5 elokuun, 2014 · 10:09 pm

Oppi nyt vanha ja noori

Helteisessä Helsingissä elokuun alussa noin 250 äidinkielenopettajaa pohti lukemisen iloja ja lukemattomuuden murheita. Kaunokirjallisuuden lukemisen merkityksellisyyttä tämä joukko ei voi kyllin korostaa.

Lukumotivaatiota kohottava kokemus on ratkaiseva herättäjä kirjakuluttajaksi. Koskaan ei ole liian myöhäistä saada lukukipinää. Jos sitä ei ole varhaislapsuudessa saanut, voi se syttyä nuorena, aikuisena tai vanhana. Siri Kolu ja Salla Simukka kertoivat innostavasti nuorten aikuisten kirjallisuudesta, lajista, joka on kirjastoluokitusten välissä mutta jossa ei todellisia lukijaikärajoja ole. Laji ei ole ikä- vaan mielentilakysymys.

Salla Simukka ja Siri Kolu Paasitornin foorumilla.

Salla Simukka ja Siri Kolu Paasitornin foorumilla.

Siri Kolu määritteli nuorten aikuisten kirjallisuuden etsivän ihmisen kirjallisuudeksi. Genreen loksahtavissa kirjoissa kohdataan vastuun ja vallan kysymyksiä sekä isoja elämänkysymyksiä. Monesti juonijännitettä synnyttävät jännitys, fantasia tai dystopia, mutta parhaimmillaan on kyse ihmisestä ratkaisujen risteymäkohdissa. Salla Simukka tähdensi sitä, miten muutos ja murros leimaavat nykyihmisen elämää. Siksi näitä asioita käsittelevä nuorten aikuisten kirjallisuus puhuttelee monenikäisiä lukijoita.

Salla Simukka

Salla Simukan Lumikki-trilogia on saanut lukijoita meillä ja muualla. Simukan Youtube-kirjatrailerit ovat lisäkimmoke kirjaan tarttumiseen.

Kolu ja Simukka kuuluvat itse genren kärkikirjailijoihin Suomessa. Simukan Lumikki-trilogia ja Kolun Pelko ihmisessä upottavat sisuksiinsa eri tekstikerroksia: Lumikissa otsikonmukaisesti on satutausta, Pelko ihmisessä -kontekstissa on West Side Story. Kotimaisista nuorten aikuisten kirjoista lemmikeikseen he mainitsivat esimerkiksi Vilja-Tuulia Huotarisen Valoa valoa valoa ja Seita Vuorelan Karikon. Näissä on tekstien kerroksellisuutta.

Suomalainen tarjonta eroaa Kolun ja Simukan mielestä siten, että tekstit ovat kunnianhimoisempia kuin etenkin englanninkielisen lajitarjonnan. Kaunokirjallisuuden keinoja käytetään monipuolisesti, ei vain keskitytä juoneen. Pohjoismaisessa kirjallisuudessa on lisäksi sukupuoli-identiteettikysymyksiä käsittelevä suunta. Kaikkiaan voi sanoa, että lajityypillisesti nuorten aikuisten kirjallisuuden tapahtumataustana on yleensä ankara ympäristö, jota vasten nuori käsittelee mahdollisuuksiaan.

Innostunut kirjailijapari esitteli lyhyesti lisää suosikkikirjojaan. Helena Wariksen Vuori on kiehtova kuva tulevaisuuden maailmasta. Kirjassa on viitteitä Ragnarök-mytologiaan, se sitoo nykyajan ja taruston. Siclit-luonnehdinnankin saanut John Greenin Tähtiin kirjoitettu virhe kuvaa nuorten rakkaustarinaa ääritilanteessa. Opetukseen Kolu antoi näppärän vinkin, miten Greenin romaania voi  käyttää rinnan vaikka Saima Harmajan teosten tai päiväkirjojen kanssa.

Ruotsalaisesta kirjallisuudesta mainittiin Mats Strandbergin Piiri, joka on trilogian ensimmäinen osa. Se jatkaa ruotsalaista realistisen kirjallisuuden perinnettä, jossa on uskottavia henkilöitä ja todentuntuisia perhetilanteita, mutta ne yhdistetään fantasia-ainekseen. Päähenkilöt kohtaavat arkihaasteita – ja pelastavat maailman. Amerikkalaisista menestyskirjoista on hyvä esimerkki Hugh Howien Siilo, vetävä suljetun tilan draama. Kolu piti sitä modernina työläiskirjallisuutena: ”Sen lukeminen on katharttista. Se on puhtaaksi tislattua kirjallisuutta.”

Lukeminen ja kirjoittaminen ovat pari. Opetuksen näkökulmasta tämä kytkös on aina muistettava. Netissä on paljon kirjojen fanisivuja, keskusteluja, vaihtoehtoisia loppuja, videoita jne. Opetuksessa kannattaa hyödyntää niitä: tulee näkyväksi, miten kirjallisuutta käsitellään yhteisöllisesti, jaetaan siitä ajatuksia, väitellään kiivaasti ja hehkutetaan hurahduksia juoneen ja henkilöhahmoihin.

Simukka ja Kolu uskovat yhä lukemiseen, vaikka lukutaitotutkimukset ovat olleet viime vuosina synkkiä. Simukka vannoo sykähdyttävien lukukokemuksien nimiin ja kannustaa niistä toitottamiseen kaikin mahdollisin kanavin. Simukka korosti, että tarvitsemme tarinoita Suomesta, sillä yhteiskunnan muutoksen tallentaminen nuorille on tärkeää. Ja vielä loppuhuipennus: kirjallisuudessa on kyse vapaudesta, ei rajoituksista. Kolun sanoin: ”On kyse siitä, mitä kaikkea voit olla lukijana. Mitä kaikkea voit olla ihmisenä.”

1 kommentti

Kategoria(t): Kirjailijatapaaminen, Kirjallisuus

Avainsanat: ,

5 elokuun, 2014 · 9:44 pm

Alla maan

Solo hymyili. ”No, mikä siilo on?” Mies kysyi teiniuhmaa äänessään. ”Se on – ” Juliette etsi sanoja. ”Se on kotimme. Rakennus niin kuin kukkulan takana kohoavatkin, mutta maan alla. Siilo on se osa maailmaa, jossa voi elää. Sisämaailma.” hän sanoi ja tajusi, että sanan määritteleminen oli vaikeampaa kuin hän oli tajunnutkaan.

Hugh Howey on luonut Siilo-romaaniin (suom. Einari Aaltonen, Like 2013) dystooppisen maanalaisen maailman, jossa on jo parisensataa vuotta elänyt yhteisö maanpäällisen elämän tuhouduttua. Ammattikunnittain hierarkinen systeemi pysyy kasassa säännösten ja pelotteiden varassa. Pahin niskoittelurangaistus on siilon maanpäällisten sensoreiden puhdistus: puhdistajaa kohtaa myrkytyskuolema ulkoilman saasteessa.

Romaaniin hahmoteltu siilomaailma jakautuu kolmeen osaa, yliseen, keskiseen ja aliseen, ja niin käy lukukokemuksellenikin. Yliseen osaan nousevat rakenne ja juoni. Howey kiristää jännitettä taitavasti siten, että eri tarinapolkuja katkotaan aina ratkaisevalla hetkellä. Vanha, toimiva kikka. Lisäksi henkilöitä heivataan arvaamattomasti syrjään juuri kun heihin on tutustumassa. Etenkin romaanin alkupuolen juonikehittelyn yllättävyys innostaa.

Keskikerrokseen sijoittuu henkilökuvaus. Romaanissa on melkoisen laajalle leviävä henkilögalleria, etenkin enemmän ja vähemmän merkittäviä sivuhenkilöitä pidetään hyvin remmissä lisäämässä jännitystä ja juonipolkuja. Mukana on muutama melkein päähenkilö ja yksi kuningatar.

Jo pelkkä tiedon määrä huimasi Juliettea – sitä oli paljon enemmän kuin hänen olisi mahdollista käydä läpi koko elämänsä aikana.
Mutta ainakin tieto olisi hänen hallussaan. Hänen tarvitsemansa vastaukset olivat jossain noiden tiedostojen kätköissä. Ja jostain syystä tuntui paremmalta – hänestä tuntui paremmalta – tietää, että ratkaisu tähän arvoitukseen, syy siihen, miksi Holston oli järjestänyt itselleen puhdistuspassitukseen, oli hänen ulottuvillaan.

Jules/Juliette on ehdoton tarinan kiintopiste, jonka voiman, älyn ja sinnikkyyden ansiosta siilon salaisuudet raottuvat keskeishenkilöille ja lukijalle. Arvoitusdekkarin tavoin ratkotaan siirto siirrolta yhteisösalaisuutta. Julietteen suunnataan myös roima tunnelataus menetyksineen ja romansseineen.Siilo

Juoni- ja henkilökuvaustapa viittaavat siihen, että romaanista on odotettavissa filmaus, sen verran laskelmoidusta, tosin toimivastakin, kudelmasta on kyse. Ja niinpä Ridley Scott onkin puuhaamassa visualisointia. Kukahan on myöhempien aikojen Sigourney Weawer, ylittämättömän Alien-naisen Siilo-sukulainen?

Sitten pitää askeltaa raskaasti aliseen osaan, rautaportaikko kalseasti kolisten. Henkilökuvauksessakin on jo joitain onttoja kaikuja, kuten ilmeinen idioottipahis, romanttinen komistussankari, uhrautuvia semisankareita ja selviytyjäkuningatar. Juonen kiehtovuus ja mahdollisen maailman taituruus on kompastua kerronnallisiin ja kielellisiin kömpelyyksiin. Sentimentaalinen heruttelu tuntuu minusta välillä päälle liimatulta. Etenkin toistuvat, kuluneet itkukuvaukset tökkivät.

Spekulatiivinen, synkkä tulevaisuusfiktio on siis osin vetävä ja joiltain osin ontuva. Romaanissa pyritään yhteiskunnallinenkin sana sanoa. Hyvin ei käy, jos harvat saavat päättää, että muut ovat epäkelpoja elelemään ja toiset harvat pimittää työmuurhahaiskansalaisilta maailman todellisen tilan. Kapinaan!

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus

Avainsanat:

3 elokuun, 2014 · 4:05 pm

Dekkarivälikatsaus ja Vii5i

En ole erityisen tykästynyt verikekkerityyppisiin jännäreihin. Etenkin silpomiset ja kidutukset tuntuvat turhan kuvottavilta. Mietityttää, miksi ylipäätään lukea dekkarigenreä, kun maailmantila tuottaa turhia kuolemia ja raastavaa murhetta. Dekkarit harvoin pysähtyvät omaisten suruun ja tuskaan, elämän merkitykseen ja syntyihin syviin. Pitää siis pysähtyä miettimään, miksi lajia luen.

Erilaiset kirjat täyttävät lukunälkäisen vatsaa, ruokavalio saa vaihtelua. Ajanviete ja viihtyminen on yksi lukumotiivi. Dekkareiden juonitäkyt virkistävät pintatason ajatusaskartelua: saa osallistua rikosratkaisutyöhön. Usein kuoleman etääntyy selvitysvetoisuuden vuoksi, sillä pääosin keskitytään poliisien ja etsivien työskentelyyn. Silti dekkari parhaimmillaan pysäyttää elämänkysymyksiin, joskin se voi myös toimia kuoleman pelottavaa mysteeriä arkipäiväistämässä. Sitä en halua, että dekkaritehtailu kuolettaa tunteet.

Harvoin vastaan tulee jännäri, jossa on kyse muusta kuin kalmoista, ja harvoin näkökulma on toinen kuin selvitystyön tekijöiden. Poikkeavat vinkkelit yleensä heti kohottavat dekkarin. Hienoimpia ovat henkilövetoiset tarinat, jossa psykologinen ote on pinnalla ja sen alla, juoni luistaa ja kerronta on sujuvaa ja persoonallista. Pääasia on, että saan ajateltavaa ihmisestä mustavalkoisuutta sävykkäämmin.

Kolmattakymmentä jännäriä olen tämän vuoden aikana lukenut, osa luetuista on ilmestynyt jo aiemmin, osa tänä vuonna. Loman loppupuolen kunniaksi kokoan luetuista tämänhetkisen TOP5-listan:
• Arnaldur Indriðason: Mestaruusottelu (henkilökuvauksen ja aikatasojen limittämisessä koskettavuutta)
• Håkan Nesser: Yksinäiset (Barbarotti, vaikka hieman vetämättömänä, vie inhimillisten tragedioihin tempaavasti, aikatasoristeily toimii)
• Jari Järvelä: Tyttö ja pommi (henkilöiden kiinnostavuus yhdistyy taitavaan kerrontaan)
• Kati Hiekkapelto: Suojattomat (sarja alkaa syventää vakihenkilöitä ja mamu-teema on monisyinen)
• Jussi Adler-Olsen: Vanki (henkilöhahmoluonti luontuu ja jännitys rakentuu hiipivän hirveästi).
(Ja pakollisena bonuksena Donna Tartt: Tikli – on tämä dekkarikin, mutta myös paljon muuta. Juuri uutisoitiin, että romaanista on jo tekeillä elokuva.)

Satunnainen otos tämän vuoden aikana luetuista jännäreistä.

Satunnainen kuvaotos tämän vuoden aikana luetuista jännäreistä. Listavalikointi on aina vaikeaa, ja eri päivänä eri painotusvalinnoin listassa voisikin olla Lindgrenin Ehtoolehdot, Vera Valaa, Petra Deligato -sarjaa, Gillian Flynnia, Fossumia…

Valitsin nimenomaan viisi kirjaa ihan kuriositeetin eli seuraavassa esittelemäni dekkarin vuoksi. On virkistävää lukea eurooppalainen dekkari , jossa liikutaan (minulle) vieraassa ympäristössä. Itävaltalaista kirjallisuutta en tunne, joten Saltzburgiin sijoittuva trilleri on hauska haukkapala. Vaikkei kaupunki kovin tarkkarajaiseksi piirry, ympäristöstä saa jonkinlaisen kuvan, sillä geokätkeilyn merkeissä etsiskellään johtolankoja ympäri pitäjää. Kätköt ovat vaan tavallista karmeampia Ursula Poznanskin trillerissä Viisi (suom. Anne Mäkelä, Atena 2013).

Viisi on kelpo kirja lajissaan, vaikken sitä TOP5-listaan sijoitakaan. Latelen ensin tavanomaisuudet: naispoliisi kipuilee perheongelmissa, tuntee salaista vetoa työpariin, on ärsyttävän pomon silmätikku, on omapäinen ja kipakka, luonnollisesti pienten erehdysten ja sokeiden pisteiden jälkeen näppärä ratkaisija. Muista kaltaisistaan romaanin eduksi luen hiukan kaukaa haetun mutta lopulta uskottavan perustelun inhoille sarjamurhille, geokätkeilyteeman ja luistavan juonenkuljetuksen. Aimo ajanviete.

Kannessa on oiva idea muuttaa otsikon S numeroksi.

Kannessa on oiva idea muuttaa otsikon S numeroksi.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus, Lukupäiväkirja

Avainsanat:

3 elokuun, 2014 · 7:08 am

Kohtaamisia Vilnassa

Kesälomani lopuksi varattu lyhyt Vilnan matka osoittautui kohtaamisten paikaksi. Eri aikakerrostumien vanhakaupunki ja sen kuvaukselliset yksityiskohdat kertovat siitä, miten eri tyylit ja valloittajat ovat maata ja maisemaa muokanneet.

IMG_1475
pittoreski

1. Užupis

Kapean ja matalan Vilnia-joen rajaama kaupunginosa Užupis on julistautunut itsenäiseksi. Itsenäisyyspäivää vietetään luonnollisesti aprillipäivisin. Leikissä on totta toinen puoli, sillä kulmakunta on tunnelmaltaan erilainen kuin varsinainen vanhakaupunki. Užupis on boheemi taiteilija-alue, jossa on pittoreskeja taloja, röttelöitä, sisäpihoja, putiikkeja, gallerioita ja kapakoita.

Keskusaukion enkelipatsas kuvastaa taiteellista vapautta. Sen hengessä on laadittu myös alueen perustuslaki, jota soisi sovellettavan muissakin valtioissa. Tässä makupaloja:

4. Jokaisella on oikeus tehdä virheitä.
5. Jokaisella on oikeus olla ainutlaatuinen.
7. Jokaisella on oikeus olla olematta rakastettu, mutta ei välttämättä.
10. Jokaisella on oikeus rakastaa kissaa ja pitää siitä huolta.
13. Kissan ei ole pakko rakastaa omistajaansa, mutta sen täytyy auttaa hädässä.
23. Jokaisella on oikeus ymmärtää.
24. Jokaisella on oikeus olla ymmärtämättä mitään.
33. Jokaisella on oikeus itkeä.
Älä kukista.
Älä iske takaisin.
Älä luovuta.

Uzupisin käsisymboli ja perustuslaki tauluihin painettuna kymmenellekunnalle kielelle.

Uzupisin käsisymboli ja perustuslaki tauluihin painettuna kymmenellekunnalle kielelle.

Taiteen vapautta kuvaa toitottava enkeli. Aiemmin enkelin tilalla tolpan päällä oli jättikokoinen muna.

Taiteen vapautta kuvaa toitottava enkeli. Aiemmin enkelin tilalla tolpan päällä oli jättikokoinen muna.

 

2. Hannele Majaniemi, ”Sitters”, Galleria Galera

Puiden varjostamalla jokivarsikujalla Užupisissa on pieni, kaksihuoneinen galleria Galera, jossa on paraikaa Hannele Majaniemen valokuvanäyttely ja yksi installaatio. Installaatio puhuttelee lukevaa ja kirjoittavaa katsojaa: matkakirjoituskoneen teksti on jäänyt paperiarkin puoliväliin, kirjoittajan kengät lojuvat kirjoituspöydän alla ja yksi valokuva on unohtunut pöydänreunalle. Kirjoittaja on lähtenyt, matkalle ehkä, jotain on keskeytynyt mutta jotain myös jäänyt jäljelle.

Taiteilija teoksensa takana, taiteilijan takana osa näyttelyn valokuvasarjasta.

Taiteilija teoksensa takana, taiteilijan takana osa näyttelyn valokuvasarjasta. Hannele kertoi, että innokas siivooja on poistanut installaatioon kuuluvan kahvimukin ja rypistetyn paperin.

Installaatiohuoneen mustavalkokuvat ovat erillisiä väläyksiä ihmisistä, maisemista ja tilanteista. Ne ovat kooltaan vain noin 5 x 5 senttiä, joten kuvakoko sanelee katsomistavan. Pääsen ja joudun todella lähelle kuvia, ne sananmukaisesti ovat suurennuslasin alla, sillä katsomisavuksi tarvitsee (ja on tarjollakin) suurennuslaseja. Tirkistelen, vaikka luvan saaneena, silti syntyy pieni luvattomuuden tuntu: tunkeudun johonkin yksityiseen. On lähes huojentavaa, että lähituijottelun jälkeenkin kuvissa säilyy salaisuus.

Näyttelytila on vanhassa, kivitalossa, sen seinästä on paljastettu pala talon tarinaa - Majaniemen pikkukuvissa omia tarinoita, ja kuvaajan varjokuvassa toinen tarina.

Näyttelytila on vanhan kivitalon pohjakerroksessa, sen seinästä on paljastettu pala talon tarinaa – Majaniemen pikkukuvissa on omia tarinoita ja kuvaajan varjokuvassa toinen tarina.

Toisen huoneen pikkukuvat ovat kiinni toisissaan. Näin niistä muodostuu filminauhaa muistuttava matka. Vaikka kuvat ovat irrallisia otoksia, syntyy niistä reissulaisuutta kuvaava tunnelma: otoksissa on laivoja, asemia, metroja; niiden joukossa on henkilöitä ja rajattuja kaupunkimaisemia. Joissain kuvissa on erityisen hienoja valon ja varjon kontrasteja. Matka on usein metafora elämälle, olkoon tässäkin.

Hannele Majaniemi on elokuva-ammattilainen, joten filmimäisyys linkittyy kuvailmaisuun. Itse taiteilijan tapaaminen galleriassa oli odottamaton ilo, ja matkakohtaaminen osoitti oudoin tavoin sattuman sanelun ja maailman pienuuden: yhteinen nimittäjä löytyi teiskolaisista sukujuurista.

3. Kulttuurit kohtaavat

Liettualainen elämänmeno, kulttuuri ja historia eivät tietenkään vähällä paneutumisella ja ajankäytöllä edes raottuneet. Yleensä valitsen matkaluettavan maahan tai paikkakuntaan sopien. Tämän matkan aluksi loikkasin irakilaisiin maisemiin, mutta varsinaisena reissukirjaksi valitsin Jyrki Erran trillerin Kaunasin sivut (Otava/Seven 2012), vaikkei se Vilnaan liity vaan entiseen pääkaupunkiin. Kaunasin lisäksi romaanissa pyöritään Roomassa, Venetsiassa ja Kumlingessa.

Kaiken perusteella minun olisi pitää kirjasta: jännitysjuoneen pujotellaan kirjallisuus-, taide- ja kirkkohistoriaa, arkkitehtuuria ja poukkoilua eurooppalaisissa kaupungeissa. Valitettavasti juonikuvio oli kovin danbrownimainen, sattumukset epäuskottavia, henkilökuvaus jähmeää ja tyyli minun makuuni liian selittelevää ja toistelevaa. Tämä riittänee esimerkiksi sanatuhlailusta: ”Tajusin, etten näkisi heitä vähään aikaan. En ehkä edes pitkään aikaan.” Reilu tiivistys olisi kenties kirkastanut sisältöä ja kerrontaa.

Kirjaelämää

Kirjaelämää Vilnassa

Kirjallisen kuppilan ikkunaopuksista paljastuu teksti: "BRING BOOKS WE´LL PUT IT IN USE."

Kirjallisen kuppilan ikkunaopuksista paljastuu teksti: ”BRING BOOKS WE´LL PUT IT IN USE.”

Vanhassa kaupungissa on katu nimeltä Literatu. Talonseinämiin ovat liettualaiset kuvataiteilijat tehneet pieniä teoksia lempikirjailijoistaan. Näin taidelajit kohtaavat ja muokkaavat kaupunkikuvaa. Tällaista tarvitaan Suomenkin, tulisi näkyväksi kirjallinen ja kuvallinen kulttuuri sekä eri ilmaisutapojen vuoropuhelu. SKS:n julkisivu uusiksi Vilnan tapaan! Tai Suomen pankin. Tai Eduskuntatalon. Tai edes Soittajantien Helsingin Kannelmäessä – saataisiin musiikkikin kytkettyä kokonaisuuteen.
IMG_1401
IMG_1405

3 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Kulttuurimatkailu, Taide

Avainsanat: ,

1 elokuun, 2014 · 5:59 am

Jeesustelematonta menoa

Hassan Blasimin kokoelmassa Irakin purkkajeesus (suom. Sampsa Peltonen, WSOY 2013) on 13 novellia. Pääosin ne sijoittuvat Irakiin eri sotien tai muiden väkivaltaisuuksien liepeille. Aluksi juttu luistaa tahmeasti, vasta vähitellen kerronta ja kerrottu saa minusta otteen.

Novelleissa on suoraa kuvausta väkivallanteosta, joita poliittiset ja uskonnolliset ristiriidat ruokkivat. Väkivalta on yksilöiden kärhämöintiä ja kostotoimia tai se on systeemiin rakennettua. Eniten novelleissa esiintyy miehiä. Miehet ovat joskus olleet lapsia; yksi kokoelman suosikkinovelleistani on ”Sanaristikko”, jossa kiteytyy hyvin irakilainen kasvuympäristö.

Leikimme paljon, keksimme salaisuuksia ja rakensimme meitä ympäröivän arjen outoudesta ikioman maailmamme. Katsoimme telkkarista miten aikuiset sotivat, näimme miten rintamat nielivät isämme. Äidit paistoivat leipää saviuuneissa ja istahtivat auringon laskiessa vuodattamaan jäytävän pelon kyyneliä. Olimme kaupoissa karkkia varastavia lapsia, puissa kiipeileviä, jalkojamme ja käsiämme telovia lapsia. Elämä ja kuolema olivat peli jossa juostiin, kiipeiltiin, hypittiin katsVeltiin, kirottiin salaa, nukuttiin ja nähtiin painajaisia.

Blasimilla on oma ääni, mutta kokoelma on kovin epätasainen. Kerronnassa on vaihtelua, mutta hivenen maneerisia ovat novellien kursivoidut sisätarinat. Pidän eniten siitä, että olen kulttuurimatkalla, jolla koen hieman tavoittavani vieraan maan ihmisten mentaliteettia tv-reportaasien ulkopuolelta. Uutiset ovat oikeastaan ainoa tausta Irak-tuntemukselleni, joten on hyvä pöllyttää faktatilkkuja fiktiolla. Kylläpä se osoittaa taas toimivuutensa: ihmisistä kertovat yksityiset tarinat vievät elämykseen. Se ei ole erityisen auvoinen, mutta antaa ajattelemista.Irakin purkkajeesus

”Sunnilaisten anaali vs. siialaisten anaali” valaisee islam-suuntauksien tulkintaeroja. Vaikka Blasimin novelleissa ollaan monesti karkeiden asioiden äärellä, joukossa on myös pientä pilkettä. Yleensäkin kokoelman ote on siloittelematon. Näin epämuslimina nielen juopottelut, pössyttelyt, huoraamiset ja pornokuvastot, mutta en epäile, etteikö tietyissä piireissä novelleja lukiessa kakistella.

Sumeilemattomuuden ohella Basamin kuvauksissa on kielen kauneutta, rumilaista kaunopuheisuutta – ilmeisesti arabiperinteen kytkeytyen. Lisäksi useissa tarinoissa on satua, maagista realismia ja fantasiaa. Tästä lajista kiehtovin on ”Tuhat ja yksi veistä”. Siinä on toden ja taian lentoa, sattuvaa henkilökuvausta, joustavaa juonenkuljetusta ja yllätyksiä.

Parissa jutussa irakilaistaustainen päähenkilö asuu Suomessa – Hassan itse asuu Tampereen Pispalassa. Kokoelman päättää ”Parahin Beto”, jossa maahanmuuttajanainen kertoo vaikenevien suomalaisten mökkeilystä metsän keskellä. Novellissa on hieno vyörytys luonnon, ihmisen ja kaupungin äänistä. Kertoja on omansa menettänyt, lukija voi vain arvailla, millaisten kokemusten vuoksi. Siksi:

Suomalaiset puhuvat ja kyselevät kauhean vähän. Sanonpa kuitenkin, että tämä maa, tämä luminen, viluinen ja hiljainen maa sopii minulle paremmin kuin mikään muu. On kuin sen luonto ja sulkeutunut kansa olisivat sielulleni räätälöidyt.

1 kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus

Avainsanat:

30 heinäkuun, 2014 · 7:04 am

Kalmasilmä ja sata lasissa

Lukioikäisenä innostuin Kurt Vonnegutin kirjoista: pureva mutta kepeä ilmaisu iski jälkiteiniin. Lisäksi otin omakseni kriittisen suhtautumisen maailmantilaan ja sotimiseen. Miltä maistuu teksti vuosien jälkeen?

Setävainaan jäljiltä hyllyyni kulkeutui Kalmasilmä (suom. Juhani Koskinen, Tammi 1983). Siihen liittyviä tuntemuksia en ensimmäiseltä lukukerralta vuosien takaa muista, Kissankehto oli aikanaan suosikkini. Kalmasilmä alkaa jämerästi kirjailijan alkusanoilla, joilla hän purkaa fiktionsa tosiolevaista. Jotenkin niistä kuultaa hieman väsyneen ja pettyneen ikämiehen ääni.Kalmasilmä

Tyylilaji on melkein fantasiaa vaan ei kunnolla. Tavallisenoloiselle päähenkilölle tapahtuu kummallisia ja hänen ympärillään on vielä kummallisempia hahmoja kummallisine kohtaloineen. Siinä sivussa tyylitellään ja sivalletaan ihmistyyppejä ja historian tapahtumia.

Kalmasilmän keskiössä on kertojamies, joka on 12-vuotiaana surmannut vahingonlaukauksella raskaana olevan naisen. Samalla summataan sukua: megamaanista isää Hitler-kontakteineen, arkielämään sopeutumatonta äitiä ja tempoilevaa veljeä. Ohi vilistää monia muitakin merkillisiä hahmoja. Ajanjaksoihin kuuluvat kummatkin maailmansodat sekä neutronipommin tuhoama kotikaupunki, Midland City. Kertojan nykyhetki eletään haitilaisessa hotellissa.

Miten naurettavaa minun, vähäpätöisen solupahasen, olisikaan ollut suhtautua elämääni turhan vakavasti!

Vonnegutin romaanissa elämä on sattumanvarainen, hirtehinen epäonnistumisien sarja. Jokaisen elämässä on jokin kulminaatio, jonka jälkeen muu on epilogia. Rudy Walzilla päätapahtuma oli harhalaukaus 12-vuotiaana. Jos ei elämässä ole mitään takuita, ainakin se on varma, että tuhoa kohti käydään, vain hetken kukin toikkaroi tavallaan; elämä on tirkistysaukko, sitten aika sulkeutuu. Ympäristö ja olosuhteet ovat kirjassa ikävän ajattomasti tuhoon kallellaan:

Koko kapupunki oli luhistumaisillaan. Sen keskusta oli jo kuollut. Kaikki kävivät laita-alueen bulevardeilla ostoksilla. Raskas teollisuus oli mennyt konkkaan. Ihmiset muuttivat pois.
Koko planeetta oli luhistumaisillaan. Se räjäyttäisi itsensä ilmaan enemmin tai myöhemmin, ellei se sitä ennen tukehtuisi omiin myrkkyihinsä.

Täytyy myöntää, ettei tämä Vonnegut enää minua villinnyt. Tylsästi voi sanoa kirjaa vain ihan kivaksi eli sen henkilöitä henkiin heräämättömiksi, koukkuja pikkunäppäriksi ja yhteiskuntakritiikkiä hampaattoman satiiriseksi. Käännös on kumman huolimatonta työtä; ”voipi olla”, ”elikkä” ja muut samanmoiset sekä yhdyssana- ja käännösvirheet lannistivat lukemista.

 

Kuvaan lipsahti vahingossa jo 101. vuonna 2014 luettu kirja.

Kuvaan lipsahti vahingossa jo 101. vuoden 2014 lukulistan kirja.

Satanen lasissa tekstini otsikossa tarkoittaa sitä, että olen tänä vuonna lukenut 100 kirjaa. Joukossa on ollut paljon uutuuksia, vähän vanhoja kirjoja; paljon romaaneita, jokunen tieto-, novelli- ja runokirja. Olen kohdannut monia hienoja teoksia, joiden ajatusmaailma on herättänyt, kerrottu saanut eläytymään ja koskettumaan. Silloin tarina, juoni, motiivi, rakenne, kerronta ja henkilökuvaus ovat muodostaneet maailman, jossa on ollut etuoikeus vierailla. Joissain mieleenpainuvista kirjoissa tosin jokin osa-alue on ollut vinksallaan, mutta joku toinen toimiva piirre on paikannut sen.

Lukemisen määrä ei ole itsetarkoitus. Siksi en osallistu lukumaratontyyppisiin haasteisiinkaan. Voin olla vain yllättynyt ja iloinen, että keskittymiskykyä ja aikaa on ollut moneen kirjaelämykseen. Odotan syksyn kirjakautta innolla, joskin samaa tahtia en ennätä uutuuksiin ja muihin kiinnostaviin kirjoihin tarttua. Mutta lukeminen ja bloggaaminen jatkuvat niin kauan kuin tirkistysaukkoni on auki.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Lukupäiväkirja

Avainsanat:

28 heinäkuun, 2014 · 6:03 am

Vangitsevaa jännitystä

Jussi Adler-Olsenin Vanki (suom. Katriina Huttunen, Gummerus 2012) on dekkari minun makuuni. En voi vastustaa kiusausta temppuilla romaanin nimellä: kirja vangitsi minut. Romaanissa on myös kohta, jossa kirkastetaan kirjojen lukemisen merkityksellisyys tukalissa olosuhteissa, vaikka vangittuna.

Hän oli maannut lattialla ja muistellut lukemiaan kirjoja. Hän ajatteli niitä usein välttyäkseen pohtimasta elämää, joka hänellä olisi voinut olla, jos hän vain olisi valinnut toisin. Kun hän ajatteli kirjoja, hän pääsi hetkeksi toiseen maailmaan. Pelkkä paperin kuivuuden ja karheuden tunne ja höyrystyneen selluloosan ja painomusteen tuoksu saattoivat sytyttää hänessä kaipuun palon. Hän oli ajatellut kuvitteellista kirjastoaan tuhansia kertoja ja valinnut kaikista maailman kirjoista sen ainoan, jonka voisi varmasti palauttaa mieleensä sepittämättä sille jatkoa. Ei sitä, jonka toivoi muistavansa, eikä sitä, joka oli tehnyt häneen suurimman vaikutuksen. Hän valitsi sen ainoan sykähdyttävän kirjan, joka oli säilynyt koskemattomana hänen kidutetussa muistissaan.

Juoni jännityttää. Lähtötilanne on se, että Kööpenhaminan poliisin murharyhmäetsivä Carl Mørk palaa kohtalokkaan jutun jälkeen töihin vetämään yhden miehen Q-osastoa. Tutkittavaksi lankeaa viisi vuotta vanha kansanedustajan katoamistapaus.Vanki

Kerronta soljuu, eli juoni etenee ja sanailu on sopivan sävykästä. Perushuttua on sekä kahden aikatason että rikokseen (tässä tapauksessa uhrin) ja poliisityöskentelyyn liittyvien kuvausten vuorottelu. Tapahtuma-asettelussa on virkistävää omaperäisyyttä, eikä jännitys tai arvoitusmetsästys sulje pois muuta: joukkoon limittyy myös alakuloisia ja koskettavia hetkiä. Taustalla jäytävät tekijät eivät ole yksioikoisia, syyllisyystematiikka on moniulotteinen. Adler-Olsen osaa viskaista joukkoon myös tilannekomiikkaa, ja tällaisilla oivaltavilla tyylivaihteluilla lujitetaan ainakin minun lukusuhdettani.

Carl Mørkissa on kaikki poliisiromaanipäähenkilön tyyppipiirteet (paitsi alkoholisoitumisen uhka), vaan jollain ihmeen kaupalla hänestä kehkeytyy omanlaisensa. Hän on omapäinen ja asettuu esimiesten kanssa poikkiteloin mutta on luottohenkilöille uskollinen (klisee). Mørkin privaattielämää ripotellaan mausteeksi (klisee), ja jopas tämän mörkin poliisin lähipiirissä hyöriikin kummallista väkeä. Mørkin vastapainona hömelöi avustaja (klisee), mutta apumies-Assad on varastaa koko shown tarjoten hupia, arvoituksellisuutta ja taitoa. Ja kaiken lopputulemana on, että liitän Mørkin suosikkietsivieni kärkikastiin, Barbarottin, Brodien ja Holen porukkaan. Tässä sitä taas ollaan: henkilövetoinen dekkari saa minut innostumaan. Metsästäjät

Osasto Q:n edesottamuksia jatkaa Metsästäjät (suom. Katriina Huttunen, Gummerus 2013). Eriparinen etsiväkaksikko on yhä kiinnostava, ja tiimiin saadaan arvaamaton sihteeri Rose. Näiltä osin homma toimii erinomaisesti. Juoni ei ole yhtä onnistunut kuin ensi osan, tai kenties on niin, että rikoksiin liittyvä inha väkivalta lähestyy kipurajaani. Syylliset ovat selvillä alusta asti, eikä se haittaa asetelmaa. Näkökulmatekniikka pelittää myös yhä hyvin, ja kassialmatyyppisen case-henkilön sisälle meno sujuu. Hiukan yksioikoiselta vaikuttaa se, miten tanskalaisen talouden kärkinimet ovat sisäoppilaitoksissa säilöttyjä, kylmäkiskoisen vanhemmuuden pilaamia ja piittaamattomuuden ylimielistä perintöä jatkavia superpahiksia.

Kesällä ilmestyneen kolmososan kirjastojonossa olen ja pysynkin jonkin aikaa – sen verran suosittu Adler-Olssen tätänykyä on. En sitä ihmettele, sillä Mørk tekee romaanin lopuksi merkittävän päätöksen, ja mahdollinen romanssikin jää kiusalliseen kohtaan. Pakko tietää, miten elämä etenee.

11 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus

Avainsanat:

24 heinäkuun, 2014 · 8:29 am

Aasi ja mölyapina

Yann Martelin uutuusromaani Beatrice ja Vergilius (suom. Torsti Lehtinen, Minerva 2014) alkaa lupaavasti. Kirjailija-Henry yrittää menestyskirjansa jälkeen  saada julkaistua kunnianhimoisen kauno- ja tietokirjayhdistelmän holokaustista. Kustantaja torppaa idean, ja Harry vaimoineen vaihtaa maisemaa ja työtä päätyen Berliiniin. Siellä hän tutustuu vanhaan eläintentäyttäjään, joka kirjoittelee näytelmää aasista ja mölyapinasta, Beatricesta ja Vergiliuksesta.

Onko Harry oikeasti itse Martel? Haukkasiko Martel liian ison palan Piin elämän jälkeen, suunnitteliko hän holokaustikirjaa ja päätyi allegoriaan, jossa yhdistää fiktiota, faktaa, kirjoitusblokkiaan ja tärkeää sanottavaa historiallisista kauhuvaiheista? Saahan tällaisella biografialla leikkiä, kun siihen romaani oikein tyrkyttää aineksia – ilmeisesti siis putoan Mantelin kaivamaan kuoppaan.

Mielikuvituksen tuotteet eivät ehkä ole todellisia, mutta ne ovat tosia. Fiktio ohittaa faktojen voitonseppeleen saavuttaakseen tunteiden ja psykologian totuuden. Myös historian laita on samoin kuin tietokirjallisuuden: se voi olla totta, mutta sen totuus on epäluotettava ja vaikea hyväksyä vailla mitään siihen liitettyä merkitystä. Jos historia ei muutu tarinaksi, se kuolee kaikilta muilta paitsi historioitsijalta. Taide on historian matkalaukku, joka pitää sisällään kaiken olennaisen. Taide on elämän pelastusrengas. Taide on siemen, taide on muisti, taide on rokote.

Kovilla panoksilla pelataan. On filosofiaa, eettistä pohdintaa, kirjallisia viittauksia Dantesta Flaubertiin ja näytelmäkäsikirjoituskatkelmia romaanin osana. Alun ajatukset taiteesta, kirjallisuudesta ja kirjailijan suhteesta lukijoihin ovat kauniita ja ilmavasti esitettyjä, mutta mutta… Minulle tässä kaikessa on liikaa yritystä, ja symbolitaakka käy kovin raskaaksi. Ei juoni eikä sen sisusnäytelmä saaneet minua tempaistua puolelleen. Ei, vaikka kieli ja kerronta ovat ammattilaisen työtä, ja taustalla oleva tapahtumatuska tärkeä: miten mahdollistui yhden kansanosan tehotuhoaminen natsiaikaan, miten siitä voi selvitä, jos selvisi, oli sitten tuhoavien tai tuhottavien joukossa.

Martelin romaanin kunniaksi on sanottava, että siinä todellakin pyritään erilaiseen natsit/juutalaiset-esitystapaan. Ja sekin on todettava, että loppusivujen peli on osoitteleva mutta silti linjakkaan karmiva. Harryn ja eläintentäyttäjän kohtaamisessa on kiinnostavia kohtia, ja preparointi sekä tosi- että symbolimielessä istuu kokonaisuuteen. Jos pitäisi valita, palaisin kuitenkin eläntäyttöasioissa (ja muutenkin vaikka teemat ovat toiset) Henni Kitin Elävän näköiset -romaaniin. Ja lataan lisäksi tämän ulkokirjallisen kannanoton: järkyttävää ja rikollista holokaustia ei pidä ikinä unohtaa eikä väheksyä muttei myöskään hyväksyä nyky-Israelin laitonta siirtokuntatoimintaa ja siviilien pommittamista Gazassa.Beatrice ja Vergelius

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus

Avainsanat:

22 heinäkuun, 2014 · 8:32 am

Enkelijäljet

Sarjamurhaaja iskee joulun tienoilla Helsingin keskustassa ja jättää kengänpohjistaan enkelihahmoisia jälkiä lumeen. Tapausta tutkii komisario Isaksson ryhmineen. Näin lähtee käyntiin Markus Ahosen kolmas dekkari Jäljet (Smashword 2014).Jäljet

Kerronta noudattelee nykydekkareiden vakiotapaa: näkökulmat vaihtelevat luvusta toiseen, välillä lukujen sisälläkin, etenkin juonta kuljetetaan Isakssonin ja surmaajan silmin, ja poliisien yksityiselämä on yhtä tärkeä juonielementti ja tunnelmatekijä kuin rikoksiin liittyvät tapahtumat. Poliisien perheasioista merkittävimmiksi nousevat lapsiin liittyvät kysymykset. Pinnalla ovat keskenmenomurhe sekä lapsuudessa koetut käänteentekevät ja elämää varjostavat tragediat. Yksi onnistuneista romaanin juonteista on se, miten lapsuusajan rikosten keventymätön taakka kuvataan omaisen ja osallisen kannalta.

Tämän kesän dekkarilukemistossani on ollut useita uskontoa sivuavia teemoja, eikä Jäljet tee poikkeusta. Surmaajaa kuvataan sekä kuoleman enkeliksi, kuoleman kasvoiksi että jeesuksenkaltaisen valaistuneeksi. Tosin joissain rikollisnäkökulmaväläyksissä on melko hämäriä usko-osuuksia. Tapahtumiin kytketään myös käynnissä oleva piispanvaali ja yhden ehdokkaan rasittavat tuomiopäiväjulistukset. Lisäksi muiden keskeishenkilöiden suhdetta uskontoon sivutaan. Lopullista totuutta ei tarjota, eikä se ole tarpeenkaan, mutta ulkokultainen ja itsekäs mukakristillisyys saa tuomion.

Surmaajan ja motiivien selviäminen etenee tarkalla, verkkaisenoloisella poliisityöllä, lopulta ratkaisu on aika äkkijyrkkä. Yksi kerronnan hiontakierros olisi sopinut minulle. Kielellisesti tekstissä on joitain höyläämättömiä kohtia, esimerkiksi toistuva predikaatittomuus töksähtelee. Näihin minä ajoittain kompastelen – mutta lukijoita on monenlaisia ja lukuhuomio suuntautuu eri asioihin, esimerkiksi Kirjan pauloissa koukuttui juoneen ja Kirjat kertovat ihastui henkilöhahmoihin.

Jäljet on genreen loksahtava perusjännäri. Vaikka romaani on sarjan osa, se onnistuneesti toimii ilman tietoa aiemmasta kahdesta Isaksson-kirjasta. Poliisipäähenkilöistä taustoitetaan tarvittavat asiat ilman puhkiselittämisen tunnetta, ja Isaksson ja hänen avovaimonsa hahmottuvat henkilöiksi, joiden puolesta toivoo ja pelkää – ja se on onnistuneen päähenkilöhahmotuksen merkki. Talvinen Helsinki tallentuu tarkasti, kaupunkikuvailun seuraaminen on kuin elävöitettyä kartanlukua. Silmiä siristellen kuljen nyt lähiaseman tienoilla: onkohan tuo se Postin perheen keittiönikkuna vai mikä, mitähän heille kuuluu…

– –
Sain e-kirjan kirjailijalta: kiitos!

Jätä kommentti

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus

Avainsanat:

20 heinäkuun, 2014 · 1:55 pm

Lumentajuton

Helteenhikisenä poimin kirjastohyllystä lumimaisemaisen kannen, Yasunari Kawabatan romaanin Lumen maa (suom. Yrjö Kivimies, Tammi 2012). Huomionarvoista on se, että se on ensimmäinen suomennettu japanilainen romaani, ensimmäisen kerran se ilmestyi 1958. Oletin, että se olisi hillityn klassista tekstiä, joka kuumalla rauhoittaa, vaan levottomaksihan se tekee.

Juonesta ei voi paljon kertoa, sitä ei juuri ole, mikä on erityisen hienoa. Tokiolainen Shimamura matkustaa muutaman kerran alppityyliseen talvikaupunkiin, hengailee siellä Komako-geishan kanssa ja hetkittäin haikailee kauniin Yoko-tytön perään.

Juonessa ja henkilökuvauksessa viehättävät täydellinen ennakoimattomuus. Kummankaan päähenkilön siirroista ei saa mitään vihjettä, ja tavallaan kuviota tulemalla ja menemällä hallitseva tyhjäntoimittajamies joutuukin toteamaan:

– Sinä olet paljon monimutkaisempi kuin minä.
– Kuinka niin? Eläviä kohtaan en pysty olemaan ihan vilpitön ja haluaisin ainakin kuolleille olla rehellinen.

Komiko on levoton, ailahtelevainen nainen, joka houkuttaa ja arveluttaa. Riisiviinistä, kemuista ja seuranpidosta nauttiminen on osa geisha-virkaa, osin läikähtelevää persoonaa. Onhan tällaisia sekoilevia ja miehiä lumoavia naisia länsimaisessa kaunokirjallisuudessa riittämiin, silti Komiko on omalaatuisuudessaan tavoittamaton. Shimamura on puolestaan joutilas esteetikko, päämäärätön kyynikko, joka ei saa otetta ja josta ei saa otetta.

Oman tyhjyytensä tunto sai hänet näkemään Komakon elämän kauniina mutta hukkaan menneenä, koska juuri hän itse oli tuon naisen rakkauden kohteena; samalla Komako intohimoinen halu vain elää täyttä elämää järkytti häntä kuin paljaan ihon kosketus.

Olen ummikko japanilaisen kulttuurin suhteen, joten en osaa sanoa, ovatko arvaamattomuus ja irrationaalit käänteet kulttuurisia konventioita vai kirjallista omaperäisyyttä. Tekstissä yhtyvät pidättyvyys ja tyylitelty intohimo. Joka tapauksessa romaani herättää monenlaisia tunteita. Päähenkilöherra ärsyttää ja hetkittäin säälittää. Alussa arrogantin tirkistelevä, sovinistinen naiskuva raivostuttaa, sitten tuntemistani kaavoista irtoava geisha hämmentää. Yoko-hahmokin on täysi arvoitus. Ja itse kerronta: siinä on uskomattoman hienoja, aisteja hiveleviä kohtia.

Hänen kimononsa kaula oli laskeutunut takaa, ja hänen niskansa ja hartiansa olivat kuin levitetty valkoinen viuhka. Täyteläisessä, puuterin peittämässä lihassa oli jotakin alakuloista. Se vaikutti villakankaalta tai melkein jonkin eläimen turkilta.

Monien asuyksityiskohtien havainnollisuus ihastuttaa, mutta pysäyttäviä ovat Lumen maan maisema- ja ympäristökuvaukset. Lisäksi monet tuokiot vangitaan taiten, etenkin alun junamatkan ikkunaheijastumat ja selostus valkaistujen japanilaisvaatteiden lopputyöstöstä auringonpunaaman hangen päällä.Lumen maa

Romaanin päätyttyä on ilo lukea kääntäjän avartavat loppusanat. Tiiviisti ja purevasti Yrjö Kivimies kaventaa kulttuurivälimatkaa:

’Lumen maan’ paikoittainen ongelmallisuus johtuu siitäkin, että sen kuvaustapa perustuu haikai-menetelmään (jos niin on lupa sanoa), kesken kaiken esiintyviin katkelmallisiin lausahduksiin, jotka kummastuttavat länsimaista lukijaa mutta antavat ponnahduslaudan runouteensa perehtyneen japanilaisen lukijan mielikuvitukselle. Suoraan kerrotaan vain se, mikä on ehdottomasti välttämätöntä, kaiken muun annetaan syntyä lukija mielessä – siinä jo kyllin vaivaa länsimaalaiselle, joka on tottunut siihen, että hänelle kerrotaan tarkasti asiat, jotka hän arvaa vähemmälläkin.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus

Avainsanat:

17 heinäkuun, 2014 · 7:16 pm

Likkajuttujen äiti

Puhutaan kesäkirjoista. Ne ovat yleensä helppoja, nopealukuisia ja kevytsisältöisiä. Monesti suvilukemistoihin kuuluu jännitystä ja romantiikkaa. Voi kesäkirjana olla myös järkäleitä, jotka ovat jääneet odottamaan loman väljää aikataulua. Omat kesäkirjani ovat olleet kaikkea tätä.

Tämän kesän leppoisimmat lukuhetket ovat syntyneet leudossa kesäiltapäivässä parvekkeen katveessa. Yhden sellaisen lukuhuvituksen vietin Helen Fieldingin viihdytysromaanin seurassa: Bridget Jones. Mad about The Boy (suom. Annika Eräpuro, Otava 2013).Bridget Jones

Olen monesti tunnustanut, etten ole likkalitteratuurin ja perinteisen romantiikkagenren ylin ystävä. Se ei kuitenkaan estä silloin tällöin ahmaisemasta lajin edustajia, ihan kurillaan, kokeilumielessä, huvin vuoksi. Taustalla vaikuttavat Mark Darcyn ensimmäisen Bridget-osan avainsanat, jotka joka nainen haluaa kuulla: ”Pidän sinusta juuri sellaisena kuin olet.” Bridgetin kuosi kestää, sillä tämä lajityypin äiti on puettu niin nasevaan kieliasuun, että höpötekstistä riemastuu. Useasti sanailu purskauttaa naurun ja jopa kyynelsilmäisen hohotuksen.

Viihteestä on puhtaasti kyse, vaikka tarinan taustalla on kipeitä asioita: leskeys, pelko yksinäisestä vanhenemisesta, kelpaamattomuudesta ja lasten kasvatusvastuusta. Ilman tätä kääntöpuolta eivät Bridgetin listaukset, törttöilyt, päähänpistot, lapsi- ja lemmenseikkailutilanteet ehkä niin iskisi. Lajityyppiperusta on betoninvarmasti valettu: ystävät, viininlipitys, ulkonäkö, paino-ongelmat, asuvalinnat, ihastumiset, seksi ja toilailut punotaan juonikuvioksi, jossa huumori ja päähenkilölle peukkujen pitäminen voittavat kriittiset äänenpainot. (Kauniit, äveriäät valkoiset menestyjät ne turvallisesti mellastavat palveluskuntineen, huoneistoineen, vahauksineen ja shoppailuineen.)

Uutta hauskutusmateriaalia heruu sosiaalisesta mediasta, jonka höttöytimeen Bridget porautuu. Mutta mehukkainta on se, että likka on sekoileva likka viisikymppisenäkin, lukulasit hukassa ja harmaa juurikasvu pilkottaen. Ikääntymisasiaa tursuaa myös Bridgetin äidin vanhenemisesta ja ystävättärien botoxsoitumisesta mutta eniten riemua revitään Bridgetin elämäntilanteesta: sama kaipuu iholle on reilusti keski-ikäisellä leskiäidillä kuin nuorella heitukalle. Siitä ja naurunpurskauksista pisteet.

Mikä on ollut sinulle kesän huvituskirja?

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Avainsanat: ,

17 heinäkuun, 2014 · 9:23 am

Juonijyrä

Luen ja odotan – ja kyllähän yli 800 sivussa on luettavaa, jos juuttuu odottamaan, milloin alkaa kaikki kehut lunastava meno. Joël Dickerin Totuus Harry Quebertin tapauksesta (suom. Anna-Maija Viitanen, Otava 2014) on pituudestaan huolimatta onnettoman ohut. Tiivistetysti kirjassa selvitetään vanhaa murhaa.

Sveitsiläinen kirjailija on näppärästi sijoittanut tapahtumat Amerikan ihmemaahan. Ehkä se jo selittää alun epäuskottavat ylisanat: kaikki tunnistavat Marcuksen, nuoren menestyskirjailijan; kaikilla on hyllyssään Harryn, Marcucksen esikuvan, 30 vuotta sitten ilmestynyt ihaaaana romaani; kaikkia kuohuttaa 33 vuotta sitten tapahtunut 15-vuotiaana murhatun Nolan kohtalon paljastuminen. Siis kaikkia.

Ja tulet huomaamaan, että vaikka jotkut haluavat uskotella, että kirjassa on kyse sanoista, he ovat väärässä: kirjassa on kyse vuorovaikutuksesta.

Jaa, minusta kirjoissa on kyse sekä sanoista että vuorovaikutuksesta. Hyvä romaani puhuu minulle, puhuttelee, haastaa. Tämän kirjan kanssa en päässyt vastavuoroiseen suhteeseen, siihen tilaan, jossa kieli, kerronta, henkilökuvaus, tarina ja juoni antavat minulle uutta ajateltavaa ja innostavan, joskus jopa kohottavan, elämyksen. Joskus viihdyttävyyskin riittää, mutta ei silloin, kun lukiessa kiusaantuu.

Romaanin lukujen alussa Harry Quebert opettaa tulevaa menestyskirjailijaa, romaanin kertojaa Marcusta; sellaisesta tilanteesta edellinen sitaatti on napattu. Harry on nuorelle kirjailijalle isähahmo, opettaja ja ystävä, ja Marcus ajautuu selvittämään Harryn osuutta kolmen vuosikymmenen takaisiin tapahtumiin. Käsittelyssä ovat lisäksi yksinäisyys, ystävyys, rakkaus, totuudet ja salaisuudet.

Romaanin yhden tason on tarkoitus käsitellä kirjailijuutta ja kirjoittamista. Luomisen tuska, menestymisen tarve ja kirjamyynnin kaupallisuuden reunaehdot tulevat kärjekkäästi näytille.

Kärjistyksiä on lisäksi övereiksi äityvissä äitisuhteissa. Yleensäkin henkilöt jäävät kuoriksi tai epämääräisiksi vihjevyyhdeiksi, eivätkä kertoja, Harry tai Nola kaappaa puolelleen, myötäelämään. Tunnelmassa haetaan hiipivää jännitettä murhamysteerielokuvien tai tv-sarjojen tapaan, mutta kihlmöivän outouden sijasta pysytään tavanomaisen rajoissa.

Nola rakasti Harrya. Nola rakasti hortensioita. Nola rakasti lokkeja. Nola = nolo Lolita.

Nola rakasti Harrya. Nola rakasti hortensioita. Nola rakasti lokkeja. Nola = nolo Lolita.

Juonessa ja tarinassa on aineksia ystävyyden ja eriparisten rakkauksien ristiriitojen käsittelyyn. Tunteita ladellaan, sanallistetaan kuluvin hokemin, mutta niitä ei saada välittymään tai elämään. Ymmälleen minut jättää se, että asetelma, jossa 34-vuotias mies rakastuu 15-vuotiaaseen, selvästi kovin lapselliseen tyttöön, jää riipivyydessään hyödyntämättä. Tunnepuhe on kauttaaltaan vaivaannuttavan latteaa.

– Rumako? Herranen aika, Nola sinä olet minusta suunnattoman kaunis.
– Ihanko totta? Ja minä kun olin niin allapäin… Ajattelin ettet sinä halua minua. Teki mieli hypätä ikkunasta ulos.
– Et saa puhua tuollaisia.
– Sano sitten vielä kerran, että olen sinusta kaunis…
– Sinä olet minusta hyvin kaunis. Olen pahoillani, että olen aiheuttanut sinulle pahaa mieltä.
Nola hymyili taas. Pelkkää väärinkäsitystä koko juttu Harry rakasti häntä! He rakastivat toisiaan! Nola sanoi hiljaa:
– Ei puhuta siitä enää. Ota minut syliisi… Sinä olet niin älykäs, niin komea, niin tyylikäs.

Minkä ihmeen takia luin kirjan loppuun, mutta jätin Kerstin Ekmanin Huijareiden paraatin kesken luettuani 3/5? Kummassakin romaanissa kirjailijuus on kovassa käsittelyssä. Ekmanin tarina jämähtää (vaikka kerronta on monin kerroin taidokkaampaa kuin Dickerin), eikä annettu kuvio muuksi muutu (ainakaan luovuttamispisteeseeni mennessä); ja kun ei juoni eikä henkilökuvaus tekstin edetessä syttyneet säihkymään, väsyin ja luovutin. Dickeriä jatkoin kömpelön kerronnan esteisiin töksähdellen puhtaan juoniorientoidusti: halusin kaikesta huolimatta saada selville, kuka on syyllinen ja mitä ovat totuudet. Juoniveto siis vie, ja tarjoaa Harry Quebert myös joitain odottamattomia tapahtumayllätyksiä.

Dickerin esikoisromaani antaa ainesta erilaisille lukukokemuksille: Lumiomenalle se maistuu ja Amman lukuhetki pitää romaania toimivana. Kirsin kirjanurkka on samoilla linjoilla kanssani kömpelyyden suhteen, ja hänen laillaan mietin kirjan natsaamista Keltaisen kirjaston linjaan.

Lyhyesti vielä kesän tiiliskivien vertailu: siinä missä Dickerin kirja on pitkitetyksi arvoitusjännäriksi jähmettyvä, Donna Tarttin Tikli on eri genrejä älykkäästi yhdistelevä ja henkilöihinsä hengen puhaltava, klassikkoproosaa varioiva, lukijan viettelevä romaani.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Lukupäiväkirja

Avainsanat: , ,

14 heinäkuun, 2014 · 9:44 am

Isäkirje kirjana

Amity Gaigen romaanin Schroder (suom. Jaakko Kankaanpää, Schildts & Söderströms 2014) lopussa on kymmenen vinkkikysymystä lukupiirejä varten. Kun nyt kirjailija tai kustantaja on noin avulias, otan onkeeni: valitsen tarjotuista kysymyksistä ensimmäisen ja viimeisen.Schroder

1) Onko Schroder luotettava kertoja?

Romaani on kirjemuotoinen takautumien road-movie, jonka ex-vaimolleen sepustaa 6-vuotiaan tyttärensä kanssa luvattomasti livistänyt ex-mies. Tarkoituksena on vakuutta lapsen äiti rakkauden teoista. Samalla tulee avattua ne salaisuudet, jotka ovat olleet liiton surma.

Kertoja on ristiriitoja täynnä. Hän tutkii hiljaisuutta, mutta on hervoton höpöttäjä. Hän on patologinen valehtelija, myöntää ja perustelee sen, ja siten koittaa voittaa vilpittömyydellään puolelleen. Kertoja kautta rantain tyrkkää lukijalle hyvien aikeiden kärkiä, mutta varsinaiset toimet puhkovat selostusten pelastuslauttaan sekoilun reikiä. Itäsaksalainen tausta kalvaa kertojaa, samoin lapsuuden kokemukset ja perhesuhteet, joiden aukot hän koittaa paikata kuvitteellisella perheellä ja avioliitollaan. Eihän se onnistunut.

En pidä jälkiviisasta kertojaa luotettavana, mikä on lukemisen kannalta mukavaa: siksi tarinaa ryhtyy seuraamaan ja haluaa lukea sen loppuun. En ole kirjasta kaiken aikaa täpinöissäni, mutta suosittelen sitä lukijalle, joka pitää vähittäin aukenevasta päähenkilöstä ja sietää jenkkihenkisiä sanailu- ja sentimentaalisuushetkiä. Virkistäviä ovat tutkijatyyppiset alaviitteet. Joukossa on koomisen ja traagisen sekoittavia makeankirpeitä kohtia.

10) Onko Erik Schroder hyvä isä?

Schroder ehdottomasti haluaa olla hyvä isä, sitä ei sovi epäillä, vaikka voikin epäillä, että kertoja kirjoittelee asioita omalta kannaltaan parhain päin. Kiintymys tyttäreen on ilmeinen, mutta depressioon ja erotilanteen turhaumiin uponnut miekkonen ei erota toimissaan omaa ja lapsen parasta. Minun makuuni olisi sopinut tavistyttö lapseksi, mutta hieman kliseisesti Meadow on varhaiskypsä ihmelapsi.

Kirjasta voi lukea kritiikkiä amerikkalaisiin ero- ja huoltajuuskiistoihin. Ei liene lapsen etu, että toisen vanhemman pitää myöntyä vierottaviin tapaamisrajoituksiin. Raha ratkaisee ja rahakkaiden tehokkaat asianajajat. Päähenkilökertojan erotuskan tuntee, kun tietää, että hän on ollut aiemmin tyttären koti-isä. Vaan mistäpä sen tietää, kun näin pääsee kurkistamaan vain toisen vanhemman valikoituun näkökulmaan.

Ampukaa vain alas, mutta usein tulee olo, että kirja on naisen kirjoittama, eli mieskertoja ei aina tunnu uskottavalta. Kertojan lapsuuskuvaukset kuitenkin tuntuvat tosilta ja tunnevammoja perustelevilta. Kaikkiaan kertojaketku saa usein minut ärtymään ja sitten taas symppaamaan, tai no, ainakin ymmärtämään ja lukemaan kirjan ketterästi alusta loppuun. Lukuneuvojaa kirja miellytti, Kulttuuri kukoistaa yllättyi iloisesti ja Kirjava kammari tykästyi kirjaan ja identiteettihäilyväiseen päähenkilöön sekä tarjoaa lisäinfoa kirjalijahaastattelussa.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus

Avainsanat:

12 heinäkuun, 2014 · 11:17 am

Eläviksi täytettyjä

Henni Kitin esikoisromaani Elävän näköiset (WSOY 2014) alkaa upeasti: Tornionjoen rannan kahden talon asukit 1950-luvun lopussa valtaavat lukijan kuin joki tulva-aikaan – oikeaan ja väärään suuntaan virtaavana. Alfred on outoja näkyjä näkevä perheenisä, Eeva vaimona on peruskallio, neljäntenä ja viimeisenä tyttärenä syntyvä Aleksandra on omapäinen. Naapuritaloon Alfred tekee ystävänpalveluksen, Santerin, jotta sielläkin suku jatkuisi. Ja suvut jatkuvat ja kietoutuvat.

Pohjoinen jokimaisema, elämisen tapa sekä henkilöiden ajatusten ja puheen kieli tallentuvat alkuunsa kertakaikkisen tempaavasti. Kolmanneksen luettuani ajattelen, että mitä tämä nyt on: tänä vuonna jo kolmas hieno esikoisromaani Neljäntienristeyksen ja Kultarinnan jälkeen, kyllä nyt kotimaisen kirjallisuuden lukijoita hemmotellaan.

Henni Kitti on kuvataitelija, ja hän on myös kansikuvan takana.

Henni Kitti on kuvataitelija, ja hän on myös kansikuvan takana.

Valitettavasti tempo ja teho eivät pysy koko kirjan keston samanlaisena, veto tavanomaistuu sitä enemmän mitä lähemmäs etelää ja tätä aikaa lähestytään. Ei sillä, etteikö Aleksandran ja Santerin poikien elämää seuraisi, mutta 1950-70 -lukujen kuvauksen erityinen ote kirpoaa ja mennään elämäntuskaisen kasvukipuilun puolelle siten, että isoin intoni hilliintyy. Voi että, olisin niin halunnut tietää enemmän horjuvuudessaan liikuttavasta Alfredista ja arvoituksellisesta Aleksandrasta, joita romaanin alkuosa hieman päähenkilöiksi lupaili, vaan ei, sukupolvien virtaus vei kolmanteen polveen. Alfredin ja Aleksandran isä-tytär-suhteessakin olisi kovasti purtavaa, vaan viitteelliseksi se jää.

He asuvat sopivasti joen varrella tarpeeksi kaukana ylä- ja alajuoksusta, alusta tai lopusta, jotta niitä tarvitsisi koskaan ajatella. Joki on vain ikuinen pätkä liikkuvaa vettä ilman syntymistä tai päättymistä. Ajattelikohan isä ikinä niin pitkälle.
Yhtäkkiä tuntuu naurettavalta, että asioita täytyy aina väistellä. Miksei niistä voi puhua suoraan? Miksei vain soita isälle ja kysy? Yksi puhelu, jossa sanoisi sen, mitä tietää kaikkien ajatelleen vuosia, sehän olisi aivan helppoa, sanoa vain muutama sana, siinä kaikki.

Kitin mietitty, poukkoava, välillä herkkumurteinen kerronta kestää hyvin koko kirjan mitan. Kerrassaan kiehtovaa on se, miten ilmaistaan ihmisten erillisyyden umpio, tavoittamaton ydin. Se, miten ollaan osa perhettä ja sukupolvien ketjua ja silti irrallisia, erillisiä ja perheenjäseniin, muihinkin, vaikeasti tosiyhteyksiä saavia. Jokaisen henkilön omat salamietteet täyttävät pään. Ja silti lapsuudenkotiin palatessa (voi miten tuttu kokemus):

Kuinka tällainen taantuminen on mahdollista? Aina tänne tullessa tullessa mielessä tapahtuu muutos, joka kerta samanlainen, mutta silti aina yhtä ennakoimaton. Se alkaa muutaman kilometrin etäisyydellä kodista, siitä eteenpäin hän muistaa jokaisen tien mutkan ja metsän puun, ja tunne tiivistyy pihatieltä lähestyessä, kunnes hän näkee talon vasten taivasta, ei enää mielikuvan kotipaikkana vaan oikeasti siinä. Ja kun hän astuu sisään, kaikki on menetetty, elämä Helsingissä sumenee ja hän muistaa vain tämän talon tapahtumat, mattojen ja seinäryijyjen sisään kietoutuneet, kaikki muuttuu todeksi.

Henkilövetoisesti tarinaa kerrotaan, silti henkilöissä säilyy salaisuus. Se on minua miellyttävä keino, vaikka romaani pitääkin hahmoihin tiettyä etäisyyttä. Romaanissa on aineosasia, joista ei usein kaunokirjallisuudessa lue, kuten Tornionjoen ja sen ympäristön olemus, kaivostyö, tähtitiede ja eläinten täyttäminen. Niin, tämä Elävän näköiset -romaanin eläinten täyttäminen: symboli. Elämä eletään, kuollaan, eläessäkin voidaan olla täytettyjä kuoria, ja sellaisia voidaan olla elämän jälkeenkin jäljelle jääville. Jotain tuollaista, ainakin.
Elävän näköiset

4 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Avainsanat:

11 heinäkuun, 2014 · 9:57 am

Fakiirista hyväksi ihmiseksi

Haluatko lukiessasi levitoida kevyesti tietoisena, että allasi on piikkimatto, ja silti pitäytyä näennäisessä helppouden tunteessa? Sitten valitset Romain Puértolasin romaanin Fakiiri joka juuttui Ikea-kaappiin (suom. Taina Helkamo, Otava 2014).

Romaani on sattumusten farssi. Ajatuŝatru Vaŝta huijaa koti-Intiassa meno-paluu-lentolipun Pariisiin ostaakseen Ikeasta piikkimaton. Matkasta tulee vähintään mutkallinen. Fakiiri törmään erilaisiin ihmisiin ja yllättäviin tilanteisiin useassa Euroopan ja yhdessä Pohjois-Afrikan maassa. Epäonnen- ja onnenkantamoiset seuraavat hyväsydämistä huijaria, jonka omaatuntoa alkaa kolkuttaa aiempi valheellinen, vaikkakin kova elämä.Fakiiri joka juuttui Ikea-kaappiin

Teksti etenee nautittavan liukkaasti. Kirjassa on paljon näpsäkkää ja luistavaa sanailua. Vaikka tyylilajina on naiivin kepeä hupailu, intialaisen päähenkilön havaintojen tikariniskut osuvat länsimaiseen lukijaan. Välillä niitä pehmennetään, välillä tuikataan peittelemättä.

Miksi toiset syntyvät tänne ja toiset sinne? Miksi toisilla on kaikkea ja toisilla ei mitään? Miksi toiset saavat elää, ja toisilla, aina niillä samoilla, ei ole oikeutuksia kuin vaieta ja kuolla?

Lievetekstin perusteella Romain Puértolas on laittomaan maahanmuuttoon erikoistunut rajavartioston poliisi. Ammattikokemuksen hän on liudentanut hupsutteluromaaniksi, jossa hän kuitenkin ottaa humaanisti kantaa eurooppalaiseen ja kovin ylimieleisen herraskaiseen suhtautumiseen hyvinvointia havitteleviin pakolaisiin. Romaani on ajankohtainen: kirjassa mainitaan tilanne, jossa Italian rannikolla katoaa 76 pakolaisen kansoittama kumivene. Lähipäivinä on voinut lukea päivälehdestä uutisen 75 samanlaisesta uhrista.

Jos haluat realistisen rinnakkaisteoksen tälle hyväntahtoiselle, jopa satumaiselle, viihtyvyysrajoissa pysyvälle romaanille, suosittelen ankaraksi vastapainoksi Lauren Gauden romaania Eldorado (Bazar 2013).

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus

Avainsanat: