21 toukokuun, 2011 · 6:40 pm

Ehtikää Turkuun

Otto Mäkilän näyttely Turun taidemuseossa on avoinna vielä viikon. Kannattaa katsastaa outo näkijä. Kuvia katsastaessa herää iloa, surua, ahdistusta ja epämääräistä vapautusta. Omaehtoisuus, värien ja muotojen haku ja vapaa ajatus viehättävät. Syntyy oikein kunnioitus oman tien kulkijan visioille. Hieno matka!

Samalla reissulla kannattaa käydä Aboa vetus & novassa. Nova-osastolla on Ulla Jokisalon näyttely – omanlaisensa näkijä ja kokija hänkin. Neulojen pistot tuntuvat lähes iholla. Ainakin mielessä.

Kulttuurikaupunkivuoden kunniaksi avattu Logomo on lisäksi käynnin väärtti. Liisa Ihmemaassa -näyttely on todella monipuolinen valokuvakatselmus. Joukossa on jonninjoutavaa, mutta monia kiinnostavia valokuvateoksia on ihailtavana.

Lisäksi suosittelen lounaspaikaksi ravintolaa nimeltä Tintå. Jokivarren viehättävän paikan salaattipöytä on herkullinen!

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kulttuurimatkailu

1 toukokuun, 2011 · 11:20 am

Mikä kannattelee?

Tuntuu siltä, että yksikertaisin hyvinvoinnin pohja on edes yksi tasa-arvoinen ihmissuhde, jossa on läheisyyttä. Ilman sitä elämänkulku voi kääntyä vinoon, ilo kadota ja toimintatavat vääristyä. Miksi ihmeessä se taitaa kuitenkin olla elämän vaikeimpia asioita? Jos ihminen ei saa vastakaikua ja joutuu epäterveeseen riippuvuussuhteeseen, syntyy ihmissuhteisiin vinksahtanutta kilpailua, vallankäyttöä ja pahoinvointia.

”Piika”-leffa (La Nana, 2009) on aikamoinen pläjäys ihmisyydestä. Chileläinen väläys elämästä voisi tapahtua missä vain ja minkälaisessa ihmissuhdeasetelmassa vain. Yhden ihmisen paha olo voi heijastua kauas ympärilleen ja myrkyttää ilmapiirin. Elokuvan alkupuoli oli sellaista arjen kauhua ja jännittyneisyyttä, että olin varma, että päähenkilö lahtaa koko isäntäväen. Ilahduttavaa oli kuitenkin tarinan kuljetuksen eteneminen. Staattisen totisuuden voi rikkoa. Kanattaa uskoa vilpittömään välittämiseen, ja sellainen hetki koettiin tässäkin elokuvassa. Vaikka asiat eivät senkään jälkeen etene unelmanomaisesti, voi suunta kääntyä valoisaksi – tai ainakin valoisammaksi.

Leffa oli pieneleisyydessään ja totisuudessaan vangitseva. Vaikka tapahtumattomuus ja arjen kauheus oli hyydyttää, kuva veti vääjäämättömästi perässään. http://www.youtube.com/watch?v=RVCoY-p9xLc&NR=1

Jätä kommentti

Kategoria(t): Elokuvat

25 huhtikuun, 2011 · 8:52 am

Taivaan reunalla

Auf der anderen Seiten (2007) on oikein sopiva pääsiäiselokuva. Tarina etenee taitavasti ja ennakoimattomasti. Turkkilaistaustaisen germanistiprofesorin elämä kääntyy toiseksi, samoin hänen isänsä ja isän naistuttavuuden tyttären ja hänen ystävänsä ja tämän äidin ja… Ihmissuhteet kietoutuvat seitinomaisesti toisiinsa. Sattumat saattavat joskus elokuvissa ärsyttää, mutta parhaimmillaan sattumanvaraisuus ja toisiaan viistävät kohtaamiset vain korostavat tarinaa taidolla. Niinhän se on tässä tosielämässäkin, että asiat ja ihmiset usein kietoutuvat toisiinsa. Ja sitten asiat kääntyvät suuntaan, jota ei olisi arvannut.

Elokuvan henkilöt ovat kiinnostavia. Kenenkään pinnan alle ei tunkeuduta, jokainen jää jotenkin ulkokohtaiseksikin, mutta silti eläväksi. Jokainen on myös jollain tavalla epämiellyttävä; yksiulotteisuuden vaara katoaa ja useita sävyjä ja arvaamattomuutta syntyy. Jää elävä tunne inhimillisyydestä. Turkkilais-saksalainen lähestymistapa on tenhoavan arkinen ja rosoinen. Elokuva jäi elämään mieleeni. Tähän ei amerikkalainen pysty. Esittelypätkä antaa vain kalpean aavistuksen kokonaisuudesta ja tunnelmasta: http://www.youtube.com/watch?v=i8rhDyhIloM

Yritin kyllä päästä jenkkiläisen Black Swaninkin maailmaan. Piipittävä Portman parani loppua kohti, ja olihan moni asia psykologisesti perusteltu. Muutenkin tarinan ja kuvauksen kuljetus kehittyi elokuvan kuluessa. Mutta kuitenkin kokonaisuus jäi tyhjäksi poseeraamiseksi, ja elokuvan loputtua jäin murehtimaan, miksi kaikki tämä. Täydellisyyden tavoittelu ei ole ihmisten juttu, taivaan reunalle päästään epätäydellisinä.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Elokuvat

20 huhtikuun, 2011 · 10:33 am

Aito asia

Iltapäivä Toscanassa -elokuva kaivelee mieltäni. Joskus joku hyvältä tuntuva elokuva unohtuu samantien, huonot samoin. Tämä eläväkuva oli hämmentävä jä putkahtelee mieleeni päivien päästä.

Ystäväni luonnehti elokuvaa ahdistavaksi, psykoottiseksi ja tekotaiteelliseksi. Oli se varmasti sitäkin. Minua elokuvan alun pitkät otokset autolla ajosta keskittyen päähenkilöihin viehättivät, samoin monet heijastuskuvat, peilit ja lähikuvat. Ne korostivat teemaa ja tarinaa. Arvoituksellisuus leimasi kokonaisuutta. Tästä elokuvasta en osaa sanoa, oliko se hyvä vai huono; arvoituksellinen kyllä.

Keskiössä on aitous ja väärennökset. Mitä on aito taide? Millaisia ovat aidot tunteet, ihmiset ja ihmissuhteet?  Henkilökuvauskiemurat ovat elokuvassa sen sorttisia, että saan loppuikäni pähkäillä, tunsivatko päähenkilöt ennestään vai eivät. Lähtivätkö he vain väärentämään tunteita ja kuvitteellista 15 yhteistä vuotta? Tuliko kuvitus kuitenkin eletystä elämästä heijastuen kuvitelmaan, johon kumpikin henkilö heittäytyi? Onko yhtä vaikea kohdata toista ihmistä ”aidosti” tositilanteessa kuin kuvitellusti?

Aitous osoittautui näkökulmakysymykseksi. Väärennös on aito, kun sen hyväksyy sellaiseksi. Psykologiset itsehoitokirjatkin (muotisuuntaus taitaa olla kognitiivinen lähestymistapa) esittävät, että tunteiden aitouteen ei voi luottaa: yksilö väärentää omia tunteitaan, koska hän heijastaa niihin aikaisempia kokemuksiaan ja uskomuksiaan. Näillä mennään!

Jätä kommentti

Kategoria(t): Elokuvat

13 huhtikuun, 2011 · 11:56 am

Ajankuvaa viihdyttävästi

Ylen Teema-kanava on lähettänyt yli 140 osaa espanjalaista sarjaa Francon aika – näin sen koimme (Cuéntame cómo pasó). Itse aloitin seuraamisen jossakin osan 70 paikkeilla – ja jäin oitis koukkuun. Sarjassa seurataan Alcantaran perheen vaiheita 1960-luvulta 70-luvulle. Tällä hetkellä eletään vuotta 1975 ja odotellaan Francon kuolemaa.

Sarjassa seurataan yhden perheen eri-ikäisten jäsenten kautta yhteiskunnallista, poliittista ja kulttuurista tilannetta Espanjassa. Todella ällistyttävästi saadaan mukaan mahtumaan maalaismentalitentti yhdistettynä suurkaupungin yhden kaupunginosan elämänmenoon, naisen aseman muutokset, suhtautuminen vanhuksiin ja lapsiin, rakkaus, ystävyys, solidaarisuus, koulutus, journalismi, työnteko, yksityisyrittäjyys, uskonto ja eri poliittiset suuntaukset. Ainakin nämä. Ja kaikki sulautuu uskottavaan ja sujuvaan kuvakerrontaan, puhumattakaan onnistuneesta castingista sekä elämänkaltaisesti muuttuvista, kehittyvistä ja yllättävistä henkilöhahmoista.

Katsoin juuri jakson 143, jossa ETA:n terrorismitoiminnan nousua kuvataan siten, että iskujen merkitys näytetään läheisten kautta. Ristivalotus tuo asian tarkastelun moniulotteiseksi. Toisaalta sorron vastustaminen tuntuu oikeutetulta, mutta terrorismi ja terroriuhrien läheisten näkökulmasta asia näyttäytyy toiselta. Lisäksi tässä jaksossa kuvitetaan sitä, miten varomattomat puheet ja väärinymmärrykset synnyttävät huhuja, joiden perusteella voi tapahtua peruuttamattomia. Paranoidinen tilanne johtuu myös maan poliittisesta ilmapiiristä: Francon ajan yllä leijuu puristava paino. Pitää puhua toisin kuin ajatellaan. On koko ajan todellinen pelko,  että pieni virheliike voi johtaa vähintään pitkään vankilatuomioon. Sattumanvaraisuus ja suhteet määräävät elämänkulkua.

Sarjan ydintä on henkilökuvaus ja henkilögalleriaan kuuluvien yhteisöllisyys. Pitkän sarjan avulla saadaan myös luotua komeita elämänkaaria. Esimerkiksi on liikuttavaa seurata Carlosin kasvua lapsesta kohti teini-ikää, emootioiden ja maailmankuvien kehittymisen heiluntaa. Täytyy sanoa, että sarjan käsikirjoittajat ovat käsittämättömän taitavia. Lisäksi on hivelevään kuunnella espanjan kieltä. Minä, brittidraamojen suurkuluttaja, nautin! Viehättävää on sekin, että jaksot ovat eripituisia. Sarjaa ei kahlehdita ohjelma-aikataulukkoon, vaan jakso kestää sen, mitä teema ja aiheen käsittely kulloinkin vaatii, reilusta tunnista puoleentoista.

Soisin, että suomalainenkin tv-tuotanto tarttuisi vastaavanlaiseen haasteeseen. Tv-toiminnan kehittymistä 1960- ja 70-luvun taitteessa kuvanneessa Uutishuoneessa oli jotain Francon aikaa liippaavaa. Todellisiin tapahtumiin kytketään fiktiivisien henkilöiden elämänkulku, ja saadaan kummatkin kiinnostavaan valoon. Tällaista lisää! Viihde ja viihdyttävyys ei vähennä sitä, että sisältö voi puhutella ja koskettaa.

1 kommentti

Kategoria(t): Draama

Avainsanat: ,

6 huhtikuun, 2011 · 2:07 pm

Tyttöjä ja poikia

Olli Jalosen Poikakirjassa (2010) koulupoika 1960-luvulla lukee Pikkujättiläistä ja pelaa Fortunaa neljän siskon ja vanhempien perheessä. Tyttöjen maailma on pikkupojalle tavoittamaton: hihitystä, tappelua, poikajuttuja ja pikkusiskon vetäytymistä omaan maailmaan. Hienointa tässä romaanissa oli pojan kielen tavoittaminen. Toiseksi hienointa oli perhekuvaus: välillä suomalaisromaanin tarinataustana oli tavallinen perhe, jossa ei ollut alkoholi-, väkivalta- ja insestiongelmaa. Kiinnostavaa ja koskettavaa voi syntyä muistakin asetelmista kuin niistä. Vaikka leppoisista saunailloista tuttavaperheen kanssa tai tasapainoisen ja tasa-arvoisen tuntuisesta kotielämästä.

Väkivallan läsnäolo on kuitenkin vahvana sodanjälkeisen suomen poikakulttuurissa. Kiusaaminen ja tappelut ovat jokapäiväisiä. Räjäyttelyyn ja ammuksiin liittyvät jutut kiehtovat. Ääri-ilmiönä on sodan traumatisoima opettaja – todella latautunutta meininkiä. Mutta entä toisaalla, Intiassa 2000-luvulla?

Kishwar Desain Pimeyden lapset (2010) kertoo tytöstä, joka ainoana jää eloon 13-jäsenisen perheen surmasta ja joutuu verikekkereistä epäillyksi. Tämän vuosituhannen alun punjabilaiset ylläpitävät yhä systeemiä, jossa tytöillä ei ole mitään arvoa. Rikkaat pyörittävät salaisia aborttiklinikoita, jotta työt saadaan eliminoitua ennen aikojaan. Perheen patriarkat, matriarkat ja maksetut kätilöt ruukuttavat ja hautaavat vastasyntyneet tyhjät tyttäret pois silmistä. Vahingossa tai muuten henkiin jääneet poikiin nähden harvalukuiset tytöt (joillan alueilla 1000 poikaa kohti on rapiat 300 tyttöä)   tuntevat itsensä epätoivotuiksi – ja epätoivoiksiksi. Romaanin juttu etenee vähän tökerösti ja katkokävellen, mutta tämä tyttöjen arvottomuuden epäloogisuus jää kammottavasti kaivertamaan. Mitä ihme logiikkaa tähän voi sisältyä? Eihän niitä arvokkaita poikalapsia voi syntyä ellei ole tyttöjä, jotka ne synnyttävät?

Jätä kommentti

Kategoria(t): Sekalaista

Avainsanat: ,

4 huhtikuun, 2011 · 10:17 am

Kuosiin

Hän vei Jeanin ruokailuhuoneeseen. Pöydälle oli pinottu litteäksi viikattuja isoja kangaspaloja. Kankaita oli kymmenkunta, ja kun Marina alkoi availla ja ravistaa niitä auki yhden kerrallaan, ne olivat niin riehakkaan heleitä, että Jean ei voinut olla nauramatta: epäsäännöllisiä geometrisia kuvioita ja valtavan kokoisia kukkia, puhtaita ja eläviä värejä, unikonpunaista, grafiitinharmaata, sinapinkeltaista, taivaansinistä, koboltinsinistä, lehmuksenvihreää ja vuokonvalkoista jäykkää vahvaa puuvillaa, joka näytti siltä että siitä olisi voinut tehdä purjeet satulaivaan. ”Löysin Kareliasta Marimekon liikkeen”, Marina sanoi. (Anne Michaels, Routaholvi, suom. 2010.)

Kanadalasiromaanissa pilkottaa väriläikkä keskellä päähenkilön harmaata todellisuutta. Siihen asti on puoli romaania vellottu. Tämä teos hämmentää minua. Alkuunsa siinä oli kiehtovaa kohtalonomaisuutta ja mielettömiä mielikuvia. Mitä tapahtuu maisemalle, ihmisille, muistoille ja historialle, kun valtavia maa-alueita jää patoaltaiden alle? Veden alle jäävät talot, kukkulat, hautausmaat niin Kanadan suurimman kosken kuin Niilin suistossakin. Ihmisten pitää väistyä. Hurjinta on kuvaus siitä, miten Abu Simbel siirretään muutamia kymmeniä metrejä kivi kiveltä vedenpaisumuksen alta. Tämän ohella kuljetellaan kiemuraista ja vyöryttelevää rakkaussuhdetta. Sihen liittyy yhteenkuuluvaisuutta ja etäisyyttä, ympätään mukaan vielä sodanaikaiset ja -jälkeiset juutalaiskohtalot. Sopassa onkin sitten aineksen noin neljään romaaniin.

Kaikkea on hiukan liikaa. Tuli ensi innostuksen jälkeen ähky, mutta kahlasin teoksen loppuun. Hiukan samanlaisen olon sytyttivät Riikka Pulkkisen Totta ja Siri Hustvedtin romaanit. Kauniita virkkeitä ja kielikuvia iskee yhtenään, mutta jokin kiiltäväkalvoinen elitistisyys estää pääsemästä läpi pinnan. Taitaa sittenkin viikon lukukokemuksista Anne Holtin (Kasvoton tuomio)  ja Arnaldur Indriðasonin (Sameissa vesissä) suoraviivaisessa kerronnassa ihminen epätäydellisyyksineen olla enempi läsnä.

Tämä vielä.  Marimekko voisi kyllä omiin tarkoitusperiinsä lainata Michaelsin tekstiä, eikös Sinkkuelämää-tähtikin ole ottanut yhteyttä firmaan, ja kevään mekkotrendinä on neliskanttisuus:

”- – Tuolla pitkin maailmaa kulkee naisia, jotka käyttävät näitä loistavia, mielettömiä värejä ja kuoseja. Nyt ommellaan sinulle vähän kesävaatteita, isoja, iloisia neliskanttisia mekkoja, väljiä ja viileitä. Näytät suurenmoiselta kun sinun sievät käsivartesi ja sääresi pistävät niistä esiin.” ”Käyttäisitkö sinäkin sellaista?” Jean kysyi. ”Isoa neliskanttista ja löysää Marimekon mekkoa?”

Jätä kommentti

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus

Avainsanat: , ,

29 maaliskuun, 2011 · 3:23 pm

Kasvot yksinäisyydelle

Tämän päivän ylellisyyttä oli elokuvakäynti klo 12 näytöksessä. Varttia ennen lippuluukulle oli 20 ihmisen jono, ja taakseni kertyi toinen mokoma. Lipunostajat olivat huoliteltuja harmaapäisiä polkka- ja kiharatukkaisia eläkeläisnaisia, enemmäkseen. Jokunen pariskuntakin oli joukossa, ja pari kaltaistani keski-ikäistä oli eksynyt mukaan. Kaiki eivät päässeet näytäntöön: se oli loppuunmyyty. Tämänkaltainen katsojajoukko on unelmaväkeä elokuviin. Ei kuulunut karkkipussien rapistelua, colan ryystämistä, supattelua tai kännykkäviestintää.

Elokuvana oli Mike Leighin Vuosi elämästä. Se kertoo ikääntyvän pariskunnan vuodenkierrosta lähipiirin kanssa. Pääpari on poikkeuksellisen tasapainosia ihmisiä, jotka ovat harmoniassa ympäristönsä kanssa. Heistä välittyi lämpöä, jonka turvaan heikompien kanssaihmisten oli kiusaus kokoontua. Häkellyttävää elokuvassa on se, että se ei kerro oikeastaan paljostakaan ja dialogi on pääasiasssa hymähtelyä ja kohteliaisuusfraaseja tai täyterupattelua. Silti se kertoo karmaisevan syvästi ja inhimillisesti keski-ikäisten ja ikääntyvien elämästä.

Yksinäisyyden kasvot ovat Maryn, mutta eivät yksin hänen. Henkilöjoukossa oli useita, joiden elämä vaikutti tyhjältä, tarkoituksettomalta ja eristäytyneeltä. Se kätkettiin hermostuneeseen pulinaan tai vaikenemiseen, mutta ainakin juomiseen. Yksinäisyys on riipaisevaa. Maryn kasvojen paljaus elokuvan lopussa kosketti. Harvoin muutaman sekunnin ajan jonkun henkilön elämänkaari, nykytilanne ja tunne-elämän avohaavat ovat sillä tavoin tarjottimella – sisäinen kohme muiden rupatellessa lämpimän aterian ympärillä.Se voisin olla minä. Mutta monellako on tomeja ja gerryjä, jotka tarjoavat päivällisiä ja jotka hyväksyvät vajavaisuuden ja haavoittuvuuden sellaisenaan? Elokuvassa hienoa oli se, että Tomin ja Gerryn tuikitavallisuus oli tausta muiden orpoudelle, ja toisaalta teki kunniaa tylsälle, arvattavalle arjelle ja sen arvokkuudelle, kun voi jakaa asioita muiden kanssa.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Elokuvat

Avainsanat:

27 maaliskuun, 2011 · 10:21 am

Venymistä

Luin Märta Tikkasen muistelon ja tilityksen isovanhemmistaan, Emma ja Uno (2010). Putkahdus 1800- ja 1900 -lukujen taitteen aate- ja elämysmaailmaan veti laittamattomasti. Tikkasen mutkaton syventyminen sukuhistoriaan teki yksityisestä yleisesti kiinnostavaa.

Tikkasen isoäiti oli 25-vuotiaana kuuden lapsen ja yhden kasvatin holhoaja vailla lastensa isän taloudellista ja henkistä tukea. Isä haahuili ylivertaisena pedagogina ja kansanvalistajana lahden toisella puolella. Häntä tuli kohdella taiteilijasieluna. Yksinäinen vaimo puolusti, helli ja vaali isän ”muistoa”, läsnä tämä sankari oli perheensä kanssa muutaman vuorokauden. Hän kyllä muisti perhettään syyllistävillä ja itsesäälisillä kirjeillä. Vaimo sai kirjeitä lähinnä anoppinsa kautta, eikä niissä ollut lämpöä tai henkilökohtaista. Emman jonkinsortin palvonta pysyi kuitenkin elossa. Jokin sai silti venymisen katkeamaan hetimiten, kun herra muutti takaisin Suomeen noin 10 vuoden erossa asumisvuoden jälkeen.

Tikkanen kasaa perimätietoja ja arkistofaktoja, saumattomasti kuvittelee osan. Nykyvalossa Uno on helppo diagnosoida ainakin maaniseksi ja narsistiseksi, mutta Tikkanen ei mene halpaan. Tarinan ylle jää hienosti leijumaan salaisuus: mikä näitä ihmisiä yhdisti ja mikä erotti. Ihmiskohtaloista syntyy tässä käsittelyssä kummallisia ja kiehtovia. Voiko tässä ajassa vielä käydä niin: jokin selittämätönä vetää puoleensa, ei kuitenkaan kohdata, vuodet vierivät, elämää eletään. Venytään ja katketaan. Inhimillinen lämpö näytti silti voittavan.

1 kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Lukupäiväkirja

Avainsanat:

22 maaliskuun, 2011 · 9:00 pm

Brunettin malliin

Kun he istuivat rinnatusten katsellen läntisellä taivaanrannalla näkyviä himmeitä valonrippeita, Paola sanoi: ”Kun siirrytään talviaikaan, pimeä tulee jo ennen ateriaa. Sitä minä eniten talvessa vihaan, sitä miten pimeä tulee ja miten varhain pimeys laskeutuu ja miten pitkään se kestää.”

”Onpa sitten hyvä, ettei asuta Helsingissä”, Brunetti sanoi ja maistoi grappaansa. (Donna Leon, Ystävä sä lapsien)

Minäpä asun Helsingissä, ja kevät on koittamassa, valo lisääntymässä. Ja tuota luin viime viikolla Venetsiassa, kaatosateen ropistessa ikkunaluukkuihin ja aqua altan noustessa korttelin päässä Piazza San Marcolle. Matkalukemisena oli Ystävä sä lapsien lisäksi Leonen Unelmien tyttö. Kirjavalinnat osuivat nappiin. Venetsia elää niissä todentuntuisena. Kartan avulla voi seurata Brunettin liikkeitä ympäri kaupunkia. Kun itse kuljin kujilla ja kanavilla, bongasin Leonin kuvauksia: etsin niuhottavan apteekkarin työpaikan, kuljin Brunettin työmatkaa Accademian sillalta jonkin matkaa, tähyilin komisarion äidin hautajaissaarta vastarannalta jne.  Kirjoista välittyvästä paikallistuntemuksesta oli myös paljon hyötyä. Löysin edullisia lounaspaikkoja ja muista kiinnostavia kohteita ja sain tietoja asioista, joita turistin kannattaa välittää. Matkaoppaita parhaimmillaan.

No entäs itse dekkarit? Minua viehättää se, että pääasia niissä eivät ole rikokset ja niiden selvittäminen. Niitä oleellisempia ovat ihmiskohtalot ja henkilökuvaus. Lisäksi ote on yhteiskunnallinen: modernin Venetsian ongelmakohtia pistellään kipeästi. Yksi asia Leonin kirjoissa kyllä askarruttaa. Päähenkilön Paola-vaimo on kirjallisuuden professori, joka väsää kolmen ruokalajin lounaan ja päivällisen päivittäin. Uranainen häärii donna mammana keittiössä ja jossain välissä lukee englantilaista romaanikirjallisuutta sekä käy yliopistolla opettamassa! (Ehkä tästä on tullut kirjailijalle palautetta,sillä viimeisimmissä teoksissa selvästi painotetaan sitä, että rouvan virka on puolipäiväinen.) Kieltämättä yksityiskohtaiset ateriakuvaukset viehättävätkin, herkullisilta kuulostavat.

Pääsin reissulla myös alkuun John Berendtin reportaasiromaanissa Venetsia, pudonneiden enkelten kaupunki. Tapahtumat käynnistää opperatalon La Fenicen tulipalo 1996, ja venetsialaistunnelmia kelataan siitä noin kuusi vuotta eteenpäin. Kirjassa on kiinnostavia henkilökuvia ja miljöökuvauksia. Etenkin palatsien kuvailu herätti, esimerkiksi Palazzo Barbaroa esiteltiin yksityiskohtaisesti: siellä on kuvattu Mennyt maailma -sarjaa ja Henry James kirjoitti siellä. Yhtä salia kuvailtiin siten, että se muistutti Barbarosa-Minotti -palatsia: siellä kävin katsoamassa La Traviata -opperaesityksen. Yhdessä salissa oli hieman rispaantuneet keltavihreät damastitapetit ja Tiepolon kattofresko samoin kuin Berendtin palatsikuvauksessakin. Vaan onhan kaupunki täynnä palatseja ja huipputaideteoksia. Kokonaisuutena tässä Venetsia-kirjassa oli turhan paljon jenkkivetoista löpinää ja monimutkaisten hyväntekeväisyysjärjestöjen seurapiirikähmintöjen raportointia.

Nautin todella venetsialaisen Verdin ooperaversiosta kynttilöin valaistussa palatsissa. Kävin lisäksi barkokkikirkossa barokkikonsertissa (Vivaldi, Händel, Haydn) ja yllätyin, että kuluneeksi luulemani Vivaldin Kevät kuulosti todella  kohottavalta, kun se encorena vetäistiin konserttiyleisön iloksi. Taidenautintoja oli muitakin. Keksin uudelleen Bellinin! Muutama näkemäni maalaus vakuutti kirkkauden ja avaruuden tunteella. Berendtin kirjassa väitetään, että venetsialaiset tarkoittavat aina toista, mitä sanovat, asiat kääntyvät ja mullistuvat. Viimeisen matkaillan kunniaksi halusin nauttia Bellini-coctailin, jossa kuuluisi olla persikkamehua ja proseccoa, vaan sainpa proseccoa veriappelsiinilla – siis sinnepäin, toisin mutta melkein, kuitenkin, kenties. Elämys silti, aina.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Kulttuurimatkailu

Avainsanat: , , , ,

10 maaliskuun, 2011 · 9:05 am

Fantastisia valopäitä

Tiistaina kävin Tampereen taidemuseossa tutustumassa vuoden nuoren taiteilijan Anna Tuorin näyttelyyn. Kylläpä ihastutti ja ihmetytti. Ihmetys kumpusi maalausten tunnelmasta, johon liimauduin. Museon ylläkerran teokset veivät minut lapsuuteni Liisa ihmemaassa -elämykseen. Se herätti minussa levottomuutta, epämääräistä pelkoa, silti jatkoin eteenpäin.

Tuorin teoksissa yhdistyvät uni, fantasia, scifi (ne valopäät) ja todelta tuntuvat tarinat ja tapahtumat. Museon yläkerran maalauksissa oli hienoja vihreitä, leveitä siveltimenvetoja. Tekniikka on leijailevaa ja lisää fantasian tunnelmaa. Yksityiskohdat tekevät yllättäviä koukkuja, teosten tarinat vilistävät katsojan mielessä omia latujaan – joita ehkä teosten nimet hieman ohjaavat.

Museon alakerran joissain teoksissa oli jopa kauhua, todellisia väkivaltakuvauksia. Isoissa pastellisävyisissä teoksissa on ajatuksia herättäviä tapahtumia. Tapahtumakuvat on hienosti kuin vaaleanpunaisen unimaailman reunoilla puhekuplina. Mutta millaisia tapahtumia? Mitä niissä on sattunut tai sattumassa? Jotakin pahaa? Jäi hiertämään. Hienoa.

http://www.tampere.fi/taidemuseo/nayttelyt/vnt_2011.html

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kulttuurimatkailu

Avainsanat:

7 maaliskuun, 2011 · 2:23 pm

Kertomus Venetsiasta

”Venetsiassa on kolme maagista ja salaista paikkaa: yksi Calle Dell`amor Degli Amicin varrella, toinen likellä Ponte delle Maravegieta ja kolmas Calle dei Marranilla, liki San Geremiaa, Ghetto Vachiossa. Kun venetsialaiset – tai joskus maltalaiset – saavat tarpeekseen virkavallasta, he menevät näihin salaisiin paikkoihin, avaavat pihojen periltä ovet ja katoavat ikiajoiksi, kohti salaperäisiä maita, kohti toisia tarinoita…”

Näin päättyy Corto Maltese -tarina Kertomus Venetsiasta. Ja näin käynnistyi valmistautumiseni tulevaan Venetsian matkaani, joka alkaa sunnuntaina. Lähdenkö noihin paikkoihin ja toisiin tarinoihin? Kiehtovaa. Romanttinen seikkailusarjakuva ei ole aivan lempigenreni, mutta tässä tilanteessa Prattin vanha sarjis oli ihan viihdyttävää luettavaa. Aika kasan symboleita, kulttuureita ja aikakausia Pratt ymppää yhteen tarinaan, lisää ripauksen historiaa ja kuorruttaa lopun fantasialla – aineella, josta unet on tehty.

Q-teatterin esitys taipui melko hyvin sarjakuvan tunnelmiin. Hiukan liikaa halpahintaista huumoria ja touhuamista oli minun makuuni, mutta kokonaisuus oli melko viihdyttävä. Venetsia-osuudesta on esityksessä aika tarkkaankin alkuperäisen sarjiksen jättämään mielikuvaan istuva kohtaus.

1 kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Kulttuurimatkailu

Avainsanat:

6 maaliskuun, 2011 · 12:08 pm

Peipoista

Olen ilolla seurannut mediaa Heli Laaksosen uuden runokokoelman kimpussa. Aamutelkkari, PS-ohjelma, arvostelut, mainokset jne. esittelevät ”runobeiben” (Hesarin kirja-arvostelijan nimitys) uuden tulemisen näyttävästi. Tämän kaiken suon runolle ja runoilijalle, kun kysymyksessä on muuten melko vaiennettu kulttuurin alalaji. On arvostettavaa, että joku on kehittänyt omakielisestä runoilusta kokonaistaideteoksen.

Antaa vain kaupallisuuden myllertää. On mahdollista, että median kiinnostumiseen vaikuttaa se, että runoilija on söpö, nuori nainen – murjottava, partainen, keski-ikäinen äijänköriläs murremurjaisuineen ei ehkä ylittäisi yhtä reippaasti julkaisu- ja julkisuuskynnystä. Totuus on kuitenkin se, että Helin runoissa on sisältöä ja runoilloissa taitavan esiintyjän säteilyä. Joten antaa palaa!

On hienoa saada uusi runokokoelma torstaina käteen ja sinne runoilijan nimmari, kokea runoesitys Savoyssa ja mahdollisesti kuulla esityksen jälkeen kuulumiset. Huomaan hienoista fanituksen tunnetta!

PS. Turun Sanomien arvioinnin runokoelmasta voi lukea täältä: http://www.ts.fi/online/kulttuuri/arviot/kirjat/201334.html

1 kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus

Avainsanat:

5 maaliskuun, 2011 · 11:23 am

Bloggaajaksi?

Tähän asti olen ollut varauksellinen sen suhteen, onko blogikirjoittaminen minun maailmaani. Ketä kiinnostaa ajatukseni, mielipiteeni, mielijohteeni ja taivasteluni? Etsin yhä tälle toiminnalle tarkoitusta ja perusteita. Se ei estä minua nyt kokeilemasta.

Jo Facebook pisti minut miettimään yksityisen ja julkisen, julkaisemisen ja piilottamisen rajoja. Julkinen kirjoittaminen ja julkaiseminen on aina ollut minulle kynnyksen takana. En niinkään pelkää, mitä muut ajattelevat, vaan punnitsen kiinnostavuutta ja ajatusten kantavuutta. Asennekysymys. Nyt kokeilen päiväkirjamaista kirjoittamista silläkin uhalla ja mahdollisudella, että joku eksyy pohtintojani selaamaan. Eipä viihdy kauan. Keski-ikäinen, keskiluokkainen, keskinkertainen oman elämänsä etsijä ei ylitä yllätysfaktoreita. En vähättele, en kiemurtele alhaisen itsetunnon säälisykkyröissä: Tarinointia ja tietoa on tarjolla nykyisin mittaamaton määrä suhteessa käytössä olevaan aikaan. Jokainen joutuu valitsemaan, mihin aikansa käyttää ja mitkä foorumit ovat ajan arvoisia.

Blogikokeiluni kilahtaa otolliseen kohtaan. Jään juuri lyhyelle vuorotteluvapaalle. Voin kirjata ajatuksiani hidastuskaistalta. Olen huomannut, että hidastaminen on vallan muodikasta. Syyni työhuilaamiseen ovat kaukana muotioikusta, mutta osuuhan vapaani trendikkääseen saumaan. Voin nyt testata, sopiiko tämä väylä minulle.

Kokeilen myös, sopiiko tämä tarpeeseeni pitää kulttuurikulutuspäiväkirjaa. Luku- ja katsomiskokemusten kirjaaminen usein tuppaa jäämään, ja myöhemmin on usein tarvetta tarkistaa, mikä se kirja olikaan tai milloin se esitys olikaan. On myös opettavaista oman opiskeluni vuoksi päästä kokeilemaan, mitä mahdollisuuksia tällä viestinnällä on minulle harrastus- ja työmielessä. Katsotaan.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Sekalaista

Avainsanat: