22 toukokuun, 2016 · 3:57 pm

Fred Vargas: Hyisiä aikoja

Kutittavan odottava tunne leviää, kun kuulen, että uusi Fred Vargas -suomennos on ilmestynyt. Olen aiemmin tuumaillut teemaa ”hyvää kirjallisuutta” juuri Vargas mielessäni. Hyvyys ei ole genresidonnaista, se on taitoa punoa juonta, tarinaa ja henkilöitä omaperäisesti kertoen, ja parhaimmilla on lisäksi kiehtovaa kierrettä kielessä ja rakenteessa.

Vargasin jännitysromaaneiden rakenne ei luo mitään uutta, ei varsinaisesti kielikään, mutta asiayhteyksien, henkilökuvauksen ja dialogin nyrjähtäneisyys antaa Adamsberg-sarjalle poikkeushohteen. Sen suhteen ei uusin komisario Adamsberg -mysteeri tuota pettymystä. Hyisiä aikoja (Gummerus 2016) hykerryttää.

Adamsberg-sarjan osissa seurataan useita tapauksia ja tutkintalinjoja. Yleensä ne viistävät muinaisia legendoja, joita nivotaan nykyhetkeen. Vaikken ole mikään yliluonnollisuusfani, Vargas onnistuu käännyttämään minut tarinan puolelle. Uskon, kun hyvin uskotellaan. Taas käy niin.

Hyisiä aikoja

Hyisiä aikoja sopii luettavaksi muinakin kuin hyisinä aikoina.

Hyisiä aikoja -romaanissa ensinnäkin salainen Robespierre-larppaajaporukka todistaa, miten Ranskan vallankumouksen traumat elävät sukupolvesta toiseen. Toisekseen Islannissa kymmenen vuotta sitten tapahtunut kauheus voi aiheuttaa murhamysteerin nyky-Pariisissa, eikä ole ihme, että mytologinen hahmo asumattomalta Kettusaarelta, Islannin takamailta, kutsuu Adamsbergia. Tutkittavat rikokset ovat hämmentäviä jopa Adamsbergin mielestä.

Komisarion mielessä pyöri inhottavan tiheä levämöykky, jonka lonkerot kuristivat häntä jopa öisin. Hän ei pitänyt käsillä olevasta tehtävästä.

Dekkari-ihannemiehiini lukeutuva Adamsberg kaikkine kummallisuuksineen on vastaansanomattoman valloittava. Vaistojen varassa toimiva ja ajatuksenjuoksultaan samea hahmo toimii arvaamattomasti. Myönnän, että kummallisuudet kieppuvat reunalla, jonka yli uskottavuus voi helposti läikkyä, mutta minä mieluusti seuraan levä- tai silakkaparvimaisesti lilluvaa mielenmaisemaa tai:

”- – juuri nyt me ajelehdimme kuin saippuakuplat tuulessa. On parempi olla ajattelematta liikaa.”

Aiempien osien perusteella tunnen miekkosen taustoja, repaleisia naissuhteita ja ohimenevän isyyden. Vaikkei Hyisiä aikoja tuo uutta hahmoon, se kuitenkin laventaa sitä, näyttää komisarion välittävää vaikkakin vaikeaa läsnäoloa. Muihin se vaikuttaa lojaliteettia lisäten tai etäännyttäen. Kummallisesti käy: en jännitä  romaanissa murhia, jännitän poliisiporukan henkilöjännitteitä.

Tässä osassa Adamsbergin värikkäistä alaisista osa nousee kapinaan omavaltaisen päällikön vuoksi. Uskon, että kirjan lukijalle on eduksi, että tuntee henkilöt ennestään, sillä parinkymmenen hahmon seuraaminen vailla ennakkotietoja voi olla työlästä. Monella on poikkeusominaisuuksia, joiden yhdistelmästä syntyy outo työporukka  – ja mielenkiintoinen henkilögalleria. Yli muiden nousevat muistihirmu Danglard, naismuuri Retancourt ja kirjavatukkainen Veyrenc.

Ehkäpä juoni junnaa paikoillaan muidenkin mielestä kuin Adamsbergin alaisten. Minulle viivyttely sopii, ja sulatan jotkut ”helpot” juonenkäänteet ja yhteensattumat. Jälleen kerran monista sivuhahmoista muodostuu lyhyin, iskevin tilannekuvin eläviä. Tyrskähtelen usein odottamattomasti polveileville keskusteluille, ja ihastelen ohimenevien kohtaamisten osuvaa kuvausta, pienin viittein onnistuvaa henkilöhahmotusta ja ajelehtivan juonen kasassa pysymistä. Ja Adamsberg: oudossa ylivoimaisuudessaan epäilyttävä ja niin kiehtova!

– – –
Fred Vargas
Hyisiä aikoja
Suomentanut Marja Luoma
Gummerus 2016
jännitysromaani
481 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

Sarjan osat: Sinisten ympyröiden mies, Kuriton mies nurin, Painu tiehesi ja pysy poissa (nämä kolme ensimmäistä on juuri ilmestynyt pokkareina), Ikimetsän sydän, Jalattomat, elottomat ja Normandialainen tapaus.

img_3223Eikä mene kuin muutama viikko, kun käynnissä on tämän vuoden dekkariviikko, jota emännöi Oksan hyllyltä.

 

2 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus

Avainsanat:

20 toukokuun, 2016 · 5:32 am

Leena Parkkinen: Säädyllinen ainesosa

Aina herättyään Saara tunnusteli ensimmäiseksi pelkojaan. Hän levitti ne eteensä kuin viuhkan.

Tällaiset visuaalisuuteen vikittelevät kielikuvat ihastuttavat minua. Hiotusta kerronnasta nautiskelen Leena Parkkisen romaanissa Säädyllinen ainesosa (Teos 2016). Tarinassa on arvoituksellisuutta ja viileyttä, jossa kuitenkin polttaa näppinsä. Juonessa on salaisuuksia, siispä sananen vain ajasta, henkilöistä ja tunnelmasta.

Parkkinen pureutuu etenkin 1950-luvun tunnelmiin. Sota on ohi mutta niin lähellä, se vaikuttaa kaikkeen: garderobin koostumukseen ja laatuun, ruokasäännöstelyyn, sukupuolirooleihin, tapakulttuuriin. Pikantti yksityiskohta on sodan välttäneen Ruotsin itseriittoinen hyvinvointi. Kaikkiaan ilmapiiri tavoitetaan tekstissä hienosti. Ajan vaatima käytös on pinnalta hillittyä, jolloin paljon jää sanomatta ja näyttämättä, mutta joka solulla aistii, että pinnan alla porisee kiellettyjä tunteita.

Säädyllinen ainesosa

Mistä romaani kertoo? Hämäyksistä, salaisuuksista, menneistä tapahtumista, jotka vaikuttavat yhä. Se kertoo myös ihmissuhteista, joita täytyy naamioida normiin sopiviksi. On suhteita, joita siedetään, tai sellaisia, joihin liittyy sitoutunut huolehtivuus, ja sitten niitä, joissa hullaannutaan säädyllisyyden rajat ylittäen. Latausta siis on. 

Kuitenkin jonkinlainen epämääräisyys hämärtää, enkä saa kiinni kaikista motiiveista, vaikka jännäriasetelmiakin rakennetaan. Atmosfääri on oleellinen: siinä on kylmän sodan henki, menneen lumoa ja vaaran tuntua. Outo omakohtainen sattumus on se, että katsoin heti kirjan luettuani elokuvan Carol, ja aistin siitä kirjalle tuttua väreilyä ja ajankuvaa.

Joskus hän ajatteli, että hänen ja maailman välissä oli huurrettu lasi, sen ulkopuolella tapahtui todellinen elämä: suuret tunteet ja tarinat, joista hän oli lukenut vain kirjoista.

Saarasta ei oikein ota selkoa. Nykyhetken Saara on rakastava äiti ja tunnollinen rouva. Aviomies on yksi haalea mutta itsekeskeinen hölmö, mutta oleellinen tausta Saaran kehitykselle. Tavallinen, nukkavieru pikkurouva on pintakuva, jota takautumat terävöittävät, ja silti Saarasta jää ääriviivaton käsitys. Onkin kummallista, miten kiinnostava muotokuva syntyy naisesta, jolla ei oikeastaan ole omaa persoonaa.

Saara oli aina ollut sellainen, hänen mielialansa vaihtelivat aina kulloisenkin keskustelukumppanin mukaan.

Saaraan hiipivän muutoksen ja romaanin jännitteiden katalysaattorina loistaa naapurin Elisabeth, todellinen femme fatale. Poikkeuksellisen kosmopoliitit elämänvaiheet lisäävät naisen jännittävyyttä. Hänkin on tavallaan persoonaton mutta toisella tavalla kuin Saara. Jos Saara on valuva, valkoinen maito, Elisabeth läikkyy kuin punaviini, siis jättää jälkeensä vaikeasti poistettavia tahroja.

Pidän romaanin rakenteesta. Tapahtumia seurataan Saara edellä, lähinnä vuonna 1956, mutta merkittävät piipahduksen Elisabethin sota-aikaan ja sodasta toipuvaan Eurooppaan vaikuttavat tarinaan. Niistä moni romaanin salaisuuksista juontaa. Ruokalajein nimetyt lukuotsikot ovat aika hauskoja, osin osoittelevia, osin osuvia. Elisabethin kirjeillä on merkitys, myös sillä, että niistä erottaa heti, ettei niitä ei ole tarkoitettu lähetettäviksi.

Kovin kirjallinen teos on tämä Säädyllinen ainesosa. Se on osa viehätystä, siitä syntyy tyylikästä proosaa, kiehtovaa ajakuvaa ja tunnelmaa. Olen tyytyväinen, että pääsen todistamaan kahden erikoisen naisen käänteitä ja kohtaamista sekä arvoitusten jatkuvuutta.

”Sinun pitää valita, Saara. Kun katsot myöhemmin vuosien taakse elämääsi, niin tämä on se hetki. Se hetki, kun sinä et enää lukenut kirjoja vaan sinusta tulee nainen, josta voisi kirjoittaa kirjan.”

– – –
Leena Parkkinen
Säädyllinen ainesosa
Teos 2016
romaani
335 sivua.
Sain lainaksi bloggaajakaverilta.

Muissa blogeissa mm. lumoutunut Lumiomena, tekstiin tempautunut P.S. Rakastan kirjoja ja ihastuneesti ällistynyt Kulttuuri kukoistaa.

12 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Avainsanat:

19 toukokuun, 2016 · 4:53 am

Miina Supinen: Liha tottelee kuria

Liha tottelee kuriaTämähän on työmatkabussikirjaksi mainio! Luvut ovat lyhyitä, juoni etenee vikkelään ja  kieli jolkottaa notkeasti. Matkailen siis rattoisasti Miina Supisen romaanin Liha tottelee kuria (WSOY 2007) kanssa.

Ylemmän keskiluokan perheessä on ruuvit löysällä. Sisustussuunnittelijaäiti määräilee hermostuneena matriarkkana, kapelimestari-isä haahuilee taidehöpönä, esikoistytär kurittaa kroppaansa seksileikeissä, teinipoika hurahtaa kehonrakennukseen ja nelivuotias kuopus liihottelee onnellisen viattomana. Porukan kohellusta sivuavat tolkullinen kuntosaliyrittäjä, päiväkodin ääliöjohtaja, väliaikainen laitapuolen lastenhoitaja ja julkea sukellusopas.

Ensin alkuun ajattelen, että perheen vuorovaikutushan sujuu rennoissa tunnelmissa ja välit ovat aika mutkattomat. Sitten paljastuu, että vaikutelmaa kannattelevat mamman huolellisesti rakentama kulissi ja manipulointi.

Äidin peittelyprojekti on vinksauttanut kaikki perheenjäsenet, eli teemana on pahojen asioiden maton alle lakaiseminen, villaisella painaminen – mitä ihmeen sanontoja tälle vielä onkaan. Erilaiset hallinnan yritykset peittävät todelliset tunteet. Kokonaisuudesta muodostuu virkeä siten, että kulissien kukistumista seurataan äidin, tyttären ja pojan näkökulmista siihen pisteeseen asti, kun liha ei tottele enää kuria. Käänteen koittaessa esimerkiksi Astra-tytär räjähtää näin:

”Voi vittu kun kukaan ei koskaan ymmärrä mitään!» Astra huusi. Totta kai minä olen tavallinen ja sinä olet tavallinen ja kaikki on ihan tavallista ja vittu nakit ja muussi! Se on kaikki teeskentelyä! Se on niin haurasta. Se on niin kuin perhosen siipi. Mikä siinä on niin vaikeaa ymmärtää?”

Romahtamisessa on show-tunnelmaa. Meheviä tyyppikuvia Sutinen maalailee leveällä pensselillä. Kokonaisuus on viihdyttävä, vaikka päätösosuus hieman lopsahtaakin. Lopun avonaisuudesta kyllä pidän. Hirtehisen hauska välipala!

– – –
Miina Supinen
Liha tottelee kuria
WSOY 2007
romaani
370 sivua.
Luin HS-kirjastosta.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Avainsanat:

15 toukokuun, 2016 · 11:00 am

Jari Järvelä: Tyttö ja seinä

Jännittää lukea Jari Järvelän Metro-trilogian päätösosa Tyttö ja seinä (Tammi 2016). Tottahan odotettavissa on jännäri, vaan eniten hermostuttaa, pysyykö yllä taso. Ensimmäinen osa Tyttö ja pommi jysähti kunnolla, eikä sen jatko Tyttö ja rotta vähentänyt vaikutusta: nyt on ilmestynyt omaperäistä piissiä genreen.

Metro on graffiteja maalaava nuori nainen, jonka rakastettu Rust kuolee yhtenä maalausyönä. Syypää on vartija, jota Metro sittemmin jahtaa, ja Metroa jahtaa sekä vartija että kriminaali raharikas, jonka taideaarteet Metro tuhoaa. Tämä on karkea tiivistys aiemmin tapahtuneesta. Kolmannessa osassa menneitä selitellään tarinan tuntevalle toistelevasti, mutta kirjaa itsenäisenä teoksena lukevalle se on luonnollisesti tarpeen. Tyttö ja seinä huipentuu Metron määrätietoiseen tuhoretkeen Kotkassa ja lähiympäristössä, joissa hengenvaarassa ovat Metron lisäksi harvat hänelle tärkeät henkilöt.

Pohjimmiltaan Tyttö ja seinä on rakkausromaani. Menetetty onni on polttoainetta kostolle, jota Metro jääräpäisesti jatkaa kuin viimeistä rakkaudentekoa. Rust ei Metron mielessä ruostu vaan hohtaa entistä kirkkaampana. Surulle ei ole tilaa, mutta katkeruus oikeuttaa vaikka mitä. Romaani näyttää graffitityylille uskollisesti, miten rakkaus ei kuole – ja minua haudantakainen rakkaudentunnustus vavahduttaa.

Karu, tiivis ja visuaalisesti vaikuttava teksti menee ihon alle. Kerronta on kurinalaista ja havainnollista, erityisesti Järvelän tyyliin natsaa ääripäiden yhdistäminen. Väkivalta räiskähtää rajuna, ruumiinosien rusahdukset kuulee ja ruhjeet näkee. Vendettatyyppisessä kujanjuoksussa on vauhtia, johon onnistuneesti limittyy iskevä dialogi, pitkälti piikikäs sanailu. Kuitenkin joukossa on hetkellisesti rujouden riisuvia kauneuden ja välittämisen hetkiä.

Tyttö ja seinä -romaanissa herätellään myös hilpeyttä. Metron ex-isäpuoli maalataan melkoiseksi originelliksi, ja vaikutelmaa tukevat herran asuinympäristö ja ajopelit. Kotkalaiset hobitit ovat hekin erikoista porukkaa. Lisäksi romaani sisältää pahimman painajaiseni, johon liittyy vettä ja umpio. Tarjolla on vieläkin pahempaa – se, kun on umpio ja sitä itseensä. Ei niistä sen enempää. Eikä yhdestä liian ihmeellisestä sattumasta.

Tyttö ja seinä

Koko sarjan sydän ja sisus on Metro, jonka silmin kaikki nähdään, suulla kerrotaan, keholla koetaan. Muutamia muita viistoja vilkaisuja näkyy; jaan entisen isäpuolen Voltin  havainnot, kaikella rakkaudella:

– Olen seurannut sun elämääsi nyt muutaman päivän, ja mun täytyy sanoa että sun koko elämäsi on hätätilanne. Sun pitäis tyttö hyvä rauhottua. Ettet makaa kohta sairaalassa äitis vieressä. Oikeassa hätätilanteessa. Sä olet yksi kävelevä katastrofi.

Metron älykäs selviytymistaistelu tekee vaikutuksen. Lapsesta lähtien hänen on pitänyt pärjätä itsekseen, koska huhaa-äiti on tempoillut omiaan ja isä jättänyt. Joukosta erottuvana Metro on oppinut pitämään puolensa ja olemaan alituiseen varuillaan. Usko ihmisiin on mennyt, mutta luovuttaminen ei ole Metron juttu.

Kukaan ei tekisi mun puolesta mitään. Mun pitää toimia itse. Se oli ainoa hyvä ohje, jonka mä olin osannut itselleni antaa elämässä.

Kuolema on vain ulospääsy. Eläminen on paljon vaikeampaa, se vaatii sinnikkyyttä, sitä että jaksaa nousta jokaisesta kuopasta, johon putoaa, ja jatkaa matkaa. Ja niitä kuoppia riittää.

Ruumiinvammoja ja kalmoja kertyy yksityistä oikeutta jakavan naisen matkalla. Minut asetetaan moraaliseen konfliktiin. Olen Metron puolella, toivon hänelle pelkkää hyvää, mutta miten voin hyväksyä hänen pyövelintoimensa? Metro ei hevillä paljasta, että säälimättömyys kirpaisee. Toisaalta hän on kuolemanvaarassa ja puolustaa itseään. Ehkä toivoisin enemmän Metron pohdintaa aiheesta, sillä kovaksikeitetyn tyylin vaarana on yksioikoistus. Kyllä Metro on houkuttelevan ristiriitainen hahmo, mutta kolmannessa osassa on melko selvät (hyvät,) pahat ja rumat. Länkkäriksikö tämä meni?

Olkoon sitten graffitilänkkäri, yksinäisen kostajan ratsastus kohti auringonlaskua wraittaajien paratiisiin. Tyttö ja seinä etenee jäntevästi ja tilannekehittelyt onnistuvat yllättämään. Lopun unenomaisuus ja rytminmuutos on tyylikäs tapa viedä juttu päätökseen. Mikä loppulause! Heilauttaa se. Ja Metro jättää jäljen, eikä vain kaupungintalon seinään. Epäilyksettä ihmetyttö-Metro pysyy kulumattomana tagina lempijännärihenkilöitteni kuvagalleriassa.

– – –
Jari Järvelä
Tyttö ja seinä
Tammi 2016
jännitysromaani
262 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.
Lähiaikoina ilmestyy postaus Ompulta, jonka kanssa aiempien osien suhteen meillä on ollut kahden hengen pop up -blogibändi, sellainen myöhempien aikojen Metro-tytöt.

P.S. Tuijata ylpeänä esittelee romaanin Tyttö ja seinä kansiliepeen:

Tyttö ja seinä2

4 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus

Avainsanat:

15 toukokuun, 2016 · 10:14 am

Helsinki Lit – keskustelevat kirjailijat

Helsinki Lit tarjoaa tilan kirjailijoiden kohtaamiselle yleisön edessä. Kaksi kirjailijaa keskustelee vapaasti ja vastavuoroisesti: siinäpä simppeli ja kohottava formaatti. Salillinen kirjoista kiinnostunutta väkeä kuuntelee keskittyneesti sisältöä. Ei ole messutyylistä markkinahulinaa tai päällekkäisaikataulutusta. Viivytään yhdessä kirjallisuuden lukemisen ja kirjoittamisen keskiössä.

Helsinki Lit

Osallistuin Helsinki Lit -tapahtumaan lauantaina. Keskusteleville pareille oli otsikoitu tietty teema, jota toki sivuttiin, mutta merkittävää ei ollut se, vaan kahden keskustelijan kontakti ja ajatustenvaihto. Haastattelutilanteesta poikkeavasti kohtaaminen vei teemoihin, havaintoihin ja kokemuksiin – ei uusimpien kirjojen teko- tai juoniaineksiin.

Kiehtovasti keskusteluissa oli yhdistäviä asioita. Lauantaiaamupäivänä aistit tai niiden puute limittyivät käsiteltäviin kirjoihin, iltapäivällä taas mielenterveyden herkkä heiluminen. Lisäksi sain paljon kokemustietoa kirjailijuudesta ja kirjailijoiden luomien henkilöhahmojen vaativasta omapäisyydestä päästä paperille.

Tommi Kinnunen vertasi hienosti, että kirjailijoille on annettu samat legopalikat, mutta jokainen rakentaa niistä omanlaiset torninsa. Muitakin symboleja kirjalle tuli kuten Sadien Jonesin katedraalin rakentaminen. Lopputulos voi olla vaja – mutta kyllä omaperäiset rakennelmat ihastuttavat lukijoita.

Lauantaista tallennan lämmittävien kohtaamisten sarjan. Tuntuu kohtuuttomalta nostaa joitain yksityiskohtia, mutta annan mennä: Kinnusen ja Katri Lipsonin ilo kirjoittaa toisen työn ohessa, Sadien Jonesin läsnäolo Juha Itkosen kanssa, Sirpa Kähkösen lämmin yhteys viehättävästi perinteistä brittiälykköhuumoria hyödyntävän Helen Mcdonaldin seurassa. En unohda taiteidenvälistä vuorovaikutusta Hannu Väisäsen ja Hanna Saarikosken kesken. Lisäilona oli kirjabloggajakollegoiden tapaaminen, vaikka lyhyesti, silti antoisasti.


– – –

Helsinki Lit 14.5.2016
Katri Lipson ja Tommi Kinnunen
Hanna Saarikoski ja Hannu Väisänen
Juha Itkonen ja Sadie Jones
Claes Andersson ja Sara Stridsberg
Sirpa Kähkönen ja Helen Mcdonald
Mark Levengood

Litistä lisää: Ompulla on hieno juttu Sadie Jonesiin liittyen ja Kirsin Book Club dokumentoi osuvasti ohjelmaa.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus

13 toukokuun, 2016 · 6:06 am

Kierrän vuoden: sanoja selkorunoista 

Ihmettelen elämää
viikko viikolta,
kuukausi kuukaudelta
koko vuoden.

Vuodenaikojen kierto koskettaa kaikkia: sää ja luonto elävät rinnakkain mielentilojen vaihteluissa. Nämä ajatukset ovat siirtyneet runoiksi, etenkin heille, jotka lukevat harvoin runoja tai pitävät niitä vaikeina. Selkorunokokoelmani Kierrän vuoden (Opike 2016) julkaistiin juuri. Siispä sananen selkorunoista – ensin yleiskielellä, lopuksi selkona.

kansi

Kansikuva: Kierrän vuoden. Runot: Tuija Takala. Valokuvat: Jani Ahti. Opike 2016

Runokieli on tavallisesti kuvallista ja monimerkityksellistä, samalla aukkoista ja tiivistä. Miten ihmeessä siitä saa selkoa?  Runon voi – sen saa – ilmaista tavallisiin sanoin ja lyhyin lausein. Selkoruno pysyy yhdessä asiassa ja kielen kuvallisuus on rajallista. Kielen pinnalta erottuva ajatus saa riittää, silti selkoruno voi olla monitulkintainen. Sen voi aiheuttaa yhden sanan tuoma tunne, tuttu ilmaisu odottamattomassa yhteydessä tai se, miltä sanat tai äänteet kuulostavat yhdessä. Kieli synnyttää oivalluksen tai mieleen kuvan. Sitä on runo, selkoruno.

Aurinko aukaisee oksien silmut.
Ajattelen, että ne ovat kevään silmät.
Ne näkevät kaiken vihreänä,
uutena alkuna.

Runo on kielen kantama ajatus, havainto, tunnelma, joka laajentuu lukijan omaksi kokemukseksi. Oleellista runossa on tekstin ja lukijan vastavuoroinen tila. Toivon, että runon lukija luottaa omaan kokemukseensa, tulkintaansa. Se on oikea. Ainoa oikea.

toukokuu

Toukokuu. Kuva: Jani Ahti

Kierrän vuoden -kirjassa on jokaiseen kuukauteen liittyvä valokuva. Jani Ahti on ottanut kuvia, joihin runojen lukija voi peilata tunnelmia, kokemuksia ja muistoja. Kuvat kertovat omia tarinoitaan; ne voivat liittyä runoihin tai poiketa toiseen suuntaan. Toivon, että runot ja kuvat ovat kimmoke jakaa ajatuksia. Siksi kirjan lopussa on keskustelun alkuun virittäviä kysymyksiä. Niistä ajatukset saavat karata omille teille. Vaikka näin: Miltä sinusta tuntuu lämmin tuuli keväällä?

Vaikka unohdan kaiken muun,
en unohda kevään ensimmäistä lämmintä päivää.
Tuuli tuntuu iholla
kuin pehmeä kissan tassu.

Olen pitänyt itseäni kovin (asia)proosallisena ihmisenä, kunnes vuosia sitten oivalsin, että pienestä pitäen olen tiivistänyt tunnelmia runomuotoon. Mutta hulluko olen, että pistän itseni likoon harvinaisen selkolajin tekijänä! Selkorunon mahdollisuudet ja rajat ovat hiertäneet ja houkuttaneet minua pitkään, siitäkin syystä, ettei selkorunoja ole paljon julkaistu. Keväällä kaksi vuotta sitten syntyi päätös koota vuodenkiertomietteet. Haastoin itseni, asettelin ajatukseni lyyriseksi selkosuomeksi ja jaan ne nyt kanssasi. Antoisia selkorunotuokioita!

Selkorunoista selkokielellä

Minkälainen kirja on Kierrän vuoden?

Minua on aina kiinnostanut
vuodenaikojen vaihtuminen.
Luonto muuttuu joka kuukausi,
mikä vaikuttaa ihmiseen.

Nämä ajatukset siirsin runoiksi.
Esimerkiksi toukokuussa voi tuntua tältä:

Vaikka unohdan kaiken muun,
en unohda kevään ensimmäistä lämmintä päivää.
Tuuli tuntuu iholla
kuin pehmeä kissan tassu.

Haluan, että runoista voi nauttia kuka vain.
Siksi kirjoitin runot selkosuomeksi.

Kirjassa Kierrän vuoden on valokuvia,
jotka myös kertovat eri kuukausista.
Toivon, että lukija innostuu
ja haluaa keskustella kuvista ja runoista.
Juttelun voi aloittaa vaikka kysymyksillä,
joita on kirjan lopussa.

Touko_img_4277_1_1 (2)

Kevät. Kuva: Jani Ahti

Millainen on selkoruno?

Monet pitävät runoja vaikeina,
sillä usein yhdestä asiasta hypätään toiseen.
Asiat voidaan sanoa epäsuorasti,
ja runoissa on myös sanoja ja lauseita,
joilla voi olla monia merkityksiä.

Lyhyt selkoruno kertoo havainnon tai ajatuksen.
Se pysyy yleensä yhdessä asiassa,
ja siinä on helppoja sanoja ja lauseita.
Monimutkaista kieltä ei voi käyttää,
silti selkoruno saa leikkiä kielellä.
Runon asiat eivät voi olla epäselviä,
mutta asiat saa ymmärtää monin tavoin.

Kaikille runoille on yhteistä se,
että sanat tuovat lukijan mieleen kuvia.
Runo synnyttää lukijassa
ajatuksia ja tunteita,
jotka ovat jokaiselle omia.
Jokaisen mielipide runoista on oikea:
se on runoissa kiinnostavaa.

Toivon hyviä hetkiä selkorunojen seurassa!

Tuija Takala
Kierrän vuoden. Selkorunoja
Valokuvat: Jani Ahti
Opike 2016
52 runoa.
Kiitän tarkkasilmäistä ja -vaistoista kustannustoimittajaani Henna Karaa, oivaltavaa taittajaa Brigit Tullaa ja avarakatseista Opike-kustantamoa, jotka saattoivat selkorunot kirjaksi!

Kierrän vuoden KANSI

Kirjan voi ostaa Opikeen verkkokaupasta.

23 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, omat, Selkokirja

Avainsanat:

11 toukokuun, 2016 · 5:24 pm

Ei mikään pikku juttu

Viisikymppisiään lähenevälle harva asia on pikku juttu. Vääjäämätön ajan kulku tikittää. Otetaan esimerkiksi yksi nainen, toimeton yksinhuoltaja. Exään on sotkuiset välit, murkkupoika datailee ja tarmokas ystävä välillä kiristää hermoja. Tätä kaikkea sakeaa pääsee viihtyen näkemään Valtimonteatterin näyttämöllä otsikolla Ei mikään pikku juttu.

Anja Erämajan teksti sopii näytelmähenkilöiden suuhun. Mieleenjuolahdukset ja siirtymät mielentilasta toiseen joustavat. Dialogi ei aina paljon monologista eroa, itsekseen ja ohi puhuminen on tavanomaista. Arjen oivallukset ovat yllättäviä, tavalliseen ilmaantuu vinkeä kulma, joka tölväisee – tilanteissa ja aiheissa on tunnistettavia jokanaisen kipupisteitä. Sopii miehillekin!

Esityksestä voi poimia Erämajan runoista tuttuja aineksia. Esimerkiksi Ehkä liioittelen hieman -kokoelmassa on viittauksia teinipoikaan, joka puhuu tunnistamatonta tietokonepelikieltä, niin myös näytelmässä, jossa on herkullisia hetkiä äiti-poika-suhteesta, hermojen menettämisen ääritilanteista hiljaiseen toivoon.

Päänainen on komediallinen kimurantti tyyppi, josta ystävä epäilee, ettei hänelle mikään riitä. Ystävä sen sijaa yrittää hallita elämää, mutta ei se niin mene. Naisten elämä etenee kriisistä kriisiin, joiden rytmiin näytelmä rakentuu. Hulvattomia ovat Demis Roussos -vainaan ilmestyminen, nukkuva miesvieras ja imurirobotti. 

Kolme näyttelijää täyttää intiimin näyttämön. Niina Hosiasluoma on lähes koko ajan näyttämöllä, hallitsee tilaa ja tilanteita ilmeikkäällä olemuksellaan. Pinja Hahtola ja Pyry Äikää hoitavat monet roolinsa mallikkaasti. Koomiseen tyylilajiin sujahtavat tyylittelyt, eivätkä liioittelut läiky yli. Ja totta on vähintään toinen puoli, vaikka vitsikkäästi katsojaa viedään.

Pienet teatterit saavat aikaan raikkaita esityksiä. Kannattaa siis käydä katsastamassa Ei mikään pikku juttu. Enää neljä näytöstä on jäljellä.

Ei mikään pikkujuttu
Valtimonteatteri
Teksti: Anja Erämaja
Ohjaus: Minna Koskela
Rooleissa: Niina Hosiasluoma, Pinja Hahtola ja Pyry Äikää
Lisää teatterin kotisivuilla.

Pikku juttuja esitysillasta:

Jätä kommentti

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus

Avainsanat:

8 toukokuun, 2016 · 8:56 am

Elena Ferrante: Loistava ystäväni

Maineen pauhu kulkee kirjan edellä. Kirjailijan salamyhkäisyys lisää uteliaisuutta, sillä  piilotteleva kirjailija mediapersoonapainotteisena aikana on ihme – tai käänteispsykologiaa. Niin tai näin, Elena Ferranten romaanin myötä syöksyn 1950-luvun napolilaiseen rähjäkortteliin: Loistava ystäväni (WSOY 2016).

Romaanin prologi paiskaa odottamaan suuria. Siinä ollaan nykyajassa, ja sekä kertojan että ystävän persoonista välähtää vimma, josta haluan tietää lisää. Sen jälkeen alkaa kronologinen tutustuminen varhaisvuosien kertoja-Elenaan, ihmeelliseen Lilaan ja koko korttelin sekamelskaiseen väkeen.

Loistava ystäväni

Loistava ystäväni on kehityskertomus, henkilökuva ja yhteisökuvaus. Alaluokka on rooliensa ja murteensa rajaama. Miesten ja naisten asemat ovat ahtaat, ja niitä pidetään yllä kytäten, rähisten ja pää verissä riidellen. Kaavat, joihin työläistyttöjä kasvatetaan, puistattavat. Naiseksi kasvaminen on joka ajassa ja ympäristöissä pulmallista, mutta napolilaisessa kiistailmapiirissä se on levottomuutta herättävää. Vasta 16-vuotiaita naitetaan, ja sananvaltaa on vain perheenpäillä tai varakkailla. Äijävalta ja kaksinaismoraali vavahduttavat: tavallista on pikkutytöille hävyttömyyksien huutelu ja vikittely samalla, kun kosto uhkaa oman väen ahdistelijoita.

Elena muistelee, etenkin ystäväänsä Lilaa, jonka poikkeuksellisuutta ei tekstissä hiivistellä. Lila on yksinkertaisesti ylivoimainen. Kuten kaikki kiinnostavat romaanihenkilöt Lilakin on arvoituksellinen. Ystävyyskuvauksessa on sähköä: tytöt kiertävät toisiaan kuin kissat kuumaa puuroa, keskinäinen kilpailu on latautunutta ja välittäminen on paljolti riippuvuutta (Elenan suunnalta). Elena kieppuu arvaamattoman Lilan ympärillä ilmapuntarin lukemia tulkiten, ja hänen valintansa ovat usein hieman vääristyneitä Lilan peili- tai vastakuvia.

Katsellessani häntä ikkunasta tunsin, että hänen entinen muotonsa oli särkynyt, ja mieleeni tuli kirjeen kaunis kohta haljenneesta ja käpristyneestä kuparista. Sitä kuvaa ajattelin nykyään jatkuvasti, joka kerta kun tunsin murtuman hänessä tai itsessäni. Tiesin – ehkä toivoin – ettei mikään tietty muoto pystyisi pidättelemään Lilaa, vaan ennemmin tai myöhemmin hän rikkoisi uudelleen kaiken.

Romaanissa on huikeita kertojan havaintoja ja kokemustuntemuksia. Esimerkiksi romaanin lopun häät ovat terävyyden ja tunnelman huipennus. Ei niinkään tyylistä mutta kiihkeästä ystävyyskuvauksesta tulee hieman mieleen romaani Silvia Avallonen Teräs, jossa siinäkin työväenluokan italialaistytöt uppoavat ystävyyteen ja hakevat naisistumisen reittejä. Teräksen tyttöjen tiet eroavat, vaan Elenan ja Lilan matka on vasta alussa. Ferranten Napoli-sarjaa on yhteensä neljä osaa, ensimmäinen Lapsuus ja nuoruus on alkusoitto.

Yksi kiinnostava teema kirjassa on suhtautuminen koulutukseen. Elena saa jatkaa koulunkäyntiä, siitä tulee pätemisen paikka, kisailumahdollisuus suhteessa älykkääseen Lilaan ja mahdollisuus ottaa etäisyyttä lähiöläävään. Miten Elena selviää näyttämishalunsa ja kasvavan erillisyytensä kanssa? Miten Lilan ratkaisut ratkeavat? Mitä roolia näyttelee rakkaus? Ja mitä tarkoittavat Lilan sanat (ja totta kai ”loistava ystäväni” väännetään toisin kuin on annettu ymmärtää)?

Lila katsoi ammeesta välkehtivää vettä ja sanoi:
”Tapahtui mitä tahansa, jatka sinä opiskelua.”
”Vielä kaksi vuotta: sitten minulla on tutkinto ja lopetan.”
”Ei, älä lopeta koskaan: minä annan sinulle rahaa, sinun pitää käydä koulua aina.”
Naurahdin hermostuneesti ja sanoin:
”Kiitos, mutta jossain vaiheessa koulut loppuvat.”
”Eivät sinulle: sinä olet minun loistava ystäväni, sinun pitää tulla paremmaksi kuin kaikki muut, miehet ja naiset.”

Pidän kirjasta, sen ajan- ja miljöökuvauksesta, kerrontatarkkuudesta ja kertojan luotettavuusharhasta. Lukukokemukseni on kuitenkin ristiriitainen. On kohtia, joihin tympäännyn, esimerkiksi väsyn ulkonäköpainotuksiin ymmärtäen, että teineille ne ovat tärkeitä. Jossain vaiheessa ärsyynnyn Lilan äärimmäisyysglooriaan, lähinnä tapaan, miten poikkeuksellisuutta painotetaan. No, minun käy niin kuin kaikille Lilan ympärillä: hän ei jätä kylmäksi. Ei kyllä kertojakaan, joka koittaa päästä paisteeseen ystävänsä varjosta. Ferrante taitaa koukuttamisen: Loistava ystäväni lopetetaan siten, että seuraavan osan soisin ilmestyvän heti käsiini.

– – –
Elena Ferrante
Loistava ystäväni. Lapsuus ja nuoruus
suomentanut Helinä kangas
WSOY 2016
romaani
362 sivua.
Lainasin kirjastosta.

Tapani mukaan tutustuin vasta oman juttuni kirjoittamisen jälkeen muihin postauksiin. Monissa blogeissa on luettu Loistava ystävä, esimerkiksi Kirjakaapin kummitus, Kirsin Book Club,  Lukutoukka, Leena Lumi, Lumiomena, Omppu (joka myös Teräs-vertailee), Rakkaudesta kirjoihin ja Yökyöpeli.

7 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Avainsanat:

6 toukokuun, 2016 · 7:56 am

Colm Tóibín: Nora Webster

Varmoissa käsissä. Sellainen tunne on, kun luen Colm Tóibínin romaania Nora Webster (Tammi 2016). Olen lukenut tämän kirjailijan tuotannon aiemmat suomennokset ja siksi osaan odottaa paljon. En pety.

Nora Webster ei temppuile kerronnalla eikä rakenteella. Romaani kertoo leskeksi jääneen nelikymppisen, neljän lapsen äidin surutyöstä irlantilaisessa pikkukaupungissa 1960-luvulla. Välillä poiketaan muistoissa, mutta pääasiassa tarvotaan kronologisesti kolmisen vuotta selviämistaivalta.

Nora Webster

Romaani on aivan käsittämättömän hieno siinä, miten vähällä draamalla saadaan tunnelmaan ja kerrontaan sellainen sisäinen vire ja totuus, joka naulitsee seuraamaan keskiössä olevan naisen tarinaa. Ja erityisen hienoa ja tenhoavaa on se, että Norasta ei oikeastaan saa täyttä tolkkua.

Romaani vie heti ytimeen: Noran leskeytymiseen, yksinäisyyteen ja erillisyyteen. Vähitellen kuvatuista tilanteista ja Noran tuntemuksista paljastuu nyansseja ja vihjeitä päähenkilöpersoonasta. Sivulla 11 rakennetaan kehys, jonka sisus täydentyy muun 400 sivun mittaan:

He olivat oppineet kätkemään tunteensa. Hän puolestaan oli oppinut tunnistamaan vaaran merkit, ajatukset, jotka johtivat toisiin ajatuksiin.

Nora on älykäs tarkkailija, salakitkerä, jäyhä, holhoavuutta karsastava, naurettavuudet herkästi aistiva nainen, jossa olisi ollut potentiaalia vaikka mihin. Hän sai roolin, johon mahtui (vaimo, äiti), mutta on nyt perheen ainoana huoltajana uuden edessä. Kohteliaisuuden pintakiilto (ja sen harkitut murtumat), pienen yhteisön toimintatavat ja poliittisen liikehdinnän taustakohina ankkuroivat yksityisen kriisin yhteisöön ja yhteiskuntaan.

Kiehtovaa Norassa on jäädyttävä vaikutus: häntä selvästi arvostetaan mutta pelätään.  Romaanin upeimpia kohtia ovat väläykset, joissa Nora oivaltaa tilannetekijöitä ja omien valintojensa seurauksia lastensa ja muiden sukulaisten kannalta sekä lastensa toimintatapojen taustatekijöitä. Romaanissa on toisaalta paljon henkilöitä – kaikki yksilöinä erottuvat lapset, sukulaiset, tuttavat – toisaalta vain Nora.

Tuntui kuin muut huoneessa olisivat tunteneet toisensa ihan eri tavalla kuin hän heidät tunsi, niin kuin muilla olisi ollut yhteinen kieli ja niin kuin muut, ennen kaikkea, olisivat ymmärtäneet toistensa hiljaisuutta.

Tóibín vangitsee tekstiin hiljaisen surun yhdistettynä selviytymiseen. Selviytymistä on henkisesti, sosiaalisesti ja taloudellisesti. Puhumattomuuden ja tunteiden tukahduttamisen pakko on ainoa vaihtoehto. Kestäminen on ainoa vaihtoehto. Sen tuntee luissa ja ytimissä. Noran askeleet itsellistä vapautta kohti tarjoavat merkityksellisiä hetkiä: Nora laulutunnilla, Nora levykaupassa, Nora mekko-ostoksilla, Nora oman huoneen remontoijana, Nora kuulee totuuksia itsestään ja nauraa.

Huomaan, että pakko on taas vetää Stoner-kortti: John Williamsin vavahduttavan elämänkohtaloromaanin kaltaista henkeä on Nora Websterissä. Näemmä tällainen kikkailematon, arkinen, vakava henkilövetoinen proosa vakuuttaa minut. Ihminen on siinä läsnä ymmärrettävänä ja silti käsittämättömänä. Ihmisenä, erehtyväisenä ja keskeneräisenä. Totena.

P.S. Lukiessani näin romaanin sieluni silmin elokuvana, viipyilevästi arkisen kuvauksen sateisen harmaanvihreässä Irkku-maisemassa, paljon puhuvia katseita, sivuhenkilöiden lörpöttelyä, harvakseltaan Noran repliikkejä, Norana itseoikeutetusti Kate Winslet. Ennevalveuni?

– – –
Colm Tóibín
Nora Webster
Suomentanut Kaijamari Sivill
Tammi 2016
romaani
410 sivua.
Lainasin kirjastosta.

Muissa blogeissa mm. Kulttuuri kukoistaa, Leena Lumi ja Omppu.

7 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Avainsanat:

3 toukokuun, 2016 · 5:48 am

Deborah Levy: Uiden kotiin

Ensin haluan mainita loogisen mahdottomuuden: runoilija on maailmankuulu julkkis. Ei kai niin voi olla edes vuonna 1994, johon sijoittuu Deborah Levyn romaani Uiden kotiin (Fabriikki Kustannus 2016). Toiseksi totean, että tuiki taiteellinen hämäryys vaanii kulman takana (mutta sittenkin pysyy siellä, takana väreilemässä). Kolmanneksi painotan, että Uiden kotiin tuottaa kerrontaonnentunteita.

Merkittävä runoilija Joe Jacobs viettää kesää kuumassa nizzalaishuvilassa. Mukana ovat toimittajavaimo, teinitytär ja tuttavapariskunta. Liepeillä häärivät hippitalonmies, mickjaggertyylinen baarimikko ja naapurin reumainen rouva. Pakan sekoittaa paikalle pelmahtava sekopääneito. Tai tilanne on kyllä ollut ilmeisen kireä jo ennen Kitty Finchin ilmaantumista, mutta tasapainoton runoilijan ihailijatar käynnistää korttitalon sortumisen.

Tyttö ei ollut runoilija. Hän oli runo. Hän oli napsahtamaisillaan kahtia. Joe ajatteli, että hänen omat runonsa olivat saaneet tytön rah rah rah rah rakastumaan häneen. Ajatus oli sietämätön. Hän ei kestänyt sitä. Tyttö yritti muistaa, kuinka sanotaan muistaa.

Kourallinen henkilöitä kerrotaan eläviksi. Se käy niin kuin harsittaisiin repaleista kangasta: teräviä pistoja tikataan sinne tänne, eriparisia tilkkuja yhdistellään. Ei tule suojaavaa takkia, tulee läpinäkyvä viitta, joka paljastaa henkilöistä arvaamattomia.

Eihän juoni ole mikään omaperäisyyden ylistys, näitä taiteilijakriisejä, päät sekoittavia ja päänsä sekoittaneita laiheliininaisia sekä kasvukiputyttöjä on tukuittain kirjallisuudessa. Silti on odotettavissa kummallisia sivujuonteita ja  poikkeavia motiiveja.

Uiden kotiin

Pienoisromaanissa on ilmaisuvoimaa. Luen välillä henkeä pidätellen tekstiä, sillä joskus virke päättyy tai seuraava alkaa kierteellä, jota en osaa odottaa. Nautin. Myös kerronnasta välittyvä sakea tunnelma kiehtoo.

Uiden kotiin on hengeltään jopa julma. Rakkauden ympärille kaikki kietoutuu, ja takertuvat tunteet ajavat ahtaalle. Minulle pienoisromaani kertoo ihmissuhteiden hiertymistä, depressioista, sodan varjoista –  ja kyllä jotain tihkuu myös runoudesta.

Uiden kotiin on luonnollisesti otsikko ja romaanin tarinaan oleellisesti liittyvä runo. Kotiin uiminen – se sisältää uppoamisen mahdollisuuden. Minuun romaani upposi. Vaaran tunne väreilee vangitsevan kerronnan kerroksissa. Tarina on tiheä, huomattavasti laveampi kuin sivumääränsä.

– – –

Deborah Levy
Uiden kotiin
Suomentanut Laura Vesanto
Fabriikki Kustannus 2016
romaani
144 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

P.S. Hienoa, että yhä syntyy tällaisia riippumattomia pienkustantamoja!

13 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Avainsanat:

30 huhtikuun, 2016 · 7:16 am

Vappuviikon kansallisgalleriakierrokset

Helsingin herkkuja maistelin tällä viikolla Ateneumissa ja Kiasmassa. Lomaviikon kulttuuripläjäyksiin kuului myös lukemista ja kirjoittamista, mutta museokäynnit mursivat kotirutiineita.

Kaikkonen

Ateneumin edessä Kaarina Kaikkosen teos Kasvun aika

Ateneumin Rodin– ja Japanomania-näyttelyissä oli paljon katsottavaa. Kuvanveistotaide harvoin tekee minuun suurta vaikutusta.  Balzac-patsaan energia kyllä viehättää silmääni. Ja mitä taiteilija itse sanoikaan näköisyyden vaatimuksesta? Jotain siihen suuntaan, että taiteilija näkee totuuden, mikä on toista kuin valokuvan totuus. Ei ihan noilla sanoilla.

Japanomania pohjoismaisessa taiteessa -katselmus on monipuolinen. Etenkin minua viehättää asettelurytmiikka: teemoittamalla teoksia saadaan yllättäviä ja keskenään kommunikoivia kokonaisuuksia.

Varsinainen ripustamisen riemuvoitto on perusnäyttelyn uusi tuleminen. Ajattelin etukäteen, että nämähän on jo nähty moneen kertaan – vaan ei! Teemahuoneet ja oivaltava maalausten rinnastaminen puhuttelee. Lisäksi huoneet on maalattu tummiksi, mikä pistää maalaukset hehkumaan uudella tavalla.

Ateneum

Yksi nurkkaus henkilökuvahuoneesta

Kiinnitin huomiota siihen, että naistaiteilijoita on esillä entistä enemmän. Esimerkiksi  Elga Seseman pompahti tietoisuuteeni kahdella vaikuttavalla 1940-luvun maalauksellaan. Lisäksi tutuilta taiteilijoilta löysin uusia teoksia, kuten  Hugo Simbergin iso muotokuva Anni Bremeristä, Keinutuolissa (1908), sykähdytti. Teos on henkilökuville pyhitetyssä huoneessa, jossa olisi voinut viettää pitkän tovin. Mitä ripustuksen silmäkarkkia! Yhtäkkiä bongasin joukosta pienen ennen näkemättömän sisäkuvan, Severin Falkmanin ( 1831-1889) maalauksen maljakkomaalaajattaresta – kovin vermeeriläinen herkkupala.

Kiasmaan houkutti värikäs muovi ja lanka. Ensimmäisellä herkuttelee Choi Jeong Hwon Happy together: muovinen blingbling tekee etenkin arkisista käyttöesineistä karnevaalin. Ernesto Neto on virkkaillut monenmoisia katsoja-ansoja. Värikkäät kudokset ahmaisevat verkkoihinsa. Töissä on rentoutta, ne rentouttavat.

Muovi

Yksi katsoja ”happy together”.


Neto

Ernesto Neton riippukiikut

Kiasman kokoelmista on otos museon yhdessä kerroksessa. Tekstiorientoituneena poimin yhden teoksen, Roma Auskalnyten videoinstallaation Punishment. Siinä ihoon painautuu teksti (suomennettuna):

Tekstiin luotan / Kirjoitettuun sanaan / Uskon / Lue lisää

Teoksen selostustekstissä lukee: ”Se tuntuu kysyvän, löytyykö totuus todella kirjoista ja teksteistä.” Kaikki kunnia museo-opastusteksteille, mutta haluaisin tehdä johtopäätökset ja tulkinnat ihan itse, en johdatellusti. Ja minun tulkintani on: totuus löytyy teksteistä, kirjoista, kuvataideteoksista ja elämästä, ihan mistä vain, jokaiselle jotakin, mutta ei rangaisten.

Punishment

3 kommenttia

Kategoria(t): Taide

29 huhtikuun, 2016 · 6:15 am

Terhi Rannela: Frau

Vähän aikaa sitten vannoin, että pidän taukoa sotakirjoissa. Kuolema keväällä pisti sen verran rajusti ilmat pihalle toisen maailmansodan saksalaistoiminnasta. Vannomatta paras – ja toisaalta Terhi Rannelan Frau (Karisto 2016) on osuva teos Ralf Rothmanin romaanin rinnalle.

Sota-aikaiset asenteet ja arvot ovat juuri niin kohtuuttomia kuin historiasta tiedämme. Se on Fraun yksi ulottuvuus. Kirjassa on niitä monia, mikä on voitto kaunokirjallisuudelle.

Romaani kerii Lina Heydrichin tarinaa: 1980-luvun alussa frau Lina myöntyy erään Erich Richterin haastatteluun. Syyt haastatteluun selviävät hiljalleen. Ne palautuvat sota-aikaiseen Prahaan, jossa SS-upseeri Reinhard Heydrich murhattiin. Muut romaanin tarinat liittyvät Heydrichin perheen kuolintapauksiin kytkeytyviin kostoihin ja niiden vaikutuksiin viattomiin.

Frau
Frau vältää yksioikoistamisen, vaikka kalsea ja muistoja torjuva päähenkilö kylmää. Vanhassa Linassa on oma totuus, jokaisen hellimä sisäinen pakko perustella toimensa parhain päin. Hänestä näkee kasvatuksen ja arvomaailman seuraukset. Lopputulema on: ”Tein sen kaiken, koska saatoin tehdä.”

Hän hillitsi itsensä. Hän oli mestari siinä niin kuin saksalaisen naisen kuului. Hän pullotti tunteensa, kiersi korkin kiinni ja asetti sen hyllylle satojen purkkien viereen, joiden etiketissä luki: turhautuminen, raivo, pettymykset.

Lina on ristiriitainen kuin kuka tahansa. Romaanissa on oikealla tavalla aukkoja. Esimerkiksi niin herkullista kuin olisi pöyhiä Linan outoa avioitumista suomalaisen teatterimiehen kanssa, se jätetään vain heitoksi. Tämäntyyppiset ratkaisut ja korostamaton kieli lisäävät tekstin kiinnostavuutta. Myös rakenteen repaleisuus ajasta ja näkökulmasta toiseen siirtyen lisää minun lukuintoani. Selvittelen omassa rauhassani fiktioon upotettuja salaisuuksia ja irrallisia yhteyksiä.

Rannela on viimeisissä romaaneissa käsitellyt valtapoliittista väkivaltaa. Edellinen romaani Punaisten kyynelten talo on minusta osoitteleva, mikä etäännytti minut, vaikka arvostan kunnianhimoista kamputsealaista aihevalintaa – ja muistuttaminen on tärkeää, jotteivät kaukaisetkaan kauheudet unohdu.

Frau sen sijaan vakuuttaa: siinä käsitellään vallankäyttöä, raakuutta, rakkautta, totuuden etsintää ja ainoan elämän katoavuuden kipua. Historiallisen romaanin tavoin Frau turvaa tositapahtumiin ja autenttisiin paikkoihin sekä sirottelee niille fiktiolle varatun taikapölyn – herättää tilanteet ja tapahtumat eloon. Kerronta välittää sävyjä, tunnelmia ja tunteita siten, ettei niitä nimetä. Lukijana tunnen ne. Se jättää tulkinnanvaraa. Se jää jäytämään. Sellaista on hyvä kirjallisuus.

– – –
Terhi Rannela
Frau
Karisto 2016
romaani
232 sivua.
Ostin kirjan ja ruusun päivänä (enkä saanut kylkiäiskirjaa – olivat loppuneet!)
Fraun ovat lukeneet myös mm. Kirjapolkuni, Leena Lumi, Lumiomena, Mari A. ja Oksan hyllyltä.

9 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Avainsanat:

26 huhtikuun, 2016 · 10:20 am

Sieluni hymyt -haaste

”Listaa ne pienet ja miksei suuretkin asiat, jotka tekevät juuri sinut onnelliseksi, jaa blogissasi tai muualla somessa ja lähde jakamaan hyvää mieltä eteenpäin haastamalla muutkin miettimään syitä olla onnellinen.”

Kulttuuri kukoistaa -blogin Arja haastoi minut miettimään onnellisuusasioita. Hyvä ajoitus haasteella on, sillä ylikuormitus on viime aikoina väijynyt ja pimittänyt arjesta nauttimista. Lomaviikon aluksi on hyvä pysähtyä listaamaan plussia. Jo otsikko ”sieluni hymyt” saa leudolle mielelle.

Onnelliseksi juuri nyt tekee se, että saan olla muutaman päivän aikataulottomana, viettää täysin suunnittelemattomia päiviä. Koitan vältää kevätsiivousta huutavien kohteiden meteliä. Vain olen. Suorittamatta.varpaat

Onnellisuuden hyrinää tunnen siitä, että lähellä olevilla ihmisillä on asiat juuri tällä hetkellä riittävän hyvin. Tunnistan reunaehdot, mutta niiden sisällä tänään on hyvä päivä. Ja voiko tältä hetkeltä enempää pyytää, kun on saanut aikuiselta lapselta WhatsApp-viestinä sykkivän sydämen?

Onnen aineksia antaa myös Alma. Kissan omaehtoinen kumppanuus virittää päivittäiseen ihmettelyyn luontokappaleen mielenailahduksista. Alman runoilu on pieni bonus (kissa)elämän päivittelyssä.

Alma

Onnelliseksi tekevät sanat, lauseet, tekstikappaleet – joskus jopa itse naputeltuna. Kirjoittaminen tekee ajattelua näkyväksi, itselle käsitettäväksi, joskus jopa jaettavaksi. Hienot sanat voivat olla myös kuultua, esimerkiksi osana musiikkia – säväytysteho tuplaantuu.

Onnelliseksi tekee myös kirjojen kaveruus. Kuuntelin taannoin kirjailijaa, joka eritteli lukuharrastustaan juuri siten, että se karkottaa yksinäisyyttä. Minulla on ollut onni lukea juuri hyvä romaani, Frau. Vaikken päähenkilöä kaipaa tuttavapiiriini, kirja on hyvää seuraa – antaa pohdittavaa.

kirjahyllyt

Hyllykavalkadi

Onneksi on ollut mahdollista matkustaa. Viime vuosien kaupunkilomat palautuvat välillä ilostuttavina muistoina. Seuraavan reissun suunnittelu sisältää jo ison osan reissun riemua.

Valoisaa joulunalusaikaa!
Torun tänään: 1,5 miljoonaa turistia vuodessa.
Turistin idyllinäkymä tänään Budan linnavuorelta Pestin puolelle, Ketjusilta on korjatussa kuosissa.

Onnellista on nähdä värejä. Kuvataide herättää ja virkistää. Nyt onkin lähistöllä useita näyttelyitä, jotka kiinnostavat. Se niistä suunnittelemattomista lähipäivistä…

kevät2

Onnea on kevät. Valon ja vihreän versoava liitto virkistää. Huomaan iän myötä herkistyneeni vuoden kierrolle. Käyn säännöllisesti Kuolemaisen lähellä, suolammen, jossa kaksi kurkea pesii. Viikonloppuna ne taas kajauttivat trumpettiäänellään kaivatun tervehdyksen. Haikuksihan se onni taipui:

Kevät käynnistyy
leveän siipivälin
tultua: kurjet.

Haastan sielun hymyä jakamaan jokaisen lukijan – edes yhden tämänpäiväisen ilonpilkahduksen. Toivon näkeväni hymynkaretta ainakin Ullan, Kirsien ja Jonnan blogeista.

2 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus, Sekalaista

26 huhtikuun, 2016 · 7:47 am

Veera Vaahtera – likkalittiä

Synkeiden sotakirjojen välissä halusin lukea hömppään kallellaan olevaa kirjallisuutta. Chick lit ei ole lempilajini, mutta jos monipuolinen kirjailija Pauliina Vanhatalo sitä kirjoittaa muun kirjoitustyön vastapainona, voin minä samasta syystä sitä lukea. Vanhatalon tuotannosta Pitkä valotusaika (Tammi 2015) on komea taiteilijaromaani ja Keskivaikea vuosi (S&S 2016) säväyttävän avoin masennuskuvaus – katsastan siis kirjailijan Veera Vaahtera -tyylin.

Veera Vaahtera on Vanhatalon alter ego. Vaahtera-kirjojen kansiliepeissä tekstejä kutsutaan komediallisiksi lemmentarinoiksi. Olen lukenut niistä nyt kaksi ensimmäistä: Onnellisesti eksyksissä (Tammi 2012) ja Rakkautta vahingossa (Tammi 2013).

Kirjojen päähenkilöt ovat kolmikymppisiä akateemisia naisia ja dilemmana on aikuistuminen ja vastuun otto elämästä. Esikois-Vaahterassa yliopistosta valmistuminen takkuaa, toisiaisessa yllätysraskaus laittaa elämän raiteiltaan tai raiteilleen. Kummassakin yksi kariutunut suhde kummittelee mahdollisuutena, mutta tyrkyllä olisi pari potentiaalia romanssia, kunhan vain päähenkilö luottaisi siihen, mitä haluaa.

Veera Vaahtra

Teininä luin Hilja Valtosta ja pari kesää sitten nauroin vedet silmissä viimeisintä Bridget Jonesia. Jane Austenia arvostan tarkkanäköisenä ihmistuntijana. Nämä kolme mainitaan Vaahteran esikuviksi. Ei paha! Terävän huvittuneesti Vaahteran naiset näkevät itsensä ja muut. Vaahtera ei ole ääneen naurattaja, mutta arkisia kommelluksia ja päähenkilön törmäilyjä hän kuvaa hymynkareisen lempeästi.

Huomaan arkirealistina kompastelevani joihinkin realiteetteja uhmaaviin tapahtumakäänteisiin. Pidän hitusen enemmän Onnellisesti eksyksissä -kirjasta, siinä on raikas ote. Hiljavaltosmaisuutta on sattumustouhuilu (okei, kuuluu genreen muutenkin), ehkä myös ensimmäisen romaanin seksittömyys. Huumori on irtonaisempaa kuin Rakkautta, vahingossa -kirjassa, jossa elämäntilanne on peruuttamaton mutta ratkaistava. Jälkimmäisessä on sen sijaan virkistävän reteää raskausajan kuvausta ja äitimyytin purkua.

Pidän tyylistä. Teksti on luistavaa; kömpelöä juonen- tai virkkeenkuljetusta ei tarvitse pelätä. Mukavaa viihdettä siis. Sen lisäksi kirjoissa on omapäisen naisen voimasisus. Naiset pärjäisivät omillaan, mutta tottahan elämää sulostuttavat lemmekkäät suukot ja kaipuu ihojen likistelyyn. Tiivistän tunnelmani Onnellisesti eksyksissä ystävyyssitaattiin:

Ja niinä lyhyinä tuokioina, jolloin nauroimme yhdessä sinä iltana, tunsin vähän aikaa, että olimmekin onnekkaita ja turvassa, että tämä poukkoileva, kummallinen ja arvaamaton elämämme oli kuitenkin piripintaan täynnä vapautta.

– – –
Veera Vaahtera

Onnellisesti eksyksissä
Tammi 2012
komediallinen lemmentarina
272 s.

Rakkautta, vahingossa
Tammi 2013
komediallinen lemmentarina
239 s.

Lainasin kirjastosta.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Avainsanat: , ,

25 huhtikuun, 2016 · 7:02 am

Ralf Rothmann: Kuolema keväällä

Toisen maailmansodan loppuaikojen illuusiottomuus vavahduttaa Ralf Rothmannin romaanissa Kuolema keväällä (Atena 2016). Saksalaiskirjailija kertoo tiukkaan tyyliin hädin tuskin 18-vuotiaiden Walterin ja Fieten sotareissun. Tilanne on tämä, Fieten sanoin:

”Kuitenkin joka iikka tietää, että tämä sota ei toimita enää mitään. Upseerit heittävät käsikranaatteja omien miesten kannoille, jotta saisivat ne lähtemään hyökkäykseen.”

Sotaväki on silkkaa tykinruokaa, lähes lapset ja haavoittuneet marssitetaan tuhoon tuomittuihin taisteluihin. Harhaiset valtakuntahaaveet on ilmiselvästi menetetty, silti yhä soditaan. Käynnissä on lähinnä sisällissota: keskinäinen julmuus ja pelko sen osumisesta omalle kontolle on ainoa asia, joka pitää joukot kasassa. Sotilaat napsivat amfetamiinikapseleita, ryystävät viinaa, ja toiminta on sen mukaista.

Kuolema keväällä
Turhien kuolemien tuska voimistuu, kun pääosassa on nuoruuden kukkeuden juuri saavuttaneet nuorukaiset. Paljastan nyt tämän: Walter palaa hengissä, ja paluu siviiliin on jatkoa illuusiottomuudelle. Tämä romaani ravistelee miettimään myös sitä, millaista oli sittemmin heillä, jotka selvisivät, miten kaiken väkivallan jälkeen siirryttiin siviiliin uudelleenrakentamaan.

Psyykkinen ja fyysinen sotavamma saa jälkeläisissä jotain aikaan. Loukkaukset, lyönnit tai luodit, jotka osuvat sinuun, vammauttavat myös syntymättömät lapsesi.

Saksalaisuudesta romaani kertoo sen, että autoritaarisen kasvatuksen myötä koko valtakunnan taipuminen tympeän viiksiniekkajohtajan harhoihin käy melkein käsitettäväksi. Kaikkien romaanissa vilahtavien isätarinoiden ydin on sama: mielivaltainen väkivaltakuri ja alistaminen on tapa, johon on totuttu.

Olen vaikuttunut Rothmanin kerronnasta ja suomentajan kirkkaasta käännöstyöstä. Sanotun selkeys ja aiheen kaaos muodostavat yhdessä kouraisevan kokonaisuuden. Joukossa on upeita tilannepysäytyksiä ja luontohavaintoja. Kevätaamun usva tai kylmien öiden kuorruttama kuura on yhä kaunis on sota tai ei, ja kun luontonäyn kokee taistelutienoilla, vaikutus voimistuu. Luonto on ja pysyy, ihminen ei; ihminen tuhoaa itseään ja toisiaan.

Karu ja kamala kirja – ja hieno. Nyt on kyllä niin, että Kuolema keväällä tyhjensi vähäksi aikaa pajatson: sotakirja-annos on hetkeksi täynnä. Olen peräkkäin lukenut romaanit Harriet ja Olof, Veriruusut ja Armonranta, joissa kuvataan ensimmäisen maailmansodan tapahtumia. Tämä toisen maailmansodan päätöksen surumarssi soikoon jonkin aikaa hiljaa itsekseen.

– – –
Ralf Rothmann
Kuolema keväällä
suomentanut Raija Nylander
Atena 2016
romaani 206 sivua.
Lainasin kirjastosta.

Muita lukijoita: Leena Lumi ja Lukutoukka.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Avainsanat: