6 lokakuun, 2014 · 9:06 pm

Nina Hurma salakapakkalaivan kajuutassa

Kuunari Lindén heiluu aallokossa Helsingin Kauppatorin kupeessa. Sisällä on iltahämärän hetki, hetki 1920-luvun alusta. Sakilainen Frisk haastaa riitaa, ex-poliisi Korpela luimistelee ja kapakkaruusu Rouge vetäytyy uhoamisesta kiusaantuneena.

Todellisuudessa Nina Hurma on kahden koululaisen haastateltavana kuunari Lindénin salongissa, ja larppiporukka esittää yhden kohtauksen Hurman viimeisimmästä romaanista Hatuntekijän kuolema (Gummerus 2014). Pienen hetken kuulijajoukko voi siirtyä vuosikymmenten taa aivan kuin Hurman kahdessa dekkarissa.

Dekkareiden Tulipunainen höyhen ja Hatuntekijän kuolema ajankuva ja tunnelma ovat minua kiehtoneet, joten kirjailijan omaääninen kerrota niiden kirjoittamisesta kiinnostaa. Hurmasta 1920-luvun Helsinki on tapahtumapaikaksi sopivan pieni, ja aikakaudessa on paljon kiinnostavia piirteitä, esimerkiksi naisten aseman muutos. Kirjoissaan hän hyödyntää arkistojen aarteita: museoista ja erilaisista arkistoista on löytynyt arvokasta taustamateriaalia, kuten poliisiraportteja ja esikuvia romaanin hahmoihin, ainakin Friskiä muistuttava väkivaltainen sakilainen. Vaikutteita hän on lisäksi saanut musiikista ja kaikesta, mitä näkee.

Kirjoitusprosessin kirjailija aloittaa synopsiksesta, jonka perusteella hän rakentelee juonikaaviot. Niihin hän suunnittelee tapahtumakulut ja henkilöiden vaiheet. Nina Hurman romaanien tunnelma on tietoisen kohtalokas, tummasävyinen ja alamaailman rajoilla ja ylikin läikkyvä. Päähenkilö Saimi eli Rouge on kapinoiva hahmo, joka haluaa olla vapaa ja kontrolloimaton hetkessä eläjä. Hurmaa kiinnostaa henkilöiden välisen vetovoiman ilmaiseminen. Siinä ja muussa kuvauksessa hän haluaa noudattaa samaansa kirjoittajaneuvoa, ”näytä, älä kerro” -periaatetta.

Tilaisuudessa Hurmaa kiitellään romaanien kielestä, joka tavoitta kuvatun ajan sanaston ja hengen. Kirjailija kertoo, että slangisanakirja on hänelle tärkeä lähde ja että mieluista on impressionististen väläyksien luominen. Kun häneltä kysytään vaikuttavista kirjallisuushenkilöistä, hän mainitsee Juhani Ahon Yksin– ja Juha-romaanien päähenkilöt sekä Maria Jotunin Hilda Husson. Hän kertoo lukevansa proosaa laidasta laitaan, yksi suosikeista on Margaret Atwoodin dystooppinen tuotanto. Lukijana hän nauttii sujuvasta kerronnasta ja dialogista. Tähän on mukava lisätä, että näitä piirteitä hän siirtää lukijoiden onneksi omiin teksteihinsä.

Nina Hurma vakavana

Nina Hurma iloisena

Tulipunainen höyhen sijoittuu kevääseen ja Hatuntekijän kuolema kesään. Luvassa on jatko-osa, jonka tapahtumissa eletään syksyä. Ehkäpä tämän illan inspiroimana Rouge, Toivo-veli, Korpela ja kumppanit syventävät suhteitaan Kolera-altaan tienoilla varhain pimenevässä ehtoossa, mustan, viilenevän veden välkkyessä silakkamarkkinapaattien alla. Jään odottamaan.

 

Kuunari Lindén toimii lauantaina 4.10. käynnistyneen Krunikan festarien ”salakapakkana”. 1920-lukuteemaisesta kulttuuriviikosta saa lisätietoa http://www.krunikanfestarit.org. Nina Hurmaa haastattelivat Kruununhaan yläasteen oppilaat lehtori Maarit Charpentierin johdolla.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjailijatapaaminen

Avainsanat:

5 lokakuun, 2014 · 9:24 am

Mustalaisäidin kehtolaulu keinuu, heiluu

Kolme naispolvea romanielämää on tallennettu Marja Björkin romaaniin Mustalaisäidin kehtolaulu (Like 2014). Seuranta alkaa arviolta 1960-luvulta Sikrin ja Väinön perheestä. Sikrin toinen tytär Marita on keskeishenkilö, ja hänen elämäänsä seurataan viisikymppiseksi, siis tähän päivään asti. Maritan tyttäret Assi ja Teresa varttuvat sinä aikana yli kolmikymppisiksi.

Romaani on minulle ennen kaikkea yhteiskunnallinen ja kulttuurinen katsaus. Saan tuntumaa romanitapoihin, arvoihin ja elämäntapaan. On puhtaus- ja väistämissäännöt, on tarkat tavat syntymästä, miehelästä ja kuolemasta. On alkoholi- ja huumeongelmia, koulutusvastaisuutta, rötöksiä, vankilatuomioita, sukuvihoja, sossukierrettä. Etenkin on rankat rajat miesten ja naisten toimintavapauksissa. Mielestäni romaani näyttää asioita, yksilöllistää yleistyksiä. Hitusen julistaa.

– Valtaväestön naiset valittivat, että heidän päänsä päällä on lasikatto, Teresa sanoi Maritalle puhelimessa. – Sen läpi sentään näkee. Tietää, mitä voisi olla.

– Lyhyt on mustalaisen nuoruus, Marita sanoi niin kuin Isä-Väinö aina. – Yksi unelma, halu tulla rakastetuksi, tuhoaa kaikki muut unelmat.

– Miesten varaan ei voi rakentaa. Aina joutuu väistymään miehen tieltä.

Koulut ja palkkatyöt ovat romaninaisille unelmia, jotka romuttuvat kotiorjuuteen. Teiniraskaudet ovat yleisiä, sillä häveliäisyyssäännöt estävät valistuksen. Eivät lapsettomatkaan pääse kotia pitemmälle, säännöt kieltävät. Kiinnostavaa perhetarinassa on se, että Sikri ja Väinö ovat sopineet olevansa tasan, silti seuraavat naispolvet ovat kiinni vanhoissa tavoissa, sillä naiset lankeavat miehiin, joiden kunnia- ja häpeäkulttuuri on ahdas. Marita mielessään pyrkii pois, vaan kuinkas sitten kävikään. Vanhin tytär kapinoi ja lipsuu syrjälle, nuorin tytär kokee kovia. Kovapäisiä naiset(kin) ovat, kantapään kautta pitää kaikki kokea.Mustalaisäidin kehtolaulu

Yhteiskunnallisesti painava on romaanin näkövinkkeli pattitilanteeseen: romanikulttuuri ei taivu valtakulttuurissa pärjäämiseen, eikä valtakulttuuri hyväksy erilaisuutta vaan tukkii muutosmahdollisuudet ennakkoluuloillaan. Iso osa henkilöiden ongelmista kilpistyy siihen, että joku on liian kaaje eli talonpoikaismainen valkolainen tai liian vähän tai joskus jopa liikaa kaale, romani.

Olen lukenut Nura Farahin Aavikon tyttäret somaliperheistä, Khaled Hosseinin Tuhat loistavaa aurinkoa afganistanilaisnaisista, Parnoush Sanieen Kohtalon kirjan iranilaisnaiskohtaloista jne. Muun muassa ne ovat samaa sarjaa kulttuurikuristumisen kannalta Mustalaisäidin kehtolaulun kanssa, vaikka Björkin romaanissa kyse on suomalaisesta elämästä. Kulttuurin nimissä voi kahlita, hallita, alistaa ja käpertyä eristyneisyyden tilaan.

Sopii kysyä, mikä meininki on kotouttamistouhuissa, kun satoja vuosia Suomessa elänyt kulttuuri pitää pintansa etenkin niissä asioissa, jotka heikentävät tasa- ja naisarvoa. Katson asiaa kaajena, sellainen on kirjailijakin – uskon kyllä, että hän on aiheeseensa perehtynyt. Miten kirjan lukisi aito kaale ja mitä siitä sanoisi?

Minun oli tarkoitus kirjoittaa tästä romaanista lyhyesti ja ytimekkäästi, mutta aihe vei mennessään. Romaani ei tarjoa minulle kerrontahienouksia, ei henkilösyväluotaustakaan. Vaan en murehdi, etteivät kaikki puolet tekstissä innosta, sillä aiheessa on purtavaa. Ja kyllä välillä kaalekielisyydet ovat herkullisia ja tilannekuvaukset tarkkatallenteisia, vaivattomasti sielun silmin nähtävissä. Mustalaisäidin kehtolaulu on fiktiivinen romanielämäesittäytyminen. Kovasti jää kaivelemaan, miten arvoaan ja uskoaan menettämättä tällä kansanosalla olisi faktiset mahdollisuudet yhdistää perinteet sekä sukupuolinen ja koulutuksellinen tasa-arvo.

Monet muut bloggaajat ovat kirjan lukeneet ja myös kulttuurikuvausta pohtineet, muun muassa Mari A, Notkopeikko ja Kasoittain kirjoja.
– –
Sain kirjan kustantajalta.

4 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Avainsanat:

2 lokakuun, 2014 · 1:33 pm

Säpinää lukutaitoon

Olet himolukija. Ahmaiset tuhatsivuisia romaaneita tuosta vain. Lukemisesi on sujuvaa ja eläytyvää. Ajatuksesi luistavat ja luovat mielikuvia luetun pohjalta. Taito on sinulle itsestäänselvyys, ydintä itsessäsi. Entä jos niin ei olisi? Eläydy hetkeksi siihen.

Lukutaitomaa-Suomessa on vuosi vuodelta enemmän lukuhaluttomia, lukutaidottomia ja huonosti lukevia nuoria ja aikuisia. Arviolta noin 10 % väestöstä hyötyisi selkokirjoista, joiden sisältö, rakenne ja sanasto ovat yleiskieltä helpompia. On myös kansalaisia, joille keskivertoselkokirjatkin ovat liian vaikeita. Heillä voisi silti olla halua lukea, sillä lukutaito mahdollistaa osallisuuden. Ainakin hyvinvointimaassa olisi oikeus ja kohtuus antaa siihen mahdollisuus.

Opike on kustantanut seitsemän pienoiskirjan sarjan Säpinät (2014) pienelle mutta huomionarvoiselle ryhmälle, joka vasta nuorena ja aikuisena harjoittelee lukutaidon alkeita ja lukemisen sujuvuutta. Tekstin on kirjoittanut Ari Sainio ja kirjat on kuvittanut Carola Koskinen. Sarjan kirjat ovat:
1. Ma-nu ja San-na
2. Uu-si ha-me
3. Muistoja
4. Salaisuus
5. Rannalla
6. Manun pyssy
7. Äiti tulee käymään.

Jo otsikoista huomaa, että sarjan kahdessa ensimmäisessä kirjassa on tavutettu tekstiä; sarjan mittaan tekstimäärä lisääntyy ja hieman vaikeutuu. Pisimmilläänkin yhdellä sivulla on kymmenisen riviä tekstiä, ja joka osassa on 12 sivua. Kohderyhmäksi sopivat nuoret ja aikuiset kehitysvammaiset, mikseipä myös muut lukutaidon ja suomen kielen alkeita harjoittelevat.unnamed

Kirjasarjassa on hyväntahtoinen tunnelma, ja se avaa mahdollisuuksien maailmoja: nuori mies sattumalta tapaa mukavan nuoren naisen, tapahtuu arkisia kommelluksia, mutta niihin ei maailma kaadu vaan töppäilyille voi hymähtää. Voi elää erilaisissa tunnelmissa: ihastua, huolestua, rentoutua, pelästyä, rohkaistua ja itsenäistyä. Ote on reaaliarkea naiivimpi ja optimistisempi, mutta valinta on ymmärrettävä kannustavuutta tavoittelevassa kirjasarjassa.

Selkoteksti on varmaa: kieli on helppoa ja lyhyet jutut etenevät mukavasti. Dialogien lukemista helpotetaan keskustelijoiden kasvokuvavinjetein. Pyssytarinaa hieman ihmettelen: miksi juuri se rohkeusaihevalinnaksi? Pyssyn ilmaantuminenkin kuitataan ”löysin kaapista” -tyyliin. Kirjassa kadulla tavattu naisihminen on ”täti” – voisi olla nuorille ja aikuisille suunnatussa kirjassa reilusti ”nainen”. Joitain pieniä tyylivalintoja siis mietin muuten oivassa minitarinoinnissa.

Kuvitus sopii hyvin kokonaisuuteen. Väritys on raikas ja fiilispohjainen, ympäristö kotoinen, hahmot aidosti nuoria aikuisia, tavallisen näköisiä. Manu on hipsteripartainen jannu, Sanna raikas blondi. Kuvitetut tilanteet tukevat kerrottua ja ilmentävät positiivista tunnelmaa.

Toivottavasti Säpinät-kirjasarja löytää kohderyhmänsä ja avittaa alkuun, lukemisen iloon.
– –
Sain kirjasarjan kustantajalta.

1 kommentti

Kategoria(t): Selkokirja

Avainsanat:

2 lokakuun, 2014 · 7:32 am

Väliaikainen juttutuokio

Rosa Liksom taitaa lyhytproosan. Väliaikainen (Like 2014) sisältää pätkittyjä näköaloja ihmiseloon. Kertomuskokoelman henkilöt jutustelevat itsestään lyhyen omavalintaisen siivun omalla äänellään. Mikään inhimillinen ei ole vierasta. Olen kuin kulmakuppilan rähjäpöydässä kuuntelemassa, ajantäytteeksi. ”Mie että ei mithään, oli mukava praatata ja poristaan lissää seuraavalla kerralla.”

Kokoelma alkaa eteläisen sossu-Suomen tarinoilla. Sivu toisensa perään vyöryy tilanteita, joissa lähinnä lojutaan periytyvän huono-osaisuuden takahuoneissa. Osa henkilöistä on protosyrjäytyneitä, osa on yhteiskunnassa osallisena vaan elämänotteeltaan osattomia ja osaamattomia. Näköalaton selviytyminen on sitä, että joskus jaksetaan katsoa lähelle, muuten höttöillään omassa olossa. Osa on oloonsa tyytyväinen, osa jumissa tai vaarassa (ainakin lapset), osalla välähtää hetkittäinen onni.

Kun sattuu oleen kiva fiilis heti aamusta niin mä tiedän, että koko päivästä tulee hyvä. Mä nousen ylös, käyn suihkussa, pesen Oton pyllyn ja vaihdan vaipat, annan Laurille ruokaa ja me lähdetään jonoihin. Ensin kävellään hyvinvointikeskuksen bussipysäkille ja ajetaan Kallion Kelan jonoon. Siellä mä juttelen jonkun tutun äidin kanssa lasten korvatulehduksista ja rotaviiruksista. Kelasta sitten ratikalla sossuun. Sossun jonossa mä olen yleensä hiljaa ku siellä on niin paljon rajatilatapauksia. Mä en haluu, että joku tinttaa mua tai Ottoa. Lopuksi meidän tie vie Hurstin jonoon. Mä nään siellä mun mutsia, mummia ja useesti myös kummitätiä.

Ja sitten päästään Lappiin, seuduille, jossa kesällä ”mäkäröitä oli ko pilkkuja Pollakin taulussa”. Onko odotetun latteaa sanoa, että murrekerronnassa Liksom on elementissään? Kyllähän etelän sossucasetkin luistavat, vaan ainakin minä lankean ihastelemaan hurttia menoa Napapiirin tuolla puolen. Kieli rönsyää, ilmaisuväriä roimitaan koko kirjolla. Katsantokanta on verevä ja suora, vaikka juttu voi olla kiero: tarinapätkissä on teräviä kulmia, komiikkaa ja yllätyksiä.

"Tämän joulukuun mie olen istunu kissan kanssa pirtissä ja kattelemma toisiamma aamusta ilthaan niiko vastarakastuhneet pruukaava tehä."

”Tämän joulukuun mie olen istunu kissan kanssa pirtissä ja kattelemma toisiamma aamusta ilthaan niiko vastarakastuhneet pruukaava tehä.”

Liksom elävöittää Lapin kansan oudoksi ja kiinnostavaksi. Poimin monia suosikkeja, kuten pakastinkaupoilla kävijän, lähiavustajaa kuuntelevan papparaisen, hihhuliseurojen kirkkoherran, luuta- ja kännykkämummun ja rysselinlomailijan. Etenkin vanhat ukot ja akat kirjailija loihtii tarkkanäköisiksi tapauksiksi. Eikä Pohjoinen ole mikään takapajula, yksikin yhdeksänkymppinen muori siirtyy kypepuheluista veispookkiprohviiliin.

Sillon ko molin kläppi näilä kairoila oli vain kaksiviikkoinen kiertokoulu. Muut ajat painoin navettatöissä. Mutta meitä kielivammaisia on herra Kuukle aatelu. Mie kopioin Pekale tulhet viestit ja päivitykset, laitan ne herra Kuuklele käännettäväksi ja hetkessä se pallauttaa kiinlaisekki harakanvarphaat meänkielele pantuna.

Väliaikainen on rentoa rupattelua pikku piikein. Uskottavuus ei ole arviointikriteeristön kärjessä vaan fabulointitaito. Seuraavaksi odotan Liksomilta kunnon irreaalia irtiottoa. Kokoelman kursivoiduissa uutistyylisissä välijutuissa on sellaisia elementtejä, että esimerkiksi mielenterveysongelmaisista tappajauroshirvistä ja älykännyköitä nielevistä lehmistä voisi lukea lisää.

– –
Sain kirjan kustantajalta.

 

Väliaikasesta ovat nauttiineet ainakin Arja, Helena ja Miska. Jos sinua kiinnostaa kokemukseni Rosa Liksomin syksyllä ilmestyneestä valokuvakirjasta, lue Burka-postaukseni.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus

Avainsanat:

30 syyskuun, 2014 · 8:00 am

Ostin Wenla Männistön

Kotimaisilla kirjabloggaajilla on syyskuun ajan käynnissä haaste Kirjaostoksilla. Tarkoituksena on muistuttaa, että kirjoja ostaen voi vaikutta lukuharrastuksen jatkuvuuteen: kirjailijat saavat korvausta työstään ja kustantajat kustantavat. Haastekuussa hankintani on Riina Katajavuoren Wenla Männistö (Tammi 2014).

No, ostanko Wenla Männistön lukukokemuksena? Osamaksulla, tavallaan. Alku riemastuttaa kovasti, mutta välillä romaani tuntuu pidennetyltä vitsiltä. Katajavuori kääntää Aleksis Kiven Seitsemän veljestä nykyaikaan ja -kielelle sekä kiepauttaa asetelmat. Se on tarpeen, jottei uuskudelma olisi heti alkuunsa kulahtanut. Sekalainen veljesseitsikko on rekvisiitanomaisesti taustalla, pääosassa ovat kulmakunnan tytöt ja naiset.

Romaanissa herkutellaan esikuvayhtäläisyyksillä ja nykyaikaeroavaisuuksilla. Wenla on melkoinen tahtotyttöpissis ja veljekset uusperheorpoja urpoja, syrjäytymisvaarassa huitelevia nuoria miehiä. Kumpulan (ja Toukolankin) nuorisoa yhdistävät bänditouhut ja toistensa tiirailu. Levottomalla joukolla on älykköhipsterimaku, kun katsotaan lempileffoja ja -sarjoa. Ja niitähän, bändejä ja muuta julkkissälää tekstin sekaan tiputellaan. Suosikkien joukossa on vanhojakin mediamerkittävyyksiä. Muu kuvaus antaa ymmärtää, ettei kultturelli meno veljeksiä tai muita nuoria erityisesti kiinnosta. Paitsi välillä.

TIMI. Mistä sä Eppu tiedät kaiken ton?
EPPU. Mä luen. Lehtiä. Dyykkasin jotain ihme lehtiä Kylätilan lehtiroskiksesta. National Geographic ja kaikkea.
TIMI. Oliko pornolehtiä?
JUSA. Jätkä sivistää itseään.
EPPU. (Jörkkamaisesti). Lukeminen kannattaa aina.

Wenla Männistö

Katso myös Wenla Männistön Youtube-kirjatraileri.

Kivi nappasi tekstiinsä vaikutteita ja loi silloin tuoreeseen kirjallisuuskieleen omaa ja uutta. Katajavuori kunnioittaa esikuvaa. Kumpikin yhdistelee ideoita esikuvista, laatii lauluja ja vaihtelee kerrontarytmiä; esimerkiksi Kivi sepitti lomaan satuja ja tarinoita, Katajavuori istuttaa tv-draamojen ääreen, leirinuotion korvaavaan tarinatapaan. Romaani etenee draamatyyliin, lyhyitä dialogilukuja on paljon, välillä on näkökulmakerrontaa yhden henkilön suulla, ja joukossa on biisejä ja muunlaisia kontekstuaalisia heittoja. Minua viehättää romaanin liukas kieli, sen rönsyilevä, ronski ja railakas veto.

Romaanissa ei ennätetä pureutua syvälle henkilöiden kehityskulkuihin, sellaista on nykytempo. Kuvaus perustuu vaihtuviin tilanteisiin ja läpänheittoon. Ihmeesti silti naishenkilöistä koko ajan löytyy uusia puolia, sillä heidän tilityksensä saavat eniten tilaa. Tykästyin etenkin pilvenlongalta vainaana poikien touhuja tarkasti ja hellästi katsovaan äiti-Allin, samoin mustalais-Kajsa kiinnostaa, ja Wenlan äitikin avautuu pikku hiljaa. Näin siis käy, että nuorten aikuisten kuvauskaaoksessa kiinnyn keski-ikäisiin naisiin, vaikka kieltämättä Wenlassa on virtaa ja Anskussa (Seunalan Annan inkarnaatiossa) biisisanoittajana ajatussähköä.

Nykyään tytöt ovat erilaisia kuin ennen. Kulkevat converseissa suoraan kohti. Eivät jää etäälle kaihoamaan vaan menevät ihan iholle.

Nykytosi Wenla Männistöstä välittyy, ja sen kulttuuri- ja yhteiskuntanäkemys on menoon ja melskeeseen kätketty, ei päälle liimattu. Nuorille ei ole tarjota mitään pysyvää tai tasapainoista, eikä sitä juuri kaivatakaan. Kaikki mahdollisuudet ovat olemassa: rajaton media- ja www-maailma, erityisopetus, yhteiskuntatakuu ja muuta. Mutta vasta kun yksilö haluaa jotain ja motivoituu panostamaan, tapahtuu muutos ja sitoutuminen.

Uskon, että Wenla Männistö jakaa lukijoita, osa innostuu (Kirjakko tykkäsi, Krista myös), osa väsyy. Minä matkan varrella herpaannun, vaikka ihastelen Katajavuoren kerrontairrottelua ja klassikon naisvaltaista tuuletusta.

Kirjaostoksilla-haasteen kaikki postaukset on luettavissa Oksan hyllyltä -blogissa 1.10.2014.

lukuhaasteKansainvälisenä lukutaitopäivänä 8.9. käynnistyi #Lukuhaste. Kotimaiset kirjabloggajat ovat mukana Suomen pakolaisavun lukutaitokampanjassa. Siinä yhtenä tarkoituksena on syskuun ajan levittää kuvia luetusta ja lukijoista: lukeminen on tavallista ja tavoiteltavaa. Syyskuu päättyy, mutta lukuhaastetta on koko elämä.

3 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Avainsanat:

28 syyskuun, 2014 · 8:44 am

Värittömällä vaelluksella

Tsukuru Tazaki on 36-vuotias asemarakennussuunnittelija Haruki Murakamin romaanissa Värittömän miehen vaellusvuodet (suom. Raisa Porrasmaa, Tammi 2014). Päähenkilön elämän käännekohta ja painolasti on kaksikymppisenä koettu yhtäkkinen hylkäyskokemus: neljä ystävää lopettaa selittelemättä kiinteän suhteen. Vähän myöhemmin yksi uusi ystävyys katkeaa odottamatta. Romaani on katsaus siihen, miten menneet pettymykset muovaavat persoonaa ja miten sellaisesta voi selvitä, jos voi selvitä.

Teksti on valtaosin pintakuivaa havaintoproosaa. Siinä on tietynlaista etäisyyttä, joten tyyli on linjassa päähenkilön tunnetilaan. Mies selviää päivästä toiseen pintapuolisella järkkymättömyydellä, hän on järkkynyt sinnittelijä. Lukiessani heilun: minua koskettaa päähenkilön haavoittuneisuus mutta närkästyn tekstin paikoittaisesta kömpelyydestä ja hiomattomasta toistosta. Henkilökuvaus on ulkokohtaista, enkä saa otetta nuoruuden syvään ystävyysviisikkokokemukseen. Rakkaudesta kirjoihin valittelee kirjailijan toistavan vanhoja aineksia, ja sama vaivaa minun mieltäni. Minusta romaanin tunnelma on aika kohmettunut (vaikkakin se sopii teemaan); myös Sinisen linnan kirjasto jää kaipailemaan tunnelmakipinää. Kumpikin bloggaaja pitää uutuudesta, ja kyllä minäkin löydän siitä kiinnostavia puolia. Murakami

Hurahdin 1Q84-romaanin merkillisyyksiin, kun taas Kafka rannalla keikkui yliannostuksen rajalla. Nyt Murakami on realistisempi kuin aikoihin, silti kerronta lipsahtaa tasaisesti pois tosiolevaisesta. Unet ovat merkityksellisiä, ja ne paljastavat valveilla peiteltyjä puolia. Mukana on pääaiheesta poikkeavia juttujuonteita. Viehätyn kummallisuuksista, ja vaikka niissä on tuotemerkkityyppinen Murakami-leima, ne avartavat.

Murakami ja musiikki -yhteys on jälleen merkittävä. Tällä kertaa surumielinen painomusiikki soi kerrotun taustalla ja komppaa tarinatunnelmaa. Lisztin Vaellusvuodet mainitaan moneen otteeseen: sävellyssarja sitoo päähenkilöä muistoihin, se on hänelle lisäksi ajaton tunnevirta.

Le mal du pays. Tuo hiljainen, melankolinen kappale piirsi hänen mielessään potemalle muodottomalle surulle vähän kerrassaan ääriviivat. Kuin ilmassa piileskelevä läpinäkyvä olento, jonka olemus nousee hiljaa kokonaisuudessaan näkyviin sen pinnalle takertuvien lukemattomien, hienojen siitepölyhiukkasten avulla.

Tapahtumaloikkaus Helsinkiin ja Hämeenlinnaan on tietysti hupaisa, mutta mietin, olisiko reissu suomalaislukijasta yhtä kiinnostava, jos kohteina olisivat jotkut muut pienet eurooppalaiskaupungit, vaikka Vilna ja Kaunas. Huvittaa sekin, että päähenkilöä rasittavat metaforisesti elämästä laukovat (iloiset !) suomalaiset, mutta matkan jälkeen myös päähenkilö heittäytyy metaforiseksi ja on aiempaa valmiimpi kohtaamaan itsensä ja muut.

Saatan olla tyhjä ihminen vailla sisältöä, Tsukuru ajatteli. Mutta koska sisältö puuttui, niin oli myös niitä, jotka sentään löysivät sijan sisältäni, vaikkakin vain väliaikaisesti. Kuin yöaikaan liikkuvat yksinäiset linnut, jotka etsivät päivän ajaksi turvallisen lepopaikan jonkin autiotalon katon alta. Linnut varmaankin pitivät hämärästä, hiljaisesta ja tyhjästä tilasta. Siinä tapauksessa Tsukurun tulisi ehkä pikemminkin iloita omasta tyhjyydestään.

Vaelsin värittömän miehen epätasaisessa matkassa. Romaani tihentyy loppua kohti, sillä valjut kulkijat, joita päähenkilö edustaa, saavat arvon, tylsyys oikeutuksen ja tavallisenoloiset hyväksynnän. Minä pidän siitä, miten hylkäyssyiden etsintä tuo juonenkulun tarvitseman jännitteen, irreaalin pilkahdukset virkistävät, ja ymmärrän päähenkilön kehityskulun. Värittömän miehen vaellusvuodet pistää ajattelemaan identiteetin kehittymistä ja sitä, miten moni meistä hellii vinoon mennyttä kuvaa itsestään ja näkee itsensä toisin, yksiulotteisemmin tai kapeammin kuin muut. Romaanissa on ymmärrystä elämänkulun sattumille ja anteeksiannolle. Siinä on myös toivoa, rakkaudenkin mahdollisuus – saa sitten vastakaikua tai ei.

– –
Sain kirjan kustantajalta.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Avainsanat:

28 syyskuun, 2014 · 8:42 am

Puutarhaan päätyminen

Syvä vesi kuin hevosen silmä. Voisi luulla, että se on runoa. Ei, se on Marika Mäkelän taulu noin kolmenkymmenen vuoden takaa. Ihastelen: Mäkelän monilla tauluilla on nimi, joka muuttaa tai laventaa teoksen tulkintaa. Taulut ovat abstrakteja, niissä on kerroksellisuutta, visuaalista lyriikkaa. Sara Hildenin taidemuseossa on paraikaa Mäkelän retrospektiivi, jossa näkee taiteilijan tyylin ja tekotapojen vaihtelun 1970-luvun lopusta tähän vuoteen.

Tulin näyttelyyn töistä, velvollisuuksista ja autoajelusta väsähtäneenä ja lähdin sieltä voima-annoksen saaneena. Mäkelän töissä ei hyssytellä, ei olla vaatimattomia, eikä kaihdeta blingblingiä. Teoksissa on paksuja maaliklönttejä, väripintoja, symboleita, koristeita, ulokkeita, puupohjia, uurteita, kimalletta ja kultaa. Vaihtelevuus ja muutos ovat kiinnostavasti esillä.

Alkutuotantoa hallitsevat suuret pinnat, tummat värit, paksut ja leveät maalikerrokset, mutta siivilöityy niissäkin valo ja kimmeltää lehtikulta. Hyvä esimerkki tästä on iso maalaus Tummaa valoa (1984). Sitten töihin alkaa ilmestyä hahmontapaisia muotoja. Kobolttia ja vedenvihreää leiskuva Suuret tunteet, hyvät aikeet (1990) sisältää aiempaa kirkkaampaa ja suoraviivaisempaa ilmaisua.1990-luvun töihin leimahtaa valo, lyöntimetalli ja afrikkalaisäitihahmo. Äiti ja lapsi keltaisessa tilassa (1995) loimuaa lämpöä. Myöhemmin maalauksiin ilmestyy eskimomytologian henkiä ja aasialaistyylistä siroutta, värit heleytyvät, yltiöpäinen sivellinjälki vaihtuu tarkkapiirteisiin kuvioihin ja pohjamateriaaliksi valikoituu puu, jonka työstö ja kaiverrukset tuovat maalauksiin tekstuuria.

Onnen vartija -taulupari (2012) kiehtoo: toinen on oranssi energiapommi ja toinen mustapohjainen toisinto. Kummassakin on kiemuraista, pikkutarkkaa kuviointia kimalletehostein, puupohjalle maalattuina. Niissä on siten kaikkea elämään kuuluvaa: raskautta, tummuutta, valoa, keveyttä ja kaunista turhuutta.

Teokset Idän kukkia, Kolme kertaa lämmin ja Tiibettiläinen morsiussatula nimettiin Carnegie Art Awart 2014 -ehdokkaiksi. Niissä on hallittuja muotoja vaan ei hillittyjä, silti harmonisia. Raskaalle puulle maalatut ja työstetyt kuvat hämäävät, sillä niiden pinta on keveä, ihan kuin kimallustehosteet irrottaisivat ne todellisuudesta, ja silti ne kiinnittyvät vankan ja vanhan luonnonmateriaalin päälle, voivat ottaa talteen alla kuultavia puusyitä, vuosirengasjälkiä. Nämä työt olkoon esimerkki siitä, miten taideteos pitää omin silmin nähdä, sillä valokuva ei pysty toistamaan pintojen, värien, säihkeen ja mittasuhteiden vaikutelmaa siten kuin silmäpari, joka voi tutkia taulua muutaman sentin, askeleen tai vastapäisen seinän etäisyydeltä.

Idän kukkia, Kolme kertaa lämmin ja Tiibettiläinen morsiussatula korttipienennöksenä museon pihapiirissä.

Idän kukkia, Kolme kertaa lämmin ja Tiibettiläinen morsiussatula korttipienennöksenä museon pihapiirissä.

Uusimmissa töissä on puutarha- ja arkeologialöytöviittauksia. Veistosmaalaussarja Istutuksia karkottaa tosikkomaisuutta. Hupaisia ovat fiinejä hattuja muistuttavat möykyt, joissa on pyöreitä muotoja ja hempeitä värejä, lisäksi niiden tehosteena on paljettikirjailutyyppisiä koristeläikkiä. Puiset teokset ovat kovasta materiaalista huolimatta pehmeitä ja leikitteleviä.

Näyttelytekstin perusteella retrospektiivin kokoaminen innosti taitelijaa uusiin töihin, versoavaan ideakasvustoon, Salaiseen puutarhaan. Se koituu katsojan iloksi, sillä teosten rentous virkistää. Käykääpä Tampereella, näette komean ilmaisukaaren.

7 kommenttia

Kategoria(t): Taide

Avainsanat:

25 syyskuun, 2014 · 8:58 am

Tukholmassa taas rikostellaan

Jens Lapiduksen uutuudessa Vip-huone (suom. Jaana Nikula, Like 2014) setvitään katoamistapausta, ja se pöyhii pintaan monenmoista murheellista rikosta. Stockholm noir -sarja on taakse jäänyttä, tässä kirjassa uusi, eriparinen kaksikko aloittaa yhteistyön.

Tarina käynnistyy tahmeasti. Ensimmäiset 80 sivua voisi editoida kymmeneksi, sillä näennäisen irrallisia tapahtumia ja henkilöitä tiputellaan ruuhkaksi asti. Juoni ja käsittelytapa kehittyvät loppua kohti: lankoja solmitaan ja moraalisia kysymyksiä nostatetaan perustellusti. Joitain huolimattomuuksia tekstissä on, muutama tarjottimelle tyrkätty juonijuttu ja turhia yhteensattumia. Kerrontapolveilu takautumiin onnistuu hyvin.

Annan paljon anteeksi dekkarille, joka paranee edetessään, joten Vip-huone on lopulta viihdyttävä jännäri. Täytyy myöntää, etten ole aiemmin Lapidusta lukenut (esikoisen alkuun väsyin ja keskeytin), joten vertailu muuhun tuotantoon jää sikseen.

Pidän ruotsalaistyylistä, jossa ei hääräillä juonityhjiössä vaan yhteiskuntakysymykset tihkuvat yksittäistapausten liitoksista. Vip-huoneessa on maahanmuuttaja-asiaa ja rikollisjengien toimintamekaniikkaa, välillä välähtää terveydenhuollon alennustila ja naisasia epätasa-arvovinkkelistä. Karkeasti osoitellaan kansalaisten jakautuminen: toiset paiskivat rahan himossa ympäripyöreitä päiviä, toiset keplottelevat vilunkihommissa, toiset työhaluiset eivät saa mahdollisuutta – arvostuksen puutetta on joka suunnassa. Kovimman käsittelyn saa arvomaailmaltaan kuvottavasti hapantunut finanssikerma. Eikä näemmä ilmesty ruotsalaisdekkaria ilman pedofiliaa.

VIP-huone

Emilie järjesteli paperinippua, joka oli hänen edessään pöydällä.
”Magnus toivoo että me kaksi hoidamme tämän jutun.”
”Sellaisen kuvan minäkin sain.”
”Mutta sinä raportoit ensin minulle ja sitten minä keskustelen toimenpiteistä Magnuksen kanssa.”
”Sellaista kuvaa minä en kyllä saanut.”

Hiukan epäuskottavasti nuori yritysjuristi Emilie Jansson ja serbitaustainen vankilakundi Teddy saatetaan yhteen, myös selvitettävä tapaus tuntuu kovin keksityltä menestyneen lakifirman caseksi. Ja pikkuisen kulunutta on, että inhokit alkavat lämmetä toisilleen. Emilie jää tässä aloitusosassa vielä kapoisen uraorientoituneeksi, mutta muutosvalmiuteen vihjaillaan. Teddyssä on karheutta mutta myös roimasti hyvää tyyppiä – kyllä häneen ihastuu tietyistä laskelmointipiirteistä huolimatta. Sydämestä satutettu komea korsto haluaa kunnon ihmiseksi, on oletettua välkympi, lueskelee vankilatuomionsa aikana tukuttain kirjoja, Sofi Oksasta myös.

Vip-huoneessa on katu-uskottavuuden nimissä joitain karkeita kohtia. Rikosteoille on muu kuin sekopäisyysselitys, paitsi tietysti pedofilialle, josta jää selvitettävää sarjan jatko-osiinkin. Opetusjuonnettakin löydän: mitään hyvää ei seuraa, jos ihmisiä nöyryytetään; fataaleja kaunoja ja pahaa jälkeä syntyy niin raharikkaitten kuin maahanmuuttajien kotien ja pihojen kätköissä.

– –
Sain kirjan kustantajalta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus

Avainsanat:

23 syyskuun, 2014 · 9:20 am

Bongaa bloggaajat: Kannelmäen kirjasto 30.9. klo 18

Kannelmäen kirjasto järjestää kirjablogiaiheisen Mitä tänään lukisin? -keskustelutunnin tiistaina 30.9. klo 18. Kulttuuri kukoistaa -bloggaaja Arja Korhonen ja minä kerromme harrastuksestamme. Julkaisemme tänään hieman esimakua tulevasta.

KIRJABLOGGAAMISESTA

Arja: Alun perin blogini piti kertoa elokuvista, teatterista ja mistä vain – kunnes tajusin realiteetit. Kirjat ovat minun juttuni. Blogista tuli lukemisen erottamaton lisäosa ja huonon muistin tuki. Ajatukset kirjasta säilyvät tallessa, ja olen aina pitänyt kirjoittamisesta.
Tuija: Minulle kirjabloggaaminen on elämänikäisen lukuharrastuksen lisämauste, väylä pohtia kirjakokemuksia. Joukossa on joskus juttuja taiteesta, draamasta ja musiikista. Jaan kirjavinkkejä ja saan niitä muilta, se on lisäbonus.
Arja: Aloin itse myös etsiä kirjasuosituksia blogeista, kun lehdissä kirja-arvosteluja on aika vähän. Bloggari ei korvaa ammattikriitikkoa, mutta jos lukee paljon, jostain on hyvä saada tietoa siitä, mitä kannattaisi lukea.

MITEN KIRJOITAMME?

Tuija: Blogeja välillä parjataan juoniselosteista ja hehkutuksesta. Minusta blogeissa todella vaihtelevalla tavalla tartutaan luettuun, yleistää ei voi.
Arja: Se onkin blogien suola; jokainen pitää niitä omalla tavallaan. Lukijana kannattaa etsiä blogeja, josta itse saa eniten, koska valinnanvaraa on. Minä pyrin kertomaan kirjan herättämistä ajatuksista, myönteisistä ja myös kielteisistä, liittyvätpä ne kirjan sisältöön, aiheeseen tai tekstin tasoon. Otsikoinnissa käytän kirjan nimeä, jotta postaus olisi helpompi löytää. Lisäksi käytän kirjan kansikuvaa. Tietysti pyrin lukemaan sellaisia kirjoja, joista luulen pitäväni. Siksi painotus on myönteiseen suuntaan.
Tuija: Pyrin perustelemaan innostukseni, ja perustelen myös, miksi jokin juttu lukemassani kirjassa ei nappaa. Juonesta kerron joskus jopa vähemmän kuin kirjan mainostekstit. Otsikoin ja rakentelen postaukseni vapaasti, minulle ei ole niissä tiettyä sapluunaa. Luetun tunnelma vaikuttaa omaan kirjoittamiseen. Sen mukaan otan myös itse kirjakuvat – kuvaaminen on minulle lisäpiriste.
Arja: Tunnelma on tärkeä – joku kirja vie mukanaan ja joku ei. Nimenomaan siitä pyrin sanomaan jotain. En anna kirjoille tähtiä enkä tee rankkausta, sillä hyvin erityylisiä kirjoja on minusta mahdoton verrata. Mo Yang vastaan Arne Nevanlinna? Antti Heikkinen vastaan Paul Auster?

LUKEMISESTA

Arja: Luen kaunokirjallisuutta, muistelmia ja tietokirjoja. Romaanissa monikerroksinen tarina, joka jättää lukijalle mielikuvituksen varaa, on parasta. Suomalaisista uutuuksista ilahdun erityisesti. Meillä on hienoja kotimaisia kirjailijoita, mistä olen todella iloinen.
Tuija: Minä luen eniten kaunokirjallisuutta ja etenkin proosaa. Tarinat ja ihmiskohtalot vetävät puoleensa. Odotan hyvältä proosalta kerronnalla ja henkilökuvauksella säväyttämistä. Jokusen runo- ja tietokirjan luen vuosittain. Postailen myös selkokirjoista.

KULUVAN VUODEN KIRJASUOSIKEISTA

Tuija: Olemme lukeneet kuluneen vuoden aikana aika paljon samoja kirjoja. Ainakin Donna Tarttin Tiklistä innostuimme molemmat. Siinä sekoitetaan häpeilemättä ja viihdyttävästi eri lajityyppejä.
Arja: Tikli ja Donna Tartt ovat huippuja! Niitä, joihin voi uppoutua kuin lapsena Anna-kirjoja ja Viisikoita lukiessa.

Tuija: Kate Atkinsonin Elämä elämältä teki myös suuren vaikutuksen. Mahdollisten maailmojen luominen antoi ajateltavaa. Kirjan teema ja rakenne yllätti, siksi ilahdutti.
Arja: Pidän näistä vähän kokeilevista kirjoista: ei niitä aina jaksaisi lukea, mutta välillä. Kotimaisista esimerkiksi Minna Lindgrenin Sivistyksen käsikirja oli sellainen aikanaan. Hän on muuten kirjoittanut mainiot Ehtoolehto-kirjat. Tuo vanhuusteema taitaa nyt olla aika tapetilla?
Tuija: Tänä vuonna on ilmestynyt hienoja esikoisromaaneita. Vaikea on valita yhtä suosikkia, joten latelen neljä, joissa kaikissa on persoonallista ja taitavaa kerrontaa ja kiinnostava rakenne: Neljäntienristeys, Kultarinta, Kissani Jugoslavia ja Elävän näköiset.
Arja: Anni Kytömäen Kultarinta on minulle ollut vuoden paras kotimainen. Se sai minut katsomaan luontoa uudella tavalla. Jos Tuntematon herätti sodanvastaisuuden, Kultarinta näyttää, miksi luonto on suomalaisille tärkeä. Enkä minä edes pidä luontokuvauksista!

SYKSYN ODOTETUT

Arja: Syksyltä odotan Antti Heikkisen Juice Leskisen muistelmia. Asko Sahlbergilta, Tuomas Vimmalta ja Antti Tuurilta on syksyllä tulossa kirjat, jotka luen varmasti. Ja Per Pettersonilta! Anna-Leena Härkösen, Olli Jalosen ja Leena Lehtolaisen uusimmat olemme jo kummatkin lukeneet. Ja monta muuta on kirjastojonossa. Kiitos Helmetin, uutuudet saa nopeasti lukuun, kun varaa ajoissa.
Tuija: Kirjaston varaussysteemi on tosiaan loistava! Best seller -hylly on sekin kovassa kulutuksessa. Syksyn kirjoista odotan Haruki Murakamin ja Sirpa Kähkösen uutuuksia. Murakamissa minua viehättää arvaamaton reaalifantasia. Värittömän miehen vaellusvuodet sijoittuu osin Suomeen ja se on ensimmäinen suoraan japanista käännetty Murakami, se lisää mielenkiintoa. Kähkösen Kuopio-sarja on komeaa kotimaista historiaproosaa, jossa yhden perheen kautta katsotaan itsenäisyyden ensimmäisten vuosikymmenten elämää läheltä ja koskettavasti. Graniittimies vie rajan taa, eli aika käsittelemätön kaunokirjallisuusaihe Neuvostoliittoon loikanneiden kohtaloista kiinnostaa minua kovasti. Ja onhan muitakin odotuksia syksylle, varmasti joitain odottamattomia kirjoja!
Arja: Historia on alkanut kiinnostaa iän myötä yhä enemmän, ja jopa sotakirjat. Äskettäin luin Antero Raevuoren kirjan Helsingin pommituksista.
Tuija: Kyllä, historia kiinnostaa, ja kiinnostaa myös oleva ja tuleva ja… Lukeminen ja bloggaaminen vie mahdollisiin ja mahdottomiin maailmoihin.

Tule kuulemaan lisää Kantsun kirjaston kulmahuoneeseen ensi tiistaina!unnamed
Kirjabloggaajia pääsee tapaamaan myös Helsingin kirjamessuilla Boknäsin osastolla, jonka sohvalla päivystää messupäivinä aina joku noin paristasadasta kotimaisesta kirjabloggaajasta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Lukupäiväkirja, Sekalaista

Avainsanat: ,

21 syyskuun, 2014 · 10:49 am

Alkaako kohta vai onko jo meneillään?

Lopun alkua, loppuja ja alkuja sekä jatkuvuutta katsotaan monella tavalla Sari Pullisen esikoisromaanissa Kohta kaikki alkaa (Gummerus 2014). Siinä keski-ikäinen Kirsi on tasapainottomassa taitetilanteessa suhteen kariuduttua. Eipä se ole mitenkään tavatonta, ei kirjallisuudessakaan. Pullinen yllättää ja kiskoo kuluneesta aiheesta irti omanlaisia riekaleita.

Tavallisesti pidän epäilyttävänä, kun proosakerrontaa luonnehditaan runolliseksi. Pullisen teoksessa on sellaisia piirteitä: kertojan hukassa huhuileva mieli tuottaa tarttumapinnasta irtoavaa kuvakieltä. Koska teksti maadutetaan tasaisin välein ymmärrettäviin ja arkisiin havaintoihin, tyyli ei lyö yli vaan selittää kertojan persoonaa. Kun sekava ja väsynyt kertoja saa vähitellen otteen elämästään, se heijastuu kerronnasta. Jonkin verran työlästyn rakkaussuruissa piehtarointiin ja jonkin verran olen aistivinani yliyrittämistä, mutta kieli on pääosin varmaa, aatelmien kytkökset ja yhdistelyt tarkoitusta avartavia.

Ehkä en enää lähdekään tästä minnekään. Vaikka yrittäisin kävellä pois entisestä, en onnistu. Kaikki mitä on ollut ja minkä yritän jättää taakseni, seuraa minua. Se kiertää edelleni, ja aina jossakin kohtaa se pysäyttää minut ja nauraa päin naamaa.

Tässä romaanissa ei naureta, mutta muuten sitaatti kuvastaa hyvin tarinan rakennetta. Kertoja palaa ajatuksissaan entisen eri kerroksiin: lapsuusmuistoihin, vanhempiin, salasuhteeseen, ensimmäiseen poikaystävään, avioliittoon, lapsettomuuteen, eroon ja muuttoihin. Kerrontahetket sisältävät muistoja mieleen juolahtavassa järjestyksessä. Pidän siitä, kiinnostun seuraamaan johtolankoja menneeseen ja arvailemaan tulevaa.

Rinnassani on tyhjä kohta. Jokaisella hengenvedolla tunnen sen terävät reunat.
Kyllä minä tiedän, mitä se on. Se on surua. Sitä ei oteta rakkaudessa huomioon. Ei, koska sen ajatellaan olevan päätepiste. Eikä kukaan halua ajatella loppua silloin, kun kaikki on riemullisesti vasta alussa, avautuu loputtomasti joka suuntaan, täynnä mahdollisuuksia, ihania huomisia.

Kirsi hellii viisi vuotta unelmia ihanista huomisista Juhanin, ukkomiehen, kanssa, mutta huonosti käy. Kirsi kriisiytyy ja matkaa keräämään palasia toiseen kaupunkiin, hotelliin, jolla on yllättävä kytkös Kirsin perheeseen. Tätä kasvun paikka -reissua sivuaa hänen vanhempiensa pitkän liiton kultahääpäivän läheneminen ja sattumaosuminen yhden idyllitalon lyhyehkön avioliiton päätökseen.Kohta kaikki alkaa

Pääteema on kysymys rakkauden ja rehellisyyden yhteen sovittamisesta. Pitääkö rakkaudessa olla rehellinen? Voiko antaa tunteen viedä, vaikka tietää muiden haavoittuvan? Voiko tyytyä vähempään hehkuun, jotta muut eivät vaurioidu? En paljasta, millaisia vastauksia romaani antaa. Pullisen käsittelytavassa miellyttää se, ettei kerronta sitten lopulta kuitenkaan tukehdu kertojan kireään umpioon, vaan aihetta ja teemaa käsitellään eri sukupolvien ja erilaisten pariskuntien kautta.
_ _
Sain kirjan kustantajalta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus

Avainsanat:

18 syyskuun, 2014 · 8:17 am

Puiden kansa ja kansalainen

Kirja poikii, sen todistaa Ritva Kovalaisen ja Sanni Sepon kirja suomalaisesta puumytologiasta, Puden kansa (1997, neljäs uudistettu painos 2014, Hiilinielu tuotanto & Miellotar). Se on kääntynyt jo saksaksi ja englanniksi, ja kuvista on kiertänyt näyttelyitä, se on synnyttänyt uusia projekteja, valokuvateoksia ja lyhytelokuvan. Suomi-palkinnon teos sai 1997. Puiden kansa -kotisivuilla on lisätietoa ja materiaaleja eri hankkeista.

Teos on kaunis tieto-, taide-, juhla- ja lahjakirja. Tekijät ovat sekä kuvanneet itse että käyttäneet vanhoja valokuvia. Kirjan taitto on ilmava, ja kuvien suhde tekstiin on harkitun tehokas. Kuvat toimivat sellaisenaan, mutta ne myös täydentävät tai tähdentävät tekstiä. Erilaiset fontit ja tekstin vaihteleva asettelu sivupinnoille korostavat sisältöä ja lisäävät visuaalista viehätystä.

Kirjassa yhdistetään folkloristisia tietoja, kansanrunoutta ja kertomuksia eri ajoilta ja kulttuureista, ja mukana on jokunen kaunokirjallisuussitaattinkin. Runsas kansatieteellinen materiaali havainnollistaa ihmisen yhteyttä metsäluontoon. Tekijät ovat poimineet lähdemateriaaleista ydinkohtia, niillä herätellään suomalaisten metsäjuurien merkityksellisyyteen. Lähestymistavassa on tiettyä menneen idealisointi ja romantisointia. Se ei ole haitaksi, vaan pikemmin vakuuttaa, että tekijät ovat paneutuneet ja hullaantuneet.

Vaikka nykyihminen luulee vieraantuneensa luonnosta, tiivis kontakti on yhä olemassa. Paikannimet muistuttavat metsäkytkennöistä, ja vielä on alueita ja puita, jotka ovat linkkinä meinneiden polvien luontouskoon, vielä on tarinoita metsänpeitosta ja tantereilla kasvavista merkkipuista. Myytit meiltä ja vähän muualtakin elävät, uusiintuvat. Tätä perinnettä Puiden kansa kunniakkaasti välittää.Puiden kansa

Huomaan aiheen tuntuvan kovin henkilökohtaiselta. Kaikkein vapaimmin hengitän metsässä, vanhojen ja vahvojen runkojen välissä, sammaleen tuoksussa. Olen itse puu. Isäni, metsämies, valitsi minulle nimen Tuija, joka tarkoittaa elämänpuuta, ikivihantaa havupuuta, sitkeää ja kestävää. Minua on ikäni ihastuttanut tuijan vertauskuvallinen haaroittuvuus: se symboloi elämän jatkumista ja on yksi yleisimmistä hautausmaapuista. Ja vaikka tuija on puiden mamu, on se hyvin kotoutunut Suomeen. Meneekö selittelyni metsään? Puisevuutta vältellen päätän tähän: Puiden kansa vie jännittävälle mutta luotettavasti saatetulle metsäretkelle menneeseen, ja tulevaisuutta se turvaa välittämällä metsäluonnon suojeluasiaa.

Kohtalomme riippuu siitä, miten hyvin huolehdimme puista, metsistä, niiden elintilasta. Voimme ajatella vanhoja uhripuita tämän tiedon symbolina. Eikä puiden tehtävä yhteyden ylläpitäjänä ole sekään kadonnut. Puut ja metsät – etenkin vanhat – ovat elävä muistutus syvästä ajasta, menneestä ja tulevasta.

– –
Sain kirjan sen tekijöiltä, kiitos.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Tietokirja

Avainsanat: , ,

17 syyskuun, 2014 · 8:20 am

Valkean kuulaan maku

Sitä lukee hyviä, erinomaisia, yhdentekeviä ja epätasaisia kirjoja. Sitten joukossa on omalaatuisia teoksia, joista ei aluksi tiedä, pitääkö niistä vai ei. Erikoisen häkellyksen valtaan minut saattaa Peter Sandströmin romaani Valkea kuulas (Transparente blanche, suom. Outi Menna, Schildts & Söderströms).

Omenahan maistuu monelta, ainakin kirpeältä, happamalta, joku lajike makealtakin. Valkean kuulaan ensi haukkaus pirskahtelee, sitten happamuus vaihtelee ja kirpeys voimistuu, mutta makea se ei ole. Vaan jälkimaku: olen tyytyväinen, että pureskelin teoksen loppuun asti, se paranee kaiken aikaa, makuelämys täyteläistyy.

Kuitenkin olin siinä elämänvaiheessa, jolloin tulin äidin luokse auttamaan häntä autohommissa ja kaikessa muussa, onnistunut tukahduttamaan muistot Teresestä ja kaikista niistä Tereseistä, jotka olivat tulleet hänen jälkeensä. Olisin ehkä voinut antaa koko asian olla, ellei äiti olisi ruvennut puhumaan rakkaudesta. Ja mitä muuta rakkaus oli kuin sana, tai mielikuva, tai laulu tai runo tai itkukohtaus bussissa, sateisena päivänä salaisen lemmenhetken jälkeen matkalla lähiöstä takaisin keskustaan.

Minäkertoja on viisikymppinen mies, joka viettää kesäpäiviä lapsuudenkodissaan 85-vuotiaan äitinsä seurana; tarkoitus on saattaa äiti luonnonparantamaan joku tuntematon. Se on juoni. Tarina sen sijaan kätkee apean miehen koko elämänkaaren. Sen oleellisia osia ovat isän elämä hevosentappajana ja isän varhainen kuolema, äitisuhde, ensirakkaus sekä oma perhe. Keskiössä on kertojan tunneumpio, tai voihan sen teemaksi tirvaista: rakkaus.Valkea kuulas

Rakenne on rasittava ja hieno. Kertoja sahaa pysähtyneen nykyisyyden ja menneen eri kerroksissa, lisäksi hän poikkeaa päätelmissään, kuvitelmissaan ja tarkoissa huomioissaan. Hän on kertojana kätkijä, epäsuora ja säännöstelevästi paljastava, en voi täysin luottaa häneen. Hänessä on paljon tympeää, eikä häntä jaksa aina ymmärtää, mutta käsitän, luulen käsittäväni. Esimerkiksi kiukuttaa, miten hän todistelee, kuinka hänen 17-vuotias poikansa ei enää tarvitse häntä. Eikä vaimoa mainita, puhutaan vain ladatusti Rahastonhoitajasta. Selittelyllä tai väistelyllä hän karkottaa painavia asioita ja omantunnonkolkutusta – ja minä olin astua kertojan ärsytysansaan. Pintatason laahustava laimeus ja vetämättömyys sisältävät muuta kuin luulin. Ja mainitsenpa vielä yhden romaanin pistoista, muutamat oudonriipivät eläinkohtalot.

Vallitseva tunnelma on melankolinen. Totisen taivalluksen joukossa on vinksahtavaan huumoriin kääntyviä kohtia, kuten heitot kertojan englanninkielisistä biisisanoituksista. Ja aina kun olen kyllästymässä tekstiin, luen kielellisesti upean kohdan, yllättäviä yhdistelmiä ja odottamattomia johtopäätöksiä, kauniita pysäytyksiä.

Selasin lehtiä. En muistanut lukemaani. Puoli tuntia kerrallaan. Minulla oli vielä tietokoneaikaa jäljellä. Elämä eteni puolen tunnin sykleissä. Puoli tuntia oli joskus enemmän kuin tarpeeksi. Kävelin runohyllylle silmäilemään kirjanselkämyksiä, hyllyssä oli kaksi minun kirjoittamaani kirjaa, vedin esiin toisen niistä. Se näytti avaamattomalta. Useimmat ihmiset elivät elämänsä ilman yhtäkään lukijaa, ajattelin.

Lumiomenalle romaani antaa sekä hengitysilmaa että tukehduttaa – häntäkin se hämmentää – ja minun laillani hän vaikuttuu romaanin kivuliaista ja kauniista kohdista. Valkea kuulas on tunteilematon kuvaus tunteista, muistoista, ajasta ja eletystä elämästä. Samalla se on perhe- ja ihmissuhderomaani, jonka lukija kokoaa vihjepalasista. Luin siis romaanin, joka yllätti ja tarjosi odottamatonta, komeaa, hermostuttavaa, julmaa ja lempeää.

Olen nyt eri ihminen. Olen silti sama kuin ennen.

8 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Avainsanat:

15 syyskuun, 2014 · 8:48 am

Maresi simpukkamusteen saarella

Maresi, kertojapäähenkilö, kirjoittaa tyttöjen ja naisten luostarisaaresta, jossa eletään määrittelemättömässä menneessä, tuntemattomassa maailmassa. Sellaisesta kertoo Maria Turtschaninoffin fantasiaromaani Maresi. Punaisen luostarin kronikoita (käsikirjoituksesta suomentanut Marja Kyrö, Tammi 2014).

Maresi Enrentytär on 13-vuotias opinhaluinen tyttö, joka ystävystyy pelokkaan Jain kanssa. Jain myötä saarta uhkaa vaara. Juoni on rakennettu siten, että tapahtumissa on liikettä ja draamaa. Samalla käsitellään kulttuuriin ja tyttöyteen liittyviä asioita.

Punaisen luostarin miljöö ja ideologia on loihdittu taitavasti. Saari on meren keskellä kelluva naistietouden keidas, jopa taikavoimainen. Se halutaan pitää koskemattomana ja on haavoittuva – kuten nuoret tytöt. Luostariyhteisö on myös utopiakuvaus, sillä kokemus- ja kirjatieto siirtyvät hyvässä hengessä vanhemmilta naisilta nuoremmille, saarella kunnioitetaan toisia ja kunkin taipumuksia, siellä ollaan omavaraisia ja tienataan tukuittain hopeaa luontoa säästävällä simpukoiden punaisen musteen keruulla.

Laura Lyytisen suunnittelema kansi kuvittaa osuvasti kirjan tunnelmaa ja hyödyntää sen keskesireksvisiittaa.

Laura Lyytisen suunnittelema kansi kuvittaa osuvasti kirjan tunnelmaa ja hyödyntää sen keskeisreksvisiittaa.

Saari on tasa-arvoinen naisyhteisö. Kiinnostavasti on romantiikka kirjasta vallan karsittu. Eikä saarella ole miehiä. Miehet näyttäytyvät lähinnä väkivaltaisena ulkopuolisena uhkana. Miesten hallitsemassa maailmassa etniset erot ja kunniakysymykset määrittävät ja rajoittavat elämää, etenkin tyttöjen ja naisten. Tätä osuutta ei voi allegoriseksi sanoa, niin ilmeinen se on monissa nykykulttuureissa.

Luostarihierarkiassa korkeimpana on Äiti, sitten on sisaria, noviiseja ja eri-ikäisiä piikanoviisityttöjä, jotka ovat tulleet oppia saamaan. Alueen rakennukset kuvaavat eri elämänalueita, niistä Maresia kiehtoo Aarrekammio, tila täynnä kirjoja, tietoa. Uskontomenojen kuvaus on antropologisen tarkkaa. Saarella palvotaan kolmikasvoista jumalatarta.

Kuunkarkelo vie meidät tervehtimään Alkuäitiä häneen omaan valtakuntaansa, missä hän& tapaa meidät kaikki kolmine kasvoineen, jotka ovat Neidon, Äidin ja Akan. Kuunkarkelolla kunnioitamme Alkuäitiä, pääsemme häntä liki ja tanssimme maailman hedelmällisyydelle sekä elämän ja kuoleman rikkumattomuudelle.

Punaisen luostarin kuvauksessa on paljon symboliikkaa. Seksuaalisuus kätkeytyy vertauskuviin, on upottavia onkaloita ja kiemurtelevia käärmeitä. Hmm, ja saaren tärkein rahalähde on simpukasta valutettava punainen muste…

Kulttisaarella ei olla elämää kieltäviä, sillä osa tytöstä valmistautuu maailmalliseen elämään arkitaitoineen. Maresi käy sielunkamppailun Akan, kuoleman, vetovoimaa vastaan. Hän janoaa tietoa ja joutuu tekemään vaikean ratkaisun: riittävätkö tietoon vain kirjat vai pitääkö avautua elämälle, pitääkö tieto jakaa oman alistetun kotiväen hyväksi?

Eniten mietin sanoja. Mitkä sanoista nostavat esiin oikeat kuvat vailla vääristelyä tai kaunistelua? Kuinka paljon sanat painavat? Teen parhaani kuvatakseni sitä, mikä kertomuksessa on tärkeää, ja jätän pois kaiken, mikä ei ole, mutta antakoon Jumalatar anteeksi, jollen kaikin paikoin onnistukaan tehtävässäni.

Maresi loksahtaa hyvin nuorten aikuisten kirjallisuuteen, pääkohderyhmä on nuoret tytöt. Alkuosa on värikkään fantasian kudontaa, mutta loppua kohti kudelma kaventuu, jokunen silmukka tippuu ja väri mustavalkoistuu. Lankalaatukin vaihtuu satumaisuudesta opettavaiseksi. Silti tarinan maailmaan sujahtaa myös tällainen vanha tyttö, joka ei ole edes fantasian suurkuluttaja, sillä Maria Turtschaninoffilla on taito tallentaa onnistuneesti mahdollisen maailman muinainen uskomusaika teinikertojan silmin.

– –

Sain kirjan bloggaajakaverilta, kiitos!

lukuhaasteKansainvälisenä lukutaitopäivänä 8.9. käynnistyi #Lukuhaste. Kotimaiset kirjabloggajat ovat mukana Suomen pakolaisavun lukutaitokampanjassa. Siinä yhtenä tarkoituksena on levittää kuvia luetusta ja lukijoista: lukeminen on tavallista ja tavoiteltavaa. Tule mukaan!

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Avainsanat:

14 syyskuun, 2014 · 10:27 am

Jännitys-Helsinki 1920-luvulla

Itsenäistymisen ja traumaattisen sisällissodan jäljiltä ilmapiiri ja kulttuuri olivat 1920-luvulla jännitteisiä. Uudenlaista kaupunki- ja seuraelämäilmapiiriä haettiin, kieltolaki poiki lieveilmiöitä, poltiiset asetelmat olivat sodan jäljiltä kärjistyneitä, herras- ja työväki kyräilivät, ruotsin- ja suomenkielisten välillä oli kulttuurihankausta sekä kaupunki- ja maaseututavat elivät kaukana toisistaan. Tästä taustasta ponnistavat Virpi Hämeen-Anttilan ja Nina Hurman uutuusdekkarit.

Virpi Hämeen-Anttila esikoisdekkari Yön sydän on jäätä (Otava 2014) on sijoitettu vuoteen 1921. Hämeen-Anttila kuljettaa lukijaa ydin-Helsingin kaasuvaloisilla kaduilla. Kirjailijan miljöötaustatyö on ollut ilmeisen tarkkaa. Myös sanasto ja tapakulttuurikuvaukset henkivät ajan patinaa. Vapautuvaa kaupunkikulttuuria värittävät muoti, jatsi ja elokuvat. Niistä luen mielikseni.

Romaanilla on todella hieno nimi, mutta en kunnolla löytänyt sen yhteyttä kerrottuun.

Romaanilla on todella hieno nimi, mutta en kunnolla löytänyt sen yhteyttä kerrottuun.

 

Murha ja toinenkin tapahtuu, on salaliiton tapaista, mahdollisia vakoiluvehkeilyjäkin. Hitailla kierroksilla rikostapahtumia selvitellään, ja vaikka ajan tutkintatavat kerrotaan tarkasti, itse poliisitoiminta jää puuhasteluksi. Päähuomio on sisäministeriön nuoressa virkamiehessä Karl Axel Björkissä, joka ajankulukseen auttelee poliisi- ja journalistikavereitaan Marttia ja Anttoa rikosselvitystöissä.

Martti uskoi, että jos saadaan vain järjestys ja ennen muuta laillisuus juurrutetuksi kansalaisten sydämeen sekasorron ja laittomuuden ajan jälkeen, palaisi myös kapinaa edeltänyt luottamus ja ihmisen arvoinen elämä. Lapsen uskoa, ajatteli Björk, ikävuosiltaan nuorempi, sielultaan vanha ja rispaantunut. Mutta parempi oli silti uskoa ihmissuvun perimmäiseen kunnollisuuteen kuin antaa vihan ja veren hurmion sokaista, tai hellittää otteensa ja vaipua lamaannukseen epätoivon takia.

Ensimmäisessä Karl Axel Björk -romaanissa on vielä hakemisen makua. Kallen salaperäisyyttä raotetaan hieman paheita paljastaen. Moraalisessa tyypissä olisi ainesta naistenmieheksi, mutta vielä on jarru päällä. Persoonallisin piirre Kallessa on keikarimainen kauneudenjano ja tyyliseikkoihin takertuminen, on sitten kyse ulkonäöstä, pukeutumisesta tai sisustuksesta. Tällaiset estetiikkataipumukset yhdistettynä salapoliisiominaisuuksiin voisivat synnyttää jännittävän hahmon, vaikkei juoni niin säväyttäisikään. Ehkä seuraavasssa osassa sivistyspinta rakoilee eläväksi, kun ajankuva on jo tarkasti tallessa ja mahdollisuudet syventää henkilöitä vahvistuvat.

 

Nina Hurman toinen dekkari Hatuntekijän kuolema (Gummerus 2014) jatkaa Rougen ja Korpelan suhten virittelyä ja Kobra-ravintolaympäristön kuvausta, jatkoa siis viimevuotiseseen romaaniin Yönpunainen höyhden. Rougen ystävä Sirkka kuolee, vankilakundi Frisk vaanii tullitöihin siirtynyttä poliisimies-Korpelaa, Rouge-Saimia ja Saimin ravintoloitsijaveljeä Toivoa – eikä siinä vielä kaikki. Romaanissa viritellään hiljakseen kaikkiin henkilöihin lonkeroitaan ulottavia juoniulokkeita. Juoniviritykset kuroutuvat yhteen ymmärrettävästi, eivätkä yhteensattumat häiritse. Sekä poliittinen taustakireys vakoiluineen että henkilökohtaiset kosto- ja painetekijät ovat osallisina tapahtumiin. Isoa juopaa ei ole virkavallan ja pikkurikollisten välillä, ja muut sotketaan sattumuksiin.Hatuntekijän kuolema

Tapahtumatahti on hidasteleva, mutta Hurman jännärin ydin onkin tunnelman luonnissa. 20-lukulaisen Helsingin kesän hämärtyvät yöt, kapakoiden savuinen humu, puistonurmien kaste, merenrantojen yöutu ja kallioiden neulaset näkyvät ja tuntuvat. Ihmiset liikkuvat kaduilla varjoihin sulautuen, ja jokaista varjostaa joku joko konkreettisesti tai varjostajana on menneisyys tai pelko tulevasta. Tummanpuhuvan ilmapiirin Hurma luo taitavasti, siinä on kahmalokaupalla kohtalokkuutta. Myös sisarussuhde on poikkeuksellisen tiivisti viritetty. Ihmissuhteissa on pakahduttavia latauksia, joita pidätellään ja hetkittäin pursakutetaan valloilleen. Eroottistakin virettä herutellaan. Keskeishenkilöt ovat kiinnostavia, etenkin Korpela kunniallisen avioimiehen ruostuvassa haarniskassaan ja Saimi-Rouge aikakauden modernina, mondeenina kapakkaruusuna.

Uida pitkin kuunsiltaa, Rouge ajatteli ja keräsi vettä kämmeniinsä, antoi sen valua sormiensa välistä kuin rahakirstun aarteen. Hän lähti uimaan pitkin vedoin, sukelsi välillä ja ravisti päätä. Ajatuksia irtoili, painoja, koukkuja, kuorta, ja hän ui eteenpäin, keuhkot ja lihakset ja veri ja kaikki yhteistyössä. Hän kääntyi selälleen kellumaan, antoi polvien ja rintojen nousta veden pinnalle, korvien painua sen alle. Simpukat kohisivat. Mitkä kaikki olennot vaelsivat samassa meressä kuin hän, mitättömät ja kirkkaanväriset, kuinka monista keuhkoista se vesi oli puristanut viimeisen henkäyksen, kuinka monelta iholta valunut uudelleen mereen.

Hurma hurmaa etenkin kielellään. Dialogi ja tunnelmakuvaukset ovat luistavaa tekstiä, joka koristelee kerrottua synkänromanttisesti. Loppua kohti tämä tyylikeino välillä lipsuu patetian puolelle, mutta sallin sen. Näin syntyy nautittavaa menneen maailman rikosviihdettä nykykertojan keinoin. ”Noirina” kirjaa markkinoidaan – mikä ettei. Odotan sarjalle jatkoa.

2 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus

Avainsanat: ,

11 syyskuun, 2014 · 8:21 pm

Lukugurua tapaamassa: William G. Brozo

Amerikkalainen lukemisen ja kirjallisuuden tutkija William G. Brozo kävi 11.9. Lukukeskuksen, Tammen ja WSOY:n vieraana. Aamun Helsingin Sanomissa oli Brozosta myös laaja haastattelu.

Brozo on tehnyt työtä poikien lukutaidon puolesta. Lukutaito korreloi opintomenestyksen ja sosiaalisen hyvinvoinnin kanssa. Toisin sanoen hyvä lukutaito ehkäisee sosiaalisia ongelmia. Eikä erityishuomio poikiin tarkoita sitä, että tyttöjä syrjitään lukutaitoon innostamisessa, fokus on vain siinä, että poikien oppimistulokset ovat olleet viime aikojen tutkimuksissa huomattavasti huonompia kuin tyttöjen.

Brozo kertasi yksinkertaisia keinoja lukuherätykseen. Kynnyskysymyksenä on kiinnostavien kirjojen tarjoaminen. Oppilas voi koota ”mieltymyskassin” verkossa tai askarrellen: siinä on kuvia ja havaintoja häntä kiinnostavista asioista. Sen avulla voi hänen kanssaan etsiä intresseihin sopivaa luettavaa. Vain se voi sytyttää kipinän lukemiseen: vaikeustaso on sopiva, aihe kiinnostaa, siihen voi samaistua ja se herättää elämyksen. Opettajankin pitää osata yhdistää oppilaan ulkokoululliset intressit koulunkäyntiä hyödyttävään toimintaan.

Kirjavinkkaus tehoaa, kun se tehdään lyhyesti, innostavasti ja lukukoukkuja heittäen. Tietysti pitää olla aikaa lukea ja sopiva tila lukea. Amerikassa on kokeiltu poikien kirjaklubeja, joissa rohkaistaan lukemista vieroksuvia.  Lyhyet, jännittävät, humoristiset, arkkityyppihahmoiset ja miesnäkökulmaiset kirjat on todettu toimiviksi. Vanhemmat lukumiehet toimivat kerhoissa pojille positiivisina lukumalleina. Ylipäänsä nuori lukija tarvitsee vanhempien, koulun ja muun ympäristön tuen.

Porttiteoria (”Bridge”) lukijaksi on se, että nuorille tarjotaan harrastuksiin kytkeytyviä helppoja lukumateriaaleja nettisivuista ja biisisanoituksista sarjakuviin ja vetäviin nuorten aikuisten kirjoihin. Kullekin kykyjen ja kiinnostuksen kohteiden perusteella. Amerikassa käytetään yhtenä lukutäkynä tekstilajia ”Graphic Novels”, joka hyödyntää sarjakuvamaista kuvan ja sanan liittoon perustuvaa kerrontaa. Eikä kannata aliarvioida rapin voimaa: riimittäminen johdattelee kielestä nauttimiseen. Ja muilla musagenreillä voi irrotella samoin aina sen mukaan, minkä tyylin harrastajia oppijajoukossa on. Oleellista lukutaipaleelle tuuppaajalle on se, että hän osoittaa aloittelevalle lukijalle edistyksen ja kehittymisen paikat.

Brozon ajatuksissa on paljon tuttua. Eniten mietityttää se, miten erilaisille lukijoille löytyy kiinnostavaa luettavaa. Selkokirjat sopivat monille heikoille lukijoille, mutta selkokirjojen kustantajia on niukasti. Lisäksi tarvittaisiin eritasoista kirjallisuutta helpoista kaunokirjallisuus- ja asiateksteistä vaativan lukijan kirjoihin nuoria kiinnostavista aiheista. Osa innostuu kuvapainotteisista kirjoista, ja sähköiset lukumateriaalit ovat erityisen tarpeellisia. Konstien tulee olla monet, että nurjaksi kääntynyt asenne lukemiseen saadaan muutettua. Taas tarvitaan koko kylä kasvattamaan eli lukemisesta tulee näyttää mediaseksikäs, muodikas ja houkutteleva puoli. Brozo

Tilaisuuden päätteeksi Paula Noronen kertoi lukuharrastuksestaan ja kirjoittamisestaan. Ensimmäisiä merkittäviä lapsuuden lukukokemuksia hänellä oli Freud aloittelijoille, joten ei ihan helpoimmasta päästä Supermarsujen tekijä käynnistänyt harrastustaan.

Paula Noronen on kirjoittanut seitsemän Supermarsu-kirjaa, joista hän käy ahkerasti kertomassa alakouluissa. Hän on huomannut, että etenkin pojat innostuvat ideoimaan uusia aiheita, sankareita ja toimintatilanteita. Tytöiltä sen sijaan tulee tavallista fanipostia.

Noronen totesi, että fanifiktio voisi olla yksi lukuinnostusta herättävä keino. Lukemiseen liittyvä jakaminen on myös lisääntynyt lukupiirien ja sosiaalisen median myötä. Saman aiheen erilaiset mediatuotteet myös ruokkivat toisiaan, kuten elokuva ja kirja samasta aiheesta. Noronen pitää kirjastotyöntekijöiden taitoa vinkata sopivia kirjoja lapsille ja nuorille erityisen arvokkaana.

Ihmiset kaipaavat vahvoja tarinoita, mutta muoto voi olla mikä vain: ääni-, e- tai tavallinen kirja. Myös pelit hyödyntävät tarinallisuutta. Tarina elää, kun se tavoittaa siihen solahtavan lukijan ja kokijan.

lukuhaasteKansainvälisenä lukutaitopäivänä 8.9. käynnistyi #Lukuhaste. Kotimaiset kirjabloggajat ovat mukana Suomen pakolaisavun lukutaitokampanjassa. Siinä yhtenä tarkoituksena on levittää kuvia luetusta ja lukijoista: lukeminen on tavallista ja tavoiteltavaa. Tule mukaan!

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjailijatapaaminen

Avainsanat: ,