä pajattamassa muistin varassa kirjasta, sen populaarista lähestymistavasta, kirjan kirjoittajien 35 naiskirjailijan valinnasta ja kirjailijaesittelyjen rakenteesta.
Kuvat: Kirsi Hietanen, Kirsin kirjanurkka
Toivottavasti sain infon lisäksi oikaistua somessa levinneitä väärinymmärryksiä. Siispä: teos ei ole tutkimus. Kyse on yleisesittelystä, jollaista ei ole ilmestynyt vuosikymmeniin kotimaisesta naiskirjallisuushistoriasta. Kiitollisuus viime vuosikymmenten kirjallisuustutkimukselle välittyy teoksen kirjailijaesittelyistä, mutta Kynällä raivattu reitti ei siis ole lajiltaan tiedekirjallisuutta viittaustekniikoineen. Siksi kirjan kirjoittajien vapaat valinnat, oma lukijuus ja näkökulmat elävät kirjailijaesittelyissä. Genretietoisesti (popularisoitu tieto) lähdeluettelo löytyy ilman muuta kirjan lopusta.
•
Perjantaina osallistuin kirjasomen ohjelmaan Töölönlahti-lavalla. Olin itse ehdottanut selkokirjallisuutta aiheeksi (Magdalena Hain Finlandia-palkittu Sarvijumala selkona jne.), mutta somekollegani olivat jatkokehitelleet idean kirjamessujen historian ensimmäiseksi selkosuomeksi puhutuksi paneeliksi. Hatunnosto! Selkokulttuuri-yhteisön Carly Markkanen veti keskustelua selkokirjoista, mukana kirjailijat Satu Leisko, Magdalena Hai ja minä. Mukavasti tieto ja kokemus selkokirjoista ja lukijoista laveni.
Ylärivin kuvat: Heikki Jääskeläinen, alarivin kuvat: Katja Jalkanen
Avain järjesti perjantai-iltapäivällä tilaisuuden Selkokirjoja ja skumppaa. Avaimen kustannustoimittaja Katja Jalkanen haastatteli tallistaan neljää kirjailijaa: Marja-Leena Tiainen, Silja Vuorikuru, Satu Leisko ja minä. Oli ilo kuulla kollegoiden reittejä selkokirjoihin ja heidän raikkaita näkökulmiaan. Yleisöäkin tuntui kiinnostavan.
•
Ai, kuinka monipuolista ja antoisaa messuilu on ollut. Massamessujen etu on se, että valikoimaa riittää, valita saa mieleisistään ja yllättyä sellaisesta, mitä ei osaa odottaa. Ensi vuoteen!
Kannelmäen kirjakierros kävelytti ihmisiä viidennen kerran elokuun viimeisenä päivänä. Suunnittelimme kirjakävelyn Kanneltalon 30-vuotisjuhlan kunniaksi kaksi vuotta sitten Kannelmäen kirjaston ja Kulttuuri kukoistaa -blogin Arja Korhosen kanssa. Noin kolmen kilometrin reitillä on 13 rastia, joissa on Kannelmäkeen sopivia tai liittyviä kirjallisuussitaatteja.
Osallistujia on joka kierrokseen riittänyt hyvin, ja konseptia on kehuttu mainioksi. Suunnitteluryhmämme on tyytyväinen. Ja tyytyväisyyttä lisää, että olemme saaneet mukaan rastien kirjailijoita. Kävelyillä on ollut mukana esimerkiksi Juha Itkonen, Markus Ahonen, Tuomas Aitonurmi ja Anu Juvonen. Myös minun kirjani Sormus on yksi rasteista, joten olen siten mukana kierrosluotsaajaroolin lisäksi.
Kirjakävelyn kirjailijavieraita 30.8.2024 olivat Topias Haikala ja Anu Juvonen, mukana oli myös Kanneltalon kirjailijavieras Taina Latvala.
Ylhäällä vasemmalla Taina Latvala ja kirjaston Tuulikki Kuurne, alhaalla vasemmalla Topias Haikala, kaskellä oikealla Anu Juvonen ja Arja Korhonen.
Pimeän jälkeen liikkuvat olennot – helsinkiläistä spefiä
Topias Haikalan romaani Pimeän jälkeen liikkuvat olennot ilmestyi aikanaan (Enostone 2021) siten, ettei Haikalan Kannelmäkeenkin ulottuva kirja ehtinyt kierrosesitteen painettuun rastilistaan. Nyt saimme kirjailijan mukaan, ja Haikalan kirja sopi ottaa esille karhumuraalirastilla.
Topias Haikalan esikoisromaani Pimeän jälkeen liikkuvat olennot (Enostone 2021) asetetaan kirjan takakannessa maagisen realismin lajiin. Kyllä vain. Romaanissa tasapuolisina toimijoina ihmisten rinnalla ovat karhu, varis ja koira. Myyttisiä ulottuvuuksia on Isolla kissalla, miksei muillakin eläinkunnan olennoilla.
Esimerkiksi Pajtin Statovcin ja Katja Ketun romaaneissa kissa on toiminut motiivina, henkilönä ja myyttistodellisena tarinatoimijana. Esikuvia siis on vaikkapa Saatana saapuu Moskovaan romaanista lähtien. Haikalan romaanissa eläimet kaveeraavat, suojelevat ja herättävät filosoferaamisen tarvetta ihmisten kanssa.
Romaanin ihmishenkilöistä neljä tulee samasta perheestä, neljä Merenlahden veljestä. Yksi metsästää merkillistä sarjamurhaajahirviötä, toinen toimii uskontotieteen professorina ja ratkaisee poikansa kuoleman geeniteknologialla, kolmas eläköityy Kannelmäen papin virasta ja neljäs työskentelee merenkulkualalla. Nämä henkilöt yhdistävät muita kirjan henkilöitä ja henkilöiden eläinseuralaisia.
Kiinnostava sivutarina on pohjoishaagalaisen Mikon tapaaminen karhun kanssa. Karhu ja Mikko käyvät syvällisiä, filosofisia keskusteluja uskosta. Se kytkeytyy pappi Juhani Merenlahden uskonkriisin: hän ei näe Kristusta maallistuvassa ja kärsimysten maailmassa.
Suuria aiheita romaanissa on syyt elää (ja sarjamurhata), elämän merkitys. Tätä käsitellään runsain juontein maagisin vivahtein ja näkökulmavaihdoksin. Pahan ja hirviöiden olemassaolo on yhtä luontevaa kuin toivo ja elämän jatkuminen. Purtavaa siis on lukijalla, joka haluaa selvittää syntyjä syviä ja leikkiä toden ja sadun kesken. Kiinnostavana tämän kirjan koin piirroksineen kaikkineen.
Helsingin eri osat kuuluvat kirjan miljööseen. Kannelmäkeen se liittyy Mikon opettajapestin ja Juhanin työkirkon vuoksi. Otusten katse ulottuu Kannelmäen kirkkoon ja Juhaniin asti. Otukset säälivät Juhania, joka pettymyksen vallassa hyvästelee työpaikkaansa, muuttunutta kirkkoa ja Kannelmäkeä. Ei edes vihdoin Kristuksen tapaaminen muuta mitään.
”Juhani katsoi lasimaalausta ja yritti astua viidentoista tai kahdenkymmenenviiden vuoden taakse, mutta polut olivat korkeat ja vaitonaiset ja maisema oli auttamattomasti toinen. Hän oli missä oli, ja se oli mitä oli. Hän katsoi lasimaalausta ja ajatteli, että ei palaisi kirkkoon enää koskaan.”
Puutarhapalstan hoito Keskuspuistossa ja kissa saattavat muuttaa Juhanin mielen. Lue, selvitä, uppoudu uskottavasti uskomattomaan. Haikala kirjoittaa varmaotteisesti spefi-maailmaansa.
•
Topias Haikala: Pimeän jälkeen liikkuvat olennot, Enostone 2021. Lainasin kirjan kirjstosta.
Suomen kulttuurirahasto maksaa miljoonalla eurolla peruskoululle kirjapaketteja lukutaidon edistämiseksi. Lastenkirjainstituutti on koonnut koulujen valittavaksi kolme erilaista kahdeksan kirjan pakettia, joissa on sarjakuvia, helppolukuisia kirjoja ja selkokirjoja. Koulut saavat nämä tilaamansa Selkopolku-paketit tämän vuoden aikana. Yhdessä paketeissa on selkomukautus Magdalena Hain kauhuromaanista Sarvijumala (Otava 2023).
•
Selkopolku-hanke halusi mukaan isoja kustantajia. Esimerkiksi Otava tarttui tilaisuuteen ja valitsi romaanitarjonnastaan selkomukautettavaksi Sarvijumalan, ja lokakuun lopussa minut värvättiin senmukauttajaksi. Noin kuukautta myöhemmin Magdalena Hain Sarvijumala sai lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandia-palkinnon. Nyt kirjan selkomukautus on jo ostettavissa.
Loppuvuoden 2023 vapaa-aikani vietin lukioikäisen Laurin ja hänen kauhukokemustensa seurassa. Mukautusprosessi alkoi alkuperäisen kirjan tarkasta lähiluvusta. Muutaman lukukerran jälkeen minulle hahmottui, mikä on oleellisinta. Siitä seurasi kipeä karsintatyö, sillä selkokirjassa ei voi olla alkutekstistä kaikkea vaan ydintapahtumat ja -henkilöt niin, että kirjan teemat ja tunnelma pysyvät alkuperäisen kaltaisina.
Selkoversion tekstimäärää vähentää ja lukemista helpottaa tekstin ulkoasu: rivit ja kappaleet ovat lyhyitä. Selkokirja näyttää säekirjalta (ja monen mielestä runolta). Ulkoasu helpottaa teknistä lukutaitoa, mikä puolestaan tukee sisällön ymmärtämistä.
Sarvijumalassa yksi mukautushaaste oli Laurin uni- ja muistumaosuudet, koska ne rikkovat kerronnan kronologiaa. Ne täytyi selkokirjassa saada lukijalle helposti hahmotettaviksi ja seurattaviksi. Kauhu- ja salaisuuselementtien oli pysyttävä sellaisina, että lukija saisi lukemisen aikana vähitellen ahaa-elämyksiä.
Alkuperäisen kirjan hienot peurankallo-logot tulivat oivaksi avuksi erottaa kronologiasta poikkeamiset. Muita kirjan lukemista ”teknisiä” helpotuskeinoja ovat alun henkilöluettelo ja lukujen selkeä merkintä.
Kielen muokkaus- ja mukautustyö käynnistyi sisältökarsinnan rinnalla. Selkokaunokirjallisuudessa voi ottaa jonkin verran vapauksia perusselkokielen periaatteista, mutta silti kielen täytyy olla rakenteiden suhteen helppoa. Magdalena Hain taidokkaan vivahteikasta kerrontaa jouduin kurittamaan eli lyhentämään virkerakennetta ja vaihtamaan sanastoa yleiseksi ja tavalliseksi. Säilytin mukautuksessa puhekielisyyttä, koska vain niin romaanin nuorten puheen luontevuus siirtyi selkoversioon.
•
Selkoistusprosessi oli luonnollisesti työläs mutta palkitseva. Sarvijumalassa on kiehtovasti monia tasoja, esimerkiksi kirjassa on paljon tunnevivahteita, ja hienovaraisesti siitä välittyy myös moninaisuus. Lauri suree kuollutta äitiä ja loukkaantunutta isäänsä sen lisäksi, että hän on itse toipilas – silti kirjassa on huumoria. Sivuhenkilöt tukevat hienosti juonen kuljetusta ja tuovat tarinaan välittämistä ja luottamusta hyvään. Kuoleman ja rakkauden ikiaikaiset teemat kietoutuvat kauhuelementteihin, joiden yliluonnollisuudet loksahtavat hyvin kirjan reaalimaailmaan.
Oli ilo muokata Hain romaanin maailmaa toiseen kielimuotoon, selkokieleen. Suuri ilo oli myös se, että Magdalena Hai hyväksyi selkoratkaisuni ja toimitusprosessi Otavassa sujui joustavasti.
Nyt on kaikki mahdollisuudet lukea Sarvijumalat yhdessä ja erikseen.
•
Suomen kulttuurirahaston Selkopolku-hanke on merkittävä kulttuuriteko. Lukutaito- ja ajankäyttötutkimukset osoittavat, miten radikaalisti nuorten lukemiseen käyttämä aika on vähentynyt, ja sillä on suora yhteys lukutaitoon. On kyse nimenomaan taidosta: mitä enemmän nuori lukee, sitä paremmaksi taito kehittyy.
Välillä kuulen soraääniä, jotka rahisevat, että helppo kieli köyhdyttää. Näen asian toisin: jos vaihtoehtona on, että nuori ei lue lainkaan, selkokirjat avaavat kirjallisuuden maailman. Myös selkokirjat rikastuttavat sanavastastoa, kielen rakennetajua ja kielen ymmärrystä, kun nuori ei ilman helppoa kieltä lue ollenkaan tai vain vähän. Selkokielen tarvitsijoita on joka luokassa eri syitä iso osa: lukuhaluttomat, tottumattomat lukijat, oppilaat, joilla on erilaisista oppimisvaikeuksista johtuvia kielellisiä vaikeuksia ja oppilaat, joiden äidinkieli on muu kuin suomi.
Usein selkokirja nostaa lukijan itsetuntoa lukijana: hän ymmärtää lukemansa ja saa (kerrankin) luettua kirjan alusta loppuun. Lisäksi selkokirja kannustaa lukemaan lisää.
Selkopolku-hankkeen kirjapaketit ovat merkittäviä siksikin, että kuntien koulusäästöt ovat ajaneet koulukirjastoja ahtaalle. Tiedämme, että teinin kiinnostus herää heti-mulle-nyt-tyyliin. Kun kiinnostava kirja ei ole oitis tyrkyllä, voi nuoren innostus nopeasti laantua. Siksi koulukirjastot ja uudet kirjat kouluissa ovat erittäin tärkeitä lukutaidon ja kirjanlukurutiinin kehittämiseksi.
•
Toivon totisesti, että Selkopolku-hanke ei ole kertaluontoinen. Selkopolku-kirjapaketit kouluille ovat entistä arvokkaampia, koska nykyhallitus poisti 2024 pienilevikkisen latukirjallisuuden tuen, jolla kuntien kirjastot esimerkiksi ovat hankkineet selkokirjoja. Tuen poistuttua kirjastot karsinevat selkokirjojen ostoja valikoimiinsa.
Täytyy myös muistaa, että selkokirjojen tarve on lisääntynyt kaikissa ikä- ja käyttäjäryhmissä. Siksi yksittäinen Selkopolku kouluille ei paikkaa selkokirjojen kokonaistarvetta, vaikka onkin ilahduttava ja tärkeä täydentäjä.
Tässä ensimmäisessä Selkopolussa vain osa kirjapakettien kirjoista on selkokirjoja. Voin vain villisti arvailla, miksi kirjapaketit eivät ”luota” selkoon. Ehkä – painotan spekulointia – taustalla kaikuu joitain piintyneitä ennakkoluuloja selkoa kohtaan (se on liian yksinkertaista, kaunokirjalliselta tasoltaan vaatimatonta… tai muita vanhentuneita johtopäätöksiä, jos ei ole laajalti tutustunut selkokirjoihin).
Ainakin hankkeen taustalla opettajille tehdyssä kyselyssä selkokirjoja toivottiin kouluihin lisää, eikä myöskään nuorten kyselyvastauksissa vieroksuntaa selkokirjoihin ole mielestäni näkynyt. Pohdin tätä vain siksi, että kirjapaketeissa on Selkopolku-hankkeennimestä huolimatta myös paljon muuta kuin silkkaa selkoa – vähättelemättä monipuolisen kirjatarjonnan tarvetta kouluissa.
Vakuutan, että nykyisessä selkokirjallisuudessa on monipuolista, laadukasta kirjallisuutta, jonka ominaispiirre on ”vain” yleiskieltä helpompi kieli ja ulkoasu. Valitettavasti selkokirjojen tunnettuus on yhä kovin heikkoa, koska niitä ei esitellä etenkään valtamediassa.
JA muistutus: selkokirjoja kirjoitetaan myös alun perin selkokielelle ajatellen erilaisia helpon kielen käyttäjäryhmiä – ei siis ole vain mukautettuja kirjoja. Alunperin selkokielelle kirjoitettuja selkokirjoja Selkopolussa on 1-2/paketti.
Monissa tämänkertaisessa Selkopolku-hankkeen kirjapakettien kaunokirjoissa nuoret ovat lukiolaisia tai etenemässä lukioon. Kaikin mokomin! Tosin eniten kielellisiä vaikeuksia ja selkokirjatarvetta on nuorilla, joita ei peruskoulun jälkeen lukio houkuta tai heillä ei ole todistuksessa keskiarvoa lukion ovia aukaisemaan. Samastumiskohteet ammattikoululaisiin ovat nyt Selkopolku-pakettien kirjoissa vähissä. Toivon taas totisesti: tulkoon seuraava Selkopolku-hanke, jossa kirjoissa on samastumispohjaa niin amikseen kuin muuhunkin toisen asteen koulutukseen. Se vastaisi parhaiten todellisuutta, miten peruskoulusta hajaannutaan toiseen asteen koulutuksiin.
Lukeminen on kansalaistaito, jonka merkitystä ei voi liioitella. Toisaalta ei voi vähätellä sitä, ettei lukeminen ole kaikille itsestäänselvyys. Lukeminen on eri syistä vaikeaa ainakin noin 750 000 Suomessa asuvalle.
Kun kirjoittaja ottaa huomioon kielen saavutettavuuden, hän muokkaa sisältöä, rakenteita ja sanastoa yleiskieltä helpommaksi. Silloin viesti välittyy selkokielellä. Kaunokirjallisuus taipuu selkosuomeksi siinä kuin tieto- ja tiedotustekstitkin.
Kansainvälisen lukutaitopäivän kunniaksi esittelen lyhyesti kaksi uutta selkokaunokirjaa. Ne edustavat kahta suuntaa: toinen on alunperin kirjoitettu helpolla suomella, toinen on mukautettu eli muokattu selkokieliseksi.
Tuija Hannula: Minua varten ei tarvitse keittää
Tuija Hannulan pakinakokoelmassa Minua varten ei tarvitse keittää (Reuna 2021) on 25 juttua suomalaisista ilmiöistä ja merkkihenkilöistä. Kohderyhmänä on selkeästi lukijat, jotka opiskelevat suomen kieltä. Kirjan lopussa on myös tehtäviä pakinoihin, joten kirja sopii niin itseopiskeluun kuin koulukäyttöönkin.
Suomalaislukijalle aiheet saattavat vaikuttaa kuluneilta, mutta kulttuuriimme tutustuvalle ne ehkä ovatkin aitoja ja tuoreita. Tyylilaji on selkokirjallisuudessa harvinainen pakina, joten pelkistykset ja tyylittely kuuluvat asiaan. Esimerkiksi suomalaisten onnellisuudesta todetaan:
”Suomi on ehkä onnellinen maa,
mutta suomalainen ihminen ei tunne,
että hän on onnellinen.”
Hannulan joissain pakinoissa on melko vaikeita rakenteita, ja kielellistä ketteryyttä lukijalta vaatii tekstin sanoilla leikittely. Kirjassa herkutellaan ilmaisuvoimaisilla ja merkitykseltään abstrakteilla sanonnoilla, joita pakinoissa availlaan. Kunnon kulttuurikylpy siis, ja sitä lisää kirjan loppuosan merkkihenkilöiden esittely muumeista Uuno Turhapuroon.
Tuija Hannula
Minua varten ei tarvitse keittää
Reuna 2021
selkopakinoita
128 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.
George Orwell: 1984
Hannulan kirjan on julkaissut Reuna, joka on viime vuosina kustantanut useita selkokirjoja. Selkokustantajana uusin on Oppian, joka on lyhyessä ajassa lisännyt huomattavasti selkokirjatarjontaa. Se on keskittänyt voimiaan klassikkomukautuksiin, etenkin lasten ja nuorten käännösklassikoitten selkoversioihin. Tarjolla on nyt selkona esimerkiksi Pikku prinssi, Pinokkio ja Tarzan on apinoiden kuningas, mutta myös sellainen järeä klassikko kuin Franz KafkanMuodonmuutos. Lisäksi Oppianilla on selkotietokirjat teatterista, kirjastosta ja veganismista.
•
Uusimpia Oppianin selkokirjoja on Tuomas Kilven suomentama ja mukauttama George Orwellin klassikko 1984 (Oppian 2021). Kirjan alkuperäisen ilmestymisvuoden (1949) voisi kyllä mainita. Selkokirjaksi romaani on sivumäärältään harvinaisen suuri (204 sivua), mitä kompensoi viehättävän pieni, lähes neliskanttinen koko.
Kirja käsittelee totalitarismia, jossa yksilöllä ei ole muuta merkitystä kuin totella johtajaa. Kielellä muutetaan faktoja ja menneisyyttä. Orwell tutkii, onko diktatuurissa tilaa rakkaudelle. Heti ensimmäisessä luvussa näyttäytyy dystooppinen yhteiskunta:
”Winstonin asunto
oli seitsemännessä kerroksessa.
Jokaisella porrastasanteella
oli sama juliste.
Viiksekkään miehen kasvojen alla
luki suurin kirjaimin
ISOVELI VALVOO.”
Mukautukset ovat usein vaikeahkoa selkokieltä, osin myös 1984, mutta se on myös leimallisen lyhytlauseinen. Rivitys on omaperäinen, sillä riveillä ei ole pääsääntöisesti koko lausetta vaan 2 – 4 sanaa. Se saa aikaan hakkaavan rytmin, mikä tosin sopii sisältöön. Kirja on nopealukuinen, koska joka sivulla on vain pari kapeapalstaista kappaletta. Joskus kappalejako on unohtunut ja sivulla on vain yksi pitkä kappale.
Toiminnan ja ympäristön kuvailu on havainnollista. Myös alkuperäisen kirjan tunnelma ja sanoma säilyvät niin kuin olla pitää. Juonesta on jäljellä oleellinen, eikä selko vie mitään pois kirjan ahdistavasta maailmasta, jossa ihmisiä valvotaan, tyhmistetään ja alistetaan.
Ajatusrikollisia uhkaa raskas rangaistus tai kuolemantuomio – muistuttaa toisinajattelijoiden tilannetta esimerkiksi Venäjällä, Valko-Venäjällä tai Afganistanissa. Kirja on pelottavan ajankohtainen, ja siksi on tärkeää, että siitä on nyt myös selkoversio.
Muistan jysäyksen, kun spefiin tottumattomana parikymppisenä luin Margaret Atwoodin Orjattaresi. Nuoren naisen näköalaan se repi lisää aukkoja nähdä sukupuolittumisen ja totalitarismin vaarat, hengenvaarat.
En ihmettele, miksi vuosikymmenten jälkeen Atwood kirjoitti jatko-osan Testamentit (Otava 2019): maailma on muuttunut ja monilla kolkilla Orjattaresi-dystopian suuntaan. Kiitossanoissaan Atwood itse toteaa yhteiskunnan ja ihmisten paineiden kasvaneen. Ja totta kai HBO-menestyssarjalla on oma osuutensa.
Olen katsonut HBO-sarjasta vain ensimmäisen tuotantokauden, sillä hyydyin toisen kauden jähmeästi etenevään pimeässä tuijotteluun. Siinä mielessä minulla ei ollut mitään ennakkoaavistuksia Testamenteista.
Kirjan päähenkilöistä Lydia-täti on ennestään tuttu. Gileadin kauhuvaltion tapahtumista kertoo myös nuori Agnes, josta koulitaan kunniallista tätiä. Kanadan puolella Gileadin maanalaiseen vastarintaliikkeeseen saadaan värvättyä 16-vuotias tyttö.
Juoni rakentuu rutinoituun kikkaan vuorotella kertojia. Se houkuttaa ahmimaan ajatuksella: mitä sitten tapahtuu? Valitettavasti Testamentit ei kaunokirjallisesti häikäise. Se on nuorisokirjamainen – siinä ei sinänsä ole mitään pahaa. Kokonaisuus on tapahtumakeskeinen ja ennalta arvattava.
Lydia-tädin osuus tuntuu joiltain osin epäuskottavalta. Uskottavinta hänen osuuksissaan on se, miten kuvataan järki-ihmisten liittyminen osaksi misogyynista luokkayhteiskuntaa, eli mekanismi, miksi totalitarismi on mahdollinen:
”Mitä hyötyä on siitä, että heittäytyy höyryjyrän alle moraalisten periaatteen vuoksi ja antaa murskata itsensä litteäksi kuin jalaton sukka? On parempi sulautua joukkoon, hartaasti ylistävien hurskastelijoiden ja vihanlietsojien joukkoon. Parempi heitellä kiviä itse kuin olla muiden kivittäjien kohteena. Ainakin silloin on paremmat mahdollisuudet pysyä hengissä.”
Ja nyt pääsen siihen, miksi Testamentit piti kirjoittaa ja miksi se pitää lukea (eikä juuttua muutamaan moitteen sanaani). Ei ole yhtään kirjaa liikaa varoittelemassa siitä, mitä tapahtuu, jos valtaa pidetään yllä epädemokraattisten, kaksinaismoralististen, korruptoituneiden ja ihmisarvoa alistavien rakenteiden varassa. Eikä ole yhtään turhaa kirjaa, joka kertoo yhteiskunnan vinoutumisesta, jos tyttöjen ja naisten pukeutumista, käytöstä ja koulutusmahdollisuuksia aletaan rajoittaa. Eikä ole yhtään kirjaa liikaa siitäkään, miten kriittinen luku- ja kirjoitustaito sekä lukutaito ylipäätään suojaa alistavilta voimilta.
”Luku- ja kirjoitustaito eivät antaneet vastauksia kaikkiin kysymyksiin. Ne johtivat uusiin kysymyksiin ja sitten taas uusiin.”
Siksi kaikki merkit lukutaidon, sivistyksen, humanismin ja tasa-arvon väheksymisestä on otettava vakavasti. Siksi Atwoodin Testamentit puoltaa paikkaansa.
Punaisen luostarin kronikoiden kolmas osa Maresin voima (Tammi 2018) päättää Maresin tarinan, joka alkoi sarjan ensimmäisessä osassa. Toinen osa Naondel kuvaa aikaa ennen Punaista luostaria, mutta kolmas osa jatkaa siitä, mihin ensimmäinen osa Maresi päättyy.
Maria Turtschaninoff on luonut mielikuvitushistoriaan lumoavan fantasiamaailman, jossa uskomukset, ympäristö ja henkilöt välittyvät elävästi. Teossarjaa luonnehtisin feministiseksi fantasiakirjallisuudeksi, voi sen sijoittaa myös YA-kirjallisuuteen, mutten näe lukijalle yläikärajaa.
Maresi saapuu luostarissa vietettyjen oppivuosien jälkeen kotikylään perustamaan koulua. Ajatus ei alkuun ota tulta maaseutupitäjässä, joka elää valtaapitävien veronkeruukurimuksessa. Maresin äiti suhtautuu ristiriitaisesti kouluajatukseen, ja muutenkin tyttären ja äidin välejä hiertää. Yksi keskeisistä kirjan teemoista on vieraus, jota voi kokea myös läheisten keskellä. Tärkeitä ovat myös koulutuksen ja kirjallisuuden arvostuksen teemat.
Maresin voima on kirjeromaani, ja huomaan sen sopivan erittäin hyvin äänikirjana kuunneltavaksi. Maresi kirjoittaa luostariin kirjeitä elämästään kotikylässä. Kirjeitä saavat luostarin oppiäiti ja ystävät. Mielenkiintoisesti kirjeiden asiat valikoituvat vastaanottajan mukaan. Fantasiatraditioviitteitä punoutuu juoneen monin kohdin, esimerkiksi loppuosaan on lainattu yksi käänne Taru sormusten herrasta, mutta se syventyy ihan omanlaiseksi.
Kirjan nimi viittaa siihen, miten Maresi on yhteydessä elämän ja kuoleman voimaan, jota Akaksi kutsutaan. Vaikutun uskomus- ja kulttuuriperinteiden kuvauksesta. Lisäksi kirjassa kuvataan komeasti, miten Maresi kasvaa voimiensa tuntijaksi ja hallitsijaksi.
”En halua olla se, joka avaa oven kuoleman valtakuntaan muuten kuin auttaakseen ihmistä, joka ansaitsee hyvän kuoleman.”
Romaanin tärkeässä taistelutilanteessa Maresi muistuttaa Orleansin neitsyttä, joka nousee kunniakkaaseen vastarintaan sen puolesta, mihin uskoo. Paitsi että Maresi ei ole neitsyt eikä koe neitsyen kohtaloa. Ja siinä yksi romaanin taidokas taso. Romaani kertoo monin tavoin itsensä tuntemisesta. Siihen kuuluvat omien taipumusten tunnistaminen, perheen, kulttuurin ja koulutuksen aikaansaannokset persoonakehityksessä sekä seksuaalisuus.
Maresin voima välittää viisaasti, miten aistillisuus ja ruumiillisuus eivät katoa mihinkään, vaikka Maresi on vannonut tehtäväkseen muun kuin vaimon ja äidin osan. Myös tähän naisten ikuisuuskysymykseen haetaan vastausta: voiko elämäntehtävää ja rakkautta yhdistää?
”Minä, kuten Kuun palvelijat, voin kantaa kaikkea itsessäni. Olen tarpeeksi vanha siihen. Tarpeeksi voimakas. On omituinen tunne tietää se. Tuntuu siltä kuin kakki olisi mahdollista. Mutta selvitäkseni siitä ja jaksaakseni tarvitsen jonkun, joka rakastaa minua, joka tahtoo kulkea kanssani ja auttaa. Silloin jaksaa kantaa kaiken.”
Mieleenpainuvia jaksoja Maresin voimassa ovat esimerkiksi sellaiset, joissa läheisiin sallitaan jäädä salaisuus. Maresi oppii ymmärtämään, että vanhemmat ovat muutakin kuin hänen vanhempansa. Pitää myös oppia luopumaan. Kirjan loppuosa nousee monisävyiseksi ja tunteikkaaksi. Se myös sulkee kauniisti Maresin tarinan.
– –
Maria Turtschaninoff
Maresin voima. Punaisen luostarin kronikoita
Käsikirjoituksesta suomentanut Marja Kyrö
fantasiaromaanisarjan kolmas osa
Tammi 2018
äänikirjana 11 t 30 min, kirjana 384 sivua
äänikirjan lukija Marja Kyrö
Kuuntelin BookBeatissa.
Kun toivot erityisen tiivistä, välipalaksi maittavaa kirjaa, täs siul on sellaisia. Koostan kolmen kirjailijan novellikokoelmista pikapohdinnat.
Anni Nupponen: Hirviöasiakaspalvelu
En ensin löytänyt koko kirjaa kirjaston varaushyllystä, koska en odottanut sen olevan cd-kokoinen ja -paksuinen.
Anni Nupponen leikkii sympaattisesti Hirviöasiakaspalvelu-tarinoilla. Joka juttu alkaa samalla tavalla: asiakaspalvelija tervehtii palveluhenkisellä lauseella ja asiakas esittää ongelman. Koko juttu survoutuu 100 sanaan, raapaleeksi. Muoto sopii minijuttuihin. Niin myös estyy pidennetyn vitsin vaara.
Nupposen asiakaspalveluraapaleissa tosielämästä tuttuun tilanteeseen liittyy jokin pulma mytologia- tai fantasiakirjallisuushahmon kanssa: päätön ratsumies tuleekin juhliin päällisenä, Minotaurus ei käyttäydy oletetusti, Lohikäärmevuorella on tilanne päällä tai Loch Nessin hirviön serkku näyttäytyy.
”Onneksi olkoon, mielikuvituksenne on herännyt. Kirjallisuus saattaa aiheuttaa sellaista.” ”Miten sen saa pois päältä?” ”Ei mitenkään. Mielestänne hirviöt sikiävät, mutta myös kaikki kaunis, outo ja ihmeellinen. Nauttikaa olostanne ja kiitos asioinnistanne hirviöasiakaspalvelussa.”
Machado De Assis: Kuuluisuus ja muita kertomuksia
Toinen cd-kotelon kokoinen kirja Kuuluisuus ja muita kertomuksia koostuu kolmesta novellista, jotka ovat kotoisin 1800-luvun lopun Brasiliasta. Machado de Assis on kirjan esipuheen perusteella maansa kuuluisin kirjailija.
Novelli ”Kuuluisuus” kertoo polkkasäveltäjästä, joka kärsii riittämättömyydestä, ”Diplomaatti”-novellissa saamaton mies menettää naimalykyn, ja novellissa ”Korteista ennustaja” keskushenkilö on täysin vietävissä: ”Häneltä puuttui kaikenlainen kokemus ja oivalluskyky.”
Ajan ja paikan kaukaisuus eivät estä nauttimasta viihdyttävistä kertomuksista. Ne on soljuvasti suomennettu, ja niiden viehätys perustuu tyyliin. Pisteliäs näkökulma miesten ajatusmaailmaan ja sosiaalisiin käytäntöihin välittyvät elävästi ja sävykkäästi. Pieni kirjanen on mukava välike, joskin se jää kirjakesässäni kuriositeetiksi.
Petri Tamminen: Miehen ikävä & Elämiä
Petri Tammisen kokoelma on edellisiä kirjamaisempi: pokkariversioksi yhdistellyt kaksi kirjailijan ensimmäistä novellikokoelmaa, satakunta lyhyttä novellia (Otava 2001). Jostain syystä kirjat ovat pokkarissa käänteisessä järjestyksessä verrattuna alkuperäiseen ilmestymiseen.
Novellit näyttävät henkilöiden elämästä keskeisiä kohtia pääselausevoittoisen nykivästi. Ne eivät ole kohokohtia, vaan usein tragikoomisia pysäytyskuvia elämänkulun kipupisteistä. Pisteen aikana lukija täydentää tapahtumat ja tunnelmat. Taidokasta.
Miehen ikävä on nimeensä sopien äijäilyä tai lähinnä sen piinaavaa yritystä novellihenkilöiden kannalta. Elämiä koostuu pääasiassa rapian sivun pituisista elämäntarinoista, jotka on nimetty päähenkilöiden etunimin. Harvalle kirjojen henkilölle käy elämässä hyvin. Tiivistystyyli estää rypemisen epäonnessa, ja siksi leijonanosan usein ottaa elämän epäkohtiin kätkeytyvä naurettavuus.
Tyyli ja tapa kuvata yksitysiä yleisen lomassa on hioutunut sittemmin Suomen historia -kirjan (2017) välähdyksenomaisiksi elämänkuviksi. Tämä vielä: kummassakin pokkarin kokoelmassa on novellejeja tilanteista, jotka liittyvät samantapaiseen maalaistaloon ja sukuun kuin Tammisen romaanissa Enon opetukset (2006). Niissä kertojan tarkka sivustakatsojan havainnointitaito kuultaa kirkkaana.
Mikä lumoava alku! Korvissani hyrrää kirjailijan pehmeä ääni, joka vie maailmoihin, joihin vain kirjallisuus voi viedä. Siellä on rajana vain mielikuvitus.
Mereltä nähtynä Joonaanmäki on suolapärskeen syliin piiloutuva kallioluoto, tuulen kynsimä metsäinen näppylä jonne Suomenlahden rantaa seuraillen voi seilata Porvoon edustalta, kunhan luovii äkkisumut, karikkoiset matalat ja sietää syväuomien suurten tankkerien torvien ja pillistöjen haikean kutsun.
Vanhanajan seikkailukertomuksen tapaan A. W. Yrjänän ensi romaani Joonaanmäen valaat (Johnny Kniga 2017) maalaa ensin maiseman ja tunnelman, johdattelee henkilöihin ja vie sitten yllättäviin tilanteisiin. Lyhykäisesti kuittaan juonen: pikkuruisen porvoolaissaaren yhteisön yllättää valas, aluslöytö ja aikakone. Se johdattaa seikkailuun, jossa liikutaan liukkaasti ajassa ja paikassa. Etelänavalta Marsiin ei ole mahdoton matka, kun sen saan tehdä Yrjänän kertojaäänen kanssa.
Kuuntelin äänikirjana, miten Joonaanmäen kirjava väki ottaa haltuunsa ihmealuksen ja toimivat yhteistyössä yksilöinä. Kirjailijan kertojaäänen matala hyrinä vaivuttaa miellyttävästi transsinomaiseen tilaan, mikä auttaa mainiosti uskomaan kirjan fantasia-aineksiin. Lisäksi perinnetietoinen kerronta ja kielen vivahteikkuus viehättävät. Tarinan alkunousu kohottaa odotukseni, ja vaikka tarina puolivälin jälkeen hajoaa taivaan tuuliin (konkreettisestikin) – ei se mitään.
Jo kirjan nimi viittaa Melvilleen, Verne-yhteyttä ei peitellä, Pikku Prinssiin on selvä kimppa – vain muutamia mainitakseni. On filosofiaa, kulttuurihistoriaa ja maailmankaikkeustietämystä. Natsikorttikin vilahtaa. Joonaanmäen valaat vilisee viittauksia: se on sivistynyt aikuisten satu.
Meri kiilteli auringonkilossa kuin sula metalli ja Kaukaa erottui salamointia pilviverhon ja ulapan välillä. Antoine [de Saint-Exupéry] kaatoi laseihin lisää viiniä ja puhui kuin itsekseen:
”Ehkä tämä näkyvä maailma, joka vaikuttaa niin pysyvältä,
rakentuukin ihmisajatusten varaan. Eikä ihmisten,
jotka tämän tietävät, pitäisi tavata toisiaan, vaan olla kuin
katulyhtyjä tai radiomastoja, joiden välillä siirtyy ajatusten kajoa,
ja muut seuraavat heidän mielensä näkyjä.”
Vaikka kuuntelin kirjan, on se minulla myös painettuna. Sisällön lisäksi kirjan ulkoasu kunnioittaa vernemäistä perinnettä. Kaunis kuvitus viehättää vanhahtavana. Vaan eniten minua innostaa taitto. Teksti on selkokielityylisesti jaettu lyhyisiin, selvästi erottuviin, liehureunaisiin kappaleisiin. Se sujuvoittaa lukemista – jollei halua nauttia kirjasta kuunneltuna. Kumpikin parempi. Ja lisää seikkailukertomuksia on tulossa Vernen tapaan – niin kirjailija on luvannut.
– –
A. W. Yrjänä
Joonanmäen valaat. Seikkailukertomus
Johnny Kniga 2017
äänikirja 4 t 47 min, lukija A. W. Yrjänä
227 sivua.
Kuuntelin BookeBeatissa, sain kirjan kustantajalta Helsingin kirjamessuilla.
Muissa blogeissa mm. Hemuli, Kujerruksia, Mannilainen ja Suketus.
P. S. Jouduin poistamaan tämän kirjan aamuisen postauksen, johon oli tullut jo kommentteja ja jakoja. Jostain syystä siinä oli jokin bugi, joka poisti etusivultani sivupalkit.
Kirjastokaista ja Kirjasampo käynnistävät tänä keväänä kirjallisuusaiheisten podcast-lähetysten Kirjan taajuudella -sarjan, jonka toimittaa Tuomas Aitonurmi. Hän kutsuu joka lähetykseen keskustelemaan yhden kirjaihmisen. Ensimmäisen lähetyksen aiheena on viime vuoden ja tämän kevään kirjatärpit. Minulla on suuri ilo olla ensimmäinen juttuvieras.
Keskustelun aluksi mietimme virtauksia, joita on käynnissä. Suomen satavuotisjuhla on näkynyt kirjallisuudessa, samoin genrerajojen hämmentäminen ja runoilijoiden ryhtyminen proosalle. Viimeksi mainittuun teemaan keskittyy Tuomaksen vetämä seuraava podcast.
Laadimme ensiksi viisikohtaiset listat viime vuoden kirjoista, ja juttelimme valinnoistamme. Jälleen kerran seulonta tuotti vaikeuksia, joten oli pakko turvata intuitioon. Minä eksyin valinnoissani koko vuoden puolelle, Tuomas pysyi syksyn kirjoissa. Lisäksi Tuomas sijoitti valintamme käynnissä olevan Helmetin lukuhaasteen kohtiin.
Koska virkatyönsä ohella Tuomas bloggaa (Tekstiluola), linkitän viime vuoden valintakoosteeseen kummankin blogipostaukset. Rupattelumme näistä kirjoista saat kuunnella podcastista tästä linkistä.
VUODEN 2017 KIRJOJA
Anneli Kanto: Lahtarit (Tuijata / Tekstiluola) Pasi Ilmari Jääskeläinen: Väärän kissan päivä (Tekstiluola / Tuijata) Tomi Kontion: Saattaa olla (Tuijata) Pierre Lemaitre: Silmukka (Tuijata) Marjo Niemi: Kaikkien menetysten äiti (Tekstiluola / Tuijata) Eino Santanen: Yleisö (Tekstiluola) Anni Saastamoinen: Depressiopäiväkirjat (Tekstiluola) Hanna-Reetta Schreck: Minä maalaan kuin jumala (Tuijata) Petri Tamminen: Suomen historia (Tuijata) Angie Thomas: Viha jota kylvät (Tekstiluola)
Esittelimme kirjakeskustelussamme myös kevään 2018 odotuksia. Tuomaksen tulevaisuudessa siintävät Hang Kangin, Harry Salmenniemen, Sara Stridsbergin, Patti Smithin ja Saara Turusen keväällä ilmestyvät kirjat. Otan oikeuden esitellä muutamalla sanalla omat valintani.
Lasse Hyvärinen: Tuuli ja kissa (Poesia). Kustantaja lupaa vakavanhauskaa proosarunoelmaa, outoa epätarinaa. Odotan tältä siis kummia. Runokategoriaan minulla on myös vaihtoehto, sillä aiempien kokemusten perusteella kiehtoo Saila Susiluodon (Otava) uutuuskokoelma Metropolis – runoja kaupungin kerrostumista. (Luinkin Susiluodon kokoelman heti äänityksen jälkeen: hienoa lyriikkaa.)
Olli Jalonen: Taivaanpallo (Otava). Historiallisten romaanien ystävään tämän kirjan markkinointitekstit uppoavat: luvassa on tähtitieteilijän oppipojan matka Saint Helenalta Lontooseen 1600-luvulla. Aikamoisia aiheita, alueita ja aikoja. Jalosen aiemmat romaanit eivät ennustaneet mitään tällaista tulevan, ja sekös vasta kiinnostavaa onkin!
Satu Leisko-Järvinen: Tulin Suomeen – maahanmuuttajien tarinoita uudesta kodista (Avain). Selkokielisessä kirjassa on yhdeksän haastattelua maahanmuuttajista, jotka ovat aloittaneet uuden elämän Suomessa. Onkin aika, että maahanmuuttajien oma ääni kuuluu, ja on hienoa, että se kuuluu selkokielisenä. Kaiken kirjahihkunnan keskellä on hyvä muistaa, että on monenlaisia lukijoita, joten tarvitaan kirjoja myös heille, joille lukeminen ei ole helppoa. Siksi on – ja pitää olla – selkokirjoja.
Sally Salminen: Katrina (Teos), suomentanut Juha Hurme. 1930-luvun menestysromaanin uusi tuleminen kiinnostaa: miten puree ahvenanmaalaiskuvaus vuonna 2018? Myös suomentajaksi tempautuneen Hurmeen panos herättää uteliasuuden.
Pirkko Soininen: Ellen (WSOY). Kati TervonIltalaulajan perään saadaan heti toinen Ellen Thesleff -romaani. Soinisen romaanissa on luvassa fiktiivisiä päiväkirjamerkintöjä, kuin siveltimenvetoja Firenzestä. Ja Soininen sopii myös runoilija romaanikirjailijana -teemaan. Muuten: Ellen kirjoitti runoja, ja niitä on aikanaan julkaistu.
Ollaan siis kuulolla – kiitos Kirjastokaistan ja Kirjasammon!
Pasi Ilmari Jääskeläinen ruopii kissanhiekat silmilleni uutuudessaan Väärän kissan päivä (Atena 2017). Tarkennan: yhdenpäivänromaanista sinkoilee tunnelmia, juonenkäänteitä ja käsittelytapoja niin, että silmät on sumentua. Se, mitä näen, on kiinnostavaa.
Kissa vie nyt kieleni, enkä paljasta kirjasta paljoakaan. Romaanissa kertoo kissankokoinen ympäristösuunnittelija Kaarna Marrasvirran kaupungin karnevaalipäivänä, jolloin Kaarnalla on puistonavauspuhe ja vaimolla on tutkimuksensa julkistamispäivä. Onnistuneen päivänalun vaimon ja tyttären kanssa keskeyttää puhelu Kirsikkapuistosta, jossa muistisairas, Kaarnan ammoin maailmankuulu psykoterapeuttiäiti vetelee viimeisiään. Ja siitä käynnistyy vaiheikas matka menneeseen, nykyisyyteen ja tulevaan.
Silloin aika riisuutui edessäni ja paljasti itsensä minulle: näin, että menneisyyden perspektiivi on litteä ja että ne kuukausina ja vuosina mitattavat etäisyydet, joiden perusteella mielemme järjestelee muistikuvat, ovat pelkkä illuusio.
En ehdi kissaa sanoa, kun mieleeni vyöryy valtoimenaan ajatuksia, joita Väärän kissan päivä herättää muistista ja muistoista. Mikä ihminen on itselleen ja muille, kun hän ei enää muista? Mitä ihminen muistaa, kun hän muistaa: omia tulkintojaan, todella tapahtunutta vai muiden syöttämiä vaihtoetototuuksia? Miten paljon toisista on tarpeen tietää tai muistaa? Miten voi lähentyä loitonneita? Nämä kirjan keskeiset teemat koen itselleni tärkeiksi ja teemojen käsittely fantasiaverhottunakin vaikuttaa. Siksi suosittelen humpsahtamista Jääskeläisen kaivamaan kaninkoloon – ups – virittelemään kissankehtoon.
Kissa vieköön, miten Jääskeläinen leikkii allegorioilla ja nimillä. On lapsuusmielikuva ystävästä nimeltä Oberon, keijujen kuninkaana tuttu; vaimon nimi on Minerva, viisaaksi tiedetty; äiti-Alicen nimi tunnetaan ihme- ja peilimaasta. Ja niin edelleen. Pitääkö vielä avata Marrasvirta tai Kirsikkapuisto? Tai murakamilaiset pakkomielteet (tässä pisamat, Murakamilla korvanlehdet) ja kissat? Tai kaikki muut kirjan kissamaisuudet, jotka ovat saaneet alkunsa sanalaskusta: ”Kulje vaikka virsta vaaraa, mut älä katso kissaa väärää.” Ihan kuin Jääskeläinen irrottaisi kaikki esteet ja antaisi vain mennä. Aiemman tuotannon hallitut spefi-maailmat (postauksiani tässä ja tässä) väistyvät karnevalismin tieltä.
En voi sanoa viettäneeni löysiä kissan päiviä Jääskeläisen kirjan seurassa, sillä kyllä lukiessa pitää skarppina pysyä. Spefi-faneille kirja on ehdoton. Samoin lukijoille, jotka pitävät arvoituksellisen unenomaisista romaaneista, jossa on kuitenkin realismin päiväpuoli. Myönnän osaltani, että kirjan alkupuolella närkästyin ”ja sitten heräsin” -tyyppisissä kohdissa, ja joissain kohti työlästyin, kun kertojan päivä vain venyi ja samat mokat toistuivat, mutta helpotuksekseni ne saavat selityksensä kirjan loppusivuilla. Yhden perusarvoituksen keksin aika alussa, ja DDR-kytköksiä pidän tarpeettomina, mutta riittää kirjassa kylliksi mieltä kiehtovia selvittämättömyyksiä.
Fabulointi pitää pitkään pääni pyörällä. Taisin sittenkin liikaa katsoa kirjan kissoja silmiin, varoituksista huolimatta… Tai sitten on syytä lopettaa ja tehdä se Väärän kissan päivää siteeraten:
Anteeksi, olen väsynyt. Ajatukseni harhaa, sanat järjestyvät suussani kummallisilla tavoilla ja tarina suistuu raiteiltaan. Kissoilla tunnetusti on sellainen vaikutus ihmisiin eikä niistä siksi pitäisikään puhua.
– –
Pasi Ilmari Jääskeläinen
Väärän kissan päivä
Atena 2017
spefi-romaani
342 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.
Muualla: maagisuus lumosi Leena Lumen.
Juoni rakentuu rutinoituun kikkaan vuorotella kertojia. Se houkuttaa ahmimaan ajatuksella: mitä sitten tapahtuu? Valitettavasti Testamentit ei kaunokirjallisesti häikäise. Se on nuorisokirjamainen – siinä ei sinänsä ole mitään pahaa. Kokonaisuus on tapahtumakeskeinen ja ennalta arvattava.
Keskustelun aluksi mietimme virtauksia, joita on käynnissä. Suomen satavuotisjuhla on näkynyt kirjallisuudessa, samoin genrerajojen hämmentäminen ja runoilijoiden ryhtyminen proosalle. Viimeksi mainittuun teemaan keskittyy Tuomaksen vetämä seuraava podcast.
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 